Pilli

Kevyitä, helppolukuisia ja tyhmiä tekstejä on luvassa. Hartauskirjoitukset sopivat verkkoon vielä huonommin kuin lehtiin. Lukijat ovat samanmielisiä ja saavat korkeintaan annoksen itsevanhurskautta, josta ei ole muutenkaan puutetta.

Tämä on raskas, vaikealukuinen ja tyhmä teksti. Ajatuksissa on edelleen viikon jalkapallorikos. Se liittyy jollain tavalla kolmeen pelottavaan asiaan, nimittäin lähiömellakointiin, ohjusiskuihin naapurimaan kaupunkeihin ja tositelevisioon.

Jalkapallorikos saattoi olla mainontaa. Anteeksipyyntö oli sitä varmasti. Dasslerin veljesten firmat (Adidas ja Puma) ja erinäiset muut optiomiljonäärit, tuskin kuitenkaan tällä kertaa Fortum Oil, ovat ahkeroineet.

Pääosan esittäjä, Z.Z., on minunkin sankarini, yksi maailman sympaattisimpia miehiä. Olen seurannut hänen esiintymistäni juuri samalla tavalla kuin dokumenttia Vladimir Horowitzin paluukonsertista Carnegie Hallissa 1965 ja Moskovan konsertista 1986. Mestaruus on aivan musertavaa. Sekä Zidane että Horowitz ovat esimerkkejä hankalista ihmisistä. Pettymysten aiheuttaminen ihailijoille ei ole outoa. Horowitz, jonka elämästä tiedän enemmän, oli todellinen kauhu sekä tukijoilleen että perheelleen. Vain vaimo Wanda, Toscaninin tytär, osasi pitää puolensa ja herran jossain määrin kurissa ja rouvan nuhteessa. Mutta oli maestrolla aina hihassaan hermoromahdus.

Markkinointi-oppiaineessa näitä kahta herraa voisi tutkia rinnan. "Showmanship" on vaikea ammatti.

Luulen että Z.Z. eli Zizou on ainoa julkinen hahmo, jolla on kannatusta Ranskan esikaupungeissa eli slummeissa. Kysymys on siis sekä kaupallinen että poliittinen. Nähdäkseni Ranskan poliittinen johto on ottanut tapauksen hyvin tarkasti. Myös Italian poliittinen johto (Prodi) tekee jotain muuta kuin kerää itselleen pisteitä pitämällä potkupalloilijoita esillä ja heidän liikeyrityksiään kurissa.

Silvio Berlusconi oli Euroopan ensimmäinen viihdepääministeri, jalkapalloseurojen, sanomalehtien ja televisiokanavien omistaja eli kaikkea sitä, mihin Vladimir Putin pyrkii ja näyttää nyt päässeen.

Mediapoliitikkojen ase ei ole pelkästään propaganda, kuten Stalinin, Hitlerin ja Mussolinin aikana - nuo kolme herraa loivat radiotoiminnan ja elokuvataiteen siihen mittaan ja määrään, että aivan vakavat tutkijat ovat kirjoittaneet kirjoja "retoriikan kuolemasta", kun se todellisuudessa nousi ennennäkemättömään kukoistukseen.

Mediapoliitikkojen keskeinen ase on se, mitä he eivät kerro, eli pimeässä pitäminen.

Ranskan sisäinen levottomuus voi olla liioiteltua. Ranskalaisilla on ollut yli 200 vuotta hyvä taito dramatisoida asioitaan. Työläisyys ja rikollisuus samaistettiin onnistuneesti 1800 luvulla. Classe oeuvrière - classe criminelle. Toisaalta heidän barrikadiperinteensä ja kadun kieli on totista totta.

Ei ole sattunut vielä silmiin tositelevisio-ohjelmaa "polta auto - ryöstä kauppa". Mutta kyllä ne ovat tulossa. Julkisuus on valuuttana euroa vahvempi. Sen näkee järjestyneen julkisuuden rakenteista kuten ammattiurheilusta.

Koko 1900-luku oppi toistelemaan, että aseiden puhuessa lait vaikenevat, vaikka tuo lause on väärinkäsitys. Aseiden puhuessa tuomarit vaikenevat.

Ensimmäinen todella näkyvä kansainvälisoikeudellinen julkisuushanke oli suuri adressi 1899 Helmikuun manifestin johdosta - puoli miljoonaa nimeä silloisissa oloissa. Sen jälkeen tuli kansainvälisten kuuluisuuksien vetoomus Venäjän keisarille Suomen oikeuksien puolesta. Juristimme julkaisivat ranskaksi perustelujaan ja saivat erittäin suuren osan oppineesta ja valistuneesta mieleipiteestä mukaansa.

Se oli merkittävä saavutus. Historiantutkijat ovat kirjoittaneet kynänsä tylsiksi Suomen perustuslaillisesta asemasta Venäjän suuriruhtinaskuntana ottamatta aina huomioon sitä, että tulkintaetuoikeus on keskeinen oikeudellisen taistelun väline.

Suomalaisilla on kahta vähemmän suhtautua kyynisesti tai välinpitämättömästi kansainväliseen oikeuteen, koska meillä on toinenkin kokemus, Talvisota. Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta ja hyökkäys tuomittiin yleisesti.

Muuta ei sitten saatukaan aikaan. Tosin todellisuudessa Ruotsin apu oli suunnattoman paljon suurempaa kuin omassa historiassamme on tapana esittää - ainakin Suomen yhden vuotuisen bruttokansantuotteen suuruinen.

Viime vuosien suuri asioita on toimiva kansainvälinen rikosoikeudellinen järjestelmä. Haagissa tuomitaan sotarikollisia. Etenkin EY:n sotilaallinen järjestelmä toimii katastrofitilanteissa.

Järjestelmän suuri ulkopuolinen on Yhdysvallat, joka ei ole suostunut tulemaan mukaan. Kehitys on silti kulkenut hyvään suuntaan. Ja nyt on päällä tilanne, jossa paljon potkittua YK:ta taas tarvitaan Lähi-Idässä.

Suomalaisten juristien rooli on muuten ollut sangen suuri ja merkittävä näissä uusissa kansainvälisissä tehtävissä.

Loppuun mainos: kansainvälisesti erittäin merkittävä vaikuttaja on Suomessa jokseenkin tuntematon, professori Matti Koskenniemi.

Zizou ja tekopyhyys

Lähes kaikki näkemäni lehdet ovat kirjoittaneet Zinaden häpeästä ja jalkapalloliitto FIFA:n mahdollisista tutkimuksista ja rangaistustoimista. Italiassa erikoistuomioistuimet antavat tänään tai huomenna päätöksiä sopupeliasioista.

Nämä asiat kuuluvat lähinnä ystäväni Heikki Halilan professuuriin. Pari sanaa silti vähemmän asiantuntevalta taholta.

En ole varma, että jalkapalloporukoilla olisi ratkaisuvalta Zinaden ja Materazzin kahakasta. Tähän asti etenkin jääkiekossa on katsottu, että pelitilanteisiin liittymättömät teot menevät yleisiin tuomioistuimiin esimerkiksi pahoinpitelyinä.

Zinaden puskeminen tapahtui pelissä mutta ei pelitilanteessa.

Sopupeli ei ole sellaisenaan oikeudellinen ongelma. Sellaiseksi se muuttuu, jos ottelu on vedonlyönnin tai muiden rahapelien kohteena. Kysymyksessä on äkkiäkin petos. Loukattuja ovat pelaajat ja rahapelin järjestäjät ja syytettyinä pelaajat eli ne, jotka ovat toteuttaneet vilpillisen sopimuksen.

Hesarin vieraskynässä on tänään samanlainen kirjoitus kuin ainakin kymmenessä katsomassani laatulehdessä - sankari putosi jalustalta.

Miltä jalustalta?

Urheilukirjoittajat pitävät yllä sellaista ajatusta, että myös ammattiurheiluun liittyisi jotain jaloja arvoja ja urheilijoilta odotettaisiin ylhäistä ja ylevää käytöstä.

Eikö tämä ole aikansa elänyttä teeskentelyä? Urheilijat taitavat kuitenkin olla elinkeinonharjoittajia, joiden yhteiskuntavastuu on se mikä on.

Zinaden ja kumppaneiden pitäisi muistaa asemansa nuorison esikuvina.

Jaa.

Entä rokkareiden ja poppareiden?

Suomessa on alkanut ilmestyä kirjoja, joissa urheilua tutkitaan suhteellisen tunteettomasti tosiasioiden pohjalla. Hannes Kolehmaista kuvaa kirja, jossa kerrotaan, miten sosialismiin taipuvasta muurarista muokattiin tasavallan propagandahahmo, "hymyilevä paimenpoika", joka "juoksi Suomen maailmankartalle".

Paavo Nurmi, joka luullakseni oli sielullisesti jokseenkin häiriytynyt henkilö, oli sotien välisen ajan "sankari", joka osittain etevän juristin eli Urho Kekkosen avulla kiersi silloisia amatöörisäännöksiä varsin onnistuneesti. Ville Ritola oli ahkera mutta pöljä duunari, joka oli vanhoilla päivillään, nivelet sökönä, jokseenkin paljailla puilla.

Eikä yleisö ole suhteessa jalkapalloilija Zinadeen pettynyt lähinnä suhteessa omiin kuvitelmiinsa ja pudonnut kuvitteelliselta jalustalta.

Ruumillisen iskun antaminen henkisestä iskusta on myös sitä piilokoodia, jonka me kaikki olemme oppineet. "On pidettävä puolensa." Sanoivat papit mitä tahansa.

Yleisö eli television katsojat, lehtien lukijat ja jopa blogien lukijat luulevat voivansa äänestää ihmisistä ja jokin galluptulos jalkapalloilija Z:n tai pääministeri Vanhasen kannatuksesta tai uskottavuudesta arvioidaan totuudeksi. Sitä on vaikea käsittää. Kohta varmaan iltapäivälehdet järjestävät äänestyksen siitä, onko tänään lämmin vai ei, ja sen jälkeen siitä, onko ruoho vihreää.

Outoa.

Ehkäpä kohu Zinadesta peittää Ranskan pahoja yhteiskunnallisia ongelmia - siellä on kai esikaupunkeja täynnä riskejä nuoria, jotka eivät tyydy puskemaan päällään, ja tämä henkilö on taustaltan siitä maailmasta, jonka muuan suuri kuvaaja oli algerialainen ranskalainen Albert Camus.

Z - hän elää.

Kadonnutta Proustia etsimässä

Pianisti Marc-André Hamelin on mainittu viime aikoina useita kertoja, hän joka soittaa verrattomasti Godowskyn ylivaikeita kappaleita.

Asiayhteys on sana. Proust siirtyi "maanpakoon riemukaaren tuolle puolen" kuolemaan, koska pankki levittäytyi Boulevard Haussmanin kiinteistössä, jossa hänen kotinsa oli aina ollut. Hän kuoli rue Hamelinilla. Celeste, joka hänkin julkaisi sitten muistelmia herra Proustista, juoksi kadulle ja huusi: "Marcel kuolee!"

Proust katosi tuntemattomalla tavalla 17.11.1922. Ehkä Riemukaaren alle pari viikkoa myöhemmin sytytetty tuntemattoman sotilaan muistoa kunnioittava ikuinen tuli oli tarkoitettu hänelle, mutta voi olla, että se kuitenkin liittyi voitettuun sotaan, joka osoittautui tappioksi.

Hänelle myönnettiin kuoltuaan kolme kirjallisuuden Nobel-palkintoa, yksi nimellä Henri Bergson 1927 ("rakas serkkuni" - mon cher cousin), toinen 1929 nimellä Thomas Mann romaanin musiikillisesti eli näennäisesti haihtuvien rakenteiden selvittäjänä, ja kolmas 1937 nimellä Roger Martin du Gard ihmisryhmien syvien ristiriitojen kuvaamisesta. Häntä kaksi vuotta vanhempi Gide, joka oli hänen toimittajansa ja ymmärtäjänsä kustannusliikkeessä, sai odottaa Nobeliaan vuoteen 1947.

Jérôme Prieur (Proust Fantôme, 2006) epäilee, että Picasso ja Braque, joiden kanssa Proust istui Jean Cocteaun ehdotukesta, houkutelivat hänet muuttamaan salaa Yhdysvaltoihin, jossa hän antoi anteeksi elokuvalle ja osallistui Chaplinin "Kaupungin valojen" käsikirjoituksen laatimiseen. Tämä vaikuttaa uskottavalta.

"Me kuolemme niin etäällä todellisuudesta, jota emme ymmärrä."

Juoksu suolle

"Juokse suolle" on sama sanonta kuin "syöksy sementtiin". Paljon ravakampiakin versioita on.

Television Suo-ohjelmassa moni asia mätästää mutta siinä on jotain uutta ja mielenkiintoista.

Tutkija Jenni Janatuinen herätti huomiota paitsi upealla nuoruudellaan, viisauden sanoilla tutkimuskohteestaan, joka on Kalle Päätalon tuotanto.

Olen ihan neuvoton Päätalon kanssa - lukemisyritykset ovat osoittautuneet suojuoksuksi. En tiedä hänen kirjoistaan mitään.

Luullkaseni televisiokeskustelu oli sijoittanut pariksi prekariaatin ("paskatyöt") ja Päätalon tutkijan, joka aivan oikein sanoi, että korostonut tai ylikorostunut velvollisuudentunto ja vimmainen halu repiä elanto jäisestä puusta oli sen elämänmuodon keskeinen sisältö. Kunta, akka tai valtio saivat luvan pitää suunsa kiinni. Sotasavotta oli lyönyt lukkosalvokselle miehen mielen.

Olen itse kirjoittanut paljon ilmaisliikkeistä (Creative Commons, Open Code), jotka tarkoittavat tekijänoikeuden irrottamista tulonjakopolitiikasta eli suojattujen teosten käytön sisällyttämistä peruspalkkaan.

Digitaalikuilu (digital divide) on yli viiden vuoden takainen termi, joka kuvaa muun muassa sitä ilmiöryhmää, jolle prekariaatti on vihainen, vaikkeivat he itse ole siinä kuilussa.

Kukaties tämä kuilu - being disconneceted eli "töpseli seinästä" kuten M. Castells kuvaili jo 1990-luvulla - on sama asia kuin pätkätöiden ja paskatöiden ongelma. Kuvittelen, että tulipaloista ynnä muusta harrastunut nuoriso on osittain vain pahantapaista ja toiminnanhaluista ja osittin tuntenut nahoissaan jotain, minkä me vanhat ja luutuneet vahingossa sivuutamme.

Olen edelleen sitä mieltä että vastauksia tämän hetken ongelmiin löytyy Proustista. Ei se ole mikään sattuma, että Dostojevski ja Joseph Conrad kirjoittivat terrorismin teorian ja käytännön sata vuotta sitten paremmin ja käsitettävämmin kuin CIA tänä vuonna.

Kuvassa huoneeni Possulassa. Suunnittelu H. Kukkonen. Toteutus Kyösti ja Arvo Seppänen. 1984.

Recherche

Nämä muutamat päivät luen elämäni onnellisimpiin.

Kun tulen uudestaan kahden viikon päästä, kesä on sitä pidemmällä eivätkä Eero ja Olli ole täällä eivätkä heidän vanhempansa.

Proust kuuluu kesämaisemaani eli Savonlinnan Oravin seutuun. Tämä pöyristyttävä väite sattuu olemaan kirjaimellisesti totta. Vaimovainajani sisarivainaja, siis Inki eli Inkeri Tuomikoski vietti 1970-luvulla useita kesiä kanssamme täällä, totta puhuen P. Haavikon talossa eli siinä, joka esiintyy aika näyvästi hienossa kirjassa "Puut kaikki heidän vihreytensä". Moni on jopa kuollut sen jälkeen ja kaikki muuttunut, joten se siitä.

Tein töitä Inkin Proust-käännöksen kanssa sen alkuvaiheessa. Proustista oli tullut kollektiivinen neuroosi Otavalle. Ketään halukasta ei kelpuutettu suomentamaan sitä; muutamat kelvolliset olivat kyllin viisaita kieltäytyäkseen.

Inki hyvksyttiin ja ryhtyi toimeen, josta tuli monen vuosikymmenen projekti ja nyt tietääkseni Annikki Suni suomentaa romaanisarjan lopun, ja se on hyvä asia. En tiedä kuka, mutta veikkaisin Martti Anhavaa, on editoinut romaanin loppupään tekstejä. Inki käänsi hämmästyttävän hyvin mutta ei hän toisaalta yksinäisydessään ja depressiivisyydessään olisi selvinnyt tuollaisesta työstä, joka pitäisi suorittaa yliopiston kirjaston kuuluvilla.

Luin silloin koko teoksen läpi ja sitten kävimme yhdessä Inki kanssa ensimmäisiä niteitä kynän kanssa läpi sana sanalta. Sen koommin en ole epäillyt romaanitaiteen mahdollisuuksia enkä Proustin suuruutta. Kirjallisuus ei ole olympialaisten laji, joten pisteitä ei jaeta, mutta leikkiä puhuen hän on kyllä palkintokorokkeella Dostojevskin kanssa. Nmetkää te kolmas, jos haluatte. Tolstoi?

Inki onnistui tehtävässään ehkä osaksi sen takia, että hän oli asunut 1950-luvun lopulta alkaen Pariisissa, eri puolilla maailmaa kuten Bagdadissa, Uruguayssa ja Chilessä ja erottuaan palannut Pariisiin. Hän käänsi henkensä pitimiksi erilaisia tekstejä saksasta ja espanjasta ranskaksi. Tausta Suomesta oli tavallinen eli moitteeton, lääkärin tytär, asialliset fil. kandi-opinnot. Isä eli appeni sai raivarin, kun Inki tuli Aleksilla vastaan jonkun retkun käsipuolessa, eikä siinä auttanut, vaikka tytär kiireesti esitteli:"Isä, saanko esitellä toverini - ylioppilas Klinge."

Proustia suomentaessa vaistonvaraiseksi konservoitunut pappilaproosa oli ihana väline. Se todella kulkee kuin Proustin oma lause eli fraseeraus ja kadenssit menevät kohdalleen. Tätä mietin pitkään, kun luin muutamia kuukausia sitten The New York Review of Booksin sangen kielteisen arvostelun uusimmasta Proustin englanninnoksesta. Nähdäkseni arvostelija oli oikeassa ja englanninnos oli epäonnistunut.

Ei Proustia pyswty edes lukemaan, ellei ole koulinut korvaansa Debussyn ja Ravelin edeltäjiin. Fauré ei kai liity Proustiin millään tavoin mutta on hengenheimolainen. Vieuxtemps ja Saint-Saens liittyvät.

Tämän kylän maisemissa on siis toisenkin kerran mietitty ja väännetty jotain Pariisin sivistyneistön kielellistä kiemuraa.

Enemmän tai vähemmän Proust on mutenkin liittynyt perheeni elämään. Tyttäreni Anna kertoi aikoinaan, ett kun hän oli muistaakseni jo valmiina Ranskan maisterina erilaisissa Nokian hommissa Pariisissa, esimies-insinöörit juoksivat kysymässä hätääntyneinä, että Anna kuka tai mikä se on tämä "proust" josta nuo France-Telecomin ihmiset koko ajan puhuvat.

Anna joutui sitten nuorena likkana selittämään, etei ranskalainen tee kauppoja kenenkään kanssa, joka ei osoita vähintään tyydyttäviä tietoja ranskan kirjallisuudessa, ja joutui esittämään suomalaisille insinööreille kymmenen minuutin tiivistelmiä keskeisestä kirjallisuudesta, kuten Balzacin tuotannosta...

Tämä asia on muuten suuri liikesalaisuus, sillä tätä eivät amerikkalaisetkaan ymmärrä. Ranskalaiset ovat juuri tässä mielessä hankalaa väkeä, ja jos heidän kanssaan haluaa jotai yhteistoimintaa, on toimittava heidän säännöillään.

Tämä minulle tärkeä blogi sattuu päivälle, jolloin musiikillinen (ooppera) tapa jäsentää jalkapallo-ottelu on juuri voittanut rangaistuspotkukilpailussa romaanitaiteellisen periaatteen. Pronssia sai tällä kertaa schopenhauerilainen metodi (Wille und Vorstellung).

Älkäämme sitten myöskään unohtako, että itse Gide Gallimardin kustannustoimittajana erehtyi pitämään Proustin ensimmäistä nidettä snobistisena keikailuna, jossa muodon sirous peittää sisäistä tyhjyyttä - oman aikansa anhavalaisutena siis. Mutta Gide käsitti erehdyksensä ja kävi pyytämässä anteeksi ja Proust siirtyi oikealle kustantajalleen.

Kun nyt Umberto Eco pitää vallassaan osaa siitä, mikä helteeltä säästyy, tunnen tarvetta oikaista, että Eco uusin romaani on nimenomaisesti parafraasi Proustista. Olen oikein hyvlläni, ettei Eco ryhtynyt suureen aikalaiskuvaukseen, koska taidot olisivat voineet loppua siinä kesken. Ottamalla novellistisen otteen ja pysymällä niin kuin luulen omaelämäkerrallisessa aineistossa hän suoriutuu tehtävästään loisteliaasti. Tietenkin minä hellyn tähän, koska Econ päähenkilölle Heluna ja Polle Koninkaulus ovat tuttuja ja tärkeitä siinä kuin 1400-luvun inkunaabelit ja 1500-luvun ensipainoksetkin.

Eco (joka on melkein sama sana kuin Ego) nostattaa minussa hyvin suureurooppalaisia tunteita. Italialaisen professorin kuvakirjat, lapsuusvuosien kirjat ja laaja roskalehtilukeminen sekä sitten nuoruusvuosien monen kielinen lyriikka ovat olennaisesti samoja kuin jonkun kirjaa lukevan suomalaisen. Minä en ole lukenut Fantomasia ranskaksi alle 10-vuotiaana mutta kyllä Tex Willer suomeksi ajaa saman asian.

Econ Proust-yhteyden paljastaminen herättää hankalan kysymyksen. Olisiko nyt niin, että Proustin romaanin käännösten ja siis myös Inkin suomennoksen nimikkeessä olisi kaksikin käännösvirhettä?

"Temps perdu" voisi olla myös "tuhlattu aika" tai "hukkaan heitetty aika". Temps passé eli mennyt aika on tietysti koko ajan puheena, mutta tuota termi ä Proust ei ole voinut käyttää, kokska se on kielioppia, suomeksi "imperfekti" -" mennyt aikamuoto".

Tätä tärkeämpi on "recherche" - etsimässä. Englanniksi "search" tai "quest", saksaksi "Suche" ja ruotsiksi "spaning". Tänä suloisena aamuna nämä käännökset vaikuttavat minusta enemmän Dan Brownin Vinci-koodilta kuin Proustilta. "The quest of Graal" on liiankin selvä nimike: etsitään jotain mikä on ollut ehkä olemassa.

Kun nostan palkkaani Instituutista, vaikka en ole Anatole Francen henkilö, ja kun useat oppilaani saavat palkkansa "tutkijoina" (researcher) ja itse olen Tietotekniikan tutkimuslaitoksen kirjoissa joskus Senior Researcher ja joskus Principal Scientist, huomauttaisin nöyärsti että samalla tavalla kuin eco tietoisesti Proust käsigtykseni mukaan harjoitti "menneen ajan tutkimuksia".

Proust lähtee liikkeelle siitä, minkä Searle ja kumppanit - ehkä myös Dennet, Dawkins, Wilson, Damiano ja ne muut - että muisti ja tietoisuus ovat kummatkin konstruktioita ja että ne ovat oleellisesti saman asian knstruktioita.

Romaani, sellaisena kuin Proust sen toteutti ja sellaisena mihin Eco kenties viittaa, on emergentti ja kompleksinen ilmiö.

Madeleine-leivonnainen ja samoin oman äidin paistama pulla ovat emergenttejä, sillä vaikka niiden resepti tunnetaan tarkasti ja paistamislämpötila on tiedossa, pullan palauttaminen taikinaksi on lähes mahdotonta. Pullan ystäville ja Proustille on myös selvää, että lopptulokseen eli makuun liittyy jokin ennustamaton elementti (indeterminacy).

Kompleksinen järjestelmä edellyttää usein dynaamista mallintamista, koska se on eräänlainen verkosto mutta epälineaarinen. Taskukama ja huuliharppu eivät ole epälineaarisia kompleksisia systeemejä, mutta muurahaiskeko on. Samoin Proustin romaani tärvätyn ajan tutkimuksesta.

Takinkääntäjä

Ajattelin kirjoittaa asiallisen blogitekstin mutta harkittuani päädyin epäasialliseen.

Esitetyn kysymyksen johdosta arvioisin, ettei Umberto Econ uusi romaani muistuta sanottavasti hyvinkin tutussa Berkeleyn yliopistossa kirjoitelleen John Searlen kiinalaisen huoneen ongelmaa, koska etualalla näyttäisi olevan kirjallisuus ja sen lisäksi kirjat ja AI eli dennetiläinen tietoisuuden ongelma on taka-alalla.

Päähenkilö on vanhain kirjain kauppias ja hänen verenvuodon vaurioittamat aivonsa tulvivat sitaatteja kirjallisuudesta, etenkin runoudesta. Kipeä kysymys on meille kaikille tuttu: missä määrin rakkaimmat muistomme ovat artefakteja eli keinotekoisia.

Olen miettinyt valokuva ongelmaa. Kolme neljäsosaa syvistä lapsuudenmuistoistani on itse asiassa muistoja valokuvista, joista monet olen löytänyt jälkeenpäin albumeista. Merkittävä osa toisia muistoja on kertomuksia, jotka olen kuullut muilta mutta muuttanut omiksi kokemuksikseni.

Täällä Possulassa alan muistaa Porajärven ja Inkerin Kaprion pimeyden ja ikävyyden, sillä muistan toimineeni näissä erämaissa kansliakirjurina ja tulkkina 1600-luvun alussa. Muistan ne kuuset ja kiihtelyksen soopelinnahkoja, jotka hyvä novgorodilainen täysin pyyteettömästi lahjoitti. Tämä on riitamaita, joka tuli kaikille rajaratsastajille tutuksi.

Sitten käy ilmi, etten se ollutkaan minä, vaan Arvi Korhosen kirjan "Eerikki Antinpoika" nimihenkilö Eerikki Antinpoika. Kirjahyllyhavaintojen perusteella luulen, että Haavikon Ratsumies on laukannut maailmalle samasta lähteestä.

Kuvassa vasemmalla takki ennen kääntämistä ja oikealla kääntämisen jälkeen. Näitä vartavasten kovaa kääntämiskulutusta kestämään tarkoitettuja takkeja myydään Helsingissä maksukykyisille asiakkaille.

Minusta ei ole muihin ekstreemiurheiluihin kuin kirjoittamiseen. Rasasen kommentti eiliseen blogiin nostatti kuitenkin hymyn, sillä kuvan takin ostin itselleni puhtaasti teoreettisista, filosofisista syistä. Se on valmistettu jostain tavattomasta mikrokuidusta ja silattu teflonilla, titaanilla ja aluminioksidilla niin ettei siihen pysty vähempi kuin timanttilaikka eli rälläkkä, ja sen pakkaminen sujuu minuutissa - takki nimittäin tungetaan sisäpuolelta vasempaan tai oikeaan taskuunsa, ja vetoketju kiskaistaan kiinni. Takki on siis deduktiivisessa mielessä tautologinen.

Tätä minä nimittäisin takinkääntämiseksi! Umberto Eco ja John Searle voivat mennä kahville.

Ääniä

Tämä päivä taitaa olla huikea. Aamulla kuulin kuikan. Sitten murahteli Esukka eli naapurin aikamiespoika (vasta vähän yli 70 v.) vastarannalla. Olli (5 v.) kiinnitti Laurin tietokoneen kaikki johdot ja huoautti ystävällisesti, että kun hän ei itse asiassa saa vielä lukea, hän ei tiedä, onko Caps Lock päällä, mutta kokeilemalla siitä saa selvän.

Tunnen kieltäättä olevani kuin G Bodoni Umbert Econ uudessa romaanissa "The Mysterious Flame of Queen Loana". Annan täten Ecolle paljon anteeksi. En ole koskaan aivan vilpittömästi pitänyt hänen romaaneistaan enkä edes hänen esseistään.

Olen joutunut kääntämään takkini monessa asiassa, viimeksi Italo Calvinon. Olin pitänyt häntä vain taitavana, kunnes essee "Litterature machine" sai minut toisiin ajatuksiin ja tietysti ne kuusi kirjoitusta tulevalle vuosisadalla.

Myös Eco on niin tavattoman älykäs että se häiritsee minua kovin. Kun ei tässä iässä enää helposti rakastu, ihmiset jotka ovat paljon älykkäämpiä, eivät tunnu samalla tavalla hurmaavilta kuin kuikat tai ne 31 muikkua, jotka söin eilen Savonlinnan kalakioskissa sillan poskessa paahtavassa helteessä.

Econ kirjan päähenkilö on menettänyt tunnemuistinsa sairauskohtauksen vuoksi ja muistaa vain lukemansa - paljon.

Olen samaa mieltä: jotta voisi todella silmin vettyvin kuulla kuikan tai naapurin miehen huhuilua, täytyy muistaa edelliset kesät ja edelliset huhuilut.

Se on sama ero kuin käsin sähköttämisessä ja Chaconnen soittamisessa. Morsettaa voi merki tai kirjaimen kerrallaan, soittaa ei, vaan soittaja (ja kuulija) soittaa joka sävelellä koko kappaletta eli tietää, mistä tullaan ja mihin ollaan menossa.

En haluaisi olla mihinkään menossa, vaan tässä vain.

Godowsky, edelleen

Kuten sanottu, Leopold Godowsky ja Josef Hofmann olivat molemmat pianisteina poissa pelistä 1938 ja heidän äänitystensä piti olla kateissa tai kuuntelukelvottomia. Silti niitä on ilmaantunut ainakin ainekseksi. Liszin ja Anton Rubinsteinin ja siten myös Chopinin henkilökohtainen vaikutus välittyi heissä.

Abram Chasins, jonka ainutlaatuisen kirjan 'Speaking of Pianists' omistan ja olen jopa skannannut, muistelee New Yorkin iltoja, jolloin herrat soittivat ja kuulijat, esimerkiksi Rahmaninoff, Horowitz ja joskus myös Arthur Rubinstein, poistuivat paikalta hiljaisina poikina kuultuaan todellisia mestareita.

Godowskyn vaikeutetut versiot Chopinin etydeistä ovat ollee myynnissä uskomattoman Marc-André Hamelinin uusina esityksinä jokusen vuoden. Tässä on nyt Godowskyn oma Passacaglia ja lisäksi pianosonaatti. Toisin sanoen kirjallisuudessa kuiskittu kappale, joka oli Horowitzille teknisesti liian vaikea, on levytetty ja kuunneltavissa.

Ehkä Horowitz-juttu on epäperäinen, mutta tarinan mukaan hän siis harjoitteli tätä teosta konserttiohjelmistoonsa ja heitti kesken, koska kappale on mahdoton soittaa, paitsi jos soittajalla on kuusi kättä kuin intialaisella jumalalla.

Täysin yllättäen teos on hyvää musiikkia ja raikas ja ihastuttava. Se koostuu variaatioista Schubertin Keskeneräisen sinfonian alusta ja sen päättä hieno fuuga. Kuuleman perusteella en osaa sanoa mitään varmaa sen vaikeudesta, paitsi että kilinää ja kolinaa on paljon vähemmän kuin kuulisi. Samoin siinä on vähän etenkin Liszin omista parafraaseista tuttua orkesterin jäljittelyä. Sitä vastoin useaa ääntä kuljetetaan vähän väliä samanaikaisesti yli kymmenellä sormella, vaikka perinteisen polyfonian neljä tuntuu melkein aina myös kuulijalle haasteelta. On kuunneltava ääniä samanaikaisesti sekä yhdessä että erikseen.

Teoksessa tuntuu olevan kohtia, joissa eri puolilla koskettimistoa tapahtuu samanaikaisesti kuusikintoista eri asiaa. Kun nämä asiat ovat merkityksellisiä ja painokkaita, voi olla totta, että tämä ylittää ihmisen (melkein kaikkien ihmisten) henkiset mahdollisuudet ja älylliset rajat.

Kalvas, harhaileva ja alaston sielu kun olen (animula vagula, blandula... pallidula, rigida, nudula), minulla on kiusaus suhtautua musiikkiin suurena kiinalaisena tietosanakirjana, joka sisältää ihmisen mielen kaikki häivähdykset ja siis myös ne tunteet, joiden olemassaoloa ei arvaa ennen kuin ne joutuu tunnistamaan.

Tällaisia täydellisiä repositorioita ovat Beethovenin pianosonaatit ja niitä vaikeammin lähestyttävät Mozartin sonaatit ja luonnollisesti etäisimmän vuoren luoksepääsemättömimmällä huipulla Bachin soolosellosonaatit. (En osaa kuulla Bachin sooloviululle kirjoittamien teosten itsenäisen ja opetuksellisen aineksen eroa, jota ei ehkä ole olemassa.)

Levymerkki on Hyperion.

On haettava seuraavaksi esiin Webernin Passacaglia.

Tuo pianisti, Hamelin, on kanadalainen ja hyvittää aivoperäisen maanmiehensä Glenn Gouldin tihutöitä pianomusiikin alueella.

"Hamelin" on ranskaa. Saksaksi sen kaupungin nimi on Hameln, tunnettu siis tarinan pillipiiparista, joka sai salaperäisesti tanssahtelemaan.

Avio

Muistiinpano. Tarpeen itselleni, tuskin muille.

Koulussa ja yliopistossa opittua rupeaa vanhemmiten pitämään liian varmana.

Esimerkki: oikeakielisyys. Kun sitä on joutunut niinkin paljon opettelemaan, siihen alkaa kukaties suhtautua vakavissaan. Vielä viisi vuotta sitten oli ruumisarkuun kiipeämistä harjoittelevia henkilöitä, jotka pitivät oikeakielisyyttä hyveenä.

Avioehto ja testamentit kuuluivat oikeustieteellisiin opintoihin ja niitä tuli tehtyäkin (pitää olla "tehdyksikin" ja olisi vältettävä kin-päätteen asiatonta käyttämistä).

Tuomarina joutui tekemisiin uuden siveettömyyden kanssa eli miettimään avoliittojen ongelmia. Kauan eli noin viisitoista vuotta sitten avoliitto aiheutti joskus hyvin ikäviä yllätyksiä eron tai kuolemantapauksen jälkeen.

Avioehdon olemassaolo tai puuttuminen työllisti usein asianajajia. Suomalaiset luulivat, että avioerossa raha-asiat ja maksut hoidattaisiin niin kuin amerikkalaisissa sarjafilmeissä, tietämättä että Amerikassakin on eri osavaltioissa hyvin erilaisia järjestelmiä.

Muistiinpanoni: avio- ja perhesuhteiden muuttuminen ja ihmisten käytettävissä olevat varat, henkivakuutusten jääminen suurimmalta osin käytöstä ja ylipitkät asuntolainat ovat muuttaneet koko tilanteen. Kenenkään ei pidä kysyä esimerkiksi minulta neuvoa, koska en ole ajatellut asiaa kunnolla. Elinikän pidentyminen muuttaa sekin tilannetta. Olenko muistanut kehua, että lähes kaksi vuotta sitten 60-vuotispäivilläni molemmat vanhempani olivat mukana ja samoin viisi lapsenlastani. Neljän sukupolven edustajat kuljeskelevat kylmän rauhallisesti käytävissä puhuen järkeviä kädet kyynärpäitä myöten taskussa. Mutta siellä taskussa on myös kunnan käsi - kun ihminen joutuu eli pääsee nauttimaan hoitotakuun turvin tai muusta syystä kunnallisia palveluja, esimerkiksi kotihoitoa, taloudelliset seuraukset voivat olla mielenkiintoisia. Lisäksi ne vaihtelevat eri kunnissa.

Tiedossani ei ole suppeita, järkeviä ja oikeakielisiä oppaita tavallisille ihmisille. Onko keskinäinen testamentti tarpeellinen? - Näihin asti olen vastannut, että oikeastaan ei, jos on yhteisiä lapsia ja oikeastaan ei, ellei ole mitään ihmeempää omaisuutta tai velkaa.

Lupaan miettiä asiaa uudestaan.

Kun kirjojen aika on tässä mielessä ohi, esitän itselleni ja muille huolestuneen kysymyksen: olisiko yksi keino pitää 1940-luvulla syntyneet, eläkkeelle siirtyneet juristit poissa pahanteosta ryhtyä joukolla kartuttamaan esimerkiksi Wikipediaa niin että sieltä löytyisi ohjeita tällaisiin ehkä tärkeisiin asioihin, joita kukaan ei tietenkään ajattele mielellään?

Tällä hetkellä suomenkielisen Wikipedian oikeudellisia asioita koskevat artikkelit ovat keskimäärin hyvin huonoja. Sitä vastoin englanninkielisen alkuperäisversion artikkelit ovat eräin kohdin niin käsittämättömän hyviä, että aion käyttää syksyllä luentomateriaalina esimerkiksi artikkelia "tort", että osaisin paremmin selittää tämän vaikean asian.

Suomenkielisestä versiosta puuttuu kokonaan artikkeli "vahingonkorvaus". En ihmettele.

- - -

Antaas katsoa kuinka käy. Menen pistäytymään Possulassa. Jos blogia ei näy pariin päivään, se on takertunut jonkun naapurin katiskaan. Pitäisi näkyä. On siellä puhelin. Ja sähkö.

* * *
SUMMARY

Teh received wisdom in everybody's legal affairs is turning obsolete - think of ordinary people and matrimonial arrangements or testaments. Surprisingly there does not seem to be good guides or manuals on market. The existing ones are too good - they are fine for people who already know and want to double-check something. For plain people they are in fact too complicated and time-consuming.

Wikipedia might be an answer. Too bad that the Finnish version is really poor in these matters. then again we already have and will have quite a lot of idle lawyers, recently retired. For instance still vigorous judges or chancellors of justice might come handy supposing that they would first humiliate themselves and ask of hyoung lawyers, how are thigs really done these days.

Suomen syyllisyys

Erkki Tuomioja, Tarja Halonen ja muut.

Professori Aira Kemiläinen kirjoittaa uudessa "Tieteessä tapahtuu" -lehdessä aiheesta, jonka tärkeyttä ei heti huomaa.

Ottakaa tämä asia listoillenne EU-puheenjohtajuuden aikana. Palauttakaa Suomen maine.

Kemiläisen juttu on "Toinen maailmansotan ja Suomen maine 'lännen' arvioimana"
Teksti
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0506/Kemilainen0506.pdf

Nationalismia tutkinut Kemiläinen käy läpi käsitykseni mukaan keskeisimmät historian yleisesitykset ja toista maailmansotaa koskevat erikoistutkimukset, ja sen hän osaa.

Kun meillä on keskusteltu Karjalan palauttamisesta ja "sotasyyllisten" tuomion purkamiesta ja poistamisesta, huono maineemme Euroopassa on ennallaan. Olimme Hitlerin liittolaisia ja, Kemiläinen sanoo, suomalaisia rangaistiin maaliskuussa 1940 aluemenetyksillä erehdyksistä ja synneistä, jotka teimme 1941.

Kollega on oikeassa. Se on nurinkurinen ajatus, että jokin asia olisi rangaistus teosta, jota ei ole vielä tehty eikä suunniteltu. Sellaista ei löydy edes huonoimmasta teologiasta.

Olemme jonkin verran vastuussa asiasta ajopuuteorioinemme. Tärkeä syy on kuitenkin suurvaltojen piittaamattomuus. Talvisota oli nykyisinkin yliopistoissa käytettyjen oppikirjojen mukaan "vähäpätöinen" selkkaus, joka aiheutti "pieniä" menetyksiä. Stalinin henkilöön ja toimintaan voidaan kukaties kohdistaa moitteita, mutta Hitler oli pahempi. Maa joka vastusti Hitlerin avulla Stalinia kuului ja kuuluu edelleen pahan akseliin.

Näissä arvioissa itsepintaisimpia ovat britit. Amerikkalaisten ennakkoluuloisuus johtuu sekin osittain tästä.

Viimeistään Koiviston satamalaitteiden valmistuttua ja ottaen huomioon Laatokan altaan olemassa olevan ja potentiaalisen metsäteollisuuden keskustelu Karjalan "palauttamisesta" ei voi arkijärjenkään mukaan johtaa mihinkään. Vaikka Venäjä vaipuisi sekasortoon, josta tunnetut ja tuntemattomat jumalat meitä varjelkoon, aluevaatimukset olisivat siinäkin tilanteessa hengenvaarallisia. Edes Isänmaallinen kansanliike ja Akateeminen Karjala-Seura eivät sanoneet selvästi, mitä leningradilaisille tehtäisiin, kun kaupunki olisi vallattu ja "laskettu veden alle". Ammuttaisiin? Lähetettäisiin "Uraliin"? Siis stalinistisia haaveita.

Pietari on ja pysyy, etäällä ja yksin.

Sotasyyllisyystuomion voi purkaa tai jättää purkamatta. Olen vastustanut ajatusta. Kummalliseen mutta lakiin perustuneeseen tuomioon kajoaminen jälkikäteen olisi samanlainen perusoikeuksien ja laillisuusperiaatteen loukkaus kuin tuon lain säätäminen. Tuomioiden julistaminen vääriksi ja epäoikeudenmukaisiksi on poliittisen johdon asia. Se on tietoisesti jätetty "historiantutkimuksen varaan", ja viime vuonna asiasta pidettiin Säätytalossa keskustelu. "Historiantutkimus" on ollut merkillisen haluton. On vain toisteltu, ettei tuomioiden esittäminen kuulu tutkijoille. Oikeushistoriassa vuosi 1918 on ollut suositumpi kohde kuin vuodet 1944-1948. Muutamia kymmeniä sodan ajan uhreja, kuten teloitettuja ja pientä juutalaisjoukkoa on tutkittu paljonkin, mutta Miehikkälän miehistä ja monista asiattomin perustein syrjityistä en vähän tutkimusta.

Kun nyt EU istuu Helsingissä, valistunein osa vieraista näkee Suomen Hitlerin satelliittina ja Neuvostoliiton myöhempänä satelliittina, joka jollain kepulikonstilla on päässyt kunnon valtioiden seuraan 1990-luvulla. Olemme kunniattomia verrattuna esimerkiksi Tanskaan ja Hollantiin, jotka ovat periaatteessa antautuneet ensimmäiselle vastaantulijalle.

Tämä johtuu osittain siitä, että meillä on vallassa ja äänessä stalinistisukupolvi, kuten Tuomioja, Halonen ja esimerkiksi minä. Emme olleet stalinisteja emmekä kommunisteja emmekä kansandemokraatteja, mutta olemme Kekkosen ajan kasvatteja. Emme ole pitäneet kansallista maineenpalautusta kiireellisenä tehtävänä.

Entä jos nyt muutettaisiin linjaa?

Ei kannata vähätellä itseään. Vähättelyn voi jättää huoleti toisten tehtäväksi. Sitä ei laiminlyödä.

Keino ja kehotus:

kollega Kemiläinen ja 'Tieteessä tapahtuu' - katsokaapa maailman ylivoimaisesta tärkeimmästä historiallisesta tietolähteestä, jonka osoite on www.wikipedia.org hakusanat Winter War ja Finland - Second World War.

Wikipediassa tiedot, liittolaissuhteet ja sotatapahtumat on esitetty osapuilleen oikein, toisin kuin ulkomaisissa yliopistojen kurssikirjoissa. Siellä myös sanotaan, että Englanti ja Yhdysvallat olivat kaikin keinoin hyvää pataa Stalinin kanssa meidän jatkosotamme aikana ja Stalinin muodostaessa Itä-Eurooppaan satelliittivaltioiden vyöhykettä, johon Suomi ei kuulunut.

Itse asiassa Tarja Halonen on esittänyt tämän "erillissota-teesin" julkisesti, ja Venäjä on heti suuttunut. Kiitos tästäkin vähästä.

Historiantutkija-kollegoja aion itse historiasta väitelleenä ärsyttää ryhtymällä kahta tiukemmin penäämään, miksi Suomi hyökkäsi Syvärille ja Poventsaan. Haluan myös toistella sitä, että jopa Wikipedia on väärässä - Neuvostoliiton armeija oli jostain selittämättömästä syystä puolustusryhmityksessä kesäkuussa 1941. Tietysti tarkoitus oli valloittaa Suomi sopivalla hetkellä ja tietysti Hitlerin hyökkäys yllätti Stalinin housut kintussa. Silti sata ja viisisataa sotamuistelmaa ja koko sotahistoria todistavat, että suomalaisten hyökkäys ennen kaikkea Kiteeltä Ruskealan ja Sortavalan suuntaan tuli kovin raskaaksi, koska puna-armeijalla oli kenttälinnoitetut ja jopa osittain kantalinnoitetut asemat valmiina ja pesäkkeissä putket ja piiput osoittivat länteen. Sotaliikkeitä tai joukkojen kuljetuksia Suomen suuntaan ei ole rekisteröity, ottamatta lukuun selittämättömiä siviilikohteiden pommituksia juhannuksena 1941 ja sitä edeltäneenä päivänä.

Hyvät poliittiset päättäjät: pelastakaa Suomen maine ja oikaiskaa väärinkäsitykset ja virheet ja kiireesti ne suurvaltanäkökohtien värittämät painotukset, joita esiintyy arvostetuimmissakin lähteissä (Gilbert, Hobsbawm).

* * *
SUMMARY
The blogger reads an article on Second World-War and the reputation of Finland, where omissions and patently false facts in standard historic literature, mostly in the English language, are enumerated.

The Finnish Winter Wat 1939-1940 is mostly forgotten or regarded as a just punishment for Finns' later (1941) co-belligerent satus with Hitler. Nobody ever mentions that Finnland was not occupied by Germany, that the German troops in northern Finland were no good although they were commanded by the Finns (marhshall Mannerheim) and that the Finnish army finally expelled Germans from Finland with great costs and damages inflicted by the Germans.

Helsinki was and still is the capitol that was never occupied 1939-1944. Finland was not a German satellite. Finland was not a Russian satellite 1945-1956, even if American authors claim this. Possibly Finland could not have resisted Soviet Union during those years, but we were fully committed to invent Chechenia already during the 40ies. We already had the necessary experience.

Thinking our cordial relationships with Soviet Union 1956-1991 that is mostly true. Then again my father's family (Kivennapa, Carelia) had already during the Imperial Russian regime and tghe constitutional Grand-Duchy of Finland specialised in cheating the russkies in business and trade. I have known personally some industrial capatains, who still were very proficient in this art on late 1980ies. It might be best not to speak of Russia and this day.

Hamdan vastaan Rumsfeld

Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätös otsikkoasiassa on suuri ilo ihmiselle ja juristille.

Juristina intoilen käsitteestä "legaliteetti" eli englanniksi "rule of law" eli suomeksi se pakottava sääntö, jonka mukaan etukäteen oikeusasioiksi nimetyt asiat on ratkaistava etukäteen vahvistetuin säännöin (lakien mukaisesti) etukäteen siihen tehtävään määrättyjen viranomaisten toimesta.

Yhdysvalloissa rakoilu alkoi 1916, kun joukko saksalaisia vakoilijoita teloitettiin "hallinnollisesti". Silloin vahvistettiin minun mielipiteeni (ihmisenä) mukaan auttamaton oppi. Kun ihmisten henki on vaarassa tai taistelu käynnissä, ratkaisuja tehdään tilanteen eikä perustuslain vaatimusten mukaan. Sääntöä lieventää merkittävästi sotaväen rikoslaki, jossa määrätään, kuka saa ampua kenet ja milloin.

Käsitän hyvin sen ihmis-mielipiteen, ettei ketään pitäisi ampua koskaan ja että aseista olisi kieltäydyttävä. En kuitenkaan kannata sitä mielipidettä enkä ole erikoisen halukas käymään asiasta keskustelua. Olen opettanut asiaa yliopistolla liian kauan. Tiedän että erään mielipiteen mukaan minun edustamani mielipide on ristiriitainen, kun en sallisi valtioillekaan oikeutta kuolemanrangaistuksen käyttämiseen rauhan oloissa, en vaikka kysymys olisi belgialaisista lapsenmurhaajista, ja kuitenkin hyväksyn sotatilasäännökset.

Viimeksi riitelin asiasta Singaporessa Thaimaan edustajan kanssa. Hän oli fiksu ihminen ja hyvin koulutettu. Silti hänen oli silmin nähden vaikea käsittää meidän eurooppalaisten väitettä, että valtio ei saisi surmata kansalaisiaan mielin määrin.

U.S. Supreme Courtin uusi päätös todella merkitsee kovaa potkua presidentti Bushin alavatsaan. Päätös syntyi äänin 5 - 3 eikä noudata mitään todettua poliittista jakolinjaa. Lisäksi se on helppotajuinen, vaikka onkin lähes 200-sivuinen. Presidentillä ei ole oikeutta käsitellä "terroristeiksi" leimattuja ihmisiä muilla kuin lain sallimilla keinoilla. Guantanamoon ja vastaaviin paikkoihin sijoitetuilla on oikeus oikeudenkäyntiin, ja minkään tutkijakunnan tai lautakunnan ratkaisut eivät sido.

Jutussa ei ollut kysymys vapaudenriistosta sinänsä eli Guantanamossa istuttamisesta ilman laillista tutkintaa ja oikeudenkäyntiä. Voi olla että se kysymys tulee erikseen ratkasitavaksi. Voi olla että tuohon riittää väite kansalaisia uhkaavan välittömän vaaran poistamisesta.

Joka tapauksessa tuomioistuin on nyt erittäin selvästi osoittanut kaapin paikan. Presidentti on hallinnollinen viranomainen, jolla ei ole valtaa muuttaa lakia, ei varsinkaan perustuslakia. Seuraavaksi asiassa toimii lainsäätäjä eli kongressi. Parlamentti voi tietenkin säätää lain, joka tekee korkeimman oikeuden määräyksen tyhjäksi. Lainsäätäjä on lainkäyttäjän yläpuolella.

Tulemme näkemään, vaikuttaako tämä John Paul Stevensin kirjoittama ratkaisu välillisesti kansalaisvapauksiin, kuten hyvin laajalle levinneeseen salakuunteluun ja urkintaan.

Olen iloinen. Vuoden 2001 tapaukset olivat hyvin erikoisia, mutta niiden jälkeen Yhdysvaltain hallinnon eli Bushin menettelytavat ovat nekin muuttuneet erikoisiksi. Nyt tuomioistuin, joka pystyy jopa erottamaan presidentin ja jonka nimityksen ensimmäisen vaalin sotkuisen tuloksen jälkeen se vahvisti, on paukauttanut nyrkin pöytään.

Riippumattomissa tuomareissa on juuri tämä paha piirre. He eivät välttämättä muista kunniittaa edes virkaan nimittäjän kohtuullisia toiveita vaan ratakisevat asiat sen käsityksen mukaan, joka heillä on laista ja perustuslaista.

* * *
SUMMARY

The blogger - being a longtime court-watcher and having even met Justice Stevens in person and having worked himself as a justice for a very long time gives a non-controversial reading of Handav v. Rumsfeld (U.S. Supreme Court June 29th 2006).

Giving voice to many European lawyers' worry the blogger welcomes this precedent as being in line with the constitutional tradition. Special care is taken in not commenting President Bush or his administration. The issue is, as the Supreme Court writes, rule of law.

SupremeCourt

Reilun kaupan jalkapallo

Amerikkalaiset eivät innostu futiksesta, koska he eivät halua antaa rahoja FIFA:n ja sen sisarjärjestön haltuun.

Urheilu on merkittävin osa harmaata liiketoimintaa. Läpinäkyvyys puuttuu kauttaaltaan. Kansainvälisten "omistajien" rahankäyttö, palkkiopolitiikka, hinnoittellu, verojen maksu ja osallistuminen yleiskuluihin ovat kaikki lievästi sanoen epäselviä kysymyksiä.

Jalkapallobisneksen rahallinen arvo tekee liitosta yhden maailman suurimmista liikeyrityksistä.

Oletettavasti jalkapalloyleisö jättää nyt Saksaan enemmän rahaa kuin valtio kuluttaa turvallisuuteen ja järjestykseen. Luultavasti urheilupaikat ovat tervettä liiketoimintaan, mutta hiukan epäilen sitä.

Poliittisesti urheilu kuuluu kulttuurin rinnalla poliittisen järjestelmän lapsipuoliin, johon osoitetaan heikommat ministerit ja niukin hallintokoneisto. Suomessa nämä kaksi kuuluvat kirkollisasiainministeriölle, jonka nykyinen nimi on opetusministeriö.

Ainoa jossain määrin kynnelle kykenevä neuvottelukumppani on YLE, jonka kehitys viime aikoina on ollut rohkaisevaa. Hurmaannuin mainoksesta, joka on AA-parodia. YLE hakkaa läpi ajatusta julkisen, yleisen palvelun televisiosta ja radiosta. Yksi tämän toiminnan vihollisia on kaupallinen, läpinäkymätön ammattiurheilu.

Ilmiö on hyvin läheistä sukua tekijänoikeusalan ongelmille. Niissä on syntynyt OS eli avomen koodin ja avoimen sisällön perinne. Urheilussa ja massaviihteessä kehitys näyttää päinvastaiselta.

En tunne vastauksia ongelmiin. Haluan vain nalkuttaa.

Reilun kaupan päivittäistavarat (banaanit, kahvi jne.) menestyvät.

Onko olemassa reilun kaupan jalkapalloa?

Henkilökohtaisesti en ole fani, en penkkiurheilija enkä asiantuntija. Ranska-Brasilia-ottelu oli sitli mielestäni vuoden tai viime vuosien suuria kohokohtia, televisiosta katsottuna kuin musiikkia tai ehkä balettia. Zinadine Zidane kilpailee silmissäni kuvana nähtynä tittelistä "maailman sympaattisin ihminen". Olen samaa mieltä nuoremman poikani kanssa, että tämä kabyli eli berberi on mielikuvien tasolla upea miehen ihannekuva.

Lisäksi olen hitusen hämmentynyt. Kerron joskus oudoista retkistäni kouluvuosina. Eräänä kesänä liftasin Kauhavalta Marseilleen ja takaisin. Minulla oli siellä kirjeenvaihtokaveri seudulla, joka vilisi näitä ZZ:n heimoveljiä. Hän itse ei ollut tietenkään edes syntynyt, mutta jalkapallo oli. Vuosi oli 1961.

Nietzsche, Rilke

Täytyy tulla vanhaksi ennen kuin osaa etsiä reikiä historiasta.

Suomen kirjallisuutta on esitelty ja tutkittu yleensä tervein lähtökohdin: mitä siinä on. Mitä siinä ei ole, siitä on paljon vaiettu.

Nietzsche oli liian suosittu sata vuotta sitten. Kukaties silloin, kun Joel Lehtosen Sakris Kukkelman, rakastunut rampa ja köyhä polseviikki, oli lukenut koirankorville "nietseke-kirjansa", lyötiin kiinni Aarni Koudan suomennokset ja hiukan häveten siirryttiin muihin aiheisiin.

Hollon suomennos tuli 1960-luvulla. Otava on julkaissut itse asiassa kiitettävästi pikkukirjoja - muistaakseni sen mukaan, miten kääntäjiä on ilmennyt.

Rilke vilahti näkyviin Aila Meriluodon 1970-luvun suomennosvalikoimana, joka ei muistamani mukaan saanut mitään huomiota. Kukaties meillä ajateltiin, että hulluja on omastakin takaa.

Kun en ole käynyt missään 15 vuoteen enkä oikeastaan tunne ihmisiä, Liisa Enwald on minulle vain nimi, lyriikan tutkija, Mirkka Rekolasta väitellyt, Helvi Juvosesta juuri julkaissut.

Nyt on otettava selvää.

Rilke voi olla se puuttuva lenkki, josta kirjallisuutemme modernismi vaikeni. Luotan siihen, etteivät suuret lyyrikkomme saaneet selvää Rilken vaikeasta saksasta, paitsi kukaties Eeva-Liisa Manner. Minun tulee nyt oudosti mieleen 1950-luvun Haavikko, joka on juuri kadonnut kehistä. Hänen vaikutuksensa oli tavattoman suuri, ehkä myöhempien vuosikymmenien lyriikkaa ajatellen tuhoisa.

En sano tätä mielelläni, koska kirjat ja mies ovat vaikuttaneet minuun niin voimakkaasti ja tulleet myöhempinä vuosina niin tavattoman vastenmielisiksi, että teen mielihyvin totuudelle väkivaltaa. Olen hyvilläni kun käsitän, että tämän hetken nuoret lukijat pitävät Haavikon koko tuotantoa autistisena höpinänä.

Tämä asenne on kuitenkin vilpillinen.

Nyt katson kunnolla, mikä 50-luvussa ja vähän myöhemmässä runoudessa on Nietzscheä ja Rilkeä eli missä ovat reiät.

Saksan runous melkein kuoli toisen maailmansodan jälkeen. Sen ja kielen harrastaminen jäi vanhan "establishmentin" varaan ja sotasukupolven proosa kiinnitti spottivalot itseensä, ensin Grass ja Böll. Heikommin näkyvänä Saksan perinne kuitenkin jatkui. Keskeinen vaikuttaja oli Sinikka Kallio, Rolf Nevanlinnan puoliso.

Entä jos se menee näin. Koskenniemi ja hänen aseenkantajansa pitivät Saksan kirjallisuutta Goethen auringon valaisemana. Kun Koskenniemestä päästiin, meillä oli kolmannen valtakunnan raskas perintö, joka varjosti väärin myös Nietzscheä, ja uusinnostus englanninkieliseen kirjalilsuuteen ja lisäksi kaksi Saksaa. Länsisaksalainen kirjallisuus jäi puolivarjoon.

Nyt on katsottava Rilkeä tarkoin. Onni että hän ymmärsi kuolla ajoissa leukemiaansa - hänen tuotantonsa näyttää olevan kokonaisuudessaan internetissä eikä saksalaisilla itsellään näytä olevan tunnontuskia häntä arvostaessaan.

Shostakovitsh sävelsi samaan sinfoniaansa 1900-luvun suurimpien runoja: Tsvetajeva, Rilke, Apollinaire, Lorca (Sinfonia 14). Minusta tuntuu, että tuossa sävellyksessä tragedia syntyy musiikista.

Erdös-lukuni on 4

Yksi Vili tekee väitöskirjaa virtuaalisesta omaisuudesta. Suoraan ja huutokaupoissa myydään jo tilanteita tietokonepeleissä, pelin kuluessa rakentuneita hahmoja eli avataareja, eli yhtä ja toista sellaista, mitä ei ole olemassa.

eBayn verkkohuutokaupassa on myyty Erdös-luku 2 ja Erdös-luku 4 - tai näin kerrotaan. Tuliko kauppoja ja löytyikö rahoja, sitä en tiedä.

Oma Erdös-lukuni on 4. Erdös, 1900-luvun suurimpiin kuulunut matemaastikko, kirjoitti paljon papereita. Leikin juoni on tämä. Henkilö, joka on julkaissut jotain yhdessä Erdösin kanssa, saa luvun 1. Henkilö, joka on julkaissut yhdessä E:n kanssa julkaisseen henkilön kanssa, saa luvun 2.

Meillä on työpaikallani (Helsinki Institute for Information Technology) yksikin Rissanen, joka on julkaissut kovaa tiedettä Erdösin kanssa julkaisseiden kanssa. Tarkistin verkosta. Kyllä löytyy. Hänen lukunsa on siis 2. Instituuttimme johtaja Martti M. on julkaissut Rissanen kanssa ja on siis 3 ja minä Martin kanssa, joten olen 4.

Asiantuntemattomiin luonnontieteilijöihin tämä tekee vaikutuksen. Olen miettinyt, olisiko Erdös-luvut liitettävä työhuoneiden ovikilpiin. Pitää muistaa kysyä Martilta, ettei kai tämä Rissanen vai ole julkaissut suoraan Erdösin kanssa.

Joka tapauksessa pieni kirja Paul Erdösistä on hauska ja opettavainen (parempi kuin John F. Nashista kertovat A Beautiful Life, puhumattakaan saman nimisestä elokuvasta). "A Man who Loved Only Numbers".

Milgramin koe tunnetaan nimellä "Six degrees of separation". Se joka todistaa tai ei todista pieni maailma -ilmiön eli että kenen tahansa kahden mielivaltaisesti valitun ihmisen välillä on keskimäärin kuusi linkkiä.

Jos istut Papua-Uudessa Guineassa tai Burkina Fason pääkaupungissa, jonka nimi on Ouagadougou, jutskailemaan jonkun kenen tahansa kanssa, löydätte yhteisen tuttavan korkeintaan kuuden linkin päästä. Erdös-luvun tavoin laskien luku on 6.

Tarina kerrotaan yleensä siinä muodossa, että "yhteinen tuttava" tarkoittaa ihmistä, jonka kanssa asianomaiset ovat "on first name basis" tai jolta voisi pyytää palvelua - esimerkiksi viemään matkalaukussaan kirjeen tai viattoman pikku paketin NN:lle. Paavi ei ole "tuttava" mutta jutun alussa mainitut työtoverit ovat tuttaviani.

Itse olen oppinut aika kauan sitten olemaan raapimatta takapuoltani julkisella paikalla, koska näkökentässä on aina joku, jonka äidin tunnen. En ole ryhtynyt selvittelemään, onko tämä poikkeuksellista. Joka tapauksessa paljon opettanut ihminen jonka kuvakin on silloin tällöin näkynyt lehdissä tai televisossa, tekee viisaasti lähtemällä siitä, että pärstä tunnetaan.

Tunsin aikoinani Hannu Taanilan, joka piti eilen eläkeläismiehenä urkuiltaa Juvalla. Ehkä Hannu olisi esimerkki Milgram-luvusta 1 tai 2. En usko että hän voi ainakaan suutaan avata niin ettei joku heti tuntisi.

Tämä on jutustelua eikä Milgramia pidä ottaa erikoisen vakavasti. Joku laski välimatkat eli Kevin Bacon -indeksin Hollywoodissa. Kaikki olivat näytelleet jonkun sellaisen kanssa, joka oli näytellyt jonkun sellaisen kanssa, joka oli näytellyt Kevin Baconin kanssa. Vitsi on tietenkin se, että Kevin Bacon ei ole kauhean kuuluisa näyttelijä, mutta ahkera ja hyvin työllistetty.

Kun olin hommissa Helsingin hovioikeudessa, minulla oli tunne, että tuomioistuimen keskimääräinen linkkiluku oli 2. Itse tulin korkeimmasta oikeudesta eli väkisin ja kunnon hovioikeudenneuvosten sanomattomaksi harmiksi. Sitä tapahtuu perinteisesti - korkeimman oikeuden esittelijä pääsee hovioikeuteen jäseneksi, ellei ole jäänyt kiinni mistään erikoisemmasta.

Helsingin hovissa henkilösuhteet tuntuivat määräytyvän sen mukaan, kuka oli lyönyt ketä lapparilla tai leikkiämpärillä päähän pienenä. Kaikki tuntuivat olevan kotoisin Etu-Töölön punatiilitaloista eli siis huonompaa herrasväkeä. Tai oli siellä parempaakin seassa. Helsingin hovioikeus perustettiin vasta 1950-luvulla, joten siellä ei ole vastaavia maanis-depressiivisä perinteitä kuin Turun ja Vaasan hovioikeuksissa.

Meillä ei ole Millgramia eivätkä yhteiskuntatieteilijämme ole toistaiseksi kallistaneet korvaansa "small worlds" -ilmiölle, jota ovat kirjoissaan esitelleet mm. Duncan Watts ja Mark Buchanan. Asiasta on oivallinen artikkeli Wikipediassa.

Luulisin, että tämä verkostoitumisrakenne tai sanottaisiinko graafiteorian tuntema ad hoc -verkosto voisi olla parempi selitys kuin sukupolviteoria tai poliittislähtöiset pohdinnat selvitettäessä suomalaista vallankäyttöä ja vastaavasti suomalaista osattomuutta.

Tietotekniikka ei ole Isästä Saatanasta, vaikka joskus kieltämättä tuntuu siltä, eikä se ole lupaus paremmasta maailmasta, mutta sen sijaan aivan mahdollinen työkalu. Teknologiaa voi käyttää helpottamaan havaittuja epäkohtia ja korjaamaan katkenneita linkkejä. Kuulun itse niihin, jotka arvelevat tasa-arvon taantuneet viime vuosina. Kun "Digitaalinen kuilu" merkitsee myös jäämistä ilman hoito- ja hoivapalveluja, asia on vakava. Siksi askartelu sosiaalisten eli yhteisöllsiten verkostomallien kanssa ei ole pelkkää pelleilyä.

Yksi esimerkki verkkostomallista on tietenkin blogi, ja tässä on kaksi mielenkiintoista asiaa, nimittäin maksuttomuus ja nimettömyys. Arvostan erittäin suuresti Bloggerin monien kiroamaa kommentointitapaa, joka pakottaa kirjoittautumaan sisään blogiin. Vielä enemmän arvostan blogi-etiketin mukaista salanimen käyttöä. Olen minä muutaman ahkeran kommentoijan miettinyt ja pari käyttää oikeaa nimeäkin, mutta tässähän on viehättävää juuri mahdollisuus laajentaa ja muuttaa olemassa olevia verkostoja eli pieniä maailmoja.

Milgram on muuten tunnetumpi toisesta kokeesta. Kun edellä on ollut puhe verkoston rakenteesta, lisäksi on olemassa dynamiikka, joka pitää verkoston koossa. Yksi dynamiikan muoto on esivalta eli arvovalta eli tottelevaisuus. Kuuluisassa 1960-luvun Milgramin kokeessa koehenkilö luuli opettavansa sanapareja toisille. Jokaisesti virheestä annettiin sähköisku. Todellisuudessa opetettavat näyttelivät eikä mitään sähköiskuja ollut. Koetuloksesta tuli osa populaarikulttuuria.

Psykologit olivat arvioineet ennen koetta, että o,1 % koehenkilöistä eli sadistiset mielipuolet antaisivat toistuvasti hengenvaaralliseksi ilmoitetun 450 voltin sähköiskun. Koetulos oli 67,5 prosenttia. Koehenkilöt olivat Yalen opiskelijoita. Vietnamin sota oli vielä edessä.

En tiedä, missä määrin tämän voi yleistää. Tiedän miten valtavan keskustelun nämä kokeet aiheuttivat ja olen muistavinani, että asiasta kirjoiteltiin myös meillä paljon, Sosiologia-lehdessä.

Tiedoksi assistenteille, oppilaille ja lapsille. Tämä tieto tai luulo on Vietnam-sukupolvemme eettisiä kulmakiviä. Totteleminen on vaarallista. Tämä tieto oli yksi syy siihen, että hairahduimme mukaan erilaisiin Steiner- ja Summerhill -kasvatuskeksintöihin ja otimme lapset mukaan, kun lähdimme juomaan vastikään vapautettua keskiolutta.

Luullakseni tämä tieto on nurinkurisesti yksi syy suomalaiseen stalinismiin. Se on hurja paradoksi.

Tiedämme tai luulemme, että kun tiedemies eli tutkija eli auktoriteetti yllyttää:" Lisää sähköiskuja; koetta ei saa keskeyttää", ja kohde hakkaa seinään ja karjuu tuskasta (näyttelee äärimmäistä kipua), amerikkalais-eurooppalainen koehenkilö painaa nappia kerran toisensa jälkeen.

Koetta ei voi toistaa. Se on aika pahasti epäeettinen. Hyvä kuitenkin että se tehtiin. En tiedä, miksi se tulee mieleeni Etu-Töölön punaisista tiilistä.

Näistä palikoista on maailmamme rakennettu.

Laulujen lunnaat

Jatkan Usko Viitasesta, hänen muistelmateoksestaaan "Laulujen lunnaat" (1985).
Muistelma ei ole "from rags to riches", koska Viitasesta ei koskaan tullut varsinaisesti rikasta. Ryysyissä hän sen sijaan vietti "joutopoikana" pari vuotta Lahdessa, kunnes joutui vankilaan Merijal-pastillien ja kinkun varastamisesta sisään murtautuen. Välineenä oli sorkkarauta, joka sekin oli anastettu.

Lahti oli kuuluisa kohtuuttomista rangaistustuomioistaan. Tietääkseni Kouvolan hovioikeus ja viikatemies ovat yhdessä tehneet tehtävänsä niin että Lahdessa on sama laki kuin muuallakin suomessa. Viitanen joutui kuitenkin 16-vuotiaasta istumaan vähän yli kaksi vuotta Keravan nuorisovankilassa tuosta teosta, joka on kirjaimellisesti kuin Victor Hugon "Kurjista" - nälkäänsä näpisti kuin Jean Valjean.

Muistelmateos ei ole millään muotoa luotettava eivätkä henkilökuvat ole kauttaaltaan oikeaan osuvia. Joitakin asioita on kaunisteltu, kuten yleistä juopottelua, ja monista asiosita on vaiettu.

Nostaisin tämän muistelmateoksen samaan harvinaiseen laatuluokkaan kuin esimerkiksi lääkäri Mies Reenkolan muistelmateoksen, joka on monin kohdin mauttomuuteen asti sopimaton seksiselostuksissaan ja senaattorin pojan muistelmaksi omituisen mielivaltaisesti muistettu.

Nämä kaksi ja liian harvat muut muistelmat ovat niin mahtavia siksi, että niistä vyöryy valtava ja valloittava elämänilo, ennakkoluulottomuus ja ilo.

Viitanen oli näitä luonnonihmeitä. Hänen äänensä ainutlaatuisuus käsitettiin kylällä, jossa opettaja ja kirkkoherra ryhtyivät puuhaan, ja Lahdessa sijainneessa Viipurin musiikkiopistossa. Mutta sen ajan yhteiskunta ei mahtanut eikä halunnut mahtaa mitään köyhyydelle. Äiti oli kuollut keuhkotautiin ja isä oli hämäläinen eli siis tylyyteen taipuvainen työmies.

Viitasen uraan taisi vaikuttaa sama ongelma, jonka kanssa sitten Matti Salminen paini - nousu takapihalta vaati kovaa taistelua omien tuntojen kanssa ja etenkin kaiken kielitaidon puuttuminen rasitti aluksi rajusti.

Mutta yli mentiin, vaikkeivat tyylipisteet olleet aina kiitettävät.

Viitanen tulee kuvanneeksi köyhälöisyyttä ja sitten osittain vaistonvaraista ponnistelua asioissa, jotka moni toinen, myös ammattitoveri, sai ilmaiseksi , joissakin tapauksissa hopealautasella.

Viitasen "Rigoletto", josta eilen kirjoitin, oli niin kauhean hyvä ainakin kahdesta syystä. Hän pääsi kuin pääsikin käsiksi apurahoihin suhteellisen varhain ja käytti stipendejään hämmästyttävän järkevästi, etenkin opiskelemalla Italiassa aikakauden parhaan laulunopettajan johdolla (L. Ricci - Giglin opettaja ja Puccinin kaveri). Toiseksi hän oli ruumiillisesti harvinaisen sopiva rooliin - 167 cm ja riisitaudin runtelemat jalat ja samasta syystä vino suu. Kun viimeistään elämä tanssimuusikkona ja turskanperkaajana Norjassa oli opettanut ansaitsemaan ainakin juomat puhumalla ja laulamalla, rujon narrin rooli ei ole varsinaisesti vieras.

Vielä 1980-luvulla ilmapiiri oli sellainen, että yllätyn, kun Viitanen kertoo henkisen tasapainonsa pettämisistä, psykiatreista ja sähköshokeista.

Tarina on oikeastaan hyvin romanttinen. Ensimmäinen hermoromahdus - sellaista sanaa silloin käytettiin - aiheutui Tito Gobbin ja Reanta Tebaldin kuulemisesta luonnossa.


Tämä pikku kirja tulee kuvanneeksi suomalaisen taiteen toisen kultakauden. - Tämä on minun mielipiteeni - Talvela, Hynninen, Salminen ja sitten kapellimestarit ja käsitykseni mukaan eräät instrumentalistit, kuten Kuusiston veljekset, ovat Nokiaa suurempia asioita. Suomi käveli pusikosta parrasvaloihin merkittäväksi toimijaksi (player) yhden ihmisiän aikana - mm. 1928 syntyneen Viitasen iän.

En edes tiedä tarkoin, miten asiat yksityiskohtaisesti menivät, mutta minulle Hynninen on suomalainen sankarihahmo ja luullakseni nyt hiljalleen hiipuvat Savonlinnan oopperajuhlat ovat olleet merkillinen voimannäyte.

Kuten tunnettua, musiikki ei tunne puhutun kielen rajoja eikä vaadi edistyäkseen edes sellaista eksotiikkaa kuin maalaustaide (Edelfelt, Gallen-Kallelan vähän tunnettu Afrikan kausi) ja elokuva.

Usko Viitanen

Taas on riittävä aihe käydä Fugassa Kaisaniemenkadulla. Markku Nuotio tai Ansa myy silmää räpäyttämättä Usko Viitasen erittäin hyvin masteroidun levyn, ja samassa hyllyssä on hyvä kokoelma Kim Borgin aarioita ja yksinlauluja.


Sopivasti kassakoneen vieressä ovat myös Hallikaisen luontolevyt (Kultasointu).

Olen välillä miettinyt, miksi Fugaa ei ole kielletty erikoislailla. Melkein kaikki muut erikoiset kaupat, joissa viihtyy ja joissa henkilökunta todella osaa asiansa, ovat nyt vain muisto. Tai totta puhueh Stokkan levymyymälässä on yksi kaveri, joka osaa ammattinsa.

Fugan taustoja en ole tutkinut mutta elän siinä vakaassa uskossa, että kuvassa tastalla on seurakuntapappeja ja Cantores Minores. Itse myymälässä aloin itse rampata 1960-luvun alussa Fredrikinkadulla, kun tsekkiläiset Suprafonin LP-levyt tulivat markkinoille ja opiskelijalla oli varaa ostaa oikein äänilevy. Kaupassa saattoi joutua kuuntelemaan esimerkiksi Erik Tawaststjernan ja Jussi Jalaksen keskustelua musiikkikuulumisista tai oopperan solistien kiroavan Seppo Heikinheimoa. Heikinheimo kehui Usko Viitasta ja Martti Talvelaa.

Muistan ihmetelleeni, miten tämä valokuvaaja kirjoitti musiikista sanomalehteen. Sitten sain kuulla, että hän oli väitellyt tohtoriksi musiikkitieteestä. Kun itse kiikuttelin lehteen kirjoituksia vähän väliä, siellä oli kolme kriitikkoa, jotka panevat epäilemään vanhaa viisautta, sitä jonka mukaan kriitikoille ei patsaita pystytetä. Heikinheimo ja Kajava ja sitten tietysti Tarkka, joka kuitenkin on itsepintaisesti työssä kiinni.

Usko Viitanen kuoli vuosi sitten 76-vuotiaana. Kun hän jäi oopperasta eläkkeelle 1981 ja oli sitä ennen, vuodesta 1959, kieltäytynyt siirtymästä ulkomaille, hän saattoi jäädä vähän varjoon.

Ulkomaiset kiinnitykset merkitsivät myös levytyksiä, ja siksi suomalainen yksinlaulu alkaa monen mielessä Martti Talvelasta. Herroilla oli kuitenkin ikäeroa vain viisi vuotta ja he ovat selkeästi sodanjälkeistä sukupolvea - toisin kuin Kim Borg, joka debytoi 1951 eikä ollut silloinkaan alaikäinen, vaan 32-vuotias kemisti-insinööri ja entinen TK-valokuvaaja.

Nuorempana tuli käytyä silloin tällöin oopperassa. Isäni kautta sai vapaalippuja. Veljeni on niitä hommaillut. Ei siitä ole ihmeitä aikoja kun olimme kolmestaan. Käsitykseni mukaan isälläni oli jokin rooli oopperatalon aikaansaamisessa ja lakimies-kontakti on niin vanha, että yhtiökumppanit Boreniukset ovat olleet Suomalaisen oopperan kanssa kovastikin tekemisissä 1910-luvulta alkaen.

Niinpä muistan hyvin, miltä Usko Viitanen maistui Bulevardin näyttämöllä Rigolettona. Viittasin noihin vapaalippuihin, koska ne oikeuttivat joskus etupenkkiin, jolloin Bulevardillakin sekä näki että kuuli.

Isän puolen suvussa on esiintynyt musikaalisuutta niin että esimerkiksi mummu, joka oli ammatiltaan siivooja ja sitten varastoapulainen, kävi ystävättären vapaalipuilla oopperassa 1930-luvulla ja oppi pitkät pätkät repertoaaria suomeksi tai vierailla kielillä, joita hän ei tietenkään osannut. Mutta oppi ja lauloi. Muutoin suvussa on ollut se perinteinen suomalainen ajatus, että selvänä ei lauleta, ja ellei joku sitten juo lainkaan - kuten minä - niin ei laulakaan. Se onkin oivallinen ratkaisu.

Vaikka olen epämusikaalista sukupolvea, kuorolaulujen lisäksi muistan aivan hurjia elämyksiä toisaalta pienympäristössä eli nuorisoseuralla ja iltamissa kuulemistani lauluista ja sitten 1950-luvun ajan tavasta. Kuuluisillakin laulajilla oli tapa kiertää kouluissa esiintymässä. Kun miehet olivat isäni tuttuja sotavuosilta, he istuivat sitten iltaa meillä. Veljeni ihastui ikihyväksi Matti Lehtisen (tai Antti Koskisen) frakin kengistä, jotka siis olivat kiiltonahkaa.

Olin kääntämässä nuotteja, kun hyvin nuori Liisa Pohjola säesti Kim Borgia koulun juhlasalissa. Musorgskin "Kirppulaulusta" puuttui viimeinen nuottilehti. Liisa improvisoi siihen jotain, ja solisti katsoi vähän pitkään, mutta täydestä meni.

Usko Viitasen äänitteitä on ollut mutta niitä on ollut vaikea saada. Nyt voi kuulla omin korvin, että hän oli esimerkiksi Rigolettona samaa tasoa eli koko maailman huippua kuin opettajansa Tito Gobbi. (Walter Leggen EMI:lle aikoinan tuottama Rigoletto, jossa esiinthyvät Gobbin lisäksi mm. Maria Callas, Giuseppe di Stefano ja johtaa Tullio Serafino on edelleenkin ylivoimaisesti paras kokonnaislevytys tästä mainiosta teosta, josta tykkääminen ei todellakaan edellytä minkkiturkkia.)

Sama nyt mainostamani Fugan levy osoittaa todeksi myös sen, että Viitanen oli Lied-laulajana järkyttävän hyvä ja että myös Lauantain toivotut (Merikanto) onnistuivat.

Jos teillä on löylynlyömä täti, omituinen vanhempi ystävä tai sitten kehityskykyinen nuori, esittäisin Viitasen levyn lahjavihjeenä sellaisin korostuksin, että vanhoissa laululevyissä on koko joukko vaikeasti kuunneltavia kuriositeetteja. Tämä levy ei kuulu niihin. Kun panee silmät kiinni ja suun auki ja höllentää housunnappia, jos tilanne sen sallii, esitykset ovat herkkua.

Viitasen ääni oli barytoniksi merkillisen kuulas ja hän osasi jollain kumman tavalla bel canton. Laulu on kauttaaltaan lyyristä, fraasit kokonaisia ja detaljien ja suurempien kokonaisuuksien rytmi vertaansa vailla. Koko rekisteri soi ja kokonaisuus on mahdollisimman kaukana menneiden vuosikymmenien wagneriaanisesta karjahtelusta.

Bel canton ja siis välillisesti Viitasen perinteen suuri voitto on se televisiomainos (tietoisku), jossa soi Donizettin "Lemmenjuoman" melodia. Kaunista laulua.

Jos rahat ovat vähissä, voi jättää leivän ostamatta. Kim Borgin levyllä on omituinen ja nostalginen Schumannin "Kaksi krenatööriä", jonka sanoissa on hyvä menettelyohje - "vaan vaimo, lapset multa jää. Ne sortuu alle huolen. - Mitä vaimostain! Mitä lapsistain! Surun kantaa ma voin suuremmanki. Leivän kerjätköön jos on nälkä vain! Mun on keisari, keisari vanki..."

Tässä kohdassa oli aikoinaan tapana lähettää laulajalle lavalle oopperavoileipä. Toimenpiteestä seurasi usein ulosheitto ja kolmen kuukauden porttikielto.

Enkelit

Kurt Vonnegut omisti erään kirjansa "lapsuuteni enkeleille", Ohukaiselle ja Paksukaiselle. Kirjan nimi oli osuvasti "Slapstick", joka puolestaan kai tarkoittaa kepakkoa. Mykkäfarsseissa läimäyteltiin ja potkittiin toisia takapuoleen, koska sellainen on hauskaa. Veijo Meri määritteli Chaplinin - oikeastaan Ohukaisen ja Paksukaisen - sanomalla, että jos joku on heikompi ja huonompi juoksemaan kuin muut ja sitten joku iso mustapartainen mies ottaa kiinni ja lyö, niin se on huumoria.

Rikos on vanhentunut. Meillä oli, tietääkseni siis Peter von Baghilla ja minulla, yhteinen diileri, jonka nimi on kirjoitettava isolla elokuvan historiaan. Pajukallion Pena, joka on jo kuollut, kopioi VHS-nauhoja ainakin meille kahdelle. Hänellä oli kotonaan Espoossa useita videolaitteita, ja kun joku tuttava postitti esimerkiksi Englannista esimerkiksi Mizoguchin värielokuvan (Shin heike monogatari), Pena veti meille kopiot.

Sain häneltä Bressonin vaikeasti tavoitettavia filmejä, ja esitin niitä opettaessani yliopistolla oikeusfilosofiaa. Bressonin "Kuolemantuomittu on karannut" ja Fritz Langin "M- kaupunki etsii murhaajaa" olivat mielestäni välttämättömiä tuleville juristeille.

Luullakseni kysymyksessä oli mitä hirvittävin tekijänoikeuspiratismi. Olin varautunut rettelöimään järjestöjen kanssa, mutta kukaan ei koskaan tullut repimään suutaan. Oikeustieteen ylioppilaat kirjoittivat harvinaisen hyviä tenttivastauksia. Joskus minulla oli luennolla mukana esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti Heinonen esittämässä näkökohtia nähdystä.

Langin "M" on vanha, ennen Hitlerin valtaantuloa valmistunut elokuva, ja tavattoman moderni. Rikolliset ja poliisit lyövät hynttyyt yhteen ja pyydystävät kaupunkiin pesiytyneen lapsenraiskaajan, koska tämän toiminta häiritsee "kunnon" rikollisten elinkeinotoimintaa. Peter Lorren roolisuoritus on tietenkin historiallinen ja sokean kerjäläisen oivallus mieleenjäävä. Hän tunnistaa raiskaajan vihellyksestä (Grieg, Vuorenpeikkojen tanssi), piirtää kämmeneensä M-kirjaimen ja lyö viheltäjää olkapäälle niin että liitumerkki tarttuu. Kohta kaikki etsivät M:ää niin kuin Murhaaja.

Heikki oli silloin pieni. Keräsimme televisiosta ja Penalta Ohukaisen ja Paksukaisen pätkiä ja pidimme tarkkaa kirjanpitoa sinikantiseen kouluvihkoon. Lopulta meillä oli kaikki silloin tunnetut filmit kuutta lukuun ottamatta. Nauhat ovat tallella äitini vaatehuoneessa.

Yleensä tällaiset kokoelmat menevät arvottomiksi. Nyt kuitenkin DVD-valikoima on vaarallinen. Ensinnäkin näistä Yhdysvaltain vanhan tekijänoikeuslain voimassa olleista pätkistä on liikkeellä todella kelvottomia ja sotkuisesti lyhenneltyjä printtejä. Toiseksi poikien näytelmäelokuvat (feature-length) eivät ole oikein hyviä, ainakaan verrattuna parhaiseen 1920-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun "kaksikelaisiin" eli alle puolen tunnin pätkiin. Siirtyminen MGM:n leipiin oli tässäkin tapauksesa ongelmallinen veto. Tuottaja halusi esimerkiksi välttämättä mukaan subrettiparin , joka katsojan raivoksi pussaili kiharat heiluen ja viikset vinossa. Katsoja olisi halunnut lisää pianoja, köysisiltoja ja gorilloja.

Nyt jalkapalloviikoilla televisio esittää antipasta-henkisiä leikelmiä Ohukaisista ja Paksukaisista, viisi minuuttia kerrallaan. Mikäpä siinäkään.

Suuri suosikkejani on mm. "A Battle of Century" ja "A Chump at Oxford". Jälkimmäisen näytin kerran kylässä olleille Oxfordin lordeille, jotka nauroivat vielä yöllä kotiin kompuroidessaan. Se on se juttu, jossa Ohukainen saa lahjakkuuskohtauksen lyötyään päänsä ikkunaan. Sommittelin suomennoksia sen hohdokkaista repliikeistä. Ohukainen ei aivotärähdyksen saatuaan tunne Paksukaista, vaan sanoo omalla Jeeves-tyyppiselle paveluhengelleen:" Meredith, ohjatkaa tämä renttu kiinteistöstä väkivaltaa kaihtamatta."

Vuosisadan taistelu vilahtaa Waltarin nuoruudenromaanissa, jossa uskovainen äiti käy yllytettynä elokuvissa Esplanadilla ja muodostaa lopullisen, kielteisen mielipiteen. Elokuvassa heiteltiin leivonnaisia. Siis kysymyksessä oli "A Battle of Century", jossa sekasorto on jo kiihtynyt kreikkalaisen tragedian mitoihin, kun kuvaan peruuttaa oikealta käsin hyötyliikennettä edustava ajoneuvo, joka kuljettaa, katsojan kauhuksi, satoja ja taas satoja kermaleivonnaisia. Ohukainen tarttuu ensimmäiseen, jonka saa viipymättä päin pläsiään poliisi (Edward Kennedy)...


Kaliforniassa asuessani käsitin kauhukseni, että tuttavani eli siis ikätoverini eivät tunteneet Chaplinia, mutta sen sijaan Laurelin ja Hardyn. Tsape oli pahamaineinen kommunisti ja niin ilkeä, että haalinut kaikenkarvaisin tempuin haltuunsa vanhat filminsä tekijänoikeuksineen. Niitä ei siten näytetty teattereissa eikä televisiossa. Niinpä 1940-luvulla ja 1950-luvulla syntyneet amerikkalaiset eivät olleet koskaan nähneet "Kaupungin valoja", "Diktaattoria" tai "Kultakuumetta". Mutualin ja Essanayn lyhyet mykkäpätkän sukelsivat esiin vasta 1980-luvun lopulla, jolloin samalla romuttui Chaplinin muistelmissaan esittämä vale, ettei hän mukan ollut kiinnostunut elokuvan teosta, kunhan pelleili kameran edessä. Säilyneet vanhat pätkät todistavat, että Chaplin teetti satakin ottoa yhdestä kohtauksesta, jossa kaikki oli suunniteltu äärettömän tarkasti.

Lueskelen muun merkkikirjallisuuden ohella Laurelin uutta elämäkertateosta. Yleensä mykkäfilmin sankarit olivat taustaltaan varieteetähtiä ja monissa tapauksissa akrobaatteja, kuten Buster Keaton. Laurel (oikeastaan Jefferson) ja hänen isänsä olivat kunniallisia näyttelijöitä, ja Stan - ennen kuolemaansa - Sir Stanley oli vain tavattoman kiinnostunut farssinäyttelemisestä.

Chaplin ja Laurel tulivat samalla karjalaivalla Amerikkaan ja kävivät saman tien Broadwayn sivukatujen suttuisilta näyttämöiltä elokuvan maineeseen. Hardy oli, kuten hänen liikkumisestaan näkyy, ammattilaistasoinen urheilija, joka hallitsi yhä mittavamman ruumiinsa uskomattoman hyvin.

Parin toiminnassa Laurel oli aivot ja Hardy ammattimies, joka teki mitä käskettiin ja teki sen todella hyvin.

Kolmas maailmanennätystason britti oli muuten Archibald Leach, köyhä poika Portsmouthista, koulutukseltaan akrobaatti ja näytelijänimeltään Gary Grant.

Veijo Meren ja Kurt Vonnegutin lyhyisiin viitteisiin ei ole paljon lisäämistä. Ohukainen ja Paksukainen ovat kuolematonta taidetta muun muassa henkilöhahmojen takia - lapsen viattomuus yhtyneenä lapsen julmuuteen - maailman kovuus pelleilyn pehmentämänä.

Limakalvot

Tari Haahtela on astma- ja allergialääkäri ja puhui televisiossa hurjaa asiaa.

Olen pohtinut omalta taustaltani, joka on lähinnä kulttuurihistoria ja kirjallisuus, miksi ihmiset ovat niin innostuneita toistensa limakalvoista.

Suuteleminen ja sukupuoliyhdyntä ovat epäsiistejä toimituksia. Lisäksi asento on naurettava ja mielihyvä ohimenevä.

Haahtela mainitsi että limakalvo on hyvin tärkeä rajapinta, eräänlainen USB 3.0, jossa aivan suunnaton määrä pienhiukkasia kohtaa. Suuri osa näistä on mikrobeja. Ihmisen immuunijärjestelmä hyväksyy, hylkää tai oppii.

Kymmenen - kaksikymmentä vuotta sitten mietin, miksi allergiasairaala yleensä aina löytää hakemansa yliherkkyyden, ja hoito-ohje on kerran toisensa jälkeen samansuuntainen. On hävitettävä kotoa matot ja muut tekstiilit, kirjat, eläimet ja isä.

Nyt ajattelu näyttäisi muuttuvan. Jared Diamond (Tykit, taudit, teräs) otti pari vuotta sitten puheeksi sen ajatuksen, että kaikki tarttuvat taudit ovat oikeastaan eläintauteja. Rupeamalla pitämään kotieläimiä saimme tässä kymmenen - viisitoista tuhatta vuotta sitten kaupanpäällisiksi tarttuvat infektiotaudit, sellaiset kuin isorokko, rutto ja kolera. Ne olisivat ehkä kaikki muuntumiskykyisiä eläintauteja, samalla tavoin kuin AIDS. Eläinten taudinaiheuttajat muuntuvat ja puhkaisevat ihmisen immuunijärjestelmän. Ja sitten kuollaan.

Haahtela huomauttaa ilkeästi, että kun elintaso ja ravitsemus olivat meillä puoli vuosisataa sitten ratkaisevasti heikommat kuin nykyisin, sairaudet olivat toiset. Astma ja allergia olivat harvinaisia. Suomalaiset tutkijat käyvät Haahtelan mukaan hakemassa Vienan Karjalasta varsinaista dynamiittipölyä eli sellaista likaa, joka kuuluu siellä ja kuului meillä kaikkien normaaliin ekosysteemiin.

Nyt Suomessa lääketieteen opiskelijoista lähes puolet kehittää koetilanteessa yliherkkyysoireita. Syytä haetaan sementistä - Haahtela sanoi, että yliherkkyyden yleisyys korreloi suoraan ympäristön asfalttipitoisuuteen. Kysymys ei ole asfalttipölystä, vaan välimatkasta eläimiin ja kasveihin.

Maanpäällinen helvetti näyttäisi siis olevan Shanghai, josta julkaistaan nyt selkäpiitä karmivia juttuja - asfalttia kymmenessä kerroksessa ja mausteeksi betonielementtejä, mutta eläimiä ja puita ei lainkaan.

Kysymyksessä ei ole lääketieteen Nobeliin johtava keksintö, vaan mahdollisesti häikäisevän fiksu terveen järjen välähdys. Lehtiä ja kirjoja lukiessa ei voi olla huomaamatta, miten epäluonnollisena ja poliittisesti sopimattomana ihmisten kuolemaa pidetään. Myös sairaus osoittaa huonoa makua ja panee amerikkalaiseen tapaan etsimään syyllisiä. Jotkut taudit, kuten syöpä, pitävät meitä pilkkanaan. Osaamme tunnistaa tupakan (oikeastaan savukkeet), asbestipölyn ja sata muuta syytä, mutta emme oikeastaan tiedä, mitä syöpä on. Emme edes tiedä, onko se sairaus.

Viisas ystäväni Veikko Vainio, joka oli Terapeian psykoanalyytikko ja on nyt vanha, sanoi muistaakseni, että entä jos syöpä onkin elimistön mielisairaus, jossa kudoksemme alkavat käyttää itseään ravintona. Tämä on tapa viitata autoimmuunijärjestelmän pettämiseen.

Itse olen ajatellut, että onneksi lääkärit ja tädit ovat kovapintaista väkeä eivätkä tule koskaan myöntämään erehdyksiään. Kun parveketupakointia pannaan kuriin käyttäytymishäiriönä eli pahantapaisuutena (kuten kaikkea rikollisuutta on haluttu käsitellä) ja pian käykin ilmi, että tupakointi on mielisairaus, kuinkas sitten suu pannaan?

En tiedä. Ainakin minulla se on. Alkoholismi on joka tapauksessa immuunijärjestelmään liittyvä häiriö, jota sitäkin pidetään käytösvirheenä siitä huolimatta, että kokemuksemme mukaan juoppouteen eivät tehoa kauniit puheet eivätkä hyvät päätökset. Nykylääketieteen kannalta alkoholi ja tupakka limakalvoilla aiheuttavat tuttuja seurauksia, joiden mekanismi on tuntematon.

Samaan riviin on pantava jokin osa astmasta ja allergioista.

Jotteivät lukijat suotta vaatisi verta pakkiin, haluaisin korostaa oikein kauniisti ja selvästi, että nämä yliherkkyyteen liittyvät sairaudet ovat tietysti erittäin todellisia ja monissa tapauksissa rampauttavia. Asianomainen itse ei mahda niille mitään.

Mutta nämä vaivat liittyvät mahdollisesti elinympäristön muuttumiseen eli immuunijärjestelmän reaktioon, kun ekosysteemi järkkyy.

Karkeistaen ja yleistäen - ihminen on kotoisin metsästä ja suolta. Ihmisen rajapinnat eli limakalvot ovat sopeutuneet kymmenien tuhansien tai satojen tuhansien vuosien aikana tuohon ympäristöön ja lähiyhteyteen ihmisiin, joiden kanssa on tarkoituskin vaihtaa bakteereita, viruksia, kaikkia pienhiukkasia.

Eristyminen johtaa siihen, että ihminen ei kestä elimellisesti toisia ihmisiä eikä lopulta itseään. Immuunijärjestelmä tilttaa.

Mitä pidempi matka on metsään, metreinä mitattuna, sitä kummallisempia ovat sairaudet ja sitä vaikeampi niitä on hoitaa.


En ole lääkäri enkä Pentti Linkola. Edelle kirjoitettu on siis yksityisajattelua ja luultavasti peräti valistumatonta.

Siitä huolimatta en ole ajatellut ajattelemista vähentää, vaikka uskottavat ihmiset ovat sitä sanoneet: antaisit jo olla, jätä jo pölyiset kirjat, joista saa vain astmaa ja allergiaa, ja siirry sinäkin terassille

Pikkukustantajat

Seuraan kirjoja ja lehtiä virkani puolesta. Seuraisin vaikka virka ei vaatisikaan. Valitettavasti en hoida tätäkään tehtävää kovin hyvin. Kun lopulta saan vihiä esimerkiksi tanskalaisten kustantajien ryntäyksestä sensaatiolehtien alalle, se on minulle uutinen, vaikka oppilani ovat lukeneet "Seiskaa" Hämiksellä iät ajat. Kun kuulen vihjepalkkioitten maksamisesta, olen aivan yllttänyt.

Olent tuijottanut aika pitkään kirjankustantajien luetteloita. En osaa olla hämmentymättä siitä, että vilpittömän mielipiteeni mukaan arvokkain tietokirjallisuus tulee suomeksi muiden kuin vakiintuneiden kustannusliikkeiden kautta.

Olen muotoilemassa tällaista aforismia: kirjoittamisen ja viestinnän suuri haaste on, miten saada ihmiset lukemaan.

Aikaisemmin kirjailijan suuri haaste oli, miten kirjoittaa.

Tiedän oikein hyvin, että edes ne, jotka saavat siitä palkkaa, eivät erityisen todennäköisesti lue edes tilaamiaan ja maksamiaan selvityksiä. Tiedän myös sen, että olen itse vanhanaikaisesti leimautunut kirjoitettuun kieleen ja että liitän siihen vahvasti myönteisiä arvoja. Epäilen että monet aukot ovat samaa perua - esimerkiksi pelit, jotka ovat hyvin vierasta aluetta ja oikeastaan vastenmielisiä.

Senkin tiedän, että olen etuoikeutettu, tällä hetkellä tämän blogin takia. En tunne laativani mielipuolen päiväkirjaa, vaan yrittämällä seuran keskipisteeksi. Se on opittu ja peritty asenne, mahdollisesti ikävä mutta luullakseni suhteellisen viaton.

Vaakunalauseeni on sama kuin isänäidilläni: "Annahan ko mie haastan." Ilokseni kuulen saman lauseen Lappeenrannassa vähän väliä. Sen leimaaminen maakunnalliseksi on helppoa eikä välttämättä virheellistä.

Kun isot ja varsinaiset kustannusliikkeet ovat siirtyneet päätoimisesti julkaisemaan keittokirjoja, korkeatasoisen kirjallisuuden lisäksi pikkukustantajien vastuulle jäävät erikoisalat ja harrasteet.

Hieman hämmentävä harraste on ilmailu, etenkin Suomen ilmavoimat. Kuvassa on uutuuskirja , jonka aiheena on tuttu mies, Hemi Lampi. Tytär on kirjoittanut esipuheen, mutta ei löydä mieleistäni ilmaisua. Lampi oli yksi aika harvoista ilmavoimien miehistä, joka kunnostautui todella merkittävästi rauhan töissä.

Olen ujosti viittaillut siihen, että eräät sotasankarit jatkoivat aivan OK sotien jälkeen upseereina, kuten jotenkuten tuntemani Joppe Karhunen ja suvun kautta hyvin tietämäni ja tuntemani mutta yleisölle täysin vieras Tauno Kangas. Eräät toiset sotasankarit ajautuivat erilaisiin vaikeuksiin ja heidän tarinassaan on surullisia juonteita. Tässä kohdin ajattelen Windiä ja Luukkasta, miksi ei myös Juutilaista.

Akateemikko Pekka Jauho oli sodassa hävittäjälentäjä mutta pääsi aika vähällä. Se saattoi johtua siitä, että hän oli niin luotettava, osaava ja kielitaitoinen, että lensi 1944 suurtaistelun aikana melkein koko ajan uutta kalustoa Saksasta Suomeen. Mika Tiivolalla oli koulutus ja takanaan myös kadettikoulu; hän oli isäni opettaessa ilma-RUK:ssa. Tietääkseni hänen taistelutoimintansa jäi vähäiseksi.

Hävittäjälentäjistä ja etenkin ns. ritarilaivueesta Heimo Lampi on siis aika ainutlaatuinen poikkeus. Hän tuli sisään siviiliammatiltaan juoksupoikana (samoin muutoin kuin isäni, joka siis lensi tiedustelulentueessa ja oli enimmäkseen konekiväärin piipun väärässä päässä eli vastaanottavana osapuolena).

Hemi oli sukupolvensa johtavia lakimiehiä koko maassa ja jäi eläkkeelle Kouvolan hovioikeuden presidentin virasta. En väitä, etteikö presidentteinä olisi nössöjä. Lampi ei ollut. Mitattavan ja siksi vastaväitteille alttiin kunnstautumisen ohella hänessä oli hyvin erikoinen ominaisuus: hän oli miellyttävä, lämmin ja ystävällinen muisto, jota ajattelee aina hyvällä. Voipi olla, että hänen uskonnollishenkisissä kirjoituksissaan (joka taas jotenkin yhdistää häntä ja minua), oli ajoittain hitusen naivi kajahdus, mutta minusta se on ihmiselle plussaa eikä miinusta.

Karkeus ja kyynisyys ovat asenteista lapsellisimpia.

Niin, ne kustantajat ja liikkeet. Hobby-kustannus ja Koala-kustannus näyttävät erikoistuneen ilmailukirjallisuuteen. Molemmat ovat julkaisseet aivan uskomattoman hienoja pieniä kirjoja. Erikoisesti pidän saksalaisesta muistelmasta, jossa kerrotaan, miten ikäviä ihmisiä eräät ässät olivat ja miten vaikea kirjoittajan oli selviytyä edes lentokoulutuksesta. Myös kerholla oli epämiellyttävä istua, kun siellä parveili kovaäänisiä kuuluisuuksia - osaksi erilaisen taktiikan vuoksi ja osaksi vastuksen takia Saksassa oli ässien ässiä, sellaisia kuin Marseille, Mölders ja Galland.

Tämä ei ole kirja-arvostelu eikä esittely. Heimo Lampi - Brewesterlentäjä -kirjaan liittyy myös tarina Pekurin löydetystä lentokoneesta, josta käydään kiistaa; siihen minulla ei ole aikaa osallistua eikä edes riittävää mielenkiintoa. En edes näe sitä logikkaa, että kunnostautuneiden miesten lentokoneita olisi vaalittava. Minulle ne ovat kaksi eri asiaa.

Mutta kun sotakirjallisuudesta ilmestyy nyt toinen, kolmas tai neljäs aalto niin että lukijoina ovat luultavasti tämän hetken 40-vuotiaat, mainokseni ei ehkä tavoita otollista maaperää. Kirjoitan tämän kuitenkin siksi, että epäilen blogini lukijoihin kuuluvan puoli tusinaa juristia, joille Heimo Lammen menneisyyden tämä puoli voi olla outo.

Taka-Töölössä on hankalasti auki oleva liike, josta löytyy vaikka mitä ilmailuun liittyvää. Helsingin Mariankadulla on Antikvariaatti Birgitta, jonka hyllyissä on hieno valikoima tätä ja muuta kirjallisuutta. Mutta myös Akateemisen kirjakaupan toisen kerroksen tiskillä on näytteillä alan kirjallisuutta lähes kattavasti - liukuportaat ylös ja oikealle.

Kuva

Kysyt miksi kotiuduin kosteille vuorille.

En vastaa. Hymyilen sydämen hiljaisuutta.

Virta vie mennessään muun, ei kukkien kuvajaista.

Ihmisten maailman pinnan alla on toinen taivas ja maa.

- Ritaihaku = Li Po (Li Bai) (701-762) - R.H. Blyth (1941) - Arthur Waley, Ezra Pound...