Sivun näyttöjä yhteensä

3. syyskuuta 2006

Liikkeenjohdon käsikirja

Kerran julkaisin Hesarissa hyvän hyvyyttäni Jorma Ollilalle lyhyen kurssin kirjallisuudessa Nokian toimihenkilöiden koulimiseksi. Hänen tapauksessaan tiesin asiaan sekaantumisen turhaksi, koska hän lukee kirjallisuutta, samoin kuin Tauno Matomäki.

Nämä viisaat miehet ovat käsittäneet, että monien puuhamiesten koulutustaustassa on juuri tämä aukko: he eivät ymmärrä kaunokirjallisuutta.

Se on ehkä vielä pahempi puute kuin matematiikkasokeus, ja yhtä turha.

Nujakoivan median maailmassa ihmistä houkutellaan monin kavalin keinoin viihteellä. Viihteessä ei sinänsä ole mitään pahaa. "Viihteellinen" on myös monien kriitikkkojen, snobien tai muutoin henkisesti alamittaisten ihmisten käyttämä leimasin tai polttomerkki, jota he käyttävät, jos jokin ei satu sillä hetkellä miellyttämään heitä. Asia on vakavakin, koska myös kokonaisten lajityyppien leimaaminen arvottomiksi on hyvin suosittua. Esimerkiksi sarjakuva tai amerikkalainen seikkailuelokuva onnistuttiin pitkään pitämään pinnan alla näin arvottomin keinoin.

Olen itse nähnyt paavillisia henkilöitä, jotka kieltäytyvät katsomasta, jos ennakkoluulot ovat vaarassa. Taisin aikoinani markkinoida juuri tuotantonsa aloittanutta Enki Bilalia tuttavapiirissä. Jotkut näkivät hänessä ja Hugo Prattissa vain tilapäisviihdettä. Kun ranskalaiset elokuvaohjaajat alkoivat löytää taiteellisia arvoja seikkailuelokuvista, asianomaiset amerikkalaiset olivat aivan änkkänä. Hitchcock oli britti. Her never missed a beat. Hän siirtyi suuren taiteilijan rooliin silmää räpäyttämättä.

Romaanin tehtävä ei ole miellyttää lukijaansa. Romaanin tehtävä on herättää levottomuutta.

Olkoon Volter Kilven "Alastalon salissa" esimerkki.

Kilven romaanilla on huono maine: se on liian laaja, se on tavattoman pitkäveteinen ja se on Helsingin Sanomien arvostelijoiden suosikki.

Kilven kieli on samalla tavalla vaikeaa kuin Aleksis Kiven kieli. Molemmat suoriutuivat suuresta haasteesta eli jälleenrakensivat kielellisen ilmaisun asiansa ja aiheensa mukaiseksi.

Pitkäveteisyys eli yksitoikkoisuus on lukijan ongelma. Maailma on täynnä kirjoja, joiden kieli ja kuvaus ovat kohtalokkaasti eri paria. Niitä ei kannata lukea, ellei sitten tenttiin. Itse olen jokseenkin allerginen kaavamaisille seikkailu- ja rakkausromaaneille, joissa kaikki kaupan hyllystä löytyvät vakio-osaset esitellään piinallisen yksityiskohtaisesti, ja lukija tietää koko ajan, että tuloksena on yhdentekevä tarina. Asiaa ei ensinkään auta raflaava kerronta. Ihailemani Indiana Jonesin II osa alkaa kyllästyttää loppuvaiheessaan juuri siksi, että jatkuvasti vyöryvät juonenkäänteet luovat linnanmäki-tunnelman. On vempulaa ja vekotinta ja kaikki on suunniteltu ajatellen enemmän katsojan lompakkoa kuin tunteita.

Luultavasti ihmisellä ja monilla eläimillä on synnynnäinen kyky pitkästyä.

Luultavasti ihminen on eläimiä paremmin keksinyt keinoja viihdyttää itseään. Paha kyllä, monet niistä keinoista ovat tuhoisia ja tappavia, eräät koko maapalloa ajatellen. Ainakin ensimmäinen maailmansota oli kaikkien aikojen viihdenumero. Kitinä tapahtumattomuudesta ja ajan seisahtumisesta ainakin loppui kuin seinään kesällä 1914.

Niinpä olemme palanneet teemaamme, romaaniin (ja liikkeenjohtamiseen).

Tiede ja taide tapahtuvat usein samanaikaisesti. Kansan mielikuvituksessa lähinnä Einsteiniin liitetty uusi luonnontieteellinen malli eli yleinen ja erityinen suhteellisuusteoria, ennen ja jälkeen maailmansodan, muutti käsityksen ajankulusta absoluuttina. Erinäiset fysikaaliset yhtälöt toimivat ajassa takaperin yhtä hyvin kuin etuperin. Ajassa liikkuminen ei ole matemaattisesti ongelmallista. Lukemattomat viihdekirjailijat ovat olleet ryömivinään "madonreikää" tai supersäiettä käyttäen rinnakkaisten maailmankaikkeuksien toisiin aikoihin tai sitten omaan menneisyyteemme tai tulevaisuuteemme.

Kirjallisuudessa kaikkein selvimmin Marcel Proust ja James Joyce hajottivat aika-käsityksen ja loivat romaanitekniikan, jossa kellolla tai kalenterilla mitattava aika ei ole missään laskennallisessa suhteessa romaanin sisäiseen aikaan. Joycen "Odysseus" on yhden päivän kuvaus. Proustin romaanisarja syntyi kahden puolen maailmansodan ja murhasi menneisyyden sentimentaalisena asenteena.

Suomea on siunattu suurilla kirjaioijoilla. Olen tässä blogissa pitänyt kovastikin esillä perinteisen romaanitekniikan käyttäjiä, kuten Waltaria ja Linnaa. Silloin tällöin olen toistellut, että Sillanpää oli Nobelinsa arvoinen, vaikka urbanilegenda väittää, että palkinto tuli talvisodan ansiosta. (Sehän tuli tilanteessa, jossa sota ei ollut syttynyt ja arvostelukykyiset henkilöt kuvittelivat, että kriisistä selvittäisiin jollain tavoin.)

Kuitenkin Volter Kilpi on ja oikeasti on 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita, jolta olisi aika riisua hakuteosten harhauttavat määreet, kuten "tajunnanvirtatekniikka". Hyvänen aika, kai kaikki kirjallisuus on nimenomaan tajunnanvirtaa!

Uskaliaassa tekniikassaan hän ei poikkea niin hirmuisesti Joel Lehtosesta, jonka "Putkinotko" on myös yhden päivän romaani ja vaihtaa nopeasti ja notkeasti näkökulmia.

Nuori Lehtonen oli muuten nuoren Kilven kiihkeä ihailija. Nämä kaksi herraa olivat lisäksi kirjailijoistamme oppineimpia, siis suhteessa kirjallisuuteen. Kummallakaan ei ollut vaikeuksia seurata Ruotsin, Saksan ja Ranskan kirjallisuutta. Kilvestä ja Englannista en tiedä; joku viisaampi osaisi kenties neuvoa; arvaukseni on että hän lukea paukutti sekä Joycea että Woolfia alkukielellä eikä ruotsin kautta.

"Alastalon salissa" on liikkeenjohdon käsikirja ja tenttivaatimuksiin liitettävä siksi, että monien muiden teemojen ohella siinä on käsillä innovaatiodiffuusion ongelmakenttä - liiketoiminnassa ahavoituneet talonpojat perustavat yhtiön (laivanisännistö) rakentaakseen sellaisen parkkilaivan, jolla purjehtii kaus Itämeren alueen ja Englannin tuolle puolen.

Kilpi on ensimmäinen ja ainoa kirjailija, joka on keksinyt aiheekseen liiketoiminnan ja nimenomaan palveluntuotannon ongelmat. Teollisella yhteiskunnalla on tietysti ollut runsaasti kuvaajia, Ahon "Rautatiestä" Linnaan ja pienempiin profeettoihin.

Romaani kuvaa lämpimästi ja huvittavasti päätöksenteko-ongelmat, peliteoreettiset asetelmat ja luonnollisesti rahoituksen solmukohdat.

Kuuluisa - joillekin pahamaineinen - kohtaus, jossa Hörkäniemi valitsee itselleen telineestä piippua noin 90 sivun verran, on markkinataloudellisen rationaliteetin huikea riemuvoitto.

Tunnen tietenkin henkilökohtaista vahingoniloa tuon kohtauksen johdosta - siinähän käsitellään sytyttävästi piipun polttamisen riemuja, joista olen varsin hyvin itsekin selvillä. - Jos Alastalon salissa olisi mitattu häkää tai pienhiukkaspitoisuutta, parkkilaiva olisi jäänyt rakentamatta. Samoin olisi käynyt, jos huolena olisi ollut vyötärölihavuus tai persous totilasillisille.

Tekninen kommentti: Kilpi oli luullakseni ainoa suomalainen, jolla oli Shakespearen taito kirjoittaa proosa kätkettynä sidottuna mittana. Usein kohdin hänen kuvailunsa menee tarkasti tai melkein tarkasti heksametriksi tai distikoniksi (heksametri-pentametri). Innoittaja on kukaties ollut Otto Manninen, mutta Kilpi on parempi.

"... silloin on
kallio kangaspuuna, loimena pälkkien
pihkainen rivi ja kuteena vesojen hautuneet varvut,
miesväki tuoluissa irvessa hampain
kirskoo ja kiristää,
piukkaa ja pujoo,
punoo ja piukkaa,
isäntä pauhaa, rengit puhdissa,
pojat puikkimassa, kiire on
kilo kimmoisa hangilla häviävillä
poski kallion kiiltävän märkä
välkyssä auringon,
kuusi korkea latvan huojuvaa havuin vehrein ja vehmaan tuorein..."

13 kommenttia:

  1. Jaa-a, se on taas kerran haettava Alastalon salissa kirjastosta. Jo minä sen 1970-luvulla tenttiin (kotimainen kirjallisuus)luin, mutta miten jäänytkin vaivaamaan. Joycea en ole vielä kertaakaan lukenut loppuun asti.

    VastaaPoista
  2. Teivas Oksala voisi suomentaa Alastalon salissa heksametrille tai distikonille. Siinäpä olisi eepos. Alastalon salissa Hesarin toimittajien ykkössuosikkina taisi olla lähinnä vitsi, mutta tiettävästi lisäsi teoksen kysyntää. Hannu Taanila on myös ahkerasti kantanut korsia kekoon teoksen puolesta. Olen mutaman kerran aloittanut tämän kirjan lukemisen, mutta se kai pitäisi lukea yhdellä istumalla. Sängyssä lukien eivät käteni kestä.

    VastaaPoista
  3. Ad Outolintu & A-K.H.

    Uusi painos painaa 0,701 kg, joka on kovakantiseksi vähän. Sisälää molemmat osat.

    Olen itse yksi niistä, jotka pitivät Kilpeä sietämättömänä konstailijana ja hänen kehujiaan kekkaloitsijoina.

    Nyt lukiessa vaikuttaa kielen tinkimättömyys.

    Lukukokemuksessa on jotain samaa kuin Mozartia kuunnellessa: on käytettävä paljon aikaa eli opeteltava ennen kuin ilmaisun taidokkuuden takaa alkaa erottua sen kertakaikkisuus.

    Empiirinen kokeilu on helppo: omituisesti kirjoitettuja romaaneja ovat kirjastot väärällään. Ne eivät lukemisestä ainakaan parane. Esimerkki: 1/3 Thomas Mannin tuotannosta, etenkin Josef-sarja, ja yli puolet Herman Hessestä.

    Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät osaa kuunnella Bachia. Se johtuu varmaan siitä, että olisi intuitiivisesti käsitettävä kontrapunkti.

    Meidän on totutettu kirjallisuuteen / musiikkiin, jossa on sävelmä ja säestys. Kontrapunkti (polyfonia) oli tapa kuljettaa samanaikaisesti useita itsenäisenä säilyviä sävelmiä, jotka soivat ja rytmittyvät suhteessa toisiinsa.

    Jos kehtaan, yritän joskus selittää tarkemmin.

    Helpon esimerkki on Oskar Merikannon "Oi muistatko vielä sen virren", jonka pianosäestys on "Sun haltuus, rakas isäni" eli se virsi.

    VastaaPoista
  4. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat oikealla tavalla lukea Alastaloa. Luulen, että moni kompastuu Kilven tapaan käyttää kieltä, vaikkei se Alastalossa hurjimmillaan ole. Kieli saattaa muodostaa joillekin läpäisemättömän pintajännitteen.

    O Merikanto oli mainio melodikko, mutta miten minulla on jäänyt mieleeni, että vasurin sanat olisivat: "Oi Jeesus ota sylihis, nyt meidät pienet turvihis." Yhtä kaikki.

    VastaaPoista
  5. Ad A-K.H

    Sama melodia (ransk. 1547)molemmissa virsissä ja vielä kolmannessa (katso vanha virsikirja tai uusi 472a.

    VastaaPoista
  6. "Kilvestä ja Englannista en tiedä; joku viisaampi osaisi kenties neuvoa; arvaukseni on että hän lukea paukutti sekä Joycea että Woolfia alkukielellä eikä ruotsin kautta."

    Muistelen lukeneeni jostain, että Kilpi olisi yrittänyt lukea Odysseusta englanniksi, mutta huonolla menestyksellä. Kielitaito ei vain riittänyt.

    Minä luin 'Alastalon salissa' vuosia sitten. Ensimmäisen osan jälkeen oli niin turpea olo, että piti hetken keskittyä muuhun. Joka tapauksessa kieli oli rytmillisesti niin nautittavaa, että kesken jättäminen ei tullut mieleenikään.

    Luin teoksen ennen kaikkea hersyvänä parodiana miehisestä nokkimis- ja uhoamiskulttuurista, joka pahimmillaan tai parhaimmillaan ei ole kaukana hiekkalaatikkorekisteristä. Tänä päivänä uskoisin löytäväni opuksesta enemmän tasoja. Toki jo ensimmäisellä lukukerralla olin aistivinani myös Kilven tunteman kunnioituksen prikinpuuhaajia kohtaan.

    VastaaPoista
  7. Ad Elonvirta:

    Tuohon viittaan "peliteorialla" - siinä ovat keskeisellä sijalla, kuten tunnettua, nokittelminen, petkuttaminen ja yhteistyö.

    Olen jotenkin huvittunut siitä, että nämä ovat Kilvelle niin selviä.

    Katso tarv. Wikipedian Game Theory - hyvä artikkeli ja niin paljon muualta tuttua, kuten "kauhun tasapaino" ja "nollasummapeli".

    VastaaPoista
  8. Pakko ottaa vielä esiin Pentti Haanpää. Hänhän luki myös Joycea ja Woolfia alkukielellä aikoinaan. Varastipa vielä pariin novelliinsa Joycelta tarinat. Haanpään jäämistöstä on löytynyt myös miehen käännösluonnoksia Joycen teksteistä.

    VastaaPoista
  9. Mie lukkiin Alastalon ykköstä kauan, vähän kerrallaan, että juuri kieli jäi soimaan mieleen. Kakkososaa ei ollu kirjastossa.

    Vaan tuon tuplaversion sai ostettua vihdoinkin itelle kesällä. Nyt taas sivu, pari kerrallaan aamusella.

    VastaaPoista
  10. Luin Alastaloa välitunneilla, kun ei tarvinnut mennä ulos valvomaan, busseissa, junissa, käytännössä aina kun oli tilaisuus. Sen reilun 800 sivun jälkeen mietti, että olis voinu vielä jatkua.

    Joo, Kilpi kokeili Joycea englanniksi muttei onnistunut, Proustia luki ranskaksi, kun taas pahapaha Lagercrantz käännöksenä niinkuin M. Klinge meille kertoo.

    VastaaPoista
  11. Ad Omnia:

    Joycen lukemisesta - Haanpää luki Dublinersia. En usko, että itse hankittu kielitaito olisi riittänyt Odysseukseen, joka on todella vaikea.

    Kilvestä olen kuullut samaa - kirjeenvaihto Alvar Renqvistin (Otava) kanssa kertoo, että yrityksiä oli mutta onnistumisia ei. Woolf jää toistaiseksi kysymykseksi.

    Sittenhän olisi vielä Musil.

    VastaaPoista
  12. Ad Omnia:

    Joycen Odysseus tuli ruotsiksi vsta 1946 (Warburtonin käännös). Siis voi huoleti sanoa, että sen tunsi tosi harva sitä ennen.

    - Esimerkiksi Waltari tutustui amerikkalaisiin ja brittiläisiin uutuksiin (Hemingway...) ruotsinnoksina 1930-luvulla.

    A>merikkalaisen kirjallisuuden rantautumista Ruotsiin on kuvannut elävästi Per I. Gedin taannoisessa kirjassaan Bonnierista - Litteraturens örtagårdsmästare. Hänen äitinsä, Lena Gedin, oli ensimmäisiä kirjallisuusagentteja pohjoismaissa, ja Per muistaakseni kertoo että Steinbeck olisi käynyt sota-aikana Ruotsissa.

    Kaivan ehtiessäni esiin erään kirjallisuuden tohtorin ja suurlähettilään muistelmateoksen, joka herättää minussa syvää katkeruutta - hän luki New Yorkissa sodan aikana ja istui sodan jälkeen 42. Streetin paikoissa kuuntelemassa Parkeria ja Gillespietä, kun meidän pojat jatkoivat maitoa suolavedellä ja purivat silakkaa.

    VastaaPoista
  13. Voin kuvitella emännän keinumassa mietteissään Mäntyniemen salin keinutuolsisa lehdistöpäällikön tuoma Kemppisen vinkkaama paksu kirja vierellään.

    Seinäkello raksuttaa mennyttä aikaa.

    Kohta astuu lehdistöpäällikkö sisään ja sitten kerrataan ihastuttavia kielen kiemuroita jossakin 50. sivun taipeilla piipunvalintaa.

    Iltapäivällä pohditaan emännän työn alla olevan maalauksen aihepiiriä.

    PS. Strindbergin mielestä tuskin mikään askare vie ajatuksia niin täydellisesti mukanaan kuin taidemaalaus.

    VastaaPoista