Taistelua

 

Herrat lupasivat leipää, mutta antoivatko he leipää? Suuria kiviä! Ja niistäkin herran perkeleet olivat vieneet kaikkein suurimmat.

Näyttäisi että työväenliike on suomessa nuori sana. jonka taustalla voi olla työläs pellavan tai villan käsittely. Kirjojen mukaan “työläinen” on oikeastaan palkkatyöläinen, ja työläisen ja käsityöläisen välillä on ero.

Isoisäni aikaan “työmies” tarkoitti rahapalkkaa saavaa. Maaseudulla “sekatyömies” saattoi saada kolikon, silakan tai ei mitään. Rinnakkaissana “pesti” tarkoitti tehtävien ja niihin liittyen makuupaikan ja murkinan saamista palvelijana, yleensä yhdeksi vuodeksi. Mielenkiintoista, että “pige” ja “dreng” ovat tanskan kielessä tyttö ja poika eivätkä siis piika ja renki.

Hiukan samaan tapaan kuin nyt mainitaan kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat ennen pantiin vaistomaisesti vastakkain maalaiset ja kaupunkilaiset. Koulussakiin piti kirjoittaa aineita esimeriki otsikolla “maaltapako”, joka oli vähän niin kuin syntiä.

Todellisuudessa ennen ensimmäistä maailmansotaa  maalta muutti neljäsataa tuhatta ihmistä, puolet Amerikkaan ja puolet kasvaviin kaupunkeihin. Pietarissa asui pysyvästi kymmeniä tuhansia suomalaisia, mutta heillä oli usein tapana palailla suomenkielisiin kyliin. Liioitellen on kyllä sanottu että Pietarin “kaikki” kivityömiehet ja nokikolarit olivat suomalaisia.

Oppikirjoissa edelleen viihtyvä väite perinteisesti vapaista suomalaisista talonpojista on hyvin harhaanjohtava. Kaupunkeja ei juuri ollut, paitsi piskuinen Turku, jaa maalla asui monenkirjavaa väkeä. Jopa sotamiehet olivat 1700-luvun lopun suhteellisen rauhallisissa oloissa maasta oman ja perheensä toimeentulon ottavia. Sahoja oli joitakin kymmeniä, mutta metsä- ja maatalous eivät varsinaisesti eronneet toisistaan. Suuren murroksen aiheutti isojako eli maanjaot, jotka poistivat vainiopakon. Vainiopakko oli käytännössä merkinnyt että kaikkien oli viljeltävä samaan aikaan samaa lajiketta. Se oli pettämätön keino pitää maalaismaisema muuttumattomana eli siis ennätysmäisen takapajuisena. 

Elinkeinovapauteen asti eli vuoteen 1879 isäntäväki oli velvollinen pitämään ulottuvillaan olevia kurissa ja komennossa. Kuinka ollakaan, säätykierto oli vähäistä ja usein laskevaa. Tilastoissa säilyi melkein itsenäisyyteen asti otsikko “rappiolle joutunut porvari”. Tässä yhteydessä “porvari” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin luvallisesti kaupungissa asuva, ja “rappio” saattoi merkitä vaikkapa leskeksi jäämistä.

Isäntäväen oikeuksista siteerattiin vanhan lain Pahanteon kaaren pykälää: jos renki lyö sitä oma isäntäänsä, olkoon hengens rikkonut (kuolemanrangaistus). Jos isäntä lyö sitä omaa renkiänsä niin ettei se tule siitä vaivaiseksi, olkoon sillään.

Etenkin Topelius istutti koulukirjoillaan ja laajoilla romaaneillaan moniin käsityksen menneisyyden tasapainoisuudesta.

Mitään sellaista ei ollut. 

Suomi oli maailman pohjoisin, hyvin harvaan asuttu maatalousmaa, jossa oli Euroopan pienin herrasväki. Kun itsenäistä väestöä oli 35 prosenttia, epäitsenäistä oli 60 ja tuo ero 5 prosenttia oli myöhempää keskiluokkaa ja prosentin osa työnantajia tai säätyläisiä. Nämä luvut viittaavat vuoteen 1910.Sekä maalla että kaupungeissa vallitsi kiihkeä kilpailu asemasta, ja jokaisen kuului “tietää paikkansa”.

Vuoden 1918 räjähdyksen jälkeen huonosti tuottava maanviljely muuttui nopeasti huonosti tuottavaksi pienviljelyksi, johon palattiin vielä toisen maailmansodan jälkeen. 

Ihmeellinen “Seitsemän veljestä” kuvaa tämänkin. Enimmäkseen kaikki olivat riidoissa kaikkien kanssa. Papit ja lukkarit olivat kurinpitäjiä eli esivallan virkamiehiä. Sosiaalisen kanssakäymisen muoto oli kiertolaisten eli Rajamäen rykmentin ahdistelu ja nyrkkitappelut Toukolan kyläläisten kanssa.

Mutta vuosina 1861 - 2000 maan bruttokansantuote kasvoi 21-kertaiseksi. Viljelyn varassa ollut yhteiskunta romahti. Maaseutu menetti 1960- ja 70-luvulla enemmän ihmisiä kuin tuon aikakauden nälkäkastrofeissa ja sodissa yhteenlaskettuna.

Sotien jälkeen rakennettiin kiihkeästi kouluja ja terveyskeskuksia ympäri maata. Kun ne oli saatu valmiiksi, niitä ei enää tarvittu, ja peltoja alettiin paketoida. Viljelyammateissa olleiden vanhempien lapsista noin kolme neljästä poistui paikkakunnalta. Korjuun koneistuminen autioitti metstätyömiehiä varten ajatellut syrjäkylät riittämättömine asutustiloineen. 

Tämä uhkaa jatkua. Herättimenä on pari vuotta sitten ilmestynyt “Suomen rakennehistoria (Näkökulmia muutokseen ja jatkuvuuteen) (Haapala ym. 2018).