Sotatoimi

Eilen julkaistujen tosiasioiden mukaan Venäjä räjäytti Nord Stream -kaasuputken.

Kysymyksessä oli sotatoimi.

Kohteena ovat muun muassa Suomi, Saksa ja Ranska Nord Stream AG:n omistajina.

Teko vertautuu pommitukseen. Tuloksena oli historian suurin metaanivuoto.

Nyt ollaan hyvin hiljaa siitä, että muun muassa Suomi on oikeudellisesti sotatilassa.

Luullakseni tämä on syy Zelenskyn odottamattomaan ilmaantumiseen Suomeen ja jatkosta muualle Eurooppaan.

Päätelmäni on, että Venäjä on nyt häviämässä sodan ja Ukraina on ottamassa alueensa takaisin.

Taloudelliset ja sosiaaliset seuraamukset tulevat olemaan valtavia ja käytännössä pysyviä. Venäläisistä sanotaan, että he kestävät mitä tahansa, ja onhan se niinkin. Mutta sodassa häviämistä he eivät kestä henkisesti. Viimeksi sellaista tapahtui auttamattomasti Krimin sodassa 1867 (Itämainen sota), ja historiallisesti tuosta tilanteesta alkoi Venäjän sisäinen kahtiajakautuminen eli muun muassa aikanaan Lokakuun vallankumous. Asiaa ei tietenkään auttanut hölmöily sodassa Japania vastaan.

Jos saisin jostain Kimmo Nuotion ja kumppanien kokoomateokset, pääsisin varmistamaan pari asiaa. Harmi. “Rikosoikeus” -kokoomateosta (Lappi-Seppälä ym.) olen ollut itse suunnittelemassa ja matkaan saattamassa. “Rikoksen ja rangaistuksen filosofia” ja Sakari Melanderin yleisesitys rikosoikeudesta ovat kaikki minulle liian kalliita ja kirjastosta jatkuvasti lainassa.

Ainakin Nuotion Kimmolle olen sanonut, että nimenomaan rikoslaki ei saisi olla pelkän ammattilaispiirin asia.

Tämä on iso asia. Useimmista tekijänoikeus- ja kaikista patenttiasioista sanon ihmisille sievästi, ettei niistä saa todellisuudessa selvää paneutumatta asiaan perinpohjaisesti. Eivät ne - omat aineeni - vaadi mitään mainittavaa lahjakkuutta tai älykkyyttä, mutta sen sijaan työtä ja kokemusta.

Suomessa ei ole yleistajuista esitystä rikosoikeuden yleisistä opeista. Se on suuri häpeä.

Esimerkiksi Nato-asiassa on ongelmana osallisuus puheen ollessa terrorismista. Tämä oli Suomen ja on edelleen Ruotsin Nato-ongelma.

Ennen aina tiedettiin varmasti, että vain todellinen, elävä ihminen eli “luonnollinen henkilö” voi syyllistyä rikokseen ja joutua muun muassa vahingonkorvausvastuuseen. Kun joku loukkasi itsensä rakennustyömaalla, haettiin jostain joku insinööri, joka tuomittiin työturvallisuusrikoksesta.

Tämä on muuttunut. Muutos alkoi kuluttajansuojasta.

Terroritekoon voi syyllistyä osallistumatta siihen puukoin tai pyssyin. Perinteisesti avunannosta tai muusta osallisuudesta on tuomittu esimerkiksi murtovarkaan täti, joka on kadun kulmassa vahtimassa, tuleeko poliisi.

Jonkun pitäisi kirjoittaa lukemisto nimellä “Oikeus kulttuuri-ilmiönä” ja kertoa siinä, miten suomalainen oikeudellinen ajattelu meni metsään vuonna 1918, kun ihmisiä alettiin tuomita ihan tuomioistuimissa sosialismista tai muusta kumouksellisuudesta. Kun he eivät olleet rikkoneet lakia, keksittiin rangaista osallisuudesta maanpetoksen yritykseen. Ennen Talvisotaa Tammisaaressa istui vankeudessa väkeä maanpetoksen valmistelusta. Ja tuo silloin oikeaksi luultu “rikos” oli kaikkien periaatteiden vastainen.

Mummujenpäivä

Mummuni aviomies eli siis isoisäni mainitsi, että Pietarin suomalaista yhteiskoulua oli mukava käydä, kun parikin kertaa viikossa oli vapaata koulusta. Epälukuisten pyhimysten ja hallitsijaperheen jäsenten tai sukulaisten päivinä ei tietenkään ollut koulua. Luultavasti hän teki samaa kuin nuoret herrahenkilöt yleensäkin, kolttosia.

Myöhemmin hän yritti pitää huolta siitä, ettei ollut ainakaan kotona, vaan esimerkiksi Kerhosessa tai Kannaksessa.

Mummun luona asui vaikka kuka. Heti sodan jälkeen heitä asui yksiössä Ruoholahdenkadulla 10 henkeä, ja pienessä palvelijanhuoneessa kaksi alivuokralaista.

Samalla kun ihmettelen, miksei almanakassa ole mummujenpäivää, vaikka on äitienpäivä ja isänpäivä, täsmennän tietoja hänestä. Hän eteni urallaan, siivoojasta varastoapulaiseksi. Työpaikka oli veljekset Perkon kellosepänliike Vuorikadulla. En koskaan tavanut veljeksi Perkko. En siis päässyt kysymään, miten tultiin toimeen, koska mummu joko lauloi tai puhui koko ajan, aamusta iltaan.

Kerroin naapureillekin harjoittelevani siinä puhuessani keksimiini piirinmestaruuskisoihin, jotka pidettäisiin tuossa meidän pellolla ennen pitkää, ja piiri olisi tämä oma naapurusto. Lajini muka on 110 metrin aitajuoksu ja sarja miehet yli 80 v.

Se on nyt vaiheessa, mistä saisi aidat. Sakari ehkä nikkaroisi, jos kauniisti pyytäisi. Mutta laskelmieni mukaan palkinto olisi varma.

Nimittäin kun kerrankin käytiin isän kanssa mummun luona hänen oltuaan kauan eläkkeellä Taavinkujalla, hän kiirehti ovelle kertomaan:” Mie voitin palkinnon hiihtokilpailuissa!”

Ja palkinto hänellä oli, kahvilusikka, ihan aitoa alpakkaa eli uushopeaa, ja kaiverrus “I p.”.

Arvasimme, että kysymyksessä oli entisen työnantajan henkilökunnan hiihtokilpailu. Isäni pani lusikan Inkerinmaan lipun viereen piirongin päälle ja kysyi:” Oliko sarjassa muita osanottajia?” - “Ei ol’t.”

Kostoksi kerroin Ollille, joka siis on kadettikoulussa ja tekee niitä älyttömän hirveitä jotoksia, että vaari, siis minun isäni, pääsi pronssille Karjalan armeijan sotilaspartiohiihdossa 1942, vaikka sotamiehet toivat hänet sauvoista vetämällä maaliin. Tosin täydensin, että voittaneen partion upseerijäsenenä oli Pekka Vanninen ja hopeajoukkueessa Pekka Kuvaja.

Mummun luona Topeliuksenkadulla (äännettiin “Topelius-kavul”) yövyin itsekin ja esimerkiksi isä asui siellä ja sai aamupuuron omalta äidiltään vielä 1963, kun hän oli Helsingissä neuvottelemassa Boreniusten kanssa asianajotoimiston puolikkaan ostosta, joka siis toteutuikin. 

Siellä ja kai jo Ruopholahdenkadulla majaili myös mummun veljenpoikia. Kansalliseen tapaan näiden isä kiukutteli myötäänsä poikiensa osaamattomuuta ja lahjattomuutta ja ilmoitti, että mihinkään turhiin oppikouluihin ei sitten mennä. Ja niin pienviljelijä-evakkoperheen pojat ansaitsivat elantonsa kuka mitenkin, Risto esimerkiksi postiauton rahastajana, ja lukivat iltakoulussa itsensä ylioppilaiksi ja sitten lakimiehiksi ja lopulta veljesten virkanimikkeet olivat ylijohtaja, liikkuvan poliisin johtaja, hallitusneuvos ja suurlähettiläs, ja sitä yhtä en muistakaan, joka sai käydä tavallisen oppikoulun ja kirjoitti kuusi ällää.

Ja olen tuntenut muitakin mummuja, jotka ovat antaneet ruokaa ja sängyn kotoa heitetyille sukulaispojille, joiden kanssa poliisikaan ei tullut toimeen.

Jos muistaisin, pitäisi kirjoittaa jollekin tutulle professorille, että voisivat teettää esimerkiksi kulttuurihistoriassa pro gradun aiheesta “Mummot suomalaisen koulutuseetoksen ylläpitäjinä”. Voisivat aloittaa siitä yhdestä tietämästäni Kortesjärveltä Lammille päätyneestä mummosta, joka itse kiertokoulusta kesken repäistynä koulutti seitsemän lastaan akateemiseen loppututkinton asti ja piti samalla koko suvun kaidalla tiellä.

Puhelinluettelo

Edellisen blogikirjoituksen kommentit olivat niin hyviä, että melkein niiskutin.Olen itse erikoisen mieltynyt memoraatteihin. Tuota kummaa sanaa käytettiin ainakin ennen kansanrunoustieteessä muisteluista. joita opiskelijat keräsivät. Hyvinkin puoli vuosisataa ymmärrettiin kerätä tavallisten ihmisten tavallisia muistoja, kun oli onneksi päästy irti maa- ja metsätalouden tolkuttomasta romantisoinista.

Ajatelkaapa “Tukkijoella” -näytelmää tai “Tulipunakukkaa”. Minkä verran tarinat liittyvät todellisuuteen?

Noita hienoja memoraatteja SKS julkaisi kirjoinakin. Luin ne kaikki. Millaista oli olla kotiapulainen kaupungissa? Millaista oli rakennustyömaalla 20-luvun lopussa?

Koska olen itse nykyisin vanhan kansan muistihirviö (termi taideohjelmasta “Kankkulan kaivolla”), täsmennän.

Alle 10 ihmistä saa selvän jutun kuvasta. Keskellä on kotini, Nurmen puupää ja siinä kiinni kivipää. Vastapäätä on Halamion talo. Vinosti vastapäätä Sillan Hanneksen oriilla astutettiin tammaa. Ja kiinni kotipihassani eli 10 metrin päässä oli Uiton Matin navetta. Lempi - mummoni hyvä ystävä - oli koulutettu meijerikkö, mutta minun muistoni aikana hän oli ikivanhaa isäänsä hoiteleva kiukkuinen ihminen, jolta hain pohjapiimää korvattomaan kuppiin. Luultavasti elämänmenoon vaikutti Vilahon kaatuminen sodassa (hukkumalla), ja olihan se lapsikin yksinkäsin tehty. Ei pidä sekoittaa Vilijuun, veljeen joka aloitteli valmisvaatteiden myymistä. Kaupan nimi oli Uusi Pukimo.

Lapsuuteni oli 25 vuotta ajastaan jäljessä, kun oli juuri ollut se sota. Isoisäni oli hankkinut Kettulasta runsaasti maata ja keskellä kirkonkylää pidettiin kotieläimiä, myös sikaa ja kanoja ja kahta hevosta. Perhe oli suuri mutta “Itte” eli isoisäni oli tosi yrittäjä. Kiinteistöllä oli lopulta 37 huoneistoa kivitaloissa, osa niistä myymälöitä ja korjaamoja ja se elokuvateatteri. Kaikki on purettu eikä rahaa liene kenelläkään vaivoiksi asti.

Koetin kerran yleisön edessä sanoa Tuurin Antille, että hän on kuvannut lukuisissa kirjoissaan Suomen maaseudun romahtamisen. Hän ei ottanut tällaista puhetta kuuleviin korviinsa. Ei se mitään. Antin isä oli nyhtyri mies, sanoi äitini, joka oli samalla luokalla Kosolan koulussa.

Lopun aikojen merkkejä olivat yllättäjät, kuten Lillbacka, joka rakensi erittäin menestyvän tehtaan Passin pelloille, ja luokkatoverini niin kuin Ylipelkosen poika, joka kehitti sen kiertävän rännikaupan ja saavutti kuuluisuutta tuomioistuimissakin.

Sitä puhelinluetteloa odotan nähdäkseni. Tuttava sanoi, että hänellä on iskemätön Helsingin puhelinluettelo, viimeinen.

Mietin ihastuneena, mitä postissa tai poliisiasemalla sanottaisiin, jos menisi niin kuin elokuvassa ja pyytäisi siivosti puhelinluetteloa katsoakseen. Eivät tarmaa tietäisi, mikä se sellainen painotuote oli.

Keltaiset sivut olivat todella tarpeen, jos piti etsiä vaikka jalkahoitola tai yksityislääkäri. “Meidän” asianajotoimisto oli kohdassa A, asianajotoimistot. Muistan kymmeniä alan firmoja, sellaisia kuin von Wendt & Koiranen. Vanhin taitaa olla hieno Castrén & Snellman. 

Tuntuu oudolta, että vielä äskettäin ihmiset antoivat painaa kotiosoitteensa. Kemppinen Kullervo, asianajaja, Hakamäki 4 F 80, 428 397. Viraastoissa ja kanslioissa kysyttiin: onko teillä puhelin. Vielä minun elinaikanani esimerkiksi jääkärikenraali, filosofian maisteri (Rooman kirjallisuus) T. Laatikaiselta kysyttiin postissa, osaako pappa lukea. Ja Saara-mummoni ei osannut kirjoittaa, vaan allekirjoitti “S”.

Joka miehellä eli esimerkiksi minulla oli puhelinluettelosta repäisty karttaliite auton takaikkunalla tai suorastaan hansikaslokerossa (jossa en ole koskaan pitänyt hansikkaita). Ei kertaakaan käväissyt mielessä, että auto (navigaattori) tietäisi, että nyt mennään Nuottasaarentiellä.

Kalapuuro

Kichiap muutti maailmaa. Sanan alkuperästä kiistellään edelleen. Tuo “kalapuuro” voi olla oikea. Se olisi tullut englantiin malesian kautta. Tuote alkaa vilahdella mainintoina 1600-luvun lopussa.

Järkeen käyvä selitys maustekaupalle on tarve peittää ruoan mädäntyneisyyden maku ja haju. 

Selityksen vika on tottuminen. Vielä omassa lapsuudessani tavallinen navetta oli aikamoinen aistimus. Enimmäkseen niitä puhdisteltiin, milloin jaksettiin, eli harvoin. Eikä juoksevaa vettä tietenkään ollut. Yksi Suomen taloudellisen kehityksen käänteitä oli meijerilaitos, joka syntyi alhaalta ylöspäin. Suomalainen maito ja voi kävivät kohtuullisesti kaupaksi jopa naapurimaihin, koska laatu oli suhteellisen huono ja hinta siis siedettävä. Karjatalouen suurvaltioita ovat edelleen Euroopan kolme pikku maata, Tanska, Hollanti ja Sveitsi.

Heinzin ketchup oli uranuurtaja. Ostotavaraa olivat yleensä vain suola ja esimerkiksi meillä pohjoisessa sokeri. Minun aikanani kaupungista tuotiin tuliaisiksi kuivattuja sekahedelmiä joista parhaita olivat väskynät, ja vielä 60-luvulla armeijassa annettiin sekahedelmäkeittoa. Amerikassa oli keksitty rusina. Tänäkin päivänä kielletään nyppimästä rusinoita pullasta.

Heinzin tuotteella näyttäisi olevan englantia puhuvissa maissa yli 50 prosentin markkinaosuus. 

Joka ravintolassa oli ketsupin lisäksi pienessä lasikannussa sinappia ja pullo Worcester-kastiketta. Kerran maistoin sitä. Se oli pahaa.

Ranskalaisten perunoiden kanssa pitää saada ketsuppia. Sitä on tarjolla. Mutta olen nähnyt ihmisiä, jotka pursottavat perunat, pihvit ja salaatin loputtoman ketsuppikerroksen peittoon. Se taas herättää kysymyksen, miksi he eivät syö eli juo ketsuppia suoraan pullon suusta.

Sekä kahvi että tee ovat oikeastaan mausteita. Tee on terveellistä samasta syystä kuin olut. Se tehdään keitettyyn veteen. Gini oli tuhota Englannin kaupunkilaiset 1700-luvulla, mutta ehkä se oli kuitenkin terveellisempi juoma kuin kaupunkien vesi. Myös Helsingissä muuten kuoltiin koleraan ja myös Helsingissä on muistona menneisyydestä Kaivokatu ja Kaivopuisto. Jälkimmäinen tosin oli kylpylä, jossa nautittiin vesiä, eli siis paikallinen Baden Baden tai Karlsbad. Olihan meillä Suomessa myös kylpylöitä. Jopa Mannerheim kävi Runnilla. Siellä Iisalmen lähellä on suojeltu rakennus ja varmuuden vuoksi ulkomaan kielellä Spa Hotel.

Vielä Pariisin olympialaisissa 1924 suomalaissankarit Paavo Nurmen johdolla paiskoivat tomaatit seinään. Koska he eivät olleet ennen nähneeet sellaisia, he luulivat niitä pahoiksi perunoiksi.

Kaikkein menestynein kalapuuro oli garum, antiikin kastike, jota tehtiin tehdasmaisesti mädättämällä kalan perkeitä. Sekä ylimysten että yhteisen kansan intohimo oli yletön. Suurta raha ajatellen himoitumpaa oli vain purppura, tuo outo ruskean violetti väri, jota tehtiin vaivalloisesti eräistä simpukoista.

Garumista en tiedä. Tulen toimeen ilmankin. Mutta kiveäni aloin katsella. Se on hyvässä tallessa. Tuo ilmaus tarkoittaa että vaikea löytää, itse asiassa hukassa. Mutta jokseenkin varmasti laatikon pohjalla.

Mielestäni sain sen Jukka Vuoriselta, jonka sairaudet voittivat ennen kuin väitös arkeologiasta ehti valmistua. Se on porfyyriä, joka oli Bysantin keisareiden väri eli siis purppura. Waltarin Johannes Angeloksen lopussa janitsaari viiltää päähenkilön reisistä laskimot auki, jotta tämä kuolisi, kuten keisariksi syntyneen kuuluu, purppurasaappaat jalassa.

Ikkunalaudalla on kiertävä kivi. Se on Luirojärveltä. Karttajäkälä ssen pinnassa on elänyt ja kestänyt lämmitetyissä huoneissa jo 30 vuotta.

Tsaarin kuriiri

 

Luin kirjastani “Elämän varjo”, että lopetan kirjoittamisen, tai ainakin julkaisemisen. Tämä oli luultavasti pitävä lupaus, vuodelta 1995.

https://sites.google.com/site/jktekstejkuvia/

Tuon osoitteen alla on käsittämätön määrä kirjoitustani. Sen lisäksi on olemassa leikkeitä, kuten elokuva-arvosteluja, ja Parnassoon 70-luvulla kirjoittamani, Vaasa ja Kauhava-lehti ja kolumnit ainakin kolmeen hyvin muistamaani julkaisuun. Määrä on oikeastaan anteeksiantamaton. Ei kenelläkään ole niin paljon asiaa.

Kommentoija kysyy epäluuloisen oloisesti tämän blogin lukijamäärää. Se näkyy aina vasemmalla otsikon vieressä. Tänään laskuri osoittaa yli 14 miljoonaa. Se laskee kuitenkin yhteissummaa vain vuodesta 2011, ja sitä ennen vuodesta 2005 katseluja ja käyntejä ja kommentteja oli paljon.

Käytettävissäni olevin välinein näen, että luultavasti suunnilleen samat noin 2 000 ihmistä vilkaisevat jokaisen blogini. Päivittäinen vaihtelu osoittaa, että “lukijoita” on enemmän. Tarkoitus onkin, että spektri olisi laaja.

Tämä kirjoitustyyppi on itse kehitelty. Kyllästyin kirjoittamaan ja lukemaankin kolumneja. Niissä on yleensä vain yksi asia tai kaksi toisiinsa liittyvää per teksti. Itse pyrin siihen, että kirjoituksessa on näennäisesti kaksi tai kolme täysin erilaista aihetta.

Siis: kilpailuoikeus on suurissa vaikeuksissa. Putinin eilinen asetus Fortumin ja Uniperin omaisuuden viemisestä toi heti mieleeni, että meillä oli lapsuuteni kirjahyllyssä Kariston nide Jules Vernen kirjasta, ‘Michel Strogoff’ kahtena osana nimillä ‘Tsaarin kuriiri’ ja ‘Kavaltajan loppu’.

Katselin niitä, ihastuneena kuten aina Vernestä. Oli siinä aikamoinen tekijä, ja merkittävä osa hänen kirjoistaan kestää lukemisen mainiosti edelleen.

Toisen maailmansodan jälkeen ranskalainen Schuman ja nerokas Monnet loivat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, josta tuli EEC ja sitten EU. Saksan talousihme perustui laajasti tähän järjestelyyn, ja samalla katosi Saksan ja Ranskan (ja Englannin) tuhat vuotta kestänyt sodankäynti.

Hyvin nopeasti havaittiin, että “anti-trusti” on yksi keskeinen tehtävä. On estettävä haitalliset monopolit ja pidettävä yllä vapaakauppa-aluetta. Juuri haitallisia rajoituksia, puheessa “kartelleja” koetetaan edelleen estää. Myös suomalaiset ovat saaneet maistaa näitä rajoituksia.

Ukrainan sota on jo rikkonut tämänkin rakenteen. EU-tuomioistuin joutuu miettimään toimintaansa ja periaatteitaan.

Jo nyt valtiot rahoittavat valtiontaloutta ajatellen ongelmallisia yhteenliittymiä, ja erikoisia vaikeuksia aiheuttaa Yhdysvallat.

Vihreä siirtymä ja AI eli tekoäly edellyttävät investointeja, joihin suuryhtiöilläkään ei ole oikein varaa. Inflaatio hillitsemisessä on kova työ. Ukrainan sodan päätyttyä joskus vaikeudet ovat kahta kauheampia. 

Kartellien valvonta ei riitä enää eikä se ole enää edes oikea toimenpide. Tekijänoikeus ja patenttioikeus ovat olleet luvallisia kartelleja taatessaan sallitun yksinoikeuden.

Se ei ole tyhjää puhetta, että yhdistettyä nämä kaksi voivat muuttaa koko maailman taloutta todella paljon. Etenkin uudenlainen energian tuotanto tuulipuistoista modulaaarisiin ydinvoimaloihin on kuin ota ja anna AI:lla ohjattavaksi. Mutta kun AI ei ole mikään Internet. Oikeastaan edes Googlella tai Microsoftilla ei ole riittävää aineistoa ja osaamista siihen. Valtioille AI:n opettamisen edellyttämään valtavaa datamäärää ei parane luovuttaa.

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.

Ennakko

 

Piti vihjata, että nenänne edessä on aivan mainio suomalainen nykyhistoria. YLE on pinonnut Areenaan paljon mielenkiintoista. Hyvin kauan jatkunut sarja “Itse asiassa kuultuna” on nyt mielessäni.

Katsoin pari päivää sitten tunnin haastattelun, jossa Arvo Tuominen haastatteli vuonna 2008 Ulf Sundqvistia.

Tuo ohjelma on pysyvästi ollut poikkeuksellisen korkeatasoinen. Etenkin toimittajat ovat valmistautuneet hyvin huolellisesti eivätkä yleensä tyydy epämääräisyyksiin vastauksen sijasta.

Ja eilen uutisissa kerrottiin, että Sundqvist oli kuollut; hän sairasti pari vuosikymmentä sitten hyvin vaikean syövän mutta selviytyi siitä.

En koskaan tavannut häntä. Samaan tilaisuuteen osallistumista ei lasketa. Sangen monista ikäisistäni poliitikoista minulla on perusteltu käsitys, ja jos sillä olisi jotain merkitystä, voisin ääneen muistella, millainen henkilö Tarja Halonen oli alle 30-vuotiaana ay-juristina tai Erkki Tuomioja koripalloilijana. Kuten olen ennenkin maininnut, olen istunut kahdestaan jopa Kekkosen kanssa. Tunnelma oli jäätävä.

Haastattelusta piirtyi kuva Suomen oloissa lähes ainutlaatuisen jyrkästä noususta ja yhtä hurjasta putoamisesta. Sorsan ja Sundqvistin oli määrä johtaa. Toisin kävi. Sundqvistin onni loppui ja hän vyyhteytyi oikeusjuttuihin, joissa oli merkittävin osin kysymys hänen toiminnastaan Työväen Säästöpankin johtajana.

En ollut missään tekemisissä näiden oikeusjuttujen kanssa mutta sen sijaan paljon kasinotalouden jälkeen pankinjohtajia ja pankkeja vastaan ajettujen oikeudenkäyntien kanssa.

Siksi väittäisin tietäväni, että tämä “Itse asiassa kuultuna” on tyypillinen historiantutkimuksen dokumentti. Senki jälkeen, kun on “mustaa valkoisella”, jää hyvin epäselväksi, mikä todellisuudessa oli kunkin rooli tapahtumien vyöryssä. Sundqvist selitti joutuneensa poliittisen vainon kohteeksi. Hänen juuri kuoltuaan ei ole aika kommentoida tuota tulkintaa puoleen eikä toiseen.

Demareiden ja kokoomuksen yhteistyö kuitenkin suorastaan kukoisti. Suuret nimet olivat Lipponen ja Niinistö.

Tuleva, kukaties jo tekeillä oleva tutkimus joutuu ottamaan kantaa hyvään ja huonoon onneen tässäkin yhteydessä. Sauli Niinistö on noussut asemaansa ja suosiotaan ajatellen ainutlaatuiseen asemaan ilman mainittavaa oppositiota. Kekkosesta tullaan aina sanomaan, että hän hallitsi Neuvostoliiton silmälläpidossa myös asioissa, jotka eivät kiinnostaneet Neuvostoliittoa. Niinistöllä ei ole mitään tällaista varjoa. Varmuuden vuoksi kirjoitan tähän, että itse olen yllättynyt kerran toisensa jälkeen, miten hyvin Niinistö on suoriutunut myös hyvin epätavallisista tilanteista.

Toisin on Lipposen laita. Hänen itse julkisesti kertomansa ei avaa asioita paljonkaan. Hän menestyi jo oli eurooppalaisittainkin kunnian kukkuloilla, mutta viimeisen presidenttiehdokkuuden tulos oli lähinnä nolo.

Lisäksi osa suomalaista yleisöä muistaa, että Lipponen toimi useita vuosia Nord-Stream -kaasuputkea rakennettaessa erittäin hyväpalkkaisena konsulttina vuoteen 2022.

Tästä asiasta, jonka yhteydessä tulee mieleen myös Esko Aho, en uskalla sanoa juuri mitään. Tilannehan vaikuttaa olevan se, että ainakin Euroopan taitavin poliitikko on ollut V. Putin. Ainakin koko Saksa ja luultavasti Englanti menivät hänen viriltelmiinsä.

Se arvio, että Ukrainan sota aiheuttaa tuhoa ainakin seuraavat 30 vuotta, vaikka se päättyisi huomenna, ei ole yliarvioitu.

Tarkistan mielipidettäni. Hyvin tehty televisio-ohjelma voi olla arvokkamoi kuin kirjoitettu tutkielma. Lisäksi televisiossa näkyvät asennot, ilmeet ja katseet.

Parhaat palat

 

Papisto muodostui joukoista, joka oppi taivuttelemaan Niilin suuntaa pohjoiseen talsivat joukon luovuttamaan parhaat gasellin kinkut heille, joiden kädet eivät olleet känsittyneet keihäistä.

Meneillään oli vuosi 50 000 eaa. Sitä voi laskeskella luolamaalauksista (Chauvet, Lascaux) unohtamatta maanviljelyä edeltäneitä kulttuureita, kuten natufialaisia Jerikon seudulta.

Olen vakuuttunut siitä, että “todellisuus”, muun muasssa tietoisuutta pohtineen viime vuosikymmenten kirjojen suosikkiaihe, on mutkikas teema ja tuskin tutkittavissa. Terveisiä, Wilson, Dawkins, Dennet, Pinker, Penrose ja muut.

Toisin sanoen uni, näky ja nähty ovat siinä määrin samoja asioita että niiden ympärille syntyy bisnes vaivattomasti.

Rosvopäälliköissä ja rosvolaumojen johtajissa on se ongelma, että he tappelevat keskenään ja tappavat toisiaan. Nähdäkseni missään ei koskaan ole vallassa fyysisesti vahvimpien ja henkisesti holtittomimpien alle 20-vuotiaitten valtiota. Kauan.

Välivihje: etenkin vanhan Venäjän valtiaiden kuvaamisella kunnostautunut Simon Sebag Mntefiore on julkaissut kirjan “The World: a Family History of Humanity”. Hän on tukeutunut mykistävään määrään erikoistutkijoita ympäri maailman yliopistojen ja listaa ihmisten loputtomia ja uskomattomia tihutöitä pitkin aikakausien kuluessa ympäri maapallon.

Palaan tuohon. Tämä kirjoitus on valitettavasti itse ajattelemani.

Teokratia eli pappisvalta on hiukan turha käsite. Kymmeniä tuhansia vuosia jokin joukkio, kuten tällä hetkellä poliitikkojen ydin, pitää onnistuneesti yllä käsitystä, että vain heillä on välttämätön yhteys korkeisiin voimiin. Kaikkien muiden on siis syytä antaa kivikirveen heilua, jos haluaa pysyä hengissä ja auttavasti ruokittuna.

Ajatus metsästäjä-keräilijä kulttuureista loistoaikana, jonka luhisti turmiollinen maanviljelys ja karjanhoito, ei ole Jared Diamondin oivallus, vaan Marshall Sahlins tuli kuuluisaksi esitettyään jo yli puoli vuosisataa sitten ajatuksen “alkuperäisesti hyvinvointiyhteiskunnasta”. Sahlins oli kulttuuriantropologian suuri toisinajattelija; hän muuten kuoli vasta äskettäin ja julkaisi loppuun asti.

En yllytä. Antropologiassa, filosofiassa ja sosiologiassa kaihdan kattavia selityksiä yhtä jyrkästi kuin historiassa. En vakuutu pullaan tukehtujista (tyyppiä Spengler, Toynbee - Marx, jopa Weber).

Gasellin kinkkua ajatellen taivun silti samaa kuin Sahlins. Kulttuuri määrää havainnot. Se viime aikoina suosittu ajatus, että sähkökemia määrää meidät näkemään punaista ja vihreää, puhetta ja musiikkia, kosketuksia, huutoja ja kuiskauksia, on alkeellinen.

Aina näyttää olevan jokaisen elämään vaikuttavia asioita, joiden selittämiseen tarvitaan välittäjiä. Elleivät nämä ole pappeja, niin sitten ehkä fyysikkoja tai biologeja. Tuo selittämätön on salamanisku, sade tai sen puutu, lumi tai tulivuoren purkaus. Minulle se on esimerkiksi mykoritsa, silmän erottamaa ohuempi sienirihmasto.

Odotan uteliaana, milloin joku viimein löytää pyyhkäisymikroskoopilla kulttuurisen rihmaston, joka yhdistää meidät kaikki.

Kuten esimerkiksi tässä jo jättiläismäisessä blogissani, jossa osittain yhteisiä pelkoja, muistoja ja toiveita selataan monipuolisesti ymmärretyllä suomen kielellä - jonka osuus ympäri maapalloa luultavasti esiintyvistä 50 yhteisestä sanasta on ‘yksi’, ik. Se yhteinen kanta on “tik”, joka johtaa sanaan “yksi” kiinassa ja tiibetissä ja Saharan eteläpuolisilla alueilla. 

Näin lienee, kun itse Cavalli-Sforza on ottanut tämän tulkinnakseen ja jopa Chomsky on reivannut mielipiteitään.

Kirjain

Jatkan eilen kirjoittamaani ajatusta.

Kirjoitus on valtava keksintö, ja mystistä on, että siihen päädyttiin niin eri puolilla. Mayat eivät voineet tietää mitään kiinalaisista kilpikonnanluista eivätkä kummatkaan hieroglyfeistä eivätkä nuolenpääkirjoituksesta. 

Ja voi hyvinkin olla, että Harald Haarmannin esillä pitämät “vanhan Euroopan” noin kymmenen tuhannen vuoden takaiset piirtomerkit ovat jotain kirjoitusta. 

Maailman hienoimmaksi keksinnöksi on sanottu tulen käyttöä. Se on hyvä ja varmaan totta. Pyörä sitä vastoin oli aika toissijainen oivallus, kun oli telat ja reet, jollaisilla kivijärkäleitäkin raahattiin. 

Kuvan esittämän kirjan teesin mukaan esittäisin siinä kerrotun historian valtavaksi muutokseksi. Keksintö oli kirjain. 

Toki hieroglyfi on symboli eli jonkin kuva. Egyptiläismies ojensi kiveen nakutetut linnun kuvan asianomaiseelle ilmaistakseen, että panetko akka pulun pataan, niin saadaan syödä. Ja se toinen ymmärsi, ettei rupea keittämään kiveä, vaan etsii jostain linnun, jolta voi vääntää niskat nurin ja suolistaa ja kyniä taiteen sääntöjen mukaan.

Js tiedämme, että nämä kuvat saivat vähä vähältä merkityksiä, joiden avulla taustasanan tavua ja sitten äännettäin voitiin merkata myös muihin tarkoituksiin.

Mutta se oli huikea analyyttinen oivallus, että ihmisen puhe voidaan leikellä analyyttisesti palasiksi eli äänteiksi ja antaa niistä kullekin jokin mielivaltainen merkki. Merkillä ei ole väliä. Meille jäi tavaksi foinikialaisten alle 30 kappaleen merkkirivi, jossa on ensin alef (alfa, a), sitten betel (beta, b) ja niin edelleen. Jokin merkki oli kehitetty härän pään kuvasta, jokin toinen oli mielivaltainen raapaisu.

Kirjoittaja, Johanna Drucker, on akateeminen tutkija. Hän käy huolellisesti läpi sekin Raamatun tarinan, että kun Mooses toi Jumalalta saamansa laintaulut vuorelta, hän osasi lukea niitä heti ja selvittää sanojen tarkoitusperiä. Teologit olivat pitkään sitä mieltä, että Jumala oli antanut taulujen ohella tämän verrattoman taidon, mutta kovin helposti se näin kävi. Vielä runsaat sata vuotta sitten kuvittajat näyttivät, että kieli tai ainakin kirjainmerkit olivat lisäksi selvää hepreaa tai sitten arameaa.

Mielenkiintoisempaa on, että sotiin asti jotkut tutkijat pitivät kiinni tulkinnasta, että kirjaimet keksittiin Kreikassa, ja kreikkalainen Herodotos oli jotenkin erehtynyt sanoessaan, että keksintö oli itse asiassa foinikialainen ja sieltä Kreikkaan saatu. 

Arkeologiset löydöt ja niiden ajoitus osoittavat, että kyllä tuo keksintö on Välimeren itärannikolta. Kreikan lähellä Kreetalla kirjoitus oli ainakin suurimmaksi osaksi hieroglyfejä eli kuvamerkkejä.

Jymypaukku on, että kirjaimet sovellettiin sekä itäisiin seemiläisiin kieliin että indoeurooppalaisiin, joihin kuuluu kreikka. Oivallus on sensaatiomainen siksikin, että Euroopan kielissä - suomi muuten mukaan luettuna - vokaalien merkitseminen on välttämätöntä. Seemiläisissä kielissä tullaan edelleen toimeen ilman tai korkeintaan käyttäen kirjoituksessa pikkumerkkejä. Yleissivistys kertoo, että Raamatun Jumalan nimi oli Jahve tai Jehova eli siis kirjoitettuna JHW.

Ellet ole kouliintunut äännemerkkien käyttäjä, olet vaikeuksissa, jos joudut merkitsemään kuulemastasi muistiin esimerkiksi puolaa tai tsekkiä, jotka ovat slaavilaisia kieliä. Venäjän ja muiden kyrillinen kirjaimisto on perinne ja mukavuuskysymys. Puola osoittaa,että monet suhuäänteen ja soinnilliset äänteet voi merkitä myös latinalaisin kirjaimin.

Ja kouluesimerkki on turkin kieli, jossa siirryttiin 1928 poliittisella päätöksellä arabialaisista kirjaimista latinalaisiin. 

Älkää muuten kysykö, mitä Kiinassa tapahtuisi, jos mandariinin kiinan noin kolme tuhatta kirjoitusmerkkiä, joita välttävä kielen taito edellyttää, korvattaisiin latinalaisilla. Pinyin-järjestelmistä on näkevinään, ettei se onnistu. Tehtävä olisi kai vaikeampi kuin pianonuotin selittäminen sanoin turvautumatta termeihin (“F-duuri kolmisointu ja bassossa gis-tremolo…”).

Väki valtava

 

Mies löysi todellisen oman itsensä hiekkarannalla. Merijalkaväki oli syöksynyt maihin keulasta avautuvalla aluksella - LST - ja mies ampui kuin hullu. Tappaminen on hauskaa! Tappaminen hurmaa pään!

Paikka oli Saipan, mutta olisi se voinut olla myös Okinawa tai Iwo Jima. Vuosi oli siis 1945. Tai olisi voinut olla. Kirjailija ei ollut vielä syntynyt. Aivan.

Kohtaus on hyvin keksitty. Se on James Ellroyn kirjasta. Isosta miehestä tulee Los Angelesissa korvaamaton gangstereille ja muille poliitikoille.

Ellroy ainakin oli yksi USA:n parhaista rikoskirjailijoista tai kirjailijoista. Tosin hän on niin keskittynyt todella raakaan väkivaltaan, että lukeminen käy voimille. Hänen tunnusomainen tyylinsä muistuttaa konetuliasetta. Sekin muuten on aika rasittavaa. Ja hän sekoitti todellisia ja keksittyjä henkilöitä, kuvasi Kennedyn surmanneet murharyhmät ja Meksikossa asuvat natsitaustaiset huumeparonit. 

Sähköttävän tyylin sanotaan syntyneen, kun kustantaja tahtoi lyhentää hänen varhaista teostaan, ja kirjailija teki sen muun muassa poistamalla verbit lauseista, ja useimmat adjektiivit perässä.

Lukijat pitivät siitä. Nyt luettuna esimerkiksi Raymond Chandler, kovaksi keitetyn rikosjutun varhainen suuri nimi, tuntuu jotenkin harmillisen sirostelevalta ja hänen kuuluisat murjaisunsa lavataiteelta.

Kolme paksua nidettä Ellroyn tuotantoa on Everyman’s Library -sarjassa. Sarjan nimi voi antaa väärän kuvan. Siinä on maailman parasta, englanniksi kirjoitettua ja käännettyä. Jos nimi vihjaa, että nuo kirjat kannattaisi jokaisen lukea, olen kunnioittavasti samaa mieltä.

Mutta tämäpä ei ole kirjoitus kirjallisuudesta. Eilinen oli.

Lukemisen ongelma ei ole ylivoimainen, vaikka kustantajat ja julkaisijat tekevät jo kuolemaa etsiessään ihmelääkettä.

Olemme ajautuneet yhä yleisempään autismiin. Tahdomme torjua vaikutelmat. Rakastamme rutiineja. Kun suuntaamme pirteän punaiset silmämme lukulaitteeseen eli käytännössä älypuhelimeen, haluamme vain sellaista sisältöä, jonka tiedämme jo. Ja haluamme, että meitä liehitellään. “Käärmeöljy parantaa kaikki vaivasi. Juo pullo päivässä.” ‘Coca-Cola’ vihjasi alkujaan: ole pilvessä pirteänä. 

Lehdessä luki, että venäläiset ja yleisemmin aasialaiset kansat suhtautuvat täysin tyynesti toisten ihmisten kärsimyksiin ja kuoemaan. Olisiko ajatus, että hyvä vain, kun toiset?

Tämä on ikivanha huonon ajattelun nollapiste. Paha - muut. Hyvä - minä / me.

Ajatus ei pidä paikkaansa myöskään tietoihin verrattuna. Aasiaa on muun muassa buddhalaisuus. Sellaisilla asioilla kuin elämä ja vapaus on tuossa perinteessä valtava merkitys, mutta maan päälle ei ole luvassa onnelaa.

Toimintakertomuksissa on länsimainen, pintapuolinen perinne. Perusjännäri on eräänlaista jumaluusoppia. “Paha” haetaan esiin ja siitä ehkä vapaudutaan. Oppineet miettivät miettimästä päästyään, miten hyvä jumala voikin välillä olla paha. Vastaukseksi on suuri määrä silmänkääntötemppuja.

Perinteisen hölmöyden mukaan historiasta ei opi. Oppii siitä. Esimerkiksi sen, että pahan vastustaminen pahalla lisää pahuutta.

Maailmassa kirjoittaminen ja siis lukeminen on keksitty itsenäisesti ja vailla kosketuksia muihin kirjoittajiin ainakin viisi kertaa. Ehkä arvio ei ole oikea. Ihasteltuani mayojen tutkimuksen yllättäviä edistysaskeleita jäin taas pohtimaan suurien kivien kulttuureja, pyramideista, joita on vaikka missä, esimerkiksi Euroopan rannikkojen jätinkiviin (katso Obelix).

Kyllä ne ovat jonkinlaista kirjoitusta, kuten kuvistakin tuntuu ilmenevän.

Emme vain osaa lukea. Se se on ongelma. Emme osaa lukea.

Kirjoitus

Kirjojen perässä menee journalismi ja siis myös uutiset.

Kuvitellun kirjallisuuden - romaanien ja runojen - paikan on jo ottanut salaliittojen täplittämä kuviteltu todellisuus.

Toisin sanoen paheksuva puhe “totuuden jälkeisestä ajasta”, jolla halutaan viitata veljeksiin Putin ja Trump, tarkoittaa samaa asiaa kuin toisarvoisten asioiden pakonomainen silmäileminen kännykästä. Silmäilijälle kelpaa se, mikä sattuu silmään.

Kysymys on raskas - miten moni elää todellisuudessa, jota ei ole olemassa?

Totuuden tunnistaa siitä, että sitä ei ole helppo tunnistaa, eikä vaivaton oppia. Sivuutamme tässä arjen “totuudet”, joita sanotaan usein toisarvoisuuksiksi eli truismeiksi. “Ulkona sataa.”

Sanovat että tietokoneen avaaminenkin käsitetään tätä nykyä usein tarpeettomaksi, koska kaiken tarpeellisen voi tehdä puhelimella. Kirjan avaaminen on kummallista. Ellei tekstiä  - siis tekstin pätkää - ole verkossa, sillä ei muka ole merkitystä.

Ylle kirjoitettu on tarkoitettu soinnahtamaan oudolta tässä yhteydessä. Sen kirjoittajana olen vakavissani, vaikka joku lukija saattaa tietää, että olen viettänyt pitkän elämäni kirjojen parissa ja minulla on niitä järjetön määrä, seinät täynnä.

Minun pitäisi siis olla sitä mieltä, että vain paperille painettu kirja on jotain ja että sujuva lukutaito on avain mutkattomaan elämään.

Näin painetun kirjan alamäen, joka alkoi 1970-luvulla. Hätkähdyttävintä oli tarpeettomien, moniosaisten suurteosten tehomyynti, ja niiden rinnalla tulivat kerhokirjat, joissa tarkoin lasketun kaavan mukaan myytiin kuumaa ilmaa kertomuskirjan hinnalla. Kaava edellytti, että välillä oli aina jokin oikea best-seller, kuten “Papillon”.

Toista tihutyötä olin itse tekemässä. 

Strukturalismi ja sen jälkeen postmodernismi julistivat mutkikkain sanoin mutkatonta oppia: mikä tahansa kelpaa. Teos on vain lukijan päässä. Villeinkin vale-semiologinen teoria oli otettava vastaan kunnioittavasti, ja viiden herätysliikkeen marxilaiset löysivät sankariensa kirjoituksista jatkuvasti sellaista, mitä niissä ei ole. 

Kuvitteellisen eli sepitteellisen kirjallisuuden mittariksi tuli käsittämättömyys; suuntauksen monumentti oli Joycen “Finnegan’s Wake”, ja Ranskan nilkit painoivat perässä “uudella romaanilla”. 

Muistan Becketin, joka oli englantilainen mutta kirjoitti ranskaksi. “Millaista on pim sen jälkeen kuin pim…” - Vastaus lienee “pim”. Vastaus oli myös Nobelin palkinto 1969. Olen lukenut niitä. Pidän niistä. Syy voi olla tapani lukea niitä musiikkina.

Uskonpuhdistus, joka tuli kohta kirjapainon keksimisen jälkeen, oli populistinen liike. Kuninkaat ja paronit suosivat sitä, koska se oli niin hyvä keino kerätä lisää rahaa, esimerkiksi veroja ja erilaisia rajatulleja. Uskonpuhdistajat olivat myös ahkeria uhkailemaan kapinoivia talonpoikia ja lannistamaan erilaisia räyhähenkiä.

Asian kääntöpuoli tuli näkyviin jokseenkin myöhään. Lukutaito ja leviävä kirjallisuus ja lehdistö antoi keinot kriittisyyteen eli merkitysten vertailuun. Kokemukseni mukaan äänikirja ei ole hyvä tuohon tarkoitukseen. 

Nyt tiede on jo kauan sitten mennyt menojaan. Fysiikkaa ja esimerkiksi biologiaa tai informaatioteoriaa ei edistetä äänikirjoin. Käsikirjatasolla eli referenssinä luonnontieteet ovat edistyneet hyppäyksin ajamalla tiedot verkkoon.. Mutta yleisölle niistä ei ole iloa.

Toorit

En olisi uskonut. En ollut tullut ajatelleeksi. Bachin Johannes-passion pienoismalli on Suomessa.

Matteus- ja Johannes-passio ovat pääsiäisen ajan musiikkia, eikä etsienkään löydä ajatusta, että ne eivät olisi musiikin huippua.

Nämä teokset eroavat toisistaan paljon. Hiukan ylimalkaisesti voisi sanoa, että kun Matteus-passio on eeppinen, Johannes-passio on lyyrinen.

Molemmat ovat ylipitkiä ja kaikille esittäjille äärimmäisen vaativia. Tietenkään kuulijakaan ei pääse vähällä, koska teoksissa on niin vahva kokonaisrakenne. Ne olisi kuunneltava kerralla alusta loppuun.

Muistan itse, että jo nuorena koin kipeästi, miten epäonnistuneet Helsingin Johanneksen kirkon penkit ovat ja toisaalta miten huonosti Suurkirkossa kuuluu. Ellei onnistu järjestämää itseään urkuparvelle, jonne oikeastaan on pääsy kielletty yleisöltä, saa tyytyä toispuoliseen kuunteluun. Lapsenlapset ovat laulaneet passioita kymmenen vuotta, joten en ole tarvinnut varsinaisia kepulikonsteja.

Tunnen näistä teoksista noin 100 eri levytystä, myös Mauersbergerin ja Furtwänglerin; Karajan muuten on yllättäen kuin Mersu näyteikkunassa: kiiltoa ja loistoa on mutta moottorista ei ole tietoa. Kulttiversio on Klemperer ja tämän hetken loistokkaimpia ovat Gardiner ja Suzuki sekä Jacobs ja Herreweghe.

Poikani, se joka itse laulaa kuorossa myös erittäin vaativaa satsia, kertoi eilen ajaneensa itse ylös Äkäslompoloon autolla, kun perhe ajoi junassa. Hän oli kuunnellut passiot mennen tullen huomattavan huolellisesti. Keskustelimme Johannes-passion ällistyttävästä sointumaailmasta, jossa kuulijaa saa tritonuksesta päähänsä heti teoksen alussa ja joutuu vähän väliä haukkomaan henkeä ihmetellessään, miten säveltäjä voi päätyä tästä tuohon, soinnillisesti eli moduloiden.

Sitten kävi ilmi, että kesällä porukka on menossa Saariselälle. Koska lapset ovat aika pieniä, sanoin painokkaasti, että kannattaa kiertää vakiokohteet, kuten Luulampi ja Lankojärvi, ja nähdä Lapin tai kenties koko Suomen merkillisin paikka, Pyhä-Nattasen huippu ja siis nuo toorit eli miljoona vuotta vanhat liuskoittuneet kivet.

Itse kävin siellä kesällä 1956. Tekoallasta ei vielä ollut.

Vasta yöllä käsitin, että tuo tunturin laki ja tuo teos, siis Johannes-passio, kuuluvat yhteen.

Poimin jutun kuvan verkosta, jossa vastaavia kuvia on paljon. Olen nähnyt myös erittäin hyvää lennokilla otettua videota tuosta paikasta. Kävin läpi omia ja isäni kuvia, joita on Lapista ehkä 10 000. Päädyin loukkaamaan jonkun tekijänoikeutta, koska halusin kuvailla mielestäni hiukan yllättävän tosiasian. Monille maailman vuorilla on “virallinen” kuva, mutta useimpia Lapin tuntureita ei voi valokuvata. Jopa kaikkien tuntema Saana on vakiokuvassas vain yksi näkökulma noin sadasta. Vuodenaika ja valaistus muuttavat näyn aivan täysin. Saariselän helmi Sokosti vaatisi noin 1 000 valokuvaa, jotta siitä saisi käsityksen. 

Sama koskee Johannes-passiota. Vaikka osaisit sen ulkoa ja olisi johtanut sitä kymmenen vuotta - sanoi minulle Ensti Pohjola - teos on joka kerta erilainen.

Tunturi ja musiikki. Erikoista? Erikoisuuden tavoittelua?

Ei. Missä taivas kohtaa maan siellä on kertomus, draama. Se ei ole mikää piste eikä paikka.

Se on kertomus voimasta.