Usein

 

Sama kirja kannattaisi lukea 52 kertaa vuodessa. Kirja voisi olla Tšehovin novelleja. G. Grassin “Kissa ja hiiri” tai jokin vastaava.

Keskustelussa hyvin suosittu ja samalla hyvin typerä ajatus on, että kirja luetaan ja peliä pelataan. Ruudulta seurataan esimerkiksi sarjaa.

Noin ilmaistaan ohimennen, että kirja luetaan yhden kerran, yhden ainoan kerran. Peliä pelataan jatkuvasti, esimerkiksi joka päivä tai joka viikko.

Näin syntynyt väärinkäsitys ja näin oon romahtanut kirjojen ja lehtien painaminen, myyminen, ostaminen ja lukeminen.

Olkaa kaikin mokomin eri mieltä, mutta minusta lukemisen laiminlyöminen on sama asia kuin itsensä sokaiseminen lyömällä sakset silmiinsä, tai puhekyvyn poistaminen esimerkiksi menemällä leikkaukseen poistattamaan äänihuulensa.

En suuresti ihmettelisi, jos henkilötietoihin ja siis kännyköihin ja vaikkapa rintamerkkeinä yleistyisi ilmoitus “vapaaehtoisesti sokea” ja “vapaaehtoisesti mykkä”.

Jos nyt joku sokea tai kuuro henkilö pahastuisi tästä, se ei ole tarkoitukseni. Mielestäni on onnellista olla näkevä ja kuuleva ja näiden aistien ongelmat käsitän viaksi.

En ole huomannut kenenkään pitävän ongelmana, että seinällä on sama taulu joka päivä. Viimeksi kuluneen vuosikymmenen olen rakastanut vanhaa karttaa, jonka ostin muinoin isälleni lahjaksi. Joskus kaipaan Picasson varhaiskauden “Nuorukaista je hevosta”, jonka painokuva oli seinällämme pitkään, ja Kleen Sinbad-kuvaa, samasta syystä.

Olen hyvin lähellä sitä romaanihenkilöä, joka ei kyennyt aloittamaan päiväänsä kuuntelematta tiettyä Bachin fuugaa (“pieni fuuga” g-molli, BWV 578, kesto noin 3 minuuttia). Beethovenin pianosonaatin, yhden tai useamman kerralla, olen tänä vuonna kuunnellut ainakin 100 kertaa. Kaikki 32 pianosonaattia olen kuunnellut ainakin 32 kertaa tänä vuonna, aikaisemmin monesti useammin.

Moni luulee, että romaani tai novelli olisi eri lukukerroilla sama. Se ei ole totta. Lukeminen ei ole vastaanottamista, vaan vuoropuhelua. Fysikaalisesti hyllyssäsi oleva kirja ei ehkä muutu, mutta itse muutut ja lisäksi olet eri aikoina eri vireessä ja myös mielialasi vaihtelee. Esimerkiksi poikani kanssa jompikumpi voi kysyä täysin luontevasti: miltä Waltari nyt tuntuu tai kolahtaako “Tuntematon sotilas” nyt. Viimeksi olimme molemmat sitä mieltä, että jossain vaiheessa syvästi ihailemamme “Mikael Karvajalka” tuntui jotenkin keinotekoiselta, vaikka emme kumpikaan monen lukemisen jälkeen muistaneetkaan koko juonta. Olemme molemmat sillä kannalla, että ihan mielellään sitä katsoo kelloa mutta että kellotaulu näyttää erilaiselta kuin koneisto. Joskus sitä haluaa nähdä koneiston, mutta yleensä ei. Itse en kurkistele edes auton moottoria, ellei siinä ole mitään vikaa.