Sivun näyttöjä yhteensä

29. huhtikuuta 2022

Hampaista


 

Silmälääkärissä ja hammaskirurgilla ajattelin että silmä silmästä ja niin edelleen. Koulussa väitettiin Hammurabin lain sisältävän määräyksen, että jos rakennus romahtaa ja tappaa kadulla kulkijan pojan, tapettakoon rakennusmestarin poika. Ajatus on hienolta nimeltään ”lex talionis”.

 

Kuunnellessani kollegojen puhetta Putinin tai edes joidenkin hänen alaistensa rankaisemisesta sotarikoksista olen vahvasti samaa mieltä kuin he. Huomasin itse aikoinani luennoidessani, että opiskelijat yleensä tyytyivät kaksoisselitykseen. Rankaiseminen siis perustuu siihen, että lakia on rikottu, ja ”laki” tarkoittaa myös rangaistusta rikoksesta, ja toiseksi jottei lakia enää rikottaisi.

 

Yleensä en esittänyt arkista selitystä. Tulokset olisivat tuskin hyviä, jos johdonmukaisesti palkittaisiin esimerkiksi lasta, joka salaa tai väkisin syö sisarukselle tarkoitetut herkkupalat. Tiedän, että toista on väitetty tästäkin, mutta vastaväitteet eivät vakuuta.

 

Siksi sotarikoksia on tutkittava, vaikkei tuloksista ole oikeastaan toivoa. Näin on, vaikka olen yksi niistä dosenteista, joiden mielestä poliittinen kiihkoilu perustuslaista, jota ei oikeastaan ollut, johti sokaisemaan suomalaiset lakimiehet vuoden 1918 ”oikeudenkäynneissä”. Olisivat tappaneet kerralla häpäisemättä oikeudenmukaisuudenajatusta. Kuitenkaan en ole vaatimassa, että Korkeimman oikeuden ykkössalin seiniltä olisi poistettava sotarikollisten muotokuvat. En pidä näköiskuvista virastoissa.

 

Vahvistuin kannassani, kun Etelä-Afrikan totuuskomissiot tuottivat tulosta. Joissakin tapauksissa totuuden esiin kaivaminen ja ilmoittaminen ilman oikeudenkäyntiä on hyvä ajatus. Kun Venäjän nykyinen apartheid päättyy, kirjailijat ja syyttäjät voisivat liittoutua keräämään ihmisten kertomaa. Eräs kirjahyllyni ylpeyksistä on suunnattoman syvällisen sodanvastainen Paavo Rintala ”Sotilaiden äänet”. Se on hienoa kirjallisuutta, koska se onnistuu kertomaan sinulle sinusta itsestäsi sellaista, mitä et oikeastaan halunnut kuulla etkä tietää.

 

Minulle Paavo Rintala tuntuu olevan vuosi vuodelta suurempi kirjailija samalla kun ns. modernismin sielullinen kuivuus alkaa tuntua yhä kiusallisemmalta. Alkuperäisen kustantaja sijasta tanskalainen suuryhtiö Saga Egmont on toimittanut Rintalan tuotannon e-kirjoiksi ja ä-kirjoiksi. Suosittelen Leningradin kohtalonsinfoniaa, ihmisten ääniä julmureiden maailmassa. Elisa kirjan hinta 9,20.

 

Sekä ihmisten että diktaattoreiden merkittävä kyky on hienotunteisuus itseään kohtaan. (Sanaa ”armo” on alettu käyttää väärin – se on kuin painovoima, kahden tai useamman kappaleen välinen voima.)

 

Siksi ehdotin ennen, että tuomari, joka määrää kuolemanrangaistuksen, olisi velvollinen toimimaan myös pyövelinä, ja että kenraali, joka laatii taistelusuunnitelmia, velvoitettaisiin käymään tuoreeltaan myös taistelukentällä. Kalle Päätalo kuvaa ruumiiden ja niiden osien keräilemistä suolta Suomussalmella kevätkesällä 1940. Se on vaikuttava kuvaus. Oliko se romaanimuotoisessa Koillismaa-sarjassa? Joka tapauksessa yli 10 Iijoki-sarjan kirjaa on jo saatavissa e-kirja-muodossa. Siis lisää asioita, jotka vain luulitte tietävänne.

 

 

 

16 kommenttia:

  1. Tähän liittyy myös peliteoria. Puhutaan tit for tat -strategiasta jota maltillisesti harjoitettuna pidetään yleensä suhteellisen toimivana. Olisiko Ukrainalle jonkun toimitettava ohjuksia jotka kantavat Moskovaan?

    VastaaPoista
  2. Taitaisi tulla erityisen kiduttava kuolema, jos hommaan harjaantumaton tuomari pannaan teloittajaksi. Asioilla on aina monta puolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa tätä on tutkittu ja https://www.ts.fi/kulttuuri/1073991144 Klemettilän kirjassa on mainittu, että aikojen takana tuomarit päättivät tuomitun päivän ennen kuin homma annettiin tuomituille rikollisille ja muulle roskaväelle.

      Poista
  3. V. I. Leniniä pidetään nykyään lännessä Neuvosto-Venäjän terrorin alulle panijana, siis sotarikollisena. Tuo käsitys yleistyi meikäläisissä oloissakin nopeasti Robert Servicen kirjoittaman paksun elämäkerran ilmestyttyä. Melkein niihin aikoihin asti oli Suomessakin vallalla kuva "hyvästä" Leninistä seuraajansa täydellisenä vastakohtana. Mm. "Poika" Tuominen pyrki kirjoissaan loppuun asti innokkaasti tarjoilemaan tällaista tulkintaa.

    Nyt sitten Turussa kaupunkia johtava pormestari (kok) taustavoimineen on tehnyt päätöksen Taidemuseonmäellä vuodesta 1977 seisseen "Vileenin" bystin poismisesta. (Lenin pakeni vuoden 1905 reaktion jälkeen keisari-Venäjän santarmeja Suomeen, jäi pois Littoisten asemalla ja tallusteli Turkuun Walter Borgin asuntoon yökortteeria pitämään. Borgin talo kylläkin sattui olemaan ihan toinen kuin se, jonka edustalle muistomerkki pystytettiin.)

    Omasta mielestäni nyt tehty päätös on yksi lisäkorsi siihen kekoon, joka koostuu historiaa koskevasta syvästä tietämättömyydestä ja nykyisestä kiihkosta, joka eräänlaisena "haloefektinä", kuten ennen sanottiin, värjää muun ohella myös koko ns. historiakulttuurin. Neuvostoliitossahan historian "epähenkilöt" oli tapana retusoida pois valokuvistakin.

    Petrogradin Smolnassa paikalla olleet ns. kansankomissaarit juuri Leninin johdolla joka tapauksessa vetivät nimensä alle siihen pyyntöön, jonka Svinhufvud kumppaneineen heille esitti uudenvuodenyönä 1917 - 18. Tätä on mm. Risto Volanen äskeisvuosina kirjassaan korostanut, sanokoon hiljan kuolleen Polvisen "motiiviselitys" 1960-luvun lopulta sitten mitä hyvänsä. Mikään muu Venäjän hallitus ei sitä olisi tehnyt.

    Mieleen tulee, mitä vastedes esimerkiksi tulee tapahtumaan kaikille niille suomalaisille "muistin paikoille", joita rajan taakse entiseen Viipurin lääniin ja Laatokan Karjalaan jäi ja joita on kuluneina vuosikymmeninä hartaasti vaalittu ja kunnostettu sekä uusiakin pystytetty.

    In summa: poliittisen oikeamielisyyden osoittamisessakin pitäisi jopa Turun kaupungissa sentään säilyttää jonkinlainen harkinta ja järkiperäisyys, jos tästä kaikesta on vielä tarkoitus kuivalle ja pitävälle kamaralle päästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä patsaiden poistamisesta. Ainakaan ei pitäisi poistaa niitä, jotka on itse omasta tahdosta pystytetty. Esimerkiksi Maailmanrauhan aikaan tiedettiin tasan tarkkaan, millainen diktatuuri ja orjuuttaja oli venäläisten silloinen imperiumi Neuvostoliitto. Sen verran pitäisi pystyä katsomaan omaa hölmöyttään ja nuoleskeluaan silmästä silmään.

      Olenkin ehdottanut jo aikoja sitten, että patsas pidettäisiin ja nimettäisiin Suomettumisen muistomerkiksi.

      Poista
    2. Hyvä ehdotus Maailmanrauhasta. Patsailla on monenlaisia motiiveja. Pelleilin kommentissani taannoin Aleksanteri II:n patsaasta jonka poistamista sotien välissä vaadittiin, vaikka sen tarina on erilainen. Se on pronssiin valettu Aleksanteri III:tta vastaan suunnattu mielenosoitus tyyliin "Isäs oli kunnon lakiakunnioittava tyyppi mutta sinä..."

      Poista
    3. Lenin oli kyllä hänkin julmuri, mutta ei liity nykyiseen sotaan. Mitä ne turkulaiset ovat ajatelleet? Putinkin on tuominnut Leninin kansallisuuspolitiikan.

      Poista
    4. Ruma se patsas on, hirveä, joutaa jonnekin takapihalle tai museon uumeniin. Moskovan lahjana Helsingille se oli jonnekin sijoitettava. Joku valitti, että hän joutuu aina töihin mennessään katselemaan sitä sosialistisen realismin aikaansaannosta.
      Maailmanrauha sinänsä on kaunis utopia.

      Poista
    5. Patsaan sanoma on "Taistelussa 'rauhan' puolesta ei armoa tunneta!"

      Poista
    6. Jercy lec kehotti säästämään jalustat, kun patsaita poistetaan. Niitä tarvitaan myöhemmin.

      Poista
    7. Ne kauniit utopiat ovat kaikkein pahimpia, niitä maalaillen saadaan aikaan vain dystopioita.

      Poista
    8. Venäjän suurlähetystön edusta olisi sopiva paikka Maailmanrauhalle.

      Poista
  4. ”Teidän lakinne ja oikeutenne. Niitähän minun pitikin ampua.” - Minna Canth

    Luulen, ettei ollenkaan yliampuva lausepari suurimmassa osassa maailmaa tänäänkään. - Mutta se siitä.

    Vahvaäänisin sodista, sotilaista ja sotaisesta yhteiskunnasta dokumentoiva naiskirjailija on Svetlana Aleksijevitš. "Tšernobylista nousee rukous" on kirja joka ei aivan heti jätä lukijaa rauhaan. Se on rakenteeltaan reportaasiromaani, sitaateista koostettu, ts. ihmiset puhuvat siinä omalla äänellään. - Saman nobelpakitun kirjailijan "Neuvostoihmisen loppu" avaa taasen ikkunan menneeseen maailmaan, Homo sovieticus -yhteiskuntaan, jossa mm. KGB:n upseerit tehokkaiksi KGB upseereiksi marinoitiin. (Myös he, jotka komennuksella Itä-Saksan Dresdenissä kävivät.)


    VastaaPoista
  5. Mielestäni olen lukenut kaikki Päätalon kirjat, mutta en muista tuota kohtausta suomussalmelaiselta suolta. No, lukemisesta on aikaa.

    Putinin sodassa ihmettelen edelleen eniten sitä, miten nykyaikana on saatu sata miljoonaa eurooppalaista ihmistä pidettyä pimennossa siitä mitä oikeasti tapahtuu sekä/tai miten heidät on saatu aivopestyä kammottavaan sotakiihkoon!

    Haluavatko venäläiset sotaa, kysyi Jevtushenko. Kyllä ne vaan tuntuvat kovasti innoissaan siitä olevan.

    VastaaPoista
  6. Ukrainan sotarikoksista rankaisemiseminen voi olla vaikeaa, kun sodan johto ei ollenkaan ymmärrä, että tehdyissä sotatoimissa, siviilien "listimisessä" ja kellareihin näännyttämisessä olisi jotain väärää. Hänellä näyttää olevan entinen katupojan moraali, "iske ensimmäisenä", jota KGB on edelleen jalostanut. Hän uskoo kai olevansa jokin Jumalan valittu, joka Kirillin henkisesti tukemana kokoaa Äiti Venäjän yhteyteen kansat, jotka eivät siihen yhteyteen enää halua. Meillä on oma tiemme, sanotaan "Kansan palvelijassakin".

    Reipasta väkeä ne maahan tulleet ukrainalaiset, heistä tulee hyviä suomalaisia, jos tänne haluavat jäädä tai jos eivät pääse palaamaan. Kyllä heitä kotonakin tullaan tarvitsemaan, monet hyvin koulutettuja, mutta toivottavasti oppivat täällä yhtä ja toista uutta ja elämässä tarpeellista.

    VastaaPoista
  7. Nykyinen tilanne tuntuu kyllä vaikealta, eikä vaikeinta vaihetta ole ehkä edes nähty. Kukaan tervejärkinen ei kyseenalaista Venäjän johdon typeryyttä ja raakalaismaisuutta. Mutta kuinka heidät voisi saada teoistaan vastuuseen? Totta kai tähän hetkeen on ajauduttu pitkän ajan kuluessa, ja voidaan ajatella eräiden muidenkin valtioiden tavalla jos toisella edesauttaneen tässä kehityskulussa. Se mitä Ukrainassa nähdään nyt on kuitenkin johdonmukaisesti Venäjän itsensä aiheuttamaa, sen tuloksia on turha yrittää kaataa kenenkään muun niskaan. Tosin Venäjän johtoa minkäänlainen syyllisyys tai se mitä muu maailma heistä ajattelee tuskin vaivaa kopeekan vertaa.

    Venäjä ei ole Etelä-Afrikka, sitä ja sen johtajia ei tuoda kansainvälisille käräjille tekemisistään, kuten muita helpommin sinne saatavia syyllisiä. Sama toki pätee Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Kuitenkin apartheidin päättyminen ja totuuskomission aikaansaannokset antavat edes pienen, vaikkakin hyvin kapean toivon näköalan siitä, että pahuuden tekijät saattavat jonain päivänä joutua katsomaan tekemistensä jälkiä ja vastaamaan niistä. Ymmärrettävästi sellaista on tämän hetken näkökulmasta lähes mahdotonta kuvitella.

    Mutta silti: Mandela istui lähes kolmekymmentä vuotta vankilassa seuraten, kuinka hänen kansansa tahto ja unelmat pyrittiin johdonmukaisesti murtamaan. Hän ja kansa kärsivät, taistelivat ja kestivät. Ja käsittämätöntä kyllä, Mandela ei edes katkeroitunut. Häntä, hänen mieltään ja näkyään ei saatu tuhottua. Ajatus vapaudesta ja tasa-arvosta oli tosi ja oikea, toisin kuin apartheidin ideologinen sisältö, käytännön toteutus ja valhe. Siksi usko tuohon päämäärään kesti inhimillisesti katsottuna mahdottoman ajanjakson läpi. Vaikka Etelä-Afrikka ei ole päässyt läheskään siihen maaliin mitä toivottiin, totalitarismin mureneminen on suuri inhimillinen onnistuminen ja muutos.

    Voi olla tämän hetken tilanteessa liian aikaista edes haikailla tällaisia näkymiä, kun samaan aikaan toisaalla työstetään totaalista tuhoa, ja Venäjä kooltaan ja merkitykseltään afrikkalaisiin valtioihin nähden on aivan toisessa sarjassa. Näiden tekojen taustalla oleva pyrkimys ja jonkin meille käsittämättömäksi jäävän kuvitellun oikeutuksen voima ovat kuitenkin itse itseään tuhoavia, hitaammin tai nopeammin. Tätä prosessia edesauttaisi se, että sellaiset ihmiset, jotka sitkeästi uskovat muutokseen jaksaisivat tavalla tai toisella olla vastavoimana Aleksijevitsin tai Politkovskajan tapaan, mutta se on tavalliselle perheelliselle venäläiselle usein mahdoton tie. Nyt kansa on lainsäädännölläkin ajettu hyvin kapeaan nurkkaan. Aivan ensimmäisiä kirjallisia todistuksia tällaisesta totalitarismista on muuten inkeriläispapin Aatami Kuortin teos Kirkossa, keskitysleirissä, korvessa, joka jo 1930-luvulla käännettiin kaikkiin Pohjoismaihin.

    Miten tämä taistelu totuuden puolesta kääntäisi kansalaismielipiteen joukkovoimaksi, nyt kun kaikki todellinen informaatio on pyritty kahlitsemaan ja kun valtaosa kansakunnasta on saatu tällaisen valheen ja järjettömyyden tueksi? Silti on vain koitettava jaksaa uskoa, että joskus koittaa sekin päivä, jolloin tämän apartheidin tie on lopussa.

    VastaaPoista