Sivun näyttöjä yhteensä

1. toukokuuta 2007

Karnevaali

Kaksi syytä listata hiukan erikoisia sanontoja. Puhdas viihde ja referenssi. Ei sitä koskaan tiedä, milloin niitä tarvitsee.

Kysymys karnevaalikulttuurista.

En ole Mihail Bahtinin (engl. Bakhtin) ihmeen innostunut, mutta hän oli viisas mies. Niin viisas hän ei ollut, että olisi käsittänyt tehtävänsä mahdottomaksi villeimmässä Neuvostoliitossa. Häntähän kiinnnosti naurun voitto aineesta, ja hänen suuri rakkautensa oli irvokkuus.

Sitähän tietysti oli tarjolla, mutta hyvä tapa ja konepistoolit edellyttivät, ettei kukaan ollut huomaavinaan.

Bahtinin ihailema Rabelais oli kirjoittanut irvokkuuden, naurettavuuden, ironian ja sarkasmin pohjat. Hän sai vertaisiaan seuraajia, sellaisia synkkiä miehiä kuin Jonathan Swift ja Nikolai Gogol.

Kukaan ei koskaan selittänyt, miksi narri saa täräytellä totuuksia ja mitä varten karnevaaleissa asiat käännetään ylösalaisin niin että pyhästä tulee paha ja vakaasta vakava.

Rajun uskonsotien loppuvaihe, päättyvä 1500-luku, tuotti naurun muodot: Rabelais, Cervantes, Shakespeare ja - Montaigne.

Michel de Montaignea ei ole tapana liittää vitsinikkareihin. Hänellä oli kuitenkin varma tieto suuren huumorin ja pienen huumorin erosta. Hän kieltäytyi johdonmukaisesti ottamasta itseään kovin vakavasti. Tässä hän erosi jopa suuresta Erasmusta Rotterdamilaisesta, joka oli hyvä pilkkaamaa toisiaan - kuten myös Luther - mutta tahtoi suhtautua itseensä jokseenkin juhlallisesti.

Kumma juttu, mutta tämä sama perinne jatkui maalaustaiteessa: Pieter Breughel sijoitti jopa Kristuksen kärsimystä kuvaavaan maalaukseensa lystikkäitä, täysin asiaan kuulumattomia yksityiskohtia.

Tältä pohjalta suhtaudun hiukan varaukselliseti kansantieteen ja kansanrunouden tutkimuksen perinteeseen, johon luen myös hyvin monien muistaman Erkki Tantun piirrostaiteen. Haettiin "aitoja tyyppejä" ja "sattuvia sanontoja".

Tietty osa perinteestä pidettiin pinnan alla, melkein piilossa. Se ei välttämättä johtunut niiden "sopimattomuudesta", vaikka kieltämättä karnevaalikulttuurin keskeiset teemat ovat seksuaalisuus, syöminen ja suolen eri toiminnot.

Näihin viittaamisesta Aleksis Kivikin sai tuomionsa. Ja Linna. Ja Salama.

Joku kommentoi eilen, ettei sutkauksia jaksa lukea pitkään. Ei tietenkään. Ei se ole tarkoituskaan. Niitä pitäisi lukea noin yksi päivässä, hätätapauksessa kaksi.

Tämä on romaanin ja novellin ero. Romaani sanoo: mitä tulee seuraavaksi. Sitä lukee ja lukee ja suuttuu kun se loppuu. Novelli humahtaa kuin kivi järveen, ja sen jälkeen on pantava kirja kiinni ja lähdettävä kävelylle. Peräkkäin luettuina novellit alkavat häiritä toisiaan.

Mietin vakavissani, menisinkö kuuntelemaan Bachin soolosellosonaatit, jotka esitetään Vapun aikana konsertissa. Arvelin etten mene, koska kaikki kuusi sonaattia on aivan liikaa. Syy on sama. Ne ovat erillisiä teoksia ja tarvitsevat ilmaa ympärilleen. Siunaan iTunesin soittolistoja, koska minusta on kauhea ajatus kuunnella kymmenen Chopinin valssia tai kaksikymmentä masurkkaa peräjälkeen. Nykyisellä tekniikalla niistä voi rakentaa samantapaisia kokonaisuuksia kuin pianistit tekevät itse resitaaleissa.

Häijyt sanonnat ja sutkaukset, sellaiset kuin eilisessä näytteessä, ovat ihmisen keinoja sietää sietämätöntä.

Sanonta on prisma, joka hajoittaa valon ja osoittaa, että se, mikä näyttää värittömältä tai valkoiselta, koostuu itse asiassa kokonaisesta kirjosta. Asia riippuu siitäkin, miten sitä kääntelee.

Ja sutkaus on autonominen. Se on ihmisen ääni. Se on vitsikirjojen ja viihdeohjelmien vastakohta.

"Kansankulttuuria" ei ole olemassa. Kyllä tuo irvistelyn perinne elää ja voi hyvin.

Meillä Suomessa tämä kahden kulttuurin kiista ratkesi. Karnevaalien eli yleisen lurjustelun ja riettaan höpöttämisen Vappu syrjäytti lippulinnat. Ei kuulu enää Taisto Sinisalo kiittävän kansojen solidaarisuutta eikä patsaita siirrellä. Harmi ettei kukaan keksinyt lakittaa sitä Kaivarin rannan rauhanenkeliä - DDR:n koppalaki olisi sopinut hyvin.

13 kommenttia:

  1. Erinomaisen helppo keino joutua naurunalaiseksi on suhtautua itseensä vakavasti.

    VastaaPoista
  2. Narria ei tarvitse ottaa vakavasti Hän jättää totuudet toisten valittavaksi. Ei kai narrikaan jatkuvasti totta ja oikeaa latele.

    VastaaPoista
  3. Herra tohtori, montako blogia saa lukea per päivä? Ettei sekaannu.

    VastaaPoista
  4. Oliko joku katsomassa, että pitääkö tämäkään vitsi enää paikkaansa:

    Mikä on viisi metriä pitkä ja haisee vanhalle viinalle?

    Eli oliko kommunistien vappukulkue tänä vappuna vieläkin lyhyempi?

    VastaaPoista
  5. Mikään puolue ei ole vienyt yksityistämistä yhtä pitkälle kuin komministit. Vuosikymmenen loppuun mennessä jokaisella komministilla on jo oma puolue.

    VastaaPoista
  6. Miten Bahtin saattoi pohdiskella karnevalismia juuri Neuvostoliitossa, kaikista maailman maista, vieläpä sen suurimman kukoistuksen päivinä?

    Miten viktoriaanisen ylevyyden ja hovietiketin krumeluurien aikakaudella saattoi toimia niinkin hävytön ja riemukas kirjailija kuin Mark Twain?

    Tarjoaisin molempiin vastaukseksi: siksi juuri.

    VastaaPoista
  7. Bahtin

    En valitettavasti ymmärrä Rabelaisia saati hänen tuotannostaan innostuvia. Cervantesin ja Shakespearen naurun kanssa on vähän sama ongelma. Mutta Dostojevskin romaanien kuvaukset polyfoniaksi ovat kyllä aika osuvia, tietysti Dostojevskinsa hereillä lukeneelle itsestäänselviä siten kuin humanismin oivallukset usein: ilmeisiä, kun joku on ensin älynnyt ne eksplikoida.

    Kemppinen: "Joku kommentoi eilen, ettei sutkauksia jaksa lukea pitkään."

    MikkoL: "Herra tohtori, montako blogia saa lukea per päivä? Ettei sekaannu."


    Liika mitä tahansa on tietysti liikaa, mutta miksi joissakin asioissa raja on ilmeinen ja matalalla? Kemppinen saisi teemasta varmaan kiinnostavaa aikaan.

    Pohjiksi: Monet asia ainakin meidän aikanamme ovat alkuperäisestä kokonaisuudesta eristetyjä kliimakseja: makean syöminen, suolaisen himo, rasvan rakastaminen ovat vanhoja ilmiöitä, uudempia laskettelu ("oikean" hiihtämisen välipalasta tehty koko juttu) sellaisenaan saati kumpare- ym. alalajeineen. Monet osat pop-musiikistakin ovat minusta kuin aiemman musiikin kadenssien eristämistä, eli elämyskylläisestä loppuhehkutuksesta on tullut koko juttu. (Samalla tavalla sinfoanian voisi sanoa syntyneen sarjojen - suites- alkusoitosta).

    Moni mainituista esimerkeistä kuitenkin toimii hyvin, sillä kun yhteen juttuun keskitytään, siitä syntyy maailma itselleen: sokerileipurit ja makeistehtailijat luovat uskomattoman laajan skaalan ja onhan tuota pop-musiikkiakin (tai sinfoniaa) monelle uraksi ja kokonaisten kiertueiden täytteeksi saakka. Laskettelukin tuntuu olevan monille se ainoa talvilaji. Ja silti uppoaa, faneja ei ällötä.

    Sitten ovat nämä sutkaukset ja muut, novelli oli hyvä esimerkki, joihin voi kyllä paneutua, mutta mieli ei sulata kerralla kuin ihan muutaman. Itselleni musiikissa on tullut vastaan kaksi tällaista, joita sekä levytetään että esitetään minulle aivan kestämättöminä annoksina: Schützin Psalmen Davids ja Monteverdin useat teokset, etenkin Vespro della Beata Virgine (kaikki versiot). Pieninä annoksina maailman parasta musiikkia, mutta hyvin pian pulssi on jo aivan liian korkealla ja keskittyminen sekaantuu euforiaan, aivan sama efekti kuin kyllääntymisessä makeaan.

    Nämä ovat tietoviisaiden mukaan musiikkia, jossa täysrenessanssin kontrapunkti yhdistyy barokin monodiseen ilmaisutapaan. Eli valmiiksi vaikuttavaa massaa pyritään jalostamaan, terävöittämään hetkellisen vaikuttavuuden maksimiin. Samaa on sutkauksissa, arkielämän monimutkainen kokemus kiteytetään hetkeksi.

    Tässä onkin oma ehdotukseni ilmaisun selitykseksi: kliimaksista voidaan tehdä oma kestävä maailmansa, jos se on jaettavissa osiin, esimerkiksi mäen laskemisessa suksilla on matkaa, kestoa, tekniikkaa ja kaikenlaista. Mutta kun ollaan heruttamassa isosta asiasta kerman parasta heraa, on vaikutustapa hetkellinen aivojen "niksautus", tai verien seisauttaminen. Sitä ei voi pidemmälti jatkaa ilman veritulpan vaaraa.

    VastaaPoista
  8. Ehkä huomion kiinnittäminen näennäisiin hillittömyyksiin liittyvät rauhan aikaan jotenkin. Kun ei ole sotaa ei ole sankareita ja kun ei ole sankareita niin niitä pitää tehdä. Pullukoista saadaan sankareita tyyliin "Maija laihdutti 60 kiloa puolessa vuodessa". Himoshoppaajista saadaan "taitavia kuluttajia". Kun vielä saataisiin infoähkyilijöistä sitaattimestareita niin sitten kelpaisi.

    VastaaPoista
  9. Olin paikalla, kun Kaivarin rauhanenkeli paljastettiin ja tuumittiin poikien kanssa, että siinä on Mirjam-Vire Tuominen nuorena. Itse asiassa sanoimmekin sitä joskus Mirkun patsaaksi, kun piti tavata jossain sopivassa paikassa sillä suunnalla, eikä viitsinyt rämpiä Haaksirikkoisten patsaalle, joka on kyllä hyvä näköalapaikka. A. Kiven patsas taitaa olla tunnetuin treffipaikka.

    VastaaPoista
  10. Ad Mikkol:

    Lääkärin määräyksen mukaan mutta sanoisin että kaksi, ruokailtua.

    (Minun ainakin tulee tyhmä tunne pätkätekstien lukemisesta.)

    VastaaPoista
  11. Ad Dr. Blind:

    Hyvä ettemme ole ihan joka asiasta samaa mieltä (Rabelais, Shakespeare).

    Olen ehkä siksi niin kauhean kiintynyt kantaatteihin, että passio sekoittaa elämän viikoksi tai kahdeksi.

    Oopperassa minulla on sellainen tekniikka, että yritän parhaani mukaan olla kuuntelematta, mitä montussa ja lavalla melutaan.

    Joskus pieni laulukin aiheuttaa tämän ilmiön, jota Lehtovaaran Sielutieteessä kai sanottiin perseveraatioksi - jää pyörimään loopia päässä.

    VastaaPoista
  12. Ad Antti Kortelainen:

    Lukemani perusteella pelkään, että myös sota-ajan sankarit valikoituvat vähän sattumanvaraisesti ja että joillekin tämä sankaruus osoittautuu sodan jälkeen kohtalokkaaksi.

    Ettei olisi "sankari" samaa sukua kuin "nero" - valtiollis-propagandistinen nimitys vailla sisältöä ja mieltä.

    VastaaPoista
  13. Törmäsin tähän blogiin nettihaulla, etsin kirjoituksia Bahtinista, Dostojevskistä ja karnevaalista.

    Luin kirjoituksen ja minusta tuntuu, että kirjoittaja ei kyllä ymmärrä mistä Bahtinin kuvaamassa karnevaalissa on kyse, epäilen myös että hän ei ole itse lukenut, ainakaan ajatuksella, Bahtinin karnevaalia koskevaa tutkimusta.

    Bahtin kyllä kertoo miksi narri saa täräytellä totuuksia. Narri ei kuitenkaan tee pyhästä pahaa, vaan nauru uudestisynnyttää pyhän, vahvistaa pyhää. Kernevaali ei ole vallankumous, se on luova, elämää ja vakautta ylläpitävä voima.

    Bahtin ei missään tapauksessa väitä mitään seuraavan suuntaistakaan:
    "Rajun uskonsotien loppuvaihe, päättyvä 1500-luku, tuotti naurun muodot: Rabelais, Cervantes, Shakespeare ja - Montaigne." - Päin vastoin, Bahtin kertoo että kansan naurukulttuuri, joka on jotain ihan muuta miltä tämä blogikirjoitus saa sen näyttämään, elää vielä renessanssin teksteissä, mutta romantiikan ja modernin ajan maailmankuvan myötä typistyy juuri siksi vitsiksi ja yksiulotteiseksi irvokkuudesi, miksi se tässä nyt esitetään.

    Professorismies, luulo ei ole tiedon väärti. Kirjat pitää paitsi lukea myös ymmärtää, ennen kuin niiden suulla alkaa puhua.

    VastaaPoista