Sivun näyttöjä yhteensä

16. marraskuuta 2006

Digiankka

Keskustelevat juuri Finlandia-kirjoista, ja tässä blogissa jo puheena olleet Kjell Westö ja Harri Tapper ovat suosikkilistalla, jolta Tapper vääryydellä tipautettiin kello 8.59. Virallinen lista tulee iltapäivällä ja viis siitä.

Viime päivien ja aikojen kirjallisuusjutuillani on ajankohtainen yhteys digitaaliongelmaan, joka on nyt otsikoissa television yhteydessä. Digitaalisiin lähetyksiin siirrytään. Kansa vastustaa. Laitteet reistailevat. Vanhusväestö tykkää huonoa. Moni ei ihan ymmärrä, mistä tässä oikein on kysymys. Kun asialla ovat YLE ja poliitikot, ärtymystä ilmenee heti. Ei tästä ole pitkä aika, kun YLEn toiminta nähtiin, Turun tuomiokirkon kellonlyöntejä ja säätä maa-asemilla lukuun ottamatta, kommunistien salajuonena.

Merisää on mieliohjelmiani.

Kirkkkonummi kolme, tuuli puoli metriä sekunnissa, näkyvyys parahultainen.

Matalapainealan liitto uhkaa työtaistelulla.

Yhteen aikaan oli täysin luonnollista kysyä maitokaupassa, mitä mieltä puhuteltu oli Lauantain toivotuissa levyissä kuullusta kappaleesta, Peyton Placen uudemmista yllätyksistä tai Ritken rakkaudesta.

Aku Ankka -juttuni, johon viittaan päivän kuvalla Carl Barksista ankka kainalossa, perustui arveluuni, että yli kaksi sukupolvea eli 40-luvulla syntyneistä 80-luvun nuoriin jakavat tämän kulttuurisen taustan, kiitos kustantajan, joka on ahkeroinut julkaisemalla yhteenvetoniteitä Barksin Akuista.

Tämä on iso asia, kun edes vanhat vakiot, nimittäin historia ja kirjallisuus, eivät enää yhdistä. En minä paljon tiedä, koska olen laiska ja ikääntynyt elitisti ja kumma ettei ole jo kärrätty täyseläkkeelle. Kun minulla on lisäksi henkilökohtainen ongelma (viinan vierominen), en tiedä, kuinka kansa elää. Kun joskus luen olutbaarien aavikoista tai kauniin nuorison "bilettämisestä", asiat ovat aivan eksoottisia.

Mutta eliitissä uiskennellenkin tiedän, että "Seitsemän veljestä" ja "Seitsemän seinähullua veljestä" eivät erotu toisistaan, vaikka jälkimmäinenkin näkyy olevan peräisin 1960-luvulta Rauman seminaarista. Aleksis Veljeksen "Seitsemän kivestä" muistetaan Trivial Pursuitissa, mutta se siitä.

En syyttele.

Televisio on ollut samanlainen yhdistävä tekijä kuin sanomalehti - taattu puheenaihe. Helsingin Sanomat on liukunut useimpien eläkeläisten mielenkiinnon piiristä, ja iltapäivälehdet on suunnattu tarmokkaille ja uteliaille keski-ikäisille.

Ihminen on kuitenkin noin 95-prosenttisesti laumaeläin, joka poikkeaa siinä pedoista ja muista nisäkkäistä, että lauma ja yksilöt eivät puolusta pentujaan.

Ihminen haluaa nähdä muita ihmisiä, ja teknologia eksyttää meitä tästä. Linja-auto ja juna ovat hupaisempia kulkuneuvoja kuin oma auto, mutta matkustajat ovat alkaneet muurautua erilaisten soittimien ja puhelimien taakse. Siitä on vuosikymmeniä, kun kulkuneuvoissa syntyi jutustelua sellaisten tuntemattomien kanssa, jotka eivät ole juovuksissa. Veijo Meren "Manillaköysi", joka perustuu junassa kuultuihin juttuihin, on mennyttä aikaa.

Minulle mieluinen paikka on espresso-kahvila, jossa ihmisiä tulee ja menee ja josta näkyy kadulle. Helsingissä on onneksi niitä monta tätä nykyä. Amerikkalainen Starbucks teetti suurella rahalla vuonna 2 000 tutkimuksen, jonka vääjäämätön lopputulos oli, että espressokahvila ei menesty Suomessa.

Kööpenhaminen Strøget on hyvin mieluisa paikka kahviloineen. Pariisissa ja sitten Italiassa katselukahvilat kuuluvat kulttuuriin, ja siellä on sekin kuohuttava tapa, että asiakkaiden tai henkilökunnan kanssa vaihdetaan muutama yhdentekevä sana. Se on ihmisyyttä sanan syvällisessä merkityksessä.

Teknologian lisäksi muuan syyllinen on Tahko Pihkala. Suomessa ei ole baseballin ja amerikkalaisen jalkapallon veroista täysin neutraalia puheenaihetta, josta kuka tahansa voi vaihtaa muutaman sanan kenen tahansa kanssa ja jossa kiihkoilu on täysin sallittua - kukaan ei pane pahakseen, jos keskustelukumppani osoittautuu jonkin joukkueen fäniksi, ja suuria asiantuntijoita ovat kaikki.

Uusi ystäväni Lionel Bently, joka opettaa Cambridgessa immateriaalioikeutta, on Arsenal-fäni, samoin kuin useimmat muutoksenhakutuomioistuimen ja korkeimman oikeuden jäsenet.

Jalkapallossa on se ongelma, että se on Suomessa ollut nurkkakuntaista ja muuttunut suoraan siitä erikoisalueeksi - sellaiseksi kuin numismatiikka - johon kuka tahansa ei voi sekaantua.

Eläkkeellä oleva korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen on tietääkseni jalkapallo-ottelujen katsoja. Tiedän pari henkilöä, jotka käyvät katsomassa koripalloa ja yhden lentopallon ystävän. Kun olen ollut muutaman kerran aitiossa katsomassa jääkiekkoa, on käynyt ilmi, että seurassa olleet paremmat ihmiset eivät istu rahvaan joukossa katsomoissa.

Harkimo voisi tehdä tässä vähän töitä. Itse en kyllä tulisi vaikka maksettaisiin. Jäähallissa tulee nuha ja siellä on meteliä ja pois pääsemiseen menee ikuisuus.

Mikael Jungnerille, joka siis on etevä ja miellyttävä henkilö - digiboksiongelma ei ole väitteeni mukaan tekninen eikä propagandalla hoidettavissa.

Kysymys on yhteisyydestä ja yhteisöllisyydestä eli ihmisten keinoista olla välillisesti yhdessä.

Älköön tätä ihmeteltäkö. Ennenkin käytiin kaupassa ja kirkossa juuri mitään toisille puhumatta, tarkoituksena nähdä ja näyttäytyä.

Teknisesti digilähetykset ovat täysin perusteltuja. Kanavat loppuisivat. Mutta ymmärrän, että suurenlainen osa väestöstä ei näistä uusista kanavista välitä, varsinkaan kun niistä niin monet ovat maksullisia.

Asiantuntijat älkööt vaivautuko. Tietyisti Internet on yhteydenpidon väline yli muiden, mutta toisin kuin ihmisille uskotellaan, Internet on vaikea. Ei sitä äkkiä opi, ja kun on jotain oppinut, tiedot vanhenevat niin että paukahtaa.

14 kommenttia:

  1. Kirjoitat nyt asiasta, joka on tällä hetkellä minun harrastukseni, muutos, ja ammattini, yhteisöllisyys, ja lempi pilkankohteitani, jääkiekko.

    Aloitan anekdootilla.

    Minä olen ollut kaksi kertaa jääkiekko-ottelun katsomossa. Vietin teini-ikäni pääosin Helsingin Malmilla, ja vaikka kaverini äiti olikin laittanut oveen lapun "VIINAKAUPPA YLÄKERRASSA" alituisten kolkuttelijoiden vuoksi, oli perheen vanhin poika, jo omillaan elävä aikamies, liiketoiminnassa mukana ja erään kerran, lienkö ollut 14 tahi 15-vuotias, hänen apumiehenään jäähallissa. Hän sujautti jotakin ovimiehille ja pääsimme sisään ilman että suurta kassia tarkistettiin.

    Ottelun aikana vaihto bisnesmies käsimerkkejä toisten katsojien kanssa ja minä kävin sitten viemässä pullon eettistä liotinta sitä tarvitsevalla.

    Kun sitten Talentumilla työskennellessäni kerroin tästä keskusteluissa, kutsui silloinen esinaiseni Sallamaari Muhonen, joka oli myös jäähallisäätiön hallituksessa, katsomaan ottelua vip-paikoilta.

    Keskustelu kanssa eläjien kanssa oli mielenkiintoista ja tapasin muutaman ihmisen, joiden kanssa olen sen jälkeenkin käynyt keskusteluja, ensimmäisen kerran kasvokkain, mutta ottelu päättyi ratkaisemattomana, sillä torven soidessa, kumpikaan joukkue ei ollut saanut kaikkia pelaajia pois kentältä.

    Jatkaisin tästä yhteisöllisyydestä, mutta ilmeisesti olen saamassa pientä "herkkyyskohtausta", otettuani kenties lääkkeeni liian lyhyillä varoajoilla, ja siitä voi seurata vähän ongelmia seuraavaksi tunniksi.

    VastaaPoista
  2. Mainitsit digitv:n. Siitä tuli mieleeni eräs aika paljon mieleäni viimaikoina askarruttanut asia.

    Miksei ole mahdollista tehdä nk. sovellusvuokraus -periaatteella toimivaa digiboksia suomessa? Eli tarjota digiboksia palveluna fyysisen laitteen sijaan, sillä tavalla että kovalevy/nauhoitusmeida on palveluntarjoajalla jossain kaapissa hyrräämässä tv-ohjelmaa talteen ja käyttäjä voisi vain valita ohjelmaoppaasta mitkä ohjelmat nauhoitetaan talteen. Funktionaalisestihan se olisi täsmälleen sama kuin nauhoittava digiboksi käyttäjän kotona. Yhteydenpitovälineenä tähän keskitettyyn digiboksiin voisi olla internet, laajakaistaliittymän haltijalle se olisi ideaali ratkaisu.

    Tällainen järjestelmä tarjoaisi huomattavan paljon lisää nykyiseen digijärjestelmään verrattuna, ihan ilmaiseksi (palveluntarjoajan kannalta) - käyttäjä vapautettaisiin täysin ohjelmien aikataulusta, ja palvelun tarjoaja voisi vaikkapa laittaa vuokraelokuvia ohjelmaoppaan ulkopuolelta tarjolle johonkin pieneen hintaan hyvin helposti. Muitakin mahdollisuuksia olisi hyvin paljon, tämäntyyppinen ratkaisu olisi perinteistä digiboksia huomattavasti sekä edullisempi että joustavampi.

    Kysynkin, miten on mahdollista että YLE ja muut instanssit pystyvät estämään tällaisen vuokradigiboksin toteuttamisen? Jos jossain kohtaa oikeasti olisi mahdollisuus olla edelläkävijä maailmassa, niin tämä olisi yksi sellainen. Ei edistystä pitäisi väkisin jarruttaa. =(

    VastaaPoista
  3. Isäni oli karjalan evakoita, joka sijoitettiin Lapualle, taisi hän olla siinä kouluiän kynnyksellä (s. -34). Meidän kohdalla yhdistävä historia isän sukuun katosi vaiettuun usvaan.
    Yhdistävä historia tässä yhteydessä tarkoittaa juuria jotka suvun sisäisinä luovat myös yhteenkuuluvuutta ja yhteisön jota perheeksikin jossain kutsutaan. Meillä se ydinperheen yhteisön jatkumo jäi lähinnä äidin suvun varaan, on aikajanaa molempiin suuntiin.
    Kyllä juurettomuus näkyy.

    Toinen asia on tämä läsnäolo. Kuten totesit, ei junissa tai busseissa juuri jutella, tehokkuuden nimissä korkeintaan, "kontakdoidaan". Jotenkin käsitteessä kontakti on ripaus jotain hyödyn tavoittelua, tavoitteita ja strategiaa... Kummallinen juttu kaiken kaikkiaan, tuntuu ihan muinaiselta myös ilmaisu "vaihdella kuulumisia".

    Läsnäolomme vaihtaa paikkaa kohti verkkoavaruutta. Kuka perustaa kuppilan/kahvilan joka mainostaa: Ei wlania ja kännykät kiinni, läsnäolo toivuttu, KIITOS!

    VastaaPoista
  4. "Mutta ymmärrän, että suurenlainen osa väestöstä ei näistä uusista kanavista välitä, varsinkaan kun niistä niin monet ovat maksullisia."

    Eivätkö ne ole maksullisia kaikki?

    VastaaPoista
  5. "Kysymys on yhteisyydestä ja yhteisöllisyydestä eli ihmisten keinoista olla välillisesti yhdessä."

    Tässä männä viikolla tuolla Rasasen blogissa sivuuttiin tätä suurta yhteisöllisyyden kaipuuta, jota monet niin kovasti kaipaavat.

    Keskustelu oli hieman akvarellimaisen leijuvaa, ja tuntui siltä että koko käsitteen (=yhteisöllisyys) määritelmä oli kaikilla erilainen. Kemppinen sen tuossa nyt määritteli ainakin ytimekkäästi.

    Yhteisöllisyys on nyt siis in. Itseäni toistaen kysyn kuitenkin;
    onko yhteisöllisyyden perään haaveilu lapsenomaista kaipuuta menneeseen agraariyhteiskuntaan, jolloin maailmassa puhalsivat lauhemmat tuulet, aurinko paistoi lempeämmin ja kaikki oli paremmin kuin nykyisenä itsekkäänä ja pahana aikana.

    Kaupunkia on vaikea muuttaa pieneksi kyläyhteisöksi.

    Ajamme takaa siis virvatulta.

    Millaista olisi nykyinen, oikea yhteisöllisyys?

    VastaaPoista
  6. Yritän nyt kerrankin olla lyhytsanainen...

    Kysymykseen mikä on yhteisö, olen tavannut vastata, että se on joukko ihmisiä, joilla on jotakin yhteistä. Jos ihmiset pitävät itseään yhteisönä, ulkoa päin ei voi sitä kiistää, mitä muutaman kerran on esitetty; verkkossa olevat ihmiset eivät voisi muodostaa yhteisöä, koska he eivät tunne toisiaan.

    Mitä sitten on tunteminen?
    Minulle on syntynyt verkon kautta tunnesiteitä ihmisiin, mutta tosi on, että nämä siteet ovat vahvistuneet IRL-tapaamisten kautta ja tässä tarkoituksessa olen järjestänyt näitä miittejä jo yli 100 kertaa. Eikä niihin osallistuakseen tarvitse juoda ja juopua, sillä niissä käy ihmisiä juo laisin, mikä vinkkinä julki tuotakoon, jos kohta siellä käy niitäkin, jotka juovat paljon, mielellään ja nopeasti.

    Yhteisöllisyys on ihmiselle luonnollista ja geneettistä, pyrkimys siihen on meidän perimässämme, mutta kulttuurievoluutio ja talouden lait ovat särkeneet niitä rakenteita, joitten varaan me olemme rakentaneet yhteisöjämme.

    Esi-isämme on elänyt aikanaan noin 150-200 yksilön laumoissa, ja tämä vaikuttaa edelleen siihen miten ihminen kokee toiset ihmiset.

    Suomessa vasta Kemppisen sukupolven aikana tapahtunut maaltapako on luonuyt omat ongelmansa meidän yhteiskuntamme yhteisöllisyyteen, samoin kuin se, että kulttuurievoluutio toi meille tämän ns. hyvinvointivaltion ennen kuin humalahakuinen juominen ehti karsiutua geenipoolistammme.

    Tilanne on helpompi esim. Italiassa, missä ihmiset ovat asuneneet toisenlaisessa kaupunkikulttuurissa jo satoja vuosia, vaikka heilläkin on ongelmia, jotka perimmältään johtuvat samoista tekijöistä, heidän kulttuurievoluutionsa on kuitenkin jo ehtinyt luoda selviytymiskeinoja yhteisöstressiin.

    Meidän esi-isämme ahdistuivat kun laumakoko kasvoi liian suureksi, sillä samalla alueella ei ravinto riittänyt. tai sosiaalinen hierarkia kävi liian vaikeaksi.

    Ihminen oppi kuitenkin eräänlaisen yhteisöllisen moniajon ja luokittelun, jossa hän jakoi ympärillään olevat kontaktit eri yhteisöihin, vaikka tämäkään ei toimi tehokkaasti kuin tiettyyn rajaan asti; ilmeisesti suurimmalla osalla ihmisiä moniajo hyytyy viimeistään 400-600 ihmisen jälkeen, vaikka on sellaisia ihmisiä, jotka voivat pelata tätä tuhansienkin ihmisten kanssa.

    Ylipäänsä selvitäkseen kontaktimäärästä ihminen tarvitsee merkkejä joilla erottaa ja erottautua. Tämä muodostaa yhden tason yhteisöllisyydestä.

    Yhteisöön kuulumisessa ei ole ainoastaan tärkeää kuka on, vaan myös se kuka ei ole ja keitä ne toiset ovat.

    Aikaisemmin oma kylä muodosti sen kontekstin, missä olimme yhteisön jäseniä. Nyt elämys-, kulutus- ja kulttuurikonteksti vaikuttaa siihen, keitä olemme ja mihin yhteisöön kuulumme, luo merkkejä joiden alle asettua. Olen käyttänyt juuri solmiota esimerkkinä merkeistä; solmiota käyttävät miehet ilmaisevat sillä pyrkimyksensä vapauteen ja rohkeaan pyrkimykseen yhteisen paremman maailman rakentamiseen?

    Aikaisemmin kaupungeissakin työ, kauppa, parturi ja muut vastaavat ovat luoneet myös omat kontekstit urbaanille yhteisöllisyydelle, mutta moderni markkinatalous on muuttanut näiltäkin osilta meidän sosiaalista ympäristöämme.

    Ihminen tarvitsee yhteisöllisyyttä ja aina me tulemme etsimään keinoja siihen, eri asia on, kuinka me siinä onnistumme ja miten meidän yhteisöllisyyden tarpeet, kulttuurin ja teknologina muutokset tulevat vaikuttamaan toisiinsa, joka tapauksessa, ilman yhteisyyden ja jakamisen kokemusta, olemme ihmisenä vajaita.

    Auditoriossa minä puhuisin tästä kolme tuntia...

    VastaaPoista
  7. En voi sille mitään, mutta jääkiekko on tylsää. Kun on nähnyt yhden ottelun, niin on nähnyt ne kaikki. Ja sitten se typerä väkivalta kaukalossa. Uutisissa näytetään avutonta ja sekavaa nyrkkitappelua luistimilla. Poikittaisella maillalla rynnätään toista selkään laitaa vasten ja muuta vastaavaa vastenmielistä väkivaltaa.

    Minun harratukseni ja mielenkiintoni on aina kohdistunut nyrkkeilyyn. Kehässä on sentään säännöt ja kehätuomari, joka pelastaa pulaan joutuneen enemmältä kuritukselta, jos matsista tulee epätasainen. Kehässä ei hakata toista mailalla eikä potkita luistimilla. Treenatut karjut ottavat kehässä toisistaan mittaa reilun pelin merkeissä. Myönnän, että nyrkkeily on vaarallista. Kilpaileminen täytyy lopettaa ajoissa, jotta nyrkkeilijä pystyy kilpauran jälkeen myös lukemaan Aku Ankkaa eikä vaan katsomaan pelkät kuvat.

    VastaaPoista
  8. Yhteisö ei ehkä ole joukko ihmisiä samassa ajassa ja tilassa kuten ennen. Heimot syntyvät hetkeksi vaikkapa blogien ääreen. Maailma on muuttunut kyläksi. Huomasin 30 vuoden takaisen tuttavani jenkeistä online. Ei ollut chattailussa rajaa.

    VastaaPoista
  9. Se, joka on kaikkialta, ei ole mistään. -Camus (?)

    Yhteisöllisyyttä ovat esi-isien kalmistot, kylien maisemat, metsien hajut, viljapeltojen ja heinänkorjuun äänet, ja ennenkaikkea kansan käyttämä paikallinen puhekieli.

    Kulttuuri on sitä mitä me olemme; sen siirtymistä välityksellämme esi-isiltämme jälkeemme jääville, on kirjoittanut mm. Lennart Meri.

    Kannattaisiko pistäytyä suomenruotsalaisten parissa? Hehän voivat paremmin kuin suomenkileiset, arvioitiinpa millä sosiaalimittareilla tahansa.

    Sattumoisin Carl Bildt kehotti vime viikolla (8.11.) HS:ssa Olli Rehnin uutta kirjaa arvioidessaan laajennuskomissaaria pikimmiten luopumaan "absorptio"-käsitteestään. Eiväthän pariisilaiset halua imeytyä Eurooppaan, hän kysyi.

    VastaaPoista
  10. Petja.

    "Ihminen tarvitsee yhteisöllisyyttä ja aina me tulemme etsimään keinoja siihen, eri asia on, kuinka me siinä onnistumme ja miten meidän yhteisöllisyyden tarpeet, kulttuurin ja teknologina muutokset tulevat vaikuttamaan toisiinsa, joka tapauksessa, ilman yhteisyyden ja jakamisen kokemusta, olemme ihmisenä vajaita."

    Hyviä pointteja ja hyvä analyysi yhteisöllisyyden historiasta ja biologiasta. Lujimman lauseesi poimin.

    Mutta miten ja millä tavalla tarpeemme nyky-yhteiskunnassa voidaan toteuttaa ??

    Toipilalle sanoisin, että kiekko-liigan finaalit ovat hienoja elämyksiä ja hyvää teatteria. Kiekko-ottelujen alkujen Valo- ja äänishowt ja yleisön mylvintä luovat ainakin minulle samaistumisvälineen tuhansien vuosien taa. Finaalien tunnelmassa mieleni valtaa aina eräänalinen dejavu-fiilis; eli juuri tällaista meininki oli Colosseumilla ja Sirkus Maximuksessa! Onneksi kenenkään ei kuitenkaan kenenkään nykyisin ei tarvitse kuolla.

    Jääkiekko on siis hieno laji; rapakon takaa tunkevat lieveilmiöt aggressioineen ovat kylläkin jiejon nykyisiä valitettavia lieve-ilmiöitä.

    Heikki kylläkin ajoi pahoin metsään:

    "Yhteisöllisyyttä ovat esi-isien kalmistot, kylien maisemat, metsien hajut, viljapeltojen ja heinänkorjuun äänet, ja ennenkaikkea kansan käyttämä paikallinen puhekieli."

    Siis nämähän eivät missään nimessä ole sellaista yhteisöllisyyttä, siis sitä, jonka pitäisi olla vahvasti kiinni nykyhetkessä!

    Tämä on pelkästään juuri sitä pelkäämääni nostalgiaa; kaipuuta pois uponneeseen aikaan, joka ei koskaan palaa....valitettavasti.

    VastaaPoista
  11. Minä tunnen suurta epäluuloa huutavia ihmisiä kohtaan, enkä koskaan ole tuntenut sellaista kylmyyttä ja ihmisiä niin vieraiksi itselleni, kuin Suomen voittaessa lätkän maailmanmestaruuden.
    Minä pidin sillä hetkellä sitä kaduilla olevaa massaa petona, ja siinä tilanteessa, jos minulla olisi ollut keino, olisin lopettanut yhdellä laukauksella.

    Toki minä ymmärrän sen massan ja reaktion älyllisesti, mutta siitä huolimatta, jos jokin simulaatio saa aikaan tuollaisen reaktion... Hirvittävää.

    Kuitenkin ymmärrän tuollaisen massayhteisöllisyyden merkityksen ja toiminnan. Ihmiset tarvitsivat silloin sitä ja se vastasi tarpeeseen juuri oikealla tavalla.

    Mutta siitä huolimatta, en voi tunne peräisesti ymmärtää, samaistua, niihin ihmisiin, joitten mielestä on hienoa huutaa kadulla ja kusta suihkulähteeseen.

    Kalmistot, metsät ja jopa mieli voivat olla yhteisöllisyyttä tukevia ympäristöviitteitä, mutta eivät välttämättömiä.

    Eräs kauniimpia jakamisen ja yhteisöllisyyden hetkiä on ollut tuokia Atlantin rannalla, kaksi vanhaa miestä laulaa, toinen säestää kitaralla.
    Särkynyt ääninen canto hondo, vanhan miehen ääni, ei kerro sankaritarinaa, vaan rakkaudesta, mahdottomuudesta, epätoivosta ja tunteista, joitten kanssa ihmisen pitää elää, jos on elääkseen.

    He eivät esiinny, eivätkä todellakaan laula sen vuoksi, että heillä on soria ääni, vaan laulavat sen vuoksi, kun heitä laulattaa, eivätkä tykkää pahaa kun jäämme paikalle.
    Minä vastaan heille ja laulan kaksi säkeistöä Vallinkorvan laulusta "Ustjast tuloo miul aikai ettee, kun pirtteen uutee mie kullan toin..."
    Me jaoimme ja koimme olevamme samaa lajia, ihmisiä joilla on ihmisen tunteet ja sillä hetkellä, siinä paikassa, me muodostimme ihmisten yhteisön, niitten ihmisten jotka tiesivät..."synkkä maailmaan tie".

    VastaaPoista
  12. Catulux:

    En tarkoita maisemien etc. muistamisella niinkään meitä ooppineita jotka täällä esiinnymme ja voimme lomailla missä päin maailmaa haluamme ja monet jopa työskennellä, vaan niitä vähäosaisia, syrjäytyneitä, vammaisia ym. joilla ei ole samaa valinnanvaraa kuin meillä.

    Eikös Iso Kirjakin sano että "mitä teet yhdelle pienimmistä, teet minulle"

    "Herrat" kyllä haluavat sitoa "savolaiset" turpeeseen, mutta jotakin olemme oppimassa, kantapään kautta tosin.

    Ihmisen elämä lienee -silloin kun se on parasta- mieltä riivaavan tiedonjanon tyydyttämistä, vieraita kulttuureja edustaviin tutustumista, seksiä. Ts. kaikkea sitä mitä perinteisesti eliitit ovat harrastaneet.

    VastaaPoista
  13. "Minä tunnen suurta epäluuloa huutavia ihmisiä kohtaan, enkä koskaan ole tuntenut sellaista kylmyyttä ja ihmisiä niin vieraiksi itselleni, kuin Suomen voittaessa lätkän maailmanmestaruuden."

    Lätkämestaruus oli uskomattoman hieno juttu suomalaisille ja Suomelle, joka oli juuri päässyt polvilleen kaaduttuaan totaalisesti turvalleen 1990-luvun lamassa.

    Urheilussa ja etenkin joukkuepeleissä katsoja ehkä tuntee oikeaa ja aitoa yhteisöllisyyttä. Sitä kun ei ehkä voi mitenkään keinotekoisesti luoda; ei poliitiikkojen juhlapuheissa, eikä punavihervarpusten unelmissa.

    yhteisöllisyyden tunne syntyy luonnostaan, aidosti ja huomaamatta. Tällä tavoin herra Kemppinenkin tänään blogissaan maalaili.

    Eivätkä oikeat urheilufanit "kuseksi suihkulähteisiin", vaan osaavat käyttäytyä ja omaavat pään sivistyksen lisäksi sydämen sivistystä. Mieleen tulee jalkapallo/pyöräily-fanaatikko, kirjailija Jukka Pakkanen (vai Pakkala?), jonka kommentteja jalkapallon MM-kisojen studiosta on aina ollut ilo kuunnella.

    Kuulosti ihan kauniilta tuo hetki siellä Atlantin rannalla...mutta ettehän olleet nauttineet viiniä, joka on yhteisöllisyyden keinotekoista dopingia ?? :)

    Vallinkorvan laulu on puhutteleva ja synkkyydessään kaunis.

    Ja alanpas toteuttaa laulua..

    "Syämest huuhron mie maailman pilkat, mut orret piälläin on mustuneet.."

    VastaaPoista
  14. Minä näen itse asiassa urheilun simulaationa, ja eräässä mielessä urheilukilpailujen yhteisöllisyyden usein eräänlaisena yhteisöllisyyden sekundaaritasona.

    Tämä ei kuitenkaan poista tai mitätöi kokemuksen arvoa sen kokijalle.

    Minun näkökannaltani oli kamalaa ja surullista katsottavaa, että ihmiset pitivät sankaritekona, joka pyykii pois herrojen kusetukset sitä että joku työntää joutavan päiväistä kumin palaa pitkin jäätikköä.

    Kuin myös ahdistavana sen, että ihmiset olivat valmiit tuollaiseen massapsykoosiin näin helposti.

    Mihin kaameuksiin tuollaiset ihmiset ovat johdateltavissa, jos he lankeavat näin helppoon.

    Enkä oikein voi pitää huutavia ihmisiä enään ihan ihmisinä.

    VastaaPoista