Sivun näyttöjä yhteensä

2. syyskuuta 2006

Suomi kylmässä sodassa

Vapaaehtoisena kirjakauppa-apulaisena olen joutunut kahdessa päivässä kolme kertaa sekaantumaan asioihin, jotka eivät minulle kuulu, ja kertomaan myyjälle ja ostajalle, että Pekka Visurin uutuusteoksen "Suomi kylmässä sodassa" oheistuotteeksi mainitusta CD-levystä ei ole toistaiseksi tarkempaa tietoa. Ainakaan kirjan mukana ei tule sellaista.

Verkko-osoitteesta:

www.veteraanienperinto.fi/kylmasota

sitä vastoin löytyy kirjassa luvattu multimedia-aineisto eli tekstiä ja ääntä ynnä muuta.

Aineisto on toteutettu hiukan tahmeasti Adobe Authorware-ohjelmalla, joka käyttäjän on syytä asentaa tuossa verkko-osoitteessa olevasta painonapista. Asentaminen sujuu tavanomaisesti mutta ei aivan ongelmattomasti, verrattuna esimerkiksi QuickTime -liitännäisiin (plug-in - add-in). Aineisto näyttäisi olevan tottakai optimoitu Internet Explorerille, mutta sain kyllä sen hiukan askarreltuani toimimaan myös Mozillalla (Firefox 1.5).

Aineisto ei näyttäisi toimivan Macillä. Se on puute. Voi olla että ratkaisu on yksinkertainenkin. En tässä viitsinyt ryhtyä askartelemaan.

Tuon verkkopaikan tiedoista käy ilmi, että materiaali on kuin onkin tarkoitettu käytettäväksi CD-romilla. Kadettikunnan verkkosivulla kerrotaan kirjasta ja Internet-aineistosta sekä CD-romista, mutta siitä ei hiiskahdetakaan, mistä tuota levyä saa. Kun aineiston sanotaan olevan verkossa ja levyllä suunnilleen samanlaajuinen, asia ei ehkä ole kovin tärkeä.

Tällaisia tuotteita on tarvittu jo kauan - kirja, verkkomateriaali, opetusmateriaali. Tässä toteutus on kuitenkin keskeneräinen - näkyviä painovirheitä myöten.

Sääli.

Kirja on Kadettikunnan kouluille tuottamaa aineistoa, ja verkkomateriaali saattaa olla hyvinkin kätevää opetuksessa. Minun silmääni ei sattunut mitään sellaista erikoisempaa, jonka puuttuminen haittaisi kirjaa lukiessa.

Mutta kirja on hyvä ja tarpeellinen. Katselin sitä ensin hiukan hitaasti. Sitten muistin, että keskeinen osa siitä 1900-luvun historiasta, joka on minulle uuvuttavan tuttua, on virkeälle nuorelle ja itse asiassa keski-ikäisillekin täysin tuntematonta.

Sotien jälkeinen maailmanhistoria ja Suomen historia on totuttu esittämään valikoiden, ja kouluopetuksessa "sopivana" pidetty aineisto on aina välillä muuttunut.

Niin-pä. Muistan Pirkkalan opetusmonisteen ajat, muistan oikeaoppisen marxilaisen Suomen kirjallisuuden historian ja ainakin yhden Tammen kouluhistorian, joka herätti suurta kummastusta - mutta se taisi olla Hannu Taanilan toimiessa Tammen kustannustoimittajana eli hyvin kauan sitten; Hannun inspiroitunut suhde tosiasioihin lienee nykyisin yleisesti tiedossa.

Pekka Visuri, tämän kirjan kirjoittaja, on luotettava henkilö ja nähdäkseni aika vapaa historian nimimiehille ja -naisille luonteenomaisesta tarpeesta lyödä kuulijat hämmästyksellä tai tunkeutua parrasvaloihin vaikka saranan puolelta ja pokat kaulassa. Nimiä mainitsematta mieleen tulevat tässä kohdin Ylikangas ja Klinge. Molemmat ovat pitkän linjan professoreita ja molemmilla on tunnetusti vaikka mitkä määrät näyttöä erittäin korkeatasoisesta tutkimuksesta. Niin että ei sillä. Lisäksi olen hyvissä väleissä molempien kanssa. Se saattaa johtua siitä, että arvostan heidän tutkimuksiaan aidosti. Molemmat julkaisevat jatkuvasti myös muuta kuin tieteellistä tekstiä, ja se on erinomaisen kiitettävä asia. Se on sitten eri asia, että kaunokirjallisuuden alueella professori lähtee samalta viivalta kuin kaikki muutkin. Kirjallisia ja kerronnallisia ansiota ajatellen Gunnar Suolahtea ja Eino Jutikkalaa ei ole koskaan ylitetty, eipä päästy lähellekään.

Visurilla näyttäisi olleen päällystakkina Ohto Manninen, paras mahdollinen valinta. Manninen on jyryn näköinen mies niin kuin isoisänsä, mutta ei hän ketään purematta niele.

Visurin tietty eleettömyys ja kirjan luonne oppimateriaalina näyttää johtaneen monin kohdin asioiden vaimentamiseen. Hiukan mielivaltainen esimerkki - Kosyginin käynti Kekkosen kanssa Hangon satama-alueella 7.10.1968 sota-aluksella. - Minä en olisi malttanut olla mainitsematta, että rannikkotykistöllämme oli kovat piipussa, kun vieraan valtakunnan sota-alus tulee mitään ilmoittamatta täyttä vauhtia sotasatamaan. Tapauksen muistelijat eli vastuullisina sotilaina mukana olleet ovat jo kertoneet julkisuudessa, että iso selkkaus oli hyvin lähellä, koska pysyvien ohjeiden mukaan tuossa tilanteessa olisi täytynyt avata tuli.

Toinen esimerkki: Tietolaatikko "Kesän 1944 torjuntataistelut" on edelleen suomettunut versio. "Puna-armeijan parhaita joukkoja alettiin vetää taistelualueelta selustaan nuolemaan haavojaan ja valmistautumaan etelämpänä taisteluun Berliinistä."

Taistelujoukkoja eli 31. ja 33. kaartin läpimurtoarmeijakunta oli kuitenkin todellisuudessa eliminoitu, ja taistelu Berliinistä alkoi vasta noin kahdeksan kuukauden kuluttua. Ehkä on tarkoitettu viitata sotatoimi Bagrationiin eli hyökkäykseen Keski-Euroopassa. Myös Narvan rintamalla oli kova sota käynnissä.

Tämä ei ole esimerkki vaan mielipide. En näe Saksan aseapua kesällä 1944 enkä Ribbentrop-sopimusta käänteentekevinä, koska Saksalla ei ollut mitään vaihtoehtoja - heillä oli monta sataa tuhatta sotilasta hyvin lyhyen laivamatkan päässä Virossa. Suomalaisten ja suomalaisten täydentämisen ansiosta nuo joukot vedettiin 1944-1945 yllättävän onnistuneesti aivan Berliiniin saakka.

Tässä kirjassa ei arvailla. Mitä olisi tapahtunut, jos Saksan armeija olisi kaatunut niin kuin lankkuaita, samalla tavalla kuin syys- ja lokakuussa 1918? Minun arvaukseni on, että Stalin olisi unohtanut salamannopeasti Jaltan ja Teheranin etupiirijaon ja puna-armeija olisi ilmaantunut kiikaroimaan Englannin kanaalille. Senhän tiedämme varmasti, että kesällä 1944 puna-armeijan operatiivinen hyökkäyskäsky edellytti Kymijoen tasan valtaamista ja miehittämistä välittömästi Helsinkiin jatkamista varten.

Esimerkki kirjan maltillisesta ja siten kiitettävästä esitystavasta - Ruotsi ja Nato. Tekstin saa lukea varsin tarkasti ennen kuin huomaa, että "tiedusteluyhteistyö" mainitaan. Ruotsissa nämä tiedot ovat julkisia (William Agrell, Venona. Spåren från ett underrättelsekrig). Ruotsi osallistui kaikin voimin ja täysin rinnoin Neuvostoliiton vakoilemiseen ja etenkin koodinpurkuun Naton eli Yhdysvaltojen hyväksi. Sangen luultavasti ne paljon puhutut sukellusveneet Tukholman saaristossa - lukuun ottamatta rantaan ajanutta neuvostoliittolaista - olivat amerikkalaisia tai englantilaisia. Yleisölle ei voitu kertoa, että sotilaallinen yhteistyö "puolueettoman" Ruotsin ja länsivaltojen kesken oli syvää ja räjähtävää.

Historia on vähän vaikea aine. Toisin kuin kirjallisuudessa itseoppinut ja oma-aloitteinen esseistiikka johtaa harvoin hyviin tuloksiin. Tietenkin on suuria ja suurenmoisia poikkeuksia. Tämä kirja on ammattilaisten työtä ja ratkaisee siis yhden joululahjaongelman - millainen kirja sopii lahjaksi perheenjäsenelle, joka ei lue kirjoja. Tämä sopii.

Tämä kirjoitus ei ole kirjallisuusarvostelu, vaan blogipostaus ja siten vihje lukijoilleni. Kaiken mainontaan ja markkinointiin käytetyn rahan jälkeenkin uskottavien lähteiden vihjeeet vaikuttavat ostopäätöksiin erittäin paljon. Sitä en tietenkään tiedä, olenko uskottava lähde. Suoraan sanoen en ole siitä edes kauhean kiinnostunut. Palautan vain hätäisen lukijan mieleen, että olen kyllä väitellyt tohtoriksi historiasta.

En ole kuitenkaan mikään oikea historiantutkija. He eivät esitä käsityksiä asioista, joita eivät ole itse perin pohjin tutkineet.

Siis yhteenveto vihjeestä. Kirjassa on minulle hyvin vähän uutta tai yllättävää. Minun silmääni tämä on huomattavasti parannettu lukion historian kurssi toisen maailmansodan jälkeisistä tapahtumista. Vähemmän harrastaneelle tämä on kaiketi tervetullut kertaus ja sanomalehtitietojen varassa varttuneelle tarpeellinen oppikurssi erinäisistä asioista, jotka vaikuttavat vielä.

Omille sivistettävilleni (eteville oppilailleni) sanoisin, että kyllä tämä kirja on hyvä seisaallaan selata, mutta esimerkiksi Sir Martin Gilbertin kolmiosainen historiateos ja Tony Judtin suotta moitteitaikin saanut "Postwar" avaavat asioita aivan toisella tavalla. Tämä on lukiotasoa ja ne ovat korkeakoulutasoa.

Mikä antaa aiheen todeta, että Visurin kirjan kirjallisuusviitteet ovat yleensä erittäin hyviä ja suhteellisen kattavia. Vouhotuskirjallisuus on sivuutettu.

Otava oli jo 1930-luvulla hyvässä yhteistoiminnassa Suomen armeijan kanssa. Halstin uutena painoksena ilmestynyt Suomen puolustamista koskeva 30-luvun kirja, joka sai Mannerheimin repimään pelihousunsa, on vain yksi esimerkki.

Visurin kirjan kokoinen ja samoin mitoitettu kirja Talvi- ja Jatkosodasta puuttuu edelleen. WSOY:n Talvisodan Pikkujättiläinen on hyvä, mutta Jatkosodan Pikkujättiläinen on ikävän epätasainen.

Kun mielenkiinto aihepiiriin on näemmä kova ja sopivia kirjoittajiakin on, täten toivotaan, että kustantaja, Kadettikunta ja maanpuolustuspiirit panisivat tuulemaan.

Koska sanomalehtien myynti laskee jatkuvasti ja televisio ei tiedotusvälineenä kestä käsitteellistä kieltä, hyvien kirjojen merkitys ja menekki kasvavat jatkuvasti. Käsitykseni median kentästä on tämä: uutistiedot hankitaan yhä yleisemmin verkosta; sanomalehdet joutuvat etenkin ilmoitusmyynnin laskiessa yhä ahtaammalle, joten viisas panostaa korkeaan laatuun.

Häpeämätön elitismi on demokratian tae.

7 kommenttia:

  1. Hyvin referoitu, ainoastaan puuttuisin kaikkien lisäkilkkeiden M$-vetoisuuteen. Itse käytän Linux/Fedora-corea ja lopen kyllästynyt näihin Windows-erikoisuuksiin. Minulle ne merkitsevät yhtä kuin olematon. En tosin tiedä mikä olisi avoimen koodin vastene, jos sellaista onkaan.

    VastaaPoista
  2. Kirjoitat "Koska sanomalehtien myynti laskee jatkuvasti ja televisio ei tiedotusvälineenä kestä käsitteellistä kieltä, hyvien kirjojen merkitys ja menekki kasvavat jatkuvasti. Käsitykseni median kentästä on tämä: uutistiedot hankitaan yhä yleisemmin verkosta; sanomalehdet joutuvat etenkin ilmoitusmyynnin laskiessa yhä ahtaammalle, joten viisas panostaa korkeaan laatuun."

    Voin vain olla samaa mieltä kanssasi ja sanoa vain BRAVO! Onneksi joku sen sanoo, että hyvä kirja on panostuksen arvoinen.

    Niin ja kuitenkin "Häpeämätön elitismi on demokratian tae". voiko se paremmin ilmaista, tuon fransut ovat tienneet jo vallankumouksesta lähtien.

    VastaaPoista
  3. "Häpeämätön elitismi on demokratian tae."!

    Eihän se Kemppinen noin mene, vaan näin:

    On perin vaikeaa toimia näissä olosuhteissa taiteilijana, jonka olennainen tehtava on nahda maailma omin silmin ja tehda siita omat johtopaatoksensa.

    VastaaPoista
  4. Ad Heikki Rönkkö:

    Kyllä se noinkin on. Ei ihmisen pidä olla mikään itseään replikoiva polymeeri.

    En ole varma, lukevatko he, mokomat, mutta luulen ajattelevani kirjoittaessani välillä oppilaitani, joissa on kaikenkaltaisia olevia, tulevia, ilosia, silosia tekniikan tohtoreita ja muita järjestyneen yhteiskunnan edustajia, joilla on kuitenkin sitten mielessään muutakin kuin muttereita.

    VastaaPoista
  5. Olen tutustunut lukuisiin historiaa käsitteleviin CD-ROM-julkaisuihin. Joka toinen vaatii asentamaan erikseen jonkin älyttömän yliraskaan lukuohjelman ja joka toinen on ollut sisällöltään täydellinen pettymys.

    Ongelmia on kaksi.

    Iso osa näistä julkaisuista tehdään perin vähillä varoilla, jolloin niiden laatijaksi pestataan joku tutun poika, joka saa samalla tehdyksi opinnäytetyön ammattikorkeakoululle. Opinnäytteinä ne ovat mukiinmeneviä, mutta julkaisuina ne ovat joskus suorastaan traagisia. Malliesimerkki: "Multimedia" Suomen sotavuodet radiossa sisältää kiinnostavia välähdyksiä, mutta ei mitään sellaista lisää, joka olisi puoltanut tämän materiaalin julkaisua muuna kuin audio-CD:nä. Valokuvia, elokuvaa, tai luettavaa tekstiä ei ole. Kaiken huipuksi selostusvälähdys rintamalta feidataan pois seitsemän minuutin raportoinnin jälkeen juuri ennen kuin hävittäjä ilmaantuu reportterin yläpuolelle. Täydellisessä versiossa, joka on kuultu Radio Peilistä useasti, on aitoa dramatiikkaa, valtava lentokoneen jyly, ja reportteri puuskuttaa mikrofoniin hypänneensä hankeen.

    Tämä ei siis kuulu Suomen sotavuosiin radiossa. Kiitosta vaan.

    Toinen ongelma ovat möhkömäiset multimedian luontiohjelmat, joiden ansiosta romppu ei pyöri koskaan siinä koneessa, missä sen olisi tarkoitus pyöriä. Kun sitten katsoo, miten raskasta materiaalia levy oikein sisältää, niin havaitsee säännönmukaisesti, että jokaikinen tiedosto olisi avattavissa, jos sen voisi avata erikseen ilman että yliraskas multimeediohirvitys junnaisi taustalla.

    Kuitenkin jokaikisessä tietokoneen käyttöjärjestelmässä on sisäänrakennettuna parahultainen käyttöliittymä nimeltä verkkoselain. Yksinkertainen HTML ei ole aina kovin notkea koodaustapa, mutta selaimessa on käytännössä mahdollista esittää kaikki se materiaali, jonka julkaisemista varten CD-ROM ylipäätään on julkaistu. Se on käyttöjärjestelmästä ja suorittimesta riippumaton, se sulattaa tekstiä, ääntä ja kuvaa. Mitä muuta tarvitaan?

    Ja totta kai, tällaisten projektien valvojat ovat vanhan kansan patuja, joiden oma kone on 386DX. He ovat keränneet ansiokasta materiaalia tietokantoihinsa ohjelmistolla, jonka kehittäminen on lopetettu 1993, ja he ovat vieläpä ylpeitä siitä, että heidän tietokoneensa on valmistettu ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa. Jos he löytävät projektilleen toteuttajan, joka jaksaa sulattaa nämä kammottavuudet, tuloksena on CD-ROM jota ei voi käyttää levynä, vaan joka pitää asentaa, ja joka on asennettavissa vain ja ainoastaan, jos CD-aseman tunnus on D. Ei se tietysti mitään, koska seuraavassa versiossa 1.1 on edistytty jo niin pitkälle, että käyttäjälle tarjotaan suurenmoinen tilaisuus itse määritellä miltä asemalta CD-ROMia käytetään.

    Jos tämän vuodatuksen perusteella joku päättelee, että olen kenties häpeällisessä menneisyydessäni osallistunut itsekin informatiivisten CD-ROMien sisällöntuottoon ja todennut siinä yhteydessä yhtä ja toista järkyttävää, havainto on oikea.

    VastaaPoista
  6. Ad Jari Lehtinen:

    Tuohon ei ole muuta lisäämistä kuin vainoharhainen suhde tekijänoikeuksiin, ja tuloksena on jotain sellaista kuin Genimapin CD-rom-kartat, jotka kiusaavat käyttäjää kaikin tavoin ja häviävät silti mennen tullen verkon ilmaiselle Autoilijan tiekartalle.

    Puheenvuorosi on painokas -
    muistakaa, lukijat, että muutamia vuosia sitten MS Encartasta tehtiin suura menestystä ja nyt kukaan ei edes muista sitä, ja että Encyclopaedia Britannica oli vuosisatainen menestys, kunnes sen CD-versiota alettiin oikein markkinoida.

    Joku kertoi minulle muutamia päiviä sitten kunnanjohtajasta, joka esitteli "open source"-tuotteina viimein nykyaikaan saapuneena kunnanvaltuustole viisi PowerPoint-kalvoa, jotka oli tehty ensimmäiselle vastaan sattuneelle templatelle.

    Miten siis liikkuva kuva, ääni ja teksti kun pelkkä kuvan käyttö on lapsenkengissä. Hyvin pienen lapsen.

    VastaaPoista
  7. Ad Jari & Jukka:

    "mutta selaimessa on käytännössä mahdollista esittää kaikki se materiaali, jonka julkaisemista varten CD-ROM ylipäätään on julkaistu. Se on käyttöjärjestelmästä ja suorittimesta riippumaton, se sulattaa tekstiä, ääntä ja kuvaa. Mitä muuta tarvitaan?"
    Aivan. Ja samalla tulisi hoidettua julkaisujen saavutettavuuskin tuottajan kannalta vähällä vaivalla.
    Powerpoint: On aika kohtalainen mysteeri, miksi esimerkiksi kunnat suostuvat yhä maksamaan järjettömiä summia MS-ohjelmien lisensseistä... Luulisi edullisten vaihtoehtojen olevan jo lähes kaikkien tiedossa.

    VastaaPoista