Sivun näyttöjä yhteensä

21. huhtikuuta 2022

Salakähmä


 

Kuva ei ole Voiton päivän paraatista. Mutta etsiessäni taustaa tämän päivän ongelmille juuri sieltä, mistä niitä voi löytää, pysähdyin moneen kertaan Tshehovin hyvin tuttuun novelliin ”Rattailla”. 

 

Se ei ole näitä pitkiä, vaan kirjallinen ihme – täsmällisen suppea ja ”pieni” ja siis helppo lukea vaikka seisaallaan. Elämänsä ja itsensä kauan sitten tympeän syrjäseudun ikävään hukannut opettajatar palaa kamalia keväisiä teitä kotiin, jossa ei odota mikään muu kuin sama vanha, loputtomasti ja lopullisesti.

 

Siinä kaikki, melkein. Juodaan teetä surkeassa hollituvassa ja kuunnellaan humalaisen musikan mölinää, keväisen joen kahluupaikalla kastuvat myös matkan tarkoituksena olleet jauhot ja sokerit. Juna kuitenkin ajaa ohi.

 

Tähän Tshehov on onnistunut rakentamaan kaksi syvän venäläisyyden asiaa, jotka ovat molemmat meidän läntisen herrasväen mielessä irrationaalisia eli järkeen perustumattomia.

 

Ohi vilahtavassa junassa opettajatar luulee näkevänsä kauan sitten kuolleen äitinsä ja muistaa ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen, millaista elämä olisi voinut olla. Elämän määrättömyys oli jo kuluttanut hänen mielestään muistotkin. Silloin kerran tosiaan asuttiin ihmisten ilmoilla ja joku välitti hänestä ja hän itse välitti monista.

 

Vodkan syövyttämät musikat tietävät levähdyspaikassa, että nuo tuollaiset aivan turhat opettajat vasta ansaitsevatkin – tuhat ruplaa vuodessa ainakin. Ja pitävät rahansa piilossa ja petkuttavat ja kiusaavat kansaa. Kyllä se tiedetään.

 

Opettajatar ansaitsee 25 ruplaa vuodessa ja saa kostean huoneen ja likaisen keittiön sekä polttopuut, joista joutuu aina riitelemään kyläneuvoston vanhimman kanssa.

 

Kuviteltu äidin kuva on ilmestys tai ihme. Se on jotain yhtä merkittävää ja elähdyttävää kuin höyhen, jonka tuulenpuuska nostaa kyntämättä unohtuneelta pellolta tanssittaakseen sitä tuulissa.

 

Ja talonpoikien mielen syöveri on tieto salaliitoista, joita sikiää aina ja kaikkialla.

 

Salaliittohan se siinäkin on selityksenä, että nuo tuollaiset oikein ajelevat rattailla, vaikka joutaisivat kävelemäänkin, kengät kädessä, kun sellaisetkin omistaa.

 

Kertomus on niin hieno, että ei voi epäillä. Kyllä tämän on itse kokenut. Ja kolme nimeltä mainittua henkilöä ovat nyt tuttavia, myös se aivan vetämätön mutta ystävällinen tilanhoitaja, jolle tuntuu olevan se ja sama, viekö tie johonkin vai ei ja kaatuvatko kärryt vai eivätkö kaadu.

 

Minulle tulee mieleen jokin Internetiä paljon syvempi ja vahvempi – huhu ja sitä kannatteleva pinttynyt epäluulo. 

 

Tuttu juoppo harmitteli kasvinvuosinani jokirannassa ryypätessään tietoa, ettei se naapuripitäjän pappi tai tämän kylän lukkari, kumpi nyt lienee ollut, kuulemma kuollutkaan, vaan parani taudistaan. ”Kyllä se tiedettiin! Ei niihin voi luottaa, niihin tuollaisiin, jotka luulevat jotain olevansa."

14 kommenttia:

  1. Kyllä se vain olisi minusta soma nähdä Kremlin fasistiklikki yllä olevan kuvan kaltaisissa tunnelmissa Voiton päivänä. Se voisi tehdä venäläisillekin gutaa.

    VastaaPoista
  2. Dovlatov, jota Tšehovin tyylin jatkajaksi on mainittu, on tutustumisen väärti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dovlatov on kyllä hyvä mutta en näe yhteyttä Tshehoviin. Dovlatov kuvaa hauskasti neuvosto-absurdismia, Tsehov on hienovaraisempi, muttei kovin hauska.

      Poista
  3. Tuo 25 ruplaa vuodessa asuntoetuineen on ihan älytön palkka. Suomessa kaupunkikansakoulun opettaja sai samoihin aikoihin 750 mk (eli n. 175 ruplaa) ja 250 markkaa vuokraan. Työmiehen palkka oli suunnilleen puolitoista markkaa päivässä eli, jos töitä riitti edes kohtuullisesti, kolmisensataa markkaa vuodessa.

    Eli Tšehovin novellin opettajattaren palkkaus on suorastaan tarunomaisen surkea. Sinänsä suunnilleen mahdollinen: 1800-luvun alussa suomalaisten oppikoulujen opettajien palkat olivat alimmillaan tuota luokkaa ja aikalaiset totesivatkin, ettei niillä voinut välttää nälkää, jos ei ollut sivutoimia.

    VastaaPoista
  4. Tähän sopii toisesta blogista lainattu sitaatti jonka kirjoittaja on Anna-Lena Laurén, DN:n ja Husiksen Moskovan kirjeenvaihtaja:

    Att antyda och inte säga vad man menar, att upprepa schabloner, att betrakta världen som en enda stor konspiration och cynismen som ett tecken på stor vishet är inget som Trump har hittat på. Det är ett arv från totalitära ideologier.

    En tiedä mitä maalaiskansakoulun/kiertokoulun opettaja sai Suomessa ennen kansakoulupakkoa palkkaa, mutta isoäitini oli sellainen, seminaarin käynyt, ja vaihtoi alaa kun se ei lyönyt leiville. Kouluttautui lisää, kätilöksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloisen maalaisliiton yksi herravihaisista ydinajatuksista oli, että virkamiesten - joista erilaiset opettajat muodostivat suuren osan - palkkoja pitää pikemminkin alentaa. Nykyään muut ovat omineet tämänkaltaisen kansankosiskelun.

      Poista
    2. Aikakaudella josta kerroin ei ollut Maalaisliittoa joka on perustettu 1906. Mutta Marttilan itaria isäntiä isoäitini muisteli happamasti. Vastustivat kansakoulua, eivät halunneet maksaa palkkaa eivätkä päästää lapsia kouluun.

      Poista
  5. Meillä on omissa oloissamme sitä "salakähmää" ihan kylläksi asti. Vai mikä motiivi THL:n johtohahmoilla on asennoitumisessa 70 vuotta täyttäneiden riskiin? Neljäs rokotuskierros evättiin, vaikka luvut "hirmuiset". Yleinen maskisuositus poistettiin. Toistuvaa vähättelyä. Jne.

    Tulee jo pakostakin mieleen: "kestävyysvajeen" keventämisestäkö kiikastaa?

    VastaaPoista
  6. "Tuttu juoppo harmitteli kasvinvuosinani jokirannassa ryypätessään tietoa, ettei se naapuripitäjän pappi tai tämän kylän lukkari, kumpi nyt lienee ollut, kuulemma kuollutkaan, vaan parani taudistaan. ”Kyllä se tiedettiin! Ei niihin voi luottaa, niihin tuollaisiin, jotka luulevat jotain olevansa.""

    Ajakohtainen ilmiö tämäkin.

    Naapurissa meillä on juuri nyt "Schrödingerin Shoigu", joka on välillä kuollut ja sitten taas ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Shoigun tapauksesta saadaan siis ehkä lisää havaintoaineistoa kvanttimekaniikan teorian täsmentämiseksi.
      -ar

      Poista
  7. Ainakin ne pari oligarkkia perheineen ovat varmistetusti kuolleita.

    VastaaPoista
  8. Kahdeksan viikkoa ja Venäjällä kahdeksan kenraalia vähemmän. Eilen tuli tieto, että kaksi oligarkkiperhettä on jatkossa estynyt tarjoamasta palvelujaan putinille. Shoigun selostaessa Mariupolin tilannetta putin piteli kiinni pöydän reunasta, ettei olisi pudonnut tuolilta. Kovilla on äijäpaha.
    Moskovassa päästään pitämään toukokuussa lippulaiva Moskvan muistojuhla. Slava Ukraina!

    Radiota kuuntelee Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  9. "Toisaalta, kaikkea voi sattua" on viidentoista venäläisen kirjailijan novelliantologia. Ei voi muuta kuin suositella sitä. Pari kirjoittajaa on kuin Tšehovin inkarnaatioita, ja hyvin omaperäisiä kertomuksia kaikilla. - Jos lähdetään siitä, että Venäjällä kaikki normaali on suurin piirtein toisin kuin muualla, ja epäkummallinen normaalia, osa näistä novelleista todistaa sen, että näin on! - Hauskoja ja samalla traagisia kertomuksia, kuten elämäkin.

    VastaaPoista
  10. Nyt vasta huomasin tuon novellin omassakin kirjassani, ja kyllä, pieni helmi, koko ankea elämä välähdyksinä yhdeksällä sivulla. Ensimmäiseksi kiinnitti huomiotani rospuuttoajan kelvoton tie, johon kärrynpyörät tahtoivat juuttua, ja siinä savivellissä ajoi myös rikas tilanomistaja nelivaljakkoineen. Miksikähän ei ollut korjauttanut tietä, kun kerran varaa oli eikä viihtynyt yksin kartanossaan? Sitä venäläistä välinpitämättömyyttä, jota ainakin kirjoissa on aina kuvattu? Itse muistan lapsuudestani sellaisen savisen tienpätkän sodan jälkeen, jolloin ei vielä ollut ehditty korjaustöihin, mutta ne aloitettiin hetimiten, kun väki oli paikalla.

    Toinen ulkoinen seikka oli ajurin tyhmä päätös, kun hän ei ylittänyt jokea siltaa pitkin vaan kolme virstaa säästääkseen ajoi suoraan joen yli, jolloin hevonen joutui veteen mahaansa myöten ja opettajattaren kengät ja helmat kastuivat ja ostokset, jauhot ja sokerit kostuivat myös. Kaikki pilalla!

    Puomin nousua odotellessaan nainen näki sitten junan vaununsillalla kuolleen äitinsä näköisen naisen, ja välähdyksenä muistui mieleen kaukainen koti ja lapsuus Moskovassa, äiti siellä, isän ääni, pianonsoittoa, onnen tunne! Kartanonherrakin tuntui hetken läheiseltä ja samanarvoiselta paikalle tullessaan. Mutta sitten puomi nousi, kaikki poissa, lähdetään! - Hieno pieni kertomus, teenjuontia, votkan tuoksua, hanurin soittoa, huhupuheita ja herrojen panettelua unohtamatta.

    VastaaPoista