Torvisoittokunta

 

Lieneekö pelkkää keljuilua, että venäläisillä olisi ollut Kiovaan ”mentäessä” repuissa ja rensseleissä paraatipuvut pakattuna, mutta paukkuja ei hetikään tarpeeksi?

 

Tietenkin muistin heti tiedon, joka sekin voi olla perätön, että Neuvostoliiton hyökättyä ”Mainilan laukausten” jälkeen 1939 Suomeen, kärjessä olisi kuljetettu torvisoittokuntaa ja sen soittimia. Oltiim menossa vapauttamaa maata porvarien ikeestä ja antamaan kyytiä tanner-mannerheimilaiselle koplalle. Stalimi syntymäpäivää kaksi päivää ennen joulua piti juhlia Senaatintorilla Helsingissä. Ja on minulla ainakin äänitteenä Shostakovitshin tuohon juhlaan säveltämä musiikki, jossa on suomalaisia kansanlauluja.

 

Teekkarit eivät ole tunnettuja tahdikkuudestaan. Heidän laulukirjassaankin on tämä ”Haistakaa nyt huilu, koko torvisoittokunta, esikunta ensin ja sitten muut. – Kun kaverit mut jättää ja henkselit pettää ja varpaita palelee ja paskattaa.”

 

Pikkutytöt lauloivat tarhasta tullessaan hauskaa lastenlaulua. Hätkähdin, koska sävel oli ”Karjalan poikia” eli minulle heidän ikäisenään ”Silmien välliin ryssää”. Se muuten levytettiin noin 1930 nimellä ”Kauhavan polkka”. Siitä laulusta en pidä, koska siinä mennään sielullisen sairaalloisuuden puolelle.

 

Silti olin pudota tuoliltani, kun kerran 70-luvulla Puna-armeijan kuoro esitti televisioidun ”Saunalaulun”, joka on tuo sama polkka ja sekin nimimerkki Pallen (Reino Palmroth) kynästä. Löylyä lissää, löylyä lissää, löylyä lissää kiukaaseen. Ja kaikki suomalaiset kuulijat tunsivat tämän ”silmien välliin”- version, jota kuorolaisille ei selvästikään ollut mainittu.

 

Oli se näky. Lieneekö kuvanauha tallella? Vaikka ei nykypolvi tuota laulua tunne, eikä sitä kysytä ylioppilaskirjoitusten yleissivistystä mittaavassa osassa, jonka eilen luin lehdestä, hiukan murhemielin.

 

Sen sijaan kuuntelin”Kaksi krenatööriä” (Kim Borgin esityksenä) ja mietin taas, mitä oli liikkunut saksan juutalaisen Heinrich Heinen mielessä hänen kirjoittaessaan tämän tekstin, joka on niin Napoleonia ja sotaa ihaileva. ”Mitä vaimostain, mitä lapsistain, surun kestää mä voin suuremmanki. Leivän kerjätköön, jos on nälkä vain. Mun on keisari, keisari vanki…” ”Dan reitet mein Kaiser wohl über mein Grab, viel’ Schwerter klirren und blitzen…”

 

”Jäitä hattuun” on mieletön ajatus. En ole koskaan nähnyt sellaista – mutta olen silti samaa mieltä kuin presidentti. Kylmä-Kalle päähän olisi parempi ajatus, mutta vaikka useimmat tuntisivat tuotteen pakastimesta otettuna kylmäkassin jäähdyttäjänä, joillakin voisi tulla mieleen kenraali K.A. Heiskanen, jolla oli tuo köllinimi, kuulemma allergisen nuhan tai sitten kroonisen sinuiitin vuoksi.

 

Kuvani, Neuvostoliiton sankarin merkki, perustuu raivostuttavaan televisiokatsaukseen, jonka näin. Kunniamerkitrinnassa venäläiset partisaanit seisoivat Tankavaarassa maantiellä ja kertoivat tuhonneensa saksalaisen tukikohdan siellä. Suomalaiset nyökyttelivät. Varmistin isältäni, joka oli pommittanutkin Tankavaaraa Lapin sodassa. Siellä oli yksi monista saksalaisten varikoista mutta ei mitään tukikohtaa. 

 

Partisaanit tappoivat väijyksistä Oulun piispan ja tekivät erittäin pahaa jälkeä kahdessa Saariselän eteläpuolen kylässä. Lokka, Mutenia, Riesto ja Korvanen. Neuvostoliiton sankarit ampuivat koteihinsa myös lapset ja pikkuvauvat sekä naisia.

Kunnia on katkera juoma

 

Mitkä kasvot? Venäjälle ja Putinille pitäisi pelata tilaisuus säilyttää kasvonsa siirtyessään järjellisiin vaatimuksiin ja lopettaessaan paukuttelun.

 

Vauvan sanotaan oppivan tunnistaman ihmiskasvot ja jopa ihmiset toisistaan muutaman viikon ikäisenä. Niinpä Putin kävisi nukesta.

 

Media tarjoaa hauskoja ryhmäkuvia Kremlin porukasta. En tiedä, mitä kaikkea Putinin kasvoihin on ruiskutettu, mutta hänen ilmeensä ovat tietoisesti synnytettyjä, kuten huonolla näyttelijällä. Ympärillä on sitten aina kakkosmiehiä, jotka harrastavat perinteisiä venäläisiä ilmeitä ja korostavat omasta mielestään voimaa ja jotain kuviteltua suurenmoisuutta. Se nuori nulkki on säälittävä.

 

Lavroviakin käy sääli. Kun hän latelee päivittäisiä tolkuttomuuksiaan, hänen ympärillään on sääliä herättävä murheen ilmapiiri.

 

Sain aiheen näihin ajatuksiin katsoessani pitkästä, pitkästä aikaa huolellisesti elokuvan alusta loppuun – ”Mies joka tiesi liikaa”. James Stewartilla on sama erikoisuus kuin oli Steve McQueenilla – merkillisen vaalean siniset silmät. Ja kyky näytellä silmillä ja kasvojen lihaksilla. Hän käyttää mikroilmeitä niin taitavasti, että Stanislavski huutaisi onnesta tuollaista nähdessään.

 

Meillähän oli Suomessa Tauno Palo, joka oli juuri saman asian mestari. 

 

En vieläkään tiedä, mihin filmin nimi liittyy, muta se on hyvä. Sen tiedän vanhastaan, että Hitchcockin parhaiden elokuvien yhdistävä piirre on paranoidinen psykoosi. Sen turvin tekijä voi yhdistellä mahdottomia ja mahdollisia juonenkäänteitä.

 

Teatterin ja elokuvan sääntö numero yksi on keskittyä siihen, mitä katsoja luulee kuulevansa. Se on yhdentekevää, mitä katsojalle sanotaan. Juuri tämän toinen suuri nero, Chaplin, ymmärsi täysin ja valitettavasti sitten unohti. Hänen viimeiset, epäonnistuneet elokuvansa, perustuvat liikaa puheeseen.

 

Putin ei ymmärrä oppi-isäänsä Stalinia. Politiikka ei ole faktoja, vaan tunnetta. Politiikka ei ole tekoja, vaan tunnetta.

 

”Ikuinen kunnia suuren isänmaallisen sodan sankareille”, julisti myös Stalin, joka hädissään hyväksyi ajatuksen sata kertaa kirotun ”isänmaallisuuden” uusiokäyttämisestä, kun hän itse olit ajat sitten korvannut sen kommunismin historiallisesti välttämättömällä voittokululla Venäjällä ja kaikissa maissa. Ja noista sankareista pari miljoonaa oli jokseenkin pelkästään hänen vastuullaan, mielettömän sodankäynnin tuloksena. Ajatellaan Ukrainan nälänhätää 30-luvulla ja Kiovan lihamyllyä 1941. Siellä kaatui 700 000 venäläistä.

 

Julkinen ennustukseni on, että Putin kompastuu näinä päivinä. Ydin- tai biologista iskua ei tule, koska lähimiehet estävät sen. Jos Putin itse haluaa viedä koko maailman mennessään, ympärillä on ihmisiä, joilla on tulevaisuutta ajatellen vielä yhtä ja toista lystiä mielessä.

 

Ja läntinen puolustus tule Suomeen, nimellä NATO tai USA tai jotain muuta sopivaa. Paasikivi ja vielä Niinistökin toistelevat, että maantieteelle emme mahda mitään. Entä sitten? Ei meillä ole vieressämme Venäjä, kuten väitetään, vaan venäläisiä. Ja itsemme olemme venäläisten, ellei veljiä, ainakin serkkuja. 

Sotilaspoikia

 

 

Lapsuudessani oltiin niin isänmaallisia. Nuorena aikuisena esittelin Eirik Hornborgin kirjan ”Fänrik Ståls sägner och verkligheten” (1954) eli Vänrikki Stoolin tarinat ja todellisuus.

 

Vanha jääkäriaktivisti ja erittäin merkittävästä asemasta sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ennen sen vireille tuloa kyseenalaiseksi asettanut historiantutkija osoitti jokseenkin vakuuttavasti, että tuo kirjoista isänmaallisin oli enimmäkseen puppua tai kuorrutettua puppua.

 

Taisin itsekin osata se ulkoa, sekä suomeksi että ruotsiksi. Henkisissä kilpailuissa esitin Wilhelm von Schwerinin. Voisin muuten esittää vieläkin, mutta en halua, koska koko juttu on typerä ja Oravaisten – Juuttaan taistelu oli turha. Hornborg jo antoi ymmärtää, että vähäinen kahakka kuvattiin runoissa kuin Napoleonin ratsastus Austerlitzissa miljoona-armeijan edessä.

 

Puheena on tämän päivän termein ”kansallinen narratiivi” eli siis kirjallis-draamallinen eli aivan muuta kuin todenperäisyyttä tavoitteleva tuote. Juuri sellaisia esittävät tänään Lavrov ja Putin.

 

Jos joku saisi päähänsä lueskella aatehistoriaa tai peräti kulttuurihistoriaa, Hornborgin ”Mannen i ledet” ei saa jäädä väliin.

 

Ja röyhkeä rinnastukseni johtuu siitä, että olen joko käynyt läpi tai lukenut 11 Euroopan maan kouluhistorioita tai historian perusteoksia. Tässäkin tunnen voimatonta raivoa venäjän kielen laiminlyömisestäni. Venäjällä on hyvin voimakas perinne kirjoittaa historia vähän väliä uudestaan, mutta kyllä Suomi on hyvä kakkonen. Mutta ”objektiivisen” historian suuret nimet, kuten Michelet ja Ranke niin kuin myös lordi Acton käsittelevät tosiasioita kuin pahankuriset penskat lelujaan. 

 

Edellä esitetty on tarkoitettu nälväisyksi kollegoille, jotka joutuvat kirjoittamaan Suomen historian 1917-2022 heti uudestaan. Olen itsekin sillä kannalla, että kysymyksessä on fantastinen menestystarina, jonka kirjaaminen olisi enemmän kuin tarpeen – tällä kertaa ilman höpöjuttuja kumpujen yöstä.

 

Jutun kuvassa on yksi sissikomppanian mies ja kaksi rannikkojääkäriä, joilla on erikoiskoulutus muun muassa ohjusiskuihin ja vihreä baretti hyllyllä vihjeenä siitä, että taisteluvarustuksessakin liikutaan synkässä yössä kymmeniä kilometrejä, välillä uiden, ellei muu auta.

 

Ukraina on ollut usein silmittömän tuhoamisvimman kohde. Se kärsi sisällissodassa 1918-1922. Stalin tapatti etenkin nälkään miljoonia maanviljelysuudistuksensa eli viisivuotissuunnitelman vuoksi. Venäläisiä kuoli lähes miljoona 1941 saksalaisten hyökättyä. Neuvostotermein se on ”sankarikaupunki” siinä kuin Stalingrad – ja Leningrad.

 

Nyt meneillään olevien tapausten taustalla ovat ukrainalaissyntyinen mutta Pietarissa vaikuttanut Nikolai Gogol ja samalla hänen hyvä kaverinsa, isoäitinsä puolelta etiopialainen värillinen orja Pushkin.

 

Gogol opetti monet lukemaan kirjallisia tarinoita hulluuden historian läpitse. Oma samaistuksen kohteeni on Akaki Akakijevtsh, nuorempi reistaattori kun olen ollut ja kaunista käsialaa harjoittelen edelleen.

 

 

Ryijy

 

Tämän ryijyn kopion olen näyttänyt ennenkin. Se on äitini vuonna 1953 tekemä. Mallina oli hänen Elli-äitinsä suvun ryijy vuodelta 1803. Tuo tapa ja taito oli Satakunnassa, tässä tapauksessa Tyrvään seudulla. Se alkuperäinen on tallella mutta aivan murentunut. Tämä kopio on hyvässä tallessa. Selvitimme veljeni kanssa aivan hiljan, miten sellainen pestään tai puhdistetaan. Ei pestä. Kaikkein paras keino on käyttää tällaista talvea ja levitellä ryijy vähäksi aikaa juuri sataneelle lumelle, joka on syytä pyyhkiä hyviin varovasti pois ennen kuin kudos tuodaan sisään.

 

Alla on ikonostaasi, jonka pääosa on edelleen äidillä palvelutalossa.

 

Todellisuus ei ole sellaisenaan sitä eikä tätä. Suvussamme todellisuus rakennettuna ja mielellään itse rakennettuna on tapa. Taata teki taloja. Äiti teki neuleita, joita on huolellisesti säilytettynä varmaan tuhat, pannulapuista iltapukuihin. Kirjoitan tämän muistuttaakseni itseäni, että ne olisi nyt hetki toimittaa Jyväskylään käsityömuseoon, jonka ihmiset kävivät katsomassa niitä ja ihastuivat kovastikin. Mutta sitten museoon tuli putkiremontti ja sitten tuli pandemia ja sitten ties mitä.

 

Tulkitsen että tuollainen kuvakudos on tekijänsä kertomus tulevaisuudesta. Taulu olisi nykyisyyttä ja suuri osa taiteesta menneisyyttä.

 

Noitarumpu auttaa psykoosiin pääsemiseen. Roomalaiset näkivät tulevia tapahtumia lintujen lennosta ja teurastetun eläimen maksan muodoista. Hyvin vanhaa kantaa ovat oraakkeliluut, joita lienee käytetty paljon. Kiinassa paistettiin kilpikonnia, joiden lohkeilevasta kuoresta luettiin ikään kuin kirjaimia eli siis tietoja siitä, mitä on tapahtuva.

 

Tapa ennustaa tähdistä on niin tunnettu, että se on moneen kertaan unohdettu. Horoskoopin lukijat eivät löydä Vesimiestä, joka on Pegasuksen alla Kotkan itäpuolella. Vaikka olisi Skepsis r.y.:n jäsen, on voinut syntyä onnellisten tähtien alla. Niin sanotaan. Minulle on epätietoista, mitä ne onnelliset tähdet ovat ja mihin päin avaruutta Zweig tähyili tutkiessaan Ihmiskunnan tähtihetkiä.

 

On muitakin tulkintateitä. Isäni mainitsi tastelulentäjien taikauskosta, jota tietenkin pidettiin vitsinä. Oli oltava kaulassa ohut huivi, mielelään tytöltä saatu. Minulla on hänestä valokuva pakkolaskun jälkeen. Asu ei ole kovin upseerimainen. Verkkarihousut, Friitalan lyhyt nahkatakki ja tosiaan se huivi.

 

Jopa Roope Ankalla on onnenraha. Sitäkin Karhukopla vaanii. Onnenrahojen kanssa voi nykyisin olla vähän niin ja näin. Kun lapset kysyivät minulta hiljan kolikkoa, ei minulla ollut. Ei tosin ollut seteliäkään.

 

Mutta juuri lapset ovat nyt palauttaneet mieleeni onnenesineet. Tietenkin mianonta vie myös alle kouluikäisiä, joten yksisarvinen pitää olla. Mutta hupaisaa, että keppihevonen on tullut takaisin tuossa muodossa. Leluilla on arvojärjestys, ja on hyvin tärkeää, kenen mikäkin lelu on.

 

Ja tunnen, nimiä mainitsematta, arvostelukykyisiä naisia, jotka vaalivat aarteena 60 vuoden takaista nukkea. Kauheaa kyllä, tätä kirjoittaessani muistin yhden Ritvan, joka antoi räsynukelle piiskaa.

 

Nukke oli ollut tuhma.

Polku pieni

 

Toivottavasti Kai Stenvall ymmärtää tähän kirjoitukseen ottamani kuvan innostuneeksi sitaatiksi ja siten tekijänoikeuden kannalta asialliseksi. Hän, kuuluisa Aku Ankka -tauluistaan, on nyt siirtynyt Putin-tauluihin, joita löytyy muutamia hakukoneella verkosta.

 

Käsitän että huumori tai ainakin koomisuus ja joka tapauksessa groteski on määritelty yhteen sopimattomien elementtien yhdistämiseksi. Muistelen että koulun runousopin esimerkki oli Nummisuutarin Eskon ”enkeli taivaasta ei tee näin hyvää kenkää kuin minä”. Ja huumori on siis ajatus enkelistä vetelemässä tervalapulla ompelulankaa ja naputtelemassa puunauloja kengänpohjaan.

 

Teknisesti voisi puhua polkuriippuvuudesta, vaikka tuonkin termin taloustieteilijät ovat määritelleet hiukan väärin otettuaan sen joitakin vuosikymmeniä sitten käyttöön.

 

Termi tarkoittaa kerran ehkä kevein perustein tehdyn ratkaisun musertaa painoa ja pitkäikäisyyttä, ja ykkösesimerkki on näppäimistön QWERTY-sijoittelu, joka selostetaan lähteissä yleensä väärin. Oikeasti Remington pyrki havaittuaan kirjoituskoneen kirjasinvarsien takertuvan helposti kehitteli sijoittelun, jossa kirjoittajan pitäisi jatkuvasti vaihtaa kättä tai ainakin sormia. Puolikaareen sijoitettujen kirjasinvarsien pituus ja siis nopeus vaihtelisivat, joten vastaavasti ne eivät niin jumiutuisi.

 

Jokainen suomalainen tietää, että tuo järjestely samoin kuin sen läheinen sukulainen Underwood, jossa keskirivin aloitti vasemmalta x-kirjain, ovat välillä vaikeita suomea kirjoitettaessa. Jäin miettimään, että tämän väitteen todistaminen laskelmalla ei edellyttäisi suurta ohjelmointitaitoa. Minulla on tietokoneessani kielentutkimuksen laitokselta Matti Pääkkösen artikkeli aiheesta https://jkorpela.fi/kielikello/kirjtil.html . a i t n e s l p k u ä m v r h y p d ö. Tuossa 20 kärjessä listassa menevät kieltämättä vasen ja oikea käsi tasan. Parempi näppäinsijoittelu Dvorak ei koskaan saanut suosiota. USA:n pikakirjoituskoneet ovat kai jääneet täysin käytöstä.

 

Näppäimien ohella esimerkkinä mainitaan usein rautateiden raideleveys. Läntiseen (1435 mm) tai meidän venäläiseen mittaamme (1524 mm) ei ole mitään selvää syytä.

 

Silmääni sattui tieto, että nyt Venäjä pyrkii erittäin innokkaasti valloittamaan kaupungit, joissa on rautateiden solmukohtia, kuten Harkovassa. Venäläinen logistiikka tukeutuu vanhastaan hyvin vahvasti juniin. On kai mahdollista, että se joka päivä mainittu kymmenien kilometrien letka ei mahdu kääntymään, ja kelirikkokin on tulossa. Siis Raatteen tie -efekti? Suomussalmella sotilaallinen taitamattomuus kukoisti – rajan takaa tulevalla tiellä ei tosiaankaan mahtunut kääntymään, joten suomalaiset jäädyttivät joukon paikalleen aurattuaan ja jäädytettyään ensin itse itselleen huoltotien TVH:n kalustolla asiantuntijoinaan paikalliset metsäteknikot.

 

Venäläiset olivat polkusidonnaisia, suomalaiset eivät. Mutta tuo termi tarkoittaa muutakin kuin kaavoihin kangistumista. Polku rakentuu useista haaroista, jotka vaikuttavat matkan varrelta, usein näkymättömästi. Sadussa linnut olivat syöneet lasten polkunsa varrelle sirottelemia leivänmuruja, joten takaisin ei ollut pääsyä. Tämän Stenvall ymmärtää ja kertoo, ja siksi Puin istuu Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä, joka pidettiin ennen hänen syntymäänsä.

 

Majurinleski

 

Olen muuttumassa majurin leskeksi. Luen Suomen Kuvalehteä. Väitän että se olisi jotenkin parantunut. Kukaan muu ei ole pannut merkille vastaavaa. 

 

Kun olen jostain syystä tilaaja, mieleeni juolahti verkko.

 

Eräissä työtehtävissä jouduin askarteemaan etenkin Kansalliskirjaston kopioiden kanssa. Mieleeni palasi, että vanhojen sanomalehtien lukeminen on pirullista ja ainakin museonakin toimivan kirjaston tarkoitusperien vastaista, koska materiaali murenee. Mikrofilmien lukeminen oli yhtä tuskaa jo vuosikymmeniä sitten, kun näköni oli parempi.

 

Niinpä kirjoittauduin tilaajan valtuuksin verkkoon. Tämän jutun kuva esittelee kuuluisia lihavia Kiuruveden Jauhiaisia, kirkkoveneitä Ruoveden rannassa 1906 ja Savonlinnaa 1875. Lähde on Suomen Kuvalehti 1955. Eilen taas selailin vuosien 1938 ja 1939 numeroita.

 

Keskimäärin mainokset ovat kiinnostavimpia kuin artikkelit. Tiesittehän tekin, että menestyvät miehet käyttävät Gillette-partaterää ja että naiset tekee varmasti kauniimmiksi Tokalon-puuteri?

 

Se on vanha perinne, että asioista kirjoitetaan asian vierestä. Tai yksi kirjoitus Mt. Wilsonin observatoriosta oli sekä kiinnostava että asiantunteva.

 

Saman tapaista lystiä tarjoaa saman yhtiön Tekniikan Maailma, ja puolen vuosisadan takaiset jutut ovat kukaties kiinnostavia kuin useimmat nykyiset. Lisäksi muillakin näyttää olevan sama ongelma kuin minulla – kirjoittivat ennen paremmin kuin nykyisin. Kirjoituksen käy kuten ihmisen. Raikkaus haihtuu. Ei siihen varmaan auta edes Wunderbaum.

 

Se ajatus raikastuttaa, että tästä mennään nyt maksamaan punaista taikurin hattua pojalle ja sen jälkeen hammaslääkäriin. Edessä ovat suurkaupungin ihmeet ja moraalinen oikeutus olla seuraamatta ulkopolitiikan kauheuksia.

 

Kun sitä on joku kysynyt, kirjoitan tähän ennustukseni. Kuukauden kuluessa helpottaa.

 

Ennustuksesta voi lukea, että minussa on joki slaavilaispohjainen juonne. Luotan siihen, että Kremlin Palloseuran pojissa on muutama, jotka älhyävät, mitä on tehtävä, kun oma nutun helma on tulessa.

 

 

 

 

 

 

Iskander

 

Sataan vuoteen ei ole nähty vastaavaa. Meillä ja muualla lännessä on sekä aitoa auttamista että pelkoa. Kuka on seuraava?

 

Ehkä Suomi? Järkevin kohde olisi Pohjois-Norja, koska Venäjän tärkein sotakalusto on Murmanskissa ja Severmorskissa ja mainio lentokenttä Alakurtissa. Norja vain kuuluu Natoon.

 

Mutta järki ei ole käytössä.

 

Niinistön salamannopea matka tuo mieleen kaksi ajatusta. Hänellä on tietoa, joka on saatava Washingtoniin. Suomessa on sellaista tietoa, ja se on sotilaalllista. Vaihtoehto on suoran turvan tarve, esimerkiksi pari panssasriprikaatia Lappeenrannan seudulle.

 

Jälkimmäisestä on esimerkki: hävittäjähankinta. F-35 lienee ensimmäinen hyökkäykseen kykenevä lentokone ilmavoimiemme historiassa. Täyteen ladattuna se on venäläisille vaara Moskovaan asti.

 

Tämän viikon ajattelutapa näyttää olevan, että hyvien suhteiden ylläpito ja kaunis käytös eivät merkitse mitään Venäjälle, joka toimii omien etujensa mukaan sellaisina kuin se ne itse käsittää.

 

Ukrainassa se toimii etujensa vastaisesti. Missä tahansa muussa maassa se merkitsisi lähtöä ykkösmiehelle. Lieneekö Venäjä poikkeus? On hyvin vaikea nähdä, miksi olisi.

 

Putinilta onnistuisi ydinsodan aloittaminen eli maailmanloppu. Siksi tulee mieleen sama ajatus kuin Trumpin ollessa napamiehenä: toimivatko presidentin painonapit. En usko. Jokin joukko vallan huipulla tietää, että tuollainen hyökkäys olisi myös oman maan loppu. Jolloin nujakointi jatkuu niin sanotuilla perinteisillä aseilla.

 

Sinne Lappeenrannan – Imatran seudulle mahtuisi hyvin amerikkalainen sotilastukikohta. ”Rottakoulu” saisi uutta käyttöä ja Rakuunanmäki erilaista elämää.

 

Edelle kirjoitettu on tyylipuhdasta kolpakkostrategiaa eli valtioviisasta kannunvalantaa. Itse sanoisin sitä kansalaismielipiteeksi ja huomauttaisin vielä, että maassa on nihkeitä muistoja ja mielipiteitä Amerikasta. On niitä minullakin. Suhtaudun maahan hiukan kuin katoliseen kirkkoon. Olen erinäisistä asioista eri mieltä, mutta annan arvon.

 

Suomessa petyttiin Venäjään 1918 ja 1939 ja jotkut pettyivät 1992. Nyt on vuosi 2022.

 

Arvaukseni on, että kuukauden kuluttua pahin kriisi on ohi, ja sen jälkeen alkaa laskujen maksaminen ja loputon kinastelu siitä, kuka arvasi mitä ja miksi.

 

Tätä, minkä olemme nyt kokeneet, ei kuitenkaan arvannut kukaan. Ja vaikka Pariisissa oli kerran venäläisiä kasakoita, nimittäin Napoleonin kaaduttua, tällä kertaa niitä ei nähdä. Eikä viimeisilläkään atamaaneilla ole jakoavaimia, millä irrottaa saaliin seinistä ja lattioista.

 

Onnittelu

 Tänään täyttää äitini Laila Kemppinen 99 vuotta.

Kihloihin menosta tulee 79 vuotta ja on nimipäiväkin.

Tästä kaikesta onnittelu.

Kouluampuja irrallaan

 

 

Eilen jokainen näki tavallisen epätavallisuuden. Poliitikkomme, joiden vähättely on ollut usein ymmärrettävää, ja järjestelmämme, jota on kuvailtu vähemmän huonoksi, näkyvät äkkiä voimana.

 

Neljä puoluejohtajaa puhuu selkeästi järkeä tilanteessa, jota ei osannut odottaa. Kukaan ei langennut edes ylisanoihin, vaikka kaikki sanoivat omalla tavallaan, että edessä on verta, uurastusta, hikeä ja kyyneleitä.

 

Lopuksi – televisiossa – entinen pääministeri esitti napakan yhteenvedon ja leimasi erään ison päätöksensä ydinvoimalasta virheeksi juurikaan selittelemättä.

 

Älkää ymmärtäkö minua oikein. Sössiminen tulee jatkumaan taas. Sellaista sanotaan elämäksi.

 

Otsikon kouluampuja tarkoittaa tässä itäisen naapurimaan päällikköä. Nimitys perustuu siihen, että suojattomien ja pahaa aavistamattomien ihmisten surmaaminen on helppoa. Riittää että luopuu ihmisyydestään.

 

Poliitikkojen suoritus 1.3.2022 menee aikakirjoihin. Jossain vaiheessa palataan tavalliseen, ja kaikki käsittävät, että nykyisen tyyppinen parlamentaarinen demokratia on toimiva järjestelmä, koska jatkuvuus on rakennettu siihen sisään.

 

Tämän jutun kuvassa esiintyy Mussolini muutamine kannattajineen. Monissa Hitler- ja Stalin-elämäkerroissa olen jäänyt kaipaamaan mainintaa kuolemanpelosta. Shakespeare, joka ei ollut historiantutkija, on useassa  näytelmässään näyttänyt, miten väkivalta synnyttää väkivaltaa, ja sitten tulee kuolema. Macbethin yksinpuhelun kuuluisuus voi johtua harvinaisen tilanteen vangitsemisesta sanoiksi. 

 

Ihmisiä kieehtoo peruuttamattomuus. Teknisesti sanaan joskus ”emergenssi”. Piparkakku on emergentti, koska sen palauttaminen ainesosiinsa uunista ottamisen jälkeen ei ole käytännössä mahdollista. Puu on emeregentti. Kun tukkipuu on kumossa, sen pystyttäminen pysyvästi pilviä pitelemään ei onnistu. Ja ihminen on sitä.

 

Siksi menneisyyteen palaaminen kiinnostaa meitä niin kovin. Jokainen fiktiivinen kirja on aikakone, koska se perustuu niin suuresti siihen, mikä ei palaa.

 

Eli mitä voi tehdä? Ukrainan hyväksi ei ehkä paljon. Pelkään, että Suomi on lähinnä seuraava uhkailtava. Historiantutkimjs on hutiloinut siinä, mutta kun Suomi on tällainen mantereen laituri, luonnon rakentama sotasatama, saamme olla jatkuvasti varuillamme. Jo puolitoista tuhatta vuotta sitten ne saman alueen asukkaat, joita sanotaan harhaanjohtavasti viikingeiksi, matkaansaattoivat suuren hulinan Euroopassa. Muun ohella gooteiksi sanotut joukot osoittautuivat koviksi tappelemaan, ja ”kansainvaelluksista” puhuttiin kirjoissa kauan, tietenkin unohtaen, että kaikki kansat vaeltavat. Aina. Sitä ”kansa” tarkoittaa. Matkaseuraa.

 

Ajattelen samoin kuin poliitikot. On käyttäydyttävä kuin hermostunut seiväshyppääjä. Askelmerkit on mitattava moneen kertaan, jotta ponnistus onnistuisi. Olemme sen velkaa syntymättömille, ja kuolleille. Tyranneissa puolestaan on se piirre, että heitä kohtaa kuolema. Aina joskus seuraava sukupolvi ottaa opikseen.

Sukupolvet

 

Amerikkalainen historiantutkija kirjoitti, että hyökkäys Ukrainaan on Neuvostoliiton kulinkamppailua. Stalin eli vielä, kun Putin syntyi.

 

Ajantaju on vaikea pala psykologialle ja aika ja sen suunta toistaiseksi arvoitus fysiikalle. Historialle se on suuri ongelma.

 

Thukydides on ainutlaatuisen arvostettu kaksi ja puoli tuhatta sitten kirjoitetulla teoksellaan, joka koskee peloponnesolaissotia. Hän osallistui noihin sotiin itse ja ehti nähdä niiden tuloksen ennen kuolemaansa.

 

Vaikka kysymyksessä ei ole historia vaan taide, Linnan sotaromaanista näkee, missä kohdin hän joutui koulutustehtäviin, ilmeisesti muuten pätevyytensä vuoksi. Teoksen lopusta puuttuu se iholla tuntuva totuudellisuus, joka on alkuosassa niin vahva.

 

Suuren ryhmän, kuten valtion, pienikin muutos kestää 2 kertaa 30 vuotta. Minä olen suorastaan opiskellut isoisieni maailmankuvaa ja mielenlaatua, ja isäni oli voimakas muuntaja. Isoisät osallistuivat sotaan vuonna 1918. Isäni ja samoin minä olimme mukana huimassa muutoksessa, joka alkoi 1948.

 

Hitler toteutti aika pitkälle edellisen sukupolven Bismarckin ohjelmaa. Putinin takana on Witten ja Speranskin yritykset tarttua maan rakenteellisiin ongelmiin, mutta yhtä paljon tai enemmän yritys tarttua mustan sotnjan ääritaantumuksellisiin ajatuksiin. 

 

Ajatus oli sama kuin Leninin ja Stalinin. Venäjä on ”pyhä”. Muu maailma on turmeltunut ja siis Venäjän johdatuksen tarpeessa. Putinilla on sama tauti kuin edeltäjillään. Suurista mahdollisuuksista huolimatta mitään ei saada valmiiksi. Ehkä hän on ottanut oppia Englannista ja USA:sta. Huonojenkin presidenttien ja pääministerien johdolla voi päästä eteenpäin.

 

Nyt sunnuntaina Putin puhuu avoimesti ydinaseista. Hän on ikään kuin unohtanut, että niitä on muillakin. Tavallinen venäläinen tietää, että ydinaseen käyttäminen olisi joukkoitsemurha. Tavallinen venäläinen tietää, että länsi ei aloita. Vaa’assa on siis hyvin monille surullisen yhdentekevä Ukraina ja olemuksestaan päätellen muutenkin kuolemaa tekevä Putin, jolla ei ole takanaan joukkojen hulluutta.

 

Hitleriä eivät hänen vihollisensa yrittänet surmata. Englannissa ajateltiin aivan oikein, että vallassa hän tekee enemmän vahinkoa ja jouduttaa sodan loppua enemmän kuin joku täysijärkinen. 

 

Ehkä Putin mainitsee alkavalla viikolla biologiset aseet, joita maassa lienee runsaasti.

 

Lähettäisin Putinille nipun keskinkertaisia television poliisisarjoja. Niistä välittyy käytännön totuus. Kiristäjä ei voita. Tshingis-kaanin politiikka on lyhyt laulu. Oma arvaukseni on, että Kremlissä on jo käynnissä kova taistelu Putinin seuraajasta. Tässä tapauksessa se ei ole kovin suuri pelko, että tulisi joku vielä ammattitaidottomampi. Putin menetti mahdollisuutensa kahdessa vuorokaudessa, koska Ukrainan ja vaaditun ”etupiirin” jyrääminen ei enää auta.

Levyjen seikkailut

 

Olen kolmen vaiheilla. Mitä tehdä CD-levyille? Ja DVD-levyille? Ensin mainitut olen kaikki kauan sitten kopioinut ja suuri osa niistä löytyy verkon striimauspalveluista. Elokuvissa on itse asiassa aika paljon sellaisia, joita ei löydä aivan noin vain. Päällimmäisenä on se väridokumentti toisen maailmansodan tapahtumista ja seuraavana Chaplinin ”Kultakuume”, joka sekin on monessa mielessä kokonaisen vuosisadan kuva.

 

Myönnän että VHS-nauhat, joita ei olekaan enää kuin muutama, joutavat roskiin ja soitin sorttiasemalle.

 

Arvaisin että juuri nyt ei tule moitteita eskapismista eli henkisestä pakoilusta.

 

Toisilla on tapa lukea jotain uskonnollista joka päivä ja toiset taas keskittyvät ruumiinsa kautta ”elämänhallintaan”. Itse luen jatkuvasti jotain sellaista, joka leikkaa todellisuutta kuin veitsi.

 

Käsillä on Joseph Conradin ”Pimeyden sydän”, joka on siis Gutenbergissa. Siitä on myös hyvä suomennos.

 

Juuri nyt olisi oikea hetki painaa tuo suomennos. Tosin edes erillistutkimuksissa ei osata sanoa suoraan, että kysymyksessä on harvinaisen taitavasti toteutettu kuvaus vaelluksesta äärimmäiseen, mätänevään pimeyteen, kerrottuna sellaisella tavalla, jonka lukija kestää. Conradin toinen minä Marlow siinä muka kertoilee Thamesin suistossa vuoroveden kääntymistä odoteltaessa, miten vähällä ”sivistyksen” edustajasta tulee mielipuoli peto.

 

Tuo teksti näyttää, että hyvä kirjoitus on silmälle ja mielelle vielä vaikuttavampi kuin hyvä kuva. Ympäristöstä ja henkilöistä tulee väkisin mieleen elokuva ”Afrikan kuningatar”, joka on aivan tavattoman hieno. Mutta teksti sisältää tukahduttavan sumun, vihamieliset katseet, mätänevän virtahevon lihan löyhkän, hien tunnun iholla ja selittämättömän kammon, jota viidakko huokuu.

 

Tietokoneen ”muisti” on aika röyhkeä termi. Ei paperikaan ole muisti.

 

Mutta flash pelasti viikkoni. Tietokoneeni (iMac) on toiminut viisi vuotta enimmäkseen hyvin. Helsingissä Machuolto Oy avasi ja puhdisti koneen, joka oli alkanut jatkuvasti sammua ja pyörittää jatkuvasti tuuletinta. Applen alkujaankin hämäräperäinen ajatus yhdistää vanhanaikainen ja liikkuvia osia sisältämätön eli SSD-muisti lienee jo hylätty, kska sellaista ei ole uusissa maceisssa. Nyt tässä on teratavun SSD ja jo tämän lyhyen käytön jälkeen ero tuntuu suurelta.

 

Tiedän: väin pösilöt käyttävät Applen ylihintaisia tuotteita. Olen nyt kuitenkin hyvin tottunut mainioon näyttöön ja kaikki ohjelmani ovat mac-versioita. Myönnän todeksi että olisi aika jättää hulluttelu ja hankkia kunnollinen Windows-kone. Mutta järki on peto, kuten venäläiset valtiomiehet nyt näyttävät havainnollisesti. Siis Apple ja sähkökatkoja ja esimerkiksi lomaa varten todella halpa Chrome Book, jollainen on kokeilujeni mukaan yllättävän näppärä.

 

Tässä mainostaman i huoltofirma muuten teki työnsä kahdessa päivässä ja lisäksi halvalla. Olin tiennyt olevani tietokoneriippuvainen, mutta vailla rakkaita valokuviani ja iltapäiväpasianssia (Pretty Good Solitaire) olin kai hiukan onneton. Nyt voi kuunnella televisiotakin, kun voi samala näpertää koneella.

 

 

Eino Leino v. 1919 Kuin syyttäjät...

 Eino Leino

Vapauden vilja

Ajan ei meri tyynny, sen syysmyrskyt myrää,
tulet Kalevan kaameat taivaalla palaa,
teräs tuoll’ yhä lyö, tykit tääll’ yhä jyrää,
yhä vaanivi julmuus julki ja salaa,
yön peitossa käy viha, karsaus kyrää,
kyyn kähyjä keittää ja myrkkyä valaa:
se kuuluvi heille! Mut meidän on tapaa
vain muistaa: Nyt Suomen kansa on vapaa!

Oman ortemme alla nyt leipäämme syömme
kuin ei tuhatvuotehen tääll’ ole syöty,
se puhkesi kukkahan, laulumme, työmme,
se oikeni oikeus maahan jo lyöty,

se valkeni, orjuuden, kurjuuden yömme,

se ilmeni, ihmishaaveiden hyöty:
näki maa vähä, pohjoinen vapauden unta,
kun maanpiirin pimensi keisarikunta.

Sen vaipui jo valta, se sortui jo soraan,
tuo maailmanpuu, tuo kansojen kauhu,
sen tuhkasta nousevan uuden jo oraan
me näämme, mut uhkaa kuin ukkosen pauhu;
nuo valtiot uudet jos joutuvat toraan,
ne jällehen kasken sen kattavi sauhu,
ja jällehen Moskova pettää, ja jälleen
me orjia ollaan kuin ennenkin tälleen.

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,
Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro,
tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,
yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,
me selvän nyt vaadimme raakuuden rajan,
kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,
näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,
ja pettävi tuhanten vuosien mennen!

Siks ain yhä yksi on suurin ja tärkein:
Isänmaa, isänmaa olet vapaa nyt kerran!
On onnesi vallassa lastesi järkein,
siks rukoile heille nyt viisautta Herran:
kevätmyrskynä nousi he, kahleensa särkein,
syysmyrskyjä sietää he voinee sen verran,
ilon että sen itsellensä he suovat
ja vapauden korjatun kotiinsa tuovat.

Maamies, joka sänkeä keltaista astuu,
jo mielessä ehkä ens-syksyiset sadot,
hän vaieten miettii, mi hällä on vastuu,
jos tyhjät on talviset riihet ja ladot,
mut katso, nyt äkkiä silmänsä kastuu,
on kuin poven murtuisi muurit ja padot,
ja hiljaa hän kätensä yhtehen liittää:
hän Luojaansa vapauden viljasta kiittää.

Mut poian, mi tarttuvi kirjaan ja lukuun,
hajamielisen huomaatko otsalla leiman?
On kuin hän ei mahtuisi pulpettipukuun,
mut jos hänen ryhtinsä oivallat reiman,
ole varma: hän kuuluvi urhojen sukuun,
hän unhotti kirjat ja keikailun, keiman,
kun soi sota syntymämaasta – kentiesi
hän on Vilppulan, Raudun tai Ahvolan miesi!

Ja tuomari, tuomiopöytänsä takaa
mi kamppailun kakskymmenvuotisen kesti,
lain vartia harmaa, min hartaus vakaa
väkivallan ja vääryyden voimia esti,
kun oikeutta nyt hän kansalle jakaa,
hänen kenties muistuvi mielehen Kresty
ja sankarikumppanit Perman ja Vjatkan –
hänen silmänsä seestyy, hän muistaa sen matkan.

Vait! Kuulkaa, hän haastaa: ”Min tietäjät tiesi,
mitä suurmiehet arpoivat aikojen yössä,
miten kaikunsa korkeimman sai kotiliesi,
miten haaveemme hartaimmat täyttyivät työssä,
kun Pohjolan poika ja Karjalan miesi
nous harteilla haulikot, kirvehet vyössä,
sen näimme: siks voimmekin olla nyt hiljaa
ja hiljaa nyt siunata vapauden viljaa.”

Eino Leino

Ihmisvelka

 

 

Ihmisen auttamista pitää tosiaan varoa eräissä tilanteissa. Martti Siirala -vainaja ja pari hänen kollegaansa opettivat minulle kauan sitten, että kun käsillä on vakavalta tuntuvat mielen häiriö, ei pidä yrittää auttaa. Neuvo oli kohdistettu minulle, ja perustelu esitettiin myös. Kun ei kuitenkaan osaa. Auttaminen on vaikeaa. Jos toinen ihminen kärsii esimerkiksi kliinisestä depressiosta, auttajana toimivalla henkilöllä on tyypillisesti noin kymmenen vuoden kokemus lääketieteen ja psykologia perusopintojen jälkeen.

 

Olen yrittänyt uskoa tuon. Tätä nykyä esimerkiksi ihmisen omituisen käyttäytymisen takaa löytyy jatkuvasti lisää elimellisiä syitä. Koetan muistaa erään henkilön, joka kaatui polkupyörällä ja hieman kolautti päätään. Pian hän alkoi toimia oudosti ja rupesi ennen pitkää ryyppäämäänkin, mikä oli hänelle uutta. Sain kuulla hänen kuoltuaan varsin nuorena, että vähäpätöisenä pidetty isku pääkalloon olikin aiheuttanut myös aivoverenvuodon, ja lisäksi hänellä oli todettu niin sanottu hyvänlaatuinen aivokasvain. Tämä oli siis ruumiinavauksessa saatua tietoa.

 

Joku huomautti, että ansaitsematon rakkaus on sietämättömimpiä asioita. Huomautus on erikoinen. Ensimmäiseksi tulee mieleen melodraama. Mies kiusaa vaimoaan kaikin tavoin, ja tämä vastaa kiintymyksellä ja hyvyydellä. Olisiko tuo aforismi niin rankka yleistys?

 

Tiedän kyllä kaverin, jolla oma äiti sanoi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, että tämä oli nyt viimeinen kerta. Enää hän ei tule luuttuamaan, ei pesemään pyykkejä eikä laittamaan ruokaa. Kun seuraavan kerran juot itsesi tuohon kuntoon, saa tulla vaikka ruumisauto. Minä en tule. Ja poika raitistui siitä paikasta ja on edelleen yhteiskunnan hyödyllinen kansalainen ja mukavakin, vaikka vähän hiljainen. Tuo äiti on kuollut kauan sitten. Mutta tämä taitaa olla taas päihdetyön alkeita. Myötätunto ja kärsivällisyys voivat pitää onettomuutta yllä.

 

Otsikko tarkoitta toistelemaani iskulausetta, että vastustan ihmisoikeuksia. En ole viitsinyt sitä näin blogissa täsmentää, mutta mielestäni tuo ”oikeus” on kovin keinotekoinen lisäys ja selvästi aikoinaan keksitty sotatilanteen paineessa. Suomessa termi on juurtunut hitaasti.

 

Historiallisestikaan järjestelmät eivät ala oikeuksista. Alku on velvollisuus eli velvoittautuminen. Vaihtokauppa toimii niin. Joukkio tuo rannalle koreita näkinkenkiä ja yöllä toinen joukko käy vaihtamassa ne oivallisiin kivikirveisiin. Näin voi jatkua.

 

Roomalaisten isänvalta eli patriarkaatti ei tarkoittanut miesten valtaa. Naimisissa oleva nainen saattoi viis veisata aviomiehen rahallisille ajatuksille, koska hän oli avioliitosta huolimatta sidottu oman isänsä valtaan. Samoin olivat nuoret miehet.

 

Roomassa ja Kiinassa isän valta on yhteisön rakenteen keskus. Nykyisessä maailmassamme aviollinen liitto ja yhteiset lapset on usein se ydin. Fukuyama, joka on kyllä erikoistunut erikoisiin mielipiteisiin, piti näin syntyvää luottamusta perustana ja kysyi, kumpaa kuuntelet, puolisoasi vai isääsi, jos he ovat eri mieltä.

 

Kysymys on vajaa. Moni pelkää yli kaiken lapsiaan ja näiden ehkä vain kuviteltua närkästymistä. Ja riidankylväjä on todellinen ihmistyyppi, aivan kuten Asterixissa kerrotaan. (Zizanie eli luste eli suunnilleen hukkakaura näyttäisi periytyvän sanana sumerista asti.)

Hyvä ihminen

 

 

Eräässä keskustelussa pyörivät iänikuiset sanonnat. Tuo oli suorittanut merkittäviä tutkintoja. Tämä oli kohonnut huomattavaan asemaan. Kolmannella oli rahaa vaikka kuinka ja niin kiiltävä auto, ettei kärsinyt kohti katsoa.

 

Sitten eri yhteydessä huomasin näyttäväni pientä jäkälän kirjomaa kiveä ja mieleeni liikahti ajatus, pidänkö minä ikkunalaudallani eräänlaista ikonostaasia.

 

Ajattelin selityksen. Sain tuon pienen kiven eräältä lakimieheltä. Hän oli hyvä ihminen, tai siis hän teki paljon hyvää ja auttoi monia. Yleensä lakimies ja joskus lääkäri ei saa sellaista koskaan anteeksi. Jos on tavannut ihmisen tilanteessa, jossa tämä on todella elämän mukiloima, ja auttaa hänet jaloilleen ja matkaan, autettu ei muistele sitä mielellään, vaan haluaa pitää kiinni rakentamastaan omasta kuvasta. Omaan kuvaan ei oikein sovi

 

Luin muistelmakirjan, johon kyllä palaan pian. Siinä esiintyy jo kuollut ikätoverini, juristi joka toimi aikoinaan pankin palkkamurhaajana, kunnes sai itse jotain lapaluiden väliin, ja aiheesta.

 

Sievässä kielenkäytössä puhutaan selvittäjistä ja vähemmän sievässä likvidoijasta. Kun pankin asiakkaana oleva yhtiö on tehnyt selvän rahoistaan, jossain tapauksessa itse liikepankin pääjohtaja käskee erikoimiehen eteensä ja lähettää tämän täysin valtuuksiin panemaan yhtiön omistaja koipussiin, ilman naftaliinia.

 

 

Joskus tämä on sekä viisasta että armeliasta. Yhtiön lain määräämät maksut ovat pystyssä ja rahat omistajien taskussa. Seuraavan puheenvuoron käyttäisi poliisi ja sitten syyttäjä, koska tilanne johtaa rikoslain mukaan aika ankaraan rangaistukseen. Pankki rahoittaa pahimmat laskut ja omistajat siirretään syrjään. Joskus tämä ei ole armeliasta. Yhtiö menestyy, mutta sillä ei ole rahaa saattaa uutta tuotetta markkinoille eikä taitoa myydä sitä. Rahamiehet astuvat kuvaan, ehkä aluksi rahoittajina.

 

On myös villejä juristeja, jotka osaavat pelata yhtiöillä ja etenkin yhtiöryhmillä. Heidän puolensa kääntyvät joskus tahot, joilla on rahaa ja tarve hankkia vielä jotain kallista.

 

Asianajaja ei välttämättä ole tekemisissä noiden asioiden kanssa, eikä liioin rikosjuttujen. Tyypillisesti esimerkiksi kuolleen ihmisen perinnön jakaminen voi olla huomattavan mutkikasta, ja perilliset ovat samanlaisia kuin ihmiset yleensä, eli heillä on usein taipumus käyttäytyä päättömästi kuolemantapauksen jälkeen. Ongelmia aiheutuu välistä myös avioeron johdosta suoritettavassa osituksessa, jos on jaettava myös liikeyritys tai kuolinpesän osuus. 

 

Mielessäni oleva lakimies osoitti suhteellisen laimeaa mielenkiintoa rahakkaisiin toimeksiantoihin ja pani sitä vastoin erittäin paljon aikaa muun muassa järjestötoimintaan, kuten nuorten avittamiseen ja omaehtoiseen musiikkiharrasteeseen, jollaista on esimerkiksi kuorolaulu.

 

Maailmassa riittää ihmisiä, joilta ovat asiat menneet sillä tavalla sekaisin, ettei syyllisen etsiminen ole ainakaan kiireellinen asia. Minullekin on sattunut tilanteita, joissa vaimo tulee kysymään, että niinkö on, kuten aviomies sanoo, että perheen kaikki pankkikirjat kuuluvat miehelle ja hän yksin päättää jopa vaimon perimän kiinteistön myymisestä. Ihmiset ovat avun tarpeessa. Useamman kerran lakimies sanoo, koottuaan rohkeutensa, asiakkaaksi tarjoutuvalle, että nyt olisi syytä kääntyä psykiatrin puoleen. Tuosta neuvosta ei voi laskuttaa ainakaan paljon, ja lisäksi se tahtoo jäädä käytännössä noudattamatta, koska neuvon saaja lähtee etsimään parempaa juristia.

 

 

 

Komppania rähmälleen

 

 

Otsikko ei ole pilkantekoa. ”Rähmälläänolo” eli ylenmääräinen kumartelu Suuren itäisen naapurin suuntaan, tuli sanana niin tavalliseksi, että se menetti kaiken merkityksensä.

 

Sen kuvaama ilmiö on politiikan arkipäivää, ja juuri nyt se on korostunut Ukrainan tilanteen vuoksi. Moni kysyy, olemmeko me Suomessa nyt enemmän vaarassa kuin puoli vuotta sitten. Vaarassa oleminen ei tarkoita sotaa, vaan myös odottamattomia hankaluuksia ja siis kustannuksia.

 

Vastaus on selvä. Kyllä meillä on vaikeuksia, jollaisia emme osanneet odottaa. Puheenaiheena ovat suurvaltojen etupiirit. ”Etupiiri” ei ole sanana helppo. 

 

Monille se tuo mieleen vuoden 1939 etupiirijaon. Suuri ja vahva valtio määräsi myös naapurimaiden asioista, ja Suomen Talvisota oli pelkästään Neuvostoliiton tapa kohentaa etupiiriään. Sitä ennen Neuvostoliitto ja Saksa olivat jakanet keskenään etupiireissään Puolan, joka katosi kartalta. Heti perään Saksa liitti hyvin raskaalla sotilaskoneistolla etupiiriinsä Tanskan ja Norjan.

 

Harvoille ”etupiiri” tuo mieleen 1800-luvun suuren pelin. Englanti ja Venäjä ja viisi muuta tappelivat muun muassa siitä, kuka niistä saa olla herrana Pekingissä. Kiinalaisilta ei kysytty. Siirtomaavalta eli kolonialismi on osa tuota asiaa, ja myös USA kävi sotaa esimerkiksi Kuubasta samalla kun kirosi siirtomaaisännyyden.

 

Suomi oli rähmällään, vaikka täällä alettiin uskotella, ettei Suomi muka kuuluisi Venäjään. Olimme joka tapauksessa Venäjän etupiiriä emmekä esimerkiksi Ruotsin tai Saksan.

 

Luultavasti Putinin Venäjällä esiintyy ajatuksia, joiden mukaan mikään ei ole muuttunut. 

 

”Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa.”

 

Tämä on hyvä järkeä esimerkiksi raha-asioita, perhettä ja terveydentilaa ajatellen. Silti lause on väärä. Se ei pidä paikkaansa. Tulevaisuuden ennustaminen, myös pienissä kohteissa ja lyhyttä aikaa ajatellen, on mahdotonta. Sivuutamme triviaalit asiat. Tunnin kuluttua nukun päiväuntani. Se on jokseenkin varmaa, mutta tuo lause ei oikeastaan ole mikään ennustus.

 

Se ei ole totta, että Putinilla ja Yhdysvalloilla eli siis Natolla olisi suunnitelma. Meneillään on jotain, mitä kuvaisin mielelläni viettelyn vastakohdaksi verraten sitä siis ihmisten toimintaan. Kokeillaan tuota, kokeillaan tätä, yritetään olla valmiina. Puhe on siis opportunismista. Toimitaan jollain tavalla ”tilanteen niin salliessa”.

 

Itse tavallisena kansalaisena olen mielelläni rähmällään eli katson juuri toisaalle. Kun lentokone oli syöksymässä maahan, lennonopettaja sanoi tilannetta lentokonehallin edestä seuratessaan, että katson juuri muualle, ja kääntyi selin. Menetelmän ja ajatuksen olen lukenut tuhat kertaa poliisitutkintapöytäkirjoista rikosasioissa todistajankuulusteluista. Tuota taitoa ei tarvitse opetella ahkerasti, koska useimmilla ihmisillä on erinomainen kyky olla ajattelematta ikäviä asioita ja näkemättä ilmiöitä, jotka eivät muka ”kuulu kuvaan”.  – Onko tuollainen viisasta, sen jätä lukijan ratkaistavaksi.

Suomalainen komedia

 

 

Luin Kai Häggmanin uutuuden ”Päänäyttämöllä”, joka on uusi Kansallisteatterin historia.

 

Suurfirmojen ja kansallisten laitosten historiat ovat hyvin usein tilattuja. Kirjoittajalle annettu aineisto voi siis olla valikoitua eli sensuroitua ja tulos taas rehellisen ihmisen työtä eli maksajan mieltä myöten.

 

Tästähän valtava poikkeus on Kuisman ”Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi”. Hänelle jäi syliin Kansallis-Osake-Pankin aineisto pankkikriisin myllerryksessä, ja hän käytti tilaisuutensa.

 

Myös Häggmanin hahmottamana Kansallisteatterin ykköstaitelija kautta aikojen oli KOP:n pääjohtaja Matti Virkkunen. Kytkentä pankkiin oli hyvin vanha, koska kysymyksessä on afäärifennomania. Jo vanhempi Honkajuuri jytisi teatterissa. Paasikivi järjesti itse yhden miehen teatterinsa Aleksanterinkadun tuntumassa tästä kirjasta päätellen ja oman tietoni mukaan.

 

Olen mietiskellyt, mahtoiko minulta itselleni veret seisauttanut Lapualaisooppera (Ylioppilasteatteri) olla Suomen valheellisin historiakertomus. Häggmanin juoksuttama 150 vuoden perinne nostaa rinnalle monia kilpailijoita.

 

Historian kaikkialla hyväksytty tehtävä on väärentää menneisyyttä. Olen valmis puoltamaan tätä kantaani, koska hallussani on aika kattava valikoima Ruotsin, Saksan, Ranskan ja Englannin historioita eri ajoilta. Niistä on helppo osoittaa sormella esimerkkejä metodista, josta myös Häggman kertoo, eläkkeeltä muistelmia laativa pääjohtaja ”unohtaa” tykkänään uskollisimmat apulaisena, varsinaisen työn tekijät, keskittyessään kehumaan itseään ja sättimään vihollisiaan.

 

Teatteri on tietenkin paikka, jossa yläluokka voi pilkata tavallisia kunnon ihmisiä. Samalla eliitti esittäytyy; tosin pöyhistäytyminen koreuteen on jäänyt nykyisin vähemmälle. Ohjelmisto – pidin siitä, että kirjoittaja sanoo melko suoraan Arvi Kivimaan tähdänneen johdonmukaisesti näytelmiin, jotka ovat liian vaikeita katsojan ymmärtää. Sekin tulee selväksi, että vaikka teatterissa toimi lähes 50 vuotta Eino Kalima, venäjän kielen ja suurten kirjailijoitten hyvä tuntija, esimerkiksi Tshehov sai odottaa vuoroaan 20-luvulta 60-luvun alkuun, meillä kun ei noita venäläisiä harrastettu.

 

Sen sijaan teatterihistorian suuri paukku, tuntematon, kiukkuinen apteekkimies Ruotsiin kuuluneesta Norjasta eli Henrik Ibsen oli meillä suuri ja suosittu jo 1800-luvulla ja samalla Ida Aalbergin ominta alaa. En ymmärrä miksi kaksi skandinaavia eli Ibsen ja Strindberg, hallitsivat koko maailman teatteria, ja sitten tuli vielä Ingman Bergman, elokuvan todellinen suuruus. Meiltä kirjoittaja korostaa syystä, että Aleksis Kivi kirjoitti muutakin kuin ”Seitsemän veljestä”. Kun kirjailijasta itsestään oli päästy, näytelmät pyörivät jatkuvasti näyttämöllä niin että Nummisuutarit ja Kihlaus häviävät vain niukasti kaikkien aikojen ykköselle, joka on ”Tukkijoella”. Niinpä ehkä ensimmäinen näyttämöteos, joka oikeasti herätti mielenkiintoa maailmalla, oli Sofi Oksasen ”Puhdistus”, jossa ohjaajana toimi nykyinen johtaja Myllyaho.

 

Miellyin suuresti Häggmanin havaintoon, joka oli minulle uusi ja iskevä. Aleksis Kiven patsas, teatterirakennuksen eteen juuri Talvisodan aattona pystytetty, lienee koko maailman synkein ja lohduttomin ja järkyttävin suurmiehen pysti. Ja kuvattu oli siis kuolemansa jälkeen ”Suomalaisen komedian” eli kansallisen päänäyttämön suurimpiin kuuluva kassamagneetti.

 

Veret tuli

 

Kommentit osoittavat ilahduttavaa kiinnostusta kansanlauluiihin.

 

Pohjalaisia lauluja on kerätty hyvin tarmokkaasti. Kymmenkunta niistä on yleisesti tunnettuja. Ehkä pari kymmentä lisää kuuluu tuttuihin. Mikä mahtaa olla tämän hetken tilanne? Mieskuorot pitivät perinnettä yllä. Esimerkiksi Matti Lehtinen, Martti Talvela ja Jorma Hynninen esittivät ja levyttivät niitä. Joistakin lauluista tuli Toivo Kuulan jälkeen hienoja sovituksia, kuten Leevi Madetojan Viisi pohjois-pohjalaista kansanlaulua, joista ainakin Lehtisen esittämä ”Kapakasta kapakkahan illalla kuljettiin ja aamulla linnahan vietiin” löytyy normaalilähteistä. Erikoisia ja sykähdyttäviä ovat Rautavaaran sovitukset, joita YL on äänittänyt.

 

Osakunnan laulukirjan jälkeen tuli ”Kauhavalaisia kansanlauluja” ja Erkki Ala-Könnin ”Härmän laulukirja I-II”. Uusittu painos tuli 2016, ja siinä on 464 lauluja ja paljon tietoja sävelmistä ja esittäjistä.

 

Tavallisissakin laulukirjoissa on helmiä, kuten ”Pilvet on taivahalla, tähdet on taivahalla, keskellä palaa rurjat”.

 

Luulisin osaavani ulkoa, siis sekä sävelen että kaikki sanat, koko joukon näitä lauluja, ehkä 250. Isäni kokoama ja johtama Leijona-kvartetti harjoitteli meillä kotona, kun olin aivan pieni lapsi. Siksipä tuo kuoron ”Hei hei, helavilahei, helavilatyttöä polvellani, pimiä se peljätä ei” on muistona aarre. Sovittaja oli Eerola. Etelä-Pohjanmaan maakuntakuoro Jussit piti ohjelmistossaan useita kansanlauluja, ”Hurja min’oon ollut” ja ”Alahärmästä keskeltä pitäjästä” ovat niin tuttuja, että kai osaan stemmatkin, vaikka en siis osaa laulaa.

 

Se valikoima, jota useimmissa kirjoissa ei ole, tarttui mieleen oven takaa kuunnellessa. Isäni istui joskus iltaa kollegansa Uuno Kankaan kanssa, joka oli härmäläinen ja myöhemmin Oulun tuomiokunnan tuomari. Sitä perua tunnen tappelulauun ”Lyäkää ny’ saatanat puukoolla, jos teirän teköö miäli”, ja ”Enkä mä ollu ku’ viirentoista, kun faarini kirveellä lopetin”. Muhkeasti soi myös ”Raha ei lopu eikä ruma tarttu, lauleli Luamansuun Anssi”. Tai ”Näin, näinhän se lauleli Lapuan raitilla Lagerstetin Kalle – minkäs, minkäs te voitte te Lapuan poijat poijalle paremmalle”.

 

Muuten: kommentoijan mainitsema Isontalon Antti, joka tuli Härmästä päin kera joukkojen rynnistäväin, oli siis jääkäri Antti Isotalo, häjyn pojanpoika ja myöhemmin Seinäjoen viinakaupan tirehtööri. Sama nimi oli miehelä, joka toimi oikeuslääkärinä, ja kun viimeksi kävin Voltissa Knuutilan raitilla, niin yhdessä postilaatikossa luki ”Isotalo Antti”.

 

Ja muuten: mainitsemani menneisyyden mestaripelimanni Haudanmaa oli Konsta Jylhän mestari, jolta Jylhä kävi saamassa säveliä.

 

Lapsuudessani ja nuoruudessani pelimannimusiikkia pidettiin jotenkin hävettävänä ja takapajuisena. Kaustislaiset muuttivat kulttuurin.

 

Laulun tekstejä tyrkytän kahdesta syystä. Niitä voi kääntää toiselle kielelle. Ne menettävät jotain mutta jotain jääkin. Mielestäni suomenkielisten tekstien kääntäminen suomeksi on mielenkiintoinen ajatus. Olen huomannut ja kuullut, että esimerkiksi Kalevala ja Kanteletar jäävät kielellisistä syistä joidenkin suomalaisten omaksumiskyvyn ulkopuolelle. Toiseksi olen sureksinut lukemisen hiipumista ja arvellut, että aina epäsuosittu runous olisi esimerkki. Runokirjoja ei ole juuri koskaan myyty kuin nimeksi, toisi kuin romaaneja. Nyt epäilen, että kielen ymmärtäminen on tätä nykyä jopa huonoa. Katselin viime vuode suosituimpien kappaleiden sanoja arvellen, että Bob Dylanin mallin mukaan laulut olisivat korvanneet sen, mitä kirjallisuus oli joskus. Näin voi olla, mutta nämä nykytekstit ovat minun silmissäni sanaparvia, jotka vaikuttavat enimmäkseen harmittomilta.