Sivun näyttöjä yhteensä

18. joulukuuta 2014

Sotilasmaantiedettä



Ensin hiukka sotilaskasvitiedettä. Eilen anniskelemani kysymys sanoista hako ja havu oli otattelua. Eiköhän kysymyksessä ole yksi ja sama sana, ja kukaties ”hakkaaminen” on samaa perua. Kysymys neulasten lukumäärästä oli puolestaan halua kiinnittää huomiota pieniin ihmeisiin. Olen minä ne neulaset laskenut ja päivitellyt suurta määrää, yli sata neulasta kymmenellä sentillä, ja siitä eteenpäin ongelma on tietysti helppo päässälaskua.

Joulukuusen kaksoiskappaleen valmistamisen vaikeus tarkoittaa eliömaailman suurta monimuotoisuutta. Kukaties mukana on myös taideteoriaa. Miten lopulta valikoituvat esimerkiksi luontodokumenttien ihmeet. Jokin Suuren valliriutan koralli todella on kivi, kasvi ja eläin, ja koralleilla on tehdas levien kanssa. Ansioluettelo on mittava, viisisataa miljoonaa vuotta. Mutta puut ja risut, joita minulla on ollut kunnia katsella rakennusmääräyksiä uhmaten ikkunoistani alta metrin päästä, ovat ihmeitä nekin. Kysymys kuusen pinta-alasta on muunnos eräästä komeasta, puita kuvaavasta kirjasta, jossa on esitelty lehtipuita teknillisen korkeakoulun näkökulmasta eli arkkitehtuurin ja insinööritieteiden mestariteoksina. Kasvaessaan puu maksimoi lehtiensä tarvitseman, taivaalta tulvivan valon ja on siten erittäin taiteellinen näky, jonka syvä tarkoituksenmukaisuus näkyy ehkä parhaiten suoraan ylhäältä päin.

Sotilaallinen näkökohta liittyy sekin tietysti havuun. Asepukujen puuttuessa valkoiset kuuluvat käyttäneen kansalaissodassa 1918 kuusenhavua lakissa eräänlaisena omien merkkinä. Omia ollaan, sanoi risu päähineessä. Niillä toisilla oli punainen nauha. Pikkutyttöjen lettinauhoilla taisi olla kysyntää. Toisen maailmansodan aikana havutus alkoi yllättäen merkitä vainajia. Myös ruumiiden kuljetuksissa junanvaunut merkittiin pienillä kuusilla. Ja sitten on itsenäisyyden kuusia. Mahtaako se olla pystyssäkään se Kaivopuistoon aikoinaan pystytetty? On se, Wikipedian mukaan, mutta aika ruma roitama.

Taustalla on mytologiaa. Karsikkopuu joka välitti ihmisen yhteyden onnen ja kohtalon ratkaisijoihin, kuten jumaliin, lienee ollut kuusi. Puhe on siis puusta, johon on aihetta suhtautua juhlallisesti. Ruumista kuljetettaessa kuusesta hakattiin oksia poikki. Suvulla saattoi olla oma karsikko. Verkko tietää, että sellaisia karsikkoja ”on yhä käytössä”.

Neljäkin eri veteraania viittasi maastoon ja maaperään aikoinaan kertoessaan tapahtumista Talissa ja Portinhoikan takana. Yksi muistelija korosti kovasti, että Konkkalan rapakivivuori oli aivan pirullinen paikka. Siihen kun tuli tulta ilmasta ja tykistön terveisinä, kivensirpaleet tekivät kamalaa jälkeä.

Jossain historiateoksessa mainittiin, että muinaisissa meritaisteluissa tykkien ampumat kiinteät rautapallot, jotka eivät tietenkään räjähtäneet, aiheuttivat paljon vahinkoa, koska laivoista lentelevät puunsäleet upposivat miehiin ja aiheuttivat nopeasti tulehduksia. Kysymyksessä oli siis biologinen ase.

Aivan 1800-luvun lopulla maassamme viimeisteltiin ja julkaistiin geologisen tutkimuksen tuloksia. Kartat ovat harvinaisen komeita ja samalla havainnollisia. Viipurin seutu on kirjavanaan rapakiveä, ja ”rapakivi” puolestaan on ”saunan” ohella sana, joka on sellaisenaan siirtynyt vieraisiinkin kieliin. Kuten arvaa, nimitys ei tarkoita, että kivi olisi rapaa tai edes erikoisen helposti murenevaa.

Kysymyksessä on punasävyinen graniitti. Halukkaat voivat vilkaista Helsingin Kampin keskuksen kupeessa olevaa Graniittitaloa. Sen ulkoseinät ovat tätä samaista kiveä, joka on kauppatavaraa. Toinen vaivaton tutustumiskohde on mikä tahansa hautausmaa.

Siitä asiasta en ole varma, mutta valokuvista päätellen Ihantalan taistelujen muistomerkki, iso siirtolohkare, jossa on kahdella kielellä kirjoitus, näyttäisi olevan juuri tätä samaa kiveä. Mutta kivien kulkureitit ovat arvaamattomia.

Graniitit taistelevat tässä maassa kuin kaksi armeijaa, harmaa ja ruskeanpunerva.

Siinä vieressä on Suomenvedenpohja ja Juustilanjärvi ja aukea, jonka halkaisevalla tiellä oli jonossa kymmeniä panssarivaunuja, koska aukio on kartan mukaan 0,5 metrin korkeudella meren pinnasta. Siinä ei toisin sanoen ajella minkäänlaisella ajoneuvolla, ei panssarilla eikä edes kolukärryillä. Ihantalan kirkosta etelään on puolestaan Pekarinpuro, joka sattuu olemaan savimaassa luonnostaan niin hyvä panssarieste, ettei kaivamalla olisi saanut parempaa. Siihen jäi useita vaunuja kiinni ja tykkimiehillä oli hyvin aikaa tähdätä. Sen taakse muodostui kuuluisa ”panssaripirssi”, enemmän kuin kolmekymmentä tiensä päähän tullutta vaunua.

Se kaikkein kuuluisin valokuva nyrkkimiehistä antaa ymmärtää, että käryävä Sotka olisi lähitorjuntamiesten tuore saalis. Todellisuudessa siihen oli osunut saksalainen rynnäkkötykki. Se olikin ainoa saksalaisten panssarien saalis koko taistelussa. Aseveljet eivät oikein hallinneet rapakivimaisemaa kumpareineen ja rämeikköineen. Panssarinyrkki oli siitä harmillinen ase, että sen kantama oli vain 30 metriä. Lähelle oli uskallettava. Toisaalta ainakin JR 12:ssa oli paljon pohjoisen miehiä, jotka eivät olleet siviilissä juuri muuta tehneetkään kuin juosseet jängällä nimismiestä pakoon. Maaston käyttötaidot olivat niin ollen mainiot.





18 kommenttia:

  1. Kaivopuiston itsenäisyyden kuusessa kansakunnan koko kuva ja sen tulevaisuus?

    VastaaPoista
  2. Bolgisti vaikuttaa saaneen vakavan mutta ymmärrettävän vamman sieluunsa vietettyään lapsuutensa isänmaalliskristillisellä Etelä-Pojanmaalla, koska nuo sotatantereet eivät hellitä otettaan.

    VastaaPoista
  3. Täällä http://gtkdata.gtk.fi/Maankamara/index.html voi käydä tutkistelemassa mm. missä sitä rapakiveä (ja pyterliittiä, viborgiittiä, ...) nyky-Suomessa oikein on.

    VastaaPoista
  4. Tekstissa mainittuun kiviseen maaston ammutti myos tulenjohtaja Lauri Koski (katso Helsingin Sanomain haastattelu 5. heinakuuta 2014). Haastattelu kuvaa hyvin ja asiallisesti, miten Juustilan tien suunta piti.
    Lauri kertoo, etta hanella oli takanaan 144 tykkia ynna heittimet, joten jalkea tuli. "Tykiston tarkkuus oli noin kolmekymmenta metria, se riitti". (En ole Etelä-Pohjanmaalta!)

    VastaaPoista
  5. Sain juuri "valmiiksi" Kähkösen Graniittimies-kirjan, "on the border". Koko vuoden uskollisesti Kullervon pojan tekstejä lukeneena ja väliin lainanneenakin Lapin kiertäjänä ja avittajana toivotan pojalle ja ikätoverille rauhailista vuodenvaihteen aikaa. Kiitos seurasta, todella!

    VastaaPoista
  6. "Asepukujen puuttuessa valkoiset kuuluvat käyttäneen kansalaissodassa 1918 kuusenhavua lakissa eräänlaisena omien merkkinä."

    Eikö perinne ole vanha? Muistelen Englundista, että 30-vuotisessa sodassa armeijat - joilla ei ollut univormuja - olisiva käyttäneet tuollaisia merkkejä, etteivät ruotsalaiset peräti kuusenhavuja....

    VastaaPoista
  7. "Panssarinyrkki oli siitä harmillinen ase, että sen kantama oli vain 30 metriä. Lähelle oli uskallettava. "

    Sitä olen miettinyt, että miten se todella meni? Ryömittiinkö itse todellakin lähelle vai maattiin hiljaa poterossa ja annettiin vaunun itse tulla riittävän lähelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihantalan kirkonmäellä kesällä 2004 jututin kaksinkertaisen Mannerheim-ristin ritarin poikaa, joka oli 60 vuotta aiemmin 18-vuotiaana vapaaehtoisena ollut juuri samalla paikalla panssareita tuhoamassa.

      Hän kertoi, että he ryömivät ensin kohteeseen, jonka arvelivat olevan panssarivaunun reitillä ja sen jälkeen makasivat hiljaa odottamassa. Eivät siis poteroissa, vaan kanervikossa. Halukkaita ampujia oli kuulemma ihan tyrkylle asti - häntä harmitti vieläkin, että eräs vänrikki oli ampunut hänen vuorollaan, kun halusi tuhoamisen tililleen.

      Oli siellä Ihantalassa isänikin, juuri näitä JR12:n jänkäjääkäreitä, jotka marssitettiin ja kuljetettiin Ääniseltä kiireen vilkkaa paikalle. He ehtivät asemiin juuri kun venäläiset yrittivät ratkaisevaa läpimurtoa. Ja yritykseksi jäi, kuten tiedämme. Metriäkään perääntymättä he lähtivät samoista asemista syksyllä saksalaisia jälestämään.

      Olin muistomerkin paljastustilaisuudessa ystäväni ja työkaverini kanssa, jonka suku oli niiltä seuduilta kotoisin, sukunimenäkin se lähikylän nimi. Äitinsä puolelta hänen isoisoisänsä on se seppä, jonka paja oli Portinhoikan tienristeyksessä, Kyöpelinvuoren kupeessa.

      Samassa tilaisuudessa kaverini eno lauloi kirkkomaalla itse säveltämänsä muistolaulun. Olikohan se hautausmaan muistomerkkikin hänen suunnittelemansa...

      (PS. Ennen kuin joku ehtii väittää, ettei siellä mitään kaksinkertaisia ritareita poikineen ollut, niin kerron että kyseinen tuplaritari oli Martti Aho. Hänen poikaansa jututin, kolmantena joukossa oli Vihman sotilaslähetti ja kuoleman silminnäkijä.)

      Poista
    2. Kiitos Tapsa. Vaikka olen jotain aiheesta lukenut, tuo yksityiskohta ei ole tarttunut päähän.

      Poista
    3. ...Hajalle menneet JR 12 osat koottiin kilometrin verran taaempana olevan Löppösenmäen rinteeseen puolustukseen...
      Pyörökankaan takaisin valtaaminen alkoi viipymatta JR 12:n lohkon reservivoimin.
      (Jatkosodan Historia osa 5 sivu 204)

      Poista
    4. No, viljelin vähän retoriikkaa. Pyörökankaalla oli aika kuhina, mutta viittasin lähinnä Ihantalan maaston, josta Kemppinenkin puhui, ja jossa jututtamani Ahon Kallu osoitteli kyttäyspaikkojaan. Siellä on luonnon siirtolohkareista muodostama erinomainen puolustuslinja, josta on hyvä näkymä alempana laaksossa virtaavaan Pekarinpuroon.

      Veteraanit kertoivat, että he päästivät kymmenkunta panssarivaunua tulemaan puron yli ja vasta sen jälkeen tuhottiin silta. Kiikissä olevat vaunut tuhottiin. Kertoivat he paljon muutakin, mm. kuinka vaikeaa ja vaarallista oli hakea vettä Ihantalanjärvestä, kun vihollisella oli rantaan suora näköyhteys. He ryömivät siihen öisin, mutta keskikesällä yöt ovat harmillisen valoisia.

      Poista
    5. Halusin näpayttää tuota "metriäkään perääntymättä" juttua, kun Ihantalassa ja Pyörökankaalla oli kysymys mm JR 12:n verisistä kunniankentista. Näillä kunnian kentillä kuten Vuosalmella, Nietjärvellä, Pyörökankaalla jne eivat harvat säästyneet taistelijat nousseet kuopistaan "metriäkään perääntymättä", vaan veri punnittiin ankaralla kädellä.

      Lisäksi on syytä huomata, etta Ihantalan kirkonmäellä olleet kauhu- ja nykkimiehet olivat siellä kaiken varalta, kiitos tykistön, ilma-avun ja 1. Erillisen Panssarintorjuntaosaston. Runoilija Lasse Heikkilä (runokokoelma kaatuneista panssarintuhoajista; "Balladi Ihantalasta") oli osaston panssarintorjuntamiehnä, ja näitten miehien osa ei ollut odotella Ihantalan kirkonmäellä. Heidän osansa oli paljon kolkompi--joskin tavattoman arvokas meille säästyneille.

      Poista
    6. Näin on. Ylevä retoriikka vain jotenkin sopii näihin tapauksiin, joissa "veri punnitaan ankaralla kädellä". Se kaverini, jonka suku on sieltä, tapaa tokaista, että "puna-armeija pysäytettiin meidän mummon saunan nurkalle".

      Eikä hän siinä kovin väärässä olekaan, vaikka tutkimus voisi osoittaa, että pääsi siitä muutama ehkä nurkan ohikin, vieläpä elävänä. Hän myös väittää setiensä kertoneen, että lähistöllä olevaan venäläisten pömpöösin muistomerkin kivet on viety heidän ennen sotia rakennetusta komeasta navetastaan. En epäile sitäkään.

      Ja kuten sanoin, niin isäni oli siellä paikan päällä kesällä 44, joten tunnen kyllä verisen tarinan. Eikä hän - eivätkä ne 60 vuotta myöhemmin siellä tapaamani muutkaan veteraanit - suinkaan rehvastelleet ja ylvästelleet kokemuksillaan, vaan olivat aika nöyriä ja vaiteliaita poikia.

      Rehvastelu jääköön meille jälkipolville. Itse aion muistella Tali-Ihantalaa niin kauan kuin venäläiset viettävät voitonpäiviään. Lasse Heikkilän teoskin on hyllyssäni kunniapaikalla.

      Poista
  8. Sukumme alkuperäisissä sukunimissä esiintyy jälkimmäinen sana.
    Tällä seudulla taas törmää jatkuvasti esimerkiksi metsässä kulkiessaan punaiseen rapakivigraniittiin. Armeija-aikaisissa harjoitusmaastoissa itänaapurin suunnalla myös.

    VastaaPoista
  9. Tuossa on hieno kirja karttoineen, kuvineen ja kertomuksineen Ihantalan kylästä. Talo talolta. Sotaosuus 1944 osalta on hyvä!



    Kuparinen Teuvo (toim) Ihantala rauhan ja sodan aikana. 
    Yliveden koulupiiri, 1990, 423 s.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teuvo on juuri se kaverini eno, josta ylempänä kerron. Hieno mies, olen ollut hänenkin vetämillään matkoilla. (Vuonna 2004 olin JR35:n veteraanien mukana.) Portinhoikan paja oli Kuparisen paja.

      Poista
  10. Tietokirjailija Mika Kuljun teos Kohtalona Tali-Ihantala kertoo suurtaistelun vaiheet päivä päivältä yksilöjen näkökulmasta. Historiaa piirtyy muun muassa suomalaisen jalkaväen kersantin, lotan, saksalaisen lentäjän, venäläisen sotilaan ja ruotsalaisen vapaaehtoisen silmin. Lopputuloksena on kokonaiskuva, joka poikkeaa perinteisestä suomalaisesta sankarimyytistä. Kohtalona Tali-Ihantala -kirja julkaistiin 7. lokakuuta ja teos on myynnissä kirjakaupoissa kautta maan.

    Onpa mukana aika tarkka kuvaus T-34 vaunun nro 450 tuhoamisesta. Siis saman vaunun, josta Kemppinenkin mainitsee. Kyseessä oli suomalaisten kuuluisin sotapropagandakuva, jota kuvattiin savuavana vielä elokuun 1944 alussa! Olihan raato 1 km suomalaisten linjojen taksna.

    http://www.mikakulju.net/fi/ajankohtaista

    Mukana mm. Stm. Eino Hentun viimeiset vaiheet ennen karkurina teloitusta. Kunniamerkein palkittu sotilas 6. / JR 12 ammuttiin kun lopulta hermot pettivät.

    http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=753830&raportti=1




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, täytyy tutustua. Kuulussa kuvassa olevat soturit panssarinyrkit olalla ovat jänkäjääkäreitä (he eivät siis tuhonneet kyseistä vaunua, kulkivat vaan ohi). Etummainen on kersantti Nikulassi, joka kaatui seuraavana päivänä.

      Poista