Sivun näyttöjä yhteensä

14. lokakuuta 2014

Vähäväkiset





Kuulin divarissa miehestä, joka oli lukenut 15 Modianon romaania, siis ainakin kymmenen ranskaksi. Niiden kieli sopii vähäväkiselle, joka vasta opettelee ranskaa. Ennen tuohon tarkoitukseen luettiin Simenonia. Todellisuudessa tuollainen on korkea kiitos etevälle kirjailijalle. Osaa ja uskaltaa kirjoittaa konstailematta.

Sanotaan kirjallisuuden muka auttavan ihmistä ymmärtämään itseään. En tuota tiedä. Ajattelen asiaa juuri päinvastoin. Kirja, etenkin romaani, voi auttaa ihmistä ymmärtämän toista ihmistä ja jopa hyväksymään sellaista mitä ei olisi muuten hyväksynyt. Lukemisesta tulee surulliseksi. Tietämättömyys voimauttaa.

Esimerkiksi Heinrich Böllin romaanit sopivat niille, jotka vihaavat natsismia ja inhoavat saksalaisuutta. Niistä käy muun muassa ilmi, että kaikki me olemme saksalaisia, kuka enemmän, kuka vähemmän. Pidin siitä pankinjohtajasta, jolla oli kova tarve varastella Mercedeksen tähtiä pysäköityjen autojen nokalta. Ehkä ruuvattavista johtotähdistä luovuttiin juuri tuon kirjan takia?

Putinin nostattaman hengen bikarbonaatiksi sopii tietysti Dostojevski – Tshehov ei minun silmääni ole korostetun venäläinen, kuten ei liioin Turgenjev.

Olen aloittanut mielihyvän tuntein H.K. Riikosen Paavolais-elämäkerran. Tulin hyvin uteliaaksi luettuani, että Stockmannin – ehkä Euroopan kauneimman tavaratalon – suunnittelija Sigurd Frosterus kirjoitti eteviä esseitä nykyajasta ja sen etsimisestä ja että Paavolainen lienee lukenut niitä tarkoin. En havaitse teoksessa sellaista juurtajaksaisuutta, josta arvosteluissa on mainittu.

Sellainen Einari J. Vehmas on siis kirjoittanut pro gradun Marcel Proustista vuonna 1932. Hän oli Kirsi Kunnaksen isäpuoli. Äiti Sylvi Kunnas oli maalarina loistava. Kirsin isä Väinö Kunnas puolestaan maalasi sen WSOY:llä olevan Paavolaisen muotokuvan, jota Reenpäät aina kadehtivat. Sitä pidetään lähes yksimielisesti yhtenä maamme muotokuvataiteen huippusaavutuksista. (Taidemaalari Einar Vehmas oli eri henkilö, mutta sukua.)

Huhujen mukaan Nobel-palkinnon lyhyellä listalla ovat olleet Haavikko ja Saarikoski. Palkinnon saanut Tranströmer on hyvin samanlainen lyyrikkoi, ja ei huonompi. Näyttäisikö siltä, että tuo palkinto tulisi ennakoitavissa olevana aikana Suomeen?

Vastaisin ettei tässä ja nyt ole sellaisia tekijöitä. Nobelistin kuuluu palkinnon sääntöjen mukaan olla hengissä. Sillanpään palkintoa on selitetty talvisodalla, joka kuitenkaan ei ollut syttynyt, kun palkinto annettiin.

Lisäksi ”Nuorena nukkunut” on tavattoman hieno kirja ja muuten kummallisen proustilainen hengitykseltään.

Olin löytänyt omia aikojani Saint-John Persen Gallimardin kirjakaupasta samana päivänä kun sain yöllä hotellissa hepulin. Luulin hukanneeni melkein kaikki rahani ja passin. Kummasti sen tunteen muistaa monen vuosikymmenen takaa. Onneksi muistin ennen itkuun purskahtamista: jonkinlaisen paavolaismaisen ylihienostuneisuuden puuskassa olin illan suussa piilottanut nuo varkaitten vainoaman loistohotellin huoneeseeni jättämäni parsellit matkalaukkuun, kenkääni. Luin sitten sitä persettä kunnes nukahdin. Ei siitä runous paljon parane – ja vielä valtion virkamiehen kirjoittamaa!

Vastaisin esittämääni kysymykseen, että kirjallisuutemme ja pari muutakin asiaa olisi voinut saada toisen käänteen, jos Mika Waltari olisi saanut hyvin ansaitun Nobelin Johannes Angeloksen jälkeen, tietysti merkittävästi Sinuhen ansioilla.

Mutta Ruotsissa ilmapiiri oli sama kuin Suomessa. Vain työläiskirjailijat (Moberg, Linna) saivat kirjoittaa historiallisia romaaneja. Niitä pidettiin vähän kornyinä ja sellaisia ne tapaavat ollakin. Mutta ei Waltari kuvannut mennyttä maailmaa, vaan maailmaa, joka on sisällisesti tosi.

Ilmeisesti Ruotsin akatemian arkistot eivät avaudu koskaan. En tiedä, olivatko Jäntit tai Koskimies ja Koskenniemi hoksanneet edes ehdottaa Waltaria. Akateemikko hänestä kuitenkin tuli, myös näiden mainittujen miesten puollolla. Modernistipolvi – minun viiteryhmäni – piti Waltarin historiallisia romaaneja valitettavana ilmiönä, eräänlaisina poikien seikkailukirjoina.

Paavolaisen yhteydessä on voi olla hymyilemättä. Ennen sotien päättymistä kukaan ei olisi arvannut, varsinkaan Paavolainen, että meille siunaantuu Kiven jälkeen kaksi korkeimman luokan kirjailijaa, kansallinen Linna ja kansaton Waltari, mies joka onnistuneesti kätki hyväntahtoisuuden ja ikään kuin pelokkaan esiintymistavan alle sen, ettei hän tuntenut jumalaa, kotia eikä isänmaata. Vaikka koko ikänsä niitä kaikkia etsi. Paavolainenhan rökitti silloin kauan sitten ystäväänsä Waltaria aika pahasti ja enimmäkseen syystä – tämä oli samanlainen nopearanteinen ja itseihailussaan hiukan pintapuolinen keikari kuin hän itse. Luulisin että Mikan kypsän ja ylikypsän kauden menestys oli monelle kova paikka, ehkä myös ruotsalaisille.

28 kommenttia:

  1. Monikohan kirjasto oli ennättänyt poistaa Modianot?

    Bölleistä aika moni on saanut mennä divariin, mutta Tohtori Murken kootut tauot on jäänyt - kohta on taas luettava "Ois joulu ainainen", ja niminovelli on kanssa hieno.

    Olisikohan jostakin todennettavissa isäni aina Vehmaksesta ilkkuen muistelema tämän arvostelussa esittämä luonnehdinta Picassosta: "tämä epävarma taiteilija"?

    AW

    VastaaPoista
  2. kaikki me olemme saksalaisia, kuka enemmän, kuka vähemmän.

    Joku saksalainen poliitikko ehti Ukrainan tapahtumien pohjalta ihmettelemään miten hyvin Suomi on onnistunut pitämään venäläiset ulkona kaikesta.

    Turvallisuuspoliisilla on yhä Suomessa käytössä luterilaisen kirkon henkilörekisterit, siksikin nimimerkin käyttö on suositeltavaa. Pienet vihreät miehet ovat täällä kaikkialla, sellainen on suomalainen, lapsenuskoinen "Urho Kekkonen"

    Muualla länsimaissa, mm. Ruotsissa henkilörekisterien pito on siirretty poliittiseen kontrolliin pois kirjanoppineilt, sen jälkeen kun ymmärrettiin natsien löytäneen niiden avulla sekä juutalaiset että julmimmat heidän vainoojansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kommentissa ei ole mitään järkeä. Suomessa väestökirjanpito on vuodesta 1999 ollut valtion velvollisuus. Kirkko toimittaa kyllä kastettujen lasten ja vihittyjen parien tiedot maistraattiin, muttei osallistu tämän enempää asiaan. Ei Supon tarvitse tutkiskella seurakuntien vanhoja rippikirjoja. Tieto uskonnolliseen yhdyskuntaan tai kirkkoon kuulumisesta löytyy VTJ:stä, jota ylläpitää maallinen Väestörekisterikeskus.

      En oikein ymmärrä, mikä on huolesi. Jos joku perustaisi diktatuurin Suomeen, tai miehittäisi maan, väestötietojärjestelmä olisi sorron mustin työkalu. Toisaalta se on yhteiskuntamme tärkeimpiä yksittäisiä työkaluja hyvinvointivaltion toteuttamiseksi. Järjestelmä siis tarvitaan ja saatavat edut ovat potentiaalisia riskejä vähäisempiä. Mahdollinen diktatuuri tai miehityshallinto loisi samanlaisen järjestelmän joka tapauksessa hyvin nopeasti.

      Poista
    2. Taidat sotkea väestölaskennan ja kirkonkirjat, kts. niiden eroja googlettamalla.

      Esimerkki: Jos nostat hattuasi taloon muuttaneelle venakolle pihapiirin eukkojen ja ukkojen nähden, sunnuntaihin mennessä seurakunnan paimen on kuullut ryssän kanssa talossanne flirttailtavan.

      Poista
    3. Jos ei ole muuta salattavaa kuin typerältä kuulostava liikeidea ja arvomaailman pyörittely, niin ei siinä kyllä kannata minkään supon lähteä ovia kolkuttelemaan, oli kirjat sitten missä tahansa muinaisessa järjestelmässä. Tai ainakin luulisi olevan parempaakin tekemistä! Mutta virkamiehillähän tunnetusti riittää aikaa kaikenmaailman öykkäröintiin ja Tupla-lomiinsa, viskiä on tapana tarjota tupsahtaville tutuille. Tuon edellä mainitun sanominen ääneenhän se suurin rike tuntuu olevan, varsin toden totta huvittavaa. :)

      Poista
  3. Pekka Tarkka moitti Riikosta Helsingin Sanomien arvostelussaan professorille kuuluvasta luennointityylistä, mikä ei Tarkan mielestä sovi kirjaan niin kuin katederille. Todisteeksi hän poimikin aika moisen virkehirviön Riikosen tekstistä.

    VastaaPoista
  4. Tuosta Nobelista. Muistan lukeneeni vuosia sitten, että Volter Kilpi olisi kirjoitanut Alastatlon salissa siten kuin kirjoittti vain siksi, että oli varma Nobelista. Oli kuulemma loppuelämänsä katkera jäämättä saneesta palkinnosta. Jukka, kun olet kirjallisesti perin sivistynyt, oletko törmännyt tälläiseen tietoon?

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskin oli lopen katkera, mutta se ensirakkauden tuli kun leimahtaa, niin sitä on vain niin vietävän hankala sammuttaa. Kuolleiden runoilijoiden seuran luulisi tämän tietävän sanomattakin, vai onko sellaista seuraa edes olemassa? Sopisi ainakin toivoa, ei näy, ei kuulu.

      Onpa muuten mainio leffana, ohjaajana Peter Weir ja näyttelijän muistoa kunnioittaen. "Oh Captain, My Captain". Kummitätini jo minun ollessa pieni tiesi elokuvaa kehua, joskaan en ole sen koommin sitä katsonut. Näitä pähkähulluja asiayhteyksiä löytyisi kyllä toden totta loputtomiin viivoja vedeltäessä summanmutikassa ristiin rastiin, vaikkapa sitten Adoben työkaluilla. Se tuli nyt vain jäi hetkeksi ainakin kytemään, koska sammutustyöt olivat varsin puutteelliset. Ehkäpä sen sisupussin sisin ei ole niin yksioikoinen sittenkään, ei se kuitenkaan paha ole jumaliste sentäs!

      Poista
    2. No nyt muka! Volter Kilpi kirjoitti niinkuin kirjoitti siksi, että oli Volter Kilpi. Vakuuttuaksesi lue "Bahtseba", tai ainakin yritä.

      Poista
  5. Posti toi ystävältä kaksi Modianoa. Hänellä ei nyt ole aikaa lukea niitä uudestaan. Siis suomeksi. Latinanlukijana en aivan ymmärrä ranskaa. Syksyssä saa olla muutenkin alakuloinen, joten tervetuloa ikävä!

    Kirjat olivat kirjaston poistokirjoja. Toivon että muillakin olisi ystäviä, jotka ovat ostaneet kirjaston poistokirjoja! Ja kun en ole ennen lukenut, niin tiedän pitäväni hänestä, kun kirjoittaa kerran selvää kieltä. Sillanpäätä en enää muista. Lukiossa taisi olla lukemistossa Nuorena nukkunut.

    VastaaPoista
  6. Olisin kanssasi eri mieltä Waltarista. Hän löysi isänmaansa sota-aikana ja pysyi tällä linjalla lopun ikäänsä. Esim. Karvajalka-sarja on isänmaan ylistystä. Jopa sotia edeltäneessä hupikirjallisuudessa, esimerkiksi Ihmeellisessä Joosefissa, isänmaallisuus on tuntuva pohjavire.

    Jumalan löytämisestä kertoo puolestaan Ihmiskunnan viholliset sekä sitä edeltänyt Valtakunnan salaisuus. Niitä kristillisempiä teoksia maamme kirjallisuudesta ei löydy. Markus Mezentius Manilianuksen etsintää, eksymistä ja marttyyriutta kuvaava tarina on syvällinen kristillisen ihmiskuvan tutkielma. Samoin poika Minutiuksen hahmo on paljaudessaan käsittämätön: moraaliton, heikkotahtoinen, kunniankipeä mies, joka onnistuu onnenkantamoisten turvin, tuhoaa kaikki läheisensä, mutta saa lopussa Jumalan armon marttyyrikuolemassa. Jos siinä on omakuvaa edes hitunen, on tämä eräs synkimpiä itsetilityksiä, mitä olen lukenut. (Osa hahmosta on varmaan myös Waltarin isää ja setää.)

    Waltari ei ehkä koskaan löytänyt Jumalaa ja isänmaata, mutta hänen etsintänsä oli aidon kristillis-isänmaallista. Eiköhän se Jumalalle riitä. Voisipa joku vielä sanoa samaa minusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja myös Felix Onnellinen - eikö niin?

      Itse luen Waltarin Karvajalan ja suuresti ihailemani Mikael Hakiminen välisestä jännitteestä ja ilmaisisin sen näin: vain petturi pääsee syvälle. Yrittäisin arvata, että teologiastakin selvillä olleella Waltarilla olisi ollut monin kohdin mielessään deus absconditus, itsensä kätkevä Jumala.

      Ymmärrän että tarkoitit juuri samaa. Kauan sitten itse Jung tuntui ottaneen tämän ongelman esiin kirjssaan Jobista ja Jumalasta. Minulle itselleni on tärkeä käsittämätön tarina painista Jumalan kanssa.

      Poista
  7. OLisi mielenkiintoista tietää, miten Modianon tekstejä on ruotsinnettu. Kyseessä on kuitenkin kielialueellaan hyvin arvostettu kirjailija?

    VastaaPoista
  8. Itsetuntemusmekanismi voisi mennä vaikka näin. Kas vain. Minähän olen ihminen, joka ymmärrän tuota ihmistä. Minähän olen ihminen, joka pystyy hyväksymään tuon uuden asian tai näkemyksen. Minusta tämä on itsetuntemuksen ja minäkäsityksen laajentamista. Ja vielä helpolla ja halvalla tavalla tavalla, jos selviää hetken surumielisyydellä. Tietämys voimaannuttaa. jtapio

    VastaaPoista
  9. Älähän nyt, professori, kunhan Venäjä jatkaa vielä muutaman vuoden oikeutettuja rauhantahtoisia valloitusretkiään, niin mikä ettei Nobelin arvoiseksi katsota russofobista Oksasen Sofia.

    Oksanen poikkeaa siinä monesta muusta meikäläisestä kirjailjasta, että hän kirjoittaa teknisesti huonommin, mutta hän kirjoittaa painavammasta asiasta. Ja nyt se asia sattuu olemaan kovaa valuuttaa Euroopassa.

    VastaaPoista
  10. Sattumalta tiedän, että Ruotsista tiedusteltiin mahdollista suomalaista kirjallisuuden Nobel ehdokasta. Kirje oli osoitettu silloiselle kirjailijaliiton puheenjohtajalle henkilökohtaisesti. Vastauskirjeessään hän tarjosi ehdolle Mika Waltaria.
    Pekka Tammi

    VastaaPoista
  11. Palkinnot ovat palkintoja, ja taide kulkee omia polkujaan.
    Waltari sanoi joskus sattuvasti, että usein ihminen tavoittelee uskonnolla omaa etuaan. Jumala löytää ihmisen silloin kun häntä ihminen tarvitsee, pohti Waltari.
    Tämä ajatus on jäänyt mieleeni, ja uskon siinä olevan itua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistetteko vielä sävelmän Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt? Se liittyy erääseen vuotuiseen juhlahetkeen, uskontoihin pohjaavaan, mutta sellaiseen josta lapsetkin aina kirjoittelevat. Itämaan tietäjillä oli tapana antaa seimessä uinuvalle lahjoja. Palkinnot ovat asia erikseen, ne ovat tunnustus jo tehdystä työstä. Kummilasta on siispä hoivattava, halusi tai ei, sillä lapsenkin etuisuus on perimmäisen tärkeää, sitä on kommenttipalstallakin peräänkuulutettu. Omahyväisiä ovat he, ketkä eivät tätä jostain syystä suostu oivaltamaan ja sulattamaan.

      Rajattoman tulkinta on hyvä, mutta niin on Jorma Hynnisenkin. Taustalla Sibelius.

      Poista
    2. Kuuntele myös Tom Krausen ja Irwin Gagen levytys, muistaakseni vuodelta 1984. Sibelius ei jää taustalle eikä Topeliuskaan. Suomennos on tuosta runosta tuntemattoman käsialaa ja mielestäni oikein hyvä.

      Poista
  12. En ole koskaan käyttänyt sanaa vähäväkinen.
    Synonyymit sille ovat: rahaton, köyhä ja matala.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuostapa tuli mieleeni naapurin mummo Etelä-Pohjanmaalta, joka kertoi eräästä henkilöstä 1930 -luvulla käyttäen hänestä toistuvasti termiä "varaaton". Ihmettelin sitä, koska tiesin henkilön olleen ammattimainen sähköasentaja, joka tuon ajan Suomessa ei oletettavasti kovin varaaton ollut. Kysyessäni asiaa hän selitti tarkoittaneensa sitä, ettei hänellä ollut maaomistuksia, joita taas tuon mummon suvulla oli paljon.

      Poista
    2. Ehkä se tulisikin ottaa uudemman kerran käyttöön, koska sointu kuulostaa paljon paremmalta kuin nämä jälkeen mainitut. Kun seikkaili muuan höppänä päänsä kanssa pääkaupungilla ostoksilla, vähäväkisiä näkyi olevan huolestuttavan paljon. Jälkeenjääneitä ei sen sijaan ollut montaa, kyllä heistä joku välittää, toivottavasti vaan ei pelkästään systeemi.

      Koijareita kupit käsissään leikkimässä vakavalla asialla sen sijaan piisasi. Heidän ja vähäväkisten maailma oli selvästi sekaisin. Lait tuskin auttavat, vaan pitäisi sydämellä oikein puuttua. Rautatientorilla tapahtui puukotusta ja luultavasti muitakin karmeuksia, oikein sitä ronskiakin hirvitti tuo meno ja meininki. Mistä sitä nyt meille on oikein Pohjolaan kantautunut, no pahalta maailmaltapa tietenkin.

      Poista
  13. Mika Waltari: muistamme esikoisteokset Jumalaa paossa ja Sinun ristisi juureen. Niissä on jo samoja ajatuksia kuin Sinuhessa, joka on muun muassa kristillinen vastamyytti Breastedin, Mannin ja Freudin ajatuksille / taruille siitä, miten juutalainen monoteismi syntyi tai kehkeytyi Akhenatenin Egyptin uumenissa. Waltari ignoroi Sinuhessa juutalaisuuden ja nostaa tilalle esikristillisyyden.

    Sigurd Frosterusta Pekka Tarkka nosti Suomen kirjallisuus -sarjan loistavassa suomalaista esseetä käsittelevässä artikkelissa. Usein viitataan frankfurtilaisiin, mutta Frosterus oli heitä ennen. Tosin Simmel häntäkin ennen, lieneekö Frosterus lukenut häntä?

    VastaaPoista
  14. Se että kirjastot ovat poistaneet Modianoja ei tietenkään kerro mitään. Ei Nobel nosta kirjailijan tasoa eikä nobelittomuus laske. Maailmassa on kymmeniätuhansia kirjailijoita ja miljoonia kirjoja. Vaikka lukisit kirjan päivässä 70 vuoden ajan, on mahdotonta "pysyä perässä" sen suhteen mitä kirjallisuudessa tapahtuu. Kun sanomme harrastavamme kirjallisuutta, harrastamme kaikki eri asiaa. Niin paljon kaikkea on ja niin omin silmin katsomme kaikkea kirjallisuutta. Luemme eri kirjoja ja ne samatkin jotka luemme, luemme eri tavalla.

    Nobelista. Minua järkytti pahanpäiväisesti kun Sofi Oksanen mainittiin sensaatiohakuisesti Nobel-ehdokkaana. Taustalla tietenkin banalisoitunut feminismi-hype. Nais-nais-naiskirjailijuus... Nainen siellä nainen täällä. Markkinoijat tietävät että nykyilmastossa on naiskirjalijan markkinointi huomattavasti helpompaa kuin mieskirjailijan.

    Naiskirjalijat vaativat pitkään ettei saa käyttää etuliitettä - nais. Nyt siitä vaatimuksesta ei ole jälkeäkään. NAISKIRJAILIJA on mediaseksikäs, ja vielä enemmän jos se kirjoittaa NAISEN ASEMASTA, tuosta kaikkein pyhimmästä ja kaiken pyhittävimmästä aiheesta. Pateettista.
    Luin aamulla juuri erään tanskalaisen ajattelijan sanoneen, että Ruotsi on muuttunut feminismin Saudi-Arabiaksi. Kun seuraa kirjamarkkinointia, ja miksei nobel-odotusta, että "nyt olisi jo naisen vuoro" niin perässä taidamme olla menossa. Itse en tunne miehenä suurta yhteenkuuluvuutta maailman kaikkiin miehiin miehenä. Suuri taka-isku kirjallisuudelle on tämä "naisnäkökulma" jossa taide sukupuolitetaan, ja ei enää osittain hyväksyttävin teoreettisin perustein, vaan nykymaailmalle sopivasti, nimenoaan markkinointinäkökulmasta. Oksanenhan on onnistunut tässä täysin. Ja muutenkin. Monet naisethan kokevat velvollisuudekseen lukea nimenoaan naiskirjallisuutta. Jos lukee miehiä, on jo petturi. Näin varsinkin nuorempien parissa. Ehkä onkin jatkossa jaettava kirjallisuudessa mies- ja naisnobel, hah.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oliko naisnäkökulma todella esillä kun Oksasella spekuloitiin?
      En minä vaan huomannut.
      Pelkäätkö naisia?

      Poista
    2. Hivenen hukassa, jope.

      Jotkut vedonlyöntitoimistot olivat ottaneet S.O:n listoilleen ja niiden sijoitusten pohjalta asia ylitti
      Suomessa.

      Toivotaan että jopella joskus tärppää,
      jos ei S.O:lla.

      Poista
  15. Nobel-arkiston salassapitoaika on 50 vuotta. Sinne vaan tutkimaan.

    VastaaPoista
  16. Lisäten edelliseen kommenttiin, laitan mahdollisesti kiinnostuneille tähän listana varmasti tiedossa olevat suomalaiset kirjallisuuden Nobel-ehdokkaat:

    Juhani Aho (joka oli ehdolla lukuisia kertoja)
    Bertel Gripenberg
    Yrjö Hirn
    Edvard Westermarck
    Arvid Järnefelt
    Arvid Mörne
    Sally Salminen
    Maila Talvio
    Maria Jotuni
    F.E. Sillanpää (joka lopulta voittikin)
    V. A. Koskenniemi
    Väinö Linna
    Mika Waltari

    Voi olla, että unohdan jonkun, joten joku lisätköön, jos jokin ilmiselvä uupuu.

    Ja jottei totuus unohtuisi, seuraavassa esimerkki siitä kuinka vaativasta seurasta ihan oikeasti puhutaan aina kun harmitellaan, ettei voittoa Suomeen tullut. Seuraavassa poimintoja pelkästään vuoden 1963 kirjallisuuden Nobel-ehdokkaista (Suomesta ovat tuolloin olleet ehdolla sekä Waltari että Linna):

    Jean-Paul Sartre (voitti 1964 ja kieltäytyi kunniasta)
    Nelly Sachs (voitti 1966)
    Samuel Beckett (voitti 1969)
    Pablo Neruda (voitti 1971)
    Heinrich Böll (voitti 1972)
    Georges Simenon
    Ezra Pound
    Vladimir Nabokov
    Jevgeni Jevtusenko
    Yukio Mishima
    Alberto Moravia
    André Malraux
    Robert Frost
    Graham Greene
    Aldous Huxley
    Jorge Luis Borges
    Jean Cocteau
    André Breton
    Louis Aragon
    Charles De Gaulle

    Ja niin edelleen... Voiton tuona vuonna vei Giorgos Seferis.

    VastaaPoista