Tulevaisuuden muisto

Eilen olisi ollut sopiva päivä antaa nuorille lahjaksi ”Ikuisia ajatuksia” tai ”Vaeltava viisaus”. Kumpaakaan ei enää valmisteta. Tarkoitan kirjoja. En väitä valheeksi, ettei ajatuksia tai viisautta ole niitäkään enää saatavilla. Joka tapauksessa Martti Haavio ja V.A. Koskenniemi ovat kuolleet. Hannu Tarmio -vainajan Arkipäivän postilla ja Elämänviisauden kirja lähtisivät kolmella eurolla arvattavasti vain vähän käytettyinä niteinä.

Olen samaa mieltä kuin ne, jotka vastaavat kirja-ideoihin sanomalla ”ei kirjoja enää myydä”. Väitteestä ettei niitä enää lueta voisi vähän keskustellakin. – En kuitenkaan totta puhuen tiedä, mitä Helsingin valmistuvaan keskustakirjastoon aiotaan sijoittaa. Ainakaan musteella käsitellyn paperin säilyttäminen mainiolle tontille nousevassa rakennuksessa kuulostaa rahamiehen korvissa hyvin oudolta.

Melkein kirjoitin vahakantiseen vihkooni Hneri Poincarén huomautuksen vuodelta 1902. Hän oli aikansa etevimpiä ihmisiä, matemaatikko, tien valmistaja heti perässä tulleen Einsteinin oivalluksille:

Tieteelliselle, kokeellisesti osoitetulle todistukselle löytää aina suuret määrät hypoteeseja. 

Siinä meni tieteen perusrakenteen kulmakivi. Esitetään hypoteesi eli olettamus (eli arvaus) ja vakiintuneiden ja hyväksyttyjen menetelmien mukaan alistetaan se empiirisille kokeille, jotka kuka tahansa toistaa. Lopputulos on tieteellinen tosiasia, jonka mukaan toimitaan, kunnes kukaties tulee toinen lopputulos ja tuo edellinen falsifioidaan. Valo taipuu tietynlaisessa painovoimakentässä. Mustia aukkoja on olemassa ja samoin pimeää ainetta. Todistelu on ollut etenkin matemaattista. Hiukkaset (aallot) käyttäytyvät tavalla, jonka selittää vain gravitaatio, vaikka emme näe sitä millään kiikareilla.

Myös kieli aiheuttaa, ikävä kyllä, erinäisiä ongelmia. Nyt tuli esimerkiksi voimaan tietosuoja-asetus. Se ei käsittele tietoja ja vain välillisesti dataa. Informaatio ei sekään kuulu sen piiriin. Ruotsissa, saksassa, englannissa ja ranskassa ei muuten ole oikein hyvää vastinetta sanallemme ”tieto”. Tuon säädöksen nimi on englanniksi käännettynä asetus luonnollisten henkilöiden suojaamisesta henkilökohtaista dataa käsiteltäessä. Ranskaksi kohteena on ”données” eli ”data”. Wikipedian mukaan data on tietoa, jolla itsessään ei ole välttämättä semanttista merkitystätai informatiivista järjestystä.

Hiuksenhalkomista? Kieltämättä. Mutta kieleemme aika hyvin asettunut ”henkilötieto” ei sitten tullut kysymykseen. Ja kieltämättä ”tietojen suojaaminen” viittaa puheessa joskus esimerkiksi ohjusasemien sijaintiin ja varustukseen.

Fernandez-Armesto on kirjoittanut kirjansa ”A Foot in the River” osoittaakseen, että ”kulttuurievoluutio” on enimmäkseen huono kielikuva. Tämä väite tuskin häiritsee maallikkojen rauhaa. Riemastuttavaa sitä vastoin on, kun hän sekaantuu yhä välillä pintaan pullahtavaan ”kahden kulttuurin” (luonnontiede – humanistiset tieteet) keskusteluun, miten lystikkäästi hän lyttää merkkihenkilön toisensa jälkeen ja kuvailee juuri tällä hetkellä fysiikan pelottaessa lukijoita suosituksi tulleen biologian suhdetta esimerkiksi historiaan. Mieleeni tulee yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista, Ohukaisen ja Paksukaisen suri piirakkasota (A Battle of the Century). Erikoisesti saavat siipeensä suurimmat nimet, kuten Max Weber. Itse olisin lisännyt yhden: sekä nuoren että kypsän Karl Marxin oivallusten kukaan Karl Marxia ei voinut olla olemassa, koska merkittävät käänteet olivat historiallisesti välttämättömiä. En kykene kuvittelemaan, että tämä fiksu mutta raha-asioissa retuperällä raahustava setä olisi ollut tieteellisesti välttämätön yhteiskunnan voimien tulos, yhtä vähän kuin Lenin. Vahinko ettei asiaa kysytty asianomaisten äideiltä.