Sivun näyttöjä yhteensä

9. syyskuuta 2022

Mainos


 

”Lumikuningatar”, koko illan suomalainen satuelokuva vuodelta 1986, esitetään 10.9.2022 kello 14.00 elokuvateatteri Rexissä.  Se on osa Rakkautta ja anarkiaa -tapahtumaa. Erikoisuus on ”dress-along” eli katsojille annettu kehotus pukeutua elokuvan mukaisesti, siis satuasuihin. Lippuja on vielä. 

 

Elokuva masteroitiin hiljattain. Sekä kuva että ääni toimivat hienosti. Kun teos on teatterielokuvan kaudelta ja valkokankaalle tehty, kokemus on hyvin erilainen kuin television ruudulta katsoen.

 

Otsikko tarkoittaa, että olen asiassa täysin jäävi. Ohjaaja on puolisoni. Muistan filmin ensi-iltaviikolta elokuvateatteri Bristolissa ja muistan senkin, että kuvan suuruus tuntui joissakin kohdissa melkein häiritsevältä. Se puolestaan johtui siitä, että minulla on kaikin puolin liiallinen elokuvateatteritausta, koska perheelläni oli 200-paikkainen elokuvateatteri niin että istuin ylioppilaaksi tuloon asti vähintään kaksi iltaa viikossa elokuvissa. Toisin kuin joku voisi luulla, kyllä meillä näytettiin elokuvia laidasta laitaan. Muistan elävästi esimerkiksi italialaisen neorealismin (Rossellini, de Sica jne.) filmejä ja yleisen hämmennyksen, jonka vallassa katsoimme Alain Resnais’n elokuvan ”Hiroshima, rakkauteni”.

 

Bristolin kangas oli iso. Niin on Rexinkin. Äitini kertoi näyttäneensä elokuvan juuri Rexissä suorittaessaan elokuvakoneen käyttäjän tutkintoa 1942 eli alaikäisenä.

 

”Lumikuningatar” oli yllättävä kokemus, kun näimme tämän teknisesti parannetun version Orionissa pari vuotta sitten. Päällimmäinen tunne oli hitaus, jolla tarkoitan toiminta- ja fantasiaelokuvien hengästyttävän menon ja tehokeinojen latelun vastakohtaa. Elokuvan kerronta on huolellisesti miettimäni määreen mukaan musiikillista.

 

Olin itse kuulemassa ja luin lehdistä, että fantasiaelokuvaa pidettiin tuon ensi-illan aikaan mahdottomana tai joka tapauksessa turha ajatuksena, jollaisilla ei ole tulevaisuutta. Joku saattoi olla sen näköinen, että kun työryhmässä oli paljo naisia, mikä oli sinänsä aivan tavatonta, jotain tuollaista saattoi odottaakin. Vain ulkomuistiin turvautuen sanoisin, että Ritva Arvelo oli ohjannut yhden elokuvan, ja siinä kaikki, naisten puolelta. Lavateatterissa naiset olivat jo nopeasti nousemassa.

 

H.C. Andersenilla on monenlaisia satuja, eikä imelä moralismi ollut hänelle vierasta. Mutta suuri kirjailija hän oli ja erikoinen tapaus, koska hänen kirjoittaessaan sadut oivat joko raakaa opetusta lapsille tai kansanperinteestä ammennettua aineistoa, jossa oli koviakin kauhutehoja. Esimerkiksi Grimmin kaikkia kuuluisimpia satuja ei nykyhetken aikuinenkaan lue mielikseen.

 

Suomessa Topeliuksen tuleminen on vielä näkemättä. Vaikka hänellä oli kaikki aikansa satusetien rasitteet, hänellä oli myös raikkautta ja mielikuvituksen notkeutta. Olen omista syistäni lukenut nyt ”Välskärin kertomuksia” ja hämmästynyt. Pakollisen sössön sivuuttaen arvioin, että Topelius oli sensaatiomainen kertoja, jolta myös ”action” onnistui vaivattomasti. Erikoisempaa on, että Juhani Ahon aina kiitetty suomennos ei ole hyvä. Topeliuksen ruotsin sanasto ja tyyli edustaa tietysti kirjoittamisensa aikaa, mutta lisäksi hän luonnehtii jopa 1600-luvun ihmisiä todella etevästi. Karskin karoliinisoturin ja ylihienostuneen hovimiehen keskustelu kajahtaa uskottavalta, vaikka on täysin epäaitoa.

 

Ja mitä fantasian tarpeettomuuteen tulee, Tolkienit ja Potterit muuttivat tarinamaailman, ja uutta yrittää ovista ja ikkunoista.

18 kommenttia:

  1. Hiljattain Kemppinen kertoi ranskalaisesta "vuosisadan kirja"-listasta, johon kuului nobelisti Selma Lagerlöfin "Peukaloisen retket villihanhien seurassa".

    Radio Yle yhden kuuluttajat ovat sitä viime viikot lukeneet arkisin "ehtookellojen" jälkeen ja kokemukseni on ollut avaavampi kuin takavuosien Välskärin kertomukset (olen psykiatri).

    Olen ollut mukana elokuvassa (Sissiluutnantti) saamatta siitä sivuosaoscaria, mutta kykenin elokuvaa katsoessani hahmottamaan osuuteni.

    Kolme päivää Mikko Niskasen ohjauksessa takaa minulle sen, että miehen nostaminen elokuvataivaalle ("Pojat", mutta erityisesti "Kahdeksan surmanluotia") on erittäin aiheellista.

    Lisäksi Niskanen ymmärsi aikansa jazzin päälle (avustajajoukkumme Pahkajärven kuvauksissa peräytyi Kouvolan jazz-kerhon jäsenistä).

    VastaaPoista
  2. Topeliuksen kunnianpalautusta minäkin olen odottanut jo kauan.

    VastaaPoista
  3. Röllipukuni jäi jonnekin jonkin muuton pikaistuksissa ja chapeau-clackini ja pilkkihaalari samaten joten pahoittelen että olen estynyt saapumasta myös ilman karvalakkia. Mielisin kyllä lujasti, tepsivä mainos jos mikään.

    Mallikelpoisuutta jota kadehdin.

    Kuinka ja mistä saa/saisi nähdäkseen kyseisen elokuvan, onko turvattava videolevyyn vai onko jokin muu, uudempi keino? Pidän kas sellaisten esineiden keräilystä joissa on keskellä reikä, varsinkin jos ne ovat enimmäkseen mustia.

    VastaaPoista
  4. "Arrival" on hienoin satuelokuva jonka olen vähään aikaan nähnyt.

    VastaaPoista
  5. Olen aivan samaa mieltä Topeliuksen kirjasta. Se on vaikuttava ja lähes Mika Waltarin luokkaa historiallisen mielikuvituksen tuotteena. Molempien työt tietenkin pohjautuvat historiallisiin faktoihin joiden varaan kertomukset on rakennettu. Topelius ansaitsisi paremman kohtelun.

    VastaaPoista
  6. Erikoista ajatella, että Varosen Esko on kuollut. Enpä taida sitä ajatellakaan.

    VastaaPoista
  7. Satuja ja tarinoita
    https://www.amazon.fr/livre-ma%C3%AEtre-M%C3%B4-Jean-yves-Moyart/dp/B092P78P46/ref=mp_s_a_1_1?crid=2HIGFL53X78RS&keywords=m%C3%B4&qid=1662730207&sprefix=m%C3%B4%2Caps%2C211&sr=8-1

    VastaaPoista
  8. Helsingissä ei ole tullut käytyä aikoihin, eikä sinne enää osaa lähteäkään. Itä-Uudellamaalla olin seniorien bussiretkellä ja Turussa oli ristiäiset, siinä kaikki tänä kesänä. Paikallista elokuvateatteria kannatin pari päivää sitten, mutta tulin ulos vähän vihaisena. Ei se "Suon villi laulu" ollut uskottava tosikertomus mutta ei satukaan, vaikka nimi voisi sellaiseen viitata. Luontokuvia oli sentään yksi kaunis, ikivanha puu, jonka lonkeroiset oksat levittäytyivät veden ylle. Sitä sitten näytettiinkin usein.

    Hans Christian Andersen oli vähän sellainen vapaa runoilijasielu kuin Eino Leino, ei perustanut koskaan omaa kotiakaan, vaan asui milloin kenenkin luona, herraskartanoissa ja linnoissa, tai oli matkoilla, yhdeksän vuotta elämästään. Odensessa on kyllä H.C. Andersens Hus, ja siellä olen käynytkin, mutta se on museo, joka perustettiin Andersenin syntymän 100-vuotismuistoksi. Hänen elämänsä oli kuin satua mutta ei suinkaan aina sadunhohtoista. Isän kuoltua hän joutui 11-vuotiaana tehtaaseen töihin mutta ei kestänyt sitä ja sitten pääsi kouluun.

    Elämän alkupuoli on aika epämääräinen. Hans Christian nimi hänelle annettiin heti syntymän jälkeen, mutta kastetodistus kirjoitettiin vasta aikuisena. Biologisiksi vanhemmiksi on ehdoteltu milloin prinssi Christiania ja jotain kreivintytärtä, milloin ketäkin. Kaksivuotiaasta hän kuitenkin asui perheessä, jossa isä oli 22-vuotias suutarinkisälli ja äiti 34-vuotias. 14-vuotiaana hän lähti Kööpenhaminaan hovin entisen imettäjän kanssa ja sai pian suojelijoita, pääsi balettikouluun, sai laulunopetusta ja oppi saksaa, latinakoulukin hän kävi jonkin aikaa, valmistui 23-vuotiaana ylioppilaaksi ja opiskeli yliopistossakin. Köyhänä opiskelijana hänellä oli vakinaisia päivällispaikkoja eri perheissä. Sanotaan, että hän kävi juutalaiskouluakin, - sen ison nenänsä vuoksiko?
    Ensimmäisen kirjansa H. C. sai julkisuuteen 17-vuotiaana nimellä Villiam Christian Walter, sen kuuluisan Williamin ja Walter Scottin mukaan.

    Andersen oli ilmeisesti hyvin sosiaalinen, mutta Dickens ei ilahtunut hänen pitkästä visiitistään vaan ripusti huoneeseen kyltin: "H. C. Andersen nukkui tässä huoneessa viisi viikkoa, jotka perheen mielestä tuntuivat ikuisuudelta."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän lisää lavertelua tuosta Tanskan satusedästä, josta on monenlaista myyttiä, kun tarkkaa tietoa puuttuu, ja siksi hänestä edelleenkin tehdään paljon tutkimusta. Arvelin, että Andersen olisi ollut sosiaalinen, kun sai niin helposti ilmaisia majapaikkoja, mutta joku tutkija arvelee, että hänellä olisi ollut Aspergerin syndrooma, kun oli niin sisäänpäin kääntynyt ja kolhokäytöksinen. Hänen kyllä sanotaan viihdyttäneen isäntäväkeä illanistujaisissa lauluin ja monologein. Lapsena ja nuorena häntä kiusattiin ohuen äänensä vuoksi.

      Satuihinsa Andersen kirjoitti usein omista kokemuksistaan, mm. "Ruma ankanpoikanen" olisi omakuva. "Pienessä merenneidossa" hän taas kuvasi jotain ihastustaan. Hän ihastui helposti sekä miehiin että naisiin, mutta ei saanut vastakaikua. Satuja on käännetty yli sadalle kielelle. Hänen sanotaan olevan maailman kahdeksanneksi käännetyin kirjailija - Lenin on seitsemäs.

      Niin monivaiheisessa elämässä luulisi olevan aineksia elokuvaksikin, ja kyllä sellainen on tehtykin, 50-luvun alussa musikaali, Danny Kaye pääosassa, mutta se ei ole elämäkerrallinen vaan satu sadunkertojasta.

      Yksi korjauskin: Dickens ei laittanut mitään kylttiä vaan kirjoitti tuon "vihalauseensa" huoneen peiliin, ainakin yhden kertojan mukaan.

      Poista
  9. Minä puolestani arvostan suuresti edellä mainittua Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkiä. Kyseessä on mitä hienoin mielenmuutoksen (ja "kovien kokemusten opetuksen") kautta tapahtuvan eettisen kehityksen kuvaus. Vahinko vain, että Yle on katsonut aiheelliseksi luetuttaa radiossa lyhyttä lastenpainosta, vaikka suomeksi olisi ollut saatavilla koko alkuperäisteoskin, joka meillä aikoinaan ilmestyi Lagerlöfin koottujen teosten osana V. Luettiinhan radiossa vuosikausia Topeliusta ja Proustiakin.

    Topeliuksen Välskäreitä en osaa arvostaa yhtäläisesti. Niiden historiallisuus on mielestäni eräänlaista "oppitekoista" dekoratiivista näyttämöllepanoa ja nationalistista paisuttelua. Maailmankuva on kovin mustavalkoinen. (Jo lapsuudessa jäi mieleen "kavalan" jesuiittapaterin korvan sivaltaminen tai vaikkapa ns. hakkapeliittojen "uljaus", joka vaikkapa sotahistorioitsija Jussi T. Lappalaisen tarkastelussa on osoittautunut katteettomaksi tarinoinniksi.)

    Sen sijaan Topeliuksen Finland framstäldt i teckningar -teoksella ja sen rinnakkaisesityksillä on pysyvä arvonsa. Samaten hänen historiankäsityksensä moniaalle haarautuvilla aatehistoriallisilla ulottuvuuksilla on oma, mielestäni suuri kiinnostavuutensa (siitä Klingen Idylli ja uhka vuodelta 1998; Topeliuksesta ja Suomen maantieteestä on puolestaan Allan Tiitan erinomainen tutkimus vuodelta 1994.)

    VastaaPoista
  10. Menee ehkä taas turhan niuhotuksen ja tarpeettoman korjauksen puolelle, mutta kyllähän jonkinlainen naiselokuvaohjaajien esiinmarssi oli jo ehtinyt tapahtua 1980-luvun alkupuolella: Pirjo Honkasalo, Eija-Elina Bergholm ja Tuija-Maria Niskanen olivat kukin ohjanneet kaksi niin sanottua teatterielokuvaa.
    (Eihän se tietysti merkinnyt etteikö naisohjaajien elokuvia olisi edelleenkin voitu vähätellä.)

    Toinen juttu - joka tosin ei ole Kemppisen oma muisti- tai huolimattomuusvirhe vaan on lähtöisin R & A:n esittelytekstistä - on sitten se että elokuvanäytös, johon katsojien toivotaan tulevan elokuvan roolihahmoiksi tai muuten sen teemaan sopivasti pukeutuneina, tunnetaan ymmärtääkseni "dress up" (eikä "dress along") screeninginä.

    VastaaPoista
  11. Suomessa ei tosiaan ollut sellaista elokuvan varhaisvaihetta, jolloin olisi ollut naisohjaajia. Muuallakin heidän täytyi tehdä läpimurtonsa uudestaan. Silti tuntuu hassulta puhua 1980-luvun naisohjaajapioneereista, kun Alice Guy oli merkittävä ohjaaja jo 1800-luvulla.

    Toivoisin Yleisradion sivistävän suomalaisia näyttämällä elokuvia esimerkiksi ohjaajilta Guy, Weber ja Preobrazenskaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Glory Leppänen ohjasi elokuvan Onnenpyörä joskus kolmekymmenluvun puolenvälin paikkeilla.

      Poista
    2. Monet naiset nykyään haluavat kovasti esiintyä pioneereina väittäen että he ovat ensimmäisiä naisia jos missä milloinkin, ottamatta lainkaan selvää asioista. Naiset ovat olleet tekemässä kaikenlaista ennenkin, uusia aluevaltauksia on lähes mahdotonta löytää tänä päivänä.

      Poista
    3. Naisen nousemiseksi "suurnaiseuden" kaanoniin täytyy rittää se, että hän on joidenkin mielestä "jännä".

      Poista
    4. Alkuperäisen kommenttini tarkoitus ei ollut vähätellä niitä ennakkoluuloja, joita naisohjaajiin 1980-luvulla kohdistui. Kyllä heidän piti tehdä uusi läpimurto. Suomessahan oikeastaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut hienoa kehitystä ja naisten osuus ohjaajista on kasvanut paljon.

      Naisohjaajien mahdollisuudet heikkenivät 1920-luvulle tultaessa. Elokuvahistoriat myös kirjoitettiin niin että naisten rooli elokuvan varhaisvaiheessa unohdettiin vuosikymmeniksi.

      Poista
    5. Mikä on estänyt naisia elokuvia ohjaamasta, enemmän kuin miehiä tekemästä samaa? Ei se ole helppoa ennenkään ollut ryhtyä sellaiseen koska rahoitus on hankittava, pätevä kässäri elokuvaksi muokattuna, lahjakkaat näyttelijät, kuvauskalusto, kuvausstudiot jne. Monet ovat kaiken nämä saatuaan ryhtyneet elokuvia tekemään mutta tuloksena on moskaa. En luettele nimiä tässä yhteydessä. Nimittäin se ohjaustaito on oltava ja koko projektin hallinta on osattava.

      Poista
    6. Ei varmaan pitäisi vastata trollille, mutta kehotan lukemaan sekä elokuva- että yleistä historiaa.

      Vertailun vuoksi, miksiköhän Suomessa ei ollut yhtään naista presidenttinä tai pääministerinä viime vuosisadalla? Päteviä ei löytynyt?

      Kirjoja voi tehdä pienelläkin rahalla, elokuvia ei. Esimerkiksi Porticin mykkä (1916, pääosassa tähtiballerina Anna Pavlova) on osoitus naisen kyvystä hallita ison budjetin elokuva, vaikkei se parasta Weberiä olekaan.

      Poista