Sivun näyttöjä yhteensä

6. huhtikuuta 2022

Kummallinen kertomus


 

 

Ei pidä luulla tätä kirjoitusta arvosteluksi eikä edes kirjaesittelyksi. Tunnen Anna-Liisa Haavikon, joka on tehnyt erittäin suuren työn laatimalla Kaari Utrion elämäkerran. Se ilmestyi juuri ja sain sen ja luin. Mutta tutustuin pintapuolisesti myös Kaariin vähän yli 50 vuotta sitten.

 

Sen olin vain aavistanut, että on mahdollista tehdä suomalaisen kirjallisuuden ja sen tärkeän osan eli viihteen esittely tavalla, joka ylittää kirkkaasti kaiken asiasta ennen luetun. Siis: miten kirjoja luetaan, miten niitä sitä ennen kirjoitetaan, miten niille sitten käy. 

 

Taika on Utrion erikoislaatuinen järjestelmällisyys. Hänellä näyttää olevan kaikki tallessa ja järjestettynä. Kun hän aloitti, viihderomaania ei julkisuudessa pidetty edes halveksimisen arvoisena. Kun hän oli julkaissut 37 historiallista romaania ja lopetti vuonna 2017, myönnettiin yleisesti, että hän oli pitänyt lukemista yleisesti ja keskisuurta kustannusliikettä eli Tammea pystyssä ja saanut siitä sangen laajasti tunnustusta.

 

Kun itse olen nähnyt sellaisia myyntiilukuja ja tilinpäätöksiä, jotka eivät ole millään muotoa julkisia, tiedän hyvin, että Tammi oli tappiollinen yritys oikeastaan koko toiminta-aikansa. Ilman Utriota se tuskin olisi pystynyt jatkamaan, vaikka tietysti oli punapääoman eli KK:n rahoittama, osa ns. edistysmielistä osuuskauppaliikettä.

 

Utrion romaanit eivät ole minun silmissäni kirjallisesti verrattoman ansiokkaita, vaan rehellistä työtä ja monille tärkeitä. Historiaa ne varmaan ovat avanneet enemmän kuin koulun hisorianopetus.

 

Utrion toinen ura on ollut yleistajuinen tietokirjallisuus, etenkin naisten ja lasten historia. Siinäkin työ on jämptiä ja menestys on ollut suuri, etenkin kirjan ”Eevan tyttäret”. En yhtään sure, että etenkin Ranskassa ja Italiassa jo 1930-luvun lopulla alkanut tutkimuskirjallisuus ei varsinaisesti näy; eivät sitä Suomessa tunteneet taannoin historian professoritkaan. Tarkoitan suuria nimiä sellaisia kuin Braudel, hänen opettajansa Febvre, ja vielä aikaisemmin Pirenne ja tavallaan saksalainen Lamprecht. Lapsuuden historiasta ehti nousta hiukan puolivillainen psykologisoivat kirjallisuus (kuten Bettelheim). Teoreettisen tutkimuksen uranuurtaja oli ehkä Foucault, joka tosin oli väärässä joka asiassa, kuten nyt tiedämme. Tavallisen, matalan ihmisen mielen kartoittaja oli ensimmäisenä Le Roy Ladurie (Montaillou) , joka keksi käyttää inkvisition pöytäkirjoja selvittääkseen, mitä vähäisten kyläläisten mielessä todella liikkui.

 

Utrio näyttää kirjoittaneen vuonna 2004 aika jyrkästi V. Putinia vastaan ja Naton puolesta. Niinpä hänellä on tilaisuus juuri nyt nähdä, miten mentaliteetit törmäävät toisiinsa Euroopassa ja Aasiassa.

 

Utrio tukeutui Jane Austenin ja muutaman muun merkittävän brittikirjailijan romaaniperinteeseen. Mahdollisesti hän oli kasvanut kahden merkittävän, juuri nyt harvoin luetun pohjoismaisen naisen perinteeseen, nimittäin nobelistien Sigrid Undsetin ja Selma Lagerlöfin. Suomalaisesta historiallisen romaanin perinteestä hän erkaantui selvästi. Toisin kuin Waltari, jonka romaanien sankarit olivat yleensä hiukan naamioituja kuvia kirjoittajasta itsestään ja hänen ongelmistaan, Utrio loi henkilöt ja luotti tapahtumiin, usein anekdootteihin.

 

Kuka ties tämä aika arkaainen piirre teki hänestä niin suositun. Tutkimus keskittyi paikkoihin ja aineellisiin oloihin, Utrion romaanit henkilöihin ja heille tapahtuneeseen. Edelleen kiihdyttävimmät historiantutkimukset koskevat esimerkiksi merta (Braudel, Abulafia), kun taas merkittävät henkilöt ovat väistyneet – vaikka esimerkiksi Pietari Suuri näyttää olleen sekä Stalinin että Putinin esikuva.

 

13 kommenttia:

  1. No, Pietari Suuri oli kyllä merihenkilökin, muun ohella.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Rohkenisinkohan ? En, mutta jos lainaraameissa. Semmonen Otso Kautto nousi meikälle neroksi kertalaakista kun Tapiolassa esitettiin hänen Ouluunko ? ohjaamansa aurinkorantaturismista tiristetty näytelmä. Että puri enkä muista detaljisesti mitään. Se siitä ison tekeekin. Olen niistä haihtuneista ajatusmielteistäni ja oman tuntoni vapinoista saanut pysyvän työkyvyn jota tässä ja nyt. Ja pysyvän omaanturvaan pakoreitin jota tässä ja nyt.

      Kun vielä Moliere Luulosairas ja Auvo Vihro näyttivät mitä siellä Versaillesissa oltiin näytelty ja mitä ei Kansallisteatterissa. Olin riskillä mennyt Kauton Luulosairaaseen vaikka oli äskeinen kokemus sen olemattomuudesta. Oli vielä niin kiva se SAK Tampereen perintöhotelli Huviretki ja retkieväs mustamakkara, tietysti Tapola Nykäsen. Se ilta avasi teatteritaiteen ja historiatekijöiden sisäkalut. Just nyt sellaiset tietoholvit avautuvat meikälle (voiko kukaan uskoa?) poliorunnellun FDR Rooseveltin viitan alta. Jonathan Levy Otso Kauttona.

      Olen myöhemmin nähnyt Kautolta Lahdessa Varaston ja kiittänyt koulupudokkuuttani eli siis oppimisen arpaa. Amerikoissa jopa on stipendejä, siellä Piilaakson suunnilla, koulunsa jättäneille. No sönkäämättä pitenpään, lainaan HS 9.4. B 17 sivulta kipeän ajankohtaisen totuuden törähdykseen "Päätösten sijasta asioiden annetaan ajautua sellaiseen pisteeseen, että maailma päättää puolestasi."

      Onhan se iso ilo että noita täystajuisia ja ihmiskuntakokemuksesta oppineita on osaaja.itsepetos/kusetettujen narsistien ulkopuolella -tai yläpuolella säteilemässä pakumeikälle. Täyspäisiä Starojakin röökisuussa on yhä runsaahkostikin.

      Ja miten vapautuneina ja helpottuneina peukutetut pomomme telkkarissa piipahtavatkaan (pressaa lukuunottamatta, häntä kun puhelimissa tekijät kiusaavat), kun Putin hoitaa heille tähdellistä tärvehtimistä lopuksi vaalikautta. Ja samat pestit seuraavalle.Jukka Sjöstedt

      Poista
  2. Valitettavasti tuolla kansikuvalla menetetään vakavamielisimmät lukijat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos niin, eikö se ole vain hyvä asia. Ahtaasti ajattelevat siinä vain jäävät lokeroonsa.

      Poista
    2. Ainoastaan ennakkoluuloiset.

      Poista
    3. Vaikka ihmisen onkin välillä hyvä poistua mukavuusalueeltaan, vakavamielisimpiä lukijoita tarina nuoresta hämäläistytöstä, josta monipolvisten tapahtumain jälkeen sukeutuu bysanttilainen prinsessa, saattaisi kuitenkin vähän järkyttää.

      Itse asiassa kansi pikemminkin suojelee lukijoitaan. Tosiasia nyt kuitenkin on, ettei "Vaskilintu" ole mitään nk. korkeakirjallisuutta, vaan ihan puhdasverinen seikkailuromaani, naisille suunnattua romanttista viihdettä.

      Tietenkään mikään ei estä minkään sukupuolen edustajaa tarttumasta kirjaan. Jos genre ei ole entuudestaan tuttu, lukukokemus voi olla myös suorastaan tajunnan räjäyttävä.

      Poista
  3. Missä asioissa Foucault oli väärässä?

    VastaaPoista
  4. Viime aikoina on ilmestynyt paljon menestyneiden naisten elämäkertoja, ja se on ihan paikallaan. Kaari Utrion olin tuntenut lähinnä viikkolehtien sivuilta, mutta lukupiirissä otimme hänet esiin muutama vuosi sitten, ja silloin tulin lukeneeksi yhden hänen varhaisemmista romaaneistaan (reaktio: ei enää tällaista!) ja sitten ne naisten historiat, joissa Utrio valaisee erityisesti naisten oikeuksien kehittymistä ja puuttumista. "Kalevan tyttäristä" pidin varsinkin, siinä esiteltiin suomalaisia naisia eri rooleissaan ja eri aikoina, sellaisina kuin Utrio oli nähnyt heitä tutkimuksissa, kirjoissa, lauluissa, käsitöissä.

    Siinä romaanissa oli hyvin polveileva juoni, kertomus nuoresta kauniista naisesta, joka lähtee jostain Savon perukoilta etelään, missä hänelle tapahtuu epäuskottavan paljon asioita. Mutta opin siitä yhden asian: Savossa naiset käyttivät -tar, -tär -päätteistä sukunimeä -nen-päätteisen isännimen sijasta, Karhutar, Kerätär. Sen nimen he säilyttivät naimisiin mentyäänkin.

    Utrio oli valtavan tuottelias ja hän oppi tietenkin kaiken aikaa kirjoittamaan paremmin. Kirjat vastasivat naisten romantiikan kaipuuseen, ja lukijoista onkin ollut 92% vähemmän koulutettuja naisia. "Rouvaspornoa", todettiin aluksi, mutta Eila Pennanen sanoi, että "miesarvostelijat ovat liian herkkiä ja moraalisia". Vähitellen kritiikit paranivat, ja jopa Pekka Tarkka tuli suosiollisemmaksi, Kekkonenkin lähetti kiitoskortin ja Sylvi Kekkosen kahvipöydässä Utrio kuului vakiovieraisiin.

    Utrio ei kannatellut ainoastaan kustantajaansa vaan myös omaa perhettään. Heillä rakennettiin koko ajan, aina oli talovelkaa, mutta kirjat myivät hyvin, kaikkiaan 2,5 miljoonaa kappaletta! Jääneekö Päätalokin toiseksi? Tammi otti uusintapainoksia vanhoistakin kirjoista. Linnilä ja Utrio perustivat oman kustantamon, jossa lopulta oli töissä Kaarin äitikin sekä poika ja miniä.

    Energinen nainen, joka osallistui myös järjestöjen toimintaan ja politiikkaan sitoutumattomana, ja hänet palkittiin monin tavoin, kirjallisuuden valtionpalkinnolla jo 70-luvulla ja 2002 elämäntyöstä, tiedonjulkistamisesta. 1995 hänet valittiin taideprofessoriksikin.
    Pitäisi ehkä lukea vielä yksi niistä myöhemmistä romaaneista, jokin niistä on kuulemma sijoitettu näille seuduillekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on hyvä haastattelu, Kaari Utrio "Itse asiasta kuultuna" -ohjelmassa: https://areena.yle.fi/1-50776894

      Poista
    2. Onkohan yleisemmät Karhuskat ja Keräskät lännestä vai idästä? Minun korviini niissä on hieman slaavilainen klangi. Ja vähän vähättelevä, kun vertaa uljaisiin Karhuttareen ja Kerättäreen.

      Poista
    3. -ska-pääte (tai vokaalisoinnun vuoksi -skä) on tietysti lännestä eli ruotsista. Sama kuin vaikka sanoissa kapteenska, tohtorska tai Johanssonska. Mutta Karhuska on Karhusen mies, Karhutar taas Karhusen tytär.

      Poista
    4. Piti tietysti kirjoittaa Karhusen vaimo (eli Karhunen Karhuskan mies).

      Poista
  5. Melkoisen unohdettu historiallisen kirjoittamisen mestari 30-luvulta on Lauri Haarla. Kurkien taru on täysipainoista kirjallisuutta ja ansaitsisi lukijoita nykyisinkin.

    VastaaPoista