Sivun näyttöjä yhteensä

22. joulukuuta 2014

Kylmäketju katkeaa II




[Jatkuu…]

Jännäri on aivan liian usein kuin lego-palikoista rakennettu. Ei legoilla leikkiminen ole aikuisesta oikeasti hauskaa. Palikoiden mekanismi on liian ilmeinen ja selkeys on myös rajoitus. Hyvässä toimintatarinassa, kuten tässä, tarina on epäselvä kuin metsä, mutta lukija on kuin Hannu tai Kerttu eli osuttuaan piparkakkutalolle ja nähtyään ihanuudet ja kauhistuksen löytää sieltä myös tien pois.

Tämä sama ilmiö on tuttu musiikista, sekä yksinkertaisista lauluista että taidokkaimmista suursävellyksistä. Joko sävellys menettää ratketessaan kiinnostavuutensa tai avaa uuden maailman, joka ei tyhjenny tutkimalla.

Parhaat jännärit suorastaan opettavat, miten tyhmää on kyllästyä ihmisiin, kuten jotkut kyllästyvät ystäviinsä tai perheensä jäseniin. He muka tuntevat toiset niin että tietävät ennakolta, miten päin he istuvat ja mitä aikovat sanoa seuraavaksi. Jännärin keskeinen, jatkuvasti toistuva ainesosa on yllätys. Ihminen ei olekaan sitä miltä näyttää. Joissakin tapauksissa kukaan ei ole.

Nykyjännärin yksi ansio on poliisin (rikoksen tutkijan) ja rikollisen (rikoksen tekijän) rinnastaminen. Jo vanha kettu Tolstoi pani romaanissaan tuomarin miettimään, kummalla puolella pöytää nyt on suurempi roisto. Se on hyvä kysymys, aina ajankohtainen.

Hieno romaani, kuten tässä puheena olevat Nesbøn teokset, esittää tutkijan ja tekijän toinen toistaan uhmaavina ongelmina, oikeastaan salaisuuksina. Sitä mukaa kuin toinen ratkeaa, toinen muuttuu vaikeammaksi. Kymmenen kirjan jälkeen poliisi Harry Hole on arvoitus itselleen, lukijalle ja kirjoittajalle. Yksi Nesbøn ansioista on harvinainen tunkeutuminen rosvojen (murhamiesten) mieleen. Viihteeksi luokitellussa kirjallisuudessa päävastustaja on kovin usein ylivoimainen ongelma.

lyhyt ja takelteleva selitys vaikean ongelman – ”koodin” – ratkaisemisen tavasta olisi sopivaa oheisluettavaa tietojenkäsittelytieteen edistyneille opiskelijoille tarkoitetulle kurssille. Enkeli on yksityiskohdissa. On epäiltävä eheyttä.

Nesbøn erikoisuus on hänen poikkeuksellinen älykkyytensä. Onneksi se ei tässä tapauksessa haittaa. Kirjailijalle tuo piirre on yleensä vahingoksi. Älykkyysosamääriin ja vastaaviin mittareihin ei tietenkään voi luottaa. Luultavasti tässä kuten melkein kaikissa muissakin asioissa voisi hahmottaa kellokäyrän. Viidennes on erikoisen lahjakkaita ja sama määrä tosi tyhmiä. Erikoisen lahjakkaiden ryhmän sisällä viidennes on käsittämättömän kyvykkäitä, ja he eivät ole todellisuudessa kovin mielenkiintoisia. Valkoisia käärmeitä on, mutta ei niistä ole oikein vaaraa eikä niissä ole viehätystä.

Joskus voi miettiä käänteistotuutta. Me, eliitti, pidämme ajanvietekirjallisuutta oikean kirjallisuuden äpärälapsena, joka on vammainenkin. Suhtaudumme poliittisesta mielipideilmastosta riippuen viihteeseen joko hyväntahtoisesti tai vihamielisesti. Jos ilmiö eli tuotetyyppi on suosittu, sitä epäillään. Demokratiassa olemme jo muinoin oppineet, että kansa on aina väärässä ja että kansan maku on huono. Parhaita kirjoja ovat puolestaan ne, joita kukaan ei jaksa lukea.

Kirjallisuuden historiaa ajatellen – jos asia onkin päinvastoin? Jospa romaanien vahva runko on juuri tämä kaksinaisuus, koheltava seikkailu ja älytön romantiikka? Jospa hieno kirjallisuus onkin vain omituinen poikkeama. Daniel Defoe kokeili aivan kaikkea ja keksi myös romaanin, joka on sekä hyvä että myyvä. Moll Flanders oli sellainen. Fanny Hill perusti niin sanotun uskalletun romaanin. Dumas oli seikkailuromaanin ensimmäinen suuri nimi ja Dickens ja Twain oppivat ja kehittivät kaavan toimimaan myös ilman viittoja ja tikareita.

Hyvin tärkeältä tuntuu Nesbøn ja eräiden muiden kyky liikkua pelkojen rajapinnalla. Sen jälkeen, mitä Oslon seudulla tapahtui 2011 (Breivik) ja miten eräät murhat pysyvät otsikoissa myös Suomessa, jokainen varmaan uskoo, että pelkoja on eikä väkivalta ole millään muotoa vähäinen ongelma edes sosialidemokratioissa.

Juuri tällä hetkellä melkein huvittaa, miten ajan tasalla kirjoittaja oli noin kymmenen vuotta sitten kuvatessaan pelastusarmeijalaisen murhaa (Pelastaja) ja samalla aika ilkeästi nopean rahan palvojien ja syrjään sysättyjen maailmojen kohtaamista.

Muistan että näin koulupoikana Decameronen, jonka joku oli sitonut näppärästi vääriin kansiin. Sidoksessa luki ”Kankuri ja hänen aarteensa”, kirjoittanut George Eliot. Hyvä valinta. Saman kirjailijan ”Mylly joen rannalla” oli kyllä paljon suositumpi.

Jospa kustantaja siis myisi Nesbøn kirjoja vielä sellaisenakin sarjana, jossa kanteen olisi painettu jonkin Finlandia-palkintoehdokkaan tiedot. Hyöty voisi olla moninkertainen. – Nesbø muuten ”kirjoittaa hyvin” myös omien, elitististen arviointiperusteitteni mukaan.

8 kommenttia:

  1. Jo Nesbø elää jossain poliittisesti korrektissa satumaailmassa, jossa kaikki konnat on jotain itäeurooppalaisia tai entisiä natseja ja tietty suomalaisia.

    Todellisuudessa etelä-Norjan kaupungeissa kaikki raaka rikollisuus on muslimien tekemää. Kulttuurisena ja rodullisena erityispiirteinä mainittakoon erityisesti joukkoraiskaukset, joissa joukko miehiä bylsii lapsen hengiltä muiden riemuitessa vieressä.

    VastaaPoista
  2. Vai ei legoilla leikkiminen ole aikuisen oikeasti hauskaa... Saanen olla eri mieltä.

    Ainakin kun on kyse niistä peruspalikosta, niin niistähän voi luoda kokonaisia ihmeellisiä kiehtovia merkillisiä maailmoja!

    Vähän niin kuin sanoisi, ettei tyhjälle valkoiselle paperille piirustaminen tai maalailu ole aikuisista oikeasti hauskaa... Herranen aika, kaikki oikeasti hauskahan tapahtuu mielessä.

    VastaaPoista
  3. Romaania tai mitä tahansa fiktiivistä esitettä arvioitaessa puhutaan hyvin harvoin mittarin muutoksesta. Reaalimaailmassa mittarir pitää kalibroida, fiktiivisessä tunne- tai mielipideilmaisuissa asia ei tule samalla lailla esiin. Tietysti tiedostamme, että erilaiset ihmiset arvioivat ja arvostavat toisin kuin me (ja siis useimmiten väärin).
    Mutta oma muutos, minä itse mittarina. Kun olen lukenut poikavuosina, puhumattakaan puberteetti-ikäisenä kirjan ja palaan siihen kymmenien vuosien päästä, niin kumpi meistä on muuttunut - kirja vai minä, arvioiva mittari? Kumman arvio on paremi tai edes objektiivisempi? Jouluisin tervehdyksin jtapio

    VastaaPoista
  4. Mikäli tuo syntymävuosi tuolla yllä pitää kutinsa kyseessä on tasavuosipäivä! Mainiota, mainiota! 70 vuotta on toki sinänsä jo saavutus, vaan rohkenemme odottaa näitä päivityksiä vielä vuosikausia. Geenit ovat kohdillaan, paino on pudonnut, eikä viinasta tai tupakista ole tietoakaan. Joten voimia ja rohkeutta ja Kovasti Onnea!
    Riuskin terv. pekka s-to.

    VastaaPoista
  5. Blogi-isännälle paljon onnea vaan!

    VastaaPoista
  6. Minua alkoi Nesbossa etoa väkivallan ylenpalttisuus ja aina vain eksoottisemmiksi muuttuvat kidutus- ja surmavälineet. Kyllähän mies kirjoittaa osaa, mutta kohtuus pitää olla dekkarissakin.

    VastaaPoista
  7. Piirroskuvassa kylmäketju katkeaa jääkaapille.

    Wc-pytyn ja jätevedenpuhdistamon, tai ekologisemmin ja siten kannatettavamman vaihtoehdon huussin kuvat olisivat kertoneet kylmäketjun jälkeisestä ketjustakin jotain. Sitäkään kun ei sovi unohtaa jätteisiin tukehtuvassa maailmassamme.

    Voisi olla jopa tärkeämpää alati valistaa tätä yltähypäten oman tarpeensa kuluttavaa ihmismassaa, mitä oli ennen kylmäketjua ja mitä sen jälkeen.

    VastaaPoista
  8. Tekstin kalibroinnista:

    Olen tainnut usein mainitakin, että luen Kemppisen blogia usein lounaalla. Nyt minulla oli ravintolan pöydällä vieressä auki Kauppalehti. Hajamielisesti siirryin suupalojen välissä kesken kaiken blogista lehden pääkirjoitukseen. Vaikutus oli hämmentävä.

    "Lahjat hyvään tarkoitukseen" oli otsikko. Hyvä aloitus. "Hyväntekeväisyysjärjestöt ovat huolissaan varainhankinnastaan"; aivan, laamanni-Kemppisethän olivat paljon näissä mukana. "- - perinteiset järjestöt pelkäävät jäävänsä ilman, kun kilpailu lahjoituksista kovenee" Niin, niin. Samanlaisena itsestäänselvyyksien ketjuna jatkui loppuun saakka: päälause-päälause,sivulause-päälause-päälause,sivulause. Nakuttaa kuin hihnalla.

    En usko, että esimerkeistä pääsitte kokemaani tunnelmaan. Efekti ei nimittäin ollut siinä, mitä Kauppalehden tekstissä oli, vaan siitä puuttui niin paljon. Kuin Naurutalossa olisi tavalliset peilit, kokemus kompastuu helppouteen. Eikä vika ole Mirror Linen vaan ansio on huvipuiston tirehtöörin.

    Paljon onnea.

    VastaaPoista