Keräily

Suorastaan mielelläni käyn vainajien asunnoissa eli kuolinpesissä. Harvakseltaan tehdyt tiedustelut perukirjan laatimisesta olen kyllä torjunut. Näinä aikoina olen käynyt katsomassa kirjoja ja taide-esineitä. Muutaman kerran on tullut tilaisuus antaa neuvoja. Yksi neuvo on lähikirjasto. Kirjan käyttöikä on lyhyt. Ihan keskeinenkin kirja saattaa olla kiven alla.

Tulin nyt katsoneeksi koneesta: isäni kirjoista on Helmetissä eli pääkaupunkiseudulla vain valikoima ja Kirkkonummella ei mitään. Äidin ensimmäistä kirjaa virkkausmalleista ei ole Helsingissä kuin yksi varastokappale. Ja minulla on ylimääräisiä kappaleita! Kirkkkonummella asuvien kirjoittajien kokoelmasta näyttää puuttuvan ”Sarjakuvat” –kirjan 1. painos. Tuo kirja, samoin toinen painos, meni nopeasti kaupaksi. Se johtui luultavasti siitä, että kirjassa on muutamia ruokottomia kuvia.

En pidä saksalaisesta autolehdestä Auto Bild, jonka suomenkielinen versio löytyy maitokaupastamme. Julkaisun henki on tämä Lamborghini jokaiselle ja ihaninta maailmassa on vapaasti hengittävän 12-sylinterisen moottorin miehekäs murina, kaikilla päästöillä.

Ostin uuden numeron ja olin tavattoman mieltynyt. Suuren alkuperäislehden keskeiset toimittajat esittelivät hupsutuksiaan. Yliveto on toimitushenkilö, joka valokuvassa oli hautautunut kylpyammeessa autonkuva-kokoelmaansa.

Me kaikki, paitsi osuuskaupanhoitajan lapset, keräsimme kerran Pauligin kahvipaketeista autonkuvia. Markkinointikeinon keksijä ei ole koskaan ilmoittautunut. Keksintö oli nerokas. Jenkeissä poikapuolisten kansalaisten nuoruuteen kuuluivat baseball-tähtien kuvat. Romaaneista päätellen Ty Cobbin keräilykuva piti olla.

Viikolla katselimme valokuvia enoni kokoelmasta. Ymmärsin paremmin kuin hyvin jälkeen elävien murhetta. Tavaraa kuuluu olevan todella paljon, koska edesmenneet puolisot olivat myös eteviä ja ahkeria käden taitojen ylläpitäjiä. Nyt olen katsellut GoogleDriven kuvista, olisiko Aku näpertänyt pirunnyrkkiä. Mielelläni omistaisin sellaisen.

Viisas veljeni on keräilijä. Käsitykseni mukaan hänen postimerkkikokoelmansa ja vanhojen kolikoiden kokoelmansa ovat huomiota herättävän hyviä. Molemmat ovat vaikeita aloja. Niitä on harrastettu kauan. Mahdolliset kohteet on kammattu liian usein. Kuulemani mukaan kuitenkin suomalaisten 1800-luvun kuparipennien hinta-arvio vaihtelevat suuresti. Siellä on arvokkaita seassa, mutta kunto tietenkin ratkaisee.

Eräs tuttava on mukana keräämässä valokuvia luovutetusta Karjalasta. Myös viipurilaiset ateljeekuvat kelpaavat. Lähetin kaksi.

Turha toiminta on kaiken kehittyneen kulttuurin tunnus.

Niin sanotut primitiiviset kulttuurit ovat tunnettuja keräilystään. Lasihelmet, joilla intiaaneja huijattiin, muistamme seikkailukertomuksista. Pronssikauden ja rautakauden ylimenovaiheessa runsaat kolme tuhatta vuotta sitten ihmiset huijasivat sellaisilla toisiaan. Eikä se ollut oikeastaan huijausta. Huonommista raaka-aineista heikommalla tekniikalla tehdyt kiiltävät fajanssipallot edelsivät taitavaa lasin käsiteltyä; lasiset juoma-astiat kelpasivat jopa viikinkien hautalahjoiksi. Pitkien aikojen jälkeen lasi linssinä osoitti kaukoputkena ja mikroskooppina aivan kaikille tarpeellisuutensa. Sotilaalliset seikat (meritaistelu) ja hengissä pysyminen (taudinaiheuttajat) vakuuttavat kiukkuisimmankin. En maininnut tässä kameran objektiivia; valokuvaus onnistuu ilman linssiäkin. Menneen ajan puuhakirjoissa kuvailtiin neulanreikäkamera.

Normaaliin tapaan ihmiset pitävät toisten rakastamia keräilyn kohteita idioottimaisina ja omiaan kaikin puolin tarpeellisina. Itse tunnustan turhaksi suuren mieltymykseni karttoihin. Juuri tänään kaipailisin Sallan luovutetun osan topografikarttaa. En ole ennättänyt ottaa asiasta selvää, mutta ehkä sellaisia ei ole olemassa. Siellä – ennen käytettiin paikannimeä Kuolajärvi – keskeiset maanjaotkin suoritettiin hyvin myöhään viime vuosisadalla.

Kovasti pohdin, onnistuisinko pakottamaan Kansalliskirjaston tekemään muutaman skannauksen sota-ajan kartoista. Kirjoihin painetut ja verkossa olevat kun eivät aivan kelpaa minulle! Voitteko kuvitella iljettävämpää nirsoilua. Tiffeissäkin kohina tulee vastaan karkailleina pikseleinä. Muokkaan näitä karttoja mieleni mukaisiksi nyt Adobe Illustratorilla eli siis vektoripohjalle. Siinä on käsityötä suoraan sanoen paljon, kun alfanumeerista pohjaa ei ole. (Nykyiset Suomen kartat ovat kaikki olemassa numerosarjoina. Niiden pohjalla voi tehdä vaikka mitä.)

Oma alani, joka kyllä liittyy tähän verkkoon kirjoitteluun, on turhienkin tietojen harrasstaminen. Juuri verkko näyttäisi tehneen tietokilpailutiedon turhaksi, mutta kyllä se on näköharha. Viikonloppuna selvittelin Grundstenin valokuvakirjan loisteliasta painoasua, joka siis johtuu osittain stokastisen rasterin käyttämisestä. Yksityiskohtia! Sävyjä!