Sivun näyttöjä yhteensä

11. kesäkuuta 2016

Viisikymmentä vuotta




Kun puin frakkia päälleni, näin olevani edelleen niin laiha, että tärkätyt liivit taipuivat sisäänpäin. Housut pyörivät vyötäröllä. Paikka oli Emmaus, hotelli Tampereen rautatieasemaa vastapäätä. Oli sellainen taika, ettei sulhanen voinut viettää häitä edeltävää yötä saman katon alla morsiamen kanssa. Oli siellä väkeäkin. Ainakin Emmi ja Ihminen, joka oli palkattu keittiöön. Satakuntalaisessa puheenparressa Ihminen tarkoitti pitokokkia.

Sitten illalla Ruovedellä oli vielä myöhään 25 astetta varjossa. Siiri oli kai käskyn mukaan lämmittänyt silti pikkumökin kamiinalla. Hyttysiä oli paljon. Ja syreeni kukki. Lupiini oli aika uusi näky. Sen oikea nimi oli kirjojen mukaan Komea sudenpapu. Jossain vaiheessa nimi kuoli, kasvi ei. Sanan ”lupiini” ”loup” on ”susi”.

En varsinaisesti tajunnut, miten tähän oli päädytty. Olin 21-vuotias. Seisoin Tampereen vanhan kirkon alttarinmutkan kohdalla ja keksin olla kuin vartiomies armeijassa eli tuijottaa tiukasti ei-mihinkään. En edes tuntenut osaa Tuomikoskien tuttavista. Marjalta kuulin, että kysymyksessä oli seurapiiritapahtuma. Se koostui enimmäkseen lääkäreistä, koska Marjan isä oli ollut virallisestikin Yleisen sairaalan ja sitten Keskussairaalan johtava ylilääkäri. Väittäisin että hänellä oli yllään shaketti. En ollut nähnyt sellaista ennen.

Nyt, päivälleen 50 vuoden kuluttua, muistamassa olisi korkeintaan lankoni, mutta hänellä on muita murheita. Minulla on kahdeksan lapsenlasta, joista kukaan ei ole nähnyt isoäitiään, koska Marjan kuolemasta tulee 22 vuotta.

Lapseni ovat herrasväkeä, minä en. Itse asiassa sana ”herrasväki” on menettänyt merkityksensä ja unohtunut. Epäilen että Marjan äiti ei pitänyt tarpeellisena olla sanomatta, että oltiin ”parempia ihmisiä”. Minua ja sukuani hän tuskin tarkoitti. Marjan isä oli rautateiden varastonhoitajan poika, Joensuun klassillisen lyseon kasvatti, lääkäri, kirurgi, professori.

Koska hän oli humanistisesti suuntautunut, kuten lääkärin kuului olla, hän kertoi joskus hajamielisesti, mitä Eino Leino oli sanonut Juhani Aholle Kämpissä ja miten hän oli tuurannut humalaan hankkiutunutta ystäväänsä Arvo Hannikaista orkesterin takapultissa esitettäessä sitä ja sitä Sibeliuksen uutta teosta ensi kertaa.

Ei anoppinikaan tarkoittanut työmiehiä vihjatessaan huonompiin ihmisiin. Hän tarkoitti kommunisteja ja puliukkoja. Pieni piiri viimeksi mainittuja siirtyi rannan katveeseen hääseurueemme nähtyään.

Hyvinvointivaltio oli juuri syntynyt ja Keskussairaala oli sen temppeli. Toteuttajina oli sodassa toisiinsa tottuneita miehiä ja joukko asiantuntijoita, jotka puolestaan olivat leikanneet kasaan näitä miehiä, kädet kyynärpäitä myöten veressä. Kai se oli sitten veriveljeyttä. Puolueet olivat vastustavinaan toisiaan, mutta se oli teatteria. Kansandemokraatit olivat äänessä ja kokoomukselaiset hiljaa. Kaikilla oli vanhoja syntejä.

Vaimoni luki kirjallisuutta ja hänestä tuli toimittaja kustannusliikkeeseen. Hän sai anteeksi sen, että oli nuori ja kaunis, koska hänen perheensä oli samaa joukkoa kuin kirjankustantajat. Silti hän saattoi olla ensimmäinen perheellinen rouva, joka otettiin osastopäälliköksi.

Suomen 1970-luvun rajua muutosta on kuvattu väärin. Se oli radikalismin aikaa. Radikalismi oli välttämätöntä. Isät ja äidit olivat olleet yhtä rajuja, mutta eivät poliittisesti. He rakensivat ja laajensivat ja paransivat, aika ajoin aika törkeitä keinoja käyttäen – katsokaa kaupunkien lähiöitä.

Vain muutaman vuoden kestänyt stalinismi sai paljon huomiota, koska se kukoisti tietoteollisuuden sydämessä, siis televisiossa, teatterissa, lehdissä, kirjoissa.

Huomiotta on jätetty, että naiset melkein valtasivat kirjallisuuden ja kulttuuritoimitukset.

Aikakaudella olisi oma esimerkkihenkilönsä, Tarja Halonen. Naiset kävivät nyt töissä ahkerammin kuin kai missään muualla Lännessä, ja heistä tuli pian lääkäreitä, tuomareita, ministereitä, mitä vain. Lukijan ei pidä kuitata tätä sanomalla, ettei pidä Halosen meiningistä. Kysymys on juuri siitä! Se että meininkiä oli monenlaista, Hertta Kuusisesta äärikokoomukseen, oli nimenomaan uutta. Tasa-arvo sisältää myös naisen kauhuhahmona ja vastarinnan kohteena.

Suomen nopean nousun ja menestyksen salainen ase ei ollut nainen, vaan perheellinen nainen. Korvaamattoman perustyön olivat tehneet neidit ja lesket. Nyt tulivat rouvat.

Lähes kolmenkymmenen asteen helteessä vanhan kirkon portailla erittäin tuoreena aviomiehenä sotaa edeltäneitä arvoja ja asenteita edistäneiden juhlavieraiden keskellä en ymmärtänyt tästä kaikesta vähääkään.

Jotain häilähti mielessäni, kun kahvia juotaessa katselin mummojani, jota istuivat tyylihuonekaluissa varmoina ja arvokkaina ja aikanaan punavankinakin vieraillut yrittäjä-isoisäni piti erinomaisen puheen.

Sanoma oli ääriradikaali. Rakentamalla oman elämänne ja tekemällä itse ratkaisunne toimitte yhteiseksi hyväksi.

En sano tuota koskaan ääneen nuorille. Kirjoittaa sen voin, sillä päivälleen 50 vuotta sitten aloin aavistella sitä. Jokaisen on otettava itse kumppaninsa ja myös tehtävä itse omat virheensä.

On anteeksiantamattoman ylellistä luulotella, että vanhemmat ovat vastuussa myös vastoinkäymisistämme. Eivät he ole. Ne ovat kohtalon iskuja tai omia munauksia.

Jos olemme perineet tai oppineet alttiuden ongelmiin, vallassamme on ainakin yrittää keksiä keinoja ongelmien ratkaisemiseen. Reseptejä ei ole. Jos ajattelen, että nyt tuli totaalinen tuho, olen väärässä, koska olen kerran edelleen ajattelemassa tuollaisiakin.

13 kommenttia:

  1. Kauniin naisen kuva. Muistuttaa aikamoisesti yhtä tyttöa johon olin rakastunut.
    Nyt hänellä on viisi poikaa. Vanhimman ja nuorimman ikäero on 2 vuotta, koska kolme niistä ovat kolmoset

    VastaaPoista
  2. Kiitämme ja toteamme kohdaltamme, että panemalla silmät kiinni ja tekemällä komeita eleitä ja suuria tyhmyyksiä oppii elämistä. Siinä ajankulua eläkepäiviin, pasianssia pelatessa katua vanhoja syntejä ja ylpeillä että itse tuli tehtyä kummiskin. Karppaamme per diem.

    VastaaPoista
  3. Veriveljeydestä tuossa mainitussa suhteessa tuli viileä miete. Sotilaista kaivetuista sirpaleista sulatettua rautaa jos olisi hoksattu käyttää keskenään jaettuihin joutaviin prenikoihin niin muistiin kaiverrettava aate olisi saattanut jäädä kerrasta selän päähän asti.
    Tämä on tietysti sovellus siitä tykkivaskesta josta joku engelsmannien mitali kuulemma valetaan.

    Elämän ollen joukko kippuraisia fraktaalijoukkoja ideoille ja aatteille on jostain riittävä kummasti yleisöä joka alvariinsa janoaa klassista "lisää".

    Annettava palaa kun on tänne joukkoon joutunut, reippaat otteet ja vino hymy.

    Komeankaunis kirjoitus. Yllättävä. Kiitos taas.

    P. S.

    ..ja hitto mitään pukuja kannata tämän tästä sovitella, kunhan nyt muistaa hautajaisiin varmistaa sepaluksen sulkutilan. IH

    VastaaPoista
  4. Luin aikanaan Kemppisen kirjan Elämän varjo, pidin siitä erittäin paljon. Samoin on tämän kirjoituksen kanssa, lämmin, arvokas ja hieno.
    /Y

    VastaaPoista
  5. Minä olen täällä monessa asiassa vastarannan miehenä kommentoinut niin kuin ajatusten kamppailussa olisi vain kaksi puolta ja tärkeintä olla oikeassa. Nyt täytyy kiittää.
    Hyvin avoin, hyvin koskettava ja silti yleisesti tosi kirjoitus blogistilta. Laittoi paljon ajatuksia, sopuisia, liikkeelle. Kun joku näkee isossa kuvassa itsensä pienenä osasena ja kunnioittaa ihmisten tekoja oikealla ja vasemmalla, historiassa ja tulevassa, alhaisessa ja ylhäisessä, niin en minä voin muuta todeta kuin että kiitos oikeista ja viisaista sanoista.
    Yritän ottaa oppia ja nähdä itseni ja oman pienen osani yhtä tarkasti minäkin.

    Mulle muuten koko 1900-luku on kuin pikajuna jossa olen itse matkustanut päästä päähän, sillä vaikka olen suhteellisen nuori mieheksi ovat kaikki neljä isovanhempaani ( ! ) syntyneet 1800-luvun puolella. Niin käy kun vanhana lisäännytään, nelikymppisinä. Isäni kävi Valkeasaaren elämän tulikoulun kesäkuussa 1944 jalkaväkirykmentti 1:ssä ja nyt on jo vuosi 2016, ja minulla on sentään jälkikasvua joka ei saa vielä äänestääkään. Demografinen matematiikka voi joskus olla ihmeellistä. Vuosisata vilahtaa kahdessa sukupolvessa noin vain, kolme sukupolvea risteilee jo kolmella eri vuosisadalla. Tämän pitäisikin tuoda perspektiiviä, jos ei tuijota vain omaan napaansa.

    jk

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äitini äiti syntyi vuonna 1911, äitini vuonna 1933, itse synnyin 1955 ja tyttäreni 1977.

      Tuttavapiiriini kuuluu vuonna 1956 syntynyt kaveri, jonka isoisä oli syntynyt vuonna 1847. Kaveri tekee päivätyönsä internetin ääressä. Hänen isoisänsä oli 50-vuotias, kun ensimmäiset elävät kuvat välähtivät maailmalle.

      vuorela, tampere

      Poista
    2. Kirjoitus (ja koko Kemppisen blogi) on hieno esimerkki siitä, että asioista joista ei voi puhua selvästi, voi, ja täytyy puhua järkevästi ja kauniisti.

      Sellaisista asioista joista ei voi puhua selvästi, puhutaan aina eniten. Ne ovat juuri niitä asioita, joista on tärkeintä puhua. Siksi meillä on mm. lakikirjoja, historioita, romaaneja ja runous.

      Kun filosofit väittelevät synonyymien olemassaolosta, he tuntuvat sulkevan silmänsä kokonaan homonyymien problematiikalta, tai siltä, voiko olla samaa mieltä asiasta, jota ei voida ilmaista selvästi ja yksiselitteisesti? Miten homonyymi eroaa toisesta sellaisesta? (Vrt. Aristoteleen sama-samanalainen)

      Tietenkin sellainen "epäselvä", mutta usein veitsenterävä puhuminen takaa myös kaikkien mahdollisten väärinymmärrysten synnyn. Se puhe luo kuitenkin koko ajan uutta todellisuutta, joka on itsessään yhtä epäselvä kuin menneisyyskin ja siten myös nykyhetki, ikuisesti, mutta taatusti se on välttämätön osa todellisuuttamme tulevaisuudessa.

      Poista
  6. Sudenpapu - aina sitä oppii jotain uutta, varsinkin näistä kirjoituksista. EG

    VastaaPoista
  7. Äitini syntyi vuonna 1908. Hän oli pikkutyttönä tavannut liki satavuotiaan mummon, joka oli joutunut nuorena neitona naimisiin vanhemman miehen kanssa. Tämä oli syntynyt Kustaa III:n ollessa maan hallitsijana. "Kolme sukupolvea risteilee jo kolmella eri vuosisadalla".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska olet epäuskoinen Tuomas niin tässä sinulle helppoa, lyhyttä matematiikaa:
      -isovanhempani syntyivät 1880-1890 -luvuilla
      -he synnyttivät molemmat vanhempani 1920-luvun alussa, nelikymppisinä
      -vanhempani saivat ja synnyttivät minut 1960-luvulla, noin nelikymppisinä
      -minun lapseni syntyivät 2000-luvun alussa, kun olin just nelikymppinen

      Noin.
      Äitini oli sodassa (ammuslataamo Tampereella, samoin kun isäni
      (konekivääri, Karjalan kannas).

      Kolme, neljä sukupolvea, kolmella eri vuosisadalla, tosiaan.

      Yhden mummoistani, silloin noin 80-vuotiaan, muistan tavanneeni. Hän oli syntynyt 1800-luvulla ( ! ) nyt on vuosi 2016 ( ! ) ja minä ole vielä aika nuori viriili mies.

      jk



      jk

      Poista
    2. Lasteni äidinpuoleinen isoisä, appeni, oli pikkuvauvana ollut oman isovaarinsa hoidettavana. Tämä muistettiin siksi, että se oli niin poikkeuksellista: Talon kaikella naisväellä oli ollut niin kova kiire, että lähes satavuotias mies oli pantu vahtimaan vauvaa, ja vanhus oli suostunut.

      Isovaari oli syntynyt 1849, ennen Oolannin sotaa, ja nähnyt suuret nälkävuodet, joiden seurauksena oli noussut talolliseksi.

      Omat lapsemme, jotka ovat lukuisia kertoja olleet oman pappansa hoidossa, ovat tähän isovaariin nähden jo kuudetta polvea. Talo on edelleen sama.

      Poista
  8. Oli hyppyä ja jäi tämäkin väliin. Onneksi, onneksi ja mielihyväksi luin nyt.

    VastaaPoista