Paradiso

Elokuvan lopulla sisilialaiskylän elokuvateatteri räjäytetään. Maailma on muuttunut. Rakennuksen kohdalle tulee pysäköintipaikka. Teatterin nimi, Cinema Paradiso, on kolmion sisällä.

Tuli oikeasti huono, kuvottava olo. Sillä ei ollut mitään tekemistä elokuvataiteen kanssa. Tuo Tornatoren elokuva sai hyvin runsaasti palkintoja ja kunniamainintoja 1989 ja sen jälkeen. Pääosassa oli vanhana elokuvakoneen käyttäjänä Philippe Noiret, varmaan sadan elokuvan mies, joka osasi näyttelijänä mitä tahansa, paitsi ensirakastajaa, sillä naamalla. Hän oli myös tavattoman hyvä lukija. ”Gargantua” on YouTubessa ja pari klassikkoa myös; ääninäyttelijä muiden taitojen ohella. Hän on jo kuollut. Nuorena miehenä esiintyy Marco Leonardi, eräänlainen myöhempien aikojen Alain Delon.

Rakastin suuresti Tavianin veljesten ”Tähtikirkas yö”, ja oli ”Isäni, herrani” tapaus sekin. Mitä vähemmän italialaiselle tuottajalle antaa rahaa, sitä parempi tulos tuntuu olevan. Sodan loppuvaiheen neorealisteilla ei ollut raha ollenkaan, mutta suoraan elokuvan huipulle nousi kymmenen tai kaksikymmentä elokuvaa, joista ”Saksa vuonna nolla” on järkyttävin.

Serkullani on videolla kohtaus, jossa kotitalomme räjäytetään ja elokuvateatterin aivan samanlainen kyltti ja teksti ”Kolmio” kolmion sisällä putoaa ja särkyy viimeisenä. (Nimi johtui vain kolmen miehen omistajaryhmästä. Talvisota sekoiti kaiken ja teatteri päätyi isoisälleni ja äitini taisi jopa saada elokuvakäyttäjän kortin lainvastaisesti alaikäisenä. Kurssit pidettiin Helsingissä ja lopputyönä oli näyttää pitkä elokuva Rexissä oikealle yleisölle.)

Kuvituskuvan pikkupoika on tumma. Itse oli vaalea. Säädin hiiliä ja kuvaakin saman kokoisena, kun koneenkäyttäjä, usein joku enoistani, pistäytyi tupakalla. Ihmettelin, koska tietääkseni tupakkia sai polttaa muualla paitsi kirkossa, ja niinpä joku selitti nitraatti- ja asetaattifilmi ominaisuuksia.

Niinpä osaan sanoa, että Tornatoren elokuvan tulipalo konehuoneessa on erittäin epäuskottava.

Hiukan jäin miettimään Oscaria ja ylistäviä arvosteluja. Taide-elokuva kenen tahansa makuun? Minua häiritsi loppujakson sentimentaalisuus, joka pilasi alkuosan uskottavuutta. Samalla päähenkilöistä katosi kipinä. 

Lapsuus on kylmä vuodenaika. Tässä elokuvassa isä on poissa ja osoittautuu kaatuneeksi. Elokuvat ovat satua, ja lapsi ymmärtää, miten haave on totta tärkeämpi. Elokuvat ovat säilöttyjä haaveita.

Paluu kotitanhuville on aivan toisenlainen tarina. Elokuvassa palaaja oli rikas ja kuuluisa eli siis mielenkiinnoton.

Harmitteluni ja moitiskeluni johtuu samasta syystä kuin pahoinvointi samankaltaisuudesta. Toisin kuin televisio ja aivan eri lailla kuin kirjallisuus elokuva oli orgastinen taide, kun elokuva tapahtui pienessä yhteisössä. Sellaisia teattereita oli kaupungeissakin, niitä aika pieniä ja hiukan rähjäisiä.

Niin kuin festarit ja jotkut maaottelut ennen – joukkosydän. Samat tunteet samaan aikaan. Psykooseista mahtavin on joukkopsykoosi. Katsokaa elokuvista tulijoita. He hierovat silmiään kuin havahtuneet. Heidät on herätetty joukkohypnoosista. Lapset sen tietävät.

(Tämä elokuva on Ylen Teemassa joulukuun loppuun.)