Sivun näyttöjä yhteensä

8. joulukuuta 2017

Carr

      

Monen tutkijoidenkin mielestä johtava Neuvostoliiton historianasiantuntija oi britti E.H.Carr, Oxfordin professori. Hänen valtavan laaja Neuvostoliiton historiansa. Hänen historian menetelmäoppinsa ”Mitä historia on” on edelleen joidenkin mielessä.

Niinpä sekä tutkijoiden, entisten aatteellisten kannattajien eli siis kommunistien ja suuren yleisön mielessä Venäjän sisällissota 1917-1922 on ehkä 1900-luvun surin musta aukko.

Stalinin terrorista tiedetään suhteellisen paljon mutta Lenin terrori aiheuttaa päänpudistuksia. ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”, tiedetäänmutta kuinka moni tietää, että Saksan ja Venäjän aselepo oli astunut voimaan kaksi viikkoa aikaisemmin, Venäjän armeija oli hajonnut ja Saksan joukot jatkoivat maaliskuun alussa 1918 etenemistä syvälle Venjälle – ja Suomeen. Lenin ei myöskään antanut itsenäisyyttä Suomelle, vaan Suomi julistautui itsenäiseksi, ja porvarilliset senaattorit kävivät hakemassa tunnustuksen.

Suomea lähdettiin tämän itsenäisyyden tunnustamisen jälkeen tammikuussa 1918 vapauttamaan ryssän vallasta.

Olen pahoillani, jos tulen loukanneeksi ennakkoluulojanne, mutta mikähän järki tässä ajatuksessa mahtaa olla? Maassa oli venäläisiä entisiä varuskuntajoukkoja, jotka eivät olleet oikein kenenkään käskettävissä; upseereita oli ammuttu pitkin vuotta 1917 mm. Katajanokan rannassa.

Sosiaalidemokraattinen puolue, johon silloin kuului tunnustavia tulevia bolshevikkeja, aloitti vallankumouksen Helsingissä tammikuussa 1918. Oikeampi termi olisi vallankappausyrityksen. Venäjän lokakuun vallankumous oli sekin hämmästyttävän oienellä joukolla, muutaman tuhannen sotilaan ja matruusin voimin tehty vallankaappaus.

Venäjä eli tuleva Neuvostoliitto ei avustanut millään tavoin suomalaisia aatetovereitaan (paitsi antamalla yhden viljajuna lähteä).

Olisiko talven 1918 Venäjä pystynyt auttamaan punaisia? Ei olisi. Ei ollut armeijaa, ei poliisia tai santarmia, junat eivät yleensä kulkeneet, posti ei toiminut eikä lehtiä julkaistu. Tilanne muuttui sisällissodaksi marraskuussa 1918 Saksan kaaduttua ja hävittyä maailmansotansa. Sitä ennen bolshevikit olivat luovuttaeet pakon edessä Saksalle neljänneksenväestöstään ja viidenneksen valtioalueestaan. muun muassa Suomen.

Carr ja häen hengenheimolaisena kirjoittivat vielä kesällä 193, että Euroopan suurin uhkatekijä on Puola. Sitä vastoin herra Hitlerin puhtaasti kulttuuriset elintilan vaatimukset olivat täysin ymmärrettäviä, ja aikamme sankari oli Stalin.


Velä 1980-luvulla nämä ainakin jossain määrin marxilaiset historioitsijat näkivät kapitalismin sortuvan ja sosialismin voittavan kaikkialla. Carrin kavereita olivat mm. I. Berlin, I. Deutscher ja E. Hobsbawm, joista viimeksi ehti nähdä, ettei nyt mennyt putkeen. Pienten kansakuntien aika oli ohi. Se joka voitti, oli oikeassa, kirjoitti Carr, ja kuoli.

21 kommenttia:

  1. Eikös sieltä venäjän puolelta tullut kuitenkin ampumatarpeita junalla aika paljonkin sisällissodan punaisille? Näin ainakin muistelen lukeneeni Heikki Ylikankaan "Tie Tampereelle" kirjasta. Näitä A-tarvikkeita on Tampereen punaisilla käytössä vaikka kuinka paljon, ei tarvinnut kk-miesten luoteja säästellä - tykistöllekin riitti kunnolla ammuttavaa.

    Tuossa kirjassahan vähän kummastellaan valkoisten päätöstä keskittää sotatoimet Tampereelle, kun punaisten huoltoyhteyksien katkaiseminen olisi ehkä ollut mielekkäämpää - eli rautatien haltuunotto Kouvola-Pietari seudulla.

    VastaaPoista
  2. Professori tuntuu olevan sieltä länsirannikolta kotiuduttuaan kovin kärmeissään, niin kuin vanha kansa samoilla seuduilla ennen sanoi.

    Toisen professori Risto Alapuron maineikas State and revolution in Finland on näinä päivinä ilmestynyt suomeksikin meidän rahvaanniekkojenkin iloksi. Sekin voisi olla oivaa vastamyrkkyä kaikkein kärmeisimmille ennakkoluuloille.

    VastaaPoista
  3. Timo Malmila & Ari Järvelä
    Tampere tulessa 1918
    sivu 29

    "22. maaliskuuta 1918
    ...
    "Pietarista tulleesta asejunasta on ajettu ulos kaksi panssariautoa, purettu [Tampereen rautatie]asemalle 30 kuularuiskua, kymmenen kolmen tuuman kenttätykkiä. Naiskaartilaiset kantavat miesten kanssa asemasillalle kaksi miljoonaa patruunaa; kuusi vaunullista tykin amuksia jää miesten purettavaksi. Asejuna on Tampereen puolustutpäällikkö Eino Rahjan saavutus ja bolšhevikkihallituksen lahja Suomelle."

    Kirjan muistin väärin, A-tarvikejunan oikein.

    VastaaPoista
  4. Suomessa on Punainen tiistai - posti ei tule.

    VastaaPoista
  5. Jos ajattelee Suomen kansalaissotaa venäläiseltä kantilta, huomaa aika selvästi, että kyse oli oikeastaan Venäjän oman sisällissodan alkunäytöksestä, jolle oman luonteensa antoi Suomen jo ennen sotaa vallinnut itsehallinto.

    Leninillä ei joulukuussa 1917 ollut kovin paljon vaihtoehtoja. Suomi oli itsenäistymässä, ja itsenäisyydellä oli vahva kannatus jopa Suomen sosialistien keskuudessa. Maassa oli kyllä venäläistä sotaväkeä, mutta 42. armeijakunta oli jo hajoamistilassa ja lähinnä kiinnostunut oman muonituksensa jatkuvuudesta. Koska kansankomissaarien neuvostolla ei ollut todellisuudessa mitään keinoja vaikuttaa Suomen virkakoneistoon, oli paras tunnustaa Suomen jo tosiasiaksi muodostunut itsenäisyys ja pyrkiä tukemaan Suomen punaisia. Samaa politiikkaa noudatettiin vuonna 1918 kaikkialla muuallakin: bolsevikit tukivat nimenomaan reuna-alueille paikallisen aktivismin avulla muodostuneita punaisia tasavaltoja, joista monet olivat vähintään surkean ammattitaidottomasti johdettuja kuin kansanvaltuuskunnan punainen Suomi.

    Suomen erotti muista reuna-alueista se, että ensinnäkin valkoinen Suomi oli hyvin yhtenäinen. Punaiset eivät saaneet virkamieskuntaa puolelleen käytännössä ollenkaan, ja maan virkakoneisto toimi sodan aikana ja sen jälkeen tavallisen byrokraattisilla menetelmillään. Tämä merkitsi sitä, että köyhän ja pienen Suomen kyky mobilisoida resursseja sotaponnistuksiensa tueksi oli suhteellisesti katsoen valtava. Olisimme keväällä 1918 aivan varmasti voineet vallata Pietarin. Ongelmaksi olisi sitten muodostunut, mitä sillä olisimme tehneet.

    Toinen suuri ero oli siinä, että Suomen rajat olivat loppujen lopuksi aika selkeät. Tokihan me kävimme pieniä heimosotia, mutta nuo olivat loppujen lopuksi pienten ääriryhmien yksityishankkeita, jotka eivät nauttineet valtion vahvaa tukea. Tärkeämpää on kuitenkin huomata, että suomalaisille oli kaikilla tasoilla täysin vierasta ajatella omaa toimintaa osana Venäjän laajempaa yleisvaltakunnallista politiikkaa ja kansalaissotaa. Meidän punaisemme loivat punaista Suomea ja suhtautuivat venäläisiin monin paikoin varsin epäillen ja vastaavasti meidän valkoisemme pitivät valkoisia venäläisiä hyvin selvästi käsivarren mitan päässä. Kukaan – Mannerheimia lukuunottamatta – ei ajatellut omaa sotaa ja omaa toimintaansa laajemmassa yleisvaltakunnallisessa perspektiivissä. Jopa heimosodat olivat loppujen lopuksi alueellisesti varsin rajoitettuja operaatioita, jotka eivät perustuneet koordinaatioon valkoisten armeijoiden kanssa vaan omaan kansalliseen mytologiaamme. Vaikka ne olisivat onnistuneet miten hyvin, ne eivät olisi edenneet Itä-Karjalaa kauemmas.

    VastaaPoista
  6. En pidä itseäni Venäjän/Neuvostoliiton-tuntijana, mutta pari muuta nimeä on nostettava esiin. Alan nestori, puolalaistaustainen Richard Pipes, tavataan vaieta kuoliaaksi täkäläisissä piireissä. Harmi. Teoksista Russian revolution on hyvinkin sapekas tilinteko aiheesta. Pidin kovasti n. 20 v. sitten, joten uusinta olisi aiheellinen. Mies muuten elää yhä.

    Uuden sukupolven tutkijoista uskallan suositella lämpimästi Jörg Baberowskia; teokset: Der rote Terror ja Verbrannte Erde. Jälkimmäinen myös englanniksi (Scorched earth). Monia puistattavia detaljeja, joista en ole lukenut muualta. Kokonaisarvio yhtä vaikuttava.

    VastaaPoista
  7. Yöllä 27/28.1.1918 alkoi kaksi sotaa Suomessa. Valkoisen pakottivat Etelä-Pohjanmaalla venäläiset sotilaat luovuttamaan aseensa. Helsingissä punaiset nousivat asellisesti kumoamaan eduskunnan laillisesti valitsemaa senaattia eli maan hallitusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäisessä lauseessa on kaksi virheellistä väitettä. Tammisunnuntain yössä ei alkanut yhtä eikä kahta sotaa. Sota oli jo alkanut edellisellä viikolla operaatioilla, jotka liittyivät Pietarista tulossa olleen asejunan matkan varmistamiseen sekä Viipurin linnoituksen hallintaan. Pohjanmaan ja Helsingin 27.1. tapahtuneet operaatiot olivat tämän jo alkaneen sodan luonnollisia jatkumoita.

      Tammisunnuntai on valittu kansalaissodan alkamispäiväksi tavallaan yhteistuumin, sillä se sopii molempien osapuolten mytologiaan. Punaiselle perinteelle työväentalon torniin nostettu lyhty oli erinomainen, vallankumousromanttinen lähtökohta luokkasodalle ja korosti sopivalla tavalla toiminnan kansallista, hallittua luonnetta. Kuva pietarinsuomalaisista Rahjan veljeksistä, Leninin sekopäisistä luottomiehistä, organisoimassa hajanaisia punakaarteja varmistamaan Pietarin rataa, jotta venäläinen asejuna pääsisi tuomaan punakaartien välttämättä tarvitsemat aseet, ei ollut läheskään yhtä romanttinen. Aivan vastaavasti vielä hajanaisempien suojeluskuntien epämääräiset yritykset varmistaa Antrean asema ja ottaa Viipuri haltuunsa eivät olleet läheskään yhtä sopiva sodan alkupiste kuin Pohjanmaan varuskuntien kaappauksenomainen vangitseminen.

      Erityisesti nostaisin esille sen, että kansalaissodan alkuvaiheessa valkoinen armeija oli käytännössä kahtia jakautunut. Sihvon itsenäisesti Karjalassa johtama taistelu Venäjältä Raudun rataa myöten hyökkänneitä venäläisiä ja Antreaan pyrkineitä kotimaisia punaisia vastaan kilpaili merkittävästi pohjalaisen, Mannerheimin henkilöä korostaneen legendan kanssa. Ehkä tämän vuoksi Karjalan rintama on jäänyt historiankirjoituksessa Pohjanmaan–Tampereen suunnan varjoon, vaikka erityisesti Raudussa käytiin selvää vapaussotaa venäläisiä vastaan.

      Eikä Mannerheim koskaan antanut Sihvolle anteeksi. Sihvon suuret rikokset olivat: suomenkielisyys, aktiivisuus jääkäriliikkeen luonnissa, itsenäinen sodanjohto ja sankarimaineen luonti Karjalassa, lojaalisuus Ståhlbergin tasavallalle 1920-luvulla, Mäntsälän kapinan kukistaminen ja lopulta Paasikiven linjaa tukeminen sodan jälkeen. Itselleni Aarne Sihvo edustaa malliesimerkkiä ihanteellisesta tasavallalle ja lailliselle esivallalle lojaalista, isänmaallisesta, suomenkielisestä ja -mielisestä upseerista.

      Poista
  8. Historiasta, sen tapahtumista, on kiva väitellä kun aina löytyy argumentteja, että "olet väärässä".

    "Ite olet".

    Tähdellisempää olisi väitellä mitä tapahtuu huomenna. Tai ylihuomenna. Ja mihin kaninkoloon pienet valtiot silloin sullotaan.

    Aku Ankan puhuva koirakaan ei silloin enää puhuisi. Puistelisi vain päätään ja ajattelisi "pahalta näyttää, pahalta näyttää".

    VastaaPoista
  9. Kiinnostava tulkinta Isaiah Berlinistä. Vielä kiinnostavampi, jos I. viittaakin Irvingiin. Mutta totta on, että ainoa yleisluonteinen vastaus Carrin kysymykseen "mitä historia on?" on: mitä sattuu.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  10. Kaukaisen nuoruuden päivinä mieleen jäänyt maksiimi Carrin kirjasta Mitä historia on: "Opiskele kirjoittajaa, ennen kuin alat opiskella tosiasioita." - Voisiko tätä soveltaa blogiprofessoriinkiin?

    VastaaPoista
  11. Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin meillä ilmestyi kolmiosainen sarja Lenin ja Suomi, joka ajankohdan vuoksi suunnilleen heti meikäläisissä piireissä kärrättiin unholan aittaan suuren hohotuksen kera. Nimikin kuulemma todisti pahasta rähmälläänolosta: olisi ehdottamasti pitänyt olle "Suomi ja Lenin", jos moista iljetystä nyt ylipäänsä olisi pitänyt laatia lainkaan.

    Tuostakin teoksesta, jonka kirjoittajat kyllä olivat suomalaisen historiantutkimuksen valiojoukkoa, sentään oppii jotain. Vaikkapa sen, että Lenin ensi kerran vuonna 1905 otti kantaa Suomen oikeudesta riippumattomuuteen. Kanta oli myönteinen. Siitämisin hänen ei tiedetä poikenneen tuosta johtamiensa bolsevikkien kansallisuuspolittisesta linjasta aina hamaan Sylvesterinyöhön 1917. - Todella maailmanluokan kieroilija, voisi siis todeta, joka kaukonäkijänä jo 12 vuotta varhemmin kehitteli pirullisen paradoksinsa "eroamisesta yhdistymistä varten" ja jäi tyynesti odottamaan kypsän omenan putoamista syliinsä. Vaan kuinkas sitten kävikään: homma lopultakin niinsanotusti täydelleen kusi, kun valkoiset vapaussoturimme toimeen tarttuessaan näyttivät tuolle aasialaisen näköiselle simbirskiläiselle, kuinka järkeä käytetään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leninin - ja kommunistien yleensä - myönteinen kanta pienten maiden oikeuteen itsenäistyä on tietysti nähtävä poliittisena propagandana. Historia on osoittanut tämän jo tuhannesti todeksi. Tänä päivänä vastaavaa näkee, kun vertaa esim. kommunististen Kiinan puheita ja tekoja, Pohjois-Koreasta puhumattakaan.

      Vallankumouksen tilanne oli 1917 niin kiperä, ettei kommunisteilla oikein ollut muuta mahdollisuutta kuin pitää propagandalupauksensa. Vuonna 1939 se jo unohdettiinkin - tosin ei silloinkaan ilman härskejä valheita, kuten tarina Suomen Kansantavasavallasta kertoo.


      Poista
    2. Kun puhutaan Leninistä ja itsenäisyydestä, on muistettava, että Lenin kehitti myös teorian itsenäisyydestä. Hänen teoriassaan sosialistisen valtion itsenäisyys toteutuu kaikkein parhaiten Neuvosto-Venäjän tai sittemmin Neuvostoliiton yhteydessä. Valtio on tällöin sitä itsenäisempi, mitä kehittyneempää sen sosialismi on. (Luonnollisesti RSFR oli tässä mielessä kaikkein itsenäisin.)

      Tämän vuoksi nuvostoliittolaista puhetta "itsenäisyydestä" ei pidä ymmärtää meidän rajoittuneen porvarillisen itsenäisyyskäsityksemme mukaiseksi.

      Tosiasiassa se, miten Lenin näki Suomen itsenäisyyden ja Suomen asioihin puuttumattomuuden, ilmeni Suomeen tammikuun lopussa lähetetyssä asejunassa. Ilman sitä meille tuskin olisi tullut sisällissotaa, sillä punakaarteilla ei olisi ollut tarpeeksi aseita.

      Poista
    3. Mistä ne porvarit sitten aseensa saivat (Equity ym.) - pyyteettömiltä humanitaarisilta "auttajiltako"?

      Poista
    4. Siihen Vinhuutin paperiin nyt joka tapauksessa pani nimensä alle Vladimir Iljitš (& co) eikä kukaan muu - ja sekös "isänmaallisia" jaksaa ajasta toiseen kiehuttaa.

      Poista
    5. Kyllä sitä Uljanovin aatelispoikaa on tästä teostaan meillä ylistetty ja kiitelty ja palvottukin viimeiset sata vuotta yllin kyllin. Ja minä isänmaallisena suomalaisena kiitän edelleenkin. Olipa syy mikä tahansa, Volodja, niin hyvin teit! Kiitos!

      Poista
  12. Kirpparilöytönä sattui käsiini kirja Moskovan hirmuvaltias. Kannen hilpeä pilakuva herätti kiinnostukseni ja ostaahan se piti parilla kolikolla.
    Suren Erzinkjan oli neuvostoliittolainen diplomaatti ja kauppavaltuutettu, joka loikkasi 1920–1930-lukujen vaihteessa Suomeen.
    Suren Erzinkjan kirjoitti vuonna 1938, salanimellä Imam Raguza, Stalinista kirjan, joka julkaistiin Suomessa 1941 nimellä Moskovan hirmuvaltias.
    Teos kuului Suomessa sotien jälkeen kiellettyihin kirjoihin. Kirjassa annetaan varsin mielenkiintoinen kuva itänaapurimme meiningistä sata vuotta sitten.
    Kirjaa saa hyvin divareista.

    P.S. Itse aiheesta "pyhän isämme" sanoin: "Lenin antoi meille itsenäisyyden ja Stalin rauhan"... Voiko maalaisliittolainen, vanha Haminanvallien lahtari, enää alemmaksi vajota?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se lahtari -ja punikkikin, sen puoleen- on kaikkein alimmaksi vajonnut silloin, kun ovat ase kädessä oman maan kansalaisia vastassa. Sisällissodassa ei ole mitään kunniaa. Tapetaan veljiä, sisaria, isien ja äitien lapsia.

      Kaikkien suuntien väkivaltaa ja vastakkainasettelua lietsovat aktivistit ovat perseestä.

      Poista
  13. >>Kyllä se lahtari -ja punikkikin, sen puoleen- on kaikkein alimmaksi vajonnut silloin, kun ovat ase kädessä oman maan kansalaisia vastassa. Sisällissodassa ei ole mitään kunniaa. Tapetaan veljiä, sisaria, isien ja äitien lapsia.

    Kaikkien suuntien väkivaltaa ja vastakkainasettelua lietsovat aktivistit ovat perseestä.<<

    Tapetaan niin, puolin ja toisin, Kaikki on yleensä jonkun sisaruksia, veljiä, lapsia, isiä, äitejä jne.

    Itse asiassa tarkemmin ajateltuna me kaikkihan olemme perseestä... tai hyvin läheltä sitä!

    VastaaPoista