Koulu 100

 

 

Kauhavan Keskikoulu, myöhemmin Kauhavan keskikoulu ja lukio, sitten Yhteiskoulu, täyttää huomenna lauantaina 100 vuotta. Kerran pidin siellä puheen jossain juhlassa. Pätevän oloiset kuulijat eivät näyttäneet ymmärtävän sanaakaan. Olin hyvillä mielin. Jokin oli mennyt eteenpäin.

 

Sanoin silloin ja lähetän nyt sellaisia terveisiä, ettei koulussa opeteta asioita. Siellä opetetaan oppimista. 

 

Palattuani tuolta matkalta ystäväni Harald kertoi olleensa puhumassa oman gymnasiuminsa 1000-vuotisjuhlassa. Katsoin kirjasta. Tuo koulu ei ollut siinä maankolkassa edes erikoisen vanha. 

 

Oman kouluni ensimmäisissä ylioppilaissa oli sitten Alli, joka minulle opetti kirkkohistoriaa ja latinaa. Opi molempia hanakasti. Ja 1920-luvun opettajissa oli kolme, jotka minullakin olivat opettajina, ja lisäksi kaksi, jotka merkittiin kummeikseni sylikummini ohella. He asuivat samoissa huoneissa, joihin oma perheeni muutti 1948.

 

Koulun historiassa vaietaan hienotunteisesti siitä, mikä pakko oli perustaa meillekin koulu, vaikka Lapualla oli jo, ja siellä käytiin menestyksellä. Epäilen syyksi, että maanviljelijät vastustelivat ja vähäisempi väki piti keskikoulua seudun tarpeita ja tulevaisuutta ajatelle ihan välttävänä. Ilmasotakoulu saattoi muuttaa tunnelmia. 

 

Vahinko että henkilönpalvonta on mennyt muodista. Paikkakunnaltamme Näykin pojat ottivat sukunimekseen Alanen. Ellen muista väärin, sieltä tuli neljä professoria samasta sukupiiristä, ja myöhemmin lisää. Yksi kirjoitti Etelä-Pohjanmaan historiankin.

 

Minä oli puikahtamassa saamaan oppia myös valtameren takaa, mutta se ei sitten toteutunut. Sen sijaan matkustelin lukiolaisena Euroopassa, vaikka Interrailia ei vielä ollut. Keinona oli peukalokyyti.

 

Kaikki sinänsä hyvä on minun elinaikanani Suomessa viisitoistakertaistunut, siis esimerkiksi ravitsemus, terveys ja usein mainittu hyvinvointi. Vaikka kansakoulu on kaiken perusta ja maata määrää sama periaate kuin pyramideja, nimitäin että perustukset ovat tärkeimmät, kiinnittäisin tässä huomion vähemmän kuuluisiin oppikouluihin, joita siis sijaitsi etenkin kirkonkylissä ja rautatien määrittelemissä kauppaloissa. 

 

Ihan kiusallani ja siksi, että Matti Kuusi ja muutamat muut akateemikot ovat kirjoittaneet iin paljon kuuden tai kahdeksan kaupungin klassillisista lyseoista salaisena voimavarana, väitän vastaan. Kyllä ne ovat nämä helpommin ja useamman lähestyttävät yhteiskoulut, joita saamme kiittää paljosta. Ja siinä kiitämme opettajia.

 

Olen miettinyt sitä vuosikymmeniä. Kirkonkylässä muodollisesti epäpätevänä opettajan kolmekymmentä tai neljäkymmentä vuotta. Se vaatii kuulkaa vakaumusta. Ja olihan meillä niitäkin, joiden opinnot, auskultoinnit ja ennen kaikkea huima pedagogia olisivat olleet kuva juttu suuripien kaupunkien eliittikouluissa. Ajattelen sellaisia maistereita kuin Märtä M. ja innostajia kuin lopullisesti filosofian ylioppilaan arvoon jäänyt suuri innostaja Aulis K. Ja sitten nuoremmissa vaikka mitkä määrät näitä uraputkesta kieltäytyneitä, joille sopiva sija isänmaassa ja pätevä viranhoito olivat päämäärä, eikä suinkaan joutavan jäljillä juokseminen. – Kohotan maljan. Jota Juppiter suosii, hänestä tulee opettaja, tiedon kierrätystalouden moottori.