Globaali trendi

Vihaan ja inhoan sanoja ”globaalinen” ja ”trendi”. Hirvikärpäsiä sitä vastoin arvostan. Niillä on tarkoitus. Ne haluavat purra minua.

Jotkut sanat, kuten otsikossa olevat, ovat kärpäsparvea, joka ei mielestäni ole viesti mistään minnekään. Toki voi olla, että en vain ym,ärrä kärpästä, vaika kärpäset ymmärtävät minua.

Tuon maapalloistumista tarkoittavan sanan takana voi olla MacLuhanin epäonnistunut kielikuva maailmankylästä, jossa kaikki tapahtuu samanaikaisesti. Tuon kielikuvan yksipuolisuuden osoittaa esimerkiksi nykyinen pandemia. Se ei leviä television välityksellä, vaan toisten eliöiden kantamana viruksina. Ja nuo toiset eliöt sanovat, että he itse määrittelevät tarpeelliset matkansa ja tähdelliset juhlansa mainitsematta, mistä ja miten he ovat hankkineet tuo oikeuden, ja kuka on päästänyt heidät irralleen.

Taustalla on latinan sana ja ehkä vielä vanhempia sanoja, kokkare, möykky. Juutalaisen mystisen tiedon mukaan Jumala otti savenpalasen ja puhaltamalla globalisoi siitä ihmisen.

Kun oli jälleen päätelty, että maa onkin pallo eikä levy, tuo sana alkoi merkitä etenkin karttapalloa.

”Trendin” takana on reuna tai valuminen reunaa kohti. Merenkulkuun sekin tuntuisi liittyvän.

Otsikko saattaisi siis tarkoittaa yleistä kehitystä. Sanaan ”kehitys” liitetty myönteinen sävy on luulotteluamme. Jyvästä kehittyy verso. Kukaan ei välitä vatkata mieltään pohtimalla, kumpi on parempi. Edistys puolestaan tuo mieleen etuilun, joka kyllä on väkevä yhteiskummallinen voima.

Tämän blogin näkyvissä jotkut viittailevat joskus pakkoruotsiin ja jotkut toiset kaiken kattavaan englantiin. Voihke venäjän kielestä ei ole kantautunut ainakaan minun korviini.

Valtayksiköiden – valtioiden, suurvaltojen – toiminta on kielen miehittämistä. Ajatus on aivan oikea: kun ihmisiltä viedään kieli, heiltä viedään myös mieli.

Keinoja tuon vastustamiseen on. Niihin kuuluu kirjallisuus. Lehdessä mainittiin nyt tänään puolalaisen kirjoittajan järkyttävä kertomus Marcel Proustin romaanista, josta puhuminen ja luennoiminen piti ihmisiä hengissä maailman kolkoimmalla Stalinin vankileirillä.

Kerroin asiasta ja puhuimme siitä tässä blogissa 12.12.2018 (Józef Czapski, Lectures on Proust in a Soviet Prison Camp).

Toinen tuleminen… W.B. Yeats oli siis Eliotin edeltäjä ja Poundin innoittama. Ennen kaikkea hän oli suuren sodan ja espanjantaudin kärsijä ja irlantilainen. Mielenkiintoisesti hän oli teosofi tai joka tapauksessa luineen nahkoineen silloin muodissa olleen, taiteisiin paljon vaikuttaneen mystiikan piiristä. Mystiikalla tarkoitan tässä vain vimmaisuutta vailla opinkappaleita tai sanoisinko nyt itse puolestani kuvannollisesti, kykyä erotta elämän voimakentät ja tuntea niiden pyörteily.

Omena kaapissa

Kun saa ihan omenan, se pannaan kaappiin talteen, eikä sitä saa syödä ennen kuin se on mennyt pahaksi.

Tuohon suuntaan olen joskus mukaillut vanhempieni sukupolven elämänasennetta. On hyvä pilkata, kun on itse samanlainen.

Muistan kyllä yhdenkin pienen tytön, joka sai setelin palkakseen oltuaan lapsenlikkana ansiokkaasti muutaman päivän tai kokonaisen viikon. Hän osti heti koko rahalla karamelleja, söi ne kaikki ja tuli kipeäksi. Mahtoiko lopulta kunnolla ehtiä edes ulkohuoneeseen, sitä en tiedä. Mutta muistan kiihkoisan ilmeen, kun asianomainen juoksi pitkin kylän raittia rapisevat karkkipussit kädessä. Euca Menthaa ja Eukalyptusta, ellei sitten ollut mukana myös Pectus-pastilleja.

Välillä löydän kirjojani, joiden viimeinen loppu on kirjanmerkin (Post It) mukaan lukematta.

Puhe on pihistämisestä, mikä on korttipelitermi. Kun katsotaan omia kortteja, niin varsinkin ventissä se viimeinen kortti kertoo, onko tulossa voitto vai menikö metsään. Siksi sitä korttia nostetaan hyvin hiljaa, pihistämällä. 

Todella hyvät kirjat tulivat mieleen, kun kommentaattori mainitsi, luultavasti ihan omia aikojaan, Isaac Bashevis Singerin ”Shoshan”.

Minulla on aina ollut, samoin kai kuin kaikilla muillakin, vaikeuksia lukea hyvin murheelliseksi kääntyviä kertomuksia. Jos kirja – tai elokuva tai sävellys tai herra nähköön vaikka Lapin vaellus – on oikein hyvä, jossain vaiheessa tulee tunne, että voi kun tämä ei loppuisi koskaan. Lukemisen hidastaminen pihistämistarkoituksessa voi tosiaan johtaa siihen, että se loppu unohtuu lukematta, koska elämässä on kaikkea, tai ellei kaikkea, ainakin kolme, nimittäin pientä, keskikokoa ja suurta (Anhava).

Mahdollisesti ruotsalainen Lagercrantz sanoi kukaties juuri Bashevis Singeristä kadehtivansa ihmisiä, joilla on vielä edessään Singeriin tutustuminen. Ja Singer itse tuli määritelleeksi itsensä televisiohaastattelussa, jossa ujosteleva toimittaja oli kysynyt, että tehän siis uskotte yliluonnollisiin ilmiöihin. Singer:” Uskon… Mutta ei niissä ole mitään yliluonnollista…”

Luultavasti reportteri oli viitannut vilpittömän ja vilpillisen keskeiseen rooliin Singerin koko tuotannossa eli kykyyn sisällyttää samaan tarinaan kaikkein pyhimmät ihmeidentekijät, joiden maine kaikuu taivaan käytävissä tuhat vuotta, ja kaikkein vähäpätöisimmät pikkuhuijarit tai kaupustelijat.

Järki on peto. Ei pitäisi rientää erehtymään. Kuitenkin juuri epätavallisen lahjakkaat ihmiset tekevät tavallisimmin juuri sen. En ole epätavallisen lahjakas, mutta tein juuri sen ylioppilaskirjoituksissa, enkä ole vieläkään toipunut. Nähtyäni koetehtävät hiukan hämmästyin, että näinkin helpoilla jutuilla viitsitään vaivata – ja kirjoitin ainoan ei-laudaturin siitä aineesta kolmeen vuoteen. Niin… se oli approbatur. Ja se koe oli helppo, oikeasti.

Toinen kommentoija sanoi osuvasti runojen kääntämisestä, mikä on tietenkin joskus harvinaisen mahdotonta eikä vain mitasta ja loppusoinnusta kiinni, koska jopa Kailaan, Sarkian tai Jylhän tavaton taito tyhjensi joskus tekstin. Mielestäni tärkeintä on löytää ja välittää varaus, siis sähköinen vuorovaikutus, eli esimerkiksi lauseen plus- ja miinusnavat. Lausetta ei pidä piilottaa kaappiin nahistumaan. Se ja siis sähköisku on otettava vastaan heti, siltä seisomalta. Joskus kyllä nousee tukka pystyyn. (Lukijan ei tarvitsisi sitä tietää, mutta minulla on käännetty sydämen rytmi sairaalassa voimakkailla sähköiskuilla. Tuuli yltyy: nyt pitää elää (Valéry).

Tässä talossa joku tulee vanhaksi

Japanilaiset omaksuivat vanhoilta kiinalaisilta ajatuksen, että täytettyään 66, mikä on sangen pyhä luku, ihminen on saattanut kasvaa eheäksi ja alkaa paikata syntymässä saatuja säröjä.

Viskasin lakkini tuuleen. Päähäni satoi ilmaa. En pane sitä pahakseni, että tunnen piennarkasvit isän- ja äidinnimeltä. Kuten näette valokuvasta, siellä Agrostis tenuis pitää majaa, ja Phleum eli nurmitähkiö tai, kuten kiireiset ihmiset sanovat, timotei (sinä heiluva heinä).

Sekä kirjallisuudessa että elokuvassa kaupitellaan korttitaloja tai tulitikkulinnoja tarinoina. Kun ne sortuvat, kokija ei saa rahojaan takaisin. Luen lehdestä, että jotkut menevät niin pitkälle, että pilkkaavat tarinaa, peittääkseen omaa alamittaisuuttaan.

Luonto on verkko tarinoita, sillä tarinassa jokin liittyy aina toiseen ja nämä kolmansiin. Tarinoita oli jo ennen kuin oli ihmisiä, jo ennen pelottavia matelijoita. Jättiläiskortteiden katveessa me vasta viihtyivät!

Totta, elämme kuontaloiksi sekoittuneissa maailmoissa, joissa ei tahdo olla päätä eikä pasmalankaa.

Siksi vanhasta suomennoksestani karstattu runo, kirjoitettu noin 2050 vuotta sitten. Se näyttäisi repliikiltä eli palaselta puhetta, mutta on pilveilevä kertomus. Lesbia on nainen, tämä josta Catulluksella oli niin paljon harmia ja huvia. Mahdollisesti hänen nimensä oli oikeasta Clodia ja sukunimi Celer.

Furius, Aurelius, Catulluksen kumppanit!
Jos kerran joutuisin äärimmäiseen Intiaan,
jossa lyö rantaan
         valtava meri,
mieleeni iskisi arabien pehmeys,
rintaani ryntäisi parthialaisen nuoli;
jos suistun suistoon
         seitsenkielisen Niilin,
jos käyn ja kiipeän ylimpiä Alppeja
kuin mikäkin Caesar Gallien Reinille;
jos joudun näkemään
         perimmäiset britannit -
kaikissa tilanteissa, 

joita taivas tahtoo,
te ette milloinkaan hylkäisi minua?
Viekää Lesbialle 

         ikävä viesti.
Eläköön ja viihtyköön huoripukkien kanssa,
joita on kaikkiaan kolmesataa,
joita hän silti ei rakasta yhtään,
         imee nesteet pellolle.
Ettei hän muistaisi mennyttä tunnetta,
sillä se tuhoutui hänen tahdostaan,
putosi kuin kukka, laitimmainen kukka,
         jonka viikate viilsi.

Sivistys ja pandemia - Yeats 1920

Toinen tuleminen

Kiertää ja kiertää laajenevin pyörtein

haukka, ei kuule metsästäjää;

kaikki hajoaa, ydin ei kestä,

epävalta kurittaa maailmaa;

veren vuoksi nousee, kunnes

viaton hukkuu kesken pyhityksen.

Parhailta puuttuu tahdon lujuus, huonoimmat

valtaa vimmainen voima.

Varmasti käsillä on ilmestys,

varmasti käsillä on Toinen tuleminen.

Toinen tuleminen! Vaivoin se on sanottu,

Maailman henki vaivaa; erämaan hiekassa

jokin leijona, kasvoiltaan ihminen,

katseeltaan tyhjä ja armoton kuin aurinko

liikuttaa reisiään ja sen ympäri

raivolinnut varjoina kiertävät.

Pimeys putoaa, mutta nyt jo tiedän;

kahden vuosituhannen kiviuni vihoittui painajaiseksi

kehdon keinuessa, ja mikä julma olento, 

kun aika viimeinkin on täysi, nyt

raahustaa Betlehemiin syntymään? 

– W.B, Yeats 1920

(suom. J.K.)

The Second Coming

Turning and turning in the widening gyre
The falcon cannot hear the falconer;
Things fall apart; the centre cannot hold;
Mere anarchy is loosed upon the world,
The blood-dimmed tide is loosed, and everywhere
The ceremony of innocence is drowned;
The best lack all conviction, while the worst
Are full of passionate intensity.

Surely some revelation is at hand;
Surely the Second Coming is at hand.
The Second Coming! Hardly are those words out
When a vast image out of Spiritus Mundi
Troubles my sight: somewhere in sands of the desert
A shape with lion body and the head of a man,
A gaze blank and pitiless as the sun,
Is moving its slow thighs, while all about it
Reel shadows of the indignant desert birds.
The darkness drops again; but now I know
That twenty centuries of stony sleep
Were vexed to nightmare by a rocking cradle,
And what rough beast, its hour come round at last,
Slouches towards Bethlehem to be born?

Katsotaan

Sanoi lääkäri.

Mietin, olisiko isästäni tullut hyvä lääkäri.  Asia ei ole ajankohtainen, koska hän on jo kuollut vanhuuteen. Isäni oli ammatiltaan  juoksupoika, nykykielellä polkupyörälähetti. Ennen suurta isänmaallista sotaa, johon hän osallistui, hän oli kuitenkin käynyt keskikoulun, vapaaoppilaana mutta  Normaalilyseossa, enimmäkseen jalan Sörnäisistä.

Suoritettuaan lukion tenttimällä hän huomasi olevansa vastoin odotuksia hengissä palatessaan Lapin sodasta liiankin tutuksi tulleella Junkersilla. Ajatus oli yrittää metsänhoitajaksi tai lukea luonnonhistoriaa. Talossamme asuneet alan opettajat sanoivat yhteen ääneen, että hui hai. Lakimies!

Nyt ainakin muutamaa jälkeläistä kiinnostaa lääketiede tai sen kyljessä biotieteet. Keskustelin tällaisen jälkeläisen kanssa; hän kyllä on jo urallaan takasuoralla. Sanoin että juuri lakimiehen tehtävissä hän olisi niin ikään menestynyt, koska stereoskooppinen sosiaalinen näkö on hyvä ja otteista löytyy riittävää väkivaltaisuutta, millä tarkoitan kielteisyyden kestämistä.

Sekä asianajaja että tuomari käsittävät onnistuneensa, kun kaikki poistuvat paikalta lievästi tyytymättöminä. Puhe juttujen ”voittamisesta” tai asiakkaan ”pelastamisesta” ovat katteetonta romantiikkaa ja yksittäistapausten yleistämistä.

Kyllä lääkäri olisi ollut hyvä. Meillä on suvussa ihmisiä, joilla on hyvä korva. Ihmiset joiden ajatuksia uskoin sanoivat, että ehkä patologia lukuun ottamatta korva on lääkärin tärkein elin, ja näppärät kädet sekä hyvä ruumiillinen ja henkinen kunto sangen tarpeellisia.

Ennen vanhaan lääkärit tienasivat hyvin, ja erityisesti yrittämättä pääsi vaihtamaan paikkakuntaa. Kun en kaupunkeja tuntenut enkä ollut juuri käynytkään, arvelin että ne mahtavat olla hienoja paikkoja.

Kokemukseni mukaan etenkin ne, jotka ovat pröteviä töistään ja viroistaan, ajattelevat hiljaisessa mielessään, että ammatinvalinta meni aivan puihin. Tunnen kulkukauppiaita (joillakin heistä on vuorineuvoksen titteli), joista olisi tullut oivallisia ja onnellisia kanttori-urkureita. Muistan papin, jonka kaltaista olisi kaivattu makkaratehtaalla.

Korona-keskusteluun olisi tarpeen yksi lisä. Työttömyyden tehdessä tuhojaan yksiuhri on koulutus, oikeastaan työura. Sellainen tulee olemaan harvemmilla.

Yhdysvallat on osoittautunut ennen uumoillusta ratkaisusta ongelmaksi. Talousväen pelkäämän eriarvoistumisen takana on erittäin paha ongelma, koulutus. Maan koulujärjestelmä on ennen kaikkea sekava ja epätasainen ja ylemmällä tasolla monin paikoin aivan käsittämättömän kallis myös opiskelijoille.

Amerikkalaiset eivät ennenkään oikein ymmärtäneet, ettei se ole heidän pelkäämäänsä sosialismia, että Euroopassa opiskellaan monin paikoin käytännössä ilmaiseksi, tai tuet ja edut huomioon ottaen pienellä palkalla. Suomi on tästä esimerkki. Suuri suomalainen kysymys on, osoittautuuko koulujärjestelmämme kyllin notkeaksi nyt kun ainakin palveluammattia pitää ehkä vaihtaa jopa monta kertaa. Viittaan kohteliaimmin siihen, että kun meillä päivittäistavarakauppa menestyy nytkin erittäin hyvin, sillä puolella koulutus tuntuisi olevan järkyttävän hyvä. On ymmärretty, että koulutus ei ole valtion eikä kuntien vaan vähän kaikkien asia. Korkea aika.

Flatus

Eräänkin kerran käänsin asianomaisten pyynnöstä latinaksi Teknillisen korkeakoulun professoripiireissä ilmenneen jousikvartetin epävirallisen nimen ”vanhat pierut”. Tiesin että ohjelmassa, joka ei siis todellakaan ollut julkinen, oli Beethovenin ja kai Schubertin viimeisiä kvartettoja, nimitys näyttäisi sisältävän itseironiaa, joka ei ole korkeakoulumaailmassa koskaan vahingoksi.

Blogini toimii lähes ihanteellisesti. Minä kirjoitan jostain, esimerkiksi todella vähän tunnetusta pianoteoksesta, ja kommentoijat kirjoittavat Pietari Suuren merilinnoituksen myöhäisvaiheista. Myös muita suosittuja aiheita esiintyy.

Niinpä sinkoo täällä miehen aatos, ja kenpä taitaa sen tielle verkkoja heitellä? Jotain tällaista kirjoitti muuan kraatarin poika Nurmijärveltä.

Seuraavaksi silmiini osui jossain määrin uskottavalta tuntuvat kirjoitus Hitlerin lääke-cocktailista, johon arvattavien opiaattien ja metamfetamiinin lisäksi lienee kuulunut runsaasti muuta. Tämä cocktail-kysymys käy mielessä, kun joutuu katsomaan eräänkin Washingtonissa vaikuttavan ikämiehen kasvoja, ilmeitä, katseita ja liikkumista ja vielä kuuntelemaan puheita.

Vaikka oma reippailuni supistui eilenkin siihen, että katselin verkosta Suunto-kelloja, jotka näyttävät graafisesti muurahaisenpolkuna kuljetun matkan ja osoittavat ilmanpaineen ja korkeuden meren pinnasta, en eksynyt saunamatkalla. Matkaa tulee rapeat 25 metriä, suuntaansa.

Tuo valtionpäämies herättää kysymyksen, joka on ollut Suomessakin ajankohtainen, ainakin kerran. Miten toimia, kun korkean viran haltija osoittautuu siihen toimeen lääketieteellisesti arvioituna kykenemättömäksi?

Vakiovastaus siellä ja meillä näyttää olevan: ollaan vain muina miehinä ja toivotaan, ettei kukaan aukaise suutaan väärään aikaan.

Hitlerillä väitetään olleen Parkinsonin tauti ja lisäksi muita hyvin vakavia sairauksia. Jotkut sanovat, että jo silloin eläneiden mielestä aivan ennenaikainen ja hätiköity hyökkäys Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 olisi liittynyt tähänkin. Hera Johtaja olisi tiennyt, että aika alkaa käydä vähiin.

Lisäksi hän kärsi kovasta piereskelystä. Tai ellei hän, toiset samassa seurassa olleet kuitenkin. Tietääkseni Suomen ulkoministeriön asiakirjoissa ei ole tarkempaa tietoa tästä – kun taas se kommenteissa kerrottu puhelinkaapeli Porkkalan ja Viron Naissaaren yhdistämiseksi saman tulenjohdon alle on tuttu juttu, samoin kuin se sukellusveneverkko, jolla Suomenlahti oli suljettu – vaikka kyllä sen ali ja läpi silti mentiin.

Se taas ei liene yleisesti tiedossa, että aseiden vaiettua syyskuussa 1944 motoroidulla ilmatorjunnalla oli suora-ammunta-asemat nykyisessä Saunalahdessa eli siis Espoonlahden rannassa vastapäätä vuokra-alueeksi muuttunutta Porkkalaa. Tämä Porkkalan alue ei ole minulle täydellisen yhdentekevä asia, koska olen asunut täällä vuosikymmeniä ja nähnyt kaikenlaista sotaromua ja sen joukossa myös 60-luvulla tärkeänä pidetyn puhelinkaapelin, joka yhdisti Washingtonin ja Moskovan hyvin kriittisen tilanteen varalta. Sitä kaapelia on siis tuolla metsässä. Tietenkään se ei toimi eikä sillä ole ollut mitään käyttöä vuosikymmeniin, mutta toisaalta kuntalaiset ovat osoittaneet kykyä pitää metaaani- ja rikkivetypäästöt suolessa, koska mitään parenteesi-museota ei ole ja kirjallisuuttakin on vuokra-ajasta ja seudun tilasta takaisin saataessa sangen vähän. – Kuvassa Kirkkonummen rautatie-asema.

Malcuzynsky

Säiliöautoa ei näy. Unen kaivoa ei tyhjennetä. Onneksi uni ei haise edes helteellä. Taakoittaako se ympäristöä, sitä en tiedä. Tunsin runoilijan, joka ei voinut nukkua samassa huoneessa toisen kanssa. Hän pelkäsi näkevänsä tuon toisen unia. Kun hän palasi saamaan lääkitystä vakituiseen hoitopaikkaansa, jäin kaipaamaa häntä. 

Ensin näin unta miehestä, stillejä ja klippejä. Mieleeni tuli HS-kulttuuri.. Voi olla ettemme ole tavanneet 25 vuoteen. Voi olla ettemme ole kumpikaan asiasta pahoillamme. Muistin nimen ja katsoin verkosta. Hengissä kaiken aikaa.

Voi olla, että tekniikka panee meidät odottamaan parannuksia, vaikka meidän pitäisi ymmärtää, että tuskin kissankello tai kataja ovat nyt parempia kuin sata tai tuhat vuotta sitten. Tosin ravinteet, lämpötilat, kosteus ja valo ovat vaihdelleet ja jättäneet jälkensä. Mutta en luule pöydällä pikkutyttöjen leikkeihin säilytettyjä lankapuhelimia nykyisiä paremmiksi ja tiedän, etteivät joka kodin radiot tai televisiot olleet alkuunkaan nykyisten veroisia.

Musiikissa flyygeli on ylihintainen hirviö, soittokone. Yamahan enimmäkseen elektroniset laitteet ovat parempia, mutta kai puolueellinen korvani uskottelee, että huoneissamme oleva flyygeli soi silti paremmin. Eikä vanhan liiton Steinwayta, Bechsteinia, Pleyeliä ole ylitetty.

Uneni sanoi minulle: Witold Malcuzynski. Mielestäni kävimme tämän miehen konsertrissa Konservatoriossa ja sitten ostin LP-levyn. Chopinin balladeista miellyin eniten kolmoseen, joka ei ole niin suosittu kuin ykkönen ja nelonen.

Kuuntelimme levyä kerrostalokodissamme varmaan päivittäin. Sitten sain vihiä Horowitzin Chopineista. Niiden keräilemiseen eri kaupungeista meni vuosia, mutta kyllä kannatti. Edelleen tuntuu kiinnostavalta, että hän ja Rubinstein suorastaan karttoivat tiettyä repertuaaria. Molemmilla toki on Mozartia ja Beethovenia, mutta ei paljon. Olisiko kumpikaan edes esittänyt Haydnia, jonka viimeiset pianoteokset ovat kuitenkin kaiken mittari?

Spotify tarjosi erittäin runsaan valikoiman Malcuzynskiä, joka näkyy eläneen pahan ajan, 1914 – 1977. Ajattelin että kovat kaulukset kuuluvat ja pianisti suhtautuu liian isänmaallisesti Chopiniinsa.

Sen toki ymmärrän, että tarkkaankin kuunnellessa vanhojen äänitteiden suppeampi äänentoisto vaatii varotoimia. Äänen levittäminen ja dynamiikan lisääminen mielikuvitusta käyttäen ei ole vaikeaa. 

Ajattelin että tämä tästä. Sitten tuli itku.

Ek nyt ihan ääneen, mutta serlaksi meni. Kävi ottamassa terävät kahvit ja kuuntelin toiseen kertaa ne balladit ja vähän muuta päälle – Skrjabinia.

Teoksen voi esittää suurenmoisesti sadalla eri tavalla. Runo on joka lukemisella erilainen. Juuri tätä nimitetään taiteeksi. Taide ei ole mitattavissa edes Bilteman mittareilla, koska se on monisuuntaista. Mittaaja vaikuttaa mittauksen tulokseen.

Nyt minulla on kymmenien muiden joukossa vanha uusi Chopin, Malcuzynsky. Suosikkini kolmonen, siis ei ykkönen tai nelonen, on erikoisen hieno. Hänen esityksensä täyttää kaikki oppikirjan hyvälle tietokoneohjelmalle ilmoittamat vaatimukset: se on eheä, robusti eli luja, rekursiivisesti virheetön, johdonmukainen ja energian käyttö järkevä. Kannattaa käydä pilkillä unen kaivolla!

Kolmiulotteinen kirjanpito

Pekka Nikander, jonka kanssa työskentelimme samaan aikaan Ruoholahdessa, kirjoitti kaverinsa Koposen kanssa lehdessä, miten kirjanpidon ja siis rajajärjestelmän perusteita voisi muuttaa. (HS 5.8. Vieraskynä Rahatalous…)

Mies, yksi näistä häikäisevistä matemaattisista lahjakkuuksista, joihin sain ilokseni tutustua, on siis nyt teollisen internetin työelämäprofessorina. Ellen erehdy, kysymyksessä on sama suuntaus, jota kehitteli minulle muun muassa piipputupakkaa toimittanut Martti M., josta on paljon muutakim iloa maailmalle.

Ajatus on, että kirjanpidosta voisi rakentaa moniarvoisen. Kun ostat liian halvan puuvillapaidan, sinulle kirjataan velkaa sekä pankille että luonnolle. 

En jaksa uskoa, että kirjoittajat olisivat jaksaneet seurata ranskalaisen Bruno Latourin tuotantoa. Mies on selvä sekoboltsi ja juuri sitä ylivaikeaa ranskalaista filosofiaa, jota mielestäni aiheestakin pilkataan. Toisin sanoen sitä samaa, jota ole itsekin vuosikymmeniä harrastanut. Latourin tapauksen teki kiihdyttäväksi hänen sesaatiomainen tunkeutumisensa Ranskan korkeimpaan hallinto-oikeuteen (Conseil d’Etat) ja yksityiskohtainen selvityksensä, miten tuokin virasto tekee todellisuudessa ihan muuta kuin itse väittää ja yleisö luulee.

Joka tapauksessa Latourin uusin kirja ”Down to Earth: Politics in th new Climatic Regime” näyttää ilmestyneen englanniksi. Maltillisen tiedemiesmäiseen tapaansa hän kirjoittaa, että meneillään oleva suunnaton ekologinen mutaatio on muuttanut koko poliittisen maiseman tunnistamattomaksi. 

”This could explain the deadly cocktail of exploding inequalities, massive deregulation, and conversion of the dream of globalization into a nightmare for most people.
What holds these three phenomena together is the conviction, shared by some powerful people, that the ecological threat is real and that the only way for them to survive is to abandon any pretense at sharing a common future with the rest of the world. Hence their flight offshore and their massive investment in climate change denial.”

Eli räjähdyksenä lisääntyvä epätasa-arvo ja ympäristön tuhoutuminen on salaliitto. Trumpin nimi mainitaan. 

On opittava uusi tapa laskeutua maan pinnalle ja käsittää, että globalisaatio on harvojen harha.

Ottaakseni vielä askeleen tukevasti ilmaan, informaatiotalous ei kehittynyt kuin Castells ja kumppanit arvioivat. Vapaan verkon vapaus on juuri nyt katoamassa amerikkalaisten, kiinalaisten ja venäläisten jalkoihin. Liian harva sanoo, kuten nyt Nikander ja kaveri, että kun kerran fyysisen ympäristön pelastaminen on arvo, mikä on sen hinta ja miten se lasketaan ja kirjataan. Ja juuri sama koskee ”digitaalista” varallisuutta, josta tiedämme vain, että dollareiksi muutettuna se on tuottanut maailman suurimpia yhtiöitä ja rikkaimpia ihmisiä.

Ottaisin vielä kolmannen askeleen, ja olen nyt tukevasti molemmat jalat ilmassa. Minulla on jatkuvasti unenomainen tunne, että nyt luullakseni todella vauhtiin pääsevä pandemia on enemmänkin kuin kuva uraltaan suistuneen kulttuurin romahduksesta. Kaikki sanovat, ettei paluuta ”vanhaan normaaliin” ole. Hieman differentiaalilaskentaa, olkaa hyvä! Paluuta normaaliin ei ole! Ei ympärillämme aukeava yhtälö ole symmetrinen!

Kirjoitus sängyn alta

”Pois alta, akkavalta! Huusi ukko sängyn alta.”

Sitaatti on ainakin 60 vuoden takaa ja peräisin muistini hillopurkkirivistä. Sieltä sängyn alta kuuluu kitinää tähänkin blogiin, ja kohteena ovat nuoret naisministerit. Eikös naisen kuuluisi vaieta seurakunnassa, ja nuorten pitää muutenkin pienempää suuta, vaikka olisivatkin oikeassa?

Juttukaverini mainitsi eilen ystäväni Pekka Himasen kirjoittaneen väitöskirjansa Esa Saarisen ohjauksessa – Bertrand Russellista, tämän uskontokritiikistä. Sitä en ollut muistanut. Pekka oli lempeä sielu silloin jo aika kauan sitten, kun liikuimme saman katon alla kiinnostuneina Manuel Castellsista. Näissä lempeissä herroissa oli jotain unissakävijän mieleen tuovaa, jotain mikä herätti suojelemisen halua. 

Siihen ei ollut tilaisuutta. Erään kirjan käänsin heille, koska osasin suomentaa. Tuon kirjan sisältö ei tehnyt minuun pysyvää vaikutusta.

Yhteiskunnan muodostumisesta ja sen ennakoimisesssa tulee mieleeni Michel Foucault ja etäämpää esimerkiksi Popper ja Max Weber. Kun virheellisestä analyysistä tekee väärät johtopäätökset, tulos ei oikein osu.

Kirjoitin eilen piruttani, että älkää koskaan lukeko klassikkoja. Mielessäni oli eräs Olli, joka tekee juuri sitä. Paremmin ei voisi aikaansa käyttää. Suurten klassikkojen teksteistä oppii nopeasti senkin, että suuri ajattelija tekee suuria erehdyksiä. Ajatelkaa esimerkiksi Platonia, tai Aristotelesta. Tai ajatelkaa kaunokirjallisuuden suurimpia nimiä. Todellisuus ei suostu tottelemaan taidetta.

Suurta tekstiä luetaan itsekkäästi: mitä minä voin saada tästä. On arvioitava ja arvosteltava. On löydettävä kohdat, jotka eivät pidä paikkaansa. Mitä paremmin teksti on kirjoitettu, sitä selkeämmin nuo kohdat löytyvät. 

Vuorisaarna on arvostettu teksti. Esimerkiksi kohta suolasta, joka käy mauttomaksi, on täysin käsittämätön. Katsoin jopa fundamentalistien selityksiä. Heikin turvautuvat vanhanaikaiseen. Kysymyksessä on muka vain kielikuva.

Itse sanon mielelläni päinvastoin kuin tarkoitan. Olliin se ei tehoa. 

Mutta Russell kirjoitti, että ammateista hienon on opettajan työ. Olen samaa mieltä. Ihmisillä näyttää olevan taipumus kauhistua ja inhota tapoja ja tottumuksia, jotka poikkeavat heidän omistaan. ”Muurahaiset ja villit tappavat erilaiset.”

Kaikissa maissa tosin opetetaan, Russell kirjoittaa, että me keskenämme samanlaiset olemme jollain käsittämättömäksi jäävällä tavalla älyllisesti ja moraalisesti parempia ja etevämpiä kuin toisten maiden asukkaat. Lapsia opetetaan pitämään totena kaikkea, mikä toistetaan tarpeeksi monta kertaa, sen sijaan että he oppisivat arvioimaan näkemäänsä ja kokemaansa itsenäisesti. 

Asiasta ei voi syyttää opettajia. Opetuksen sisällön määräävät ne, jotka nimittävät opettajat ja maksavat heille palkan. ”Ainakin joidenkin pitäisi silti jatkaa opetusta ymmärtäen, etteivät järjestelmät kykene samaan kuin yksilöt. Jokaisessa järjestelmässä olisi säilytettävä takaovia ja siedettävä poikkeuksia. Jos sekin estetään, järjestelmä tappaa lopuksi kaiken sen, mikä ihmisessä on parasta.”

Lääkitys

Moni lukee ensin kuolinilmoitukset ja yllättyy iloisesti.

Muuan oli koululaisena julmuri sekä oppitunneilla että vapaalla. Kiusaajista ei silloin tiedetty mitään. Tuo sanakin oli raamatullinen. Tämä kiusaaja oli niin kiihkeä, että useakin ihminen erosi koulusta kesken ja ainakin yksi pilasi oman elämänsä.

Tapasin tämän nyt kuolleen takavuosina ja käsitin, ettei hän ollut muuttunut miksikään 50 vuoteen. Valpas ja vahva halu vahingoittaa toisia ihmisiä oli ennallaan. Hänelle itselleen tuo ominaisuus ei ollut aiheuttanut sanottavaa haittaa. Yhteisöt kestivät ennen ja nyt kärsivällisesti kiusankappaleita ja jopa tilasivat heiltä joululehtiä tai moottoripyörän varaosia.

Muistelin erästä toista, josta hänestäkin on jo aika jättänyt. Ei hänkään ollut mikään paha ihminen, mutta hänen jäljiltään jäi kolme pahasti kärsinyttä vaimoa, useita lapsia, työtovereita ja naapureita.

Esiliinan kuvioista muistin erään. Hän oli vähäpuheinen ihminen. Kesken astioiden tiskaamisen hän saattoi pistäytyä panemaan kissalle vadille ruokaa ja koiralle vettä. Tuskin kukaan muistaa häntä enää edes nimeltä. Aviomies rikastui ensin mutta köyhtyi sitten.  Pojan viimeinen vuokra-asunto oli kuulemani mukaan pystykorvan jälkeen tyhjilleen jäänyt koirankoppi, ainakin jos pitäjän putka oli täynnä.

Mieleeni tuli kaksi settiä sisaruksia, joille oli mietitty tulevaisuus ja siihen tokeet. Onnistumisprosentti jäi alle kymmenen, jos tavoitteena pidetään kunnollista Suomen tasavallan kansalaista asemaan, aatteisiin ja varallisuuteen katsomatta. Se ei ole paljon. Isäntien pojista tuli renkejä ja emäntien tyttäristä palkollisia.

Facebookissa, sen kaltaisissa ja erilaisissa blogeissa ei tuntuisi pohjaltaan olevan mitään uutta. Otin käteeni kirjan, jossa eräskin Ervasti kuvaili ansiokkaita retkiään Vienan karjalassa 1879. Yllättäenkin sieltä löytyi Oulussa usein kaupoilla käyneitä ja muutama siltä suunnalta tänne avioitunut. Ihmisiä sitten peukutettiin eli jaettiin tykkäämisiä. 

Kun näitten ihmisten jälkeläiset sitten seuraavina vuosikymmeninä ammuskelivat toisiaan tai joutuivat pitävän rajan eri puolille, mikään ei muuttunut.

Nyt käyttöön tulleet selvitykset näyttävät osoittavan, että ihmiset ovat kulkeneet kymmenen tuhatta vuotta paljon enemmän kuin luulisi. Suomesta löytyy perintötekijöitä, jotka ovat selvästi kulkeutuneet tänne Kiinan rajoilta asti, ja päinvastoin. 

En antaisi kovin suurta merkitystä viisaille kirjoituksille enkä hyville opeille. Ihmisillä näyttää olevan synnynnäinen kyky tulkita sellaisia oman kulloisenkin etunsa mukaisesti.

Jäin nyt pohtimaan, vaikuttaisiko Yhdysvaltain, Venäjän, Kiinan, Iranin ja Turkin vaaleihin ratkaisevasti esimerkiksi SSRI-lääkitys ehdokkaille. Tai kun heillä näyttäisi olevan kullakin jo oma cocktailinsa, mikä lopultakin on aivojen kemiallisten välittäjäaineiden vaikutus ihmisten yhteisölliseen käyttäytymiseen ja siten heidän ja heidän läheistensä onneen. Pelkään arvaavani vastauksen.

Jos joku kysyy tämän kirjoituksen ajatuksellista taustaa, niin kukaties sataman suurräjähdys kulttuurimme syntysijoilla ja Hiroshiman merkkivuosi.

Välimaa

Isoäitini tyttönimi otsikkona kertoo, että aiheena on pari välihuomautusta ja mielipiteen muutoksen ennakointia Bertrand Russellista.

Menin vipuun. Luin hänen muistokirjoituksensa (obituary), jossa valiteltiin vainajan pintapuolisuutta, jota hänen nokkeluutensa ei useinkaan riittänyt naamioimaan, ja menneistä akateemisista saavutuksista, jotka kalpenevat kaikin puolin verrattuina etenkin Whitheadin aivan toisen tasoisiin, syvälle matematiikan ja logiikan ytimiin purautuvaan työhön.

Kun katsoin kolmannen kerran, käsitin että muistokirjoitus oli vuodelta 1937 eli 33 vuotta ennen muisteltavan kuolemaa, ja että sen oli laatinut Russell itse.

Kirjoitus on lyhyt ja sangen osuva ja korostaa nähdäkseni juuri niitä heikkouksia ja epämääräisyyksiä, jotka on usein mainittu Russellin yhteydessä. Itse kirjoitus on osoitus siitä, että henkilöltä puuttui juhlallisuuden taju ja se suurmiehen olemus, jota hän itse kuvaa niin hienosti esimerkiksi Muotokuvia muistista -kirjoituksessaan pitkäaikaisesta pääministeri Gladstonesta.

Ei se kuitenkaan ole liioin teekkarihuumoria eikä itsensä alentamista, jotta tulisi ylennetyksi.

George Orwell sanoi kenties Russelia tarkoittaen tai lainaten, että kaikkein paras teksti on kuin hyvin pesty ikkuna. Vaikka se on lukijan ja kohteen välissä, sen olemassaoloa ei lainkaan huomaa. Ja suojaahan se myös tuulelta ja pakkaselta.

Olin ajatellut, että Churchill ja Russell olivat Ruotsin akatemian pohjanoteerauksia. Vallitsevissa oloissa ja kansainvälisen luoton tarpeessa piti antaa kirjallisuuden Nobel parille tärkeälle tyypille, jotka eivät olisi ansainneet sitä millään muotoa.

Kun luin uudelleen Sotakronikan, piti vielä varmistaa katselemalla Churchillin muita kirjoja, joita on runsaasti. Kyllä se on ainutlaatuisen hieno ja kyllä siitä muuten huomaa, että tämä tyyppi on lukenut kunnolla Tacitusta samaan aikaan kuin kunnon luokkatoverit tavasivat Cornelius Neposta tai muuta vähemmän vaativaa. Rytmitys ja kiteyttäminen ovat suuria taitoja. Faktat vanhenevat.

Kirjoitin jo eilen, ettei Russellin länsimaisen filosofian historia ole mitään sellaista, mihin nimi viittaisi. Samaan viittasi kommentoija. 

Jos joku olisi tosissaan kiinnostunut, esimerkiksi Stanfordin yliopiston laaja hakuteos, joka on verkossa, antaa tarvittavan tiedon filosofiasta hyvin jäsennettynä. 

Ja muistattehan vanhan neuvoni: älkää lukeko klassikkoja! Turha luullakaan saavansa esimerkiksi Humesta tai Lockesta kunnon käsitystä lukemalla heidän kuuluisimpia kirjojaan. Puhumattakaan Spinozasta! 

Sukupolvessani on väkeä, joka on onnettomuudekseen tankannut Karl Marxia (tietämättä että hänellä olivat pysyvästi pasmat sekaisin), tai jopa Hegeliä, jonka mahdollisia ajatuksia on aivan yhtä vaikea siivilöidä hänen kirjoituksistaan kuin Martin Heideggerin. Mutta molemmilla on hyvin tärkeitä oivalluksia.

Mutta Russellin lyhyet kirjoitukset käyvät sille, joka haluaa oppia lukemaan hyvää englantia hyvin. Se on harvinaistuva taito meilläkin.

Russell

”Varmuudesta en ole kiinnostunut”, Betrand Russell vastasi haastattelijalle.

Vastaus on hyvin tiivis. Niin oli vastaajakin, mahdollisesti vuosisadan fiksuin mies samalla tavalla kuin von Humboldt edellisen.

Yleisnerous on ongelma. Ehkä se on esitystekniikan luoma harhakuva tai väärä tavoite. Leonardo…? Ihmeellinen tapaus, mutta oliko da Vinci hyvä juoksemaan tai miekkamiehenä verraton? Erityisnerous on ongelma. Tuntuisi että osaamisen tason korottaminen olisi kaikille hyväksi. Silloin katsotaan keskiarvoa ja samalla käyrän muotoa. Emme tarvitse maailmaa jossa on yksi jeesus, kaksitoista apostolia ja kaikki muut sosiaaliturvan tai muun julkisen tuen tarpeessa.

Kiitos kommentoijan hätkähdin muistamaan Russellin. Kun merkittävä henkilö kuolee, kaikki huokaavat helpotuksesta ja antavat asianomaisen unohtua. ”Länsimaiden filosofian historia 1 – 2” painettiin suomeksi viimeksi 1999, ja itsekin suosittelin sen sijaan ensin Aspelinia (Ajatuksen tiet) ja sitten Esa Saarista, huomautuksin pätevistä kirjasarjoista, jollainen oli ainakin Coplestone, opiskelijoille onnen omiaan mutta sekin varmaan jo korvautunut.

Russell oli matemaatikkona ja loogikkona niin selvästi maailmanluokkaa, että hänen kymmenet yleistajuiset kirjansa saivat erityistä painoa. Hän ei ehtinyt olla media-julkkis, mutta hänestä riitti kirjoitettavaa – vankilareissu aseistakieltäytymisestä ensimmäisen maailmansodan aikana, perusteltu ateismi, ydinaseiden ja Vietnamin sodan vastustaminen ja suuri määrä muita näkyviä kantoja.

New Yorkissa häntä ei voitu nimittää professoriksi suurista ansioistaan huolimatta, koska hän oli sanonut seksuaalisuudesta kannattavansa sitä sekä teoriassa että käytännössä. Ei kukaan ole niin siveellinen ja tekopyhä kuin bordellin omistaja. 

Ilahduin ja kiinnostuin Kurjensaaresta ja nyt aion verrata muistikuviani Russellista tämän hetken tuntumaan. Vanhentunut ja virheellinen kirjallisuus on usein antoisampaa kuin uusi. Vilkaisin Russellin ja hänen silloisen vaimonsa luonnehdintoja syvästi ihailemastani kirjailija Joseph Conradista, ja melkein säikähdin. Herrasväet siis tunsivat toisensa ja olivat tekemisissä. Luonnehdinnat olivat sekä hätkähdyttäviä että hyviä. Mieleeni juolahti, että kaipa Russell on tavalla tai toisella myös G. Orwellin henkinen esi-isä ja siis Clive Jamesin henkinen isoisä.

Tästä on otettava selvä. Sitä paitsi tapaan jälkeläisiäni, joita voivat kiinnostaakin esimerkiksi maininnat kasvatuksesta ja koulutuksesta. Ja itse palautin mieleeni Russellin henkilökohtaiseen tapaamiseen perustuvan luonnehdinnan Leninistä, jossa hän kertoi havainneensa outoa julmuutta, ja tietenkin vakaumuksellisen pasifismin, joka muuttui toisen maailmansodan aikana vakaumukseksi, että Hitler on kukistettava väkivalloin.

Kun asianomainen eli ja kirjoitti niin tolkuttoman kauan (1872-1970), on kiinnostavaa seurata myös perusteltujen kannanottojen perusteltuja muutoksia ja vielä sitäkin, että minun silmissäni Russell ei ollut erikoisen lumovoimainen eikä miellyttävä mies, vaan huippuälykäs ylhäisaatelinen kiireestä kantapäähän, mutta hän myös keräili ympärilleen outoja tyyppejä, sellaisia kuin Ludwig Wittgenstein. Ja G.H. von Wright.

Raportoin tässä, onko Russell vain filosofian kivijalkamyymälä vai jotain muuta.

Tietämättömyyden lisääntyminen

Typeryyden palvonta ja tietämättömyyden lisääntyminen uhkaavat kaikkia. Omaan tietämättömyyteemme suhtaudumme liian lempeästi ja hellimme sitä. Ainakin minä teen niin, valitettavasti.

Ajatus on pelottava, mutta tiedon lisääminen lisää ehkä myös tietämättömyyttä moninkertaisesti. Yksilöllä edellinen voi olla lineaarinen mutta jälkimmäinen logaritminen käyrä.

Joku tietää nyt kolme kertaa enemmän kuin kymmenen vuotta sitten ja on siis kymmenen kertaa tietämättömämpi.

Kuvittele tieto ilmaksi, jota pumppaat ilmapalloon. Tulos on edellä kerrotun kaltainen. Ilma lisääntyy mutta pallo pullistuu. Kuvittele tieto hiukkasiksi tai aalloiksi ja kaikki muu astiaksi, joka laajenee kiihtyvällä tahdilla, kuin maailmankaikkeus. Sama tulos.

Ehkä ennen muuallakin kuin rippikoulussa ajateltiin, että ”tärkeät asiat” opetetaan, ja sen jälkeen opetettavan pää voidaan sulkea kuin tulpalla ja hän on valmis, ulosopetettu, kuten joskus muinoin sanottiin. Kuka ties kouluissakin ajateltiin näin. Jokin asia ei kuulunut kurssiin, ja sillä siisti. Muistelen paheksumisen myrskyä, kun jonain vuonna ylioppilaskirjoituksissa oli jonkin kielen kokeessa sana tai kaksi, joita ei esiintynyt oppikirjoissa.

Tuo paheksuminen oli paikallaan, koska yo-kirjoitukset olivat urheilusuoritus, jonka säännöt oli esitetty. Ei jalkapallossakaan muuteta sääntöjä kesken pelin.

Jotkut taitavat ajatella, että kirjoitan näitä juttuja huvikseni. Siinä he ovat oikeassa. Juuri niin asia on. Joskus näyttää epäiltävän, että tarkoitukseni on hankkia itselleni nimeä tai kehua itseäni enemmän tai vähemmän törkeästi. Voi olla. Jos joku haluaa nimeään esiin kirjoittamalla verkkoon ja etenkin blogia, tuo joku osoittaa erittäin huonoa arvostelukykyä. Nimeä saadaan aivan muilla tavoin. Lisäksi olisi hauska saada rahaakin. 

Eläimet? Viime aikoina löydettyjen eliöiden määrä maapallolla on kaksinkertaistunut ja sen jälkeen kolminkertaistunut. Arkkibakteerit oli täysi yllätys. Nyt näyttäisi löytyneen jälleen uusi luokka, joka ei ole mitään sukua aikaisemmin tuntemallemme. Ja elollisten olioiden lähituntumasta: lusikallisessa merivettä on arvauksen mukaan miljoona mikroskooppista kohdetta, jotka ovat tutkimukselle tuntemattomia.

Tähtitaivas? Maallikon silmin tilanne hipoo kiusallista. Sekä kohteita että voimia löytyy, mutta tietoa siitä, mistä oikein on kysymys, ei tahdo olla. Pimeä aine on tunnettu esimerkki, eikä ainoa. Jopa avaruuden taustasäteily on aika uusi havainto. Ja itse avaruus, joka siis ei tyhjiö, on merkillinen ilmiö. Hiukkasista joku tuskastunut fyysikko kuulemma kirjoitti, että olisi pitänyt ryhtyä tutkimaan hyönteisiä, kun näitä pieniä löytyy koko ajan lisää, osa niistä on tilapäisiä eli ne ovat yhdellä hetkellä olemassa ja toisella eivät ole.

Historia? Asiakirjoja on tallella todella paljon. Arvion mukaan Euroopassa alle 5 prosenttia arkistojen sisällöstä on alustavasti tunnistettu tai jollain tavoin litteroitu. Tietenkin samat valheelliset asiakirjat esiintyvät yhä uudelleen ja uudelleen versiona, jotka poikkeavat toisistaan vain vähän.

Silti jopa itsenäisen Suomen historia näyttäisi olevan kohdittain hyvinkin raflaavasti tuntematonta. Esimerkki: Suomen, Ruotsin ja USA:n sotilaallinen yhteistyö ja yhdensuuntaistettu vakoilu vuodesta 1945 alkaen. Yleissivistyksen kannalta kansalaissota 1918 Saksan sotatoimena ympärysvaltoja vastaan – Suomi sinänsä ei liene merkinnyt Saksalle käytännössä mitään, kuten ei liioin vuonna 1939.

Merkilliset

Kuvassa Euroopan vanhin tavaramerkki, Stota Kopparberg, 1342. Tuttavien esken vain "Stora", Falun.

Brändi voi olla vanhempi keksintö kuin kirjain ja numero. Arvailujen usvassa tutkijat mainitsevat auringon merkin ja hedelmällisyyden merkin. Joka tapauksessa oma joukkomme, kädelliset, on ollut kova tuhertamaan maamaaleja ja uurtamaan kiven pintaa.

Tuntuisi houkuttelevalta liittää tämä kielen kehittymiseen, mutta varovaisuuteen on aihetta. Emme tiedä, mitä kaikkea eläimet osaavat osoittaa äänillä ja liikehtimisellä. Jopa nyt meneillään oleva virustutkimus lähtee osittain siitä, että proteiinien ja lipidien muoto vaikuttaa hyvin paljon.  Ne uutiskuvissa näytetyt tapit palloissa vastaavat joltain osin todellisuutta. Viruksia ei oikein osata sanoa elollisiksi, mutta tehdessään esimerkiksi solujen seinämille mitä tekevätkään, niistä tulevat mieleen sähköiset Lego-palikat.

Jossain vaiheessa ajattelimme, että sähkö tai kemia on se juttu. Nyt olemme pahemmassa kuin pulassa, kun fysiikka ja kemia näyttävät olevan ”sama” asia, ja kukaties biologia lisäksi. Missä on sitten tietoisuus?

Mysteeriuskontojen joukkoon lienee luettava sekin, että jos laitteeseen on liitetty omenan kuva, sellaisen josta on haukattu, hinnan voi kaksinkertaistaa, ja kansa ostaa. Sen tiedämme aika varmasti, että osakkeiden pörssikurssit kuvastavat enemmän ostajien henkisiä tiloja, kuten heidän pelkojaan ja toiveitaan, kuin yhtiöiden tunnetuin tavoin laskettuja tulosodotuksia.

Kun tälläkin palstalla soimataan poliittisia johtajia mitä villeimmistä valheista, on ehkä välillä myönnettävä, että täysin normaaleina ja myönteisinä pitämämme ajatukset, kuten suomalaisuus tai kansallisuus, eivät aukea. Niillä tarkoitetaan mitä milloinkin, ja välillä kummallisin perustein. Isänmaallisuuden nimessä tapetaan mutta äidin maallisuuden merkeissä ei. Risti – ikivanha merkki - näyttää olevan tällä hetkellä niin vastanmielinen, että se korvataan jossain puolikuulla, eikä risti kaulariipuksena ole täysin vailla merkitystä.

Tavaramerkkinä sana saattaa lisätä tai viedä arvoa huimasti. Jotkut ovat tarkkoja siitä, onko auto Mercedes, Ford vai Toyota. Oma tavaramerkkini on ”Kemppinen”, koska kirjoittajilla on nykyisin sellainen tapa, että merkitsevät nimensä näkyviin. Voin muuttaa nimeni muotoon Pirkka-tuote, mutta se ei taida olla käytettävissä. Sanoma olisi selvä: milloin mitäkin, yleensä vaaratonta, ei koskaan herkullista. Yritin myydä hautakivestäni mainostilaa K-ryhmälle. mutta eivät ne ostaneet.  Olisin lisännyt kiveen niemeni perään ”Pirkka-tuotteiden harras käyttäjä”, mutta ei kiinnostanut.

Ehkä seuraavat vaihtoehto olisi se erään hienon elokuvan kahvitölkki tuhkalle, Maxwell House tai Hills Bros.

Erikoista muuten miten tuskalla päähän ajettu katekismus ei pysy mielessä. Nytkin eräät kommentoijat kirjoittavat ”tuonpuoleisesta elämästä” sivuuttaen sen, että ajatus sielun tai ruumiin hujahtamisesta taivaaseen kuolinhetkellä ei perustu raamattuun eikä kristilliseen perinteeseen. Se menee niin, että veri punnitaan maailmanlopun aikoihin, viimeisenä päivänä. Kolmantena päivänä nousi kuolleista eräs toinen henkilö, ja asiasta riittää suukopua tänäkin päivänä. Lieneekö ollut tottakaan?

Äitini mainitsi, että eräs pössöpää kiersi kertomassa maailmanlopun tulosta jo hänen lapsuudessaan Kauhavalla 1920-luvulla. Minä mainitsen, että aion yllyttää äitiäni kirjoittamaan muistelmansa. Nyt olisi hyvä aika. Käteeni osu Shaun Bythellin uutuuskirja ”Elämäni kirjakauppiaana”, joka on todella mukavaa luettavaa. Tapahtumapaikka on Skotlanti, oikein sieltä periltä, herra paratkoon. Niin että Perttu, huomio!

Pelko ja häpeä

Kommentoija huomautti perustellusti, että esimerkiksi pandemian pelko voi tehdä pahempaa jälkeä kuin pandemia itse.

Edellisvuosisadan alakuolokohdat olivat Baudelairesta alkaen inho ja yksitoikkoisuus, nausée et enui, saksaksi Ekel und Langweil. Sartre kierrätti tämänkin omassa tuotannossaan.

Pelko ja häpeä voisi olla todempi pari. Muutamia vuosikymmeniä sitten Jean Delumeau kirjoitti vankan tutkimuksen ”La peur en occident” eli pelon historia länsimaissa 1400-1700 -luvulla. Korkeasti akateeminen kirjoittaja oli yksi mentaliteettien historian tienraivaajista, jonka perässä tulivat kohta Leroy Ladurie, Le Goff, Vovelle ja aikalaisena etenkin Philippe Ariès, jonka kuoleman historia oli mahtava avaus. Pätevä englanninkielinen versio on nimeltään ”The Hour of our Death”.

Nämä kirjat ovat näkyvästi esillä Eino Jutikkalan hyvin merkittävässä teoksessa ”Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. 1987”.  Minulla oli harvinainen tilaisuus puhua juuri näistä asioista rauhassa kahdestaankin akateemikon kanssa; olin kovin hyvilläni siitä, että hänestäkin Braudelin suuren kapitalismin historia olisi ollut hyvä saada suomeksi. Mielipide oli painava, kun sen esitti ”Uuden ajan taloushistorian” kirjoittaja, joka tuolla teoksella osoitti ylivertaisen kykynsä vetää yhteen tutkimustietoa, joka oli jo silloin sangen laajaa.

Mentaliteettien historia meni vähän sotkuksi Ranskassa ja Yhdysvalloissa, mutta pysyväksi piirteeksi se jäi. Esimerkiksi 1400-luvun ja 1600-luvun noitahysteriat ovat arvoituksellisia asioita. Hitleriin henkilöitynyt juutalaisviha oli antisemitismin pitkästä historiasta huolimatta osittain vaikeaselkoinen kysymys.

Useat sodasta ja kuolemanpelosta kirjoittaneet ovat maininneet häpeän pelon. Kavereitten pettäminen pidättelee enemmän kuin etäiset aatteet tai osittain nurinkurinen sotilaskuri.

Mutta mitä perua todellakin on barokin kuolemasta haltioituminen, joka välittyy osittain oudostuttavasti jopa Bachin teosten teksteistä ja myös eräistä suomalaisista virsistä? Onko japanilais-kiinalaiseksi kuvattu kasvojen menettämisen pelko todellakin erityisesti aasialainen piirre?

Miten ymmärtää esimerkiksi D. Trumpin häpeämättömyyden villitsevä vaikutus? Osaa äänestäjistä ei lainkaan häiritse jatkuva mustan väittäminen valkoiseksi, vaikka asianomaisten omaa elämää usein hallitsee hyvinkin pikkupiirteinen moralismi.

Mitä perua on oman henkilökohtaisen kuoleman tabu, läntisen kulttuurimme nykyinen suuri osa? Miksi sairaus on usein häpeä jopa meillä pohjoisessa? Onko kovuuden kultti voimissaan Suomessa niin että jopa syöpäsairauksia salaillaan?

Mikä merkitys on omantunnon keksimisellä eli uskonpuhdistuksella? Luther itse oli ainakin nuorempana hysteerisen synnintuntoinen niin että rippi-isätkin alkoivat kyllästyä häneen. Eikö syyllistäminen ole edelleen keskeinen kasvatus- ja valvontakeino? Itse sain elää 50 vuotta ennen kuin huomasin, että ne henkilöt, jotka käyttivät rajuimpia otteita kitkeäkseen minusta varkaan eli kolikoitten näpistelemisen makeisrahoiksi kotipiirissä, olivat itse tehneet aikanaan samaa ja joutuneet siitä kohtuuttomasti piestyiksi.

Onko olemassa muita kuin perinnöllisiä syntejä?