Maa ja matkailu II

Eilen puheeksi ottamani kirjan (The Edge of the World) kirjoittaja on totisesti journalisti. Kertoessaan hyvin tuntemamme Ottarin (Ohthere) kuningas Alfredille antamasta selostuksesta, joka päätyi Orosiuksen historian (Seitsemän kirjaa…) täydennettyyn laitokseen tekijä antaa ymmärtää, että viikingit olivat kovia homoja joka sorkka. Suositettavin seksin laji on aina sellainen seksi, jota saa. Ja varmasti on totta, ettei pohjanmiesten porukoissa ilmennyt vähintäkään yksityisyyttä.

Juuri tässä on ohimennen yhteisen lemmikkimme Bengtssonin ”Orm Punaisen” muuan suuri virhe, anakronismi. Mainiot henkilöhahmot ja sankareiden toistakin näkyvä ”minuuden tunto” oli kirjoittajan 1800-luvun romantiikasta siinnyt ajatus vailla vähintäkään yhteyttä historian menneisyyteen.

Sama asia rasittaa myös Bengtssonin esseitä, niistä usein mainituista, joita suuresti ihannoin. Ne ovat epäperäisiä.

Tästä kommentista voi lukea, että kuulun itsekin kirottujen leiriin. Luulottelen, että menneisyyden ihmisen mieltä voisi ymmärtää ja siis että tuo mielenlaatu, jota joskus kutsutaan mentaliteetiksi, näkyi sitten teoissa.

Ajatukselle ei ole riittävää perustetta. On täysin mahdollista, että esimerkiksi viikingit erosivat tämän päivän svenssoneista tai 1800-luvun skandinaaveista enemmän kuin simpukat ja muut selkärangattomat.

Tuo ”homo” on myös väärä nimike. Nykymielellä ”bi” olisi lähempänä, ja on mielenkiintoista, että kirjoitustaitoisen papiston piirissä jo aikalaiset kauhistelivat näitä käyttäytymispiirteitä samoin kuin merenkulkijoihin aina liitetystä ylettömästä ryyppäämisestä. Siitä oliko berserkkinä hillumisen takana jokin lääketieteen tuntema oireyhtymä ei ole lähempää tietoa – siis tämä juuri viikinkeihin liitetty piirre, että huvin vuoksi tapetaan kaikki vastaantulijat.

Ottar siis on ensimmäinen nimeltä tiedetty, uskottavia havaintoja kertonut ihminen, joka ei pelännyt vuoroveden aiheuttavaa pohjatonta pyörrettä tai maailman reunalta putoamista, vaan purjehti muina miehinä pohjoiseen kunnes pohjoinen loppui, ja kääntyi itään, kunnes päätyi Bjarmiaan ja ryösti sieltä mukaansa Jomal-nimisen jumalan (alkukielellä tosiaan ”jomal”) aarteet. Bjarmia oli hänen antamiensa merkkien mukaan nykyisen Arkangelin paikkeilla. Asiaa selvitteli lähinnä kansanperinteen puolelta Martti Haavio, mutta Ottarin ympäriltä on myöhemmin julkaistu muutakin tietoa.

Pyen kirjan teemaksi nousee eskatologian loppu. Teologisena käsiteenä eskatologia merkitsee oppia lopun ajan tapahtumista. Myös Uuteen testamenttiin otettu kertoo, että uuden uskonnon, Kristuksen opin, kannattajat olivat aivan varmoja siitä, että Kristuksen toinen tuleminen ja siihen liittyen maailmanloppu, ruumiin ylösnouseminen ja ne muut asiat tapahtuvat, viikkojen, kuukausien tai enintään muutaman vuoden kuluessa. Myöhäisantiikin ja hyvin varhaisen keskiajan kuvauksissa olisi ymmärrettävä, ettei ajan ihmisillä ollut omasta mielestään toivoa tulevaisuudessa maan päällä eikä siten suurempaa kiinnostusta tämänpuoleiseen, varsinkaan ei olojen kohentumiseen, koska olot eivät voineet kohentua.

Mielenkiintoista että tämä aikojen huonontumisen ajatus on edelleen suosittu ja erikoisen endeeminen ikääntyneiden keskuudessa. Se on myös niitä päätelmiä, joihin vasta-argumentit eivät tehoa.

Kirjan tekijän ehkä syystä vähättelemä renessanssi oli mielestäni kuitenkin muutos juuri siihen suuntaan, jonka varhaisimmat akateemiset tutkijat (Burkhardt jne.) totesivat: 1300-luvulla hihat käärittiin ja päätettiin elää myös tässä ja nyt ja panna samalla tuulemaan. Tämä on suuri ero itään verrattuna. Intiasta ja Kiinasta on säästynyt paljon tekstimuotoistakin aineistoa. Siellä vallitsivat ajatukset asioiden muuttumattomuudesta ja ikuisesta jatkuvuudesta tai sen muunnoksena ajan ja historian kehämäisyydestä eli ikuisesta paluusta.

Kirjan kannen ja jutun kuvan silli on suuren muutoksen tunnus. Se tarkoittaa Pohjanmerta ja siinä sivussa Itämerta. Tietääkseni eroa ei tehty eikä nähty. Silakka on murtoveden silli, siis sama eläin. Ja kauan keskiajan päättymisen jälkeen myös meidän maassamme on eletty sillillä. Valtameren turska oli bulkkituote ja paastoajan ruoka.

Kun nyt yhdistetään kovaa tietoa eli arkeologisia löytöjä ajoittain aika villeihin asiakirjatietoihin, lukijaa kaihertaa kuitenkin kirjoittamisen rajoitus. Se ei kuulu tämänkään kirjan aihepiiriin, mutta ehkä liikkuvuuden liikuttaja löytyi jo pronssikaudella. Itsensä pronssin ainesosia, nimenomaan tinaa, on tavattu Persianlahden löydöistä, ja metallien paikantaminen ja louhimisen ajankohta osataan nykyisin määrittää. Ennen vuotta 100 eKr. tinaa Persianlahdella Brittein saarilta!

Maailmankuvani ei murtuisi, jos Adam Bremeniläisten ja muiden ”fennien” tai ”finnien” yhteydessä mainitsemat koirankuonolaiset ja yksisilmät osoittautuisivat esimerkiksi muistoiksi neanderthalilaisista.

Maa ja matkailu

Länsi-Suomen rannikolla vihreä on toinen kuin täällä. Osa vaikutelmasta on kuusen kukintaa, osa oikeasti niitä jalompia lehtipuita. Mennessä näin Paimion Jukolan Viestin telttaleirin ja perillä sain yhden mukana juosseen vahvistuksen, että Suomessa on ainakin kaksi tahoa, joilta suuritilaisuuksien järjestäminen onnistuu.

Hengelliset yhteisöt, etenkin siis Herättäjä-juhlat ja Suviseurat herättävät mykkää ihastusta. Jopa sata tuhatta ihmistä jossain syrjäkulmalla päiväkausia, kaikki toimii, oletettavasti hyvin vaikeat ruokailu- ja saniteettiongelmat on ratkaistu, järjestyshäiriöitä nolla.

Toinen on tuo suunnistuskilpailu. Nyt kuulemani mukaan kilpailijat muun muassa pääsivät heti maalista suihkuun ja saunaan. Kaikki oli toteutettu tilapäisrakentein ja talkoovoimin mikroautoradan tuntumaan.

En viitsinyt sanoa ääneen, että olisivat voineen lähettää Niinistölle Kultarannen seminaariin kompassin. Suomi on kuulemma ”idän ja lännen välissä”. Luultavasti edes Kristiansandin ja Haldenin kilpailijat eivät osaisi kertoa, missä sellainen paikka on, että siis idän ja lännen välissä.

Lisäksi olen itse ainakin vihjaillut toistuvasti, että me olisimme täällä kovastikin länsimaisten perinteiden perään, ja kaiken kukkuraksi historiallinen perintömmekin on viittaavinaan sinne.

Jokaisella maalla tuntuu olevan oma suomettumisensa. Meillä on tutkittu häpeällisen paljon sodanjälkeisen ajan pieniäkin käänteitä. Nyt kiirehdin hankkimaan kuvasta ilmenevän kirjan, jossa selvänä tarkoituksena on poiketa englantilaisesta perinteestä. Siellä Eurooppa määritellään edelleen alueeksi, joka käsittää Brittein saaret ja muutamia kaivattuja maakuntia, jotka Ranska viekkaudella ja vääryydellä anasti vastikään eli 700 vuotta sitten. Poikkeus on antiikki ja ajoittain Välimeri, jota britit pitävät syystä tai toisesta kuin omaansa, eivät kutienkaan nykyisissä pakolaisasioissa. Mutta onhan heillä kieltämättä siellä Gibraltar.

Pye on saanut päähänsä että Välimeren eli Rooman valtakunnan jälkeen Pohjanmerellä olisi ollut merkitystä. Hän aloittaa kiistämällä hänkin puolestan ”pimeän keskiajan” käsitteeltä mielekkyyden ja sanoo, että ainakin 700-luvun alusta oli sarastanut Euroopan aamu.

Roomalaisilla oli rajalinjat, kohdittain oikeat muurit. Raja oli ”limes”, jonka takana majaili vain alempia, kurissapidon tarpeessa olevia partajehuja. Roomalle sitten kävi niin kuin kävi, ja myös jäljelle jäänyt Itä-Rooma kärsi yleisesti luultua pahemmin 600-luvun ns. Justinianuksen rutosta, vaikka toipui vielä melkein tuhanneksi vuodeksi.

On mieluisaa ja korkea asika, että joku ottaa asiakseen esitellä friisit ja heidän kaupankäyntinsä. Mainioilla soudettavilla veneillään he kävivät kauppaa Reinillä Strasburgin seudulla asti, Oslo-vuonolla ja nykyisen Tukholman korkeudella.

Friisien muuan suuri saavutus oli rahatalouden elvyttäminen. He alkoivat lyödä hopeaa kolikoiksi, ja ennen pitkää niitä oli paljon. Vastavuoroisesti Reinin ja Weserin suistosta löytyy vaikka mitkä määrät duirhemeitä ja niitäkin kaukaisempaa perua olevia kolikoita.

En ole päässyt vielä kirjassa niin pitkälle että olisi nähnyt, käyttääkö kirjoittaja Le Goffin teesejä, joiden mukaan keskiajalla kehitettiin kaikki vähänkin tärkeä, mikä on edelleen keskuudessamme, yliopistosta ja osakeyhtiöstä aina alushousuihin. Tuo ranskalainen kirja ilmestyi nelisenkymmentä vuotta sitten. Silti Pyen painotus voi olla tarpeellinen. Hän sanoo, että näemme historian liiaksi Italian renessanssi läpi.

Sekin on tarpeellinen huomautus, että ranskalaiset jättivät Mustan surman liian vähälle huomiolle. Siinä meni parissa vuodessa kuudennes, paikoin kolmannes koko Euroopan väestöstä. Käytännössä siis melkein kaikki ruumiillista työtä tehneet ja erittäin pahasti luostarien väki ja muu papisto. Tuo viimeksi mainittu ei ollut pikku asia, koska luostareissa oli niin suuri osa käsityötaidosta (sepät, nahkurit jne.) ja tietenkin koko kirjoitustaito.

Pye etenee myös anekdootein. Eräs hurskas piispa tunsi voimiensa vähenevän, kun rutto oli iskenyt. Hän kutsui rakkaimmat alaisensa ympärilleen ja suuteli heitä kutakin vuorolleen. Kaikki suudellut saivat ruton ja kuolivat…

Hiukan ikävä sanoa, mutta tuo valtava epidemia vaikutti myös samaan suuntaan kuin vuoden 1918 influenssa, espanjantauti, joka tappoi ihmisiä yhtä paljon kuin maailmansota. Vakiintuneeksi luullut yhteiskunnalliset rakenteet, keskiajalla perinteiden feodaalinen järjestys ja 1900-luvulla sääty-yhteiskunta, kaatuivat kerrasta, ja seurauksena olleessa tyhjiössä tapahtui puolittain omia aikojaan taloudellinen uudelleen organisoituminen. Ikävä ajatus, eikö olekin? 

Omaa lukua

Olli on omaa lukuaan ja omaa sukuaan. Minulla on täällä meneillään merkittävä juhlahetki. Kuten olen ennenkin inttänyt, suunnistus on parasta mahdollista televisioviihdettä ja penkkiurheilua. Kotona aamuvarhaisella hörppii herroiksi kahvia, ei tuuli tuiverra eikä hyttynen härnää.

Hiukan se vaatii harjoittelua, etenkin kartanluvussa. Nämä kilpakartat ovat omaa lukuaan nekin. Sanomalehti paljasti eilen, että karttojen tekijät ovat nykyajan alkemisteja. Aineisto on kaikille sama, se joka on verkossakin, laserkeilauksen piinallisen yksityiskohtiaset tulokset. Koska kysymyksessä on taide, alalla toimivat mestarit, joita on kuulemma kymmenen, ryhtyvät kampaamaan kartan maastoa yksityiskohtaisesti ja lisäämään ja poistamaan jopa puolimetrisiä kiviä. Sitten seuraa pitkällinen pelkistäminen. Kaikki ne yksityiskohdat, jotka eivät palvele pääasiaa, pyyhitään pois. Tulos on niin hieno, että katsojakin käsittää, miksi maailman huiput ovat jonkin kannon tai kiven armoilla. Ellei se satu maastossa silmiin, aikaa menee minuutti tai monta, ja kuuden seitsemän tunnin viestin tulos on metsässä.

Tuo kielikuva tuntuu harvinaisen huonolta tässä yhteydessä, kun vaikka kuinka monta sataa yli tuhat kilpajoukkuetta haahuilee yökauden metsässä. Ellei kokeileva katsoja heti hoksaa, rastit eivät siis ole kaikille samat. Myös siksi kilpailu on ”interaktiivista”. Katsoja saa ilahduttavan tilaisuuden keskittyä ymmärtääkseen, miksi yksi menee kuin arojänis ja toiset lysmähtelevät viimeisillä voimillaan.

Katsoja saa purkaa julmuuden tuntojaa. Todennäköinen voittaja tai kärkeen sijoittuja saattaa sekuntien ylimielisyyden takia juosta vierestä rastin ohi ja menettää minuutin tai kolme.

Niiden jotka kirjoittelevat uuden pääministerin projektinhallinasta ja joilta vuokaaviot jäävät ymmärtämättä, voisi vilkaista Jukola Viestiä. Mielestäni televisio näyttää maan talouspoliittista kuvaa, animaationa. Päämäärä ei ole ratkaiseva, vaan liike.

Bonus katsojalle on kypäräkamera. Nimeltä tunnettu mestari juoksee välillä kärkijoukkueen perässä, ja juoksee kovaa. Katsoja pidättelee hengitystään käsittämättä, mistä tuollainen juoksuvauhti löytyy ja miten on mahdollista säilyä hengissä mennessään kivikkoista rinnettä alas ja toista ylös kuin poliisia pakoon.

Aika pian tulee autolla tytär ja lisää sukulaisia ja sitten ajetaan joukolla sivu tuon suunnistuskilpailun paikan Paimion ja edelleen Ollin rippijuhliin. Sikäli kuin olen ymmärtänyt tarkoitukset, kohta kirkosta päästyä nuorilla herroilla eli lapsenlapsilla on tarkoitus vetäytyä vintille lyömään korttia. Yksi aikuinen sukulainen tiettävästi tulee kisoihin tuolta suunnistuskilpailusta. Useampikin läsnäolija on oikeasti suunnistanut tai keskittynyt aidosti ruumiinkunnon pitämiseen, ja ainakin yksi sielun.

Maalissa suunnistuskilpailun päätyttyä tarkastetaan kortti. Se on nykyisin digitaalinen. Vauhko mielikuvitukseni sepittää viestin ”ampukaa tämän viestin tuoja”. Mutta se on satua. Tuomaristo katsoo, onko kaikilla rasteilla käyty ja ovatko ”leimat” oikein. Virhe johtaa suorituksen hylkäämiseen, toisin kuin elämässä yleensä. Todellisuudessa ääneen luettu Jukolan sanoma oli ”käyköön sitten puuhun tai mäntyyn”. Paljon parempi iskulause kuin ”näillä mennään”.

Isoisä tuo juhlijalle teknologiahuumaa ja sukupolvien ketjua korostaen Leijona-merkkisen kellon. Se oli uutinen, että jotkut ripari-ikäiset haluavat oikean kellon. Kännykkä ei yllättäen ajakaan samaa asiaa. Tällaiselle kellovammaiselle ei ehkä ole mieluisampaa tietoa.

Aikoinaan tuo kellomerkki, joka ei siis viittaa tehtaaseen eikä edes laatuun vaan on joidenkin maahantuojien perinteinen leima, mainosti itseään kovasti lehdissä. Olisi selvitettävä; en pidä mahdottomana, että ”Leijona” olisi jotenkin tasavaltalainen, koska massatuotannon kellot olivat yleensä pietarilaista tekoa, ”Roskopf” luovutti nimensä kelvottomien kellojen yleisnimeksi. Meillä päin sanottiin ”roskooppi”. Se kuulostaa yllättävän samalta kuin ”horoskooppi”.

Mainoksissa pikkupojalla oli lierihattu, liivit ja kello, mutta muistaakseni ei housuja. Toisin on nykyisin.

Rippisaarnani on lyhyt. Näkyvä poikkeaminen toisten esimerkistä voi olla vain itsetehostusta, koska se on – matemaattisesti – aivan samanlaista toistoa kuin sokea toimiminen mallin mukaan. Kaikesta pitäisi poiketa – mistään ei saisi poiketa. Tässä mielessä radikalismi on konservatiivisuutta. Mutta ei sekään ole kummoistakaan ajattelua, että jotain olisi tehtävä vain siksi, että niin on ennenkin tehty. On siinä rippilapsella miettimistä. Sellaista sanotaan elämäksi.

Pösilö

Eilinen otsikko oli siis Adamsin Linnunradasta – todellisuudessa reippaasti vanhempi kasku superlaskijoista tai supertietokoneesta, joka selvitti muun ohella maailmankaikkeuden arvoituksen, salaisuuksien salaisuuden. Vastaus eli laskelman tulos oli ”neljäkymmentäkaksi”.

Väitin runsas vuosi sitten tässä blogissa, että otsikon ”pösilö” on pohjalainen murresana. Miten väärässä ihminen voi olla! Se on pohjois-pohjalainen ja lappilainen murresana.

Hiuksia nostattavia muistoja sisältävä T.I. Itkosen ”Lapinmatkani” (WSOY 1991) jäi huomiotta ja myynnittä, ainakin melkein. Kirjassa on eräässäkin kohdassa lueteltu haukkumasanat, joita alasuomalainen kyytimies lateli juhdalleen. Yksi niistä oli ”pösilö”. Pösilö on siis ihminen tai muu imettäväinen, joka vikuroi tai paskantaa aisalle. Isäni tapasi Kaunialassa luonnehtia tuolla nimityksellä erästäkin potilastoveria, jolla oli tapana kömpiä hänen eli siis isäni sänkyyn muina miehinä. Hänellä ei ollut oikein lukua eikä käsitystä huoneista eikä niiden haltijoista.

Itkonen on siis sama mies, jonka ”Suomen lappalaiset vuoteen 1945 I – II” on perusteos ja aivan suurenmoinen työn ja oppineisuuden osoitus. Itkonen syntyi 1891. Hänen isänsä siirtyi perheineen Inarin kirkkoherraksi juuri ennen vuosisadan vaihdetta. Koulunsa Itkonen kävi, usein osan matkasta kävellen, Oulussa. Hän oli jo kauan ennen sotia aivan ylivoimainen Lapin, kansantieteen ja saamen eri murteiden tuntija ja hän todella tunsi aiheensa sisältä ja ulkoa.  Hänen lapsistaan Terhosta tuli Suomen kielen professori ja Marjasta (Itkonen-Kaila) yksi maan parhaista suomentajista, erikoisalanaan latina. Veli oli akateemikko Erkki Itkonen.

Täytettyäni puoli vuotta sitten 70 siirsin itsekin itseni pösilön kirjoihin. En ole vielä eksynyt olohuoneessani, vaikka kerran piti läheltä. Arviointi on tietysti täysin epävarmaa, mutta mielestäni nyt tulee erilaisia ajatuksia ja perusteita kuin ennen. Ehkä se on tyypillinen korkean iän unikuva – viime yönä tapasin unessa erään tuttavani, joka kysyi kuulumisia, ja kerroin kuolleeni viime kuun 30 päivänä ja sanoin että hautajaisetkin on jo pidetty. Hän esitti osanottonsa, kauniisti ja silmiin katsoen.

Kiusaannuin hiukan, kun en ollut käsittänyt asiaa heti. Tietysti hänkin oli kuollut, vaikka en ollut kuullutkaan asiasta. Miten muuten hän olisi voinut nähdä minut? Asia on selvitetty uskottavasti. Tietoisuus ja sen myötä persoonallisuus eli se ilmiö, että olen mielestäni minä eli muuan ihminen, ja että osaan ratkaista solipsismin ongelman. Henkilön joka epäilee olemassaolonsa todellisuutta, tekee viisaasti jättämällä esimerkiksi sormensa oven väliin. Jos ovi on riittävän painava ja kiskaisu ripeä, kipu ei jätä sijaa kokemuksen todenperäisyyden epäilemiselle. Epäily unohtuu siitä huolimatta, että kipua ei ole olemassa; se on vain eräs keskushermoston viritystila. Tietoisuus on probabilistinen ilmiö, kuten etenkin Dennet on osoittanut, siis todennäköisyysjakautuma. – Itse olen kvanttipsykologian harras kannattaja ja odottelen aatetovereita tänne. En voi yhtyä sellaiseen väitteeseen, että ajatus on hiirihaukka. Ajatus on perhonen, joka syö hiirihaukan samanaikaisesti täällä ja Limingassa, mutta ihminen, joka ajattelee, varastaa Jumalalta. Energia ja informaatio ovat kaksi eri tapaa esittää sama asia, eikä se ole minun syyni, ettei Planckin vakiota vastaavaa suuretta ole löydetty selvittämään näkyvän ja näkymättömän energian (dark energy) suhdetta eli selittämään maailmankaikkeuden kiihtyvää lajentumista.

Ikä tuo mukanaan hyödyllisiä kykyjä. Telepatia on vanhastaan niin tuttua. Telefonia ei ole mieliharrastuksiani, vaikka on minulla puhelin. Telekinesis on juuri nyt harjoitteilla. Olin jotenkin unohtanut linja-autoaseman tietämissä Sähkötalossa olevan Filmihullu-kaupan, jossa myydään kalliitta DVD-levyjä, sellaisia kuin Ozun filmejä. Koska pidän konekivääreistä, olin jäänyt muistelemaan, onko Tarantinon ”Django”-elokuvassa sellaista. Onneksi oli aamu ja myymälä oli vielä suljettuna, joten en päässyt laittautumaan alttiiksi houkutukselle. Tuokin Tarantinon filmi sisältää niitä asioita, joita elokuvalta odotan, eli taidetta ja väkivaltaa, jotka nekin ovat saman asian kaksi eri puolta.

Kotiin palattuani sain telepaattisen viestin, menin toiseen huoneeseen ja unennäkijän varmuudella ojensin käteni ja otin hyllystä juuri sen DVD:n. En voi väittää tietäneeni, että minulla on se jo. Olin päinvastoin yllättynyt.

Tapaus on sukua kirjahyllyjen ja laatikkojen järjestelemiselle. Niissä on samoja kirjoja, jotka olen listannut sopivan hetken tullen ostettaviksi. Osan niistä olen jopa lukenut.

Tähän blogiin tulee kustantajani linkki. Pena sanoi, että koska niin ei pitäisi missään nimessä tapahtua, tekstit ja kommentit voivat kuitenkin häipyä verkosta taivaan tuuliin. Niinpä teen tätäkin kirjoittaessani varmuuskopiota käsin tavalla, joka on osoittautunut sekä varmaksi että erittäin työlääksi. Suoraan Acrobatissa (create file from web) avatusta blogistani klikkaan vasemmalla sanoja ”vanhempi viesti” ja ”append to file”. Ennen kuin viikonloppu on ohi, minulla on aivan kaikki tämän blogin aineisto koneessa, verkkolevyllä ja kahdella ulkoisella kovalevyllä. Joku ehti kysyäkin, mitä minä juoksen rautakaupassa ostelemassa, ja vastasin että ulkoisia kovalevyjä. Ellen tee käsityötä itse, tämä aineisto ei ole todellisuudessa oikein käytettävissä kirjoina eikä Kansalliskirjaston kokoelmassa. Klikkaillessa silmäilen juttujani. Kuin kaikuja toisesta todellisuudesta. Pösilö mikä pösilö. Ja kuva Wikipediasta.

Neljäkymmentäkaksi

Anthony Atkinson on työskennellyt puoli vuosisataa taloustieteilijänä, toisin kuin Piketty. Jälkimmäinen kirjoittaa edellisestä NYRB:issä ja on samaa mieltä. Kirjoitan tässä molemmista ja olen samaa mieltä, yhdellä lisäyksellä, koska en ole taloustieteilijä.

Selvästi eri asioita ovat suomessa hallituksen linja, edellisen hallituksen linja ja ”Wahlroosin” linja. Hallituksen linja on sarja toimia valtion kulujen vähentämiseksi, jotta velkaantumista voitaisiin hidastaa. Edellinen hallitus ehkä pyrki samaan, mutta jäi myös ilmoittamistaan päämääristä, rakennemuutoksista. Wahlroos saa syystä tai syyttä nimiinsä ”markkinafundalismin”, joka ei käsittääkseni poikkea ratkaisevasti Thatcherin ja Reaganin nimissä muistetusta toimintamallista, jossa esimerkiksi harrastettiin regressiivisiä veroja (mitä rikkaampi, sitä vähemmän maksat) ja julkisen sektorin supistamista markkinoiden kustannuksella.

Kysymykseni on, kuinka paljon eriarvoisuus maksaa. Näiden 20 vuoden aikana eriarvoisuus on pahentunut. Asia mainitaan tavallisesti moraalisin perustein: se on väärin. Mutta mitä se maksaa?

Kaikkien laskelmien mukaan lapset tulevat kalliiksi. Tällä viikolla on esitetty erilaisia arvioita siitä, miten kalliiksi. Lasten päivähoito ja vanhempien työssä käyminen ovat samalla akselilla. Päivähoidon lisääminen merkitsee laskennallisesti palkanlisää vanhemmille. Joissakin tapauksissa progressio syö sen.

Vanhukset tulevat hekin kalliiksi. Heille maksetaan eläkettä ja vaikka heidän kulutuksensa laskee, he alkavat aiheuttaa hoitokustannuksia. Ne voivat nousta korkealle tai hyvin korkealle.

Lapsiasiassa ”luonto” on maksajan puolella. Väestön kasvu edellyttää enempää kuin 2,1 lasta perhettä kohti. Kaksi korvaa vanhemmat, yksi kymmenesosa kuolleisuuden ja se, mikä ylittää tämän, on väestönlisäystä.

Vanhusasiassa luonto on kunnon kansalaisia vastaan. Olisi toivottavaa, että ihmiset kuolisivat samalla kun lakkaavat ansaitsemasta ja kuluttamasta, eli viimeistään 67-vuotiaina. 60 vuotta ei ole sekään huono ajatus.

Työttömyys oli 1980-luvulla määrä selvittää omia aikojaan. Kun varakkaimmat saivat verohelpotuksia ja siten lisää rahaa käytettäväksi ja sijoitettavaksi, tämän ylimäärän piti tihkua työpaikoiksi, luultavasti etenkin palvelualoille. Kävi toisin. Elinkeinorakenteen jatkuvassa muutoksissa syntyi uutta työttömyyttä ja etenkin uusi työtön luokka. Työttömyyden vaikutusten puskurointi on kallista.

Kaikki edellä oleva oli tosiasioita, jotka eivät ole totta. Aikoinaan vain Yhdysvalloissa keskusteltiin aiheesta ”public – private interface”. Katsoin koneeltani, että olen pitänyt siellä aiheesta esityksiä ja luentoja vuodesta 1997. Muistelen että ne olivat jokseenkin hapuilevia ja sävykin oli liian sivistynyt.

Miten suuri osa kiistakysymyksistä kimmahtelee nyt tuosta yksityisen ja julkisen rajamuurista! Yksityistä on muu, julkista verovaroin eli pakolla koottuja varoja käyttävä puoli. Ympäri läntistä maailmaa väitellään jatkuvasti eri palvelujen yksityistämistä. Selvästikään ei ole mahdollista laskea, kumpi on kulloinkin parempi vaihtoehto, yksityinen vai julkinen.

Tässä onkin se ongelma. Kyllä tulokset ovat tietynlaisia, kun julkista puolta lasketaan yritystoiminnan menetelmin ja päinvastoin. Julkisen puolen perinne ja ”legitimiteetin” peruste on eräiden eettisten iskulauseiden toisteleminen. Liikeyritykset eivät ole erikoisen kiinnostuneita ihmisoikeuksista. Valtion on syytä olla, tai siis väittää olevansa.

Alussa mainittu Atkinson ei ole kuulunut taloustieteen hurjastelijoihin. Nyt hän kuitenkin ehdottaa progressiivista varallisuus- ja kiinteistöveroa ja esimerkiksi virallista perintöä kaikille aikuistuville, viittä tai kymmentä tuhatta puntaa jokaiselle, tarpeeseen katsomatta. Hän esittää laskelmia, joiden jälkeen noita ajatuksia ei voi syrjäyttää ainakaan haihatteluna. Joka sanoo, että tuollainen ei ole realismia, tarkoittaa että ajatus ei ole esimerkiksi teknisesti toteutettavissa, tai että sanoja on eri mieltä asiasta. Ajatus että jokin on poliittisesti mahdotonta, on poliittinen. Ihmiset ovat nopeita suuttumaan ja kovia kestämään.

Miksi eversti Karjula vaaransi henkensä karjuessaan konekiväärien jättämisestä ja huutaessaan haavoittuneiden kantamisesta, ettei armeija ole mikään hyväntekeväisyyslaitos? Kukaan ei taistele kunnolla ilman ehkä järjenvastaista toivoa, että saisi haavoittuneena edes hiukan apua. Tämän säännön unohtaminen oli Stalinin suuri erehdys, joka maksoi paljon.

Rikkaat hyötyvät (rahallisesti), jos köyhät voivat paremmin. Tätä väitettä ei näy voivan todistaa oikeaksi. Väitän että asia on niin. Väitän että suomalainen politiikka toimii osittain ja ajoittain tuon ajatuksen turvin.

Vastuullisesti, vastuullisesti

Pyydän lukijoilta anteeksi asiallista aihetta. Epäasiallisuus sopii minulle paremmin ja näyttäisi olevan myös hauskempaa lukea. Tässä jäävät siis lukija-asiakkaiden perustellut odotukset huomioon ottamatta.

Ruotsissa museonjohtaja korosti, että sananvapautta on käytettävä vastuullisesti eli vain vastuullisesti. Heillä on siellä jokin valtakunnallinen näyttely ja mukana on ristiriitaisia tunteita herättänyt elokuva islamista.

Koska sananvapautta on käytettävä vastuullisesti, aineisto esitettiin ennen näyttelyn avaamista paikalliselle imaamille. Siitä poistettiin imaamin osoittamia jaksoja, kuten pahankurisen naisen kurittamista koskeva kehotus kuvituksineen, Koraanin tekstiä kyllä.

Museonjohtaja perusteli, että ilman tällaisia järkeviä toimia esimerkiksi museossa käyvillä koululuokilla olisi ongelmia. Joku olisi voinut pahastua. Museonjohtaja ei perustellut, että arvostellen islamiin suhtautuva aineisto voisi aiheuttaa rettelöitä, pommiuhkauksia, murhayrityksiä tai muuta. Tämä oli kuitenkin helppo ymmärtää hänen puheistaan.

Kameran eteen käsketty sanomalehden päätoimittaja perusteli ajatusmaailmaansa siihen suuntaan, että lehdessäkin on aina punnittava kuvan tai kirjoituksen taiteellista ja yhteiskunnallista arvoa sananvapauden periaatetta vastaan. Päätoimittaja ei perustellut, että räikeät kirjoitukset ja kuvat voivat olla tekijöiltään vain julkisuuden tavoittelua. Niin kuitenkin on.

Sitäkään ei sanottu ääneen, että valtion rahat voi panna parempaakin käyttöön kuin ajattelemattoman kirjoittajan tai taiteilijan ympärivuorokautiseen vartiointiin.

Myös Suomessa silloin harvoin kuin asia tulee esiin, keskustelussa huomautetaan joka kerta, että onko nyt aivan pakko kaivaa verta nenässään. Lyhyessä muodossa tuo perustelu on nimeltään ”provokaatio”. Valistunut väki arvelee myös, että provosoimista olisi syytä yleisestikin välttää.

Suomessa nämä järkevät kannat saavat kannatusta, kun kysymyksessä on islamin pelätty pilkkaaminen.  Kun kysymys on Putinin tunteiden haavoittamisesta, huoli ei ole likikään yhtä suuri. Aika vähin äänin sivuutettiin sekin, että yksi Baltian maista on tulpannut venäläisen televisiokanavan, jossa yllytetään sotaan, etenkin Baltian maita vastaan. Samalla todetaan, ettei Ukraina ole mikään kansakunta, ja se kai tarkoittaa että Kiovan fasistit saa pyyhkäistä vallasta tarkoituksenmukaisin keinoin.

Sananvapauden suojaamasta alueesta pyhin on tälläkin hetkellä se, joka tuottaa rahaa, nimittäin tekijänoikeuden suojaama materiaali.

Kotirauha on perustuslain suojaama, mutta sitä on käytettävä vastuullisesti… Jos poliisi tulee syytä ilmoittamatta tänne penkomaan laatikoita ja tutkimaan tätä tietokonetta, vastuullisuuden vuoksi minun on mentävä keittämään poliiseille kahvia tai teetä. Kotirauhaan vetoaminen eli tässä tapauksessa kotietsinnän syyn kysyminen osoittaisi huonoa käytöstä ja harkintakyvyn puutetta. Miksi häiritä viranomaisia, ellei ole mitään salattavaa.

Puheenaihe ”yhteiskuntasopimus” siis tarkoittaa, että ihmiset luopuvat osasta vapauttaan saadakseen kaikki yhdessä ennen kaikkea turvallisuutta. Hallitusta kiinnostaa taloudellinen kehitys ja työmarkkinat. Käsitteellisesti ”yhteiskuntasopimus” kuitenkin tarkoittaa, että ihmisillä on jotain oikeuksia.

Virolainen tasavero toteuttaa tasa-arvon periaatteen paremmin kuin meikäläinen progressio, jota itse kannatan. Omaisuudella on jonkinlainen perustuslain suoja. En ole sattunut kuulemaan, että paheksuttaessa nyt rikkaiden vapaaehtoista rahanjakoa, kukaan olisi maininnut vaatiessaan tasa-arvon kohentamista verotuksella, että tuo nimettyyn ryhmään (rikkaisiin) kohdistuva vero on ongelmallinen perusoikeuksien eli perustuslain kannalta – lähtien siitä mielestäni oikeasta tulkinnasta, että progressio on osa perustuslaillista järjestelmäämme. Mutta sellainen verolaki, että Jukka-nimisiltä koottaisiin ylimääräinen piiskavero, olisi ongelmallinen.

Jonkun tuhertajan päähänpistoilla ei ole juuri koskaan sinänsä suurempaa merkitystä. Sananvapaus on tärkeä vain osana vapauksia, joita myöskään julkinen valta ei saa noin vain polkea. Esimerkki: nyt taas on ehdotettu, että kiellettäisiin sellaista elokuvien näyttäminen, joissa poltetaan tupakkaa. Tupakanpoltto on vahingollista – hengenvaarallista.

Aloite on mielenkiintoinen – taannehtivaa lainsäädäntöä eli takautuvia kieltoja. Näkemiin, Casablanca. Hyvästi, James Dean. Ehkä seuraavaksi halutaan kieltää valokuvatkin, jos niissä tupakoidaan. Hyvästi, Teheranin konferenssi – Roosevelt poltti savukkeita, Churchill sikaria ja Stalin piippua. Mutta tuostapa näemme – kaikki ovat kuolleet! 

Mikämikälandia

Joku oli tutkinut suomalaisia ja asenteitamme ja ristinyt kaksi pääryhmäämme Stubblandiaksi ja Pölöslandiaksi. Jälkimmäinen viittaa elokuvaohjaaja Markku Pölöseen, Pohjois-Karjalaan ja siis maaseutuun. Edellinen voisi tarkoittaa kirjaimellisesti tynkä-Suomea, mutta se termi on varattu muuhun käyttöön kauan sitten.

Kiteytys kahteen nimeen on tieteellinen mutta silti arveluttava. Rouhittu krematoriojäte on myös ”ihminen”, mutta jotain siitä ikään kuin puuttuu. En kiteyttäisi noin. Luonto suosii myös muita olomuotoja. ”Seos” voisi sopia tähän.

Jos nimittäin jostain haettaisiin todellinen kaupunkilainen ja hänen verrokikseen supiaito maalainen, neljä sukupolvea johdonmukaista asumishistoriaa ei riittäisi. Vielä olisi selvitettävä, onko maalainen seikkaillut enemmänkin kaupungeissa, esimerkiksi torikaupoilla, ja onko kaupunkilaisella suhteita maalle, esimerkiksi maalaiskunta Kirkkonummen golf-kerhoon.

Suomessa ei ole kaupunkilaisia, koska täällä ei ole kaupunkejakaan. Useimmista kaupungin nimeä kantavista paikoista saattoi vielä hiljan hiihtää huomaamattaan ohi, ainakin pyryllä.

Katselin miestä, joka pyyhki säämiskällä autoaan ja sen jälkeen kiillotti sen pintaa trasselitukolla. En mennyt katsomaan, oliko käytössä Simonizia vai Turtle Waxia. Ryhdyin miettimään, olenko nähnyt tuota vuosikymmeniin. En osaa olla varma. Säämiskä minulla on ollut itse vähittäismaksulla ja vekselinipulla hankkimassani autossa (Simca tonni). Yhden kerran jotain etsiessäni totesin, että Prisman myymä säämiskä oli aitoa muovia. Hyvä niin. Säämiskä tehtiin joskus maailmassa gemssin nahasta ja myöhemmin – veikkaisin – kukaties vasikasta. Näkyvä käyttö oli aatelismiesten vuoteen 1789 suosimat polvihousut ja tietenkin hansikkaat.

Trasseli oli minulle rikkauden vertauskuva. Autokorjaamolla – siis isoisäni omistamalla – trasselia sai todella erikseen lupaa pyytämättä repiä itselleen mielin määrin, kunhan ei levitellyt sitä pitkin pihaa. Kaipa sitten olin oppinut, että kaikki kangas. mikä tahansa tekstiili, oli arvokasta ja siis säästeltävää tavaraa. Tuo trasseli eli puuvillan kutomajäte oli uusi ja käsittämätön kokemus.

Auton peseminen oman talon edessä juoksevalla vedellä ja runsaalla pesuaineella niin että valumavedet johtuvat maastoon, oli tuttua elokuvien kautta amerikkalaisista esikaupungeista.

Ehkä teknologia johti tässäkin. Osaan laskea lasteni iästä, että 30 vuotta sitten Shellin automaattipesua käytettiin – joskus harvoin – halpana Linnanmäen korvikkeena. Jos lapset auttoivat nostelemalla kumimattoja imuroidessani huoltoaseman seinustalla autoa sisältä, saattoi käydä niinkin hyvin, että juotiin Tripit huoltamon kahviossa. Autolehdet pelottelivat, että huonot pesulinjat naarmuttavat hienoa autoa, mutta se ei jaksanut kiinnostaa, kun ei ollut hienoa autoa.

Ehkä syy onkin Shellin. Minulla on ollut kauan kusiränniteoria, kun olen tavannut väittää, että Suomi on maailman tasa-arvoisin maa. Havaintoni koskevat siis vain miehiä ja huoltoasemien käymälöitä, seisomapaikkoja. Havainto on se, että kukaan ei ole mikään eikä ainoakaan etuile. Haalarimies, liituraitamies ja paikallinen renttu lirittivät sievästi vierekkäin.

Muualla maailmassa ja Kaliforniassa jätetään huomiotta se metafyysisesti painava tosiasia, että virtsan koostumuksesta ei taitavakaan laborantti osaa johtaa korrelaatiota asianomaisen tulotasoon. Testosteronitaso on sitten eri asia.

Tekisi mieli lukea Lewis Mumford uudestaan. ”Kaupunkikulttuuri” (1949) suomennettiin tuohon kummalliseen WSOY:n sarjaan, samaan jossa Friedell tuli uutena painoksena, ja Toynbee ja ties mitä. En ole saanut varmaa tietoa, kuka oli sarjan takana, mutta kysymyksessä oli historiaan painottuva tekotiede, joten veikkaukseni on Eino E. Suolahti. Niin ikään kuolleet Jane Jacobs ja Peter Hall sivuuttivat ajat sitten Mumfordin, jonka isoja kirjoja ei olekaan suomennettu. Idea nyt kuitenkin oli että kaupunkeja on rakennettava ihmisen ehdoilla. Ajatus herätti laajaa pahennusta. Jo ennen sotia Mumford kiinnitti huomiota myös ilman laatuun, veden laatuun ja turhaan auton käyttämiseen. Niinpä häntä epäiltiin kommunistiksi. Epäily oli aiheeton. Mutta on hänen suurissa kirjoissaan sen verran omatekoista puppuakin, että jos antaisi olla.

Siitä Mumfordin ajatuksesta haluan pitää kiinni, että teollistumisen aiheutti todellinen helvetinkone, kello. Se raunioitti yhteisöt ja vei suuren osan ihmisen mahdollisuuksista.

Nykykielellä etenkin mukana kannettava kello siirsi ihmisen diskreettiin maailmaan, ja sitä ei kenenkään pää kestä. Edelleenkään emme tiedä, onko aika todellisuudessa diskreettiä, onko aikaa todella olemassa ja missä eri tilanteissa aika on reversiibeli eli menneisyyteen sama kuin tulevaisuuteen.

Ja aseeksi kelpasi halkokin

Säätiön edustaja toi nähtäväksi Timo Leisiön teoksen ”Kun on oikeen hulivililuonto. Pentti Virrankosken kauhavalaisilta oppimat vanhat laulut” (Kansanmusiikki-instituutti). Katselin ja tilasin heti oman kappaleen verkosta.

Ensin jouduin miettimään, onko professori Leisiö sekaisin päästään tai ovatko hänen analyysinsä kehäpäätelmiä. Aikaa meni. En ole ammattilainen, vaikka osaan perinteisen soinnutuksen ja sointuopin. Alettuani hyväksyä luultavasti kansanmusiikin melodioiden analyysin uuden menetelmän erityisine termeineen, kuten ”tutkasävel”, tunnustan täten kokeneeni sarjan oivalluksia ja alkaneeni hitaasti vakuuttua pohjalaislaulujen erikoisuudesta. Leisiö on tosi viisas.

Korvani ottaa vanhastaan etenkin rajut siirtymät kirkkosävellajeihin. Sellainen on esimerkiksi ”Pappani majan” toisessa säkeessä. Nyt alkaa syntyä kuva modaalisen ja tonaalisen siirtymästä ja Leisiön osoituksesta viisisäveljärjestelmän ja vastaavasti sitten kaksirivisen hanurin kolmen soinnun jäljistä sävelmissä.

Pentti Virrankoski on tuttu mies. Tiedän hänen kotitalonsa Kauhavan Kalliossa ja pitkän rivin erilaisia sukulaisia. Kysymys on yhdestä pitäjän mahtisuvuista. Olin Pentin kollega Turun yliopistossa, tosin kurja dosentti vain, kun Pentti oli monet vuosikymmenet Suomen historian professori ja teki moniin vaikutuksen erinomaisilla tutkimuksillaan muun muassa kotiteollisuudesta.

Väitöskaronkassani Virrankoski esitti frakki päällä onnittelun kauhavalaislauluna, ja minä vastasin toisella. Pentti lauloi nuotilleen, minä en.

Tämä uusi kirja jotenkin järkyttää minua. Kysymyksessä on kaikki yhden henkilön muistamat laulut, kansanlaulun ytimestä eri aikakausien ralleihin niin että mukana ovat myös ”Kerenski” ja muita kansalaissodan ajan lauluja.

Kaikista on nuotit ja nuottien kanssa myös tavanomaiset sointumerkit. Sekä Virrankoski että Leisiö selostavat laulu laululta yksityiskohtia.

Ilmaisisin myös kiitoillisuuteni työn säästymisestä. Vaasan Jaakoon pakinoiden äänikirjoihin tulee sanasto eli vaikeiden murresanojen selitykset. Virrankoski on tehnyt saman, joten pääsen suoraan tarkistamaan. Murteellisissa sanoissa on pitkienkin puheiden aiheita. ”Komia” on yhteiseksi osoittautuvan mielipiteemme mukaan ”liiankin ylpeä” (”Kauhavan komiat”) ja ”rento” on ”huoleton ja peloton”. En ole ehtinyt edes katsoa, onko kirjassa mukana ”Färikaran Jaska”, todella komea laulu. Färikara on lossi, käsin vedettävä, ja tässä tapauksessa luultavasti Härmän Liinamaan lossi.

Vaikka olemassa on Kauhavan laulukirja ja Härmän laulukirja ja kaikki tietävät Toivo Kuulan laulujen keräyksen, tämä kokoelma on kyllä hurja ja sen julkaiseminen hieno kulttuuriteko.

Neuvoksi lukijoille vihjaisisin että Leisiön maallikolle usein vaikeatajuisista analyyseista ei kannata hermostua. Minua kiinnostaa ja huvittaa hänen tarkoin selvittämänsä suuret intervallit ja oktaavihypyt, kuten se ”Isoo Antti ja Rananjärvi” –laulun septimi, joka juoppojen yhteismölinässä menee aina väärin, tai isot sekstit, joita esiintyy lauluissa runsaasti. Todella vaikea on esimerkiksi ”Pilvet on taivahalla”, mutta Virrankosken maininta, että tuon laulun revontulia tarkoittava ”rurjat” liittyisi paikannimeen Ruija oli minulle uusi ja kiihdyttävä.

Tämä Virrankoski muuten lisää epäilyäni, että Vaasan lyseossa annettiin oppilaille jotain lahjakkuuspillereitä. Hänkin on käynyt sen, samoin kuin esimerkiksi Nokian johtokunta (dream-team).

Yhdessä asiassa olisin kunnioittavasti eri mieltä kuin Virrankoski. Kansanlaulun tunnettu kaava luontokuva – mielikuva (Eikä ne haavan lehret lakkaa tuulella huiskumasta – eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta) ei ole pohjalainen, suomalainen eikä varsinaan uusi. Kuten saksalainen Curtius osoitti paksulla kirjallaan latinankielisestä runoudesta ja Euroopan keskiajasta kysymyksessä on tyypillisesti ”topos” eli ilmaisukaava, joka oli hyvin tunnettu ja laajasti käytetty jo antiikissa ja siirtyi suoraan keskiajan runouteen.

Se on mielenkiintoinen lisä, että sama tekniikka, nelisäkeisenä vielä, on tyypillinen Kiinan 800-luvun T’ang –kauden runoudellke, jossa tavan takaa on puu tai tuuli tai puro tai persikankukka ja sitten ”minä” näkemäänsä miettimässä tai suoraan kysymässä, missä nyt ovat ystävät.

Kiitos, tekijät. On siinä miettimistä, miksi juuri kauhavalainen kansanlaulu on ainutlaatuinen. Olin luullut, että muualta ei ole kunnolla kerätty. Nyt kuulen, että kyllä on, mutta ei ole löytynyt.

Kuvassa isäntämies Kauhavan Alakylästä.

Teltan tarpeet

Useammin kuin kymmenen kertaa tulimme siihen tulokseen miettiessämme projektin kokoonpanoa, että tietyt ristiriitaisia tunteita herättävä henkilö on syytä ottaa mukaan.

Jos hän pääsee teltaan, hän kusee ovesta ulos. Jos hän ei pääse telttaan, hän kusee ovesta sisään. On se sellainen mies.

Mahtaako eräskin asianomainen tuntea tästä itsensä? Muuan toinen, ammattimainen pinonpolttaja, osasi professorineuvostossa raapaista tulen ja polttaa sytykkeet kahvitulinaan heti kun toiset olivat saaneet kuukausien työnä ne kootuksi.

Täytyy muistaa ehdottaa seuraavaan hyönteiskirjaan näitä ja eräitä muita henkilöitä kohtaan ”tuholaiset”. Otsikon ”parasiitit” alle onkin sitten tungosta, etenkin vakiintuneessa virkakunnassa.

Ruotsalainen kansanpuolue, SFP, on Suomen ylivoimaisesti paras puolue. Se on hyvin hoidettu, varsin demokraattinen ja tiettävästi taivasallisen rikas tai ainakin hyvin rahoitettu.

Ruotsalainen kansanpuolue voisi nyt lopettaa toimintansa. Ottaen huomioon tuon telttaan kusemista koskevan säännön alkaa näyttää siltä, etteivät he saa hallituksen ulkopuolelle jäätyään aikaan merkittävää lotinaa.

Kesti aikansa käsittää, että folkpartietin ongelma on sama kuin demareiden. Molemmat puolueet ovat syntyneet hyvin kauan sitten nimettyjen, ymmärrettävien tavoitteiden ajamiseksi. Edellinen ajoi ruotsinkielisen kansanosan etua, jälkimmäinen työmiehen. Molemmat onnistuivat itsensä puhki.

Tuota tietä meni kauan sitten edistyspuolue, Ståhlbergin ja Rytin ja ennen kaikkea Helsingin Sanomien puolue. Se edusti poliittista kulttuuria parhaimmillaan, ja se oli sen tuho. Nyt luettuna puolueen toimintaa ja asemoitumista voi tuskin pitää muuna kuin järkevänä.

Folkpartiet oli sata vuotta sitten jopa aggressiivinen, mutta venäläisten harjoittama niin sanottu sorto oli poliittinen tosiasia. Puolueen suunnalta vihjailtiin, ettei suomenkielisistä ole pitämään yllä valtiollista toimintaa, ja kieltämättä he olivat oikeassa. Sen he jättivät mainitsematta, ettei heistä itsestäänkään ollut siihen toimeen.

Sitten Ahvenanmaan kysymys nousi paraatiesimerkiksi huonosta yleisten asioiden hoidosta. Lehdessä mainittiin tavanomainen tieto ruotsalaisten Suomen tietämyksestä – siellä tiedetään yleisesti, että täällä Suomessa asuu hiukan yksinkertaiselta vaikuttavia ihmisiä, jotka puhuvat äidinkieltä hiukan omituisesti, mutta onhan samanlaisia metsissä Jämtlannissa ja Värmlannissa, puhumattakaan pohjoisesta. Että Ruotsissa asuu suuri määrä niin sanottuja suomalaisia (finne) on ruotsalaiselle kadun miehelle uutinen. Sanalla on perinteisesti tarkoitettu humalaista pikkurikollista.

Puoluetoimistonsa lisäksi SDP eli demarit voisivat jakaa jäljellä olevan aatteensa Vasemmistoliitolle ja huolenpidon työläisten eduista ay-liikkeelle. On todella erikoista, että aluksi tavattoman suosittu Tarja Halonen on jo unohdettu ja että Erkki Tuomioja, monella mittarilla etevin ulkoministerimme ja väsymätön parlamentaarikko, näyttäisi jonottavan lippua mausoleumiin. En osaa sanoa, pyrkiikö hän sinne katsojaksi vai katsottavaksi.

Onko tässä kirjoituksessa päätä eli pasmalankaa? On. Poliittinen taistelu on käyty vanhastaan sekä puolueiden kesken että puolueiden sisällä. Keskustapuolue olisi paras esimerkki. Ennen sotia alkiolainen kansanliike oli tähtitieteellisen kaukana niistä muutamista Helsingin maalaisliittolaisista, jotka menivät ministereiksikin. Esimerkiksi Sunila ja Relander olivat tohtoreita. Maa- ja metsätieteet olivat puolueen eteentyönnetty asema yliopistolla. Lisäksi maakunnat ajelivat omiin suuntiinsa, etenkin Niukkasen ja Kekkosen Viipurin vaalipiirit. Olisi todella kiinnostavaa lukea rehellisesti kirjoitettu puolueen historia. Matti Kalliokoski on kyllä kirjoittanut vaaristaan. Viljami Kalliokoski oli puolueessa Kekkoseen kielteisesti suhtautuneiden suuri nimi.

Sotilaallisen tilanteen muututtua kolmannen luokan kysymys maamme ruotsinkielisten oikeuksista ja velvollisuudesta on hoidettavissa nykyisten puolueiden sisällä. Pelkään että etevä Haglund ei ole hoksannut tätä ajoissa. Vaara on sama kuin Viheillä nyt. Yksi kaunis päivä Keskustapuolue imaisee ympäristöongelmat omaksi asiakseen, ja sitten vihreät joutuvat vaihtamaan nimeään ja luopumaan nykyisestä kepun tunnusväristä. Akateeminen valiopuolue? Eikö se vastaisi porukan käsitystä itsestään. Kokoomus puolestaan ehkä hoksaa, mitä puolueen nimi tarkoittaa. Koalitio mustasotnjalaisista liberaalimpiin. – Kuvituksena osallistumiseni kesäkuvakilpailuun. Joku päivä ostan FX-kennoisen kameran ja kalliin linssin ja nousen autosta kuvataukseni tuon männyn.

Teltta

Kuvan teltta on kateissa. Rehellinen löytäjä palauttakoon minulle. Palkkioksi ei nyt ole muuta kuin lämmintä kättä.

Kriittinen lukija ehtii nyt ajatella, että noita nyt on ollut iät ajat ja jokseenkin samanlaisessa asui jo Aabraham Mamren tammistossa, kun hänellä kävi Jumala kylässä. Samaan ajatuksenvetoon mielessä käyvät Paavali, joka oli Luukkaan mukaan teltantekijä, ja Omar Khaijam, runoilija ja matemaatikko, jonka väitetään osanneen myös tuon ammatin. Hän käyttää runoissaan itsestään nimitystä ”Omar teltantekijä”, mutta toisaalta palaa useasti ajatukseen, että taivas ja myös elämä on teltan kaltainen, kuin sulttaani suurivaltainen. Mutta sen teltan purkaa ja vie pois kuolema, kulkukauppias.

Kunnon retkelle sopivaa, mukana kannettavaa vaellustelttaa ei kerta kaikkiaan ollut olemassa vuonna 1950. Näin väittäessäni tiedän, että suhteellisen vähällä vaivalla löytäisin itsekin tiedon, joka todistaisi väitteeni vääräksi. Taatusti Ruotsissa ja etenkin Norjassa oli. Niitä vain ei tunnettu eikä täällä kellään ollut valuuttaa sellaisen hankkimiseen. Joskus 1950-luvun puolivälissä eräät, kuten isäni, säästivät koko talven rahaa ja ajoivat kesällä Tromssaan ostamaan norjalaisen makuupussin. Isälläni oli tosin itseään varten tuntemattomalla tavalla hankittu Yhdysvaltain armeijan ylijäämävaraston täysuntuvapussi, jossa oikein luki ”U.S. Army”.

Vakiintuneissa teltoissa, kuten partiolaisten Niger, ei ollut pohjakangasta. Sopu-teltta eli kupolimalli oli kehitetty ennen sotia, mutta se oli liian painava mukana kannettavaksi, muistaakseni viisi – kuusi kiloa. Ja telttoihin noin yleisesti oli miespuolinen väestö lopen kyllästynyt. Vielä omana aikanani partioleireillä käytettiin armeijan puolijoukkuetelttaa. Se ei käytännössä liikkunut maastossa miesvoimin.

Mutta kuvan teltan isäni suunnitteli itse, isoisäni hankki paitakankaan tavalla, joka ei ehkä kestä julkisuutta, ja äitini ompeli teltan kotona Husqvarna-merkkisellä ompelukoneella. Teltta palveli kauan, kunnes joku ryökäle jätti palauttamatta sen lainasta.

En ole varma, oliko ilmeeltään juuri samanlainen kahdella alumiinitangolla varustettu myöhempi teltta todella parempi. Sain sellaisen isältä häälahjaksi 11.6.1966. Mielestäni lahja oli lähes loukkaava. Vaimoni oli suunnilleen samaa mieltä. Tapaus on erikoinen, koska mielikuvissani olin isäni mukana vaelluksilla vain poikkeuksellisesti ja olen joskus ihmetellytkin sitä. Totuus on kai toinen. Isä yritti kasvattaa minusta kokoomukselaista kairankiertäjää, siinä onnistumatta.

Syy ei voinut olla hintelyyteni tai saamattomuus. Kun Toppari ja Aspola olivat isäni mukana vaelluksella Haltille, minä olin peukalokyytimatkalla Kauhava – Marseille – Kauhava. Tuollainen yksin peukalokyydillä tehty matka, jonka aikana olin kolme viikkoa Berliinissäkin, vaikuttaa nyt vaikeasti uskottavalta. Totta se kuitenkin on. Yöpymispaikkojen verkosto oli hyvä. Ikää minulla oli 17. Vaeltavaa kisälliä ei kummasteltu. Vastahan ikäiseni olivat yrittäneet ampua amerikkalaisia panssarivaunuja rikki ja juosseet Ranskan pusikoissa pakoon saksalaisia. Jotkut minut kyytiin ottaneet muistelivat jopa kokemuksiaan ratsuväessä ensimmäisessä maailmansodassa, kuten yksikin lääkäri, joka poltti sikaria puuimukkeessa.

Olin opetellut kieliä. Oli se tarpeen. Itä-Berliinistä en ollut päästä pois, kun olisi täytynyt esittää kuitti 10 länsimarkan vaihtamisesta itämarkoiksi. Vuolas ja virheellinen saksa auttoi. Nojasin Berliinin muuriin, jonka laasti oli tuskin ehtinyt kuivua. Ranskassa olisin jäänyt yöksi heitteille, ellen olisi selittänyt armeliaalle suuren hotellin respalle, että tyrkyttämäni suomalainen seteli oli oikeaa valuuttaa, mutta käsillä oli Neitsyt Maarian taivaaseen astumisen päivä ja pankit olivat siis kiinni. Seteli – ainoani – oli epäilyttävä. Siinä luki suomeksi ”10 000 markkaa”. Rahanuudistus, joka pyyhkäisi myös seteleistä kaksi nollaa pois, toteutettiin maassamme vasta 1963.

Minulla oli verkkokassissa se isän makuupussi ja jenkkikassissa vähän alusvaatteita, vaihtopaita ja runokirja.

Tuo isän teltta lienee kiinnostava alan harrastajille. Tunnetumpi on hänen useissa kirjoissa esittelemänsä loue. Yllättäen Wikipediassa on tällainen tieto (Loue):

While open canvas shelter is not uniquely Finnish, the shape of modern loue was developed by writer Aarne Erkki Järvinen and presented first time in Metsästys ja kalastus-magazine in 1931. After second world war loue was popular in Finland among boyscouts through books of Kullervo Kemppinen and Olli Aulio. Originally loue was made out of cotton tent canvas, later nylon. Lähemmin

http://www.suomenerataito.fi/erataidot/louekankaan-historia/

Chandler II

Chandlerin Los Angeles on kuviteltu paikka. Jotkut angelinot (los-angelesilainen, siellä syntynyt – harvinainen laji) ovat kimpaannuksissaan oikoneet pahimpia parjauksia. Totuus lienee ollut kuitenkin Chandlerin esittämän suunnassa. Erilaiset rikollisorganisaatiot toimivat poliisin aktiivisesti tukemina ja huolehtien samalla kaupungin johtavien poliitikkojen rahoituksesta.

Los Angeles oli samaa kuin nykyisin jokin Aasian helvetillinen kaupunki – sienirihmasto. Asukasluku kaksinkertaistui vähän väliä, vaikka toinen puoli väestöstä ei ollut kirjoissa eikä kansissa. Ensimmäisissä Marlowe-kirjoissa keskikaupungin tuntumassa asuu vielä herrasväkeä; viimeisissä se on jo paikka, johon kukaan järkevä ihminen ei mene vapaaehtoisesti.

Ellroy ja sitten Joseph Wambaugh kuvaavat poliisin toimintatavat huomattavan samalla tavalla. Poliisi piti patukoineen huolen siitäkin, että minkäänlaisia ammattiyhdistyksiä ei päässyt syntymään eikä työpalkoista neuvoteltu. Ja kaupungissa ei oikeastaan ole satamaa. Enää ei oikeastaan ole rautatietäkään. Eikä metroa.

Chandlerin vaikutuksen käsittää ehkä parhaiten siitä, että yksi kaikkien aikojen parhaista rikoselokuvista, Polanskin ”Chinatown” on käsikirjoittajankin mukaan luotu nimenomaan Chandlerin pohjalla. Siten Jack Nicholson on eräässä mielessä Bogartin ja Mitchumin (ja eräiden muiden) seuraaja. Chandler oli itse sodassa saamansa vamman vuoksi erittäin kiintynyt päähän kohdistuneen pahoinpitelyn kuvaamiseen. Marlowe kolkataan vähän väliä tajuttomaksi. Polanski muutti tämän nerokkaasti vieläkin filmillisemmäksi nenän viiltämiseksi stiletillä niin että sankari saa kulkea laastari nenän alla. Ja Chandleria on myös Tarantinon Pulp Fictionin lisäksi Lynchin Mulholland Fall. Kadulle nimensä antanut vesi-insinööri William Mulholland muuten esiintyy henkilönä ”Chinatownissa”.

Hyvin mahdollisesti mustan elokuvan nousu johtui sodasta ja sota-ajan bensiinin säännöstelystä. Auton käyttö oli kertaalleen vienyt markkinat elokuvan alta. Nyt tuli vaihe, jolloin sopiva tekeminen piti löytää lähikulmilta, ja tuon tekemisen oli tehottava sekä kouliintumattomiin että valikoiviin. Vastaus oli elokuva ja siis studioiden kulta-aika. Kaikki kävi kaupaksi. Sodan ja taistelujen kuvaaminen oli sensuurin vuoksi vaikeaa; väkivaltainen sota sai odottaa elokuvassa vuoroaan vuosikymmeniä ja absurdi sota yli kymmenen vuotta (MASH; Catch-22).

Chandlerin luonteen kummallisuuksiin kuului aivan odottamaton nöyryys joissakin asioissa. Hän opetteli kirjoittamista! Hän oli mielestään täysin oppinut yliopistomies ja sorvasi välttävää runoutta vanhoilla mitoilla. Kun nyt piti elää jostakin, hän perehdytti itsensä vaikeaan kysymykseen, kerrontaan ja tarinan rakenteeseen. Hän opiskeli roskaviihteen keinot, kuten tapahtumien kuljettamisen vuorosanoilla. Hän kirjoitti uusiksi toisten tekstin pätkiä, jopa Hemingwayta, ja yritti löytää mallejaan parempia keinoja. Ja pian hänellä oli kertomisen koneisto hallussaan.

Nerokkuus tuli peliin kun hän oli oppinut, ettei kertomusta kuljeteta sanoilla eikä tyylikeinoilla, vaan tunteilla, tunnelmilla ja teoilla. Hän oppi myös sen, mikä tänäkin päivänä puuttuu suursuosikeilta, Dan Brownista Ilkka Remekseen. Mekanismi on peitettävä näkyvistä. Muuten tarina on kuin pihamaa, jossa viemäriputket, vesijohdot ja sähköt on vedetty asiallisesti mutta kaivannot on jätetty peittämättä. Valitettavasti suuri osa toimintakirjallisuutta antaa sellaisen tunteen kuin katselisi vanhan ajan herätyskelloa takaa päin. Rattaiden hidas liike ei ole järin viihdyttävää.

Chandlerin oli kliseen mestari. Huonommat arvostelijat löytävät viihteestä kliseitä eli stereotypioita ja tekevät niistä numeron. Kyllä heikon viihteen niistä tunteekin – sotakirjassa sankarillinen luutnantti, kireä kapteeni, rempseä kersantti, kiero korpraali ja yksivakainen sotamies…

Mutta ongelma on, miten kliseet pannaan töihin. Sekä sota- että poliisiromaanin todellinen olemassaolo syy on helppo ja kliseinen keino marssittaa kertomukseen, tuttujen sankareiden eteen, yhä uusia tyyppejä. Aina uusi pikku porukka, aina mahdollisesti mielenkiintoisia tyyppejä.

Chandler tekee Dostojevskit. Hänen mysteeriensä tunnettu sotkuisuus johtuu siitä. Hän tekee sen, missä nykyisistä jopa Mankell ja Nesbö ovat lujilla: hän pyörittää toiminnassa ja dialogissa kuutta – kahdeksaa eri henkilöä, joiden suhteet vaihtuvat, kasvavat ja romahtavat. ”Syvässä unessa” on ehkä 15 mieleenpainuvaa henkilöä, joista joskus puolet on samanaikaisesti äänessä.

Billy Wilderin ja William Faulknerin toteama Chandlerin mestaruus oli tarinan vaikein ongelma: miten mennään pisteen yli. What next, eli kuis sitte. Tarina virtaa kuin vahva joki. Elokuvassa käsite on ”continuity” eli toiminnan jatkuvuus. Tässä ratkaisu on alkeellinen ja toimiva, minä-kerronta. Kertoja on sankari itse. Tämä tekniikka vaatii paljon taitoa dekkarissa. Kirjailija maalaa itsensä äkkiä nurkkaan, koska käytettävissä ei ole keinoa ”samaan aikaan toisaalla”.

Paras kirjoittamisen motiivi on raha. Chandler kirjoitti pysyäkseen hengissä, vielä rikkaana. Hän oli niin vaikeasti hullu, ja niin juoppo. ”Kuolet ellet kirjoita.” En usko, että parempia dekkareita olisi olemassa, ja yleisproosana ne kuusi sijoittuvat huipulle (Kuolevan kirjoittama ”Playback” eli ”Vuosien varjo” ei ole hyvä.)

Chandler I

Chandler I

Hyvä että on blogi. Voi panna sanaa kiertämään. Raymond Chandlerilla on maaginen maine. Elokuvista ainakin ”Syvä uni” aiheuttaa edelleen katsojassaan syvää ja kestävää mielihyvää, vaikka ohjaaja Hawks melkein haastoi tuotantoyhtiön oikeuteen silpomisesta, jota tuottaja nimitti editoinniksi. Elokuvan sekavuus ei siis ole vastoin yleistä luuloa ohjaajan eikä kirjoittajan vika.

Vaikka kirjat ovat niin vanhoja, osittain ennen sotaa julkaistuja, viihteenä ja väkivaltaromaaneina niitä ei ehkä ole ylitetty. Moni on myöntänyt hänelle velkansa, esimerkiksi James Ellroy. Tämän tiedon pitäisi kummastuttaa, sillä nyt luettuna nämä ”kovaksikeitetyt dekkarit” vaikuttavat aivan lapsellisilta. Tyhjää sanailua, sitäkin tyhjempää ja sitten juonentapainen pahimmillaan muutaman sivun sekasortoisena repliikkinä kirjan lopussa. Miksi haaskata aikaa sellaiseen?

Yleisen kirjallisuustieteen levittämästä mielipidesuunnasta välittämättä pidän arvokkaina sellaisia romaaneita, jotka esittävät nautittavassa muodossa yhteenvedon vaikeista asioista. Chandler kertoo Los Angelesista ja siten Yhdysvalloista ja siten esimerkiksi Helsingin huumepoliisi Aarniosta paljon sellaista, jonka edessä yhteiskuntatiede tylsyttää kyntensä ja sosiaalihistoria takoo miekkansa koloille.

Raymond Chandler oli kolmen kahdeksikon miehiä, syntynyt 1888 eli isoisääni melkein kymmenen vuotta vanhempi. Ellei hän olisi niin hyvä, lukisin häntä viktoriaanisena periodikirjoittajana. Voimani eivät riitä nostamaan häntä Mark Twainin rinnalle ja Norman Mailerin yläpuolelle kirjailijana, joka antoi kielen ja sisällön kokonaiselle aikakaudelle. Sen haluaisin tehdä.

Omassa arvopyramidissani huipulla ovat aikakauden muuttajat eli sellaiset taiteilijat kuin Goethe ja Dickens ja – Topelius. Kaikkia yhdistää säkeistömuotoinen proosa, joka on kuin Schubertia.

Chandler oli jo lähes keski-ikäinen ängetessään Kanadan armeijaan ja joutuessaan länsirintamalle Arras’n seudulle. Hänellä oli kauan kaksoiskansalaisuus, koska äiti kuljetti hänet pienenä Englantiin, jossa hän kävi Dulwichin hienostokoulun ja aikaili yliopistoissa ja oppi pahimmanlaatuisen britti-snobismin, joka lisäsi hänen henkilökohtaista epäsuosiotaan kotona ja kaukana. Hän muun muassa oli vakavissaan sitä mieltä, että jalo eli aatelinen syntyperä tekee ihmisestä muita paremman. Saa lukea tarkkaan ennen kuin huomaa, että osa mielikuvitussalapoliisi Philip Marlowen viehätyksestä on tämä kuvattuja olosuhteita uhmaava piirre. Marlowe on salapukuinen markiisi tai jaarli tai sellaisen neljäs poika. Vaikka hän viihtyy vähäosaisten seurassa ja juopottelee mielellään näiden kanssa, hänessä ei ole mitään demokraattista, ja amerikkalainen vapaus-eetos näkyy vain väkivaltaisten gangstereiden ihailuna. Chandler on Rudyard Kiplingin hurraa-henkinen aateveli. Kipling tosin suisti suutaan, kun hänen oma poikansa kaatui länsirintamalla.

Chandlerilla oli kaksoiskansalaisuus. Vaikka U.S:A oli jo liittynyt sotaan, hän keksi ilmoittautua jalkaväkeen Kanadassa. Kanadalaisten valtava panos molempiin maailmansotiin jää monilta jopa huomaamatta. Sotilaina he olivat maailman parhaita tai toiseksi parhaita – australialaiset ja uusi-seelantilaiset olivat vielä hurjempia, mutta heidät tapatettiin sukupuuttoon jo Gallipolissa.

Joukkueenjohtajana länsirintamalla Chandler joutui todella pahaan keskitykseen. Hänen johtamansa joukkue muuttui atomeiksi ja hän itse sai päähänsä niin pahoja tälleja, että toisin kuin elämänkerran kirjoittaja Tom Hiney arvioisin hänen saamansa vammat pysyviksi ja persoonalisuushäiriöt siihen liittyviksi. Hän oli viimeiset kymmenen elinvuottaan eli 1950-luvulla niin paha alkoholisti, että paskansi housuihinsa ja oksensi päälleen tai toisten päälle. Ja sellainen hän oli tilanteissa, joissa rahaa oli liikaakin ja entiset ja tulevat nobelistit jonottivat hänen ovellaan ilmaistakseen ihailunsa.

Kuten romaaneista ilmenee, naisista Chandler ei ymmärtänyt mitään. Hän meni naimisiin itseään 18 vuotta vanhemman Cissyn kanssa luullen tätä 40-vuotiaaksi, kun Cissy oli todellisuudessa jo täyttänyt 53. Niinpä lapsia ei tullut, ja kaksi hänen ympärillään liikkuneista naisista sai hänen kuoltuaan aiheen rajuun testamenttiriitaan. Loppuaikoinaan Cissyn kuoltua Chandler kosi useimpia vastaantulijoita.

Se on suurisuuntasinen väärinkäsitys, ettei Amerikassa yleensä tunnettaisi Chandleria. Tällaista tietoa ovat levittäneet Anhava, Saarikoski, moni muu ja minä. Kysymyksessä on erehdys. Chandler – ja ensin Dashiel Hammet – aloitti roskaviihteen kirjoittajana mutta kehitti rikosromaanin korkeakirjallisuudeksi ja sai kärsiä tavanomaista kylmäkiskoisuutta maan kirjallisilta hienoperseiltä, mutta se oli ohimenevää. Hänen merkittävyytensä huomattiin ja sitä julistettiin laajasti ja kaikin kunnianosoituksin. Kustantaja Knopf teki parhaansa ja Hamish Hamilton Englannissa samoin. Ruotsi ja Tanska huomasivat uuden ilmiön ensimmäisinä, ja ranskassa ”musta sarja” nosti Chandlerin Simenonin rinnalle ja alan kirjat ja elokuvat saivat siitä nimen, ”noir” eli musta. Luultavasti nimitys oli korostamassa eroa brittien valoisaan puzzle-perinteeseen, jonka varhainen ja ylittämätön mestari oli Agatha Christie. […]

Mieli muuttuu

Ele Alenius täyttää tasavuosia. Haastattelussaan hän viittaa asioihin, jotka antavat aiheen epäillä, että meillä pappparaisilla ja ukkeleilla on kiinnostusta samoihin kohteisiin.

Ehkä aivoturso alkaa olla rempallaan?

Silloin ennen kirjoitin paikallislehteen arvioinnin Aleniuksen muistelmateoksesta. Vuosi oli siis 1995. Entinen ministeri ja Suomen Pankin johtaja lähetti rakastettavan kirjeen. Tiedän kansion, jossa se on, jos se on tallella. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, vaan miehestä, jolla oli enemmän kannatusta vastustajien joukossa kuin omien.

Hänellä oli merkittävä asema kommunistien hallitseman, Neuvostoliiton valvoman puolueen johdossa. Hän ei ollut kommunisti, vaan sosialisti, ja yritti kärsivällisesti selittää, mitä tämä merkitsi. Selittäminen on edelleen kesken.

Suurella yleisöllä on se perin pohjin virheellinen luulo, että esimerkiksi sanojen ”kommunismi” ja ”sosialismi” pitäisi olla käsitettävästi kuvailtavissa ellei sitten suorastaan määriteltävissä. Ajatus on yhtä outo kuin vaikka sanan ”musikaalisuus” täsmentäminen. Ehkä siitä olisi apua, luultavasti ei. Ennen haluttiin tarkempaa tietoa siitäkin, mitä tarkoittaa ”taide”. Käyn mielelläni oopperassa mutta olen lakannut vastaamasta sille kansanosalle, jonka mielestä oopperan taloudellinen tukeminen julkisin varoin olisi lopetettava. Joskus ennen sanoin, että lakkautetaan ”Kurjat”, ”Cats” ja ”Annie mestariampuja” kalastaen väitettä, etteivät ne syystä tai toisesta olisi oopperoita. Ei sellainen naljailu johda mihinkään. Kuten ei johda sekään, että Madonna ja Lady Gaga ovat merkittäviä oopperataiteilijoita.

Tämä sitten ei ole vitsailua. Ajatelkaa itse, mitä hyötyä olisi väitellä siitä, onko tämä tai tuo esitys ”teos”. Ellei muuta kerrota, nimitys osoittautuu mielivaltaiseksi. ”Opera” muuten tarkoittaa ”teoksia”. Ja muistatte toivottavasti perustelun, jota aina käytettiin, kun oli päätetty lyödä lyttyyn joku taiteilijan tapainen, kuten Aleksis Kivi tai Väinö Linna: tämä ei ole se Suomen kansa, jonka minä tunnen (cit. Agathon Muerman; Aug. Ahlqvist).

Nyt kansanedustaja Arhinmäki on hyvin vasemmistolaisen näköinen varsinkin huutaessaan pää punaisena. Se on hyvä se. Täytyyhän maassa vasemmisto olla.

Ele Alenius ei ollut nuorempanakaan vasemmistolaisen näköinen, vaan vaikutti töölöläiseltä taidekehystämön omistajalta, joka on väitellyt tohtoriksi keynesiläisestä kansantaloustieteestä.

Nuoruuteni kommunistit olivat yleensä niin mahakkaita, että paljon puhuttu vallankumous Suomessa jäi tekemättä, koska he olisivat saaneet sydänhalvauksen yrittäessään kiivetä barrikadeille.

Niiden jotka jaksavat kirjoitella suomettumisen historiasta ja nykyisyydestä, olisi aihe esitellä rehellisesti Aleniuksen toiminta. Hän teki useita kertoja sen, mitä Suomessa ei muka uskallettu tehdä Neuvostoliiton pelossa. Hyvin merkittävänä vasemmistopoliitikkona hän muun muassa tuomitsi Neuvostoliiton aseelliset toimet Tshekkoslovakiassa 1968.

Tuo Prahan kevät tiedetään nyt käännekohdaksi monessa asiassa. Itse tapaus oli se, jota toinen merkittävä vasemmistolainen, eri puoluetta edustanut Mauno Koivisto kertoo saaneensa viljat vedet silmiinsä.

Käännekohta se oli siinäkin, että juuri nyt täyttävät seitsemääkymmentä ja enempää henkilöt, jotka eivät vieläkään keksi mitään pahaa siinä, että Neuvostoliitto antoi veljellistä apua panssarivaunuilla toiselle maalle, joka ei ollut sellaistakaan apua pyytänyt.

Tapaus on hyvin ajankohtainen, koska Neuvostoliiton mentyä mailleen nyt Venäjän veljellinen apu vyöryy Ukrainan vastaiselle rajalle, ja koska säät näyttävät sopivilta, saamme kohta nähdä lisää sotaa, johon Venäjä ei oman ilmoituksensa mukaan mitenkään sekaannu.

Leninin mainitsema ”hyödyllinen idiootti”, jota voidaan käyttää kuin stefaa eli akselin huulitiivistettä, on juuri Aleniuksen kaltainen henkilö. Tuo ”idiootti” viittaa halveksuntaan. Lenin oli suuri taantumuksellinen eikä siis tiennyt, että historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, ja tyranni saa aina palkkansa.

Käyttäisin Aleniuksen kaltaisesta nimitystä ”kunnian mies” tai ”henkilö, joka uskaltaa ajatella”. Lenin oli joidenkin – esimerkiksi minun – mielestä hulluksi tullut kellarirotta. Tällainen Alenius puolestaan on henkilö, jonka elämäntyö herättää suurta kunnioitusta. Hän ei kuulu niihin runsaana joukkona esiintyviin ihmisiin, joiden kohtalona oli olla suurenmoisen väärässä historian eri käännekohdissa.

Miten voi mantelitumake?

Kaksi yksinkertaista asiaa: olet tyhjää täynnä. Eikä sinua muutenkaan ole olemassa.

Ei pidä uskoa omia silmiään. Puu, pensas ja kivi, paperi ja sakset, ovat muka olemassa. Se on aistien ylläpitämä erehdys. Kun kaivaa esiin tiedot molekyyleistä eli ytimet ja niiden ympärillä hyvin kaukana vipattavat elektronit, niin selvää tyhjää jää todella paljon, melkein kaikki.

Edelle kirjoitettu on kirjaimellisesti totta, mutta silti kirjoittaja vetää lukijaa höplästä sivuuttamalla aaltoliikkeen ja kentät.

Vielä hiljan oli paikallaan ajatella, että oma ruumis on totta. Se tuntee kivun ja voi olla että nautintoakin. Sielua ei ole olemassa. Aivoissa pyörii jotain, mitä voisi nimittää esimerkiksi softaksi, siis tietokoneohjelmisto.

Olen tuntenut ja kukaties tunnen edelleen ihmisiä, etenkin luonnontieteen tutkijoita, jotka ovat edelleen tällä kannalla. Sellaiset sivistyssanat kuin materialismi ja determinismi tulevat mieleen tässä yhteydessä.

Tiede-uskonto on lähes yhtä vahingollista ”oikealla puolella” eli tiedeyhteisöjen ja erilaisten tutkimusten ja kurssikirjojen hyväksymässä muodossa kuin höpö-tieteessä. Tällä kertaa riitaa haastamatta haukunulkomaalaisia – vanhatestamentillinen kirjaimellinen luomisusko on minustakin järkyttävän tyhmä ajatus, joka kaatuu ensimmäisiin ajatuskokeisiin, saati sitten sitoviin todisteisiin jo makroskooppisella tasolla.

Popperin – Kuhnin falsifiointiperiaate on ihan hyvä arjen ajatus, vaikka tuntuukin olevan pohjaltaan niin ja näin. Tieteellinen tosiasia on sellainen ilmiö, joka voidaan todistaa vääräksi. Tämä oivallus ei taida olla tieteellinen, koska sitä ei voi todistaa vääräksi.

Mielikuva ja kielikuva omasta itsestä ei ole miltään osin tieteellinen, vaikka tukeutuu tieteellisiin havaintoihin. Sinussa ei ole monta molekyylia, jotka olisivat olleet ruumiisi osia viisi vuotta sitten. Solukko uudistuu jatkuvasti, myös hermoston solut, toisin kuin vielä äskettäin luultiin. Uudet molekyylini joutuvat ”opettelemaan”, miten ollaan minä. Jokin osa ”minuutta” (mind) säilyy. Kun näen albumissa valokuvan, sanon ääneen, että tuossa olen minä 30 vuotta sitten. Havainto on merkillinen, koska yksikään neuroni ei ollut maisemassa, kun näin valokuvan viimeksi 29 vuotta sitten.

”Muisti on ikuinen”. Kaunis lause, mutta valitettavan sotkuinen. Muisti, jonka turvin sanon asiastani täysin varmana, että tuossa eilen Jykelle näyttämässäni valokuvassa on kotitaloni, on oikeassa. Taloa ei ole enää olemassa. Voisin koota serkkujani ja pari uskottua miestä todistamaan valaehtoisesti valokuvan perusteella, että näin on. Puhutaan lähimuistista ja pitkän ajan muistista.

Pelatessani jatkuvasti vanhojen paperien kanssa käteeni osuu välillä vahakantisia vihkoja, joihin olen kirjoitellut kaikenlaista. Onneksi minulla oli menneisyydessä eli ennen aika-leimaavia tietokoneita tapana aloittaa merkinnät päivämäärällä. Siellä on kuulkaa sensaatiomainen määrä selostuksia asioista, joista minulla ei ole mitään mielikuvaa. Asiat ovat tyypillisesti yhdentekeviä. Oltiin kylässä jonkun luona ja tämä joku sanoi jotain, kiipesi pöydälle ja seisoi matolla päällään. Jään miettimään, onko koko juttu keksitty.

Aamulla muistin, miten oksensin, mutta en saa mieleeni, menikö lattialle vai puutarhaan. Olin Marseillessa, vuosi oli 1962, ja kysymyksessä oli kaikkein tyypillisin ruokamyrkytys. Asialla olivat varmaan kaupungin kuuluisat sinisimpukat, joita ei pitäisi syödä.

Äitini on säästänyt ja lajitellut kaikki saamansa postikortit vuodesta 1936 alkaen. Yksi kortti on minulta tuolta samalta matkalta 1962. Postileimasta ilmenee sama kuin kortin kuvasta. Aix-en-Provence. Olenko ollut siellä? Katson kuvia Googlesta. Kaksikerroksinen akvedukti on tuttu. Sen näin.

Kehityspsykologia kertoo kauheita. Asiasta on kiistelty pitkään. Nyt vähintäänkin vakavasti otettava tulkinta arvioi, että muistikuva konsolidoituu eli vakiintuu omia aikojaan, mutta olemassa on myös uudelleen konsolidoituminen. Kun asia palautuu muistiisi – kun esimerkiksi hölmöyksissäsi menet luettelemaan saksan vahvoja verbejä, muistijälki verestyy eli tuoreutuu – mutta muuttuneena!

Muistaminen muuttaa muistikuvaa. Eli mikään ei ole totta. Eli tällainen tutkimustieto selittää sitäkin, miksi esimerkiksi oikeudenkäyntien todistajankertomukset ovat niin epäluotettavia. Tämä asia tunnetaan yleisesti, ja varmaan kaikilla tuomareilla on siitä kokemuksia. Minulla on, paljonkin. Ainakin asian vähäpätöisyys tukee käsitystäni, että väärin muistaminen on hyvin usein tahatonta. Jos todistaja on kuullut ennen oikeudenkäyntiä, että risteyksessä paloi keltainen valo, hän ”muistaa” sen, vaikka olosuhteista käy ilmi, ettei hän nähnyt sitä, koska oli juuri sitomassa kengännauhojaan.

Kuvasta – muistan tuon lampöun kiinnikkeen ja kipsikoristeet, rosiksen ykkösosasto.

Tervetuloa, kuolema

Iltapäivälehti kertoi omaisten lääkäreille suunnittelemista hankaluuksista, kun lähes satavuotias äiti oli menehtynyt lonkkaleikkaukseen.

Yksi monista järkytyksistä erilaisilla osastoilla, jotka ovat tulleet nyt pitkän ajan kuluessa aivan liiankin tutuiksi, on omaisten osaamattomuus. Siellä tulee sellainen tunne, että mitä koulutetumpia omaiset ovat ja mitä varakkaampia, sitä pahemmin heillä on tumput suorina. Useat eivät osaa edes itkeä.

Luulen että taustalla on häpeä ja oman kuoleman pelko. Sairaus, vanhuus ja kuolema ovat näet häpeän aiheita keskivertokansalaiselle. Joka tätä epäilee, menköön lauantaina lähimpään kirkkoon katsomaan, miten kömpelösti ja luimistellen lähisuku istuu etupenkissä.

Vanhusten väitetty huono hoito on suosittu poliittinen teema. Minkä verran sillä on tekemistä todellisuuden kanssa, sitä sopii kysyä. Nykyisin on edelleen vallalla perinteinen ajattelutapa. Oma kokemus ja ehkä yksi tai kaksi marketissa kuultua kertomuksen pätkää muodostavat ”totuuden”, jota ihminen on valmis julistamaan teillä ja aitovierillä.

Vaaraton esimerkki: jos kirjoitan, että korpraalit ovat tyhmiä ja vastenmielisiä ihmisiä, saan heti kannatusta ja vastustusta, vaikka väite ei ole edes väärä.

Arkikeskustelua auttaa ja rasittaa sekin ongelma, ettei tosiasiaväitteitä tunnisteta. ”Aurinko on noussut” on tosiasiaväite. ”Eilen oli huono ilma” ei ole tosiasiaväite.

Vakiintuneita tosiasioita on käytännöllistä pitää väärinä ja harhaanjohtavina. Sitä ne yleensä ovat. ”Makuasioista ei voi kiistellä.” – Juuri makuasioista voi kiistellä ja on syytäkin.

Tieteessä korkeakouluissa opetettu on oikeastaan karkeaa yleistämistä eikä siis pidä paikkaansa, yhtä vähän kuin Popperin ja Kuhnin peruskursseilla opetetut käsitykset tieteen toimintamalleista. Siitä huolimatta on lupa sanoa, että jos tosiasiat osoittavat toista, luovun aikaisemmasta käsityksestäni eli ”käännän takkini”. Esimerkkejä tällaisen tarpeesta löytää helposti esimerkiksi sairauksien jakamisesta elimellisiin ja oman psyyken ruokkimiin. Vielä parempia esimerkkejä löytyy mietittäessä syöpäsairauksien syitä.

Kuoleman edessä on turha tavoitella lompakkoaan. Sellaistakin on kyllä joutunut katselemaan. Lääkäri voi olla lahjottavissa, mutta kuolema ei ole.

Mitä tunteita lääkärin tai sairaalan haastaminen oikeuteen tuossa kuvaillussa tapauksessa helpottaa? Vastauksia on monta. Usein tuntuu, että kaikin puolin päätön käyttäytyminen, jota näkee tavallisesti perunkirjoituksissa ja perinnönjaon yhteydessä, kertoo että päällisin puolin normaalilta vaikuttavat ihmiset, joilla on tukka kammattu tai meikit kohdallaan, joutuvat mielenhäiriön valtaan.

Tämä selitys ei ole erikoisen uskottava. Ainakaan sen tueksi ei voi kerätä perusteita. Edesvastuuttomaan toimintaan johtava mielenhäiriö ei ole noin vain todettavissa. Oikeudellinen mielentilan tutkimus on seurauksesta syyhyn päättelemistä eli siis rationaalisuuden kannalta nurinkurista.

Valtion, kunnan, yhtiön, naapurin – kenen tahansa haastaminen oikeuteen (riita-asiassa) on haastajapuolen epäonnistumisen merkki, ja syy on usein asianomaisen oma sielullinen alamittaisuus.

Joissakin tapauksissa uhkailu on hyvä keino. Se pudottaa saalistajista ammattitaidottomimman siiven kuvasta. Jos tuntisin asianajajia, saattaisin vakavissani ehdottaa sellaista tienaamiskeinoa, että lähetellään päämiehen pyynnöstä vertahyytäviä kirjeitä eri puolille ja jätetään aina asia siihen. Ellei toinen tokene kirjeestä, josta näyttää käyvän ilmi, että käytettävissä on vähintään suorasuuntaustykki, silloin on viisainta antaa periksi, vaikka olisi kuinka oikeassa.

Kirjettä kirjoittaessa pitää muistaa, että kuritushuone on yhdyssana ja roisto kirjoitetaan virkkeen keskellä pienellä alkukirjaimella.

Sellaisia terveisiä

Muutaman kerran on ohimennen mainittu niin sanotun luovan työn tekijöiden oikeuksien edistäminen.

Kun en keskittynyt kunnolla, oikein hämmästyin. Onko niitä edistetty? En ollut kuullutkaan.

Tavallisesti nykyisin kyllä sekoitetaan sanat tekijänoikeus ja tekijänpalkkiot. Tekijänoikeuksia voi edistää ilmaiseksi. Itse istuin viikolla edistämässä tekijänoikeuksia ilmaisella lounaalla Aleksanterinkadulla. Hyvin oikeudet edistyivätkin.

Viime vuosina on hävitetty jokseenkin tehokkaasti kaksi kirjoittajaryhmää, nimittäin toimittajat ja suomentajat. Varmuuden vuoksi kysyin tarkat tiedot, kun perheessä ja ystäväpiirissä harjoitetaan näitä ammatteja.

Kirjailijoiden ja kirjoittajien saamien tekijänpalkkioiden kehityksestä ei ole julkista tietoa eikä yksityistäkin. Olen tehnyt omia laskelmia, koska olen kerännyt kustannusliikkeiden luovuttamat tiedot eri julkaisulajien myynnistä tai ainakin liikevaihdosta. Tietoja on monelta vuosikymmeneltä.

Laskelmani mukaan kirjoittajien tulot kirjoittamisesta ovat pudonneet puoleen viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana. Kirjojen ja painettujen lehtien myynti laskee jatkuvasti. Tekijänpalkkiot maksetaan myyntituloista. Äänikirjat ja e-kirjat ovat edelleen myynniltään vähäpätöisiä tuotteita.

Toimittajat on pakotettu freelancen asemaan eli heidän olojaan on huononnettu dramaattisesti. Muinaisuudessa tuo freelance kuulosti joistakin hienolta, koska ne alle kymmenen tai alle viisi huipputekijää olivat vapaita peitsimiehiä. Nykyisin toimittajan siirtäminen työsuhteesta yrittäjäksi merkitsee riskin siirtämistä toiminnan taloudellisesta tuloksesta. Rahattomuuden riski on siis nykyisin myös kirjoittajan.

Käännöspalkkioista en kestä oikein kuullakaan. Osaan oikein hyvin laskea keskivaikean, kunniallisen, englanninkielisen romaanin käännöspalkkion tason muutoksen, koska olen nostanut noita palkkioita itse niin kauan. Peruskouluun pääsee yleensä määräaikaiseksi. Jos englannin taito on siis kääntäjän tasoa, epäpätevänä opettajana ansaitsee noin kolmanneksen enemmän kuin suomentamalla vuoden kohukirjaa. Kun itse käänsin, pääsin lukion lehtorin ansioille tekemällä vain kymmenen tunnin työpäivää.

Käytän tässä vertauskohtana menneisyyden lukuja, koska kirjoittajana olen tietenkin petturi. Arvaan kyllä, että pian joku rupeaa ostamaan ”ystäviä” Facebookiin ja vaatimaan kavereiltaan rahaa oravan kuvista Instagramissa ja vastaavasti ennen pitkää myydään lippuja häihin ja häälahjoista – rahaa tai lahjakortti – aletaan periä vero, kuten oikeastaan kuuluisikin.

(Tuhannen kappaleen kirjan myynnistä voisi parhaassa tapauksessa kostua noin kolme tuhatta euroa brutto. Tuhannen kappaleen myynti on todella hyvä tätä nykyä.)

Näiden lauseiden taustana on ”digitalisointi”, joka pysyy otsikoissa, vaikka se on vaikea sana, kun siinä on sekä d että g eli omalla äidinkielelläni ree ja kee. Sana tarkoittaa sormeilua.

(Kummallinen termi on sellaista perua, että latinan ”sormi” viittaa kymmentä pienempiin eli sormin laskettaviin lukuihin. Erilaisten vaiheiden jälkeen sana alkoi viitata numeroihin yleisesti. Tietotekniikassa käytetään perimmältään vain numeroita eli kahdella numerolla ilmaistua tietoa ”virta kulkee” ”virta ei kulje”, jotka sitten muunnetaan käytön mukaan kirjoitukseksi, kuviksi ja ääneksi.)

Aina kun ”digitaalinen” tulee laajemmin puheeksi, tilanne on se, että jollain suunnalla on oivallettu uusia ansaitsemismahdollisuuksia. Valtiovalta näkee puolestaan lähinnä verotusmahdollisuudet ja onkin käyttänyt niitä tehokkaasti.

Varsinainen digitointi ei kiinnosta ketään, ei varsinkaan kustannusten maksajia. Kysykää tieteellisiltä kirjastoilta.

Luulisi että koulutuksen yhteydessä mainittaisiin myös opetettavat asiat. Tiedossani ei ole, kuka mahtaa jatkossa julkaista oppimateriaalin. En osaa kuvitella esimerkiksi tietotekniikan opetusta sellaisessa tilanteessa, että käytössä ei olisi hyvää oppimateriaalia. Sitä on, koska englanninkielinen kelpaa. Monissa muissa aineissa tilanne on huonompi-

Mielestäni välttävä suomen kielen suullinen ja kirjallinen taito on Suomessa hyvä asia. Kuka sitä opettaa ja mistä materiaali? En tiedä.