Aikamiesten viesti

Olin mukana suuressa muuttoliikkeessä 1960-luvulla, mutta Ruotsiin asti en mennyt, kuten 300 000 muuta.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi meitä oli alle kymmenen tuhatta vuodessa. Nyt on 33 000, vaikka lukio taantuu.

Korkeakouluopiskelijoiden määrä kolminkertaistui 1960-1970. Vuoteen 2008 mennessä se kolminkertaistui jälleen (nyt 180 000). Eikä yliopistoja saisi muka uudistaa…

Suomessa oli kaksi ja puoli kulttuuria. Yläluokka oli niin pieni, ettei sillä ollut vaikutusta. Meillä oli luokka numero yksi eli paremmin tai huonommin toimeen tulevat maalaiset, luokka numero kaksi eli ammattitaitoiset työläiset ja luokka numero kolme eli herrat ja puoliherrat, oikeastaan keskiluokka. Kuulun viimeksi mainittuun ja se on minussa kuin tatuointi.

Herraksi pääsi kieroilemalla mutta myös rehellisellä pelillä. Tutkimani ja jäljentämäni luettelot tulvivat 1800-luvun lopulla syntyneitä puusepän tai rautatieläisen poikia, joista on tullut merkittäviä virkamiehiä tai yliopistomiehiä. Papinpoikia ei lasketa, vaikka he saattoivat olla suomen kielen taitoisia.

Haluaisin ymmärtää, milloin ja miksi joidenkin rikkaiden ahneus ylitti järjen rajat. Toivoisin että kysymyksessä oli kultakuume (katso Chaplin). Pohjimmiltaan pöljät pelimiehet, joiden oikea laji olisi ollut pesäpallon maakuntasarja, pääsivät käsiksi toisten rahoihin.

Ajankohta olisi ollut 1985, ja tarina olisi kerrottu muun muassa KOP:n historiassa.

Sanoin ”pöljä”, en tyhmä. Esimerkiksi Wahlroos on ja Kouri oli todella älykäs. Se taas ei ole edes aihetodiste viisaudesta, johon perinteisesti kuuluu jonkin sortin todellisuudentaju.

Olen hiukan kiusaantunut siitä, etten ole koskaan tavannut kahta Pohjanmaan kuuluisuutta, Jorma Lillbackaa ja Vesa Keskistä, vaikka joidenkin sukulaisteni tekemiset liittyvät heihin. Lillbacka on kaksi vuotta minua nuorempi ja kotoisin Kauhavan Kettulasta, jossa äidinisälläni oli peltoa ja josta monet lähimmät kaverini olivat kotoisin. Yrittäjänä hän kuitenkin aloitti, kun itse olin poistunut paikkakunnalta. Keskisestä tiedän tädin miehen kautta – hän oli kotoisin Tuurista ja tunsi tai tiesi jo Toivo Keskisen.

Kiusaantuneisuus johtuu siitä, että näistä pohjalaisista edellisessä näen rehellisyyttä ja jälkimmäisessä ainakin suurta taitoa.

Mitä yläluokkaan tulee, Jaakko Lassilan isä oli ennen sotia Kauhavan kunnanlääkärinä, ja Lassila & Tikanoja oli moninkin tavoin tuttu yritys.

Suomessa vanhan sukupolven syntilistan kärjessä on vuonna 1918 käyty sota ja sen jatkoselvittelyt. Sekä punaiset että valkoiset hävisivät ja menettivät uskottavuutensa. Nykyhetken stalinisitikeskustelu peittää näkyvistä 1930-luvun stalinistit. He todella tiesivät, mitä Neuvostoliitossa tapahtui, ja ainakin 50 % sai surmansa selvittelyissä.

Sotasukupolvea olen arvellut parhaaksi; tämä johtuu osittain siitä, että heillä ei jäänyt aikaa muuhun kuin sotimiseen ja jälleenrakentamiseen.

Kahtena päivänä olen puhunut ja puhuttanut uskottavuudesta ja kuvattujen tapahtumien mahdottomuudesta. Siinä on ollut mukana tämän verran kieroutta: kuka olisi uskonut 1932 esitettynä kertomuksen siitä, mihin Neuvostoliitto ja Saksa (ja Kiina) menevät?

Sekä Stalinin että Hitlerin olisi heikkokin kustannustoimittajat pyyhkinyt pois täysin epäuskottavina tyyppeinä, joilla kukaties olisi sija Grimmin saduissa mutta ei ”todellisuudessa”.

Kertokaa se hänelle. Minun oli määrä pilkata sotasukupolven viihdemusiikkia, mutta kun hain Mauno Kuusiston YouTubesta, ”Kertokaa se hänelle” olikin yllättävän hyvä. Ei pilkkaamsta. ”Aikamiehiä” ja ”Iltatuulen viestiä” en kuitenkaan suostu kuuntelemaan.

Täysin mykistyneenä kommentoijan vihjeestä ja samalla siitä, etten itse huomannut katsoa Google Bookista (Mirsky) lahjoita seuraavan linkin.

”Kertokaa se hänelle” D. Hvorostvoskyn esityksenä. Eipä taida napolilaisuus tästä venäläisen esityksestä enäää parantua. Ainakin YouTubesta löytyvät Mari Lanza, Tito Gobbi ja Placido Domingo jäävät pistesijoille.

Biisin nimi on siis Ditincello vuie.

http://www.youtube.com/watch?v=L5R9Dl7_CUo

Luottamus

Alain Peyrefitte (ei kirjailija Roger Peyrefitte) julkaisi 1995 kirjan, jota ei taida olla englaniksi – ”La scoiété de confiance”, luottamuksen yhteiskunta.

Tuossa kirjassa, jossa käydään läpi taloustiedettä ja sosiologiaa keskiajan lopusta 1900-luvulle, pohditaan luottamuksen eli uskottavuuden mahdollisesti valtavaa merkitystä talouksille ja kulttuureille.

Kirjoittaja ei ole aivan kuka tahansa – akateemikko, gaullisti, informaatio-, tiede-, opetus- ja oikeusministeri eri hallituksissa. Hän kirjoitti laajan matkan ja huolellisen tutkimuksen jälkeen ilmestyessään 1971 ihmetystä herättäneen teoksen, jonka nimi oli ”kun Kiina herää, maailma vapisee”.

Ehkä hän on jäänyt gaullismin myötä hiukan unohduksiin. Ehkä Malraux sai hänellekin kuuluneen ansion ”kulttuurin-poikkeuksen” (l’exception culturelle) rakentamisesta ja rahoittamista. Sen hankkeen vuoksi Ranska on ehkä ainoa maa, joka ei tunne jäävänsä toiseksi Yhdysvaltojen rinnalla ja jonka omaa kulttuuria – tarkoittaa myös tiedettä – ei ole väitetty näivettyneeksi.

Tietenkin sillä on hintansa.

Jos Suomessa kirjoittaa todenkaltaisuudesta, aiheena on kirjallisuus ja kirjoittajan nimi on Anhava.

Ainakin Ranskassa tätä samaa näkökulmaa voi käyttää paljon laajemmin, kuten Peyrefitte teki, ja Mauss ja Braudel, Bloch ja lukuisat muut.

Saksa ja anglosaksit eksyvät edelleen peräämään ”totuutta”, joka on esimerkiksi taloustieteissä hiukan outo päämäärä. Samaa voi sanoa insinööritieteistä ja lainopista, jotka hakevat ratkaisuja – toimivia ratkaisuja. Ja sitten taas matematiikassa ja teoreettisessa fysiikassa on osia, joilla ei ole paljon tekemistä todellisuuden kanssa. (Tässä liu’uttiin todesta todelliseen.) Teoreeman todistus voi olla tosi, mutta kukaties sillä ei ole niin sanotusti mitään käyttöä.

Dekkareissa esitetään tarina tai useita tarinoita, joita pitää koossa kysymys uskottavuudesta. Yhtä kauan kuin kirjallisuutta on ollut olemassa, lukijat tai kuulijat ovat rakastaneet villejä valeita, jotka eivät mitenkään mahdu tunnettuun todellisuuteen. Ehkä niitä on rakastettu juuri siksi.

Tarina eli juoni todellisuudesta poimittuna ei toimi. Olen lukenut satojen rikosjuttujen asiakirjat, varmasti ainakin kahdensadan henkirikosasian. En muista niistä juuri mitään.

Tiedän hurjia elämäntarinoita. En aio maksaa vaadittu 300 puntaa 400-svuisesta elämäkerrasta, jonka G.S. Smith on julkaissut D.S. Mirskystä, miehestä joka ei ymmärtänyt Tshehovia mutta julkaisi ennen sotia edelleen parhaana pidetyn Venäjän kirjallisuuden (ja yhteiskunnan) historian.

Mirsky oli ruhtinas, ministerin poika, sitten Denikinin valkoisen armeijan sotilas, pakolainen Englannissa, jossa hän vaihtoi kieltä ja julkaisi Lontoon yliopiston professorina tuon kirjan ja muuta, hankki Maksim Gorkin kautta armahduksen bolshevikeilta, palasi Venäjälle, julkaisi jotain ja sai vaivoistaan kuulan kalloonsa 1939 ja luokkapetturin maineen.

Venäjällä häntä ei juuri tunneta. Englannissa hänet muistetaan mm. T.S. Eliotin ja Virginia Woolfin varhaisena ymmärtäjänä ja soihdunkantajana.

Nyt on niin, että Tshehovin ”Nainen ja sylikoira”, jossa ei tapahdu paljon muuta kuin muutama junamatka ja kohtaaminen, jonka aikana mies näkee itsensä peilistä, on paljon liikuttavampi ja uskottavampi kuin tuo tosi elämäntarina.

Esitän kokeeksi tulkinnan dekkareista – myös sellaisista kuin eilen puheena olleet Stieg Larssonin kirjat. Ne ovat tutkielmia uskottavuudesta – ja liittyvät siten Peyrfitten arvaamin tavoin talouden ja kulttuurin syvimpiin ja tärkeimpiin virtauksiin 1500 vuotta kestäneen (ja jälleen muotiin tulleen) dogmi-uskon aikakauden jälkeen.

Hylkään vanhafreudilaiset selitykset ja myös ajatuksen lukijoiden veren- ja kostonhimoisuudesta.

Jos näin on, ne ovat hyvin tärkeää kirjallisuutta. Jos näin on, myös monet lääkärisarjat (teho-osasto) koskevat pohjaltaan kertomusten ja löydösten uskottavuuden arviointia ja ilmiöiden tulkintaa.

Jos näin on, tarinan todenperäisyys tai siinä osoitettu kyky jäljitellä todellisuutta on sangen toisarvoinen asia.

Dekkareissa ja oikeissa tuomioistuimissa haetaan näyttöä ”beyond reasonable doubt” eli uskottavuuteen asti eli kaikki epäuskottavuustekijät hälventäen.

Kuvassa uskottauuden symboli – raha. Kullalla ei ole mitään arvoa – se sopii lähinnä koruihin, koska se ei hapetu. Muuten se on vai luottamusjärjestelmän symboli.

Stieg Larsson

Yritän ymmärtää, miksi Larsson-vainajan Millennium-sarjan kolmea dekkaria on myyty Ruotsissa 3 miljoonaa ja maailmalla yhteensä 10 miljoonaa nidettä.

Luin kaksi ja nyt kolmatta, ”Miehet jotka vihasivat naisia” ja ”Tyttö joka leikki tulella”. Kolmas on ”Pilvilinna joka romahti”. Se tuntuu parhaalta.

Olen odotellut vuosikausia, pääseekö joku suomalainen läpi samalla tavalla kuin ruotsalaiset Mankell, Guillou ja nyt Larsson. Brittilähteiden mukaan Sjöwall & Wahlöö oli tunnustettu ja myyty pari jo 70-luvulla. Brittiarvostelujen mukaan skandinaavisista jännäreistä – menestyjiä on jo monta muutakin – on vakiintunut jo ennakkoluulotkin. Jättiläismäisiä laiskiaisia, jotka roikkuvat pää alaspäin oksasta ja saattavat välillä räpäyttää jompaakumpaa silmäänsä, kun silmä kostuu itsesäälistä.

Larsson – ei mitään vaikeuksia lukea, eli tarina vetää. Tekstin kirjallinen taso – tukevasti keskinkertainen. Kokonaisvaikutelma – keskeneräinen. En ihmettele, että kirjat ovat kirjoittajan kuoleman jälkeen julkaistuja.
Paras puoli – tottuneen journalistin taito kuljettaa keskenään kilpailevia juonikuvioita. Hyvä ”skarvaus” eli siirtymä kohtauksesta toiseen. Heikkoa – sekä henkilöt että tapahtumat ovat liian outoja, kun lajityyppi on kuitenkin realismi. En pannut merkille henkilögalleriassa yhtään tavallista ihmistä.

Kaikki kolme päähenkilöä, merkillinen Lisbet Salander, tavallinen ja silti fiksu Mikael Blomqvist ja yläluokkainen mutta yllättäen fiksu Erika Berger ovat syvästi epäuskottavia. Kakkoskirjan kaksi asianajajaa – epäuskottavia. Pahikset – mahdottomuuteen asti epäuskottavia.

Kirjoitan tämän tietäen, ettei kukaan järkevä kustantaja olisi kallistanut korvaansa Ian Flemingille ja että James Bondin hahmo oli kaikkien asioita vähänkin tunteneiden silmissä täysin naurettava. Luulen että Flemingin oma arvio oli sama; hän kuoli ennen kuin menestyksen rannattomuus kävi ilmi.

Mutta eipä Aku Ankkakaan ole erikoisen uskottava tyyppi – eikä scifin hulluuden rajoilta (Gibson) lähtöisin oleva Terminator.

Ehkä suomalaisten dekkarin kirjoittajien puute on poliittinen. Guillou, Mankell ja Larsson ovat kaikki olleet ja Larsson taisi vielä kuollessaan olla hyvin vasemmistolainen. Sitä perua heille on yhteistä epäluulo, ajoittain vihamielisyys, esivaltaa ja auktoriteetteja kohtaan. Siksi he kuvaavat usein huonoja poliiseja, huonoja tuomareita, vastuutonta mediaa, rikollisia rikkaita.

Jännärin pysyvä ongelma on uskottava paha vihollinen. Korkeajännityssarja tuli toimeen natseilla vuosikymmeniä. Bond siirtyi taistelemaan Neuvostoliiton sijasta omituista rikollisjärjestöä vastaan. Suomessa on tehty uskottavia (Rönkä) ja kohdin vähemmän uskottavia (Reijo Mäki) yrityksiä löytää paha Viron tai Venäjän järjestyneestä rikollisuudesta.

Viimeistään tässä kohdin nousee mieleen populismi.

Vanha työväenliike menestyi vastustamalla ”herroja”, ketä he sitten olivatkaan. Vennamo sanoi, että kyllä kansa tietää, mutta ei selittänyt, mitä kansa tietää. Luen Soinin perussuomalaiset populisteiksi.

Vakava kysymys: entä jos Ruotsin kaltainen yhteiskuntamalli todella on vaikenemisen salaliitto, joka piilottaa kauheuksia? Entä jos rasistit, fasistit ja rodunpuhdistajat nykivät edelleen naruista?

Olen alkanut epäillä, että dekkari on tavalla tai toisella satuun ja myyttiin verrattava kanava esittää asioita, jotka ovat totta, vaikka eivät pidä paikkaansa.

Onko menestyvä dekkarin kirjoittaja piiloanarkisti?

Larsson, Mankell ja Guillou ovat avoimesti ”anarkisteja”. Analyysi on vaikea. Helpoin selitys heidän edustamaansa kirjallisuuteen on raha ja kuuluisuus. Kun niitä on, mallaa olla toisinajattelijakin.

Toisaalta ”populisti” viehättää. Ehkä termi on saamassa vanhaa merkitystään – taistelua ”tavallisen ihmisen” puolesta hallitsevaa eliittiä vastaan.

Ehkä meidän on Suomessa vaikea käsittää tätä, koska meillä valtaeliitti on ollut perinteisesti vieraassa maassa, Suuressa itäisessä vaalipiirissä.

Ehkä olisi tanssittava tähtien kanssa. Itse jään epäluuloisena seuraamaan tilannetta.

Muuten – Larssonin Lisbet Salander on Modesty Blaisen kääntöpuoli, luonnonnero, jolla on suunnaton selviytymisen tahto ja taito.

Laulaa niin kuin meri

Leinon myöhempiä runoja häiritsee monin kohdin niihin sijoitettu – mahdollisesti teosofinen – sanoma ja perusteeton toivo. Huomentuulet tuntureilta henkää…

Silti hän siteerasi sata vuotta etukäteen Richard Rortya:

Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur’ suvantoni jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri Jumala,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.

Rorty oli viehättävä ja poikkeuksellinen filosofi, koska hän leimasi muun muassa itsensä fundamentalistiksi, joka on ottanut tehtäväkseen ”avartaa oppilaiden horisonttia” vierottamalla heitä takapajuisista uskonnollisista ja vastaavista typeryyksistä ja samalla siis vanhemmistaan ja kotiseudustaan.

Jollain ihmeellisellä tavalla hän kuoli juuri oikealla hetkellä, haimasyöpään 76 vuoden iässä kesällä 2007. Hän nimittäin on jollain kaamealla tavalla Obaman kauden ajattelija.

Mutta viis siitä. – Kuultuaan diagnoosinsa Rorty, joka tapauksessa yksi aikakauden puhutuimpia filosofeja, julkaisi pienen pätkän, jonka haluaisin mielelläni saattaa yleisempään tietoon.

Hän kertoo istuneensa pohtimassa kohta tapahtuvaa kuolemaansa poikansa ja jonkun serkun tai vastaavan kanssa, joka oli baptistipappi.

Nämä olivat kysyneet, että tahtooko yhtään tulla uskonto mieleen. Rorty oli sanonut että ei. Entä filosofia? ”Sanoin etten näe oman enkä lukemani toisten filosofisen kirjallisuuden liittyvän millään mainittavalla tavalla puheen olevaan tilanteeseen eli omaan henkilökohtaiseen kuolemaan.

”Eikö mistään lukemastasi ole ollut hyötyä?” poika oli kysynyt.

Silloin Rorty oli puuskahtanut, että kyllä – runoudesta. Lyhyen kirjoituksensa alussa (Fire of Life, Poetry Foundation) hän väitti, että runoilijoilla on mielikuvituksensa vuoksi mahdollisuus rikastaa kieltä ja siten elämää.

Rortyn pitkään hellimä ajatus oli tunnetusti se, että maailma ei ole totta eikä valhetta, mutta kieli voi olla. Filosofia tutkii lauseita kielestä eli kuvauksia maailmasta.

Hän ei väitä, että runous voisi tuottaa etevämpiä kuvauksia maailmasta kuin tiede, mutta kieltämättä hän puhuu siihen suuntaan. Ja hän käyttää sanaa ”runous” eräiden kirjallisuuden tutkijoiden (Harold Bloom) tapaan väljässä mielessä niin että se tarkoittaa myös merkittävää proosaa ja monia poikkeuksellisen sähäköitä asiatekstejä.

Hän esittää pari esimerkkiä vanhemmasta eli edellisen vuosisadan runoudesta ja mainitsee sisällön lisäksi rytmin ja loppusoinnut, jotka vaikuttivat häneen suuresti ja suotuisasti siinä tilanteessa.

”Nyt minusta tuntuu, että olisi pitänyt viettää hiukan enemmän aikaa lukemalla runoutta. En tarkoita, että runous kykenisi ilmaisemaan sellaista, mihin proosasta ei ole. En tarkoita että runoilijat… olisivat voineet ilmaista jotain sellaista, mikä on jäänyt filosofeilta salaan.

Mutta toivon että olisin kalistellut vähän enemmän niitä vanhoja kastanjoita – ja osannut hakea enemmän ystävyyttä. Ihmiset ovat enemmän ihmisiä, jos heillä on muistissaan vauras varasto runoutta.”

(Vainajan siteeraamassa Swinburnen runossa on tuo sama joen ja meren kuva kuin Leinolla. Onneksi hän ei ollut lukenut niin paljon kirjallisuudentutkimuksesta, että olisi tiennyt, miten vanha ”topos” se on lyriikassa…)

Rakentajan sanat

Joskus amatöörin itsepintainen keräilytyö osoittautuu arvottomaksi. Hyvin usein ammattilaisten ankara uurastus tuottaa vesiperän. Suhteellisen harvoin on tilaisuus tutustua vuosikymmenten työn tulokseen ja sanoa käsi sydämellä, että kylläpä on hieno, taiten tehty ja tarpeellinen tapaus.

Erkki Helamaa – vuosikymmeniä Tampereen teknillisen yliopiston talonrakennuksen professorina toiminut henkilö, julkaisi Vanhan rakentajan sanakirjan, jonka alaotsikko on rakentamisesta, rakennuksista, rakenteista. Kustantaja on SKS.

Kirja ei ole mahdottoman iso eikä sietämättömän kallis. Mutta hyvä se on! Myös julkaisijaa pitää kehaista – sanakirja on varustettu selittävin piirroskuvin, ja ne ja painoasu tekevät kokonaisuudesta yhden vuoden kauneimmista kirjoista.

Lieneekö ollut kilpailussa mukana? Kauneus on nyt, kuten kuuluu, hillittyä ja kirjan selkeyttä ja käyttöä korostavaa.

Luulitte siis osaavanne suomea? Minkä osat ovat hamara, sapsa, lape, palko, kasa, varren niska, varren selkä, varren maha, polvi, ponsi, ponnen maha ja nuppi?

Kirveen.

Ja tylsä kirves on kalso. Ja kalso mies – kuten Lauri Viita kirjoitti – sopii mihin tahansa. Ei sanota ääneen, että ei mihinkään kunnolla.

Kirjoittaja on parhaan perinteen mukaan koonnut esimerkit sanoistaan tieto- ja kaunokirjallisuudesta. Runsaasti edustettuna ovat tietenkin Paulaharju ja Päätalo: ”Suoro, mulkku – sauvatärytin betonimassan tiivistämiseen; ks. tärytin. ’Lahtinen, työnnä se suoro tuonne kiilakivien viereen, jää muuta rotanpesiä’. Päätalo 1958 – Selityksenä mainittakoon, että Lahtinen käsitteli lähes metrin pituista ja ranteen paksuista sauvatärytintä kuin jättikokoista hevosen suoroa.”

Kirja ei ole kansatieteellinen, vaikka vanha maalainen perinne on hyvin esillä. Ainutlaatuista ja korvaamatonta on hiljan unohtunut kaupallinen nimistö, joka on tuotu melkein kiinni nykyaikaan – Toja-levy tai insuliitti, jonka kohdalla mainitaan Huoko, Karka, Salpa, Halltex, Sampo, Savo, Jyry ja Leijona, Suomessa Karhula vuosta 1931 (The Insulite Co of Finland).

Kaunokirjallisuuden lukija voi tutkia, mikä oikeasti on ’kitapuu’. Ristisanatehtävien ystävä voi tutustua ansasrakenteeseen.

Ja sitten työtavat – salvokset, liitokset, limitykset, jiiraukset.

Ja lukemattomat erikoisuudet – terveisiä vain oikeuskanslerille: Jonkka, käpälä, ruoteisiin naulattu pidäkepuu, joka pärekaton teossa piti linjalaudan eli riian paikallaan.

Sopiva.

Souvari – kuljeskeleva sekatyöläinen. Souvi (ruotsin sjå = puuha), raskas ja huonosti etenevä työ. Souvi on lähtöisin merimiesten kielestä (holl. sjouw = homma).

Kuisti, kvisti, viski, visti (ruots. kvist), himmeli, milla, piislaki, pislaaki (ruots. bislag, saks. Beischlag), roussi, pylväiden kannattama avoin ja ikkunallinen ulkoportaan katos tai laudoista rakennettu, julkisivusta ulkoneva suoja.

Veranta, veranto (ruots. veranda, ransk. véranda), kuistikko, vilpola...Veranta on tullut suomeen ruotsista 1800-luvun lopulla, mutta kaikissa Euroopan kielissä esiintyvä veranta sana on intialaista juurta; hindustanin veranda merkitsee katettua, edestä avointa eteistä.

Pitää vielä yllyttää – jokseenkin tavallisessa arkielämässä ja kirjallisuudessa kumminkin tulee vastaan sanoja, joiden merkitys on hämärä tai tuntematon. Piisin ääressä istuminen lienee harvoille tuttua. Siitä ei nimittäin ole suurta iloa. Piisi ja usein takka lämmittävät vain tulen loimotuksella. Se kapine, joka pitää pakkasen poissa, on uuni.

Yksi esimerkki kymmenistä – minulle uusi tieto: urakka, ven. urók.

Etymologia on viehättävää – kunhan sitä käyttää taiten. Muista menneisyydestä selityksen, jonka mukaan saksan ja ruotsin perintö (Erbe) ja työ (Arbeit) ovat sama sana kuin suomen ”orpo” (latinan ’orbus’).

Orpo perii mutta saa tehdä paljon työtä.

Kerrostalot

Ellette tiedä, oma kirjastonne hankkii varastokirjastosta vaikka mitä nopeasti. Minulla meni pupu housuihin, kun näin kirjan Kerrostalot I-III, Petri Neuvonen – Erkki Mäkiö – Maarit Malinen (Rakennustietosäätiö) hinnan. Myynnissä on uusi, yhteen niteeseen mahdutettu versio. Minulla on hiukan vanhempi, kolminiteinen. Tarinaa on 1880-2000.

Sen lisäksi että olen pakonomainen hyödyttömän tiedon hamstraaja nyt aavistus johdatti minut jäljille. En ole koskaan osannut edes epäillä, että itsestään selvien paperi- ja sahateollisuuden lisäksi huoneenrakennus (nyk. talonrakennus) on ala, joka on perustunut hyvin laajasti patentteihin.

Tästä huolellisesti tehdystä, laajasti arkistoissa säilytettyihin dokumentteihin ja piirustuksiin perustuvasta teoksesta saa sen käsityksen, että melkein mikä tahansa aine, laasti, ruukki, liima ja litku on ollut alkujaan suomalaisen tai saksalaisen patentoima.

Ennen kaikkea teos on haltioittava siksi, että tässä on nyt kaikki se, mitä arkkitehtuurikirjat eivät kerro, ja lisäksi paljon sellaista, minkä Helsingin Sanomien ”Helsingin vanhat korttelit kertovat” –sarja olisi saanut luvan ottaa huomioon.

En ainakaan minä ollut tiennyt, että Etu-Töölön sisään vedetyt ullakot, jotka olivat oikeastaan asuinkerroksia, johtuivat kaupungin rakennusmääräyksistä. Kun oli lupa rakentaa vain niin ja niin monta kerrosta, sanaa ”kerros” alettiin tulkita luovasti. Nämä nyt kai tavoitelluimmat ”penthouset” rakennettiin vähän salaa. Olisikohan rakennustarkastajakin saanut nestemäistä lääkettä ummistettuihin silmiin?

(Kirjassa sitä ei kerrota, mutta Helsingin rakennustarkastus oli sangen hyvä ainakin 1960-luvulta alkaen, kun taas Espoosta ei todellakaan voi sanoa samaa.)

Myös kulttuurihistorian tiedot karttuivat niin että ropisi. Ruotsissa tehtiin sitä ja tätä – esimerkiksi välipohjat massiivilaattoina – mutta Suomessa kyräiltiin ja epäiltiin ja naputettiin hampaat irvessä puisten välipohjien puisia palkkeja ja haalittiin täytteeksi suunnattoman palonarkaa kutterinlastua kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, kunnes niukkuus eli Siperia opetti.

Meillä tehtiin huoneistojen väliseinät kantaviksi isien tapaan vielä kauan sen jälkeen, kun ruotsalaiset olivat laskeneet kuormat uudelleen ja keksineet, että kerrostaloa voi keventää kolmanneksella lujuuden kärsimättä.

Alan hitaasti tajuta taistelevien ammattikuntien tarinan. Olen tuntenut koko joukon sekä rakennusmestareita että arkkitehtejä ja käsittänyt, että molemmat pitävät, puolin ja toisin, toisiaan tuhertelijoina ja tolvanoina.

Nyt ilmenee aihetta epäillä, että esimerkiksi Eliel Saarinen ja Lars Sonck eivät olleet erikoisen kiinnostuneita siitä, pystykö heidän ritsaamiaan pytinkejä pystyttämäänkin, kun taas joku Sigurd Frosterus – vähemmän kuuluisa Stockmannin tavaratalon suunnittelija (ehdotus 1916, valmistui 1929-1930) oli todellinen edelläkävijä.

Kiinnostuin tästä asiasta eräänä tiistaina 1979. Minulla oli työhuone korkeimman oikeuden rakennuksen katutasossa ja tuijotin oikeudelliseen meditaatioon vajonneena kattoa havahtuakseni välillä ihmettelemään matalaa holvirakennetta ja palkkeja. Pöydälle kiipeämällä ja koputtelemalla päättelin, että palkkeina oli ratakiskoa – kovin hentoisen oloista tosin.

Ystäväni Hessu, joka tietää kaiken, vahvisti havainnon todeksi, ja lisäsi, että valtio myi mm. Helsingin – Hämeenlinnan rautatien ensimmäisen kiskotuksen kuluneena ja köykäisenä heti paikalta pois kuljetettavaksi. Rakentajat ostivat hulluina ja käyttivät kiskot palkeiksi. – Rautabetoni tuli rakentamiseen vasta maailmansodan aikana ja täysbetonitaloja alettiin rakentaa vasta 1950-luvulla ja heti perään käyttää betonielementtejä.

Silloinen työhuoneeni lienee ollut kiinteistön (Pohjoisesplanadi 3) omistajan, lihavan Hugo Standertskiöldin asunnon varasto. Talohan siirtyi valtiolle tuon kuollessaan kukaties 1931 Suomen rikkaimman miehen, entisen Tulan patruunatehtaan omistajan ja merkittävän metsäteollisuusmiehen perintöverosta. Siihen muuttivat korkeimmat oikeudet valtioneuvoston palatsista.

Ei ihme. Hugo-everstin kesämökki oli Aulanko, ja häntä lienee syytettävä Venäjältä siirtyneestä tavasta istuttaa piilipuita vesirajaan. (Hotelli valmistui 1938 kun entinen päärakennus otti ja paloi; kavaljeeriflyygeli eli sivurakennus on everstin aikainen.)

Aulanko lienee ainoa paikka Suomessa, jossa on väärennetty muinaislinna; eversti piti sellaisista.

Suosiopankki

Lahjoista on esitetty sellainen käsitys, että niitä annetaan vain vastalahjan toivossa. Tämä koskisi sekä teollisia että muita kulttuureja ja pitäisi sisällään senkin viisauden, ettei ilmaisia lounaita ole olemassa.

Ajatus kuulostaa hiukan Max Weberiltä eli teoreettiselta yleistykseltä. Ainakin on niinkin, että lahjojen antaminen – ja siis lahjominen – voi olla antajan ja saajan yhteisten etujen edistämistä. Annan koska se on minulle hyödyllistä ja palkitsee samalla sinua.

Biologian symbioosissa (mutualismi) eläimet tai kasvit hyötyvät kumpainenkin. Parasiitti vain hyötyy isännästä. Kasvi tarvitsee typpeä; alihankkijana on bakteeri, joka toimittaa sitä, ja järsii kasvia kohtuullisesti.

Jäkälää ei ole olemassa tai se on kaksoiskasvi, sieni ja levä. Täydellinen korruptio, eikä poliisi mahda asialle mitään.

Virus on usein parasiitti, joka aiheuttaa omaksi edukseen taudin. Ihmisen monet bakteerit ovat liki välttämättömiä jo siksi, että ne osallistuvat muun muassa ruuansulatukseen pontevasti.

”Suosiopankki” toistuu Tom Wolfen ”Turhuuksien rovioissa”. Juristit vaihtavat asiakkaita ja jättävät toistensa tihutöitä ilmoittamatta, koska haluavat ”tehdä talletuksia”. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tarvitsee ”käteistä” eli voi tukeutua kokoamaansa kiitollisuuden velkaan.

Wolfen kuvaus muutaman vuosikymmenen takaisista Manhattanin asianajajista on karu ja tiettävästi tosi. Niille miehille olisi kelvannut rahakin, mutta ”vastapalveluista” ei mene veroa.

Tässä on siis jatkoa eiliseen tekstiin rahan ylivallasta ihmissuhteissa ja taannoiseen tekstiin lahjonnasta.

Teollisuusmaissa ainakin kuudennes kaikesta kaupankäynnistä eli tavaran ja palvelujen vaihdannasta tapahtuu edelleen vaihtokauppana. Ranskalainen alan klassikko F. Braudel esitti tätäkin korkeamman luvun ja piti järjestelmää kauppiaiden ja pankkien kapitalismin oleellisena osana.

Ilmiö ei ole läheskään aina moitittava eikä korvattavissa. Esimerkiksi henkilökohtainen luottamus, joka muutetaan luotoksi, kuuluu asiaan. Joillekin järjestyy lainaa, toisille ei. Lainan hakijan menneisyys ja maine vaikuttavat asiaan.

Tavoitellut työpaikan saaminen tai saamatta jääminen tai ylennys työssä tai virassa ratkeavat joskus ”pärstäkertoimella”. Tässäkin ratkaisut ovat joskus aivan oikeita ja onnistuneita.

Tällä ei voi auttaa korruption ongelmaa. Mutta luottamus rahan taivaalliseen voimaan on typeryyttä.

Internet ei, kuten tiedetään, ole kenenkään. Ne jotka ahkeroivat vähättelemällä Wikipediaa ja muita vertaisryhmiä unohtivat aina World Wide Webin, joka on muuttanut maailmaamme. Sillä kohdin voidaan kuurnita hyttysiä, että onko verkko ilmainen mutta ainakin se on suurelta osin vastikkeeton.

Kirjoitin eilen salaperäisesti analyyttisestä omistusoikeuskäsitteestä, joka ymmärrettiin myös väärin. Se on juristien yli puoli vuosisataa käyttämä tekniikka, jolla vältetään hedelmätön olemusajattelu selvittämällä, kuka on suojattu ja velvoitettu ja millä tavoin ja millä ehdoilla, kun puhutaan omistusoikeudesta tai sanotaan omistusoikeuden siirtyneen.

Tekijänoikeudessa on se suuri ongelma, että niin sanottua vilpittömän mielen suojaa ei ole, ja melkein yhtä suuri ongelma – asiantuntijat puhuvat liian epämääräisestä ”tekijänoikeudesta” selvittämättä, onko käsillä riita kahden tekijänoikeuden saajan kesken vai alkuperäisen tekijän ja esimerkiksi oikeuden loukkaajan kesken.

Kun lakikin on kirjoitettu näitä eroja noteeraamatta, ei ole ihme, että säännökset ovat sekavia. Tekijänoikeus alkuperäistekijän määräysvallassa (staattinen näkökulma) on koko lailla toisin käyttäytyvä ilmiö kuin tekijänoikeus, joka siirtyy jonkin yrittäjän liikkeen mukana fuusiossa jollekin toiselle liikkeelle.

Tekijänoikeuden saaja (kirjankustantaja, levy-yhtiö), voi tuskin vedota omissa nimissään moraalisiin oikeuksiin, jne.

Omistusoikeus-käsitteen ongelmiin sekaannun myös siksi, että haluan löytää teknisiäkin selityksiä nykyiselle talouskriisille.

Lieneekö korostettu tarpeeksi, että subprime-luottojen paloittelu ja saamisten treidaaminen erillään tuotannosta eivät ole edes ajateltavissa ilman Internetiä?

Että tämä on ”sähköistä kaupankäyntiä”? Että sähköisen kaupankäynnin ominaisuuksia ovat suuri nopeus ja varsin suuri nimettömyys?

Petkuta sinäkin ystäviäsi

Sanomalehdessä mainittiin sellaisesta käytännöstä, että kun on kutsuttuna kylässä perheessä tai pariskunnan luona, lopuksi tuodaan lasku. ”Eikö se ole reilua, että jaetaan kustannukset, kun ei tämä ilmaista ole.”

Tapaus mainittiin paheksuvaan sävyyn. Itse olisin joko kaatanut ruokapöydän tai sitten maksanut ja sanonut hyvästi tähdentäen vielä toivotuksen kertakaikkisuutta.

Tunnen yhden, joka omasta aloitteestaan tarjosi vieraassa kaupungissa olevaa asuntoaan tilapäiseen käyttöön - halvalla. Ajattelin että kun hän kysyy seuraavan kerran, onko minulla ylimääräistä Lundian hyllyä, pitäisi sanoa, että kyllä löytyy, 2,70 euroa kuukausi.

Tämä on kai kulttuuriantropologiaa. Monissa tilanteissa kuuluu välttämättä tarjota rahaa, ja on yhtä välttämätöntä, että tarjous torjutaan.

Annan joskus kirjoja tuttaville – olen jo lukenut; haluan että kirja pääsee hyvään kotiin. Olisi outoa, jos saaja tarjoutuisi maksamaan. Äitini maksaa sukulaispojalle, joka sattuu olemaan minunkin sukulaispoikani, kirjastossa ja apteekissa käynnistä. Se on klassista nuorten rahoittamista. Ikäero perustelee menettelyn, ja opiskelija on hyvillään ylimääräisestä leffalipun hinnasta.

Mitä mieltä olisitte, jos sanoisin tohtoriopiskelijalle, naiselle, että hae minulle kuppi kahvia tuolta keittimestä, ja ojentaisin euron kolikon, että tuossa sinulle hakupalkkaa – eikö tämä teistäkin olisi moninkertainen loukkaus?

Pentti Haanpää löi setelin pöytään, kun äiti tuli motkottamaan häntä töihin heinäpellolle kesken Pentin kirjoittamisen: ”Palkkaa, akka, kasakka.” (Seudun murteessa = aputyöläinen.)

Televisiossa ja lehdissä esitellyt pyramidihuijaukset lähtevät usein liikkeelle väitteellä, että kaikki haluavat rahaa.

Väite on järjetön. En taida tuntea yhtään henkilöä, joka olisi halukas hankkimaan rahaa ns. hierontapalveluilla eli prostituutiolla. En taida liioin tuntea ketään, joka hankkisi rahaa uhkailemalla vanhuksia väkivallalla. Niin suojattua elämää elän.

Kuulemani mukaan huijattavien mahdollisesti tallella oleva tolkku tyhjennetään panemalla heidät huutamaan kuorossa: we want money.

Tämä ei ole tällä kertaa pelkkää saarnailua. Olen yrittänyt mahduttaa 70 englanninkieliselle liuskalle käsityksen siitä, että myös ns. analyyttinen omistusoikeusteoria on virheellinen. Virhe ärtyy esine- ja velvoiteoikeuden saumakohdassa ja on vahingollinen muun muassa tekijänoikeudessa.

Onnea ei voi ostaa, sanoo iskelmä. Se on syvällinen totuus – mutta ei luntakaan voi ostaa, ainakaan talvella, eikä rahaa voi omistaa, koska sitä ei voi laillisesti myydä – siis käytössä olevaa rahaa.

Viime kädessä tavoite on kunnianhimoinen. Yritän pyramidimarkkinoida ajatukseni, että tähän tuhoon johtanut finanssijärjestelmä oli myös eräiden perinteisten oikeudellisten väärinkäsitysten tulos. Kun näin on, arvelen että kriisi kestää ainakin 50 vuotta.

Ihmiset eivät omistakaan asuntoja, jotka luulivat omistavansa. Sana ”omistusoikeus” muuttuu sisällyksettömäksi, jos kohde eli asunto on vakuutena ja vakuusvelan erääntymiseen vaikuttavat ulkopuoliset tekijät ja toimijat.

Tämä on mutkikasta, koska tämä koskee perusteita. Palaan tähän kysymykseen.

Ihmistä joka ei halua hyötyä kohtuuttomasti toisen kustannuksella, ei voi pettää, sanoi entinen poika.

Sopimaton menettely

Minulta on kyselty, saako televisiokanava - nelonen – lain mukaan väärentää ohjelman – Mikkonen – johdosta järjestetyn yleisöäänestyksen tuloksia.

En tiedä, onko tuloksia väärennetty tai vääristelty tai manipuloitu. En ole nähnyt ohjelmaa enkä usko että sinänsä vahva ruuansulatukseni sitä sietäisikään.

Vastaus kysymyksiin on kuitenkin: saa. Sen kuin vääristelevät.

Äänestyksiä järjestetään mediassa kovasti ehkä siksi, että sana ”äänestys” vaikuttaa juhlalliselta ja herättää luottamusta.

Toinen syy voi hyvinkin olla median kovasti levittämä käsitys, että kansan tahto on pyhä. Jos kulmakuppila sattuu olemaan suljettuna niin ettei kansan tahtoa voi kysyä kulmapöydän oraakkelilta, voidaan järjestää äänestys tai pahimmassa tapauksessa mielipidetiedustelu.

Äänestäminen on tekninen termi. Voimme äänestää tänään, kun nuoria tulee kylään, onko Panasonic DMR EX88 parempi kuin Magnavox. Äänestyksemme tuloksella ei ole mitään merkitystä, koska kukaan muu ei ole kuullutkaan näistä laitteista. Se ei estä meitä äänestämästä.

Mielipidetutkimus kuulostaa tieteelliseltä ja on sitä joskus. Kyselytutkimus on sinänsä ongelmallinen. Olen nähnyt työelämässäni aivan riittävän paljon huteriin kysymyksiin kaatuneita hankkeita. Kyselytutkimuksen tulkitseminen on vielä vaikeampaa: jos kysytään, aiotteko äänestää pääministeri Vanhasta huomenna pidettävissä vaaleissa, tulos on vahvasti suuntaa antava. Televisiouutisten esillä pitämät puolueiden kannatusluvut eivät merkitse juuri mitään.

Se muoti on ikävä, että äänestäminen eli ”demokratia” tuodaan tilanteisiin, joihin se ei sovi. Onko 12,2 tuumaa 30,988 cm ei ole demokraattinen kysymys. Lukujärjestelmän sisällä se laskemalla ratkaistava kysymys.

Nelosen voisi ja kukaties sietäisi manata markkinaoikeuteen. Sopimaton menettely elinkeinotoiminnassa on kiellettyä. Harhaanjohtava markkinointi on johtanut usein tuomioon. Useissa tapauksissa vetoaminen kuluttajaviranomaisiin on riittänyt.

Itse opetan, että ”yhdeksän filmitähteä kymmenestä käyttää Lux-saippuaa” ei ollut harhaanjohtavaa markkinointia, koska ”filmitähti” on lähes mielivaltainen käsite. Saippuaväite ”amerikkalaisista”, ”kalifornialaisista” tai ”harmaakarhuista” olisi selvitettävissä. Jos väite osoittautuisi vääräksi, olisi lisäksi harkittava, onko virheellisyys harhaanjohtavaa.

Iltapäivälehtien uutisten perusteella arvioiden ajatus äänestyksen manipuloinnista tulee kieltämättä mieleen. Koska tulos – ohjelman jatkaminen – on täysin toimijan eli nelosen päätettävissä, äänestyksellä ei ole merkitystä.

Niin sanottu kohu, johon tämä kirjoitus on valitettavasti luettava, voi olla osa taitavaa markkinointisuunnitelmaa. Olen pannut merkille, että esimerkiksi elokuvatuotannossa ”tekijänoikeusriidat” kasaantuvat merkillisesti. Sellaisella saa koko aukeaman iltapäivälehdistä ihan ilmaiseksi.

Jos kilpaileva media sanoo: numerot esiin, nelonen voi puhua soopaa tai kylmästi kieltäytyä. Ei sille mitään mahda. Jos nelosen uutisissa sanotaan, että tämä Mikkonen on todettu vuosisataisneroksi, jonka syntymä oli Stefan Zweigin tarkoittama ihmiskunnan tähtihetki, siitä vain. Ei edes uutisissa tarvitse puhua totta – paitsi jos vääristely on omiaan aiheuttamaan ihmisille vahinkoa tai vaaraa. Kuuluisa Orson Wellesin radio-ohjelman marsilaisten maahanhyökkäys olisi mielenkiintoinen rajatapaus.

Eräät henkilöt, jotka eivät edelleenkään tahdo nimeään julkisuuteen, lähettivät kerran, kauan sitten liian sotaisana pitämälleen työtoverille tekaistun käskyn tulla illalla klo 23 Bulevardin ja Annankadun kulmaan odottamaan armeijan kuljetusta, mukana vaihtovaatteet ja kahden viikon kuiva muona. Kova poika. Odotti kolmeen asti.

En kerro tätä hyväksyvässä mielessä. Nykyisin tuota voisi pitää työpaikkakiusaamisena ja joka tapauksessa se on hevosenleikkiä.

Jos Mikkonen seisoo jonain yönä kadun kulmassa koppalakki päässä, vitsini on ymmärretty toimintamalliksi. Älkää siis tehkö tuollaista.

Kuvassa neloskanan ääniuurna (Wikipedia).

Dzeržinski-palkinto

Siispä ehdotan, että sopivaksi ja suosituksi havaitulle säveltäjälle myönnettäisiin tämänvuotinen Dzeržinski-palkinto.

Tulevana vuonna se voitaisiin myöntää Esko Seppäselle.

Lubjankassa (kuva) noudatetun perinteen mukaan palkitsemista puoltaa välinpitämättömyys ihmisistä ja täydellinen välinpitämättömyys tosiasioista.

Puhe oli poliittisista lauluista. Mielestäni ”Horst Wessel” (Die Fahne Hoch) on aika komea. Horst Wessel lienee ollut mielivaltaisesti valittu huligaani, josta tehtiin natseille marttyyri.

”Marseljeesi” on sanoiltaan raivohullu, ja samaa voi sana ”Porilaisten marssista”. ”Internationale” on hienoista hienoin ja teksti uskomatonta höpötystä, mutta innostava. ”Lippulaulu” (Siniristilippumme…) sisältää tekstiä, jota on vähän vaikea käsittää hullujenhuoneen muurien ulkopuolelta tulleeksi.

Vallankumouslauluissa on unohtumattomia – ”Bandiera Rossa”, ”Bella Ciao”, ”Vapaa Venäjä”, ”Warshavjanka”, ”Che Guevara”…

Osoitteessa
http://www.deljehier.levillage.org/chan_rev.htm
on näitä lauluja, aivan sykähdyttävästi esitettynä, kohdin pianosäestyksen kera.

Jotkut viihdesäveltäjät ovat lapsellisia ihmisiä, jotka saattavat itse uskoa rakentamiinsa liljankukkiin. Useat viihdesäveltäjät ovat kovia ammattilaisia, jotka ovat muodostaneet käsityksen ihmisten mieliteoista ja toimivat niitä myötäillen – Malmstén, Kärki.

Jotkut säveltäjät – Sibelius, kohdittain jopa Madetoja – rinnastuvat tutkimusmatkailijoihin, jotka tunkeutuvat pelottavan pohjoisille merille löytääkseen jotain, saadakseen kuuluisuutta, kukaties hyödyttääkseen toisiakin. Sellaista ei voi vaatia keneltäkään. Se on poikkeuksellista.

Poliittinen laulu rinnastuu virrenveisuuseen. Pidän molemmista; mielestäni on selvää, että kaikki eivät pidä.

Viihdelaulusta puhuen on kysyttävä, missä määrin sellainen taiteilija voi onnistua, joka aidosti vihaa suurinta osaa ihmisistä, esimerkiksi siksi, että he ovat ”objektiivisesti luokkavihollisia”. Jos oma isä tai äiti, veli tai sisar tai lapsi on objektiivisesti luokkavihollinen, hänet on ilmiannettava. Ellei satu tietämään, miten tuo luokkavihollinen tunnistetaan, sillä on turha vaivata päätään: kyllä puolue kertoo.

Miksi Neuvostoliitosta ja Natsi-Saksasta ei tullut kukaties ainuttakaan kestävää romaania, elokuvaa, laulua?

(Neuvostoliitossa oli korkea lyriikka, jota hallitus parhaansa mukaan vainosi, ja Shostakovich, joka oli nero – onnistui siinä paineessa säveltämään suurenmoista musiikkia.)

Miksi?

Ihmisen halveksiminen ja taide eivät oikein sulaudu toisiinsa. Siksi silmänkääntötempun tekijä ansaitsee julkisen kiitoksen, jollainen voisi olla Dzeržinski-palkinto. Sopiva paikka palkinnon luovuttamiselle voisi olla Pjongjang. Palkitun tulee kastella housunsa ylistäessään Aatetta.

Luin - luen – Tshehovin kirjeitä.

Kirjeestä 10.5.1885 Aleksandr-veljelle, jossa muuten menevät Tolstoi, Turgenev ja Dostojevski yli laidan.

Hyvä kertomus:
1. ei monisanaisia poliittisia, sosiaalisia tai taloudellisia vuodatuksia;
2. täydellinen objektiivisuus;
3. ihmisten ja esineiden todenmukainen kuvaus;
4. äärimmäinen lyhyys;
5. omaperäisyys ja uskallus hylätä kaavat;
6. myötätunto ihmistä kohtaan.

Esimerkiksi kalliolle tai kukkulalle

Chydeniuksen merkkipäivää ja muistelmaa arvioidaan. Minua hänen poliittinen menneisyytensä ei kiinnosta.

Sitä olen odotellut, saako kukaan sanotuksi, että Chydenius oli oikeaan aikaan oikea mies, sillä aikaisemmin ja myöhemmin tuskin olisi saanut suosiota niin vaatimattomilla musiikillisilla kyvyillä.

Laulut, joilla on monen sydämessä sija, ne kun koskettavat korvaamattomia muistoja, ovat pikku laulelmia. Tangoissa (Nuoruustango ja pari muuta) häntä ei voi edes verrata mestareihin, kuten Unto Monoseen.

Piti jatkaa että Toivo Kärkeen, mutta tuli mieleen, että mahtaako hänellä olla lainkaan alan koulutusta. Sävelmät ovat karuja nelisointujuttuja, ja pianoakaan hän ei osaa oikeastaan soittaa.

Toisaalta hänen teoksensa, esimerkiksi ”Lapin kesä”, sopivat erikoisen hyvin esittäjille, jotka eivät osaa laulaa. Mutta sitä ei saa sanoa, jos esittäjä on vasemmistolainen ja ”jatsahtava”, mikä tarkoittaa rytmin epätarkkuutta. Nuoruustangon Kiti Neuvonen oli unohtumattoman hyvä; sen voi todeta esimerkiksi YouTubesta. Kristina Halkola tekee rataennätyksen laulussa rakastamisen vaikeudesta – loppuintervalli C-duurin dominantista toonikaan menee kauhistuttavasti metsään. Sävelmän vaikeus on samaa luokkaa kuin ”Jänis istui maassa” ( G - C).

Chydeniuksen paras ja ehkä ainoa kikka kuului jo ”Lapualaisoopperasssa”, resitatiivi eli puhelaulu. Kun siihen lisättiin esittäjän hyökkäävä, syyttävä ja päällekäyvä meno, tulos oli taattu. Näytelmän parhaat kappaleet olivat vanhoja vallankumouslauluja, kuten ”Warshawjanka”. Kaisa Korhosen laulamista puolusteltiin sanomalla, että kysymyksessä oli brechtiläinen vieraannuttaminen.

Iskelmän tyyppisiä sävelmiä on verrattava iskelmiin ja poliittisia lauluja poliittisiin lauluihin. Jälkimmäisissä ei voi olla ajattelematta Kurt Weilia ja Hanns Eisleria. Eisler oli hänkin hyvä lainaamaan aineistoa muilta – ”Laulu Moldausta” on suosikkini. Kabareelaulun ja Brechtin ympäriltä tulevat mieleen Ute Lemper, Gisela May ja oma suosikkini Lotte Lenya.

Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.
Es wechseln die Zeiten. Die riesigen Pläne
Der Mächtigen kommen am Ende zum Halt.
Und gehn sie einher auch wie blutige Hähne
Es wechseln die Zeiten, da hilft kein Gewalt.
Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.

Mieleeni tulevat Stalin ja hänen seuraajansa, kun Moldau virtaa B. Smetanaan viitaten ja laulu sanoo, ettei suuri pysy suurena eikä pieni pienenä – ”Vallanpitäjien valtavat suunnitelmat raukeavat lopulta.”

(Tässä kohtaa suomennos puhuu toista; vaikka suomennos on hieno, kaipailen myös ajatusta kivistä, jotka vaeltavat joen pohjassa.)

Agit-prop olikin sitten hyvä, ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin edellinen suursuosioon noussut lauluryhmä, Kippari-Kvartetti.

Muisto

Ranskalaisen elokuvan uusi aalto (Truffaut, ”400 kepposta”) täyttää 50 vuotta. Sarjakuva Asterix täyttää 50 vuotta.

Heikki Kaukoranta kävi ehdottamassa Asterixin julkaisemista WSOY:lle 60-luvulla. Häntä kehotettiin poistumaan kiinteistöstä, mielellään vähin äänin, ja viemään mokoma myyntikelvoton roska mennessään.

WSOY oli julkaissut neljä Tintti-albumia, jotka filologi Aimo Sakari oli suomentanut kohdittain omituisesti.

Sanoma Oy aloitti Asterixin 1969, eikä menestyksellä ole ollut loppua. Kukaan ei muista kunnolla, että Outi Valli sekä suomensi että toimitti Asterixeja, ja tekstaamisen suoritti R. Aaltonen. Sarjakuvan tekstaaminen on yllättävän vaikeaa. Aaltonen oli paras.

Tintti (Seikkailu Punaisella merellä) alkoi 1970. Asiaan vaikutti vahvasti ekonomi Jorma Opas, joka loi suhteita erilaisiin lehden- ja kirjankustantajiin. Ratkaisevan sanan sanoi kirjallinen johtaja P. Haavikko.

Kustantajilla oli ongelmana jakelu. ”Lehtikoodilla” julkaisut menivät myös kioskeihin, ”kirjakoodilla” vain kirjakauppoihin. Nyt kustantajat ja sitten asiakkaat pakottivat avartamaan jakelukanavia.

Kyllä, tapasin ohimennen René Goscinnyn, joka kuoli hiukan yli 50-vuotiaana sydänkohtaukseen, kuntopyörää polkiessaan. Kyllä, olen ollut Gaston Dargaud’n tarjoamilla päivällisillä.

Kävin Dupuis’llä ja Castermanilla, joka on Tintin kustantaja Charleroin kaupungissa. Ja oli vielä Lombard, Brysselissä. Kaikki mainitut, Castermania lukuun ottamatta, ovat nyt samaa monikansallista yritystä Média-Participations. Yrityksellä näyttää olevan kadehdittava kyky karkottaa parhaat tekijät. Enki Bilal seikkailee muualla. Italialainen Milo Manara (kuva) julkaisee milloin missäkin ja milloin mitäkin.

Tintti on erikoistapaus – katolisen nuorisojärjestön ja partiopoikien juttu, joka yllättäen osoittautui aivan liian hyvin tehdyksi. Hergé piti selvästi alun perin Neuvosto-Venäjää, Afrikkaa ja Amerikkaa kaikki yhtä kavahdettavina paikkoina. Muutoin ratkaisevat virikkeet tulevat nimenomaan Yhdysvalloista, jossa Goscinny ja Lucky-Luken piirtäjä Morris (M. de Bèvére) oleskelivat pikapuoliin aloitetun Mad-lehden luojien porukoissa.

Nyky-Euroopassa on syytä tähdentää, että ranskalainen itseriittoisuus ei ole muuttumaton ilmiö. Uuden aallon elokuva ja uuden aallon sarjakuva perustuvat lahjakkaaseen ranskalaisten ihailuun amerikkalaisuutta kohtaan ja ylitti ajoittain sen, minkä amerikkalaiset itse saattoivat käsittää. Sekä elokuvassa että sarjakuvassa ranskalaiset juoksivat jenkeissä ja saattoivat sekä kunnon karvarintaiset elokuvaohjaajat että sarjakuvan piirtäjät (Taika-Jimin, Mustanaamion jne.) hämmennyksen valtaan kohtelemalla heitä taiteilijoina.

Vain Hitchcock tuntuu olleen avoimesti ironinen nuorelle Truffautille, joka haastatteli häntä kirjaansa varten. Mutta Hitchcock oli britti ja kukaties saksalaiset olivat lisäksi kertoneet hänelle ranskalaisista yhtä ja toista, kun hän asusti siellä nuorena miehenä oppia saamassa.

Tietty yleissivistyksen ulkopuolelle jäävä kantaisä oli näiltä ranskalais-belgialaisilta piirtäjältä omin korvin kuulemani mukaan Tex Avery, Warner Brosin piirrettyjen tekijä (Droopy eli Lurppa ja paljon muuta).

Tuon yhteyden muistona Pariisissa suurimmassa sarjakuvakaupassa, joka on latinalaiskorttelissa Rue St. Jacquen ja Bd Ste-Germaine-dès Près’n kulmassa, myydään edelleen ylihinnoitellun Tintti-krääsän ohella ylihinnoiteltua Tex Avery-krääsää. – Amerikkalaiset itse eivät ole Averystä kuulleetkaan.

Ranskalaisilla oli tämä hyvä ja kiltti sarjakuva, jonka suurin nimi oli Goscinny ja keskeinen kaupallistaja Pilote-lehti. Heillä oli paha sarjakuva, joka oli poliittisesti, siveellisesti ja muutenkin joka suhteessa vähintään arveluttava.

Mielenkiintoista, että kun sarjakuva on ranskalais-belgialaisessa muodossaan levinnyt Eurooppaan ja elokuva on korkea taide, musiikki ei soi.

Joku osannee luetella maan mainioita rock ja pop-yhtyeitä. Minä en ole niistä selvillä. Mutta sekä iskelmä että laulelma (chanson) ovat niin kielessä kiinni, että ne eivät kiinnosta naapureita.

Olisiko Piaf ainoa poikkeus? ”Kuolleet lehdet” suomalaisessa muodossaan voisi olla peräisin mistä maasta tahansa. Kosman – Prèvertin alkuperäinen Yves Montandin esittämänä tai Juliette Grecon laulama Queneau – taitavat olla herrojen herkkua.

Monsieur Dargaud toimitti Fouquet’lla suurieleisesti pöytäämme jotain ”mitä ette ole ennen nähneet”. – Metsämansikoita. Kiittelimme kohteliaasti.

Työsuhteessa

Oletettavasti jollain suunnalla on tarkoitus jälleen jupista tekijänoikeudesta työsuhteessa.

Tunnustus: kun minusta piti tulla uusi parempi ihminen, ihminen nro 27, suoritin korkeat arvosanat, kirjoitin lisensiaatintyön ja hahmottelin väitöskirjan, aiheena Tekijänoikeus työsuhteessa.

Samaan aikaan eli 70-luvun lopussa käsittelimme muun muassa tätä kysymystä tekijänoikeuskomiteassa, ainakin 400 eri istunnossa. Käsittely oli yhtä pitkää kuin leveää eikä johtanut tulokseen.

Turha uskotella, että ratkaisuni olisivat olleet tietoisia, mutta luettuani muun muassa ne seitsemän tai 17 erillistutkimusta tuosta aiheesta – saksalaiset ja sveitsiläiset olivat sen kimpussa, ja samoin pari ranskalaista – totesin ettei tässä ole mitään tutkimista. Asetelmat vaihtelevat ammatista toiseen – joku saa todella korvauksen luovasta työstä kuukausipalkkana, kuten sanomalehdentoimittaja tai lehtikuvaaja, ja toinen on taas ns. free-lance. Kolmas, vaikkapa akatemiaprofessori saa kuukausipalkkaa, mutta kenenkään mieleen ei juolahda, ettei hänellä olisi tieteelliseen monografiaansa tekijänoikeutta.

Palkat ja palkkiot ratkaisee viime kädessä valtapolitiikka.

Aloin sitten julkaista runoja ja kirjoittaa kaikenlaista muuta.

Syy oli tämä, tässä ensimmäistä kertaa esitetty.

”Omistusoikeus” on vahvasti poliittinen käsite. Se oli poliittisesti kiistellyin asia 150 vuotta – määrääminen työn tuloksista. Marxilaiset ja teollisuudenharjoittajat olivat hyvinkin eri mieltä siitä, kenellä on oikeus työn tuloksiin.

Työsuhde ja työsopimus tulivat käsitteinä käyttöön hyvin myöhään, noin vuonna 1900, Suomessa 1921. Muutoin sopimuksia oli käytetty etenkin elinkeinotoiminnassa vuosisatoja, itse asiassa vuosituhansia.

Suomessa ”palveluntuotanto” on edelleen aivan sekava käsite. Saksassa työstä, toimeksiannosta ja palveluista on jokusia pykäliä Bürgerliches Gesetzbuchissa eli siviililakikirjassa.

Oikeudellisesti omistus on ennen kaikkea luovutuskompetenssi eli mahdollisuus ostaa ja myydä. Yleensä on tarpeen hallinta tai muu julkisvarmistus. Tekijänoikeudessa ei tällaista ole.

Niinpä asian tärkeydestä huolimatta tekijänoikeussopimukset on melkein kirjoittamaton lehti. Tekijänoikeudesta työsuhteessa on Saksan laissa säännös, joka vastaa suunnilleen sitä, mihin Suomessakin tukeuduttaisiin (Zweckübertragung) tekijänoikeus saattaa siirtyä työnantajalle työsuhteen tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.

Työnantajien ja tekijöiden suhteessa on erotettava kaksi asiaa: kuka saa tehdä sopimuksia teoksista - - - miten rahat jaetaan. Tekijän ja työnantajan suhteen ratkaiseminen muutamalla pykälällä on yhtä mahdoton ajatus kuin palkkojen, etujen ja vastuiden määrääminen kaikissa työsuhteissa koko maassa. Palkkoja ei määrätä lailla, vaan niistä neuvotellaan ja työn hyödyllisyys eli sen arvo loppukäyttäjälle näkyy palkassa, enemmän tai vähemmän. Sama koskee tekijänoikeutta.

Nykyinen tilanne on kestämätön, eikä ainakaan Suomessa tekijöillä eikä työnantajilla ole käytettävissään tarpeellista asiantuntemusta toimivien ratkaisujen rakentamiseen. En vihjaa ettei osattaisi, vaan tarkoitan, että ne jotka osaavat ovat toivottomasti kiinni muissa tehtävissä.

Lisäksi työmarkkinoilla on koko joukko muita isoja, päälle kaatuvia asioita.

Kukaties tästä asiasta, joka ei ole niin iso, tulee taas seuraava sellainen varjonyrkkeilyn kohde, joka miellyttää monia, koska se on omiaan kääntämään huomion erinäisistä muista ongelmista.

Yritän hahmotella tähän blogiin näinä päivinä eräitä näkökulmia työn historiaan.

Se on heikosti tunnettu alue. Jopa parhaillaan käynnissä oleva eläkekeskustelu heijastaa vääristymää – työn tekeminen sovittuina tunteina määrättyä korvausta vastaan toisen johdon ja valvonnan alaisena on niin uusi asia, että ”eläkkeelle siirtymisen” yhteydessä voidaan väittää melkein mitä tahansa.

Onko sairaalalääkärin ja raitiovaunun kuljettajan työsuhteessa oikeastaan mitään yhteistä? Mitä on tapahtunut ns. vapaille ammateille? Kuinka moni ihminen tietää, onko kaivinkoneen kuljettaja tai kioskin myyjä työsuhteessa vai yrittäjä? Mitä todella tarkoittaa ”pätkätyö”?

Suku

Tuo talo on kuollut. Vanhus joka katsoo minua (vas.) murhaavasti lippansa alta, oli isänisäni Juho eli Jussi. Hän kuoli samana tai seuraavan syksynä kuvan ottamisesta.

Mieleeni juolahti, että olen nyt pari vuotta vanhempi kuin hän tuossa kuvassa.

Hän oli vanha mies. Tuskin olen koskaan tuntenut vanhempaa. Hän oli kyllä saman ikäinen kuin äidinisäni, mutta silti.

Hänen puolisonsa eli Helsingin mummu eli vielä 35 vuotta, vaikka ei ollut juuri nuorempi.

Hänen kantavanhempansa olivat Hiitolasta, paimenpoika ja kerjäläistyttö. Lähiomaisten haudat ovat Nifontjevon lepikossa, joka kuuluu oleva Jenisein rannalla, ja tietysti Levashovon teloituspaikalla Haapakankaalla.

Olen välillä haeskellut häntä heimoretkien ja Viron vapaussodan luetteloista; ne pakkasivat nuo muutamatkin operaatiot 1918-1922 mennä ryyppäämiseksi. Ei hänelläkään ollut varmaan mitään sitä vastaan.

Rajan pinnassa tiukasti kommunismin vastaisilla mutta Pietarissa koulua käyneenä täysin kielitaitoisilla henkilöillä lienee ollut kysyntää. Talvisotaan hän näet meni ilman mainittua suomalaista sotilasarvoa, mutta oli kohta vääpeli.

Nimitykset ovat hämääviä – nämä Kemppiset olivat Pietarin seudun suomalaisia, eivät siis inkeriläisiä. Siellä oli ennen maailmansotaa eri aikoina 100 – 200 000 suomalaista, mutta kun matka suuriruhtinaanmaahamme oli lyhyt, siirtolaisuus on määrittelykysymys.

Isänisästä ei muisteta eikä tiedetä kovin paljon. Hän oli ainakin omasta mielestään monipuolinen ja etevä henkilö, mutta sitä ei sivullinen hevin huomannut. Hän oli vetäytyvä, helposti äreä ja toraisa – rikkinäinen ihminen. Ei hän totta puhuen viitsinyt kaikin ajoin edes panna parastaan elättääkseen perheensä. Viina kuului maistuneen, mutta ei hän siinäkään ylettynyt mainittaviin saavutuksiin.

Nyt, ikätoverina, alkaa ymmärtää, että kun kohtaa hankalaa ja rähisevää käyttäytymistä, se on merkki, että asianomaista sattuu johonkin. Ilkeys ja rettelöinti on siksi vaivalloista, ettei sellaiseen tule antautuneeksi ilman hyvä syytä, joka on usein menneet kokemukset.

Katkeruus on huono kaveri.

Sitä en tiedä, laittautuiko hän itse kaatuneiden evakuointikeskuksen tehtäviin jatkosodan asemasodan aikana, mutta sen tiedän, että ajatukset hyvityksestä menivät tuuleen 1944. Hän oli ollut heimopataljoonassa, joten arvaan, millaisia ajatuksia osittain vapaaehtoisina tulleiden inkeriläisten ja virolaisten palauttaminen Neuvostoliittoon herätti.

Ei hän näistäkään puhunut paljon.

Kun nyt katselen kuvaa, muistan monien juutalaisten järjenvastaisen mutta ymmärrettävän syyllisyyden tunteen hengissä selviytymisestä.

Muistan William Styronin romaanin ”Sofian valinta” painokkaan lauseen, joka sekin on järjenvastainen mutta täysin ymmärrettävä: kun Sofien odotti kahden lapsensa kanssa Auschwitzin asemalaiturilla, minä söin jäätelöä Brooklynissä.

Jäätelöä tässäkin kuvassa syödään.

Ei se ole kenenkään vika.

Vanhuudesta

Kun huonosti käyttäytyvä esivalta ja eräät kanssakäymisen muodot, kuten seksi, lakkasivat olemasta tabuja, sijaan tuli uusia.

Nyt pahimmat tabut ovat vanhuus ja kuolema.

Vanhuus sokeroidaan valheellisilla sanoilla ja vilpillisillä asenteilla. Kuviteltu kuolema on otettu osaksi viihdettä. Oikea kuolema on ulkoistettu ammattilaisille.

Miksi ihmiset pakotetaan rooleihin? Olisi esitettävä lasta, nuorta, aikuista, vanhusta. Ruumiista käy näyttelemättäkin, mutta niitä ei enää näytetä.

Erik uskontojen eri muodoissa hämmästyttää sama ajatus, että joku haluaisi ränsistyneen ja rapautuneen ruumiinsa takaisin tai sitten moneen kertaan riittämättömäksi osoittautunut psyyke (sielu) jatkaisi harhailuaan.

Se ajatus, että nuori ihminen kokee syvemmin, aistii terävämmin, oivaltaa isommin, on kertakaikkinen valhe.

Me siirryimme samanarvoisen yhteiskunnasta joskus 1975. Sitä se juokseminen, hyppiminen, heittäminen ja loikkiminen tiesi. ”Kun olin parhaissa voimissani…” – Missä voimissa, miten mitattuna?

Ihmiset haluavat eläkkeelle mutta eivät halua tulla vanhoiksi.

Olen seurustellut hyvin vanhojen kanssa pari vuotta päivittäin ja sairaiden kanssa parikymmentä vuotta. Minusta ne ovat aivan erilaisia asioita. Sairaus ja onnettomuudet eivät näytä jättävän nuoriakaan rauhaan.

Meitä eläkeikäisiä pitäisi tiemmä kuntouttaa. Televisiossa joku mainitsi, että terveitten kuntouttaminen on kiitollista puuhaa, mutta sairaat ne ovat koko piruja.

Taisin olla tilaisuudessa, jossa olin itse keski-iän alapuolella. Ilmapiiri oli mielestäni innostava. Juhlaa ei ollut järjestetty vanhustyön merkeissä, vaan siellä haudottiin erilaisia hankkeita siitä huolimatta, että muutamat muistelivat 40-lukua ja joku 30-lukua.

Mieleeni tuli kotiin ajellessa arvaus eli hypoteesi – jospa asenteemme ovat jäännettä ruumiillisen työn ja maanomistuksen aikakaudelta, joka myöhäisessä maassamme alkoi päättyä vasta 1968-1970?

Vanha sekatyömies saattoi olla pelkkä kuluerä kunnalle. Mutta miksi Niskavuoren vanha emäntä on kiinnostavampi henkilö kuin nuori emäntä, saati hunskeli Aarne? Miksi mainiot kirjat nuorista ihmisistä ovat usein vanhojen ihmisten kirjoittamia, kuten… sanotaan vaikka ”Johannes Angelos”?

Miksi emme uskalla omaksua ylimysten arvoja? Cicero postasi bloginsa ”Vanhuudesta” Cato vanhemman suuhun. Tämä pyöri senaatissa vielä täytettyään 80 vuotta.

Montaigne, aidosti viisas mies, oli joutunut mukaan ns. uskonsotiin, joihin sisältyi myös Pärttylinyö. Hän vetäytyi viroistaan, myös Bordeaux’n johtotehtävistä, ja alkoi tutkia tosissaan viisautta ja kirjoittaa ”yritelmiä” yhdistäen lukemaansa ja kokemaansa. ”Yritelmistä” (essai) sai alkunsa kirjallisuuden laji, jossa Montaignella on kiertämätön nimi.

Onko maallamme malttia vanhentua?

Ei ongelma ole pelkästään huoltosuhde eikä ikärakenne. Kysymys on, miten vanhenemme.

Aulis Aarnio

Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan esittely. Jossain kohtaa Aarnion uusinta kirjaa ”Vastahankaan” (2009 Siltala) käy ilmikin, että olin yksi yllyttäjistä. Korostaakseni omaa esteellisyyttäni panen mukaan kuvan väitöksestäni kauan sitten. Aarnio juristina ja Veikko Litzen historiantutkijana olivat opponentteina. Tuo kolmas kaveri, custos, on ollut kauan Turun yliopiston rehtorina, Keijo Virtanen.

Muistelen että kuvan pysäyttämällä hetkellä opponentit selittävät, että olisi sen väitöskirjan voinut tehdä paremmankin. Tässä he olivat oikeassa.

Aarnion uusi teos on tarinoiva muistelma. On kovin hyvä, että viimein poikettiin käytännöstä. Lakimiehet ovat olleet kovin haluttomia tai sitten surkean huonoja kirjoittamaan itsestään. Siksikin alan ammattien ympärillä on aiheetonta salaperäisyyttä.

Tuo lakimiesura on aivan poikkeuksellinen. Meillä ei ole ollut monta kansainvälistä juristia. Aarnio on. Oikeusteoria on sellainen ala.

Tämä kirjoitus on vihjaus myös oppilailleni. Aarnion ”Tulkinnan taito” (2006) onkin tohtoriksi kouliintuville aika pakollinen, samoin kuin otteet Raimo Siltalan paljon teknisemmistä teoksista.

Asia on näet kerta kaikkiaan niin, että vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen fiksut ihmiset tuntevat kiusausta samoihin virheisiin, joista irrottautuminen vie vähintään aikaa ja rahaa, joskus ihmissuhteita ja maineen.

Tiettävästi Klaus Mäkelän muotoilema iskulause: kaikki se, mikä on yhteiskunnallisesti tärkeää, ei ole tieteellisesti mielenkiintoista, ja vaikka se sitä olisi, se ei likikään aina ole tieteellisesti tutkittavissa.

Kun yhteiskunta on mennyt muodista, tänä päivänä pitäisi ehkä kirjoittaa, ”globaalisesti ja ympäristön tilan huomioon ottaen vastuullista”.

Toinen viesti: juridiikan ja yhteiskuntatieteen yhdistämisestä ei ole koskaan tullut mitään. Molemmat tarvitsevat toisiaan, mutta sääntöjen tutkiminen (juridiikka) ja säännönmukaisuuksien tutkiminen (yhteiskuntatiede) ovat eri mantereita.

Näin esittäen ”marxilainen oikeustiede” ei edellytä käsitteenä torjumista. Sellaista vain ei ole olemassa eikä kukaan ole esittänyt sellaisesta edes kiinnostavaa esimerkkiä. Marxilainen lainkäyttö – tuomioistuimia ajatellen – ei ole läheistä sukua tuomioistuintoiminnalle sellaisena kuin me sen käsitämme. On tapana sanoa, että Neuvostoliiton aikana yhtään poliittista rikossyytettä ei hylätty. Se kertoo, ettei tuomioistuimen tehtävänä ollut ainakaan ratkaisujen tekeminen.

Kaikille lukijoille: mielestäni Aarnio on onnistunut hyvin ”mikrohistoria”-ajatuksessaan eli kuvaamaan omien lapsuus- ja poikavuosiensa kautta toisenlaista aikakautta ja maailmaa, joka tässä tapauksessa sijaitsi Tampereen seudulla.

Siinä on kuvattu aika uskottavasti sellaista niukkuutta, tolkutonta työntekoa, pelkoa, hiljaisuutta ja tyhmiä haaveita, että soisin esimerkiksi omien lasteni lukaisevan kirjan. – Mielenkiintoa kukaties lisää se, että tässä tapauksessa tuloksena on yliopistomies, jollaisia he ovat joutuneet katselemaan muutenkin.

Ja yliopistomies väittää jokseenkin uskottavasti, että kotikulmilla Kangasalla osaaminen ja tekeminen herättävät arvonantoa, eivät vaatteet eivätkä välttämättä edes rahat.

Olen ottanut tavakseni nälväistä välillä muutamia eliittikouluja. Se minulle ehkä sallitaan, koska ilkeily johtuu pohjaltaan kateellisuudesta. Aarnio nyt kuitenkin tulee kuvanneeksi, miten hän suisti itse itsensä tolaltaan tamperelaisessa eliittikoulussa.

Ja sitaatti: ”Mieleni paloi 1970-luvulla vallan liepeille ilman, että olin koskaan varsinainen poliitikko… Oli hienoa olla mukana… Königstedtin kartanossa. Asian tynkääkin oli: maailman parantaminen… Toisaalta samanlaisia aulisaarnioita löytyy nykyäänkin. Paljon pahemmassa mielessä. Suu pysyy supussa, jottei oma asema vaarannu. Myydään kaikki, vaikka oma isoäiti, jos se on uran kannalta tarpeen. Pahimmillaan nämä korruptioverkostot muotoilevat myös päätösten sisältöä…”

Hankala asia

Uskonnon vapaus unohtuu, kun se ei tunnu Suomessa ajankohtaiselta.

Joku sanoi, että S. Schaman tällä viikolla televisiossa esitetty Amerikka-ohjelman jakso olisi ollut tavalla tai toisella huono. Tuohon mielipiteeseen en osannut oikein eläytyä. Mielestäni Schama oli kunniaksi ammattikunnalleen (vuodesta 1980 historian professori ensin Harvardissa, sitten Columbiassa).

Hän teki televisioon käsitettävän paketin uskonnon harjoittamisen ja rodun yhteyksistä ja esitti katsauksen Jeffersonista Obamaan.

Meillä alkaa olla samoja ongelmia, jotka Yhdysvallat todellakin ensimmäisenä maailmassa ratkaisi – jollain tavoin. Uskonnonharjoittamisen jättäminen tiukasti valtiollisen elämän ulkopuolelle ja itse itsensä rahoittavaksi oli hurjapäinen ratkaisu, joka toimi.

Rotukysymys jäi ratkaisematta ja vaurioitti maata hyvin pahasti.

Tähän hankalaan asiaan, johon liittyvät maahanmuuttajat, uskonnot ja vanhan – maailman mittakaavassa ainutlaatuisen samanlaisuuden sisään kasvava erilaisuus – haluan sanoa kaksi asiaa.

Ensiksi: ns. valistunut mielipide, joka ilmenee esimerkiksi maassa voimassa olevasta lainsäädännöstä, häipyy ajoittain kuuluvista nolostelun ja laiskuuden takia. Silloin rähjääminen ja suora huuto kuuluvat kahta pahemmin.

Vieraissa kulttuureissa on Suomessa harjoitettuina vastustettavia ja rangaistavia piirteitä – juuri kuten omassakin kulttuurissamme.

Kunniamurhia tai uskonnollisin perustein suoritettuja lasten ja nuorten, etenkin tyttöjen silpomisia puolustellaan. Tosin uskottavat asianomaista uskontoa tunnustavat henkilöt väittävät, että tämä ei pidä paikkaansa.

On uskallettava sanoa, että sellaista ei sallita.

Sama koskee tietysti väitetyin uskonnollisin perustein annettuja tappokäskyjä (Rushdie). Yllytys murhaan on törkeä rikos.

Toisenuskoisista ei tarvitse pitää eikä naapuria ole pakko rakastaa ihonväriin katsomatta. Israelin nykyistä politiikkaa ei voi perustella toisen maailmansodan kansanmurhilla.

Myös tässä blogissa vilahdellut keskustelu esimerkiksi ”russofobiasta” tai ryssävihasta on nykyaikaa koskevana mielestäni yhtä typerää kuin jonkin kansakunnan, valtion tai kulttuurin ihannoiminen.

Yhteisöä ja ihmistä ei voi verrata toisiinsa, mutta – itse en pitäisi, jos minua tultaisiin nuhtelemaan jostain, mikä ei vahingoita toisia ihmisiä, esimerkiksi epämuodikkaasta pukeutumisesta kotioloissa. Vastaavasti tuntuu oivalliselta ajatukselta pitää mölyt mahassaan, ellei itse pidä toisten tempuista, edellytyksin ettei niistä aiheudu aidosti vaaraa eikä vahinkoa.

Yhteenottoja ja konflikteja riittää. Turkulaisten ja savolaisten pilkkaaminen on kaunis perinne, kunhan asianomaiset vastaavat samalla mitalla.

Välitön virike näin saarnailevan tekstin kirjoittamiseen on keskustelu eläkkeistä. Asia sattuu kiinnostamaan minua henkilökohtaisesti.

Kun olen osaamatta perustella kantaani sellaisissa tunnelmissa, että tämä talous taantuu nyt ja kauan, ja lisäksi ympäristöongelmat kaatuvat pahasti päälle, eduskunnan kyselytunti kuulostaa minusta kiistalta siitä, missä järjestyksessä marssitaan giljotiiniin mestattavaksi – kuka saa olla eka.

Lapsiani olevan vannottanut hiomaan kunnolla sen purtilon, josta ikäluokkaani (-44) todennäköisesti tullaan ruokkimaan, jos siis vielä on, millä ruokkia – ettei näes tule tikkuja kieleen.

En ole päättänyt, jäänkö jouluna vanhuuseläkkeelle. Päättämättömyys johtuu siitä, etten ole aivan vakuuttunut siitä, onko Suomen valtiolla ensi jouluna rahaa maksaa niitä eläkkeitä.

Valtioneuvoston istunto 30.11.1939 keskeytyi yllättäen pommituksen takia. Ministeri Tanner ehdotti, että suojauduttaisiin valtioneuvoston pihaan halkopinon taakse. Ratkaisuksi tuli kuitenkin kokoontuminen Suomen Pankin holvissa, johon R. Rytillä oli pääsy. Eli kun sotaa ei ollut uskallettu ajatella, ei ollut pommisuojaa.

Sattui

Sattui somasti. Kuvan Tekniikan Maailma-DVD odotti siivosti pöydällä yhdessä uuden numeron kanssa, kun suvaitsin saapua kotiin. Eilen kirjoitettuun ja tänään kommentoituun nähden kukaties ensimmäinen järjen välähdys kotimaan graafisella alalla.

Hyvä, Yhtyneet Kuvalehdet. Olen maksava tilaaja. Syyttäjä tuskin saa töitä.

Voi olla, että kun kirjoitin toissapäivänä toisen housuilla tuleen istumisesta ja ripustin Saloniuksen nimen uistimeksi, johon professori tarttuisi, tein sen nähdäkseni, kummasta päästä ihmiset kurkistavat kaukoputkeen, kärpäsen vai härkäsen.

Vastauksen tiesin kyllä jo ennalta.

Lentäjät puuhaavat lakkoa pian päivänsä päättävässä Finnair-yhtiössä eläkeasiasta, joka antaa ammattijärjestöille aiheen tehdä välikysymyksen hallitukselle – vaikka oikeastaan välikysymyksiä pitäisi esittää puolueiden – eläkeasiasta, joka on suuri, mutta paljon pienempi kuin se taloudellinen kurimus, jossa kiepumme.

Niin onhan se selvää, että oikeudellinen kulinarismi kiinnostaa enemmän kuin järkyttävä todellisuus.

Mutta lehden viime vuosikerta flashinä (hiukan hidas) ja pdf:nä on loistava veto juuri tuolta lehdeltä, joka luetteloi hintoja ja teknisiä tietoja. Minua, kuten tunnettua, kiehtovat kamerat, autot eivät niinkään. Löysin Panansonic Lumix G 1:n tiedot tietyn numeron sivulta 138 vaivattomasti.

Keskusteluamme kommentoin sanomalla, että ei joko kirja tai digi, vaan sekä että. Uppoudun irtonumeroon keittiössä alkaen kello 00.07 nauttiessani lakimääräiset kolme appelsiinin lohkoa ja lasin piimää. Kumpikaan ei liene hyväksi sähköisille laitteille. Uskokaa tai älkää, edes hienoin espresso ei tee varsinaisesti hyvää pienoislaitteen kosketusnäytölle.

Viime loppuvuoden TM:n irtonumerot vein onnen tuntein paperijätteelle tarkoitettuun laatikkoon.

Tarkoitukseni oli vain pistäytyä ansiokkaan päivälenkin päälle, ennen infoa Aalto-yliopistosta, kirjakauppaan. Mukaan lähti itsensä Esko Häklin (ent. Yliopiston kirjasto) toimittama ”Ingen dag utan Papper”, kokoomateos paperista ja sen tehtävästä kulttuurin kannattajana. Puolet kirjoittajista on tuttuja. Lisää tietoa ruotsalaisista ja saksalaisista patenteista, joiden varastaminen 1870-luvulla pelasti meille itsenäisen isänmaan…

Voi vakuuttaa omasta ja herra Putinin puolesta, että paperi ja sen raaka-aine on ainakin yhtä mutkikas kysymys kuin ”sähköinen muste” eli erilaiset näyttöteknologiat paholaisen keksimine erikoisine tiedostomuotoineen.

Tuohon tikunkeittämiseen (muiden teekkareiden pilkkanimi puunjalostusteekkareille ja heidän professoreilleen) palaan viipymättä. Suomalainen paperiteollisuus on kukaties kuollut, mutta leipäkorteista ei ole esitelty digitaalisia versioita. Oma yleisostokorttini vuodelta 1947 on tallessa odottamassa usein mainittuja ”uusia haasteita”. Ammatikseni on merkitty ”lapsi”, mutta meneehän se.

Isoisäni oli saada ”leipäkortin” silmien väliin 1918. Säännöstelykupongeissa oli näet silloinkin numeron lisäksi musta täplä, joka muistutti erehdyttävästi teloituslaukauksen menoaukkoa.

Päivän kolmas yhteensattuma oli Teeman hieno ohjelma näyttelijä Erland Josephsonista, joka vertaili Bergmanin ja Tarkovskin tyylejä ja tarkoitusperiä – ja esitti olennaisen osan näytelmästä ”Nainen ja sylikoira”, jonka olin eilen lukenut ääneen iltasaduksi.

Vaikutti siltä, että pieni koira, joka järkyttää Gurovin mieltä, ei ollut villakoira eikä sylikoira, vaan Josephsonin esittämän mukaan ”kääpiöpyrystykorva”, mikä se sellainen lieneekään.

En muuten suosittele tuota novellia. Lukijaa viedään siinä kuin Jokerien puolustusta. Vaikka kertomus ei rakennu selluloosapohjaisella eikä sähköisellä paperilla, vaan lukijan mielessä, se tapahtuu Ässäarpojen raaputustekniikalla. Lukija luulee koko ajan tietävänsä, missä mennään, mutta kuva pelkistyy aivan erilaiseksi.

Tuo novelli on kuvitelmien korkea laulu – Jalta, harmaapukuinen nainen, pieni koira. Kaikki ovat osittain kuvitella, ja siksi niiden elämää räjäyttävä voima on niin suuri. Tekniikan Maailma on toista. Iltayöstä luettunakaan se ei tunkeudu uniin. Eilen kuuntelin puoli yötä trappilinnun ääntä, vankkureiden kitinää ja sirkkojen siritystä.

Kindle ja ties mitä

Joku on saanut aiheen myytyä medialle. Ns. sähköisistä kirjoista on mainittu muutaman kerran viime päivinä. Kauhistuttuani Helsingin Sanomien laihtumista epäilen että Helsingin Sanomat hautoo jotain tällaista. Todellisuudessa aihe on varmaan juuri myyntiin tullut Amazonin Kindle 2 ($ 359), joka ei toimi Euroopassa. (Etsi kuvasta.)

Media ei huomaa, että ongelma on eilisen erottaminen huomisesta.

Olen kerännyt kaapin päälle kojeita – Newton, Nokia 9000, iPaq. BlackBerryä ei taida olla, mutta muita viisaita puhelimia kyllä.

Pojat taisivat tehdä Applen nerokkaasta, kosketusnäytöllä varustetusta Newtonista (1989-1998) väitöspalkinnon.

Vehkeiden yksi yhteisnimi on PDA. Juuri nyt flash-muistiin tukeutuvat hyvin pienet kannettavat ovat julkeasti kaupan pienissä ja suuremmissa tavarataloissa.

Arvelimme yli viisi vuotta sitten, etteivät ongelmat ole teknisiä. Näin se on edelleen.

Pikkukojeiden ja siis ”sähköisen kirjan” myyminen voisi onnistua, jos tarjolla olisi uusia kirjoja. Onhan niitä tietysti, mutta sattumanvaraisesti.

Kilpaileminen taskukirjan kanssa on kuitenkin typerää. Taskukirjoja ostattaa impulssi. Viimeksi ostin H. Nykäsen dekkarin, koska siinä puhutaan pahaa asianajajista; teos ei ollut erikoisen onnistunut.

D-kirja olisi onnen omiaan referenssiteoksille – sanotaan vaikka Haarmannin Tekijänoikeus ja Immateriaalioikeus. Tai jospa tunnustan, että olemme pohtineet Kaukorannan kanssa ”Sarjakuvat” –kirjamme skannaamista verkkoon ilmaiseksi ja vielä wikinä, koska olemme pudonneet kärryiltä emmekä halua niille takaisin. ”Puukot” kirjaani tuskin viitsin skannata, vaikka se näkyy olevan kallis divareissa. Teksti on heikko ja kuvien negat kateissa.

D-kirja (siirryin kirjoittamaan sekä kannettavista että tietokoneella luettavista kirjoista, joita minulla on itselläni lähes tuhat – enimmäkseen klassikkoja) olisi mainio alusta kaikelle, missä on paljon pientä tietoa.

Kannettava olisi suurenmoinen alusta sarjakuville (Krazy Kat, Popeye…) Ne noin kymmenen todella hyvää kaskukirjaa (Karilas, Matti Kuusi…) olisivat kuin ota ja anna kotimatkoille. Tässä blogissa usein vilahdelleet sitaattikirjat, etenkin erilaiset ”paholaisen sanakirjat” olisivat kovasti hauskoja – siis tyyppiä ”mitä enemmän hän vakuutteli rehellisyyttään, sitä kiivaammin laskin pöytähopeitani”.

Käytettävyys on kuitenkin osaksi tekninen ongelma. Minulla oii iPaqissa joskus 2002 keskeinen lainsäädäntö. Commariin en viitsi ajaa tekstiä enkä musiikkia. Ei riitä aika eikä näkö. Microsoft Reader on työläs – aina kysellään kaikenlaisia passeja. Käyttöliittymä on kömpelö eikä anna oikeastaan sellaista, mitä ei olisi painetussa tekstissä.

Hakuteoksiin ja klassikkoihin D-kirja on pistämätön, koska niistä yleensä tarkistetaan jotain, surullisimmassa tapauksessa vuosiluku.

Eilisen erottaminen huomisesta – kannatan varovasti kirjastojen avaamista digitoituina. Siksi kannatan – varovasti – myös Google Books –hanketta siltä osin kuin kysymys on loppuun myydyistä tai vaikeasti tavoitettavista teoksista.

Sanomalehti korvasi aamurukouksen. Sanomalehti ei edelleenkään menesty maissa, joissa kävellään aamulla rukouksiin. Jotain rukoilemisen rituaalisuudesta, pintapuolisuudesta ja ulkokultaisuudesta jäi pysyvästi journalismiin.

Vanha kirja ei vanhene niin kuin eilinen lehti. En tiedä miksi näin on.

Luulen että lehti varastoi eilistä mutta kirja rakentaa huomista. Myös huomisia erheitä, harhoja ja villityksiä. Siksi kaikki se, mikä on kiinni henkilökohtaisissa digitaalisissa apulaitteissa, ja vielä mustasukkaisesti suojatussa formaatissa, on puolinaista. Uuden tekeminen, olkoon että vanhasta yhdistellen, ei edellytä erityistä varustusta, ei etenkään sähköistä. $ 359 on paljon rahaa lukulaitteesta, varsinkin ellei ole lukemiseen yleensä liittyvää kykyä luetun ymmärtämiseen.

= = =

Viime viikolla moittimani Simon Schaman "Amerikka" oli tänään todella hieno, täynnä kaikkea, mitä ei Kaliforniassa tiedetä.

Hyvät housut

Kirjailijana en haluaisi olla, koska siinä tulee tunne kuin lukisi loitsunsa selvällä meren selällä, kenenkään kuulematta.

Blogissa syntyy helposti harha, että kirjoittaa niille jotka kommentoivat. En tahallani edes arvuuttele, ketä te olette. Toisin kuin jotkut pidän kommentoijien nimettömyydestä, vaikka kirjoitan itse nimelläni. Site Meter ja Google Analytics kertovat, että lukijoita ja vaihtuvuutta kuitenkin on. Kommenteista voi välillä saada muun vaikutelman.

Venäjä ja stalinistit ovat hyviä syöttejä. Eilen pujotin kirjoitukseen sanan ”maanpetoksellinen”, mutta siihen ei tartuttu.

Ajatukseni oli suunnilleen tämä: kirjoittajan ei pidä jaella tuomioita. Se ammatti kuuluu tuomarille, ja sitäkin olen harjoittanut. Se on hyvin erilaista.

Kirjoittaja yrittää löytää ja esittää syitä mielellään ihmisistä ihmisryhmien sisällä.

Esimerkiksi vilpitön kommunisti – luullakseni eilen nimeämäni Chydenius ja Sinnemäki ovat hyviä esimerkkejä – ei ole kauhean paljon kiinnostavampi ilmiö kuin vilpitön kirvesmies.

”Pietarin tie” tai ”suuri itäinen vaalipiiri” eivät nostata tunteita. Keino on ikiaikainen. 1700-luvun Ruotsissa valtiopäivämiehet ja hallitusherrat yrittivät ottaa lahjuksia tasapuolisesti Ranskalta ja Venäjältä, Britanniaa unohtamatta. Saman vuosisadan loppupuolella suomalaissyntyisiä upseereita oli neuvottelemassa vihollisen eli Venäjän kanssa maanpetoksellisesta toiminnasta. Heitä sanotaan kirjoissa Anjalan liitoksi.

Sitten jokseenkin koko Suomi hyppäsi keisarin rekeen. Oli vielä talvi, vuonna 1809.

Se on kiinnostavaa, miten henkilöt ikään kuin tulevat pelanneeksi omaan pussiinsa liikkuessaan isänmaan asialla.

On sanottu, että suurtuomareiksi pitäisi valita ainoastaan todella varakkaita henkilöitä, koska heidän ei tarvitse ottaa lahjuksia.

Tämäkin tuli mieleen, kun hiukan suututtaa Saloniuksen puolesta lentäjien neuvottelutaktiikka – tehdään virkamiehestä rikosilmoitus. Kelmit ovat käyttäneet tätä kikkaa vanhastaan. Kerrankin raastuvan seiskalta olivat loppua tuomarit, kun kassakaappimies nimesi kunkin tuomarin vuorollaan ”henkilökohtaiseksi vihamieheksi”, vaikkeivät olleet ennen tavanneet.

Lentäjien rikosilmoituksen kohtalon tietää jokainen juristi, koska se on kirjoitettu rikoslakiin – ”voi olla omiaan vaikuttamaan toimintaan”. Tarkoittaa: tyypillisesti vaikuttaisi.

Lahjontarikoksen tunnusmerkistö kenties täyttyy, jos tarjottu etu on omiaan vetämään saajan rähmälleen antajan eteen.

Stalinistivaiheemme ja rähmällään olon aikakausi eivät anna aihetta sen erityisemmille totuuskomissioille. Sitä vastoin muistan oikein hyvin ajan, jolloin ei päässyt edes verojohtajaksi liittymättä maalaisliittoon tai sosdempuolueeseen. Siihen aikaan myös kokoomuksesta käytiin mainitsemassa njeuvostoystäville, että tämä tai tuo maanmittausassistentin virkaan tarjottu henkilö ei edistä yhteisymmärrystä maittemme kesken.

Mutta siinäkään ei ole mitään erikoisen suomalaista.

Sitä vastoin onnistuin löytämään erikoisen suomalaiset housut, Snickers, alun perin by Matti Viio, Ruotsi. K-Rauta. Ovat työmieshousut mutta eivät äkkiseltään erotu mistä tahansa suorista housuista.

Myös Fleece on tavanomaista korkealaatuisempi.

Kalsarikansalla tarkoitin ihmisiä, joiden mielestä pitkät alushousut ja vaimonpieksijäpaita, verkkopaita tai teepaita, ovat sopivat kotiasu, etenkin hiihtokilpailujen aikaan.

Päivän kelejä ajatellen rautakaupoissa on ainakin kaksi kotimaista nimeä kantavaa kenkämerkkiä, jotka on suunniteltu erikoisen antiliukastumispitoisiksi. Metallilla vuoratuista kengänkärjistä voi olla iloa, jos joutuu vastustamaan väkivaltaisesti virkamiehiä tai –veljiä.

Likaisen työn tekijä

Yksi sedistäni, sorvari, sanoi olevansa pyöreän työn tekijä.

Yrittäessäni ymmärtää, miltä osin Suomi on kirjoitettu ympäripyöreästi, olen tietenkin kiinnostunut panemaan merkille, että säveltäjä Chydenius tähdentää olevansa edelleen kommunisti, vaikka Neuvostoliiton kaatuminen aiheutti suuren surun.

Vastaavasti on kiinnostavaa ja liikuttavaa lukea verkosta Anssi Sinnemäen luonnehdinta, jonka mukaan taistolaisuus oli hänestä, näkyvästi mukana olleena, kollektiivinen mielisairaus. ”Valmistauduimme siihen, että olisimme tottelevaisia, kun tulee tiukka paikka. Vallankumous. Annoimme itsemme käytettäväksi sellaiselle politiikalle, jonka tiesimme tekevän silloin paljon väärää. Tiesimme myös mitä se olisi voinut tehdä.”

Toistan itsestään selvän asian. Arvostan suuresti Sinnemäen lausumaa ja pidän Chydeniusta edelleen edesvastuuttomana. Hänellä on oikeus mielipiteeseensä – jota hänen kannattamansa mielipidesuunta ei tietääkseni tunnusta muille. Ei taiteilijoilta toisaalta pidä odottaakaan etevää yhteiskunnallista analyysia.

En tunne näitä henkilöitä, joten puhe on vain lausumista.

Suomen maanpetoksellinen siipi on jätetty vähälle tutkimiselle. Siitä aiheutuu jatkuvasti väärinkäsityksiä. Ennen vuotta 1918 ”bobrikoffari” eli Venäjän myötäilijä oli sangen usein pelkkää poliittista panettelua eikä väitteitä asiantiloista. Niinpä ainakin minun tietoni henkilöistä, jotka ajoivat Venäjän asiaa tai omaa etuaan Suomen kustannuksella, ovat valitettavan puutteelliset.

Vastaavasti 1930-luvun äärioikeistolaisista hyvin pieni osa oli yhteiskunnallisen tasa-arvon vastustajia.

Mutta luemme edelleen voittajien historiaa.

Esitän arvauksen, joka liittyy aiheeseen.

Aleksis Kiven teilaus ”Seitsemän veljeksen” ilmestyttyä on aina kuvattu professori August Ahlqvistin henkilökohtaisen hulluuden, kaunan ja kateuden ilmauksina.

Entä jos kysymyksessä olikin Venäläisen esivallan ylläpitämän sensuurin epäonnistumisen paikkaaminen?

Jospa Ahlqvist toimi oman itsensä edistämisen lisäksi Venäjän käsikassarana?

Olen yrittänyt perehtyä kaunokirjallisuuden sensuuriin Venäjällä ja Suomessa tsaarinvallan aikana. Kiellettyjä ja pyyhittäviä aiheita olivat esimerkiksi kirkollisten viranhaltijoiden (lukkari) ja ylemmän säädyn (Viertolan isäntä) karrikoiminen ja talonpoikien korostettu kuvaaminen tyhmiksi, oppimattomiksi, niskuroiviksi, tappeleviksi, karkeasanaisiksi ja viinaan meneviksi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran olisi tullut estää tällainen aineisto – mutta se julkaisi sitä itse.

Ahlqvistin ansiosta toimesta tehtiin loppu. Pietaristako tulleesta aloitteesta?

Tämä selittäisi sen kirjallisuuden tutkijoiden aiheellisesti kummasteleman seikan, että vain Z. Cygnaeus yritti puolustaa Kiveä. Snellman, Yrjö-Koskinen, Lönnrot ja Topelius, jotka olivat jeesailleet Kiveä, olivat kukin kohdallaan kuin kusi sukassa.

Asiahan ei tietenkään minulle kuulu, mutta minä kysyn vain?

Mäkikotkat

Sanomalehdentoimittajat kirjoittivat ennen ammattinimikkeensä yhdyssanaksi ja julkaisivat vappulehtiä, joissa he sanoivat itseään neekereiksi. Luultavasti tämä kauan sitten asiattomaksi muuttunut nimitys liittyi työlle asetettuihin vähäisiin vaatimuksiin hengenlahjoja ajatellen ja korkeisiin vaatimuksiin puuduttavuuden sietämistä ajatellen.

Mahdollisesti päätoimittajalla oli nahkaruoska, jollaisia näkee lännenfilmeissä. Erilaisista muistelmista päätellen suurlehden päätoimittaja joutui kuitenkin kuuntelemaan kaikenlaista sontaa ja lisäksi Paasikiven kiljumista puhelimessa.

Mäkikotkaa en ole löytänyt huolellisestikaan laadituista luetteloista, vaikka niissä kerrotaan, miten Benjamin Franklin vastusti lajin Haliaeetus leucocephalus (valkopäämerikotka) ottamista valtion tunnukseksi ja ehdotti tilalle kalkkunaa (turkey). Tällä hetkellä sana ei ole ihmisestä käytettäessä mairitteleva, eivätkä iltapäivälehdetkään puhu mäkikalkkunoista.

Toimittajien tehtävä on ansaita rahaa toisille ja kirjoittaa mainosten ympärille sopivaa tekstiä. Nyt huvittelin tutkimalla, miten laajaa raivoa kommentoijissa olivat herättäneet jonkun iltapäivälehden toimittajan kirjoitukset, joissa oli pöllytetty jotakuta mäkikotkaa.

Kalsarikansan olemassaolosta on helppo vakuuttua yleisillä keskustelupalstoilla, mutta ehkä yllätyin hitusen 50-luvun hengestä, joka näyttäisi vallitsevan penkkiurheilupiireissä.

Mäkikotkat ja muut urheilijat ovat isäntiä, toimittajat renkejä, julisti muuan.

Säpsähdyttävä ajatus. Olin ajatellut, että mainostajat ovat lääninherroja, median edunsaajat isäntiä ja katsojat karvaisia sikoja, jotka ensin keritään, sitten kaltataan että saadaan nahka talteen, ja lopuksi pannaan pataan.

Puoli vuosisataa sitten haisti katsomoon asti, mikä oli pohjalaisen joukkueurheilun idea. Kun käräjillä ei käyty enää kansanliikkeenä ja markkinatkin olivat hiipuneet, hevos- ja pallourheilu väräyttivät vaakaa merkittävästi kotioloihin verrattuna. Mutta silloin toki linja-automatka Nurmosta Vimpeliin oli uhkaretki tuntemattomaan.

Suomi oli DDR:n merkittävä edeltäjä ja esikuva hyvässä ja pahassa. Kansallinen mainonta, jossa DDR oli niin hyvä, lienee keksitty meillä, ja samoin sala-ammattilaisuus, jossa avustivat etenkin Alko ja armeija. Sinivalkoiset seurat haalivat TUL:n edustajia jo 1920-luvulla (esim. Hannes Kolehmainen), ja urheilujohtajuus oli suurempien tehtävien hautomo (Urho Kekkonen). Ennen sotia mestariurheilijoissa oli hyvin vähän ylioppilaita ja ruotsalaisnimisiä (sellaisia kuin Gunnar Höckert).

Kultamitalin voittajista ei ole tapana muistaa vuorineuvos Weckmania (paini) eikä kiloittain kultaa voittaneita taitoluistelijoita, Ludovika ja Walter Jakobssonia. Isäntä oli Kone Oy:n tekninen johtaja, rouva syntyjään saksalainen.

Taitoluistelun MM-kisat muuten järjestettiin ennen maailmansotaa useita kertoja Pietarissa.

Suomalaisuuden ikoneista laajemmin puhuen Georg Malmstén, venäläisen äidin ja suomenruotsalaisen isän poika, oli perustyypiltään venäläinen kuplettilaulaja. Perisuomalaisista Metro-tytöistä kaksi oli Kiteen Väkeväisiä ja kolmas Muolaan venäläisiä (äidinkieleltään). George de Godzinsky oli tyylikäs Venäjän pakolainen (työllistetty).

Olisin hyvilläni, jos joku puoltaisi venäläisyyden aatetta yhtä pontevasti kuin islamin omaksuneet suomalaistytöt uskontoaan. Milloinkaan ei ole sattunut silmiini luetteloa venäläistaustaisista, Pietarissa koulutetuista tai siellä tai Moskovassa uran luoneista siviileistä.

Eipä sillä. Huomauttaessaan tsaarin ajan vankileirien kirjavista kansallisuuksista Tshehov muistaa aina, sekä novelleissa että ”Sahalinissa”, mainita suomalaiset.

Tshehovin Suomeen tuonut myöhempi kansallisteatterin pääjohtaja Eino Kalima oli opiskellut vuodesta 1904 teatteria Pietarissa ja Moskovassa, jossa hän yritti kovasti päästä Stanislavskin piiriin. Stanislavski puolestaan asusti eräässä vaiheessa Kauniaisissa…

Vanja-eno (Serebrakov):”…ostetaan kesähuvila Suomesta.!”

(Kuva: Wikipedia)