Isänmaalle

Mikä media lienee kytkenyt nyt yhteen Talvisodan ja itsenäisyyspäivän? yhteys on ilmeinen, mutta niin olisi myös 1944.

Marsalkka Mannerheimista on sanottu, että hän oli mies vailla kotia, uskontoa ja isänmaata. Luonnehdinta on osuva. Vähitellen hän oppi suomea sujuvasti, vaikka lienee maininnut vielä 1942 syntymäpäiväänsä onnitelleena myös Neuvostovaltion, kun kysymyksessä oli Valtioneuvosto.

On ihmisiä, jotka vieroksuvat kaikkea kielteistä puhetta sankareistaan, ja näkevät kaikki heidän tekonsa suurina. Minä en ole kiinnostunut Mannerheimin pituushyppytuloksesta. Hän pelasti maan passiivisuudella 1932 ja aktiivisuudella 1939 ja arvovallalla 1944. Se riittää.

On ihmisiä, joiden mielestä omaa isää ei saa arvostella, oli hän kuinka humalassa tahansa. En hyväksy tätä. Tosin isäni ei heilunut kännissä eikä hänellä ole enää maata, kun kesämökki siirtyi lahjakkaan veljeni omistukseen.

”Isänmaallisuus” on kaamean lähellä nationalismin pahimpia muotoja. Suomessa osataan onneksi jo kysyä, kenen isänmaa.

Vielä Talvisodan aikana oli tuore vitsi sanoa, että lähin omainen on viranomainen. Tämän hetken isänmaallisuus on halua kehittää aika sattumanvaraisesti kehittynyttä ryhmää, oikeastaan verkostoa, jota yhdistävät maantieteellinen alue ja kaksi kieltä (pieni suomenruotsi eroaa suuresti Ruotsin kuningaskunnan kielestä), yhteiset muistot ja auttamatta yhteinen tulevaisuus.

Sukulaisissa on se hyvä puoli, että heistä ei pääse eroon. Lisäksi sukulaisilla on tavallisesti toisistaan oikea eli sangen kielteinen käsitys; turha esittää parempaa kuin on, koska kukaan ei usko.

”Kansallinen tarina” tarvitsee näyttelijänsä. ”Suomalainen” on aika väkisin tehty sankari. Venäläinen patriootti Mannerheim oli englantilais-ranskalaisesti suuntautunut Venäjän kulttuurin edustaja, josta on vaikea keksiä mitään tyypillisesti suomalaista.

Toinen esimerkki, suomalaisen miehen hyväksytty ja hurmaava esikuva voisi olla Tauno Palo.

On se vahinko, että Tauno Palon elokuvaura loppui näyttelijälakkoon niin varhain, vain hiukan yli 50-vuotiaana, ja ettei hän koskaan ehtinyt näyttelemään Mannerheimia. Hän olisi sen osannut, toisin kuin sekundanäyttelijä Joel Rinne, jolla oli noin seitsemän maneeria eikä muuta ammattitaitoa. Palo oli vähän kuin Cary Grant, köyhä kakara englantilaisesta satamakaupungista (Portsmouth), jonka näyttelijäntaito huipentui Englannin kuninkaan toimintaan. Tämä käytti mallina Grantin elokuvia hioakseen omia aristokraatin esiintymistaitojaan.

Perikuvallinen suomalainen Tauno Palo (ent. Brännäs) oli puoliksi hurri, puoleksi venäläinen. Hänellä oli siis samanlainen tausta kuin Georg Malmstenilla, paitsi että Taunon ensimmäinen kieli oli kyllä suomi. Isä oli Pedersörestä ja lienee puhunut Taunon vanhemmalle Göstä-veljelle ruotsia. Isoisä oli venäläinen sotamies Hämeenlinnassa. (Katso lähemmin Lauri Meri. Tauno Palo, s. 35-40.)

Suuren kertomuksen vetävyyden todistaa sankarin habitus. Tauno Palon olemus toi lähinnä mieleen kasakan – varsinkin rooleissa (Kulkurin valssi) - joissa hänen paksu, luonnonkihara tukkansa oli jätetty rauhaan ja hiusvoide kaappiin.

Väitetään, että toisin kuin täysvenäläinen Valentin Vaala (Ivanoff), Tauno oli haluton puhumaan sukujuuristaan. Teuvo Tulio (Theodor Tugai) ei sitä vastoin liene tuntenut estoja latvialais-venäläisyydestään.

”Suomalaista miestä” ihasteltaessa unohdetaan surkeasti Sörnäisten hampuusit ja Raunistulan sällit, puhumattakaan Pispalan punikeista. Näiden osuus onneemme on kuitenkin ollut melkein yhtä suuri kuin kiukkuisten isoäitien, jotka hammasta purren kouluttivat yhdeksän lastaan ylioppilaiksi äijän kadottua ties minne. Tuon koulukunnan epämiellyttävä mutta suurta kunnioitusta ansaitseva edustaja oli Juho Paasikivi, jota mainittiin myös Kustiksi. Hänen isänsä lienee keikahtanut markkinamatkoillaan reestä hankeen; ylioppilaaksi pojan koulutti täti maitokaupan takahuoneessa Lahden kauppapaikassa, joka aikanaan korotettiin kauppalaksi.

Taidan maksaa Kansallisbibliografian kuukausimaksun ja poimia sieltä kaikki erittäin venäjäntaitoiset – sellaiset kuin Paasikivi, Moskovan maisteri Ilmari Kianto, kiukkuinen oikeistolainen J.O. Ikola ja vaikkapa Kansallisteatterin Eino Kalima.

Suomalaisia emme ole, ruotsalaiksi emme tahdo tulla…! Lausetta ei ole syytä kirjoittaa loppuun. Arvelevat, että seuraava ”suuri ruumis” on Venäjä tai USA.

Meillä on maailmassa toiveita, koska suurmiehet ovat kuolleet ja heidät on onnistuneesti haudattu. Suurnaisiakaan ei ole näköpiirissä.

Rysselit tapaavat toisensa illalla linnassa. Puhe on siis Brysselistä, mutta nuo ulkomaan kirjaimet tekevät tenää.

Näitä kirjoja ei pidä lukea

Kalevala, Seitsemän veljestä, Juhani Ahon ja Joel Lehtosen parhaat kirjat, Punainen viiva, Alastalon salissa, Tulenkantajalyriikka, Toivo Pekkanen, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, Manillaköysi.

Kirjakaupassa on kirjanen, Pierre Bayardin ”Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut”. Aihe on hyödyllinen, mutta suomennos on niin kurja, ettei tekstistä tahdo saada selvää.

Ajatus on suunnilleen sama kuin kerran laatimani yleisavain-vastaus, jolla pääsee läpi tenttikysymyksestä, vaikka ei ymmärrä otsikkoa, ei ole lukenut tenttikirjaa eikä ole varma edes oppiaineesta. Jos kysymys on ”Semipelagiolaisuus”, vastaus aloitetaan ”Semipelagiolaisuus tärkeänä ilmiönä on omiaan aiheuttamaan väärinkäsityksiä, koska sen suhde tomismin ja molekyylibiologiassa keskeisen virtualismin tunnettuun ristiriitaan on käsitteenmuodostuksen kannalta niin keskeinen. Kuitenkin länsimaisen tieteen jakolinja on jo 1500-luvun lopulta noudatellut usein hämmästyttävässä määrin juuri tätä vastakkainasettelua. Sen selventämisessä on erotettavissa yleensä mannereurooppalainen lähestymistapa, joka viime kädessä perustuu idean korostamiseen, ja etenkin anglosaksisen tutkimuksen väljästi empireisteihin liittymä pragmaattisempi lähestymistapa…”

Vaikka tentti sattuisi olemaan kansanparantamisen peruskurssi tai johdatus peltisepän pellitystöihin, tuossa on juuri oikea määrä oppineisuutta ja oikealla tavalla hämäriä rinnastuksia. Kuusi- ja kahdeksansylinteristen, mekaanisesti ahdettujensanojen vuoksi tentin korjaaja alkaa jo lopetella korvansa kaivamista lyijykynällä pyöräyttääkseen paperiin merkin hyväksymisestä.

Kirjallisuuden lukeminen on outo tapa, jossa haaskautuu tavattomasti aikaa. Miksi ei viettäisi niitäkin hetkiä rattoisan tuopin ääressä? Neljännen A-veroluokan miedot, Pilsen-tyyppiset, kantavierrepitoisuudeltaan luokkaa Pl 12-15 olevat mallasjuomat saavat sekä Homeroksen että hänen lukijansa torkahtamaan niin että asianomainen kohta onkin valmis jakamaan seurueelle, tarjoilijalle, vahtimestarille ja paikalle hälytetylle poliisipartiolle toinen säkenöiviä kommentteja.

Tai näin minulle on siis kerrottu, ja mikä minä olen epäilemään vieraidenmiesten todistusta.

Luettelemani teokset ovat sellaisia, että kunhan kotimainen Wikipedia vielä hiukan kohenee, mitä aion edelleenkin myös itse edistää, päästään monien kirjallisuuden opiskelijoiden tenttimän Vappu Roosin teoksen Suuri maailmankirjallisuus: länsimaisen kirjallisuuden vaiheet Homeroksesta Laxenssiin (1, p. 1956 tai sen puutteessa uudempi täydennetty painos) mainioon kaavaan. Kirjoittaja oli tietääkseni Ilta-Sanomien avustaja, joten hän selvitti tämänkin tehtävän. Kustakin kirjasta esitettiin ja oli tentissä tiedettävä kuvaus, joka noudatti kaavaa ”X on N:n teos, joka plingisti, plangisti ja plongisti plingaa, plangaa ja plongaa plingiä, plangia ja plongia.”

Wikipediasta ja Wikipediaan –

”Alastalon salissa” on Volter Kilven tajunnanvirtatekniikkaa soveltava, pääteoksena pidetty romaani, jota pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden vaikeimpana mutta myös merkittävimpänä teoksena, joka kertoo Proustin ja Joycen klassikkoteokset mieleen tuovalla tavalla kuudesta tunnista, joiden aikana kylänmiehet neuvottelevat parkkilaivaan sijoittamisesta, hidassoutuisesti mutta tarkkaan harkitusti ja itsetietoisesti viljellen hienovaraista huumoria, joka tulee erityisesti esille henkilöiden ja heidän välistensä suhteiden kuvailussa.”

Papin tytär on Juhani Ahon realismia edustava teos naisen yhteiskunnallisesta asemadys, tyttöjen kasvatuksesta ja oikeudesta koulutukseen sekä järjestetyn avioliiton mielekkyydestä, jossa ulkoisia tapahtumia on niukasti ja yhteiskuntakritiikki on epäsuoraa ja päähenkilön liikkuma-alaa pienentää naisen rajattu elämänpiiri, mutta teoksesta ilmenee päähenkilön tarve nähdä kauemmas, konkreettisesti ja kuvainnollisesti, kaipuu muualle ja kapina joka ei kuitenkaan suuntaudu ulospäin, vaan päähenkilö käpertyy itseensä.”
Valitettavasti on sitten pahankurisia kirjailijoita, joista on opittavat sopiva oma sitaatti ”kirveen jumahteluita jäiseen hirteen” (Haanpää) tai iskevä luonnehdinta, kuten ”analogian ja relaation mestari” (Haavikko).

Joppe Karhusen” Räkänä taivaalle” on sujuva, asiantunteva ja ansiokas kuvaus lentäjistä, mekaanikoista ja etappisioista, jotka urheasti, taitavasti ja huumoria viljellen, lensivät, liisivät ja kaarsivat, slobojen, vanjojen eli koirankuonolaisten kimppuun

Joistakin kirjailijoista ei auta, sivistyneestä käydäkseen, muu kuin opetella sopiva sitaatti asianomaisen tuotannosta – Haanpää – kirves jumahtelee jäiseen hirteen tunturien pohottaessa sinisinä. Joistakin on tiedettävä oikea luonnehdinta – Haavikko – analogian ja relaation mestari.

Sitten on kaikkein vaivalloisin laji kirjailijoita, sellaisia kuin Antti Hyry, joiden päälle pääseminen edellyttää Kemppisen blogin seuraamista.

Yksikään kulttuuri- tai muu toimittaja ei ole toistaiseksi käsittänyt eikä Antti itse iljennyt selittää, että se uunin muuraaminen, se vasta on vaikeaa. Niin hurjan asian kuvauksessa ei voi olla mitään viipyilevää eikä hypnoottista.

Hyvä uuni ei synny edes harjaantuneelta muurarilta – siihen tarvitaan erikoismies. Tai kyllähän sen uunin saa pysymään pystyssä, mutta vetääkö se niin että savu menee enimmäkseen ulos ja lämpö suurelta osin sisään!

Ylpeät ammattimiehet sanovat itseään uunisepiksi ja nimittelevät tavallisia muurareita tiilien asentajiksi. Vielä hiljan uunisepän oppi kulki suvuissa salaisuutena. Sen vuoksi on viisasta ostaa jokin tehdastekoinen ja käytännössä tarkkaan testattu Nunnalahden tai vastaava uuni. Tekomiehiä on kovin harvassa, sekä uunipuolella että kirjallisuudessa.

Tekomiehen tuntee siitä, että toisin kuin mm. M. Sariola antoi ymmärtää, yhtään ei roisku edes rapattaessa, ja kivi liittyy kiveen ja sauma seuraa saumaa melkein kuin kysymyksessä olisi elävä olento.

”(Vieressä olevassa huoneessa) haju oli muuttunut tuoreen leivän odotukseksi. Maistoimme kuivaksi paistunutta rieskaa, ihan tuoreena sen ohran makua, ja ritiseväpintaista orsileipää, joka juuri paistettuna maistuu niin kuin tässä olisi kaikki mitä olla voi. Maku muuttuu vähitellen, mutta on hyvää sittenkin.”

Kansan ja seinän välissä

Luin nöyrästi oikeustieteen tohtori Heikki Pihlajamäen suomalaisen asianajajakunnan historian ”Kansan ja esivallan välissä”, koska joku oli ystävällisesti postittanut sen minulle.

Kirja on selvästi tarkoitettu vain asiaan valmiiksi vihityille. Se lienee tilaustyö. Siitä puuttuu kokonaan osio, joka minusta on mielenkiintoisin ja tuntemattomin suomalaisen oikeudenkäynnin historiassa. Parhaat advokaatit nimittäin taisivat työskennellä Pietarissa, tai sen esikaupungissa, jonka nimi oli Viipuri. Yksi näistä kansainvälisen kaupan ja isojen yritysten tuntijoista oli Antti Hackzell, myöhempi pääministeri. Meillä oli jopa kovan tason merioikeuden tuntemusta (von Schoultz). Toisin sanoen kaupan ja viennin kääntyminen idästä länteen heijastui itsestään selvästi juristikuntaan. Niihin tuomioistuimiin, joita meillä oli käytettävissä 1920-luvulla, ei liikemiehistä hulluinkaan olisi vienyt juttujaan. Eikä juttuja ole – olen käynyt läpi korkeimman oikeuden koko sotien välisen aineiston, jossa ei esiinny merkittäviä yrityksiä edes patenttiasioissa. No, konkursseissa kyllä.

Luullakseni riidat hoidettiin kansainvälisessä välimiesmenettelyssä tai suoraan sovitellen, ja tietääkseni meillä oli henkilöitä, joilla oli kykyä ja taitoa esiintyä noinkin vaativissa yhteyksissä.

Mutta heistä ei tässä kerrota, eikä heitä edelleenkään tiedetä edes nimeltä.

Olisin kirjoittajan kanssa kohteliaasti eri mieltä myös siitä, että asianajajakunnastamme ei suinkaan puuttunut yleiseurooppalaisen mallin mukaisia mielipidejohtajia, vaan tuo rooli lopahti 1918. Sitä ennen advokaatteina toimi kirjassa esitellyn kaltaisia nimiä, kuten Lauri Kivekäs ja Jonas Castren, sukupolvensa tulkkeja. Ja oli Risto Ryti, jonka perua erään arvostetun toimiston nimi on tänäkin päivänä Serlachius & Ryti. (Se Serlachius ei ollut Julian eikä Allan vaan hengenlahjoiltaan hiukan vaatimattomampi lähisukulainen). Demarit Väinö Tanner ja Väinö Hakkila olivat asianajajia, mutta siirtyivät varhain valtiollisiin tehtäviin. Tannerilta tosin jäivät käräjät istumatta, vaikka ukkotuomariksi oli lopulta lupautunut P.E. Svinhufvud.

Tämän jälkeen saatiin, kuten tiedetään, odottaa Matti Wuoreen asti, ja tämän kuoltua vasta nyt alkaa olla asianajajia, joilla on näkyvyyttä myös siksi, että heillä on painavaa sanottavaa. Nimittäin esimerkiksi Robespierre ja Lenin ja puolet USA:n presidenteistä olivat asianajajia tausta-ammatiltaan.

Suurtoimistot Hannes Snellman, Castren & Snellman ja Roschier-Holmberg & Waselius syntyivät etenkin kansainvälisten suurliikkeiden tarpeisiin – esimerkiksi täällä toimivien öljy-yhtiöiden ja autonvalmistajien edustajien. Sitä vastoin pankit ja puunjalostusteollisuus palkkasivat omat liikejuristinsa.

Vielä 1960-luvulla, jolloin omat kokemukseni nyt kolmen suurimman ja kalleimman toimiston joukkoon luetusta, isäni johdosta sukunimeäni käyttävästä byroosta alkavat, toiminta oli pienimuotoista ja parhaimmillaankin jotain samanlaista kuin lääkärikunnan luotetuimpien spesialistien vastaanotot – sihteeri ja kirjoituskone, pari rikkinäistä nahkatuolia, paljon Billnäsiä ja sikarin ja vanhojen kirjojen tuoksua.

Boreniuksen toimisto oli eräässä mielessä Pohjolan ”haarakonttori”, mutta pappa Borenius nautti myös korkeiden kollegojen luottamusta ja haki näille lainhuutoja ja jakoi heidän kuolinpesiään – siis juristiprofessorien ja oikeusneuvosten. Oli hän itsekin 20-luvulla isänsä tavoin KKO:ssa ylimääräisenä jäsenenä, mutta ei viihtynyt.

Juuri samalla tavalla Hannes Snellman ja poikansa Hans avustivat mm. Mannerheimia ja tämän lastensuojeluliittoa. Hakapään toimistossa taisi olla osakkaana ainakin yksi senaattori (Arajärvi – Penan esi-isiä).

Kirjaan ei kuuluisikaan katsausta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Tosin siinä on paljon puhuvat taulukot, joista käy ilmi suurtoimistojen ja tavallisten ero. Viisi suurinta toimistoa (mainittujen lisäksi Dittmar & Indrenius) korjaa koko ammattikunnan ansiotuloista kukaties puolet. Noissa toimistoissa kussakin on työssä tai osakkaina 100 – 200 lakimiestä.

Kehitykseen vaikutti – kirjassa maininnatta jätetty – 1990-luvun alun pankkikriisi. Tiedän aika tarkoin, että Wärtsilän, liikepankkien, Postisäästöpankin, EKA:n ja erinäisten muiden alasajo ja likvidointi toteutettiin ainakin eräin osin asianajajien ja tuomioistuinten säpsähdyttävän epätavallisella yhteistyöllä. Ei mikään suomalainen virasto eikä tuomioistuin olisi kyennyt organisoimaan esimerkiksi kuulemismenettelyä kymmenelle tuhannelle velkojalle tai selvittelemään keskustukkukaupan ja jälleenvakuutuksen kansainvälisiä vastuita.

Puhe ei siis ole nyt pankkikriisin uhreista eli tavallisista ihmisistä, vaan sen aiheuttamista rakennemuutoksista. Suurtoimistot osaavat myös sen kansainvälisen toiminnan, jota esimerkiksi erittäin suuret yrityskaupat edellyttävät. Oman asiantuntemukseni piiristä voisin mainita vielä esimerkiksi sveitsiläisten ja amerikkalaisten lääketehtaiden patenttiriidat, joita on käyty Suomessa yllättävän monta – ei onnistu ilman suurta asiantuntemusta, eikä toisaalta lasku koske köyhään.

Puhe on ammattikunnasta, jonka julkinen kuva - myös tässä kirjassa annettu – on aivan toinen kuin todellisuus. Osa porukasta on finanssitoimien spesialisteja, joita pitäisi verratta investointipankkeihin, ja hyvin pieni osa on taistelevia oikeuden miehiä ja naisia. Useimmat ovat uudella tavalla väitetyn oikeusvaltion orgaaneja. Taitavimmat ja rikkaimmat asianajajat tuntee siitä, ettei juuri kukaan tunne heitä nimeltä eikä kasvoilta. Korkeintaan he saattavat esiintyä iltapäivälehdissä verotustietoja julkaistaessa.

Eljas Erkko

Kriitikko voi tuskin tuoda mieluisampia terveisiä lukijalle kuin tämän – Ohto Manninen – Raimo Salokangas, ”Eljas Erkko, vaikenematon valtiomahti” (WSOY 2009, 709 s.) – on kirja, jota ei tarvitse lukea. Tässä säästyy aikaa ja vaivaa.

Kahden johtavan asiantuntijan runsaan osittain ennen näkemättömän aineiston perusteella laatima juhlallisen näköinen elämäkertateos epäonnistuu. Syy on kustantajan. Kustantaja on SanomaWSOY, Erkon yhtiö. Kirja olisi täytynyt kirjoittaa – siis kirjoittaa vielä kerran. Nyt se on kiusallisesti kuin nippu keskinkertaisia pro gradu –tutkimuksia vailla havaittavaa temaattista yhteyttä.

Manninen on kirjoittanut Eljas Erkosta poliitikkona ja Salokangas lehtimiehenä. Esipuheessa tekijät ilmoittavat, mitkä luvut kumpikin on kirjoittanut ja mikä jakso on toisen kirjoittama ja toisen muokkaama. Ratkaisu on onneton.

Silli on hyvää, munat oivallisia, omena, kurkku ja punajuuret moitteettomia, eikä kastikkeessa ole liioin vikaa. Tulos on siis sillisalaatti.

Vaikka kirja lienee tähdätty Talvisodan 70-vuotismuiston ajankohtaan, Erkon roolista syksyn 1939 ulkoministerinä ei tule esiin juuri uutta, ei edes ratkaisujen psykologiasta. Erkko oli oikeassa yhdessä hallituksen enemmistön kanssa, kuten nyt tiedetään, ja Mannerheim ja Paasikivi väärässä. Myönnytyksistä ei olisi ollut apua.

Itsenäisen Suomen kaikkein värikkäimpiin kuuluvasti henkilöstä on syntynyt väritön kirja, joka turmeltuu toistoista ja kerronnallisen linjan puuttumisesta. Ajassa palataan silloin tällöin taaksepäin, ja toisarvoisten puuhien kuvailu peittää todella suuret asiat, kuten iltapäivälehden (Ilta-Sanomat) keksimisen Mäntsälän kapinan ja 1932 olympialaisten yhteydessä eli kysymyksen tiedonvälityksestä laillisuuden puolustajana. Kuten tiedetään, aidosti vaarallisen kapinan laukaisi presidentti Svinhufvud käyttämällä uutta mediaa, radiota. Kapinakenraalin toi Helsinkiin L. Malmberg käyttämällä vanhaa keinoa, konjakkia, jonka hän veloitti valtiolta.

Kuluvan syksyn aikana olen langennut loveen Pekka Herlinin elämäkerran vuoksi ja julistanut Yrjö Jylhän elämäkerran mainioksi. Menneisyydestä Tuomo Polvisen hyvin laaja Paasikivi-elämäkerta on klassikko ja osoitus siitä, että sekä tutkijoita että maallikkoja voi miellyttää temppuilematta. Juhani Suomen Kekkos-kirjat osoittavat, että suurenkin työn ja aineiston tuloksena voi olla uuvuttava teossarja. Yrjö Blomstedtin Ståhlberg-elämäkerta oli hyvä. Relanderista on Jutikkalan toimittamat Presidentin päiväkirjat.

Miettiessäni epäonnistumisen syytä en havaitse kirjoittajissa erityisempää halua puhtaaksi pesemiseen. Päinvastoin Manninen ja Salokangas kertovat kiertelemättä tapauksia, joista käy ilmi, että Erkko oli monien mielestä aika vaivalloinen ihminen: kovaääninen, huonotapainen ja jatkuvasti rähisemässä.

Paasikiven ja Erkon molemminpuolisen vihamielisyyden lisäksi Erkko onnistui laittautumaan vihoihin puoluetoveriensa Rytin ja Ståhlbergin kanssa eikä arvostanut Kivimäkeä. Mannerheimin kanssa hän oli puheväleissä, mutta ei juuri muuta. Paasikiven aikaansaama määräys vain vs. asiainhoitajaksi Tukholmaan Talvisodan ajaksi ja jatkosodan alun toiminta luutnantin (!) arvoisena everstin tehtävissä sotavankileirien hallinnollisena johtajana oli selvää simputusta. Luutnantiksi hän oli kohonnut 1918 Vöyrin sotakoulun käyneenä vapaussoturina. Kapteenin ruusuke tuskin kohensi saajan mieltä, koska sotavankien hallinnointi nälkätalvena 1941-1942 oli maan ikävin virka.

Kirjoittajat selvittävät, että Erkko protestoi kiivaasti vankien kohtelun johdosta. Tulos oli kuitenkin se, että hyökkäyssodan aikainen sotavankien valtava kuolleisuus on Suomen suuri häpeä. Syy ei ollut sotien jälkeistenkään arvioijien mielestä Erkon; hänestä ei sorvattu sotarikollista.

Erkko oli sekä venäläisvastainen että kommunismin kiivas vihollinen. Perusasenne juontui isän Eero Erkon karkotuksesta ja perustuslaillisesta kodinperinnöstä.

Kekkonen, johon Erkon suhteet katkesivat lopullisesti 1962 Honka-liiton johdosta, lienee ollut hyvillään Erkon hiipumisesta – hän kuoli 1965 – koska Helsingin Sanomat ei peitellyt neuvostovastaisuuttaan eikä innostustaan Yhdysvalloista.

Vaikka syyt olisivat olleet henkilökohtaisia, suomalaisen rähmällään olon historiassa Erkon lehdistö oli poikkeus. Ei se ollut vain Kari Suomalainen, joka sai mennä pitkälle pilkanteossaan.

Salokangas osoittaa, että Valitut Palat, Aku Ankka ja Kansa taisteli – miehet kertovat olivat tietoisen poliittisia valintoja, mutta häneltä jää tähdentämättä, miten valtava näiden julkaisujen vaikutus suomalaisiin oli. Aku Ankan levikki on lehdistömme historiassa ainutlaatuinen. Valitut Palat pysyi monia vuosikymmeniä yli 200 000 tilauskannassa, ja Kansa taisteli oli puolestaan aidosti revanssihenkinen ja siksi sangen suosittu.

Valituista Paloista en itse perusta. Aku Ankkaa luin näytenumerosta 1951 alkaen, ja Kansa taisteli –lehdestä minulla on kaikki numerot - melkoinen kokoelma. Suhdettani lehteen kuvaisin kriittiseksi. HS:n lukija olen ollut noin 60 vuotta.

Kirjan luettuani jään odottamaan, että Eljas Erkosta kirjoitettaisiin elämäkerta. Elämäkerrassa selvitettäisiin ihmisen vaikutusta ympäristöönsä ja ympäristön vaikutusta ihmiseen.

Opastusta suomalaisuuteen II

Olen kirjoittanut usein Wienin kahvilakaudesta 1920-luvulla, jolloin kahdessa kuppilassa istui toinen puoli maailman menoon merkittävän jäljen jättäneistä sen ajan ihmisistä, fyysikoista filosofeihin ja säveltäjiin. Se oli se kultakausi.

Kahvilakulttuurin tuhon tuojista yksi oli elokuva ja vastaavasti yksi sen edellytyksistä oli heikko kiinteistökanta – näin esimerkiksi Pariisissa. Tarvittiin myös hyvä liikennelaitos tai ainakin kärsivällisiä ajureita, jotta kahvilan kundi selviytyi kotiin vaikka kuinka kännissä.

Barcelonassa oli espanjalais-katalonialainen taiteilijaporukka, joka vetelehti Picasson puheenjohdolla jäseninään muiden ohella Dali ja Bunuel, kunnes joukkio valui Pariisiin, paitsi Lorca, joka ammuttiin.

Pariisissa ei 1945-1950 toiminut juuri mikään muu kuin kulttuuri, ensin kahdessa kahvilassa (Flora, Deux Magots) ja sitten useissa. ”Eksistentialistit” joutuivat pakosalle, kun heistä tuli turistinähtävyyksiä.

Jo ennen maailmansotaa myös suomalaiset olivat puoliksi asuneet Montparnassen suurkahviloissa, Dome, Rotonde, Coupole, Select. Ne ovat muuten edelleen toiminnassa ja jossain määrin tunnistettavissa vanhoista kuvauksista, joita ovat julkaisseet muiden ohella Juhani Aho ja Joel Lehtonen, ehkä enemmän Italiaan suuntautunutta Eino Leinoa unohtamatta. Kuvataiteilijoita oli rutkasti. Juho Rissanen joutui olemaan jatkuvasti juovuksissa, koska hänen savolainen suunsa ei taipunut sanomaa ”vin”, vaan tarjoilija kuuli aina ”fin” (une fine), joka tarkoittaa tilauksena tiukkaa viinaa.

Kööpenhaminassa oli noin 1820 liikenteessä puoli tusinaa maailmanluokan tiedemiestä (kielitieteilijä Rask, fyysikko Ørsted, geologi Esmark) ja taiteilijaa, jotka tunnetaan edelleen; H.C. Andersen ja S. Kierkegaard eivät pahemmin perustaneet toisistaan. 1910-1940 Kööpenhamina oli syystä tai toisesta elokuvataiteen mekka; silloisista kuuluisuuksista muistetaan ehkä vielä näyttelijä Asta Nielsen ja ohjaaja Carl Th. Dreyer. Vaikutus tuntui Tukholmassa asti (Stiller, Sjöström), mutta ei toki Suomeen saakka.

Tukholman pahin hampuusi Strindberg, kahvilaravintoloiden kanta-asiakas, jätti samanmielisten seurassa lähtemättömän jäljen näytelmäkirjallisuuteen, ja häntä inhoava Selma Lagerlöf loi uudenlaisen romanssin, jota englantilainen ja amerikkalainen bestseller käyttää edelleen hyväkseen. Ympärillä oli nopeasti kohonnut matematiikka ja valtavaan vauhtiin päässeet insinööritieteet (Ericsson, Aga, Nobel, Alfa-Laval) sekä vahva ja vankkumaton juutalaistaustainen (Bonnier) rahoitus.

Pietari – Petrograd oli merkittävä paikka tieteelle ja taiteelle 1916-1924. Puolen maailman esittävä musiikki purkautui sieltä Eurooppaan. Pietarin etäispesäkkeitä syntyi vähäksi aikaa Karjalan kannakselle. Berliini veti neroja ja huijareita 1925-1930.

”Suomen taiteen kultakausi” 1900-luvun alussa on totta eikä keksintää, ja Päivälehden piiri, jossa nuorista lehtimiehistä kehittyi pärjääviä kirjailijoita, oli tyypillinen siinä mielessä, että sekään ei ollut yliopistollis-vanhoillinen. Paikkoja olivat Kämp ja Kappeli.

Näen näissä hiukan mielivaltaisissa ja riittämättömissä esimerkeissäni kaksi yhteistä nimittäjää: tieteen ja taiteen mutkaton läheisyys ja peittelemättömän mielenkiinto toisia ryhmiä, toisia maita ja toisia tapoja kohtaan. Esimerkiksi Päivälehden piiri tunsi kiitos karkotusten Tukholman ja New Yorkin (Eero Erkko).

Nämä nimittäjät ovat nyt kadonneet Suomesta. Ennen maailmansotaa lupauksia antanut kehitys johti itsenäisessä Suomessa jähmettymiseen, jossa yksi vahva tekijä oli kieliriita ja toinen samanmielisten muurautuminen bunkkereihin – ankaraan kommunismiin, Suur-Suomeen tai uskonnolliseen oikeaoppisuuteen.

Suomi koki omalla tavallaan yleiseurooppalaisen kehityksen, liberalismin kuihtumisen. Aluksi liberaalilla edistyspuolueella oli suhdaton vaikutusvalta – Ståhlberg, Ryti, Kivimäki, Erkko ja joukko hyvin vaikutusvaltaisia kulttuuriteollisuuden edustajia.

Omasta sukupolvestani ja nuoruuteni 60-luvusta en keksi mitään hyvää sanottavaa. Mutta kukaties meillä oli kulta-, hopea- tai pronssikausi 90-luvulla. Suurten ikäluokkien jälkeen 1950 syntyneet pyörivät samoissa porukoissa, Esa-Pekka Salonen, useat tietotekniikan tulevat huippunimet, Antti Herlin jopa samassa koulussa, Ollila, Alahuhta ja yllättävän monet muut Pohjanmaalla – ja taas olimme yhden vuosikymmenen (1992-2001) ajaksi lakanneet etsimästä maailman napaa omista alushousuistamme.

Musiikki on kuitenkin ykkösalamme. Lähtemättä luettelemaan enempää nimiä ala on täynnä hiukan yllättäviä nousuja ”kansan syvistä riveistä” sellaisia kuin pohjalaisissa pysyäkseni Jorma Panula ja Pohjolan klaani Seinäjoelta. Kukaties – tämä on arvailua, koska en tunne alaa – meillä on tälläkin hetkellä Kiteellä ja Rovaniemellä kovat tason rytmimusiikkia.

Joka tapauksessa uskottavien mittareiden mukaan meillä on maassa yhteensä yksi huipputason korkeakoulu – Sibelius-akatemia. Sen suurenmoisuus perustuu professoreilta kuulemani mukaan vankkaan keskiasteen opetukseen (musiikkiopistot). Ehtymättömiä resursseja olivat ennen seminaarit (esim. Talvela, Hynninen) ja kirkkomuusikkojen koulutus. Niinpä meillä on ainakin käsittämättömän korkeatasoisia kuoroja, vaikka tenoreista tekee tiukkaa.

(Kuvassa isäni syntymäkoti ja taajama.

Opastusta suomalaisuuteen I

Unkarilaisilla ei, sanoo unkarilainen kirjoittaja, ole koko Euroopassa rodullisia eikä kielellisiä sukulaisia.

Jos tuota tuntui, takertuminen suomalaisiin (ja joskus virolaisiin) olikin ymmärrettävää. Kielten sukulaisuutta ei kykene havaitsemaan ilman kielitieteellistä taustaa. Rodullisesti tai, sanoisimme nykyisin geenitasolla, unkarilaiset voivat olla oikeassa viitatessaan maansa nimeen – hunnit – Hun-garia. Nimityksellä ”madjaarit” he panivat asioita sekaisin jo varhaiskeskiajalla.

Heimolaisuus tuntuu nyt ja nykyhetkestä menneisyyteen tähyillen jotenkin liikuttavalta. Suomensukuisuus puolestaan tuntuu ainakin minusta toimettomien professorien kiistelyn aiheelta. Ei jaksa kiinnostaa, koska on itsestään selvää, että kielet kulkevat ja kansat vaeltavat ja monissa tapauksissa kumpikin omia reittejään. Tahallisen epätarkasti voisi sanoa, että slaavilaisuus – mitä lieneekään – lähti kehittymään, kun gootit olivat keksineet, miten hauskaa on särkeä toisten kaupunkeja etelässä, ja jättivät vähälle asutukselle käyttökelpoisia alueita.

Kati Martonin kirja yhdeksästä unkarin juutalaisesta, jotka pakenivat Hitleriä ja muuttivat maailmaa, sai minut häkeltymään.

Hankalan kielen takaa kurkistelevalla näyttää olevan kaksi mahdollisuutta, huono itsetunto ja kaikki siihen liittyvä tuhokäyttäytyminen, jonka mainitsemisesta kirjailija Sofi Oksanen näyttää saaneen pyyhkeitä, tai korostunut itsetunto. Unkarilaisilla oli vankilaan joutuessaan tapana pukeutua parhaimpiinsa, valikoida solmio huolella ja varmistaa jakauksen täsmällisyys.

Sukulaisuutta ei löydy tästäkään, vaikka kieltämättä elämme molemmat äidinkielemme takia pussissa.

Karkeasti ottaen puolet Budapestin kultakauden väestöstä oli juutalaisia, ja välit niihin muihin vaihtelivat. Budapestin juutalaiset olivat kuitenkin suurelta osalta uskonnollisesti ja kulttuurisesti niin unkarilaisia kuin mahdollista. Monien äidinkieli oli unkari tai saksa. Itävalta-Unkarin kattilasta lähteneille kielen ja kulttuurin vaihtaminen saattoi olla tuttua, kun enemmän tai vähemmän virallisia ja siksi suvaittuja kieliäkin oli ainakin yksitoista.

Kati Martonin selostus yhdeksästä ikätoverista on hurja. Kaikki ovat Unkarin juutalaisia samoilta kulmilta - poliittinen kirjoittaja Arthur Koestler, valokuvaajat Robert Capa ja Andre Kertesz, elokuvaohjaaja Michael Curtiz, fyysikot Eugene Wigner, Edward Teller, Leo Szilard ja John von Neuman.

Nuo fyysikot olivat keskeinen osa Yhdysvaltojen Manhattan-projektia eli ydinaseen valmistusta. Szilard neuvotteli Einsteinin kanssa yhteydenotosta presidenttiin valistaakseen tätä tieteellisten oivallusten sotilaallisista sovelluksista ja Teller johti toimintaa.

Saman sukupolven unkarilaisille osui 12 Nobelin palkintoa. Samaan joukkoon, osa hiukan nuorempia, kuuluu kummallinen määrä muusikkoja: George Szell, Sir Georg Solti, Antal Dorati, Eugene Ormandy, Bela Bartok. Muutoin maailmankuuluja olivat Marcel Breuer (Bauhaus, muotoilu), Michael Polanyi (kemia; taloustiede – filosofia – ”tacit learning” jne.) ja tämän veli Karl Polanyi (Suuri murros), Theodor Herzl (sionismi) jne. Jopa Sir Karl Popper oli äidin puolelta Unkarin, isän puolelta Itävallan juutalainen.

Valokuvaaja Kerteszin pikkuveli Imre (hengissä) sai kirjallisuuden Nobelin 2002. Hänen tuotantonsa keskittyy, kuinka ollakaan, Auschwitziin. Eräissä kirjoissaan hän seurustelee sujuvasti Nietzschen, Camusin, Wittgensteinin, Beckettin kanssa – hän käänsi unkariksi ties mitä.

Lakkasin ihmettelemästä, miksi Naxos-levymerkillä riittää ensiluokkaisia vaikka ei aina kovin kuuluisia unkarilaisia solisteja. Esimerkiksi Janos Jändo on levyttänyt aivan tavattomasti pianomusiikkia ja on minun korvaani samaa tasoa kuin ne, joita kulloinkin mainostetaan maailman huippuina. Sandor Véghin levytykset Mozartin kamarimusiikkiteoksesta tunnetaan kaikkialla. Budapest-kvartetti levytti 50 vuotta; alkuun siinä oli kolme unkarilaista ja yksi hollantilainen. Pianisteista tulevat mieleen Georg Cziffra, Annie Fischer, Andras Schiff ja tietysti etäämpää historiasta muuan Ferenc Liszt.

Unkari toimitti Wieniin suuren määrän muusikkoja, jotka loivat kauan kestäneen salonkimusiikki- ja operettiperinteen. Emerich Kalman oli unkarinjuutalainen, Franz Lehar itävalta-unkarilainen, naimisissa juutalaisen kanssa ja siten natsien erikoisluvan tarpeessa. Se irtosi, koska operetti oli syystä tai toisesta Kolmannen valtakunnan suosikkitaide. Offenbach muuten oli ranskanjuutalainen.

Miksi tämä nimilista? – On ollut puhetta suomalaisista.

En kykene selvittämään ”kultakausien” arvoitusta. Edellä on esitelty Unkarin kultakautta, joka totisesti loppui surkealla tavalla jo ennen toista maailmansotaa.

Mutta onko Suomella ollut toista kultakautta?

Kukaties on. Jos on, se loppui pari vuotta sitten.
(Jatkuu… teksti, huomenna – ei kultakausi)

Että vettä

”Olipa kerran eukko, joka aina joi vettä.”

Luultavasti eukko asui USA:ssa, jossa vettä kulutetaan henkeä kohti 1 600 kuutiometriä. Uzhbekistanin 2 100 kuutiota menevät melkein kaikki maanviljelyyn samoin kuin Kazakstanin . 2 360. Suomessa tuo luku on paperiteollisuuden takia kumman korkea, 444. kun taas Ruotsissa 300 ja Kongossa 6.

Eikä sitä vettä Suomessa niin paljon ole, Ruotsiin verrattuna. Ja Venäjällä on Baikal-järvessä neljäsosa maapallon makeasta vedestä ja kukaties ajatuksia tuon varallisuuden pilaamisesta.

Minulta jäi täysin tajuamatta poliittinen ja lainsäädännöllinen kumous eli vuoden 1962 vesilaki. Niin se jäi kaikilta muiltakin.

Maa- ja vesioikeus oli minun aikanani oppiaineen nimenä, eikä se ollut arvostettu. Sitä pidettiin välttämättömänä pahana. Professorina oli hiukan erikoisesti siviilioikeudesta loikannut Ilmari Melander – lapsen huollosta väitellyt ja asumuserosta julkaissut. Häntä pidettiin kuivakiskoisena miehenä, ja mainetta hän saavutti oppikirjatuloilla rikastuneen sukunsa edustajana ja niin sanotun professorijuntan jäsenenä WSOY:ssä.

Tuo kuuluisuus ei ollut mairittelevaa. Se johti pääjohtaja Tarmion potkuihin ja näiden potkujen peruuttamiseen.

Pitäisi ehkä kirjoittaa muistelus tuostakin tapahtumasarjasta, jossa ”vanhaa Suomea” itsestään selvästi edustaneet omistajat saivat tyrmistyksekseen vastaansa lehdistön ja kirjailijat Mika Waltarin ja Väinö Linnan johdolla. ”Vaarallinen” kirjallisuus oli tunnetusti Otavan alaa.

Mutta tentissä piti osata omaperäismyllyt ja vanhastaan yhteisen vesijätön jakamisen pääpiirteet. Todellisuudessa ”Immulla” oli niin lyhyt knoppilista, että kysymykset ja vastaukset opetteli muutamassa tunnissa ulkoa, ja tämä moniste oli sangen suosittu.

Suomessa oli ollut perehtyneitä asiantuntijoita, etenkin Kyösti Haataja, aikaisempi maanmittaushallituksen pääjohtaja ja muiden toimien ohella Kokoomuspuolueen puheenjohtaja. Luen vieläkin joskus hänen kirjojaan menneisyyden maanjakosäännöistä ja talojärjestelmästä pyhän hartauden vallassa, eikä Vesioikeus I-III ole tuntematon.

(Minulla on käsitykseni mukaan tavanomaista paremmat pintapuoliset tiedot Suomen oikeustieteellisestä kirjallisuudesta, koska järjestin ja kortitin aikoinani Borenius asianajokonttorin kirjaston, jossa oli ja taitaa olla edelleen täydellinen kokoelma juridista kirjallisuutta 1700-luvun alusta nykypäivään. Siinä oli hyvä tilaisuus lehteillä kaikenkarvaisia painotuotteita.)

Niinpä vesilaki oli pakkopulla ja uusi vesilaki ei olisi voinut kiinnostaa vähempää. Myöhempinä vuosina professorit Hyvönen ja Pietilä ja sitten Hollo pitivät huolen alan julkaisuista.

Nyt käsitän, että Suomen vesilaki oli maailman edistyksellisimpiä ja loi edellytykset ja kohdittain pakotti taajamat panemaan rahaa ja aikaa veden saannin varmistamiseen ja vesistöjen pilaamisen estämiseen.

Kehitys ei lähtenyt liikkeelle suursaastuttajista eli metsäteollisuudesta eikä suuremmista kaupungeista. Esimerkiksi pieni Kangasala oli tehnyt 50-luvulla idioottimaisen päätöksen laskea kaikki jätteet pieneen Kirkkojärveen, ja seurauksena oli nopea katastrofi. Päätös peruttiin, ja ennen pitkää useakin kirkonkylä alkoi kohentaa asioiden tilaa.

Moni muistaa tehtaiden jätejärvet ja lietelammikot, joita sai kunnian edustaa Lievestuore. Olen omin silmin lukenut ja omin korvin kuullut, että päästöjen puhdistaminen olisi taloudellisesti mahdotonta ja haiskahtaa muutenkin sosialismilta.

Tämä kulttuurihistoria odottaa kirjoittajaansa.

Epäilen että virallinen käsityksen Vihreiden ja Koijärvi-liikkeen käänteentekevästä merkityksestä on virheellinen tai ainakin toispuolinen. Koijärvi oli vuoden 1979 uutisia. Asenteet olivat muuttuneet sitä ennen. Ympäristöaktivismi ei ehkä ollut syy vaan seuraus. Greenpeace oli perustettu 1971 Vancouverissa.

Rachel Carsonin ”Hiljainen kevät” oli ilmestynyt 1962 ja saavuttanut valtavan menestyksen myös Suomessa. Se todella alkoi muuttaa tietoisuutta – siitä huolimatta, että kirjaa on väitetty varteen otettavin perustein hiukan.

Voi olla että ”ympäristön saastuttaminen” oli toisille niin kutsuva, toisille niin torjuttava iskulause, että myrkkyjen (Hiljainen kevät - DDT) ja jätteiden niputtaminen yhteen hämärsi.

Kun tässä on pohjaltaan puhe puhtaasta vedestä, kuinka moni mahtaa tietää, että toisen maailmansodan loppuvaiheessa, nimenomaan myös Suomessa 1944, eritteistä tarttuvat taudit (hepatiitti eli keltatauti ja punatauti) olivat molemmin puolin rintamaa yksi rauhoittava tekijä?

Haista

Tämäkin teksti on kirjallinen ja historiallinen allegoria. On asioita, joiden vaikutus on suuri, mutta silti emme halua tietää niistä mitään.

Ensimmäistä maailmansotaa eivät aiheuttaneet sotilaat, vaan hevoset.

Tavanomainen maininta liikekannallepanon peruuttamattomuudesta ymmärretään väärin. Itse liikekannallepano 1914 merkitsi aivan valtavaa määrää junia maailman tiheimmässä rautatieverkossa. Järjestelyjä oli laskettu kauan ja onnistuneesti. Junien kääntämisestä eli laskelmista poikkeamisesta tiedettiin lähinnä se, että tuloksena olisi suma, joka ei selväisi vuoteen.

Ensimmäisessä aallossa oli mukana ainakin miljoona hevosta. Ratsuväen tarve oli vähäinen verrattuna kuljetustarpeeseen. Mutta kuinka paljon rehua oli varattava? Ja mitä tehdä lannalle?

New Yorkissa oli 1800-luvun puolivälissä yhtä paljon hevosia kuin ihmisiä. Ensimmäinen hevosvetoinen raitiotie oli otettu käyttöön Lontoossa 1825, mutta New Yorkissa muun muassa Edgar Allan Poe kuvasi toivottomia liikenneruuhkia jo tuon vuosisadan alussa. Ehkä ne olivat toivottomampia kuin nykyiset. Ongelman aiheuttaja saattoi olla kadunristeykseen kuollut hevonen.

Hevosiin liittyy jostain syystä mielikuva mm. saasteettomuudesta. Historiallisesti se ei ehkä ole oikea. Hevonen ensinnäkin tarvitsee muutamia kymmeniä litroja vettä päivässä ja tuottaa lantaa useita kiloja ja virtsaa ämpärillisen tai kaksi. Kaupungissa lanta ei talven ja kevään aikana katoa mihinkään, mutta kylläkin haisee ja elättää erittäin suurta määrää rottia, kovakuoriaisia ja muita hyönteisiä.

Kun katuvarsille kuvauksien mukaan metrin, puolentoista valleiksi kertynyt lanta oli sattuneesta syystä virtsapitoista, keväistä ja kesäistä löyhkää voi vain kuvitella.

Luonnollisesti myös ihmiset tekivät parhaansa, mutta suurkaupungeissa erityinen ammattikunta, jota suomeksi on kutsuttu mm. rankkureiksi tai rakkareiksi, huolehti jäteasioiden tyhjentämisestä – johonkin, joskus.

Mieleen ei tule ainuttakaan epookkielokuvaa, jossa olisi edes sivuttu tätä asiaa, joka olisi tehnyt kaupungit meille, aikakoneen matkustajille, täysin sietämättömiksi: hajua ja joka paikkaan ulottuvaa, tauteja levittävää ja kaikin puolin epämiellyttävää saastaa. Aikalaiskirjallisuudessa taas on mainintoja keltaisesta liejusta, joka levisi kadulta joka paikkaan.

Viemäreiden virkaa toimittivat kadut, jotka yleensä eivät olleet päällystettyjä. Ajatus rakentaa varsinaisia viemäreitä eli tunneleita (kuten roomalaiset) syntyi 1800-luvun alussa, ja ennen pitkää niitä alkoi esiintyä. Kysymys oli poliittinen. Oli alettu aavistella, että myös kunnon ihmiset voisivat sairastua.

Kuuluisa, kirjallisuutta loputtomasti hedelmöittänyt tarina on Hugon ”Kurjien” Jean Valjeanin kokemus Pariisin suurissa viemäreissä. Mielikuva ei ole aivan ajanmukainen. Pariisin viemäreihin järjestetään kiertokäyntejä (lähtöpaikkana Ponte d’Alma), ja niiden väitetään olevan hyvässä kunnossa.

Asioiden ei edes väitetä olevan yhtä hyvässä kunnossa kaikissa läntisissä suurkaupungeissa. Los Angeles on esimerkki.

Joku kommentoija piti selvästi huonona huumorina mainintaani kylpyhuonehajuista. Kommentoija ei ole varmaankaan asunut Los Angelesissa. Huterissa, heikosti äänieristetyissä taloissa on varsinkin öisin hermostuttavaa, että kun vessaan sytyttää valon, äänekäs huippuimuri hurahtaa samalla käyntiin.

Köyhemmät ihmiset kantavat kaupoista luultavasti myrkyllisiä ilmanraikastimia, ja autoissa meillä tunnettua Wunderbaumia vastaavat vekottimet ovat tavallisia.

Asiayhteyttä ei ole, mutta näillä hajuille yliherkillä ihmisillä, joita on ainakin 20 miljoonaa, on erikoisen huono viemärijärjestelmä. Aivan viime aikoinakin pääviemäri on ryypännyt Tyynen meren vettä sisäänsä puhaltaakseen sen kohta ulos lisien kanssa, arvattavin seurauksin. En ole hirvinnyt kysyä, millä tolalla seudun jätevesiasiat ovat, mutta jotain ehkä kertoo se, että hyvin merkittävä osa Havaijin pohjoispuolelle muodostuneesta etenkin muovijätteitä sisältävästä jätepyörteestä (The Gyre) on peräisin Kaliforniasta, etenkin Los Angelesista.

Kieltämättä valmistelen ensi talven kulttuurihistorian luentosarjaa Turkuun. Aion jatkaa suosta selvittämääni ja tukeutua McNeillin ympäristön historiaan, joka on nähdäkseni uraa uurtava.

Sitä ilahduttavampaa on sanoa, että Suomesta on jo yksi tutkimus, Juuti - Katko, From few to All. Se on ensimmäinen selvitys vedestä ja kaupungista ja lisäksi mainintoja uimavedestä. Satuin löytämään sen verkosta.
http://tampub.uta.fi/tup/951-44-6250-5.pdf

Maailman kuuluisin viemäerielokuva on tietenkin ”Kolmas mies”. Maailman vähiten tunnettu viemäritapahtuma on Varsovan kansannousu 1945 – SS:n käsistä selvisi ihmisiä hengissä. Jopa haavoittuneita onnistuttiin kuljettamaan panssarivaunujen saartorenkaan ali todella ahtaita viemäreitä pitkin.

Kaksi kipupistettä

Kaksi asiaa opetan nuoremmille sodasta.

Talvisotaan johtaneet neuvottelut olivat hämäystä. Tyypillinen suomalainen tulkinta 1945-1995 ja ajoittain vieläkin on nöyristelevä ja valheellinen. Suomalaiset olisivat muka voinee säästyä joltakin suostumalla Neuvostoliiton vaatimuksiin, kuten alueluovutuksiin Karjalan Kannaksella ja Hangon sekä Suomenlahden saarten luovuttamiseen.

Todisteeksi riittää Terijoen hallitus. Sen oli pakko olla valmiina. Niin äkkiä se ilmestyi. Terijoelle perustettiin ”laillinen” Suomen hallitus, jonka pääministeri oli Neuvostoliitossa vuodesta 1918 vaikuttanut Otto Wille Kuusinen. Helsingissä istuva hallitus, jonka kanssa oli neuvoteltu näistä vaatimuksista kuukausia, olikin rosvokopla, joka ei edustanut Suomen kansan todellista tahtoa. Ja niin Neuvostoliitto tuli vapauttamaan Suomea. Stalinin syntymäpäivää 18. joulukuuta juhlittaisiin Helsingissä.

Kun tietää, miten Neuvostoliitto käyttäytyi ja toimi Baltiassa ja miten se painosti Suomea välirauhan ajan, voi pitää varmana, että vaatimuksiin suostuminen olisi johtanut muutamassa kuukaudessa eli käytännössä välittömästi Suomen Neuvostoliiton syliin.

Sitä en tiedä, olivatko junanvaunut todella odottamassa niitä vaarallisia suomalaisia, joita ei surmattaisi niskaan ampumalla niin kuin puolalaiset upseerit Katynin metsässä, mutta tuo oli pelin henki.

Paasikivi oli venäläisille mieluisa neuvottelija, koska hän oli myöntyvyysmies. Hän todisteli lopun elämänsä, että suomalaiset saivat oikeastaan syyttää itseään tuosta sodasta. Vasta nyt meillä on arkistoista varma tieto, että Neuvostoliitto oli käynnistänyt sodan lokakuussa 1939. Sieltä olisi tultu joka tapauksessa. Stalin haki helposti markkinoitavaa ratkaisua, koska ”prestiishi” oli tärkeä (kuten Madame Kollontay sanoi). Prestiishi kuitenkin meni.

Mannerheimin salainen arvio, jonka mukaan Suomen armeija taistelee korkeintaan kolme päivää, oli venäläisten tiedossa neuvotteluissa. Heillähän oli kokonaista viisi akateemisesti koulutettua henkilöä avainpaikoilla brittien organisaatiossa.

Se toinen asia esiintyy mm. Kimmo Rentolan artikkelissa Historiallisessa aikakauskirjassa 2001 eikä ole oikein tullut yleiseen tietoisuuteen. Paasikivi, Kekkonen ja lähes kaikki muut moittivat vuosikymmeniä, että rauhantunnustelut talvella 1944 päästettiin katkeamaan. Lopullinen välirauha johti muka lopulta samaan tulokseen, ja paljon verta vuodatettiin.

Rentolan mukaan aselevon ehtoja oli 1944 säilyneen ja talteen saadun kirjallisen dokumentin mukaan tarkoitus täydentää heti kun Suomi olisi suostunut niihin pienellä lisäyksellä.

Pieni lisäys: raja Kymijoelle. Aluksi. Kesän 1944 taistelujen vuoksi tuo vaihtoehto ei tullut ajankohtaiseksi, vaikka hyökkäyskäskyt oli silloinkin kirjoitettu Kymijoelle.

Suuri lopputaistelu oli välttämätön ja ratkaiseva.

Neuvostoliitto epäonnistui 1939 ja 1944. Talvisota oli sarja Stalinin suuria erehdyksiä. Sotaa luultiin helpoksi eikä kukaan ilmeisesti aavistanut, että viimeistään Terijoen hallitus yhdisti suomalaiset ja painoi keskinäiset erimielisyydet pinnan alle. Kesällä 1944 Neuvostoliitto yritti tehdä saman virheen kuin USA Vietnamissa ja sitten Irakissa ja Neuvostoliitto itse aikanaan Afganistanissa.

Nämä ovat ne kaksi isoa asiaa.

Paljon enemmän juridiikkaa on Suomen liittolaisuus Hitlerin kanssa. Se asia on ratkaistu oikeudellisesti: Suomi oli Saksan liittolainen. Näin päättivät Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Englanti jo 1943, ja sen mukaan toimittiin rauhansopimuksia tehtäessä. Tästä päätöksestä ei saa valittaa.

Hauskempaa kuin termeistä kiisteleminen (”kanssasotija”, ”liittolainen”) on sanoa asia suoraan. Stalin aloitti Jatkosodan 1939. Pohdinnoissa eli historiaa kirjoitettaessa ja erilaisissa keskusteluissa unohdetaan Talvisodan lopputuloksista Hangon tukikohta, joka siis oli Neuvostoliiton hallussa 1940-1941. Hangon takaisin valtaaminen Jatkosodan alettua oli aika verinen operaatio.

Välirauhan aikana – puhuvan termin otti käyttöön E. Erkko talvisodan päättymispäivänä Tukholmassa - Baltian kohtalo oli jo toteutunut ja kun Suomi ryhtyi lähestymään Saksaa yhä enemmän, Norja ja Tanska oli miehitetty, Ranska oli voitettu ja miehitetty ja Englanti oli polvillaan. Yhdysvallat ei ollut sodassa eikä sen sotaan yhtyminen, jota Roosevelt luultavasti ajoi, ollut poliittisesti lainkaan helppoa – ennen kuin Japani ojensi yllättäen auttavan kätensä joulukuussa 1941.

Esitän kunnioittavasti kärsimättömyyteni siitä, että jokin… vaikkapa kiista siitä, teloitettiinko 1944 omia 20 vai 60 on kokousten ja kirjojen aihe.

Kiinnostunut yleisö ei tunne perusasioita ja tiedetyksi luullusta osa on Paasikiven ja Kekkosen ajan reaalipolitiikkaa, eli erittäin vahvasti muunneltua totuutta. Jos Venäläiset eivät tiedä sodasta suomalaisia vastaan paljon, sama koskee valitettavasti suomalaisia. Tiedot ovat asenteiden hämärtämiä – joissakin tapauksissa tunteenomaisen vastenmielisyyden tai vaarattomissa oloissa syntyneen pasifismin.

Koska Talvisodan kokeneista ei enää juuri ole kertojiksi, minusta on hyödyllistä siirtyä uuteen vaiheeseen ja miettiä tuota lähes uskomattomana tapahtumasarjana myyttejä rakentamatta.

Vanhan hokeman mukaan ne, jotka eivät opi historiasta, on tuomittu elämään se uudestaan.

(Kuva verkosta etsitty – Talvisodan päättyessä ja Molotovin parannellessa kohmeloaan 50-vuotispäiväjuhlistaan (s. 9.3.1890 u.l.) suomalaisten tuhoama tykki.)

Juristeja ja muita hampuuseja

Minulla oli kolme ammatinvalinnan vaihtoehtoa, lakimies, konekivääriampuja tai hampuusi. Väittävät että olisin hajauttanut näitä veljillenikin, mutta asiasta ei ole todisteita.

”Poliisit ahdistivat aamulla Hämeenpuistossa pahantekijää”, sanoi Isoisä vuonna 1966. Joku, en minä, saattaisi nähdä pahanteon tiettyjen ammattien yhteisnimityksenä.

Helsingin Normaalilyseosta ylioppilaaksi kirjoittaneet henkilöt sanoivat nuoruudessani, että N.N. on jätkä ja että kaikesta näkee ja kuulee, että asianomainen on kotoisin Pitkänsillan pohjoispuolelta. Isäni kuullen he eivät sitä sanoneet, koska hän oli käynyt keskikoulun Norssissa Pitkänsillan pohjoispuolelta käsin.

Sitten jätkä muuttui ammattinimikkeeksi, joka syrjäytti metsuri, ja nyt maassa on tilastojen mukaan noin 7 metsätyömiestä, ja joutomieheksi nimitteleminen on rangaistava teko.

Vähän niin kuin ”sekatyömies”, jota käytettiin varsinaisasiain pöytäkirjoissa ja tarvittaessa korostettiin. ”Tuotiin sisään vangittu toimeton sekatyömies N.N….”

Autorämä, peltijuna, yhteiskunnan mätämuna, olet sinä, mutten minä.

Konekiväärillä en ole ampunut, vielä. Se television tieto oli minulle uusi, ettei Clyde Barrowille riittänyt pelkkä konepistooli, ”tommy-gun” (Thompson), vaan käytössä oli myös BAR-pikakivääri (Browning).

Jos joku upseeri on valmis ryhtymään toimeen, luulen että raskaan ilmatorjuntakonekiväärin ohella, jollainen kylvi pikkupoikien riemuksi ja kansankavaltajien kauhuksi hylsyjä Helsingissä Postitalon katolta 1939-1944, suosikkini olisi Madsen- konetykki. Sellaisella annettiin bolshevikeille kyytiä Bengtskärin verisessä taistelussa majakan ympärillä ja sitten heinäkuussa -44 Teikarin vielä verisemmässä taistelussa Viipurinlahdella.

Toisaalta sekä hiljan kuollut Kyösti Karhila että jo vuosia sitten edesmennyt Heimo Lampi kertoivat keskenään yhtäpitävästi, miten G-Mersun tykki oli sitä luokaa, että sillä kun latasi, rekyyli tuntui kuin olisi lentänyt kiviseinään.

Vaatimattomammista aseurhoista kenraali Dwight D. Eisenhower kuuluu penänneet kenraali Marshallille tai MacArthurille tai mahdollisesti Pattonilla, että kyllä hänkin on, toisin kuin väitetään, omin käsin ampunut vihassa vihollista. Hän oli nimittäin hotellimajoituksessaan Roomassa ampunut rottaa ja onnistunut ainakin haavoittamaan sitä jo kolmannella laukauksella. Olettaen että hän käytti virka-asetta toisin kuin Patton, Colt .45 ei itse asiassa ole varsinainen rottapyssy (ACP 12,1 mm, lähtönopeus 328 m/s, iskuvoima 644 J).

Hampuusin asemasta olen nuoruudessani haaveillut, mutta sain nopeasti kokea, että edellytykseni olivat heikot. Kauniiden naisten (tässä blogistani puuttuvaksi todettu porno-osio) tiedettiin lankeavan sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti ensimmäiselle tasaiselle tosi hampuusin lähestyessä vanhalle viinalle lemahtaen, pesemätön tukka vihertäen, hiensekaisen paskan aromeja levittäen, keltaiset hampaat virneessä.

Ehkä se kaatui jo siihen, että meillä oli suihku ja hammasharjoja jokaiselle.

Mutta lakimiehiäkin oli monta lajia. Voi olla, etteivät työnantajani todellakaan pitäneet vakosamettipuvusta ja Jokapoika-paidasta, koska he itse ostivat kokopukunsa Kestilän alennusmyynnistä ja kahisevan brinailon-välikausitakkinsa Kuusiselta. Liituraitamiehiä ei ollut vielä keksitty.

Tunsin, herra paratkoon, kaikenlaisia ihmisiä ja palvelin rikkaita miehiä, mutta sininen sheviotti ja hilsettä harteilla oli 1960-luvulla vielä käypä muoti kaupunginpalvelijasta oikeuskansleriin. Yhtä käypä oli eräänkin kollegani asianajajaisän tyylikäs tumma puku, jonka takamuksista melkein näki peilikuvansa, ja housut vetivät vertoja harmonikalle.

Asianajaja Matti X. kertoi aikoinaan joutuneensa sään kiroissa yöpymään maaseutukaupunkiin yhdessä asianajajakunnan terävää päätä edustavien ruotsinkielisten herrojen kanssa ja nähneensä nyt omin silmin, mikä oli miehisen eleganssin salaisuus. Nämä riisuivat päällyshousut ennen maate menoa! Matti X:llä ja monilla muilla oli hirttänyt asemasodan aikana kiinni se käsitys, että henkilökohtainen hygienia tarkoitti saappaiden riisumista ja jalkarättien ripustamista kamiinan päälle.

Tämä kaikki ja paljon muuta liikkui mielessä, kun televisio taannoin haastatteli Tuomari Nurmiota, joka minun tietämäni mukaan oli samanlainen hunsvotti kuin Matti Wuori; asiasta nimittäin valistivat eräät kauhistuneet professorit luennolla.

Luulen, että urani lähti pysyvästi alamäkeen, kun maaliskuussa -84 juoksentelin työpaikallani korkeimmassa oikeudessa telkeämässä tien arvoisilta oikeusneuvoksilta ja nuoremman poikani syntymän johdosta tyrkytin kaikille karkkipussia ja toistelin:” Hän on täällä tänään! – Ota namiski.”

Vai tiesivätkö he, että ”hän on täällä tänään” oli sitaatti alemmalle rahvaalle tarkoitetusta musiikkikappaleesta?

Kaksi lamppua

Eilen siis päätettiin kansalaistileistä verkkoon, ja Risto Siilasmaa puhui ajankohtaisohjelmassa asiasta hyvin.

Media muuttaa ongelman muotoon ”Suomi on pudonnut kehityksen kärjestä”, ja valitettavasti kärjistys on oikea.

Tunnen asiasta kirjoittamisen joko turhaksi tai turhauttavaksi, koska olen kirjoittanut tästä suoraan tai vinosti tähänkin blogiin kymmeniä kertoja ja opettanut ja esitelmöinyt tätä asiaa kymmenen vuotta.

Vaikeita ovat hyvin tärkeiden perusoikeuksien yhteensovittamisen ongelmat.

Tuo oli se lause. Eilen puhuttiin tekniikasta ja sanottiin, edelleen osuvasti, että muun muassa rokotussotku olisi ollut täysin vältettävissä, mutta eri viranomaisten ja etenkin ministeriöiden ja kuntien tietojärjestelmät eivät tunnista toisiaan eli eivät toimi yhdessä.

Ehkä vielä pahempi asia on se, että pelottavia perusasioita, kuten yksityisyyttä ja eri viranomaistahojen pääsyä käsiksi ihmisen hyvinvoinnin, toimeentulon ja jopa hengen kannalta tärkeisiin tietoihin ei ole tutkittu paljon eikä opeteta esimerkiksi tietotekniikkainsinööreille eikä juristeille (paitsi meillä surkean pienessä mittakaavassa).

Sairaalat, ainakin HUS, pystyvät lukemaan potilastietoja toisten sairaaloiden, terveyskeskusten ja työterveysasemien tietokannoista. Niin on oltava.

Aika lailla alkutekijöissään on se kysymys, miten hoito- ja hoiva-alalla potilas tunnistetaan. Voi olla että vastaus on implantti eli siru ihon alla, mutta voi olla, että on helpompiakin ratkaisuja.

Ongelma ei ole alkuunkaan teoreettinen. Kun ensiapuun tuodaan tajuttomia potilaita, on välttämätöntä saada nopeasti selvä siitä, onko heistä jollakin sydämentahdistin tai vaikea diabetes.

Juttelin hammaslääkärissä hampaista tunnistamisesta. Tsunamin uhreja oli kuulemma haravoitu eri kaupunkien hammaslääkäreiltä, ja joitakin oli löydettykin. Sanoin vain jotain sanoakseni, että luullakseni hahmon tunnistuksen pohjalla voisi luoda kourallisen algoritmeja, jotka nopeuttaisivat hakua aivan huikeasti. Tämä ei ole minun alaani, mutta luullakseni mallintaminen ja siihen pohjautuva systematiikka ei olisi edes vaikeaa. Röntgenkuvat, jotka ovat nykyisin digitaalisia, ovat jopa kaksiulotteisia.

Television esittelemä kansalaistili tarjoaa mahdollisuuden yhdellä sisään kirjoittautumisella hoitaa vero- ja eläkeasioita, varata aika lääkäriltä ja saada tietoja vaikkapa kaavoituksesta, koulupiireistä ja päiväkodeistsa.

Pääministeri tunnusti nöyrästi, että kun budjettivalta on ministeriöillä, tuloksena on kunkin ministeriön ja monen sadan muun viranomaisen yksityisiä virityksiä, jotka eivät välttämättä edes toimi kunnolla eivätkä ainakaan toimi yhteen vieraiden järjestelmien kanssa.

Kytken tämän mielessäni päivän toiseen uutisaiheeseen, Helsinkiin muotoilukaupunkina.

Aalto-yliopistolla on kaikki edellytykset kehittää tämä puuttuva järjestelmä ja kehittää se nimenomaan niin, että ihmisten kaikinpuolinen turva – turva myös viranomaisten asiattomuuksia ja typeryyksiä vastaan – on toteutettu järjestelmän tasolla.

Siinä on esimerkki tekniikan, kauppatieteiden ja taideteollisuuden yhteisestä ongelmasta. Lisään siihen oikeustieteen. Lisään varoituksen. Oikeudellinen sääntely ja sääntelyn ymmärtäminen ei todellakaan ole helppoa.

Asiaan liittyy päivän kolmas uutinen. EU torppasi sen ajatuksen, että epämiellyttävät ja rikkeistä kiinni jääneet ihmiset voitaisiin helposti kytkeä irti verkosta. En osannut muuta kuin ihastella. Vaikka ihminen olisi kiusankappale, hän voi silti tarvita tietoyhteyksiä.

Tämä johtaa neljänteen ja päivän viimeiseen asiaan. Tietokoneistaminen on edelleen merkittävä tasa-arvo-ongelma. Kaikilla ei ole varaa, kykyä tai viitseliäisyyttä pelata tietokoneiden kanssa.

Nyt ollaan kuitenkin juuri tulossa tilanteeseen, jossa peruspalvelut voi toteuttaa esimerkiksi seuraavan sukupolven älypuhelimin niin että riittää, kun vanhus ottaa kojeen käteensä ja esimerkiksi ravistaa sitä tai lyö seinään. Hetken kuluttua tullaan hätiin.

Olen itse ollut yhteyksissä hallintoihmisten, valtiokonttorin, pankin ja verottajan kanssa asioissa, jotka koskevat eläkkeelle siirtymistäni. Luulen olevani keskitasoa huomattavasti kokeneempi ainakin asioinnissa. Nähdäkseni mutkikkaat asiat on useinkin hoidettu, mutta perusasiat epäselviä. Esimerkki: saako yliopisto maksaa palkkaa vanhuuseläkkeellä olevalle? Koska aion jatkaa moniakin hommia, minusta on tärkeä kuulla, ovatko maksajat selvillä siitä että kyllä saa. (Eläke ei tietenkään enää kerry.)

Arvaatte ehkä, kuinka monta puhelinsoittoa ja sähköpostia tarvitaan ennen kuin vastaus näinkin suoraviivaiseen kysymykseen löytyy.

Kummallinen kenraali

Jotenkin keskinkertaiseksi jäävä kirja ”Jalkaväenkenraali A.E. Martola” ilmestyi vuosi sitten. Eräät vilahtavat nimet toivat mieleeni epäilyn. Otava on ollut oudon hyväntahtoinen; itse ostin vuosi sitten ilmestyneen kirjan poistohintaan, kun olen pyrkinyt lukemaan nämä kenraalijutut tarkkaan. Kovin moni muu ei näytä ostaneen.

A.E. Martola on siitä erikoinen henkilö, että kukaan ei tunnu muistavan häntä mistään yhteydestä tai muistaa korkeintaan nimenä. Silti hänen ansioluettelonsa on sekä sotilas- että siviilipuolelta siinä määrin läkähdyttävä, ettei hurjempaa ole kuin Mannerheimilla. Ja puhe on aidoista ansioista.

Jääkäri, Ranskassa sotakorkeakoulun käynyt, Suomen sotakorkeakoulun perustamiseen keskeisesti vaikuttanut suojeluskuntakiho, jonka tehtävänä oli pidellä esimiestään (Malmbergia) kainaloista pystyssä, kun tämä oli nauttinut runsaasti virvokkeita, sotilasasiamies Ranskassa, lähes kaikkien mahdollisten komiteoiden hyödyllinen jäsen ja sihteeri, Suomen lähes pysyvä edustaja Kansainliitossa, divisioonan- ja armeijakunnan komentaja sodissa ja itse asiassa yksi menestyneimmistä sekä Siiranmäkeä ja Äyräpäätä että etenkin U-asemaa ajatellen, sitten ulkoministeri, maaherra ja paperipatruuna, Helsingin olympialaisten 1952 organisoija ja ykkösmies, Punaisen Ristin puheenjohtaja, maailman ensimmäisen YK:n rauhanturvaoperaation johtaja Suezilla ja pääsihteeri Hammarskiöldin sotilaallinen neuvonantaja, Kyproksen YK-joukkojen komentaja ja niin edelleen.

Tiedän millä suunnalla on herkkiä liikavarpaita. Yritän siksi kirjoittaa kieli keskellä suuta. Nimittäin yritän saada sanotuksi, että sen lisäksi, ettei Martolasta ole paljon juttuja, herjaavia tarinoita eikä sankarikertomuksia, tämä elämäkerta tulee korostaneeksi kiusallisesti, että hän oli jollain vaikeasti selitettävällä tavalla naiivi ihminen.

Ehkä tässä on se sinänsä kovasti tuttu ilmiö, että maailmassa menestyvät ne ihmiset, jotka eivät tiedä, mitä sana ”depressio” merkitsee, joille ongelmat ovat haasteita ja periaatteessa aina selvitettävissä, metafysiikkaa ei ole olemassa ja sielun tutkiskelun sijasta on mukavampaa istua Rotareissa Helsingin Seurahuoneella muiden samanhenkisten kanssa.

Olemme tottuneet siihen, että nykypolven kenraalit ovat täysin näkymättömiä, kun taas sotavuosien suuret päälliköt olivat kirjoituspöytäkenraaleita tai vaarallisia raivohulluja tai ailahtelevia äkäpusseja tai hankalia koleerikkoja tai sitten kovia juoppoja, joilla oli taito livahtaa kriisitilanteessa lähimpään hotelliin ja jättää asiat levälleen. Nimiä ei tarvitse luetella.

Jääkärit olivat joka tapauksessa sekulia sakkia ja kovia pitämään puoliaan. Sekulilla tarkoitan, että joukossa oli työmiehiä ja mökkiläisiä mutta sitten toisaalta pitkälle koulutettuja henkilöitä, esimerkiksi insinöörejä ja maistereita, ja huomattavan suuri määrä silloisen ruotsinkielisen eliitin vesoja.

Aikaisemmin sangen tärkeänä pidetyn ”upseerikunnian” vuoksi keskeisetkin asiat ovat pysyneet piilossa. Vasta tästä Martolan elämäkerrasta luin, miksi jääkärieversti Armas Kemppi vaihdettiin pois JR 7:n komentajan tehtävästä ja tilalle nostettiin Ehrnrooth. Kemppi ryyppäsi ja tappeli ja aiheutti aidosti kiusallisia skandaaleja kerran toisensa jälkeen. Korkean upseerin pitäisi osata sammua rauhallisesti saunaan.

Martola ei sovi tähänkään jaotteluun, koska hän oli nousevan suomenkielisen eliitin edustaja, lääkärin poika, äiti maaherra Ignatiuksen tytär ja setä Mannerheimin kaveri Hannes Ignatius.

Nuorehkon lukijan on syytä muistaa, että Mannerheim oli 1800-luvun ihminen, jolla ei alle 50-vuotiaana ollut mainittavaa kosketusta suomea puhuviin suomalaisiin ja jonka johtamistapa oli jo 1918 ja aina sen jälkeen hermostuttava. Hän ei neuvotellut. Hän ei informoinut. Kuunnella hän saattoi, jos sattui sille päälle. Vaikka kysyjänä olisi ollut tasavallan presidentti kevätkesällä 1944, hän saattoi vastata kivahtamalla esimerkiksi kysymykseen, eikö Kannaksella ole nyt kovin vähän joukkoja.

Useat brittikirjoittajat, kuten Andrew Roberts, ovat viime vuosina kuvailleet vakuuttavasti toisen maailmansodan johtavien sotilaiden ajattelua ja keskinäistä vihanpitoa. Johtavat sotilaat olivat USA:n George Marshall ja Englannin Sir Alan Brook. Pelissä olivat tietysti mukana Roosevelt ja Churchill, mutta jopa Eisenhowever ja Montgomery olivat sitten toteuttajia ja MacArthur, Bradley, Patton ja vastaavat tappelupäällikköjä – prinsessan hipiä ja raskaan sarjan nyrkit sekä erikoisvahvistetut kyynärpäät.

Hitlerin päämajasta on esitetty arvioita, joiden mukaan yksi katastrofien syy oli se, että hän johti sotaa – otettuaan ylipäällikön tehtävät suoraan itselleen – samalla tavalla kuin Mannerheim. Hän ei välttämättä kertonut tärkeistäkään käänteistä etukäteen edes lähimmilleen ja keräsi ympärilleen henkilöitä, joilla ei ollut luonnetta eikä sisua väittää vastaan (Keitel ja Jodl).

Suomessa luullaan edelleen, että kenraali Airo oli päämajan aivot. Olen keräillyt vuosikymmeniä todisteita tuosta päätelmästä mutta asia on mielessäni edelleen avoin. Aito avainhahmo oli kumminkin Heinrichs.

Martola ei uskonut suurhyökkäykseen, edisti puhdetöitä ja oli enemmän kuin innostunut komentokorsunsa laajentamisesta loistohuvilaksi mutta toisaalta häneltä ilmeisesti puuttui kenraalin arroganssi. Ehkä luonteen avain on preussilainen esikuntaperinne – taustalla, vähin äänin, mutta koko ajan lusikka jokaisessa sopassa ja sormi useimmissa piirakoissa. Tuli jalkaväenkenraalin arvo ja kaikki mahdolliset kunniamerkit. Niille hän kuuluukin olleen perso.

Virallinen demagogia

2400 vuotta sitten tiedettiin, että demokratian yksi puute on alttius demagogeille. Esimerkkinä oli yleensä Sokrateen tuomio. Tosin ateenalainen demokratia oli historian koristeluyrityksistä huolimatta muutaman tuhannen toimettoman miehen tapa ratkaista asioita huutamalla kilpaa torilla.

Demagogia tarkoittaa tapaa julistaa asianomaisen itse perättömiksi tietämiä väitteitä kuulijoille, joita julistaja pitää idiootteina. Oman aikamme demagogeja ovat tyypillisesti Veikko Vennamo ja Timo Soini.

On vaikea sanoa, oliko Hitler demagogi. Hänen kirjaansa ”Taisteluni” on aiheellisesti kauhisteltu niin paljon, ettei arviointi ole helppoa. Itse luulen, että Hitler oli suurmies, poikkeuksellinen lahjakkuus ja demagogi.

Perustelen arviotani hänen poliittisten täyskäännöstensä ketteryydellä. Vuosina 1932-1934 hän pukeutui shakettiin ja esiintyi lähes kunniallisena poliitikkona, joka arvosti edeltäjiään. Kun hänet valtaan nostanut SA alkoi näyttää hankalalta, hän pani toimeen Pitkien puukkojen yön, jolloin natsi-ideologian kiihkeästi omaksuneen järjestön keskeiset johtajat surmattiin ja koko organisaatio pysäköitiin sivuraiteelle. Kun SA oli koostunut oleellisesti väkivaltaisista hampuuseista – oman aikansa moottoripyöräkerholaisista – sen paikan ottanut SS oli valiojoukko, johon valituilta tyhjennettiin aivot, jotta heidän olisi helpompi tyhjentää talot ja kylät.

Hitler teki liiton Stalinin kanssa, jota hän oli pitänyt päävihollisenaan 20 vuotta, ja lopetti tuon liiton kahden vuoden kuluttua.

Ennen jo mainittuja herroja ja tovereita kansalaisten täsmäohjaaminen ei ollut teknisesti eikä taloudellisesti mahdollista. Hitlerin, Stalinin ja Maon menetelmät muistuttivat enemmän karjanajoa Villin lännen tyyliin kuin ”vallan mikrotekniikkaa”, josta ranskalaiset alkoivat puhua 1980-luvuilla.

Nyt kun ihmisoikeudet on saatettu voimaan, valtiot ovat ryhtyneet yksin ja porukassa murskaamaan niitä. Yksi ihmisoikeuksista on yksityisyys ja yksityisyyden ydinalue on koti. Valtion edustajilla ei ole tätä nykyä vähimpiäkään estoja saapastella koteihin jakelemaan rangaistuksia, uhkauksia ja iskuja.

Sekä Hitlerin että Stalinin julistama maailmankatsomus oli ”tieteellinen”. Tätä ei lakattu tähdentämästä. Myös meidän valtiomme toimivat ”tieteellisten tosiasioiden” pohjalla.

Nyt niinkin vähäpätöiset julkisen vallan edustajat kuin kunnalliset terveysviranomaiset päättävät siitä, miten kodeissa syödään, juodaan ja naidaan, mitä siellä puhutaan, miten kohdellaan naisia, lapsia ja vanhuksia, tutkitaan onko huoneilmassa haitallisiksi väitettyjä kaasuja, rakenteissa vettä, seinissä sieniä, onko kissanhiekka vaihdettu ja onko vessat varustettu pierunestolaitteilla.

Kunta tai valtio lähettävät poliisin penkomaan tietokoneen – muun syyn puuttuessa lapsipornoepäily on aina käypä peruste – selaamaan kirjahyllyt ja tilaamaan operaattorilta puhelimen tunnistetiedot, joihin aivan taatusti liittyy muutakin kuin tietoja soitettujen ja vastattujen puhelujen osapuolista ja ajankohdista.

Jo pitkään oravia ja koppakuoriaisia on suojeltu tehokkaammin kuin ihmisiä. Toimiiko Pentti Linkola oikeusministeriön tai eduskunnan neuvonantajana? Hänhän on sitä mieltä, että ihminen on paljon pahempi eläin kuin rotta tai streptokokki.

Jos ihminen juo kaljaa lapsen nähden, aletaan harkita lasten huostaanottoa. Jos hän vetää viikonlopun kuluessa mäyräkoiran ja hörppää pullon suusta päälle tiukkaa viinaa, hän on huono ihminen eli alkoholisti, ja häneltä viedään sekä kansalaisoikeudet että vapaus.

Käsien peseminen on juuri tullut pakolliseksi. Turha luulla, että määräys kumottaisiin oletetun influenssaepidemian kadottua tai että kätteleminen eli ihmisen koskettaminen rauhanomaisin aikein palaisi enää muotiin.

Kiroileminen on ulkoistettu valtion valvomille televisio- ja radiokanaville. Muu media on mainiossa kunnossa. Se mittaa omaa uskottavuuttaan kuin luulosairas pulssiaan, ja tulos on kerta kerralta rohkaisevampi.

Ihminen ei saa olla lihava, likainen eikä laiska. Kun ottaa huomioon, että ihmiset ovat olleet, kieltämättä kukin mahdollisuuksiensa mukaan, lihavia, likaisia ja laiskoja noin 80 000 vuotta, muutos on dramaattinen.

Nämä ovat niin selviä asioita, ettei niistä kannattaisi kirjoittaa, ellei mukana olisi huutava vääryys. Melkein koko Afrikka tekee jo kuolemaa, väitetyt tulevat supervallat Intia ja Kiina ovat johtavia elinympäristön tuhoajia ja oman kansan köyhdyttäjiä, ja seuraavaksi menee Eurooppa. Makea vesi, 1 % maapallon vesivaroista, alkaa nyt loppua. Kriisiä ei aiheuta juomavesi, vaan teollinen kastelu. Pitäähän luonnottomille valtiomiehille ojentaa luonnottomasti kasteltuja kukkia.

Vastaan jupisevat kaltaiseni eli hyväosaiset eläkeikäiset, joista hupsuimmat julkaisevat huoliaan kirjoina ja yrittävät siten pidätellä kunnon kansalaisia poissa tärkeästä toimestaan, kuluttamasta ja toistelemasta virallisen demagogian alustamia asioita.

Hissillä viinakauppaan

Meillekin tänne maalle (Uudellemaalle) rakennetaan tornitaloja. Ensi kauhistuksen haihduttua huomaan, että ajatus on sama, jota olen kaupitellut muutamille tehtailijoille. Eikö ole holtitonta rakentaa tehtaat edelleen halleiksi? Se oli välttämätöntä niin kauan kuin trukit olivat huonoja ja lattian päällyste epäluotettavaa ja energia käytännössä ilmaista.

Torni on luultavasti oivallinen asunto ajatellen ilman laatua ja melua. Disclaimer: jos jatko rupeaa tekemään pahaa korkean paikan kammosta kärsiville, lopettakoon kaikin mokomin lukemisen.

Ainakin Kone Oyj saattaisi innostua ajatuksesta tehdä tehtaista tornitaloja – 50 – 100 kerrosta per yksikkö.

Torni on parempi ratkaisu ajatellen kiinteistötekniikkaa, kuten vettä, viemäriä ja lämmitystä, ja energian kulutuksen kannalta se olisi merkittävästi matalia rakennuksia edullisempi. Pystysuoran ja kuljettamien voimasta voi ottaa osan talteen. Painavan kaman roudaaminen ajoramppia lastaussillalle ei ole olennaisesti kalliimpaa kuin kolarialtis harhailu kuormauspihalla. Kylmiä seiniä ja kattoja on paljon vähemmän ja hukkalämmön talteen ottaminen on tornissa teknisesti halvempaa kuin hallissa. Vallitsevan valon monipuolinen käyttö voisi avata mahdollisuuksia sekä tarpeen että ihmisten kannalta; uskon että auringonvalo vaikuttaa vireisyyteen.

Liukuhihna eli kuljetin on kuulemma Henry Fordin keksintö, vaikka todellisuudessa Fordin todellinen teollinen oivallus oli käytössä Venetsian arsenaalissa jo 800 vuotta aikaisemmin. Kysymyshän on pohjaltaan standardoinnista, toleransseista ja työvaiheiden rationaalisesta erottelusta. Venetsia kehitti ensimmäisenä maailmassa sota-alukset, jossa kaikki, mastoista köleihin oli hyvin nopeasti vaihdettavissa tarvikeosiin.

Keskiajan tornitaloja voi tarkastella esimerkiksi Bolognassa. Rooman kaupungin tornit ovat menneet kierrätykseen, koska niistä sai hyvää rakennuskiveä halvalla.

Ainakin Bolognan tornit olivat nykyisten televisiotornien suoria edeltäjiä. Pääasioita olivat roskaväen silmälläpito ja puolustusnäkökohdat. Hyvin tehtyä tornia on huomattavan vaikea valloittaa rynnäköllä ja siihen on myös vaikea osua tykillä. Sen kokivat viimeksi Neuvostoliitto-Venäjän Omon-joukot Baltiassa 1990-luvun alussa. Edes polttamisesta ja savustamisesta ei tahdo tulla mitään.

Kuvittelen että keskiajalla portaissa kiipeilyä ei pidetty ongelmana. Välimeren seudulla monet kaupungit rakennettiin juuri oikeaan kohtaan eli kohtuullisen jyrkkään rinteeseen 1/3 korkeudelle huipusta laskien. Taistelusta ylämäkeen on kokemuksia esimerkiksi niillä amerikkalaisjoukoilla, jotka valloittivat kuukaudesta toiseen Monte Cassinoa.

Todellisuus jäljittelee taidetta.

”Diehard I”, mielielokuviani muuten, kuvauspaikka Santa Monican Fox Towers, esitteli ja tutki merkillisen keskittyneesti tornitalon haavoittuvuutta niin että mukana olivat varmaan kaikki muut keinot paitsi se Al Qaidan Japanin kamikaze-lentäjiltä kopioima keino. Japanilaisten kunniaksi on muuten sanottava, että panssarilaivan tuhoaminen pikku lentokoneiden kyytiin mahtuvilla aineilla oli aikamoinen temppu.

Tehdaskäytössä liukuhihna olisi tornissa pystysuorana ovela keino hyötyä painovoimasta.

Minulla on ilo ja etu asua talossa, jossa ainakin joku toinen pärjäisi vielä tuollaiset 20 vuotta, 85-vuotiaaksi. Mutta kyllä Muumitalo olisi mahtava!

Espoon kaupunki soitti minulle taannoin ja vaati toimittamaan takaisin apulaitteet, jotka oli toimitettu isääni varten hänen asunnolleen. Kysyin oliko puhe muun muassa kahvoista kylpyhuoneessa ja ulko-ovella. Oli kyllä, ja Pohjois-Espooseen ja sassiin, koska heillä ei ole aikaa ajella. Kysyin, tarvitsevatko he takaisin myös ruuvit. Sitten tulin maininneeksi 86-vuotiaasta äidistäni, joka majailee tuossa samaisessa asunnossa ja jatkoin keskustelua. Pian virkavaltaisuuden kyllä kiitettävästi hallitseva keskustelukumppanini melkein itki ja alkoi pyydellä anteeksi, mielestäni aiheeksi.

Kyllä niitä ripoi ja valoi saa olla. Mutta miksi nelikerroksinen omakotitalo ei olisi oivallinen? Alakerrassa autosuoja mahdolliselle omalle autolle ja kaupan autolle sekä kylmä ja viileä säilytystila ja siellä höyläpenkki tykötarpeineen. Ensimmäinen kerros keittiö ja sauna plus kylpyhuone. Toinen kerros oleskelutilat. Kolmas kerros makuuhuoneet. Neljäs kerros – perässä vedettävät köysiportaat ja käynti luukun kautta – syvähenkistä elämää varten, ikkunat neljään suuntaan tai ei – viiteen eli myös ylös! Hissi osittain mekaaninen. Parvekkeissa talja koukkuineen esimerkiksi Ikea-sohvan sisään saamiseksi. Keskushormi ja lähellä sitä nousut sähkö- ja kuitujohdoille sekä ehkä keskuspölynimurin putki. Ylimmän kerroksen ikkunoiden väliin törmäpääskyn pesimäpönttöjä. Ikkunalaudalla tähtikartta.

Otsikko on sekä päättäväisen henkilön keskipitkän tähtäyksen suunnitelma että muunnelmani L. Mallen elokuvan nimestä ”Hissillä mestauslalle”, L’ascenseur sur l’echafaud – tunnettu Miles Davisin elokuvamusiikista. Elokuva ei sovi Kone Oyj:n edustajille, koska jännityskertomuksen keskeinen elementti on hissi, joka menee rikki eli jää jumiin, kun sankari on poistumassa rikospaikalta. Ja Jeanne Moreau odottaa ja vetää röökin toisensa jälkeen.

Älä osta kameraa

Olin tavanomaisilla retkilläni ja katselin Hienostoliike Anttilassa vedenkeitintä, joka lupaa kiehuvaa vettä 5 sekunnin kuluttua napin painamisesta. Neskahvit ovat ihan hyviä ja espressokeittimet huijausta; ne pitäisi pestä vahvoilla teollisuuskemikaaleilla aina seitsemän kupin välein, jotta juoma maistuisi hyvältä.

Kuten joku kirjoittaja, nautin itsekin siitä hitaudesta, jolla kuplat ilmestyvät ja vesi alkaa kiehua. En enää ymmärrä, miksi jälki-istunto oli rangaistus. On suuri nautinto seisoa ikkunassa ja jarruttaa kaikkia ajatuksia ja mielikuvia. Tunti on kuin tuokio.

Yleistäisin varovasti: hitaus on elämänarvo, jonka merkitystä ei ehkä tajuta, jolle ei osata antaa arvoa. Pariisissa Pont Mirabeau ei ole erikoisen hyvä paikka, vaikka Apollinaire sellaista väitti. Moni muu silta on parempi, ja niillä melkein kaikilla on veteen tuijottajia. Vesi on hidas mutta suunnattoman vanha ja vahva.

Seuraava etappi oli lehtiteline. Englanninkieliset valokuvauslehdet ovat melkein pelkkää Canonin ja Nikonin mainosta, mutta muuan saksalainen julkaisu, jota Rautakirja syystä tai toisesta pitää kioskeissa, on aivan erinomainen. Koska se on kallis, katson tarkkaan, millaisia mittaustuloksia muuan Panasonicin Leican nimeä kantava objektiivi on saanut.

Kotimainen julkaisu on minulle liian taiteellinen. En lämpene kisailulle kummallisimmasta kuvasta.

Mutta sitten mulla sytytti!

(Ruusuneeminolkaveikko kertoi painiottelustaan. ”Minä en kuvia kunnoittanu, vaan nakkasin sen körmyn niskalenkistä mattoon niin että monot vilahti. Ja kansa hurras! Kun ihmiset oli päästäny suoraa huutoa ainakin viis minuuttia mä rupesin ihmettelemähän. Sitten mulla sytytti. Trikoot oli revenny.”)

Olin kantanut murhetta harmaista säistä ja valokuvailukauden päättymisestä. Lehti yllytti. Minulla on sellainenkin periaate, etten hevin osta uutta vehjettä ennen kuin olen opetellut vanhan käytön todella kunnolla. Niinpä valokuvasin kirjapinojani ja hyllyä ja kokeilin hitaita suljinaikoja ja nopeita asetuksia.

Lumix G 1:n kenno kestää reippaasti 800 Asaan ja nippanappa 1600:an. Viis minä kohinasta, ellei se nyt mahdottomiin mene.

Olin siis lukenut, että Nikonin tietyssä uutuusmallissa herkkyysasetus ulottuu – noin 100 000 Asaan.

Sitten mulla sytytti!

Leikimme joskus kauan sitten neuvostoliittolaisella hämäränäkölaitteella. Siihen aikaan sotilasmateriaalia sai kirpputoreilta. Siis: valonvahvistimet tekevät tuloaan digikameroihin ja kohta pystyy kuvaamaan säkkipimeässä tai melkein. Vakaimet ja erilaiset jalustat sallivat aika pitkiä valotuksia – ja uusi maailma avautuu.

Jo kesällä olin alkanut hävetä tyhmyyttäni ja ylimielisyyttäni. Kameroiden valmiit idioottiohjelmat ovat nimittäin erittäin käyttökelpoisia. Ihastuttavin on huutokauppamoodi. Kamera ottaa kolme kuvaa ja tarkentaa ja valottaa ne hiukan eri tavoin. Tuloksena on todennäköisesti käypä kuva nettiin.

Ellette uskoisi, esimerkiksi juomalasin (Aino Aalto) valokuvaaminen on vaikeaa, ja esimerkiksi nettiostaja haluaa nähdä mm. sen, onko lasi ehjä. Tosi vaikeita kohteita ovat puukko tai kupera koru. Puhe on koko ajan harrastelusta eli en rupea hankkimaan valonheittimiä enkä reflektoreja vaikka kieltämättä pieni valoteltta houkuttelisi tiettyihin skannausongelmiin – esimerkiksi ylisuuri karttakirja.

Otsikkoni oikeuttaa meneillään oleva hintakehitys. Kameroiden hinnat tulevat todella rajusti alas. Hintaluokka 200 – 400 euroa tarjoaa suurenmoisia vehkeitä. Tutkin mutta kieltäydyin ostamasta Lumixin uusinta versiota, koska en harrasta videokuvausta; siinä olisi ollut mukana mm. stereoäänitys ja tietenkin skarppaus zoomauksen aikana. Ja puoli tuntia liikkuvaa kuvaa stillikameralla! Hinta alle tonnin.

Arvaisin etteivät Canon ja Nikon ole enää kauan itsenäisiä yrityksiä. Isot pojat ovat asialla ja ostavat brändit ja tarvittavan määrän asiantuntemusta. En esimerkiksi hetkeäkään kuvittele, että Panasonicin kanssa ”yhteistyössä” oleva Leica saisi ihan itse tehdä muuta kuin näitä viiden tuhannen euron runkoja (M9). Kyllä se on Japani kun määrää.

Jospa japanilaiset muistaisivat tussipiirroksensa ja tekisivät todella kömpelöitä ja vaikeakäyttöisiä kameroita! En voi olla myöntämättä, että ihailen heidän ja kiinalaisten grafiikkaa, harrastelijamaista viivaa, jonka opettelemiseen menee elinikä.

Japanilaisen kulttuurin ihailijaksi en ilmoittaudu. Monet sen keskeiset osat ovat peräisin suoraan preussilaisista sotilasakatemioista. Edes kamikaze-lentäjät eivät olleet keskiaikaisia friikkejä, vaan lausuivat syöksyessään pahki panssarilaivaan ulkomuistista Goethea, Schilleriä ja tietysti Nietzscheä.

Saako lapsille valehdella?

Minusta lapsia saa narrata. Suvun naisissa on joitakin, jotka ovat ehdottomasti vastaan. Lasten narraaminen olisi typerä, vanhanaikainen pohjalainen tai joka tapauksessa maalainen tapa.

Paheitteni sangen pitkään listaan kuuluu flirttailu vauvojen, natiaisten ja taaperoiden kanssa esimerkiksi kassajonoissa tai kulkuneuvoissa.

Pienen lapsen katse on niin viisas, ettei aikuinen voi alkuunkaan kilpailla. Usein katse vihjaa, että kysymyksessä oleva kolmivuotias on juuri viimeistelemässä rekursiivisen algoritmin matemaattista todistusta.

Sanoin yhdelle tällaiselle: ”Et muuten tiedä, kuka minä olen. Olen joulupukin vanhempi veli.”

Tapausta käsiteltiin, ja puhuteltu ja hänen äitinsä tulivat siihen tulokseen, että setä narraa.

Kirjallisuudessa on paljon kuvauksia lasten narraamisesta kasvattamistarkoituksessa. Luonteenomainen on ”Vaasan Jaakoon” (J.O. Ikola) pakina, jossa päähenkilö, eli Pikku-Jaska itse, lähetetään äidin asialle naapuriin hakemaan lainaksi makkaramittaa ja kiskonkaavaa.

Muunnelmia riittää, ja usein kysymys on esineestä, jota ei ole olemassa.

Ehkä samaa sarjaa on se työpaikkakiusaaminen, jonka muistan itsekin. Kun olin keskenkasvuisena tuuraamassa äidinisän autokorjaamolla, monttöörit (huomatkaa sana – autonasentaja on myöhempi nimike) kävivät vähän väliä kysymässä työkalukopista esimerkiksi loukkuleukaa, ja jouduin miettimään pääni puhki, onko tämä nyt asiaa vai ei.

Tulkitsisin että tämä tällainen on ottamista yhteisön jäseneksi. Lukisin samaan sarjaan etenkin Itä-Suomessa tyypillisen tavan käyttää arkisista asioista kummallisia, vitsikkäitä nimiä. Ei pyydetä kinkkua vaan ”kilijuvan pintoo” eikä sokeria vaan imelää kiveä eikä kermaa vaan ammun hyvvee.

Lapsilla ei ole todellisuudentajua. Mielikuvitus, eilinen ja huominen sekoittuvat.

Todellisuus on tyhmempien aikuisten artefakti eli keinotekoinen tuote. Tietysti, kun sormeni jää komeron oven väliin, todellisuus toimii tässä ja nyt. Kipu ei totisesti ole kuviteltua, vaikka toisaalta monissa tilanteissa sormen kivun voi lopettaa nauttimalla kemikaalia, joka vaikuttaa aivoihin. Se on ihmeellistä. Olen nähnyt ja kokenut tavallisen päänsäryn katoavan peukalonjuurta painelemalla. Viime vuosikymmeninä jokseenkin unohduksissa ollut hypnoosi voi vaikuttaa saman.

Siis kipu on aivoissa eikä sormessa. Ei ole. Tämä voin osoittaa kielenkäyttömme ja todellisuuskäsityksemme epämääräisyyden. Ei taida olla viisasta yrittää sanoa, missä kipu ”on” varsinkaan ellei tiedä, missä lapsi on.

Huomisen vaikutus nykyhetkeen on selvä. Tyypillinen tulevaisuuden tunkeutuminen nykyhetkeen on pelko. Tyypillinen pelko on: onko huomaamani luomi ns. pahanlaatuinen. Se on tätä tai tuota jo nyt mutta pelko kohdistuu tietoon, jonka saa tutkimuksen jälkeen ja siihen, mitä merkitsee melanooma.

Kuolemanpelko on kulttuurimme perustekijöitä ja taitaa erottaa meidät esimerkiksi eräistä aasialaisista suurkulttuureista. Tällä hetkellä tuota pelkoa käsitellään perinteiseen tapaan vaikenemalla.

Menettely on ymmärrettävä mutta vaarallinen. Kuolemanpelko yltyy välillä pandemiaksi, kuten keskiajalla hiukan ennen Mustaa surmaa, ja voi olla, että se liittyy tavalla tai toisella joukkomurhaamisen perinteeseen.

Ilman tulevaisuuden ja menneisyyden tajua käsillä olisi vaikea afasiatapaus ja esimerkiksi kertomusten ymmärtäminen olisi mahdotonta. Tämä on yksi syy kirjallisuuden – tarinoiden – ylivertaiseen tärkeyteen lapsille, ja aikuisille.

Olen koettanut kopistella muistiani hiukan laihoin tuloksin. Kysymys on lapsen narraamisesta, jonka tarkoitus siis mielestäni on harjaannuttaa pientä arvioimaan kuulemaansa ja näkemäänsä ja rikastaan kykyään olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa eli siis tulla toimeen maailmassa.

Voisi olla Arvilyn eli Arvid Lydeckenin laajaa tuotantoa. Hän oli Hannu Marttilan isän ”Jukka H. Puntarin” edeltäjä Otavassa ja lastenkirjallisuuden urakkamies sekä Strindbergin taidesalongin johtaja (k. 1960). ”Kotoa ja kaukaa”…? Samaa satsia kuin Nokian mainokseksi oiva ”Telefooni Afrikassa”.

En siis muista lorua tai lastenrunoa, joka alkaa ”Mummo kertoi satusarjan, kuinka Kekri kaitsi karjan…”
Sitten tulee luettelo kaikenlaisia satuolentoja, ja lopuksi mummo huokaa kuulijalle, joka on pieni tyttö, nimeltään Lotta, että tällaisia sitä kerrottiin mummon aikana, ”Lotan laisna lapsukaisna”.

Ja siihen Lotta sanoo runon mukaan, että nyt mummo narrasi. Onhan se mahdoton ajatus, että mummo ei olisi ollut aina mummo, vaan pikkutyttö.

Kiistettävyydestä

Eilen oli puhe valehtelemisesta, tänään vaikenemisesta.

Vaikenemalla valehteleminen on keskeinen kohta erilaisissa valan kaavoissa. ”Siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.”

Tämän takia käytännössä esittää suurta osaa käsite, joka on vailla selvää suomenkielistä nimitystä, deniability. Kiistettävyys on likimääräinen käännös.

Haluatko todella tietää? Kysymyksen kuulee silloin tällöin. Haluatko todella tietää, oletko ottolapsi? Itse en ole. Synnyin kotona ja esteettömiä todistajia oli lähihuoneissa runsaasti saapuvilla kätilö Rauha Lehtosen lisäksi.

Tuollaisen kysymyksen takana on moraalinen ja psykologinen arvoitus. Väittäisin, että on tilanteita, joissa on oikein ja onnellista jäädä tietämättömäksi.

Joku hakee kiihkeästi virkaa, johon luuleekin pääsevänsä, mutta hanke kaatuu. Myöhemmin haave toteutuu. Eikö ehkä ole parempi säästyä tiedolta, että projektin torppasi nykyinen kollega NN?

Henkilöhistorioissakin tehdään usein se virhe, että uskotellaan ihmisen pysyvän pohjimmaltaan samana vuosikymmenestä toiseen. Ei se pidä paikkansa. Toisista tulee parempia, toisista huonompia, kolmansista erilaisia.

Jos korkeassa asemassa olevalla poliitikolla – ajatellaan esimerkiksi presidentti Obamaa – on erittäin hyviä avustajia, nämä eivät kerro korkealle esimiehelleen kaikkea, mitä tämä keksii kysyä. He toisin sanoen saattavat valehdella, ainakin vaikenemalla.

Tästä on se etu, että korkea esimies voi jakaa täysin rehellisesti esiin tulevasta asiasta virheellistä tietoa esimerkiksi toisille valtion päämiehille. Valehteleminen on vaikea taito, ja siitä kiinni jääminen voi olla tuhoisaa.

Tällainen ”kiistettävyyden” vaaliminen on myös äärimmäisen vaarallista. Tiettävästi kaamea J. Edgar Hoover, FBI:n pitkäaikainen johtaja, käytti juuri tätä perustelua, jos jollakulla oli otsaa kysyä, miksi presidentille ei esimerkiksi ollut kerrottu, että Washingtonissa harjoitettiin 1960-luvulle tultaessa salakuuntelua enemmän ja taitavammin kuin Moskovassa.

Tuloksena oli salainen tyrannia eli kuten sanotaan ”valtio valtiossa” monine korruptioilmiöineen.

Ei ole ihme, että kun Stalinin käsitettiin todella kuolleen Kremlin makuuhuoneeseensa, monelle tuli kiire. Miten salaisen poliisin ynnä muiden elinten (NKVD) päällikkö Lavrenti Berija (kuvassa yhdessä korkean esimiehensä kanssa) lopulta kuoli, on jäänyt hiukan epäselväksi. Joka tapauksessa hänet todettiin pikaisesti kansanviholliseksi, kapitalistien agentiksi, terroristiksi (!) ynnä muuta ja teloitettiin.

Liikkeenjohdon oppaissa saisi kiinnittää enemmän huomiota havaintoesimerkkeihin esimerkiksi siitä, miten säilyttää henkensä korkean esimiehen suosiossa. Asiaa selvittelivät jo roomalaiset historiankirjoittajat, mutta keinoa ei ole toistaiseksi löydetty. Salainen tieto voi olla erittäin hyödyllistä – esimerkiksi paikkansa pitämätön väite Himmlerin juutalaisuudesta – mutta se voi olla myös tappavaa.

Suomessa poliitikkojen perinteenä on valehdella reippaasti. J.K. Paasikivi oli tämänkin asian suvereeni mestari. Hän jätti jälkeensä todisteet – puheita ja julkilausumia yhteen suuntaan ja päiväkirjamerkintöjä toiseen

Mauno Koivisto kehitti hienon tekniikan. Hän vastasi kysymyksiin niin perinpohjaisesti, ettei kukaan ymmärtänyt. Esko Aho hallitsee televisiotekniikan. Hän katsoa nakittaa kameraan säteillen vilpittömyyttä ja vastaa mihin tahansa kysymykseen asian vierestä. ”Onko hallitus tietoinen nakkimakkaran hinnasta?” ”Kyllä, hallitus on seurannut asiaa erikoisen täsmällisesti, koska nakkimakkaraongelma on monessakin suhteessa samanlainen kuin keskustapuolueen voimakkaasti ajama…(mitä tahansa).”

”Plausible deniability” eli ”perusteltu kiistettävyys” on todellisuudessa erittäin mielenkiintoinen käsite – tietotekniikassa. On mahdollista käyttää useita salakirjoitusavaimia, joita vailla kryptattu teksti ei aukea. Siten yhden avaimen haltijaa on turha kiduttaa, eikä kiduttaja tiedä eikä kykene selvittämään, montako avainta on todellisuudessa olemassa.

Kirjakaupastä löytyy aivan loistava Zürichin Teknillisen korkeakoulun tietojenkäsittelytieteen didaktiikan professorin Juraj Hromkovicin teos ”Alogithmic Adventures. From Knowledge to Magic”. Sen kryptografiaa koskeva jakso sisältää perustiedot – laajemmin kuin Wikipedian artikkeli ”Plausible deniability”. (Kysyin: Hromkovic on todella kova tekijä.)

Tuon kirjan innoittamani olen ajatellut hankkia huoneeseeni muovikyltin ”Hotelli Hilbert”. Kirjassa kerrotaan tuosta hotellista, jossa on äärettömän monta huonetta ja jonka eteen pysäköi bussi, jossa on äärettömän monta matkustajaa…

(Murtamaton salakirjoitus on tietysti olemassa – kun avain on yhtä pitkä kuin viesti. Lähettäjä voi turvallisesti väittää, ettei salattua viestiä ole tai että syötiksi salattu teksti oli se oikea.)

Valehtelemisesta

Perustelun hylkääminen siksi, että sen esittäjä on vastenmielinen tyyppi, on ns. ad hominem –argumentti, jollaisia pidetään aiheellisesti arvottomina. Niitä pidetään myös hyvän tavan vastaisina.

Toisin kuin luullaan, meilläkin on väittelemisen sääntöjä. Professorista riippuen niitä pidetään yllä jopa seminaareissa ja tohtorinväitöksissä. Niillä on merkitystä myös oikeudenkäynneissä. Eduskunnassa ja – jälleen – puheenjohtajasta riippuen valtuustoissa ja lautakunnissa niitä suorastaan valvotaan.

Suomessakaan eduskunnassa nimenomaan ei saa sanoa, että ”edustaja N.N. valehtelee”.

Kekkosta 50-luvulla presidentiksi puuhattaessa olin joskus alaikäisenä matkaseuralaisena mukana. Jossain Lapualla Niilo Kosola, pitkäaikainen kansanedustaja (kok.), piti juuri puhetta, kun Kustaa Tiitu (ml.), saman pitäjän suuri poika, harppoi sisään jatsarisaappaissaan ja huusi ovelta käsillä ollutta asiaa kuulematta: ”Äläkää uskoko Kosoolaa, Kosoola valehteloo.”

Klassikko jo syntyessään. Ja mitäpä sitä kieltämään, että Niilo K. oli Vihtorin poika, tosin maltillinen ja harkitseva sekä esiintymisessään että politiikassa.

Vuosikymmeniä myöhemmin opin, että siinä on siis kaksi tuomittavaa argumenttia yhdessä virkkeessä.

Tässä ei ole kuitenkaan puhe totuudesta, vaan valehtelemisesta.

Eduskunnassa kuuluu sanoa: ”Kansanedustaja NN:n esittämät tiedot eivät pidä paikkaansa…” Ja asiaan kuuluu esittää oikeammat tiedot.

Oikeudenkäynnissä ei saa sanoa: ”Kantaja valehtelee”, vaan ”kiistetään”. Yleensä on täsmennettävä, kiistetäänkö tosiasioina esitetty, jolloin tarpeen on todistelu, vain tosiasioina esitetystä tehty oikeudellinen johtopäätös, jolloin turvaudutaan lainoppiin, oikeuskäytäntöön tai oikeuskirjallisuuteen lain oikean sisällön ja tulkinnan selvittämiseksi.

Jopa lehtimiehet sekaantuvat joskus – ”tuomittiin vastoin kiistämistään” tarkoittaa siis että joku väitti yhtä mutta todisteet osoittivat toista. Vielä useammin muuten ihmiset erehtyvät termeistä. Kun maallikko sanoo ”tein sen aivan vastoin parempaa tietoa”, hän luultavasti erehtyy ja yrittää sanoa hienosti toimineensa seurausta tarkoittamatta eli vahingossa. ”Vastoin parempaa tietoa” tarkoittaa kuitenkin rikosoikeudessa tahallisuuden ankarinta astetta – tiesi tarkoin, mitä asiasta seuraa, ja teki kuitenkin. Ero on suurimmillaan tapaturman ja elinkautisen ansaitsevan murhan ero.

Jostain syystä suurvalehtelijat eivät ole suomalaisessa perinteessä tavallisia – lukuun ottamatta Nätti-Jussia, jona käsitys moraalisesta krapulasta oli selvä. Oli kuulemma kerrankin ihan mietityttänyt, kun ryyppäämisen jälkeen aamulla Ounasvaaran rinteessä herätessä vieläkin oli kummassakin kainalossa kuristunut poliisi.

Englannin kielessä tällä tarinatyypillä on nimi, Tall Stories. Sanotaan että ne ovat erikoisen suosittuja syvässä etelässä, etenkin Texasissa.

Mestarivalehtelijoilla taas on pysyvästi mestat muun muassa markkinoinnissa.

Alan ammattilaiset itse sanovat, että mainonta on vain etevää tuoteinformaatiota. Niin hyviä valehtelijoita he ovat.

Suomessa sekä kirjallisuudessa että tarinoissa mielenkiintoisen aliedustettu laji on myös muun maailman suosikki, ”con-man”.

Nähdäkseni tämä ei ole alkuunkaan sama asia kuin ”veitikka”. Jos suomentaa pitäisi, mieluummin sitten ”huijari”. Sanakirja tietää ”henkilö, joka käyttää hyväkseen toisen hyväuskoisuutta (luottamusta)”.

Vain Haanpää on jättänyt pysyvän jäljen tähän lajiin (”Taivalvaaran näyttelijä”). Yhteiskunnallinen kehitysaste ei oikein kelpaa selitykseksi.
Niin vain on, että myös ”merimiesjutut” viittaavat Paroni Münchausenin kotiseuduille. Merimieslauluista ”Intian kuu” (Intiassa kuukin on kuumempi, oo-hiio-hei…) on merkitty tietokantoihin Masa Jäppilän sanoitukseksi. Epäilen valeeksi.

Tunnettu ja suosittu ja perinteellinen saksalainen liioittelulaulu, jonka Palle on suomentanut oivallisesti on ”Pelko pois, Rosemarie”. Kimppuuni sain ma suuren hain – sen tapoin nyrkilläin mä vain, ja sitten laivan kiinni uin…” Lajityypin mestari oli hyväntahtoinen pallinaama Heinz Rühmann, jonka ”Ich brech die Hertzen…” on mainio. ”Murskaan ylpeimpienkin naisten sydämet, sillä olen niin kovin myrskyisä ja intohimoinen.

Satun tuntemaan myös tosielämästä joukon ihmisiä – osa heistä merkittäviinkin asemiin kohonneita – että he pystyisivät viidessä minuutissa myymään kenelle tahansa tai ainakin minulle Helsingin Pitkänsillan tosi törkeällä hinnalla ja vielä niin, että kiittäisin molemmin käpälin kättä puristaen, vedet silmillä ja ääni paksuna, miten sainkaan tämän tilaisuuden kantaa korteni kekoon luovuttamalla koko mukaan sattuneen ja pankkiin pantatut omaisuuden, auton avaimet, kellon rannasta ja paikat hampaista näin jaloon tarkoitukseen.