Vailla osoitetta

Käsikirjassa Hoffman ”Varasta tämä kirja” neuvotaan sekin, miten postia petkutetaan. Kuoreen kirjoitetaan höpönimi ja osoite, mutta lähettäjän paikalle oikea vastaanottaja osoitteineen. Posti onneton selvittää sitä osoitetta, jota ei ole olemassa, ja palauttaa kirjeen ”lähettäjälle”. Presto: kirja on perillä eikä siis maksanut mitään.

”Kirjat, muutossa hankalat, ovat kirjeitä vailla osoitetta.” Sanoi kiltti Paavo-setä. Runokokoelman nimi oli Lehdet lehtiä.

Mutta sitä en ollut tiennyt enkä kuullutkaan, että Einojuhani Rautavaara on säveltänyt Haavikkoa. En oikeastaan pitänyt sellaista mahdollisena. Oopperoissa Haavikon teksti on liian nopeaa niin että se tulee tukkoisena musiikissa. Mutta Rautavaara osasi!

Kauan olen suuresti suosinut hänen sävellyksiään ”Isontalon Antti ja Rannanjärvi” ja ”Hallin Janne”. Niissä on se alkuperäinen kansanlaulun sävelkin, mutta miten!

Kun kiirehdin ostamaan verkosta tuon YL:n levyn ja heti perään, kustannuksia kaihtamatta, muita Rautavaaran kuorolevyjä, meillä kun on nykyisin niin erinomaisen hyviä kuoroja, tulin kyllä lopullisesti siihen herätykseen, että tässä on Suomen monikulttuurisuus. Tästä minä pidän, kun minulle Suomi on eksoplaneetta jossa elämä on mahdollista. Onko täällä älyllistä elämää, siitä saa keskustella.

Neuvoin kuorolauluista puhuessamme kaksi Anton Webernin sävellystä, Augenlicht ja Entflieht die Kähnen, joita parempia ei taida olla olemassakaan. Webernillä oli se kausi, joka kuivattaa kuulijan korvat, mutta tunnetusti hän tuli hiukan takaperin dodekafoniasta niin että harmoniat ovat käsillä, vaikkeivat aina kuuluvissa.

Schubertista keskustellessamme totesimme taas kerran, ettei jostain syystä juuri moni tiedä, millainen määrä ja miten hyviä kuorosävellyksiä Schubertilla on, yli sata. Nekin löytää verkosta verrattain vähäisellä vaivalla ja levyttäneistä uskomattomimpia on Saarbruckenin kuoro. Mitähän niille ihmispoloisille on tehty, että ne on saatu laulamaan noin? Yhdellä toisella heidän levyllään on kaksi viime vuosisadan parasta säveltäjää eli Webern ja Hugo Wolff.

Koska tämä poikani osaa Stevensiä ulkoa, kuten minä tietysti, sanoin kaataessani kahvia ja otettuani Jymy-jäätelön esiin, ettei mielessä ole Jäätelökeisari, joka on kaikkiaankin kumma runo, vaan pikemmin César Airan kertomus tytöstä, joka oli poika, ja maistoi isänsä pakottamana jäätelöä, eikä ollut milloinkaan voinut kuvitella mitään kauhistuttavampaa, inhottavampaa, hirveämpää. Niin isä raivostui mutta säästi lapsensa ja kuristi jäätelökauppiaan ja istuu tänäkin päivänä vankilassa.

Tämä Wallace Stevensin suomennokseni sitä vastoin liittyy henkilökohtaisesti keskustelukumppaniini. Jos joku tietää, mitä tämä tarkoitta, minä en.

Kevään mudan joet

murisevat.

Mutaisen taivaan alla

mieli on mutainen.

Kun taas mielelle uudet rannat

turpoavat vihreää

ei ole.

Taivaan kyljen kultaa

ei ole.

Mieli murisee.

Mutakuonolapsista mustin

on mielen mestari.

Valon keihäs

putoaa etäällä taivaasta,

on hän –

persikankukantekijä,

mudan mestari

on hän, mielen mestari.