Kyläily

Tänään asiani on tärkeä, kyläily.

Tietoverkkoa ja teknologiaa pelkäävät voivat olla osittain oikeassa. Ainakin kasvavien ihmisten on nykyisin helppo hautautua koneiden ääreen.

Itse en näe siinä erityistä vastaan – ellei se tapahdu ihmissuhteiden kustannuksella.

Jos jätämme sivuun pakolliset, rituaaliset merkkipäivät ja perhejuhlat, milloin kävitte viimeksi kylässä? Milloin teillä oli viimeksi ihmisiä vierailulla?

En pysty esittämään omalta kohdaltani mitään järkevää tietoa, koska laillisia, kenen tahansa todeksi tunnustamia esteitä on ollut liian paljon ja liian monta vuotta.

Tämä kesä oli hiukan erilainen. Tiettyä kyläilyä on esiintynyt. Mennessä olen jupissut, että en pidä visiiteistä, en pidä vieraista enkä varsinkaan ystävistä. Kotiin tullessa olen ollut joka kerta hyvilläni, että tuli mennyksi.

Voi olla, että isännöinti ja emännöinti vaatii kokemusta ja osaamista. Esimerkiksi talvella kuollut anoppini oli alan suvereeni mestari. Huushollipuoli on luonnollisesti työläs, jos on tulossa enemmänkin väkeä. Meillä on pidetty kotona parit merkkipäivät, joilla on ollut samanaikaisesti enemmän kuin 50 vierasta.

Sanon erinomaiseksi emännäksi ihmistä, joka osaa lisäksi kulkea vieraittensa keskellä vilpittömän kiinnostuneena tietämään, mitä kullekin kuuluu ja yhtä alttiini muistelemisiin ja tulevaisuuden toiveisiin. Parhaat kutsujen emännät ja isännät osaavat myös suhtautua lapsiin kuin ihmisiin. Heillä on myös kyky raaputtaa aina joukkoon kuuluvat ujostelijat tulemaan esiin kuorestaan. Kaikkein etevimmät osaavat harhauttaa myös minun kaltaisiani ihmisiä, joilla on syntinä olla suuna ja päänä seurassa. Meitä tällaisia viallisia sanotaan joskus hyviksi seuramiehiksi, vaikka totuus on päinvastainen. Olemme huonoja seuramiehiä.

Hyvä vierailu ja hyvä isäntäväki toimivat kuin loistava peruskoulun opettaja tai valmentaja. He saavat toisista ihmisistä esiin sellaista puhetta, että nämä yllättyvät itsekin.

Muistan täällä meillä pidetyt kestit, joiden aikana viisas kummitätini lohdutti surevaa, leskeksi jäänyttä pappia, lopulta käsiä kaulalla. Itse hän kauhisteli minulle, että miten hän, tavallinen akka, meni nyt sillä lailla puhumaan viisaalle papille, joka oli professorikin. Lohdutettu pappisystäväni soitti minulle seuraavana päivänä kysyäkseen tarkemmin, mikä oli tämän ihmeellisen viisaan naisen nimi, joka virvoitti häntä niin kuin ei kukaan.

Ellen nyt petä itseäni, mielestäni lapsuuteni kirkonkylässä riehuivat erilaiset seurat ja järjestöt, ja lapset saivat aina olla mukana ruinaamassa jotain makeaa suuhunsa. Lisäksi ihmiset tulivat ja menivät muuten vain, ilman aikojaan, tuttavapaikkoihin vaihtamaan tietoja ja ennen kaikkea juoruja. Raitilta tai kaupasta saatettiin kaapata mieluisa tuttava mukaan ja mentiin keittämään kahvit ja tarjoamaan, mitä sattui olemaan.

Tämä ei ole lupaus kutsua ketään käymään eikä uhkaus tulla. Jäin vain miettimään ja odotan kommentteja ja vastauksia. Tietääkseni ja luullakseni jopa monikymmenvuotiset työtoverit – miehet varsinkin – eivät aina edes tiedä, onko toinen naimisissa, onko lapsia ja missä päin kaupunkia asuu.

Liioin en tiedä, kuinka paljon perää on eräidenkin tuntemieni naisihmisten perusverukkeissa – ei ole siivottu, ei ole kuppeja, ei ole soivia vaatteita, eihän meille nyt ketään voi kutsua jne.

Sen tiedän, asiaa mietittyäni, että omat verukkeeni ovat pötyä – vieraat olisivat muka kranttuja, ronkkuisivat viinaa, jota ei ole tai eivät ymmärtäisi lähteä yllyttämättä kotiinsa.

Jutun kuvituksena koti (ei omani).

Pikkuveli valvoo

Olettakaamme että yli puolet poliittisista puolueista on muuttanut puhe- ja toimintatapojaan viime vaalien jälkeen. Kunnallisvaalit merkitsisivät mutavyöryä.

Jos tämä oletus on oikean suuntainen, ei ole pahaksi varautua. Oletus täytyy myös perustella.

Perustelen. Demokratia ja sitä ylläpitävä perusoikeusjärjestelmä on syntynyt elinehtojen vuoksi ja hengenvaaran vähentämiseksi. Polttopisteessä oli ”kansalainen” eli tavallinen ihminen. Nyt järjestelmien muutoksen yksi hyvin näkyvä merkki on ”kansalaisen” väistyminen perusoikeuslainsäädännöstä.

Suomenkin perustuslain mukaan esimerkiksi sananvapaus on kaikilla, ei enää ”jokaisella Suomen kansalaisilla”. Tätä voisi luonnehtia demokratiavajeeksi tai tasapainottomuudeksi. Oikeudet on kohdistettu ihmisille, joita ei välttämättä tavoiteta ja jotka eivät välttämättä maksa esimerkiksi veroa ainakaan maahan, jossa he vaativat oikeuksiaan, eivätkä äänestä täällä.

Viimeksi mainittu askarruttaa kunnallisvaaleja ajatellen. Perustuslain (14 §) mukaan jokaisella maassa vakinaisesti asuvalla ulkomaalaisella, joka on täyttänyt 18, on oikeus äänestää kunnallisvaaleissa ja kunnallisessa kansanäänestyksessä. Suurimmissa kaupungeissa muualla kuin Suomessa syntyneet saisivat aika vähällä vaivalla merkittävästi edustajia valtuustoon ja siis lautakuntiin. Helsingissä mentiin viimeksi valtuustoon runsailla tuhannella äänellä.

Miten perussuomalaisista karsaimmat eivät ole huomanneet, että paljon puhuttu ”neekeriäijä” saattaa ennen pitkää istua valtuuston puheenjohtajana?

Jokunen päivä sitten selitin tiedonhaluiselle henkilölle, mitä tarkoittaa ”väittämistaakka” prosessioikeudessa ja miten voida käydä hovioikeudessa, ellei alioikeudessa ymmärrä kiistää syyttäjän esittämään rikoksen nimikettä (esimerkiksi törkeä liikenteen vaarantaminen / liikenteen vaarantaminen).

Tässä kaikille lukijoille 500 euron arvoinen lahja: jos joudut haastetuksi oikeudenkäyntiin, aloita sanomalla: kiistän. Jos sitä ei tee ajoissa, hovioikeuden jäsenet piipertävät valituspaperin marginaaliin ”ei kys.”, joka tarkoittaa, ettei hovioikeudessa enää ole kysymys asiasta, joka on ratkaistu alioikeudessa asianomaisen myöntämisen eli tunnustamisen perusteella, eikä siihen asiaan sitten tule muutosta. (Tämä on karkea perussääntö.)

Eurooppalainen järjestelmä on tehty porvareita tai sellaisiksi tahtovia varten. Erinäisiä tärkeitä asioita on erikseen vaadittava. Se edellyttää ymmärrystä. Vain osa verovähennyksistä tehdään viran puolesta. Muita on itse vaadittava. Edes Veikkaus Oy ei tuo voittorahoja kotiin, vaan voittorahoja on vaadittava, määräajassa vielä.

Tämän kaiken tukena meillä oli kansakoulu. Oppikoulussa perusasiat (”yhteiskuntaoppi”) jätettiin opettamatta. Ylikoulutettu suomalainen ei osaa itse hoitaa alkeellisintakaan viranomaisasiaa. Näin näppärästi on samalla taattu lakimiehille riittävä, joskus ylellinenkin toimeentulo.

Nyt meillä on uusi valtaväestö, joka ei kuulu sivistysporvaristoon eikä ole koskaan kuulutkaan siitä eikä Lauantain toivotuista levyistä. Näytteitä löytää tämänkin blogin kommenteista. Henkilö on jotain mieltä, ja siinä kaikki. Hän kirjoittaa: muovit ovat metalleja. Jos hänelle sanoo vastaan, hän kuittaa: tämä on minun mielipide. Metalli ja epämetalli ovat mielipideasioita. Blogisti saa höpöttää vapaista elektroneista, positiivisista ioneista ja kovalenssista. Tämä on minun mielipide.

Joku opettaja oli sanonut, ettei nykyisin kannata opettaa turhia asioita, kuten kertotaulua, koska ”kaiken löytää Internetistä”. Kyselin useamman kerran, oliko tämä vitsi. Ei se kuulemma ollut.

Yhteiskunnallisen ja luonnontieteellisen tiedon pirstoutuneisuus on ongelma. Kaikessa viheliäisyydessään entinen lukio antoi alkeellisia valmiuksia tiedon hankintaan. Nyt lukio on menemässä muodista. Pirstoutuneisuuden ongelma on ettei asianomainen, sirpaletietoa käyttelevä henkilö, ole lainkaan selvillä, että hänen sirpaleensa on peräisin suuremmasta kokonaisuudesta. Hän löytää maantieltä mutterin mutta ei osaa kuvitella autoa.

Pää-Kalle II

Taivalkoskella on erinomaiselta vaikuttava hotelli, johon kuuluu myös vuokramökkejä. Nimi on tietysti Herkko ja Riitu ja tiedot löytyvät verkosta. Suosittelen yöpymistä paikkakunnalla, koska välimatkat ovat niin pitkiä ja vaikutteita tulee niin paljon, ettei myrkytys ole kaikin ajoin kaukana.

Tältä vuodelta sesonki on ohi. Päätalon kotimuseo suljetaan ensi viikonvaihteessa, ja se on nähtävä.

Kuusamoon kannattaa lentää. Autolla sinne jytyyttää yli 10 tuntia. Lentokentältä vuokrataan autoja. Matka Taivalkoskelle kestää vain runsaan tunnin. Oulun kautta on paljon pitempi.

Autoa käyttäen näkee nopeasti sen, mistä kirjoista ei saa välttämättä täyttä käsitystä, nimittäin miten valtavan suuria järvet ovat ja miten paljon niitä on, ja miten suunnattomia ja ilmavia ovat maisemat. Pikkuteitä voi kierrellä ongelmattomasti. Ne näyttävät olevan kauttaaltaan hyvässä kunnossa.

Toinen vaihtoehto on taksi, mutta tuleehan se tietenkin hintoihinsa. Kolmas vaihtoehto on joukko ja tilataksi tai pikkubussi. Sellaisia oli nytkin liikkeellä.

Kirkonkylä vaatii hiukan mieleen palauttelemista, koska joukko uusia teitä kääntelee ilmansuuntia katsoja silmissä. Jopa Kallioniemeen tupsahtaa niin että talo tuntuu aluksi olevan väärällä rannalla. Jonkin ajan kuluttua käsittää, että tiestö on muuttunut ja esimerkiksi Romppaisen salmi hurahtaa ohi ellei muista hiljennellä siinä, entisen lossin paikalla.

Isokummusta on syytä katsoa tarkkaan, mikä taloista oli patruunan asunto- Päätalo-kartta auttaa paljon. Esimerkiksi Koninhauta on jäänyt vanhan tien varteen niin että se on löydettävä erikseen.

Tavallistakin karttaa kannattaa tutkia, koska pitäjän mittasuhteet hämmentävät. Jostain Metsäkylästä Kostonperälle on suunnaton matka, ja niitä savottapaikkoja katsellessa kannattaa muistaa, että noilla main käytiin talvisin hiihtäen hyvinkin 30 kilometrin päässä muuten vain asioilla. Naapurikunnista esimerkiksi Suomussalmi ja Raatteen tie ei mahdu mitenkään saman päivän ohjelmaan kuin Taivalkoskella käynti. On sinne sen verran pitkä matka.

Uitosta ja vesireiteistä ei saa äkkiä käsitystä. Ii-joki tuntuu kaikkineen vähäpätöiseltä kuuluisien Oulujoen ja Kemijoen rinnalla. Mielikuva on väärä. Seutu hahmottuu vasta kun käsittää, että Oulun seudulta Kuusamoon ulottuu mahtava harjumuodostelma, jonka kahden puolen leviävät suot ja kasvavat järvet. Järviä kannattaa käydä ihmettelemässä. Jopa Päätalojen kotijärvi on ihmeen kirkas, ja kunta on täynnä hiekkarantoja ja vettä, joka on aivan läpikuultavaa – humuskerros on ohut, missä sitä onkaan, ja koko maailma on hiekkaa ja moreenia.

Kommenteissanne on esiintynyt tuttu teema. Kaikki eivät pääse Päätalon päälle. Minusta siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Itse ole utelias näkemään, uudistuuko Päätalon suosio. Arvaukseni on, että alle 35-vuotias lukija ei saa selvää näistä kirjoista. Ongelma ei ole kieli, vaan elämänpiiri, maailma jonka kitsaus ja niukkuus oli itsestään selvää, mutta jossa kieli ja ihmissuhteet kasvattivat rikkauden.

Lisäksi nämä kirjat ovat monin kohdin synkkiä. Älkää, rakkaat lukijat, paneutuko tunteenomaisesti vahvoihin romaaneihin, ja välttäkää myös parempia elokuvia, jos voitte. Teksti on kohdin kuohuttavaa ja juuri siksi sen on oltava toisin kohdin kuohumatonta. Tarina siitä, mitä Kallen isälle ja perheelle tehtiin 30-luvun alussa, saan veren kiehumaan. On kauheaa lukea hirvittävästä vääryydestä, joka sitten toistuu ja periytyy ihmiseltä toiselle.

Ei kirjojen lukemisessa ole mitään hienoa eikä kehuttavaa. Kyllähän se avartaa mutta avarrusta on tarjolla muutenkin. Nyt jäi mieleen matkakumppanini kertomus pimeässä pirtissä hirvenmetsästyksestä, jossa en itse ole koskaan ollut mukana. Tällä kertaa ymmärsin koko tarina – viideltä aamulla säkkipimeään metsään, erilaisia järjestelyjä, aito kiihko saaliin löytämisestä ja tappamisen riemu ja sen jälkeen hyvin työläs vaihe, ruhon avaaminen ja suolistaminen ja kuljettaminen edullisessa tapauksessa mönkijällä toisiin kulkuneuvoihin. Mutta joutuu niitä paloittelemaan ja kantamaankin kauheiden matkojen takaa. Kuin kirjallisuutta. Eläydyin, ymmärsin asioita joita en ollut oikein osannut ajatella. Jatkossa käsitän myös umpihankihiihdon metsäsuksilla, vaikka en ole sitäkään kokeillut, tunturissa vain vaeltanut. Kuunnellessakin tulee kuin humala – kaikki muu on poissa, kaikki tuntemukset ovat omia.

Pää-Kalle I

Otsikon nimitys on väärä. Kalle Päätalo oli ”Kallio-Kalle”. Päätalosta perhe joutui muuttamaan hyvin ikävissä merkeissä Kallen (1919-2000) ollessa pikkulapsi.

Jos tuntee tarvitsevansa veruketta pyhiinvaellusmatkaan Taivalkoskelle, se kelpaa, että lähes ainutlaatuisesti Päätalo käytti melkein kaikista kirjojensa sadoista henkilöistä oikeita nimiä ja paikoista samoin.

Halusin ymmärtää hiukan lisää siitä, miksi Päätalo väheksyttiin melkein hengiltä. Nähdäkseni perinne säilyy Tampereella ikään kuin siellä ei olisi huomattu, että Iijoki sarjan 26 kirjasta Iijoen tuntumassa tapahtuu noin puolet. ”Tammerkosken sillalla” ja ”Pyynikin rinteessä ovat” koko sarjan ehkä tasapainoisimpia ja täyteläisimpiä teoksia.

Sitäkään kirjallisuuden makutuomarit eivät tunnut huomanneen, että nu0 kaikki 26 nidettä ovat itsenäisiä romaaneja. Ihmiset vain villiintyvät lukemaan sarjaa mahdollisimman laajasti, paitsi Taivalkoskella, jossa kuulemani mukaan toinen puoli väkeä ei ole lukenut eikä lue Päätalon kirjoja, koska niissä puhutaan kaikenlaisia ikäviä asioita paiikkakunnasta ja paikkakuntalaisista.

Päätalon viestiä jatkaa nyt Sofi Oksanen, joka tuskin on lukenut yhtään Päätalon kirjaa. Heillä on nimittäin sama teema, häpeä. Teemaan kuuluvat häpäisy ja ongelmallinen itsetunto.

Omasta mielestään Päätalo ehkä kirjoitti oman elämänsä aineksista mahdollisimman tarkan kuvauksen. Se ei tietenkään edes voi olla totta. Kirjoittaminen on sama sana kuin valikoiminen. ”Todenmukaisesta” kuvauksesta ei synny lukukelpoista tekstiä. Suurinkin realisti on valikoinut ne kohtaukset, joilla hän ilmentää asiansa.

Päätaloa pilkataan edelleen verkkaisuudesta ja joutavanpäiväisten asioiden kuvaamisesta.  Tuo tuollainen kertoo kaiken tarvittavan pilkkaajasta. Realistit ovat usein ottaneet kuvatakseen tapahtumasarjan, kuten Tolstoi ja Linna ja monessa mielessä Hemingway. Toinen vanha perinne on kehitysromaani, jossa päähenkilö tai joku toinen muuttuu. Ehkäpä Seitsemän veljestä olisi esimerkki, koska kylään asettuvat veljekset ovat koko lailla toisenlaisia ihmisiä kuin Impivaarassa temmeltäneet luonnonlapset.

Romaanihenkilö ”Kalle Päätalo” ei kehity, luojan kiitos. Iijoki-sarjan viimeisissä romaaneissa esiintyvä henkilö on hämmästyttävässä, pelottavassa määrin sama henkilö kuin sarjan alussa kaikkea maailmaa ihmettelevä paitaressu. Häpeän ja huonommuuden tunteet eivät väisty silloinkaan, kun mies saa kansakoulupohjalta ja totisesti ansiosta professorin arvonimen ja nauttii valtavan lukijakunnan suosiosta. Sielullinen epävarmuus saattoi purskahdella vielä vanhoilla päivillä.

Mielisairauden tai vastaavan tuhon pelko eli isän kohtalon toistuminen ei hellittänyt puristustaan koskaan.

Puhdistautuminen ei onnistu. Jos elämä osoittaa tasaantumisen merkkejä, ”Kalle” tekee ratkaisevia, anteeksiantamattomia virheitä ja on jälleen suossa. Näyttämisen halusta kertovat harharetki Taivalkosken kunnan rakennusmestariksi 50-luvun alussa osoittautuu täydelliseksi erehdykseksi. Mikään näyttö ei riitä entisille rippikoulukavereille, jotka ovat nyt pitäjän pomomiehiä.

Tämän kirjoituksen kuvana on Kallioniemen pirtti. Vasemmalla on Hiltu-Jakin nikkaroima keinutuoli – se ”susi”. Hyvä siinä oli istua, mutta toisaalta ei se kyllä kunnolla keinunut.  Siinä istuessaan näkee esille pantuna kaikkea mahdollista isä-Herkon pussihousuista Kallen nahkatakkiin ja sotareppuun. Silloin viimeistään ymmärtää, ettei Päätalo ollut se konkreettiseen takertunut tyhmä ihminen, jonka kirjoja ei viitsitty pääkaupungin lehdissä aina edes arvostella, vaan konkreettisen kuvaaja.

Hullua tai ei, mieleeni tulee Mark Twain. ”Huckleberry Finnin” ohella Twain julkaisi ainakin kymmenen sellaista kirjaa, joissa havainnot viiltävät kuin partaveitsi, koska ne ovat niin teräviä ja koskettavia. Kirjoittaja on koko ajan iholla. Kuten Päätalo. Vertaus voi hyvinkin ontua, koska Twain oli ruoskija, kun taas Päätalo jakaa lukijalle sitä, mitä hän itse jäi vaille, lempeyttä, hyvänahkaista huumoria, kykyä kuunnella, kovaa halua ymmärtää myös niitä, joilla kukaan toinen ei kallistanut korvaansa.

Jokijärveltä

Taivalkoski on satunnaisen kävijän silmään aivan Kalle Päätalon nimen ympärille varustettu. Kävijämääristä ei ole tarkkaa tietoa. Päätalo-museon eli Kallen kotitalon oppaana toimiva naisihminen mainitsee, että kun keksittiin parkkaus- eli pöllinkuorimiskilpailut, osanottajia oli 1500. ja hurjimmat harjoittelevat jo nyt seuraaviin kisoihin.

Mietin olisiko näistä kylistä nähtävyyksiksi ilman kaikkia niitä satoja tuhansia kirjoja.  Olisi, kirjailijalle. Eletyn elämän maku on vahva, mutta nyt se elämä alkaa tietysti olla ohi. Taivalkosken sähkölaitos patorakenteineen vaikuttaa vaatimattomalta, ellei ymmärrä, että runkoverkon rakentaminen alkoi vasta Imatran kosken valjastamiselle. Kirkonkylät valmistivat itse itselleen sähkön. Syrjäkylille sitä ei liiennyt.

Ajoimme Inkiän suuntaan, katsoimme Koston koulun, joka oli kaikesta huolimatta hyvin paikallaan, ja jatkoimme Kynsiperään. Soiden väreistä ei voi olla pitämättä. Laskin kuinka monta vuosikymmentä siitä on, kun olen tosissani soita kulkenut. On niitä kyllä monta.

Tässä mökissä ei ole sähköä. Blogi on ajatus lähettää kirkonkylästä samalla kun perehdymme tarkemmin Jalavan kauppaan  ja käymme katsomassa tarkemmin Päätalon, joka on todellisuudessa hyvin hoidettu kotiseutumuseo ja esineistöltään runsas ja varmaan myös Päätalo-keskusta, jonne kuuluu siirretyn Kallen työhuone eli kirjojen syntymispaikka.

Onneksi on Ikea. Illalla olisi tietysti ollut pimeässä vähän outoa, mutta tuossa on ikkunalla kolmekin Ikea-nimistä valokennolla toimivaa taskulamppua, kuulemme kaksi euroa kappale. Niiden välissä näkee keihästää suuhunsa jopa kuuluisia Kitkan muikkuja, naapurikunnan puolelta siis.

Suomessa ei taida olla vastaavia pyhiinvaelluskohteita kuin ”Pentinkulma” Linnan ympärillä, kohteita Sillanpään Hämeenkyrössä ja tietysti Aleksis Kiven Nurmijärvi.

Täällä on kuitenkin erikoisuutena oikeiden paikan- ja henkilönnimien käyttäminen. Hiltu-Jakin perillisiä eli Hiltusia asuu Jokijärven vastarannalla ja kirjoista tuttujen sukunimien käyttäjiä taitaa olla ABC-huoltoaseman kahvila puolillaan.

Päätalo ei varmaan tehnyt tuota ratkaisua hyvällä. Hänen elämänsä Taivalkoskella sotien jälkeen kunnan rakennusmestarina oli kirjoista päätellen huomattavan epämiellyttävää. Hullun pojan asema yhteisössä ei kummasti  kohene, vaikka olisi lukenut itsensä melkein herraksi.

Päätalon kirjat ja niiden maisemat, Taivalkoski, Kiestinki, Siiranmäki ja Messukylä eivät ole idyllejä. Hänen kirjojana on arvioitu kovin psykologisesti, koska siihen on toki aihetta. Se on jäänyt huonolle huomiolle, että hän kuvasi yhteisöjä laveammin ja tarkemmin kuin kukaan toinen.

Kaikki Päätalon kirjat ovat sotakirjoja. Mikään ei ollut helppoa. Aina oli vaanimassa, sekä näennäisen rauhan että sodan aikana, nopea kuolema tai sitäkin nopeampi häpeä.

Kirjojen maisemassa vasta käsittää, miten poliittisia ne ovat. Puolueisiin liittyviä kannanottoja niissä on vähän mutta sitä enemmän perittyä asemaa ja perittyä kovuutta huonompia ja etenkin toisia, toisenlaisia kohtaan.

Minä kovasti luulen, että Päätalon on nyt ajankohtaisempi kuin taloudellisen nousun vuosikymmeninä.

Ajatus tuli mieleeni, kun nyt satuin juuri käymään rikkaalla Lapualla ja olen tässä Taivalkoskella, jota ei ole vauraaksi kiitetty.

Teema on erilaisuus, toisenlaisuus, toiseus. Eheytyminen on haluttu nähdä kirjallisuudessa ja ajattelussa  elämänohjelmana.

Eurooppa on integroitu eheytetty niin että se alkaa olla aivan rikki. Talous on elvytetty henkihieveriin. Yllättäen Taivalkosken ympäristö ja sen kouriin koskevaksi oletettu todellisuus on yhtä virtuaalista eli vain mieleen rakentuvaa kuin muukin todellisuus. Mutta täällä on kuitenkin Jaamantie, saunoja, aittoja ja talleja ja jo syksyllä tienvarsiin kerättyjä aurausmerkkejä, jotta elämä saa kulkea.

Pitkiä ajatuksia herättää kulkuyhteys etelästä. Kuusamo, kaikki sen golf ja pujotteluhiihto ja täysien ja tyhjennettyjen viinapullojen runsaus on todellinen vastakohta Taivalkoskelle, jonne lentokentältä ajaa alle tunnin. Mutta Kuusamopa onkin Helsingin eli euroopan etäpesäke, Taivalkoski ei.

Borenius & muuta

Tämäkän asia ei kuulu minulle millään tavoin. Nytkään se ei estä minua kertomasta, mitä mieltä olen asiasta.  Poikkean vieläpä periaatteestani. Helsingin Sanomat kertoi asianajotoimiston ja patentti- ja tavaramerkkitoimiston nimiriidasta raportoidessaan, että asia on menossa käräjille. Olen toistellut, etten puutu vireillä oleviin oikeusjuttuihin.

Veljeni siirtyminen toimiston käytännön mukaan osakkaan asemasta neuvottelevaksi lakimieheksi täytettyään 60 vuotta ei liity toiminimen muuttamiseen. Kaupungilla on suuret määrät asianajotoimistoja, joiden nimessä esiintyviä henkilöitä ei muista moni – Castren & Snellman, Serlachius & Ryti, Hannes Snellman, Dittmar & Indrenius. Käytäntö on ollut kahtalainen. Nimi on pidetty ennallaan omistajien vaihtuessa tai sitten nimeä on muutettu.

Lisäksi: toimistossa työskentelee kaksi Kemppistä. Minä en. Lähdin omille teilleni 1970-luvun alussa kohoamatta edes osakkaaksi, mutta asianajaja olin.

Kuulin toiminimen muutoksesta joitakin kuukausi sitten. Sanoin että toimenpide on mielestäni typerä. Kysyin onko Borenius & Co:n ihmisiin oltu yhteydessä ja kauhistuin kuultuani, että ei ole. Sanoin arvaavani, että he eivät yhtään pidä tästä. Sanomalehdessä sanottiin, että toiminta on ollut vain ”erittäin vähäisessä määrin” päällekkäistä. Se ei taida olla aivan totta.

En ole kysynyt, mitä mieltä sukulaiseni ovat asiasta. Sen luulen tietäväni, ettei heidän käsitystään kysytty etukäteen. Arvaan että esimerkki on otettu entisestä Roschier-Holmberg & Waseliuksesta, joka muutti nimensä muotoon Roschier joitakin vuosia sitten. Tilanne oli hiukan toinen. Toiminimen tarkoittaman Arne Waseliuksen poika Jan Waselius ajaa asioita toisaalla. Toimiston nimi on Waselius & Wist.

Toimisto oli nimeltään Borenius & Kemppinen lähes 50 vuotta. Boreniuksen nimi tuli toiminimeen 1915. Tuo sinänsä hyvin komea juristisuku ei jatku. Isäni yhtiökumppanilla Heikki A. Boreniuksella ei ollut lapsia.

Tapaus on mielestäni asianajotoimistolle häpeä. Samalla tavalla kuin hovioikeudenneuvos ei saa kävellä punaista liikennevaloa vastaan, asianajajille on asetettava normaalia tiukemmat vaatimukset omassa toiminnassaan. Tässä on kysymyksessä toki vain riita-asia, mutta sivumaku on ikävä.

Tämä oli ikävä kirjoittaa. Pidän kuitenkin edelleen ystävyytenä juuri sitä, että kun ystävä on tehnyt erehdyksen, siitä sanoo. Itse en olisi selvinnyt elämässä pitkällekään, elleivät erinäiset miehet ja naiset olisi kiskaisseet minua rinnuksista istumaan ja sanoneet, että haistapa nyt kuule paska.

Vastattavaksi jää, mitä tämä minulle kuuluu. Olen kirjoittanut juuri näistä asioista seitsemättä vuotta ja opettanut näitä vuosikymmeniä. Kysymyksessä on tunnusmerkkien kollisio, teknisesti ilmaistuna.  Kun asia on myös minulle kiusallinen, olisi väärin vaieta. Kuulemani mukaan tapauksen taustalla ei ole minkäänlaisia erimielisyyksiä. Tätä he kyllä varmaan joutuvat toistelemaan ja samoin sitä, että kun toiminta on nykyisin niin kansainvälistä, toimiston nimi haluttiin muuttaa helpommaksi.

Kun olen kaikessa ystävyydessä motkottanut Päivi Tiilikalle, on aihe erikseen mainita tässä yhteydessä, että eilen television ajankohtaislähetyksessä hän vastasi vaikeisiin kysymyksiin verkkokeskustelujen – myös blogien – moderoinnista ja vihapuheen vähentämisestä nähdäkseni täysin lain mukaisesti ja realistisesti.

Nyt haluttu anonyymiyden purkaminen ei onnistu perustuslain, erityisesti sananvapauden vuoksi. Se ei onnistu myöskään teknisesti. Kirjoitin itse samasta asiasta ja lisäsin ylittämättömänä ongelmana tekijänoikeuslain.

Kuultuani toisten blogin kirjoittajien vaikeuksista olen kiitoksen velkaa teille, lukijat. Arveluttavia kommentteja tulee hyvin vähän ja keskustelu on jatkuvasti mielestäni kiinnostavaa ja tasoltaan hyvää.

Huomenna ja ylihuomenna blogikirjoitukseni voivat olla huteria tai jäädä jopa pois. Kerran makuun päästyäni teen taas matkan. Kaveri odottaa auton kanssa Kuusamon lentokentällä. Pääsen Taivalkoskelle katselemaan Kalle Päätalon paikkoja. En ole koskaan käynyt niillä kulmilla. Perästä kuuluu.