Kun tunturi repeää

Anaerobista kävelemistä pitää välttää. Kun hiki menee silmiin. alkavat muutkin aistit olla lukossa, eikä ajatuskaan kulje. Endorfiinipotkun saa kotosalla juoksemalla esimerkiksi koiraa karkuun.

Vuorella nousemista harrastivat Mooses ja Jeesus. Avainkokemus on yhteinen. Ehkä kysymys ei ole vain näköalan avartumisesta. Vuorimaa tai tunturiseutu tarjoaa mittakaavan, koska näkökentässä on niin paljon kiintopisteitä. Aavalla merellä ei sellaista ole. Toisaalta kun jaksaa seilata, niitä tulee vastaan. Purjehtijoita ei ole syytä olla kiittämättä. Heillä on vielä säät selässään.

Sepä teki erittäin suuren vaikutuksen, kun vastikään palkittu nuori biofyysikko Ala-Laurila yhdisti ainakin viiden perinteisen luonnontieteen lähestymistapoja ja totesi, että synapsi päästää impulssin läpi vain silloin, kun vähintään kaksi sauvasolua pyydystää saman valokvantin eli fotonin. Tässä saattaa olla selitys silmän valtavaan kykyyn erottaa signaali kohinasta. Kuin sivutuotteena tulee sitten tulkinta, ettei verkkokalvo muistutakaan millään tavoin filmiä. Kysymyksessä on neuroverkko ja laskenta. Verkkokalvo on eräänlainen tietokone, joka laskee, ja hermosto mallintaa.

Joku kirjoitti, että ajatus on hiirihaukka. Ehkä se ei ole. Myös tunturimaan piekana hoitaa etevästi ammattiaan ajattelematta, ainakaan sillä tavoin kuin tietoisuutta pohtivat ihmiset ovat viime vuosituhansina kuvitelleet. Sen verkkokalvo vain erottaa satojen metrien korkeudesta sopulin, joka varomattomuuksissaan hiukan vaihtaa paikkaa. Yhden pikselin muutos liian suuressa kuvatiedostossa ei ole mitään siihen verrattaessa.

Tunturimaa on mallinnettu mieli. Vasta korkealta sen käsittää, tosin hämärästi ja kuin kuvastimessa, mutta sen käsittää.

Saariselällä kannattaa pyrkiä näkemään etelään tai kaakkoon. Sokosti on ilmeinen valinta, koska siinä jää järvi jalkoihin ja sitten on ne kaksi, mitä ihminen tarvitsee, suota ja metsää – salomaa.

Vain joskus käy niin hyvin, että ensin on pilvistä ja sitten noustaan suorastaan pilven sisään, mutta ylhäällä maisema aukeaa ja tunturi repeää. Sellaisia hetkiä varten valmistellaan talvi, varustellaan kevät, ja useimmin se jää silti tulematta. Kun sen on kuitenkin kokenut, ei sitä unohda.

Siinä toivossa, että joku tuon kuitenkin lukisi, jäljennän tähän Paavo Cajanderin runon, koska jo yli viisikymmentä vuotta sitten tämä teksti tuntuisi sisältävän lupauksen, joka sitten täyttyi monin kerroin. Vaikka yrittäjiä oli Leinosta ja Koskenniemestä alkaen, en oikein tiedä, onko tätä runoutta koskaan ylitetty. Sanoisin ettei ole. Ja juuri tämä runo oli aikoinaan kannustin antiikin kieliin ja kirjallisuuteen.

Salomaa

Yht’ ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa

tai’an luomana taas, kaunoinen salomaa.

Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,

lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.

Näen sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot,

joit’ olen kaivannut, kuin kesä lämmintään.

Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot

kuin kukat kirren alt’ elpyvät taas elohon.

Tuolla mä lammellas olen soudellut useasti,

salmia kierrellyt, kaikua kiusannut:

katsellut sylissä olen Vellamon neitosen maata

hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;

taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan

kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.

Tuoll’ olen vuorellas sen louhistot kapuellut,

noussut kotkan laill’ ain’ yhä korkeuteen,

noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani,

niin kuin morsiamen tyynenä loistossaan;

nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,

kultia lähteissään heitellen yli maan,

tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt

Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;

tuon olen nähnyt; ja siin’ useast’ olen istunut yöhön,

ääneti istunut vaan, aatoksiss’ uneksuin.

Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket

tuolla sun helmassas, seurass’ ystävien!

Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,

polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.

Istunut tuoll’ use’in lakan all’ olen, hartahin mielin

kuunnellut tarinaa ai’an muinoisen,

nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella

taas tulevaisuuden verhoa nostellut;

nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,

toivonut taivasten antimet runsaimmat,

toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,

teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen…

Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään

tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!

Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,

valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,

kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,

muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.