Eilispäivän ryppyisyys

Eilenkin aamulla hiiviskelin kesällä kello viisi käyttämässä hyväksi äsken nousseen auringon ryppyistä valoa. Kun veti pilveen, minä vedin sinä aikana lisää kahvia.

Ei tuo kesäpaikka ole kuin 30 vuotta vanha, mutta nykyinen omistaja on jälkeläinen, ja pidän kovasti näkemästäni. Olisi kammottavaa, jos paikat olisivat entisellään. Kehittäminen, kunnossapito ja korjaaminen on jatkuvaa.

Tämä paikka, johon palasin eilen useilla eri kulkuneuvoilla, on ollut käytössäni 43 valovuotta. Siis valo, joka heijastui vasarasta, kun löin mukana tuodun puupaalun somerikkoon päätettyäni, että juuri tähän tulee minulle talo, on nyt yhdeksän kertaa kauempana Alfa Centaurista, joka puolestaan on meitä lähin vieras tähtijärjestelmä. En kuollaksenikaan ymmärrä, miksi tuosta taivaankappaleesta käytettiin Pikku Jättiläisessä nimeä Toliman.

Google tuhosi tietokilpailut. Tuo Toliman saattoi olla Pikku Jättiläisen kerhon merkkivaatimuksissa. Äitini suoritti sen merkin ensimmäisten joukossa ennen sotia. Isää, joka teki samoin, ei lasketa, koska hän oli Karilaan lellipoika ja tietysti opetteli Pikku Jättiläisen ulkoa käden käänteessä.

Maalla tunnistin vasaran, jonka olin siis jollain tavalla saanut kulkeutumaan Kauhavalta etelään ja täältä sitten Savoon. Eräiden lukioajan kesäviikkojen ajan työtehtäväni oli kanniskella edestakaisin lautoja ja repiä vasaralla nauloja betonilaudoista. Tuo toimi ja myös naulojen naputteleminen alasimella suoriksi kierrätyskäyttöä varten meni melkein veriin.

Koska paikalla oli muita, jotka ystävällisesti huolehtivat käytännön asioista ja ruokkivat ja vaikka mitä, sain itse harjoittaa kanssakäymistä vainajien kanssa. Kuollut veljeni, joka siis ei ollut silloin kuollut, löi golfpallon lahden yli. Erikoisuuden tavoittelija kun oli, hän ei kehaissut täydellistä swingiä, jonka tuloksena pallon kopsahdus kieltämättä oli nautinnollinen ääni. Se oli 80-luvun loppua ja minä sitä golfia vähän ihmettelin.

Lukija ihmetteli kommentissaan, missä on nyt kaikki se multa, joka lensi tuulessa huuti helvettiin Yhdysvaltain Keskilännestä 30-luvulla.

Sadepisaroiden muodostuminen pilviin liittyy kastepisteeseen ja kondensoitumiseen (höyry hikoilee pisaroiksi kuin ikkunalasilla joskus), mutta keskellä on aina hiukkanen, epäpuhtaus – lautasellinen Oklahoman verta. Ilmassa on multaa, paljon, ja sateena se leviää hyvin laajalle alueelle. En tiedä, mutta arvaan, että jokin preeriaheinä, joka haluttiin korvata viljalla, oli erikoistunut sitomaan suurempiakin multapaakkuja. Ehkä se on alfalfa eli sinimailanen, joka ei oikeasti ole heinä, mutta heinän näköinen. Sillä on mahtavat juuret.

Oma ratkaisuehdotukseni tietoisuuden ja siten myös persoonallisuuden ja sielun kuolemattomuuden ongelmaan – saman asian eri nimiä eri ajoilta – on selkeä. Tietoisuus on jo tällä hetkellä yksilölliseksi eli henkilökohtaiseksi tiedetyn ihmisruumiin bakteerien sähköisten varausten vaikutus aivotoiminnan hyvinkin alkeellisiin sähkömagneettisiin rakenteisiin.

Sunnuntaiblogin tarpeiksi lööppimuotoon editoituna: tietoisuus on vain bakteerien aineenvaihduntailmiö.

Maalla on mukavaa, koska siellä voi keräillä virtuaalihiukkasia ja vaikka asetella niitä ikkunalaudalle riviin.

Käsite on matemaattinen. Kenttä on valitettavasti jo perustasolla hiukan vaikeatajuinen ilmiö, ellei siis tarkoiteta Ahvensalmen urheilukenttää. Kvanttikenttäteoriassa lasketaan ehkä materiasta ja antimateriasta koostuvien hiukkasten törmäysvoimia, ja matemaattisesti on käytännöllistä, että näiden hiukkasten lasketaan myös ylittävän valonnopeuden siitä huolimatta, että se on fysiikassa vakio, ja kulkevan myös ajassa taaksepäin.

Niinpä tällaisen teoreettisen hiukkasen lyhytikäisyys ei olekaan helposti sivuutettava asia. Jos se tuhoutuu toteutuessaan, se voi ottaa pakkia nanosekunnin tai 43 vuotta.

Tämä on kenttä, josta unet kudotaan. Mielestäni muistot ovat kaikin olennaisin osin unia, ja painovoima vetää niitä mutkalle, kuten sen tapana on yleensäkin.