Sivun näyttöjä yhteensä

15. heinäkuuta 2007

Kuninkaallinen ja keisarillinen

Erään itävaltalaisen mukaan maa oli maailmansotaan suistuessaan katastrofin laboratorio.

Siitä ei ole varmaa tietoa, missä määrin perusasenne katosi jälkimmäiseen maailmansotaan. Kunnon sotamies Švejk, kansallisuudeltaan tšekki, kumminkin käsitti syvällisesti byrokraattisen pikkumaisuuden ja yleisen hulttiomaisuuden yhdistelmän ja käytti sitä suurenmoisella tavalla hyväkseen. ”Oletteko hullu, sotamies?” – ”Alamaisesti ilmoitan, että kyllä olen, herra ratsumestari, ja minulla on siitä paperitkin.”

Jos arvostatte sopimatonta, mautonta, mahdotonta ja syvästi epäkunnioittavaa huumoria, kiirehtikää lukemaan. Se uudempi suomennos on mainion hyvä.

Itse Egon Friedell ja hänen vielä lahjakkaampi kaverinsa Alfred Polgar kirjoittivat revyyn, jossa henkiin herännyt Goethe tenttii Saksan kirjallisuutta, nimittäin Goetheä, kirjallisuuden professorille, ja reputtaa. Olisikohan Eino Leino kuullut tuosta? Hänen pakinassaan professorin päiväunesta on sama vitsi.

Mutta kaksi oikeaa asiaa, joista toinen todella koskee Itävaltaa. Max Jacobssonin maininta saattoi livahtaa sivu silmien. Hän sanoi, että Porkkalan palautus 1956 oli Hruštševin taitava siirto pelissä Itävallan puolueettomuudesta ja miehityksen purkamisesta.

En ole kuullut tuota argumenttia ennen. Mutta siinä on järkeä. Itävalta oli miehitetty maa ja Wien jaettu kaupunki, samaan tapaan kuin Berliini. Siellä tapahtui 26.10.1955 se ihmeellinen tapaus, että Neuvostoliitto vetäytyi vapaaehtoisesti puoluettomuutta korostavan perustuslain nojalla. Tai siis tietän Neuvostoliiton politiikan, Itävallasta ei tullut satelliittia, vaan yhdessä Suomen kanssa poikkeus.

Kansankunta oppi pitäään pientä ääntä, paitsi oopperassa.

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen kävi ilmi, että vanhalla kiihkokansallisuudella on runsaastikin kannatusta (Jörg Haiderin puolue).

Olihan maa ollut ainakin 350 vuotta kansojen karuselli ja lisäksi merkittävä eurooppalainen valtio. Suomesta ei, kuten tunnettua, voi sanoa samaa.

Eilisessä blogissani piilotin kahden rivin väliin ajatuksen, että Bushin demokratiahankkeen epäonnostuminen voi olla aikamme merkittäviä asioita. Venäjä on viime kädessä mongolien ja tataarien piiskaama maa, joka omaksui ulkoisia ja sisäisiä piirteitä Bysantilta. Demokratia ei ole osoittautunut kiinnostavaksi ajatukseksi, ja nykyiset valitukset aggressiivisuudesta, joka on totta, ja ihmisoikeuksien kaventamista, ovat itsestään selvien tosiasioiden toistamista.

Kiina on ollut aina maailma eli Keskukstan valtakunta. Myöskään siellä kansanvaltaisuudella ei ole kehuttavia tuleaisuudennäkymiä. Japanin oikeisto on uppiniskainen. Kasvavisa suurista maailmanvalloisa ehkä vain Intia on liikkeessä lupaavaan suuntaan, mutta se edellyttää, että Englantilaiset muravat myyttinsä lempeästä siirtomaahallinnosta. Ei se lempeää ollut. Viimeisten mogulien kukistaminen 1800-luvulla oli likainen ja verinen tarina, josta on vasta nyt alkanut ilmestyä uskottavia kuvauksia.

Ja sitten on koko laaja islamin alue, jonka yhteydessö luottamus ysilöllisyyteen ja terveeseen järkeen tuntuisi hyvin oudolta. Tosin Turkissa on outoja merkkejä, kuten hyvää kirjallisuutta. Sellaista kuin Pamuk. Ja Intiassa. Sellaista kuin Rushdai.

Miten espanjalaispohjainen Etelä-Amerikka mahtuu tähän kuvaan, sitä en tiedä. Argentiina kumminkin onnistui hävittämään vahvan taloutensa ja vähätki kansalaisvapautensa.

Yritän hakea selitystä tämän Aasian pienen niemimaan menestykseen esihistoriasta. Jatkuvaa menestystä on ollut kolmekymmentä tuhatta vuotta. Jostain se johtuu. Ehkä mittakaavasta ja pakon määrääästä kyvystä verkottua eli ottaa naapurit huomioon. 1600-luvulla koko viritys uhksi heilahtaa Ranskan hyväksi ja edellisellä vuosisadalla juuri Itävallan.

Ne olivat läheltä-piti-tilanteita.

9 kommenttia:

  1. "1600-luvulla koko viritys uhksi heilahtaa Ranskan hyväksi ja edellisellä vuosisadalla juuri Itävallan."

    Itävalta ei ollut 1500-luvun Hapsburgeille mikään satula, vaan jalustin.

    Se että Itävalta joskus nousi jonkinlaiseksi suurvallaksi ei johtunut niinkään Itävallasta, vaan näkemykseni mukaan ennen muuta Burgundista.
    Kaarle Rohkean äkkikuolema ja Burgundin joutuminen Filip Kauniille äidin perintönä ja toisaalta Don Juanin kuolema 1497 merkitsevät Itävallan asemalle paljon enemmän, kuin Itävalta.

    Itävalta toki oli Hapsburgien kotilääni ja Keisarien "kotimaa", mutta heidän valtakuntansa poliittinen painopiste oli pitkään kuitenkin Andalusiassa, kun Keisari piti hovia Sevillassa tai Granadassa (vasta Filip II siirsi hallituksen Madridiin) Myös Alankomaat olivat valtakunnalle merkittävämpi osa kuin Itävalta.

    Itävallan ja Alankomaiden välistä suhdetta kuvaa Kaarle V(I) perinnönjako. Hän jätti pojalleen parhaat palat, Napolin, Sisilian , Milanon, Alankomaat ja Espanjan kaikkine siirtomaineen, kun veli sai lohdutuspalkinnon, Itävallan.

    Itävallan olemus sitten senkin jälkeen, kun Ferdinadista tuli Arkkiherttua ja Keisari, oli samea. Wien oli kyllä muodollinen pääkaupunki, mutta Böömi oli oikeastaan kuitenkin heidän ydinalueensa ja Hapsburgien mahdin lähde.

    Kun katsotaan historian suurvaltojen kehittymistä, pitää katsoa kustantajaa; keneltä se on poissa.
    Itävallan nousu, siksi Itävallaksi miksi se sitten Napoleonin sotien jälkeen näytti muodostuvan, lähti parista ulkoisesta tekijästä.

    Yksi oli Turkin vauhdin hyytyminen 1600-luvulla. Vaikka se vielä 1700-luvun alussa oli jonkinlainen vaaratekijä, sen hallinnon epävakaus teki siitä oikeasti vaarattoman. Turkin kruununperimysjärjestelmä ja tapa surmata hallitsijan nuoremmat veljet teki hallinnon onnistuneesta jatkuvuudesta kyseenalaisen.

    Toinen tekijä Itävallan nousuun oli liitto Venäjän kanssa, joka mahdollisti Puolan jaon. Wienin konferenssin muodollinen Puolan kuningaskunnan palauttaminen oli sitten Euroopan historian mustia hetkiä, mutta erillisen sielunmessun arvoinen juttu.

    Venäjän ja Itävallan liitto piti Itävaltaa, ja Venäjää, pystyssä Napoleonin sodista eteenpäin. Kolmasti Venäjän voima pelasti Hapsburgien valtakunnan. Kun tämä liitto purkaantui joutuvan päiväisen kansallisuusaatteen tieltä avautui kummassakin valtakunnassa ovi auki viiksekkäille verikäpälille.

    Suosittelen muutoin kirjaa "Ei keisari eikä kuningas" Tekijää en muista, on toisessa huoneessa, itäinen seinä, kolmas hylly alhaalta, jossakin lähellä "tyhmiä valkoisia miehiä."

    Postaan tämän viestin myös Ihmiskuntaan.

    VastaaPoista
  2. Arvon aateliset. Meirän maattomien pitäis kekkasta kuinka hankitaan rahaa. Kaks donaa netto kuussa ei tuo työiän aikana säästöä kuin max 12 donaa vuodessa, 120 donaa kymmenessä ja neljässäkymmenessä 480 donaa. Feline kissanruoka on ehtinyt tulla sitä paitsi tuolla säästämisellä jo melko tutuksi. Eikä sillä saa taloa meren rannalta pääkaupunkiseudulta.
    Jotakin eksoottisempaa on keksittävä.

    VastaaPoista
  3. tämä on wittgensteinin hantaaki vuoldelta 1927.

    VastaaPoista
  4. Elokuvasensuurin papereita selatessa aikoinaan laskeskelin kuinka monella eri tavalla Max Jakobsonin nimi osataan viralliseen asiapaperiin läntätä.

    Oli niissä myös tämä käyttämäsi versio.

    VastaaPoista
  5. Ad Sedis:
    Kaikki on Googlen syytä. Kun se löytää Maxib nyös Jacobsina ja niin Mattssonin kuin Matsonin - who cares.

    Perinneasianajotoimistossani oli aikoinaan leikekirja, johon oli koottu toimiston nimen Borenius & Castrén variantit - 93 eri kirjoitusmuotoa.

    Itse olin aika johdonmukaisesti Kemppainen tai Kauppinen vanhoina hyvinä aikoina.

    VastaaPoista
  6. Ad Anonyymi:
    Kuvasi on nyt myynnissä oleva Teknolinen versio. Alkuperäinen erottuu mm. osoitteessa
    http://www.lichtensteiger.de/LWittgenstein.html
    Saksankielisellä google-haulla Wittgenstein's Haus löytyy lisää. - Talo oli välillä heitteillä.

    VastaaPoista
  7. Ah arvon viisaat. Loppupelissä merkkaa vain mitä viivan alle jälle jää. Olemme kukin yli 150:n. Mutta tilillä se ei näy. Kuinka korjaamme tilanteen. Onhan uskottavampaa tehdä, ja sen jälkeen kuittailla, että näin on. Ilman konstsamfundetiin rinnastettavia varoja jäämme vain viisastelemaan.
    Kuinka panisimme paremmaksi. Täytyyhän meidän osata.

    VastaaPoista
  8. Tackar och pockar jälleen kerran Kemppistä ajanhermoon puraisemisesta (Klingen HS:ssa ja Bildt blogissaan)

    Suomalaiset siirtyivät 200 vuotta sitten yhden hirmuvallasta toisen alaisuuteen Ruotsin kuninkaan menettäessä Suomen Venäjän tsaarille.

    Kansanihmiset oli aina pidetty herttaisen lapsenuskoisina. Oppineina itseään pitävät olivat käytännössä kaikki ruotsinkielisiä.

    Carl Bildtin mielestä tuolloinen valtionhajoaminen synnytti sekä modernin Ruotsin että Suomen suurruhtinaskunnan.

    Suomalaisten seitsemien mörökölliveljesten painiskellessa karhujen kanssa Strindberg kävi kirjeenvaihtoa Nietzschen kanssa pyrkien sitoutumaan tiiviisti länteen ja estämään esillä olleen ruotsalaisen filosofian luomisen, koska se "katkoisi siteet mannermaiseen emäpuuhun, joka vain lähettelee siemeniä Pohjolan karuun maaperään".

    Mutta miten selviytyy kansanihminen globalisaation tunkeutuessa kotipiiriin? Espoossa on kouluja joissa 60% koululaisista tulee maahanmuuttajaperheistä.

    Ehkä eksoottista valtiofilosofiaa pitäisikin tarkastella ideologiana, ylhäältä päin asetettuna itsestään selvyytenä?

    Missä määrin nöyryys sokea, ettenkö sanoisi bysanttilainen viranomaisusko - kansanedustajat lampaat narussa Lipposen perässä katsomaan sotaelokuvia - vastaa uusiin haasteisin?

    Politiikassa voittavat ne, joilla on hauskinta, sanoo Astrid Thors.

    Uusi aika, uudet kujeet. Töölönlahden uuden keskustorin nimeksi Maallisen rauhan aukio?

    VastaaPoista
  9. Uusi aika, uudet kujeet. Töölönlahden uuden keskustorin nimeksi Maallisen rauhan aukio?
    Jo ihan ääkkösten olemassaoloa kunnioittaen sen pitäisi olla Maallisen räyhän aukio.

    VastaaPoista