Sivun näyttöjä yhteensä

13. lokakuuta 2014

Keräily





Suorastaan mielelläni käyn vainajien asunnoissa eli kuolinpesissä. Harvakseltaan tehdyt tiedustelut perukirjan laatimisesta olen kyllä torjunut. Näinä aikoina olen käynyt katsomassa kirjoja ja taide-esineitä. Muutaman kerran on tullut tilaisuus antaa neuvoja. Yksi neuvo on lähikirjasto. Kirjan käyttöikä on lyhyt. Ihan keskeinenkin kirja saattaa olla kiven alla.

Tulin nyt katsoneeksi koneesta: isäni kirjoista on Helmetissä eli pääkaupunkiseudulla vain valikoima ja Kirkkonummella ei mitään. Äidin ensimmäistä kirjaa virkkausmalleista ei ole Helsingissä kuin yksi varastokappale. Ja minulla on ylimääräisiä kappaleita! Kirkkkonummella asuvien kirjoittajien kokoelmasta näyttää puuttuvan ”Sarjakuvat” –kirjan 1. painos. Tuo kirja, samoin toinen painos, meni nopeasti kaupaksi. Se johtui luultavasti siitä, että kirjassa on muutamia ruokottomia kuvia.

En pidä saksalaisesta autolehdestä Auto Bild, jonka suomenkielinen versio löytyy maitokaupastamme. Julkaisun henki on tämä Lamborghini jokaiselle ja ihaninta maailmassa on vapaasti hengittävän 12-sylinterisen moottorin miehekäs murina, kaikilla päästöillä.

Ostin uuden numeron ja olin tavattoman mieltynyt. Suuren alkuperäislehden keskeiset toimittajat esittelivät hupsutuksiaan. Yliveto on toimitushenkilö, joka valokuvassa oli hautautunut kylpyammeessa autonkuva-kokoelmaansa.

Me kaikki, paitsi osuuskaupanhoitajan lapset, keräsimme kerran Pauligin kahvipaketeista autonkuvia. Markkinointikeinon keksijä ei ole koskaan ilmoittautunut. Keksintö oli nerokas. Jenkeissä poikapuolisten kansalaisten nuoruuteen kuuluivat baseball-tähtien kuvat. Romaaneista päätellen Ty Cobbin keräilykuva piti olla.

Viikolla katselimme valokuvia enoni kokoelmasta. Ymmärsin paremmin kuin hyvin jälkeen elävien murhetta. Tavaraa kuuluu olevan todella paljon, koska edesmenneet puolisot olivat myös eteviä ja ahkeria käden taitojen ylläpitäjiä. Nyt olen katsellut GoogleDriven kuvista, olisiko Aku näpertänyt pirunnyrkkiä. Mielelläni omistaisin sellaisen.

Viisas veljeni on keräilijä. Käsitykseni mukaan hänen postimerkkikokoelmansa ja vanhojen kolikoiden kokoelmansa ovat huomiota herättävän hyviä. Molemmat ovat vaikeita aloja. Niitä on harrastettu kauan. Mahdolliset kohteet on kammattu liian usein. Kuulemani mukaan kuitenkin suomalaisten 1800-luvun kuparipennien hinta-arvio vaihtelevat suuresti. Siellä on arvokkaita seassa, mutta kunto tietenkin ratkaisee.

Eräs tuttava on mukana keräämässä valokuvia luovutetusta Karjalasta. Myös viipurilaiset ateljeekuvat kelpaavat. Lähetin kaksi.

Turha toiminta on kaiken kehittyneen kulttuurin tunnus.

Niin sanotut primitiiviset kulttuurit ovat tunnettuja keräilystään. Lasihelmet, joilla intiaaneja huijattiin, muistamme seikkailukertomuksista. Pronssikauden ja rautakauden ylimenovaiheessa runsaat kolme tuhatta vuotta sitten ihmiset huijasivat sellaisilla toisiaan. Eikä se ollut oikeastaan huijausta. Huonommista raaka-aineista heikommalla tekniikalla tehdyt kiiltävät fajanssipallot edelsivät taitavaa lasin käsiteltyä; lasiset juoma-astiat kelpasivat jopa viikinkien hautalahjoiksi. Pitkien aikojen jälkeen lasi linssinä osoitti kaukoputkena ja mikroskooppina aivan kaikille tarpeellisuutensa. Sotilaalliset seikat (meritaistelu) ja hengissä pysyminen (taudinaiheuttajat) vakuuttavat kiukkuisimmankin. En maininnut tässä kameran objektiivia; valokuvaus onnistuu ilman linssiäkin. Menneen ajan puuhakirjoissa kuvailtiin neulanreikäkamera.

Normaaliin tapaan ihmiset pitävät toisten rakastamia keräilyn kohteita idioottimaisina ja omiaan kaikin puolin tarpeellisina. Itse tunnustan turhaksi suuren mieltymykseni karttoihin. Juuri tänään kaipailisin Sallan luovutetun osan topografikarttaa. En ole ennättänyt ottaa asiasta selvää, mutta ehkä sellaisia ei ole olemassa. Siellä – ennen käytettiin paikannimeä Kuolajärvi – keskeiset maanjaotkin suoritettiin hyvin myöhään viime vuosisadalla.

Kovasti pohdin, onnistuisinko pakottamaan Kansalliskirjaston tekemään muutaman skannauksen sota-ajan kartoista. Kirjoihin painetut ja verkossa olevat kun eivät aivan kelpaa minulle! Voitteko kuvitella iljettävämpää nirsoilua. Tiffeissäkin kohina tulee vastaan karkailleina pikseleinä. Muokkaan näitä karttoja mieleni mukaisiksi nyt Adobe Illustratorilla eli siis vektoripohjalle. Siinä on käsityötä suoraan sanoen paljon, kun alfanumeerista pohjaa ei ole. (Nykyiset Suomen kartat ovat kaikki olemassa numerosarjoina. Niiden pohjalla voi tehdä vaikka mitä.)

Oma alani, joka kyllä liittyy tähän verkkoon kirjoitteluun, on turhienkin tietojen harrasstaminen. Juuri verkko näyttäisi tehneen tietokilpailutiedon turhaksi, mutta kyllä se on näköharha. Viikonloppuna selvittelin Grundstenin valokuvakirjan loisteliasta painoasua, joka siis johtuu osittain stokastisen rasterin käyttämisestä. Yksityiskohtia! Sävyjä!

11 kommenttia:

  1. Olen normaalisti hiljaa rivissä, mutta sen verran sanon ääneen, että kyllähän tämä kirpaisi.

    VastaaPoista
  2. Sarjakuvat-niteeni vuodelta 1972 alkaa näyttämään huokeahintaisuutensa -- etukansi on enää kulmastaan kiinni selässä ja sisällössä alkaa olla irtolehdintää. Kyse on liimasidonnan onnettomasta ominaisuudesta; liimasta haihtuu aineita ja se menettää joustavuutensa. Eri kirjapainoilla on asiassa isoja eroja -- kyse taitaa olla siitä kuinka halvalla työn teettäjä halusi päästä. Kovalle hinnan kirittäjälle tehtiin kirjasidos josta puuttui selkänipun rouhinta ja sen liimaus teetätettiin halvimmalla alihankkijalla. Seuraus sellaisesta oli että jo vuoden vanha teos napsahti avatessa kuuluvasti selästä halki ja muutama lehti leijaili lattialle. Täytyy sanoa, että 42-vuotiaalle kirjalle (ja tuolla arkkikoolla) kesto on ollut ihan tyydyttävä. Sitä kirjaa on nimittäin ihan luettu ja selailtu. Erityisesti härskien kuvien kohdalta. Revolution begins at home!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liima on mielenkiintoinen juttu.
      Mikahan oli 1970 luvulla liima-aine, joka sailyi joustavana?
      Mika oli se halvimpien sitojien kayttama liima-aine?

      Poista
    2. Tämä liittyy vahvasti! 1970-luvun sarjakuva-albumit ovat edelleen painojäljeltään täysin ylittämättömiä, mutta ne liimaselät!

      Poista
    3. Täältä selvinnevät perusasiat -- http://formaxprinting.com/blog/tag/pur-glue-book-binding/

      Mutta kirjapainot eivät mielellään kertoneet edes tilaajalle mitä liimaa valmistuksessa käytettiin. Kyse taisi olla siitä että liimasidontapaikka valittiin nopeuden ja hinnan yhdistelmällä, eikä tilaajalla usein ollut kiinnostusta (mainoshommissa) sidoksen kestoon vuosien mittaan. Itse muistan tiedustelleeni asiaa about kerran, Erwekolta.

      Poista
    4. Liimasidoksia on tehty monenlaisilla liimoilla. Kuumalimapistoolin puikon kaltainen liima saa sivut irtoilemaan puhtaina papereina ja liimakakku jää selkään, kun taas yleisemmin käytetty PVA-tyyppinen (lue erikeepperi, mutta enemmän pehmittimiä) liima hajoaa murenemalla.

      Käsin tehden (ns. lumbecksidonta) saa liimasidoksestakin kestävämmän kuin koneella, kun liimaa tulee myös paperien väliin eikä vain reunaan, ja selkään tehtyihin uriin voidaan upottaa vahvistuslankoja. Minulla on itse uudelleen liimattuja kirjoja jotka ovat kestäneet hyvin kasassa jo kolmisenkymmentä vuotta. Myös perinteinen ommeltu kirja menettää aikaa myöten ryhtiään, koska siinäkin liima kovettuu ajan mitaan ja haurastuu. Perinteisen luuliiman hyvä puoli kirjansidonnassa on se että se on helpompi uudelleen sidottaessa poistaa kuin nykyaikainen PVA.

      AW

      Poista
  3. Siinä oli kova työ puuhata Karttakeskuksen aineistoja digitaalisiksi kertoivat tutut kartografian opiskelijat 1990-luvulla.

    VastaaPoista
  4. Lähikirjasto on tosiaan hyvä idea kun haluaa laittaa liikkeelle tuplia tai muuten virkansa tehneitä kirjoja ja tehdä tilaa uusille hankinnoille. Rikhardinkadullakin otetaan vastaan kirjoja, ja elleivät ne muuten kiinnosta, ne voi laittaa ilmaisnoutohyllyyn. Vaihtuvuus on nopeaa.

    Antikvariaatit eivät taida tällä hetkellä ottaa vastaan juuri mitään.

    VastaaPoista
  5. Vanhojen kirjojen sijainnista: onhan kirjoittajalle tuttu Kuopion Varastokirjaston Vaari-tietokanta, joka sisältää ihmeitä? Suosittelen tarkistuksiin ja myös suoratilauksiin ja palvelu pelaa...

    VastaaPoista
  6. Vanhoja karttoja silmäillessä on pistänyt silmään Kuolan niemimaan Umban alueesta käytetty nimi: Terska. Johtuneeko nimi Kuolan niemimaan muodosta, joka muistuttaa miehen elintä? Häveliäisyydestäköhän johtunee ettei uusissa kartoissa Terska nimeä esiinny?

    VastaaPoista
  7. Terin ranta (ven. Tersky bereg) on ainakin itselleni tuttu. Suren terin kielen (itäsaamea) hiipumista puhujiensa muilutuksiin.

    VastaaPoista