Kirjoitus

Kirjojen perässä menee journalismi ja siis myös uutiset.

Kuvitellun kirjallisuuden - romaanien ja runojen - paikan on jo ottanut salaliittojen täplittämä kuviteltu todellisuus.

Toisin sanoen paheksuva puhe “totuuden jälkeisestä ajasta”, jolla halutaan viitata veljeksiin Putin ja Trump, tarkoittaa samaa asiaa kuin toisarvoisten asioiden pakonomainen silmäileminen kännykästä. Silmäilijälle kelpaa se, mikä sattuu silmään.

Kysymys on raskas - miten moni elää todellisuudessa, jota ei ole olemassa?

Totuuden tunnistaa siitä, että sitä ei ole helppo tunnistaa, eikä vaivaton oppia. Sivuutamme tässä arjen “totuudet”, joita sanotaan usein toisarvoisuuksiksi eli truismeiksi. “Ulkona sataa.”

Sanovat että tietokoneen avaaminenkin käsitetään tätä nykyä usein tarpeettomaksi, koska kaiken tarpeellisen voi tehdä puhelimella. Kirjan avaaminen on kummallista. Ellei tekstiä  - siis tekstin pätkää - ole verkossa, sillä ei muka ole merkitystä.

Ylle kirjoitettu on tarkoitettu soinnahtamaan oudolta tässä yhteydessä. Sen kirjoittajana olen vakavissani, vaikka joku lukija saattaa tietää, että olen viettänyt pitkän elämäni kirjojen parissa ja minulla on niitä järjetön määrä, seinät täynnä.

Minun pitäisi siis olla sitä mieltä, että vain paperille painettu kirja on jotain ja että sujuva lukutaito on avain mutkattomaan elämään.

Näin painetun kirjan alamäen, joka alkoi 1970-luvulla. Hätkähdyttävintä oli tarpeettomien, moniosaisten suurteosten tehomyynti, ja niiden rinnalla tulivat kerhokirjat, joissa tarkoin lasketun kaavan mukaan myytiin kuumaa ilmaa kertomuskirjan hinnalla. Kaava edellytti, että välillä oli aina jokin oikea best-seller, kuten “Papillon”.

Toista tihutyötä olin itse tekemässä. 

Strukturalismi ja sen jälkeen postmodernismi julistivat mutkikkain sanoin mutkatonta oppia: mikä tahansa kelpaa. Teos on vain lukijan päässä. Villeinkin vale-semiologinen teoria oli otettava vastaan kunnioittavasti, ja viiden herätysliikkeen marxilaiset löysivät sankariensa kirjoituksista jatkuvasti sellaista, mitä niissä ei ole. 

Kuvitteellisen eli sepitteellisen kirjallisuuden mittariksi tuli käsittämättömyys; suuntauksen monumentti oli Joycen “Finnegan’s Wake”, ja Ranskan nilkit painoivat perässä “uudella romaanilla”. 

Muistan Becketin, joka oli englantilainen mutta kirjoitti ranskaksi. “Millaista on pim sen jälkeen kuin pim…” - Vastaus lienee “pim”. Vastaus oli myös Nobelin palkinto 1969. Olen lukenut niitä. Pidän niistä. Syy voi olla tapani lukea niitä musiikkina.

Uskonpuhdistus, joka tuli kohta kirjapainon keksimisen jälkeen, oli populistinen liike. Kuninkaat ja paronit suosivat sitä, koska se oli niin hyvä keino kerätä lisää rahaa, esimerkiksi veroja ja erilaisia rajatulleja. Uskonpuhdistajat olivat myös ahkeria uhkailemaan kapinoivia talonpoikia ja lannistamaan erilaisia räyhähenkiä.

Asian kääntöpuoli tuli näkyviin jokseenkin myöhään. Lukutaito ja leviävä kirjallisuus ja lehdistö antoi keinot kriittisyyteen eli merkitysten vertailuun. Kokemukseni mukaan äänikirja ei ole hyvä tuohon tarkoitukseen. 

Nyt tiede on jo kauan sitten mennyt menojaan. Fysiikkaa ja esimerkiksi biologiaa tai informaatioteoriaa ei edistetä äänikirjoin. Käsikirjatasolla eli referenssinä luonnontieteet ovat edistyneet hyppäyksin ajamalla tiedot verkkoon.. Mutta yleisölle niistä ei ole iloa.