Sivun näyttöjä yhteensä

25. helmikuuta 2007

Stirred by Bond

Tunteisiin on uskottava. Musiikin kuunteleminen ja siis ostaminen liittyy varsin vähän järkeen.

Järjettöminä tuotteina pidän musiikkia ja tarinoita. Maalaustaide on lähempänä keskushermostoa. Käsitän että siitä voi tulla hulluksi ja että sillä voi parantaa vointiaan, etenkin Cézannella. Amsterdamin van Gogh -talo aiheuttaa ainakin minulle vaikean juoppohulluuskohtauksen. Siellä käytyään, käveltyään sitä kaltevaa lattiaa niiden maalausten alla, sitä istuu päiväkausia hotelissa hikoillen ja vapisten ja pelaten äkillisiä ja äkittömiä ääniä.

En ymmärrä, miten rikki kulunut ja puhki köyhtynyt maa, nimittäin Iso-Britannia, tuotti sotien jälkeen ensin ennen kuulumattoman musiikin; Beatlesit olivat oikeasti juntteja Liverpoolista toisin kuin amerikkalaiset vastineensa, jotka olivat enimmäkseen college-poikia tai ainakin roikkuivat campuksilla. Jalkapallosta tuli Yhdysvaltain raivokkaasta eristymisestä huolimatta rahassa mitaten maailman viihde numero yksi. Sekä brittiläinen että etelä-amerikkalainen jalkapallo olivat hampuusien ja jätkien harrasteita, joissa oli sekin hyvä puoli, että pääsi potkimaan puolitekoisesti (half-assed) palloilevia koulu- ja yliopistopoikia munille. On aika turha kysyä, mistä jalkapallohuligaanit tulevat. He ovat jalkapalloilun ydintä.

Ja Iso-Britannia tuotti James Bondit. En tiedä tarkkoja lukuja, mutta samaan aikaan kun Hollywood muutoin takoi päätään seinään suurtuotannoilla ainakin osittain eurooppalaisilla rahoilla ja kertomuksilla tehtiin elokuvia, jotka ainakin vielä eilen illalla olivat kaikin puolin kestäneitä "klassikkoja".

Toisin sanoen Englanti tuotti tarinan, jonka kuolemaa Ranskassa alettiin kateellisesti selittää samaan aikaan. Eihän se mihinkään kuollut.

Bondit ovat aika puhtaasti kansansatuja. Ian Flemingin nimen voisi poistaa kirjojen kansista. Tai ehkä ei kumminkaan. Niin monet hyvät tarina ovat kansansatuja.

Eilisessä "Elät vain kahdesti" -pätkässä Englannille ja englantilaisuudelle annettu mieletön asema hullujen Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välissä oli kaikkein mielenkiintoisinta. Poliittisesti ja taloudellisesti maa oli vapaassa pudotuksessa, joka kieltämättä päättyi thatcherismin aikana tai siitä huolimatta.

Englantilainen sotilasvakoilu on ollut osa mielikuvamaailmaamme noista ajoista asti.

Sekin on kummallista. Todellisuudessa englantilainen vakoilu eteni möhläyksestä toiseen ja sodan aikainen "M", Sir Stuart Menzies, tuntuisi elämäkerroista päätellen olleen vaarallinen idiootti. Yliopistot tulvivat Neuvostoliiton hyväksi vakoilevia, kuten Philby ja hänen pikku ystävänsä. Aikaansaannokset miehitetyssä Euroopassa jäivät vaatimattomiksi.

Bondeissa ei koskaan viitata salakirjoitukseen eikä ydinaseen suunnitteluun. Näissä asioissa britit olivat edelläkävijöitä. Siitä amerikkalaiset eivät mielellään puhu. "Enigman" viestien avaaminen Bletchley Parkissa Turingin ja kumppanien voimin oli suursaavutus. Oikeastaan Englanti kunnostautui tietotekniikan suunnittelussa vielä pitkään sotien jälkeen, kunnes valtikka siirtyi Bostonin seudulle ja siitä Piilaaksoon. Mutta vielä on yliopistoissa kovia poikia ja tyttöjä.

Luulen että ilmapiiri selittää jotain, ja sukupolvet niin ikään. James Bondin "esikuvista" löytyy Wikipedian lisäksi paljon arvailuja; kirjallisuutta tehdään varastamalla tai oikeastaan näpistelemällä kaikenlaista, ja kirjoittajan sammakkomaisesti pullistunut itsetunto panee sijoittamaan tarinan sankariin toive-minän piirteitä. Niin kai tässäkin.

Romaanien ja elokuvien Bond oli kuitenkin toisin kuin kirjoittajansa sotaa käymätön mies.

Englantilaisuuden miellyttävimpiä puolia on aito välinpitämättömyys ja ylimielisyys muita ihmisiä kohtaan. Kadulla ja kaupoissa on hauska liikkua, kun ketään ei oikeasti kiinnosta. Peritty muodollinen "hyvä käytös" tekee asioinnista helppoa silloinkin kun asioi paatuneiden roistojen kanssa. Tiedän mistä puhun.

Bondin erikoinen seksin ja sadismin yhdistelmä osoittautui vetonaulaksi, kun Sean Connery osasi panna kielen poskeen tai jonkin leidin poskeen oikealla hetkellä.

En raatsi kehottaa ketään tutustumaan sotilasvakoilun historiaan, sillä se on liian kova pala. Monet kirjoittajat ovat tuottaneet salaamismääräyksien ja kirjoittajan luonnevikaisuuden takia täysin tai enimmäkseen epäluotettavia kirjoja, joilla on silti usein luotettavan näköiset kannet.

Fleming ja hänen ystävänsä, eilisen leffan epäonnistunut käsikirjoittaja Roald Dahl eli suuri kuuluisuus omalla voimallaan, räpistelivät sodan aikana toisarvoisissa tiedustelutehtävissä. Ja kun heistä ei ollut märkiin ulkotöihin, he rupesivat kirjoittamaan.

Aivan - "Elät vain kahdesti" -elokuvan käsikirjoittaja on sama Roald Dahl, jonka suomalainen lukija tuntee makaabereista kertomuksista, ainakin kokoelmasta "Rakkaani, kyyhkyläiseni".

Elokuvan katsottuaan miettii, kumpi floppasi pahemmin, skenaristi vai ohjaaja. Mutta siitä erikoinen tämä elokuva on, että vaikka se on naurettava, sen katsoo kerran toisensa jälkeen. Aikuinen katsoja suhtautuu niin kuin pieni lapsi, joka haluaa, että hänelle kerrotaan taas kerran se sama tietty iltasatu, ja kieltämättä sota- ja vakoiluelokuvien virrassa James Bondin lähin vertauskohta onkin Porsas Urhea.

Vuosina 1988 ja 1989 tingimme hitusen snobismistamme ja uhrauduimme matkustamaan talvella Kanarialle, Los Christianos-nimiselle paikkakunnalle. Ajatus oli oivallinen. Menen sinne tai oikeastaan Americasiin taas pian. Mikä voittaisi väärentämättömän turismin ja täydellisen keinotekoisuuden? Ja kun siellä on Las Canadas ja Teide! Heikki kiipesi Teidelle vanhan hengenvaarallisen kaapelihissin aikana huipulle asti.

Äiti ja lapsi toimivat kuten Kanarialla kuuluu. Minä ilahduin, kun löysin luultavasti maakunnan ainoan kirjakaupan, johon turistit näemmä olivat purkaneet matkalukemisiaan. Valikoima oli siis täysin hullu.

Sieltä ostin Sir William Stephensonin elämäkerran The Man Called Intrepid. Kiusallisesti kirjoittajan nimi on William Stevenson. (Näppäilyni on ollut viime päivinä sitä ja tätä, kun otin ja kaaduin liukkaalla lumella niin että käsi ja selkä on kieltämättä kipeä, mutta toinen on siis "ph" ja toinen "v".)

Stephenson oli luultavasti todellisuudessakin Churchillin suosiossa ja luultavasti hän todellisuudessakin toimi yhdessä amerikkalaisen asianajaja William "Wild Bill" Donovanin kanssa, joka perusti OSS:n eli myöhemmän CIA:n.

Mutta paljon on epäselvää ja aina hämärämmäksi tulee, kun etenkin amerikkalaiset ovat ryhtyneet avaamaan salaisia asiakirjoja.

Bill MacDonald on kirjoittanut 2001 henkilökohtaisen ystävyyden ja jonkinlaisen tutkimuksen pohjalla kirjan The True Intrepid, Sir William Stephenson and the Unknown Agents.

Stephensonin ympärillä on jotain sellaista, mikä siirtyi Bondeihin. Siis muutakin kuin kädenvääntöä SMERSHin kanssa (Smjort Spionam - aikanaan OMON).

Tämä siis vihjeinä lukijoille. En jaksa uskoa, että asioista saataisiin selvää, eikä siinä ole mielestäni tolkkua lainkaan, että Bondeille haetaan esikuvia ja kontekstia, koska minulle henkilökohtaisesti riittää satiirinen eli pilkallinen suhtautuminen auktoriteetteihin, etenkin amerikkalaisiin ja neuvostoliittolaisiin.

Tulisi nyt se uusin Bond pian DVD:lle, kun en nykyisin oikein jaksa rampata leffassa. Ainakin näyttelijän valinta vaikuttaa täysosumalta.

Daniel Craig on naamaltaan ja olemukseltaan Kuin Vladimir Putinin kauan kadoksissa ollut kaksoisveli.


11 kommenttia:

  1. Omassa blogissani on joulukuulla merkintä 007 ihmisenä. Uusin Bond on kiinnostava psykodraama: Bond vuotaa verta, kärsii ja tulee petetyksi. Kun näin on käynyt, hänestä kasvaa järkähtämätön tuplanollaseiska. Ns. ihmisenä kasvaminen, jonka seurauksena on se, että menettää ihmisyytensä viimeisetkin rippeet, on siten uusimman Bondin elämänkatselma. Suosittelen!

    VastaaPoista
  2. En ole minäkään viimeistä Bondia nähnyt, kun asun täällä kaukana jossain. Mutta Daniel Craig on ulkonäöltään melkoisesti tyypillisen ryssän näköinen. Muutamasta uuden Bond-leffan mainospätkästä sain sellaisen käsityksen, että tämä nykyinen Bond osaa lyödä roistoa koko varatalosta lähtevällä voimalla. Aikaisempien Bondien lyömiset ovat olleet sellaisia naisellisia kädellä lääpäisyjä.

    Aikusten sadut ovat myös kivoja ja ilmeisen tarpeellisia tässä muuten niin ryppyotsaisessa ja petollisessa maailmassa.

    VastaaPoista
  3. Tämän sunnuntain "saarnasi" herätti seuraavia ajatuksia:

    "007 vaaran vyöhykkeellä" oli erilainen James Bond-elokuva. Kävin katsomassa sen 1980-luvun lopulla Torontossa tehdäkseni siitä lehtijutun.

    Hämmästyin sitä, että James Bondilla oli vain yksi tyttöystävä (Maryam D'Abo).

    Aidsin vuoksi elokuvissa ja televisiossa alkoi näkyä vastuullisempaa suhtautumista seksuaalisuuten ja pyrkimystä yksiavioisuuteen päin. Tämän James Bond -elokuvan tekijätkin halusivat edustaa uutta seksuaalimoraalia.

    "Oli tietoinen pyrkimys kuvata uusi James Bond sellaisena miehenä, joka ei hyppää sänkyyn jokaisen naisen kanssa, jonka hän tapaa, vaan joka kunnioittaa yksiavioisuutta", sanoi elokuvanäyttelijöiden ammattiliiton edustaja. "Ei enää kollikissamaista James Bondia", totesi toinen elokuvan käsikirjoituksen tekijöistä Richard Maibaum.

    James Bond -elokuvia on nähnyt melkein kolmasosa maailman väestöstä. Suurten ikäluokkien miehet ovat kasvaneet niitten kanssa.

    James Bond muuttui yhdessä elokuvassa pehmeämmäksi ja suhteessa naiseen vastuullisemmaksi. Kestikö James Bondin yksiavioisuus enemmän kuin yhden elokuvan verran?

    VastaaPoista
  4. Jätin katsomatta tämän Bondin koska tykkään Roger Mooresta enemmän. Sillä on ilkikurinen välke silmissään eikä se ole niin tosissaan sankari kuin Sean Connery.

    Vaikka olihan tuossa puolensa, kuten todistit.

    Haluan kuitenkin mennä blogissasi muutama hetki kauemmaksi ja toivon että ehdit lukea tämän: Radioateljeessa tulee klo 13 Urho Ketvel itse persoonassaan kertomassa tarinoita.

    Enkä nyt muista onko tämä se uusinta vai tuleeko se mahdollisesti uusintana vielä.

    Itse tykkäsin Ketvelin kirjasta nimeltä Hännälle astuttu koira.

    VastaaPoista
  5. Katsoin puoleen väliin. Roald Dahlin tarinat ovat olleet minusta kiinnostavia, oliko osa lasten kirjoja, niitä muistelen. Muita en ole lukenut. Goldfinger on kyllä paras. Muutenhan Bondit ovat vähän kuten Mustanaamio.

    VastaaPoista
  6. Kuuntelin Ketvelin ja nukahdin, joten kuulin mitä kuulin. Oli kuin iltasatua lukeva vaari, vaikka minulla ei sellaista vaareja ole ollutkaan. Iäti mieleeni on syöpynyt Jussi Jurkan "Hyvää ötyä".

    VastaaPoista
  7. Uusin Bond on ihan Ok, toimintapläjäys, jossa tarkoituksella otetaan etäisyyttä vanhempiin Bondeihin ja sen sankarikuvaan.

    Järkyttävintä oli kun "Shaken not stirred"-kommentti heitettiin tavallaan ö-mappiin. Siinä meni varmaan roskiin tärkeä osa sankarimme entistä minuutta.

    Venus syntyi meren vaahdosta; Uusin Bond syntyy raamatullisesti kipujen kautta; on fyysistä tuskaa ja tietenkin sitä vielä kauheampaa, sitä sydämen tuskaa.

    Symbolista onkin että Norman M:n (?) säveltämä Bond-teema ulahtaa ilmoille vasta elokuvan lopussa.

    Annalle sen verran tiedoksi, että nykyiset Bondit ovat aisankannattajia verrattuna Mooreen ja Conneryyn, jotka kaatoivat naisia Englannin puolesta kuten heinää.

    Brosnan ja Craig seivästävät keskimäärin kaksi naista/elokuva.

    Kyllä polvi pojasta huononee....

    VastaaPoista
  8. Uudelta Bondilta tosiaan sujuu jytäkän lyömisen lisäksi muukin liikkuminen: Craig osaa juosta. Moorehan oli aivan onneton eikä Connerykaan juostessa loistanut. Casino Royalen takaa-ajo rakennustyömaalla on upea jakso, jossa Sebastien Foucan pistelee parastaan. Lisää Foucania ja kumppaneita esim. YouTubesta haulla Parkour tai free running. Elokuvissa juoksutaitoiset näyttelijät sitten saavatkin juosta urakalla, kun se on niin harvinaista ja komean näköistä. Fyysiset roolit onnistuvat aika harvalta, esim. Ellen Barkin oli nuorena vakuuttava. Harmillista ettei Nancy Thurston ollut parempi näyttelijä: Upeaa liikkumista B-luokan leffoissa kuten Knights (joka on täyttä roskaa muuten)!

    VastaaPoista
  9. PS. No nih, muisti petti taas: Siis vaikka Nancy Thurston on ok, niin Kathy Long on tietysti tämä vaikuttavan näköinen ilmestys action-kohtauksissa.

    VastaaPoista
  10. Uusin Bond oli pettymys. Actionia ei ollut alkua lukuunottamatta tarpeeksi. Toimintakohtaukset olivat hyviä, mutta välillä epärealistisia(rear naked choke eli ns. sleeper), verrattuna mm. Medusan iskuun.
    Eli kaiken kaikkiaan pettymys. Parasta leffassa olivat alkutekstit.

    VastaaPoista
  11. Juokseminen on merkki henkisestä rappiosta. Se antaa kuvan henkilöstä, joka ei osaa suunnitella ajankäyttöään, ei omaa tyyli- ja prioriteettientajua.

    VastaaPoista