Aikakausien valinkauhassa

Minä ihmettelen. Olen siis ostanut kirjan lukiolaisena, kohta kun se ilmestyi eli 1960. Toinen vaihtoehto on pari vuotta myöhemmin. Hintamerkintä 600 /350,- voisi tarkoittaa alennusmyyntiä. Kun nyt luin ”Yksityisiä asioita”, en muistanut siitä kuin sen maton, en edes, että hän joutui kuudeksi kuukaudeksi vankilaankin kenraalikuvernöörin maton ostamisesta kapinan aikana. Jos tuo Haavikon ensimmäinen romaani mainitaan erikseen, sen omituista takakansitekstiä lainataan. Eräässä 2000-luvun alun kirjassa tämä romaani mainitaan ja siitä esitetään sekavia huomiota. Siinä kaikki.

Romaani  on toisinto Camus’n ”Sivullisesta” mutta vielä hiukan parempi. Nimetön päähenkilö, jonka nimi luultavasti on Haavikko, ei ole se tunteeton paholainen ja opportunisti, jollaiseen harvoissa maininnoista kirjasta viitataan. Camus’n Meursault tuomittiin hätävarjeluna tehdyn tapon sijasta murhasta giljotiiniin, koska hän ei surrut asianmukaisesti äitinsä kuolemaa vanhainkodissa; syyttäjä teki asiasta ison numeron.

Haavikon päähenkilöstä mainitaan jossain, että hän löi vaimoaan. Niin romaanin mukaan tapahtui kerran, mutta kohta ”minä” sanoo vaimolleen, että tämä tarvitsisi toisen miehen, sellaisen jota vaimo voisi rakastaa.

Romaanin unohtaminen osoittaa lähinnä, etteivät kirjallisuusihmiset silloin yhtä vähän kuin nytkään ymmärrä yksityisiä asioita. Päähenkilö on keinottelija, tai kuten siihen aikaan sanottiin liikemies. Hän on syvästi järkyttynyt Alfred Kordelinin murhasta ja mainitsee tämän rikastuneen ostamalla ja myymällä. Hän harjoittaa myös koronkiskontaa, aika pienessä mittakaavassa. Hänen paheitaan ovat metsästys ja myöhään uudelleen herännyt purjehdus. Hän ei ryyppää eikä jahtaa naisia. Yhteiskunnallisiin asioihin hän suhtautuu liikemiehen tavoin mutta kohtalokkaasti unohtaa lahjoittaa saksalaiselle ”apujoukolle” varoja keväällä 1918. Se on paha virhe mieheltä, joka kyllä käsittää, että henkivakuutusyhtiöt eivät nyt lainoita, kun on niin paljon kuolleita. Tuo on Haavikon kommentti kansalaissodasta, mutta sitten hän marssittaa kirjaan rautatieläisen, joka on menettänyt kaiken. Punaisen hallinnon aikana työssä olleet veturinkuljettajat erotettiin lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Tämä oli aivan pieni esimerkki siitä, että Haavikko julkaisi 1960 eli ennen kaikkia tutkimuksia ja etenkin Linnaa kattavan ja rehellisen kuvauksen tapahtumista ennen kansalaissotaa ja sen jälkeen. Aiheenvalinta oli ennenkuulumaton – Sillanpään, Lehtosen, Hemmerin ja muutaman muun vapaussodan kuvaukset olivat ihmiskohtaloita. Tässä kuvataan aikakausi. Myös siksi rämä romaani on vuosisadan parhaita. Ei voi sanoa ”tärkeimpiä”, koska sitä todellakaan ei pantu erityisemmin merkille. Vähälle huomiolle jäivät Haavikon muut eksistentialistiset pöroosateokset (Toinen taivas ja maa, Vuodet, Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä.)

En osaa sanoa, jättikö Haavikko inhimilliset asiat lukijan käsityskyvyn varaan esimerkiksi poliittisista syistä. Vuosi 1918 oli arka asia. Veijo Meren tuon niminen kirja ilmestyi samana vuonna, mutta meren sankarit olivat tuossakin kirjassa pysyvästi eksyksissä, kun taas Haavikon henkilöt olivat halukkaita selviytymään myös eksyneinä.

Sitä en myöskään tiedä, miksi hänen tuotantonsa taso alkoi sitten laskea niin että hänen lopputuotannossaan ei ole enää oikein mitään lukemista. Luulen että hänelle tuli liian paljon muuta tekemistä. Ensimmäisen vaimon traagisen kuoleman jälkeenhän julkaisi ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joka on aivan parasta, mitä on.

Juuri kukaan ei välitä suoraan kysyä, miksi kirjoitan ihmisestä, joka lienee pitänyt minua vihamiehenään, kunnes äkisti muutti mielensä ennen kuolemaa, joka kuitenkin sitten ehti. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Viiden ensimmäisen kirjan runot ja nämä tässä kirjoituksessa mainitut vaikuttivat enemmän kuin mikään ja vaikutus säilyi ainakin vuosikymmeniä. Se henkilö, jonka tunsin ja jonka kanssa olin monta vuotta tekemisissä joka päivä, oli jotenkin toinen. Tosin puhuimme kyllä myös näistä runoista.

Se on selvä, etten voi enkä halua kirjoittaa sanaakaan tänään ilmestyvästä Haavikko-kirjasta, tai korkeintaan voin sanoa, että tuo kuollut runoilija on juuri nyt ajankohtainen, ja siksikin halusin ottaa esiin hänen juuri nyt ajankohtaisen romaaninsa, jota ei tosin taida saada mistään.

Nuori 1960-luvun runoilija kommentoi itse äärimmäisen poliittisessa runokokoelmassaan: ”Niin katosi voitto maailmasta.”

Niin katosi maailma.

Olen muistavinani, että häntä pyydettiin vakavasti pankkiin töihin, korkeaan tehtävään. Hän ei mennyt, vaan jäi Otavaan, ja sekin oli virhe. Hänellä oli tuo nuoruuden runoista ja tästä romaanista ilmenevä tuhoisa yhdistelmä, vaurioita itsetunnossa yhdistyneenä harvinaiseen itsetuntemukseen. Tuosta yhdistelmästä ei tule mitään onnellista, ei edes onnellista liikepankin pankinjohtajaa.

(Kuva on vertauskuva. Otsikko on romaanista. jonka lopussa valetaan tinaa ja aavistellaan tulevaisuutta.)

Kuristin

Kaksi eri asiaa helatorstaiksi.

Veijo Murtomäen kanssa olen kunnioittavasti eri mieltä Gardinerin Bach-kirjasta, jonka hän arvosteli Hesariin. Pahoittelen arvostelua ja vähän ihmettelenkin.

Epäkunnioittavasti lisään, että tunnen miehen ja tiedän että hän, siis Murtomäki, on tuulella käypä. Arvostelusta huokuu epämääräinen ärtymys, jonka aihetta en tiedä. Tuskin se Gardiner on.

Joudun tässä nyt kolmannen kerran korostamaan, että Gardiner avaa etenkin Bachin passiot ja kantaatit niitä harrastavalle yleisölle kertomalla innostavasti, miten hän on lukenut ja mitä sellaista hän on teoksista löytänyt, mikä ei avaudu aivan äkkiä. Kun hyvin monet pitävät Gardineria nyt kaikkein etevimpänä Bachin tulkitsijana ja muusikkojen kouluttajana, nämä tiedot ovat poikkeuksellisen kiinnostavia.

Murtsin oma ala, musiikinteoria ja historia, on sitten asia erikseen. Olisi ehkä parempi että hän kirjoittaisi siitä itse ja jättäisi ainakin nämä kirja-arvostelut väliin. Suomennos muuten on erinomainen. Tiedän koska luin sen käsikirjoituksena läpi.

Kolmas kehun ansaitseva taho olisi levyliike Fuga, jonka ansiosta tällainen kirja saadaan suomeksi. Näitä tulee korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa. Musiikkia koskevan, myös teknisiä kysymyksiä käsittelevän kirjallisuuden lukeminen englanniksi ei taida onnistua suomalaiselta musiikkiyleisöltä, varsinkaan kun tämä saksan kielialuetta koskeva kirja on kirjoitettu englanniksi niin että sellaiset termit kuin ”kanttori”, ”rehtori” ja ”raati” ovat ongelmallisia.

Ja kiitos kysymästä, olen lukenut musikologi C. Wolffin Bach –kirjan ja pidän ajatustakin sen suomentamisesta naurettavana. Osta, Veijo, peili, katso siihen ja häpeä.

Kuten lukija huomaa, blogistilla on monien kaipaama mahdollisuus arvostella arvostelijaa. (T.S. Eliot, To Criticize the Critic).

 = = =

Lehtiuutinen mainitsee, että suomalaisten tilastollisesti oudon niukka geeniperimä kertoisi pullonkaulailmiöstä. Se tarkoittaa, että porukka meni jossain vaiheessa todella vähiin. Samoin arvellaan käyneen tälle ihmislajille eli meille afrikkalaisille, joista käytetään epäonnistunutta nimikettä homo sapiens sapiens.

Olen etsinyt kirjaani uskottavaa tietoa siitä, miksi Lapissa ei ole enää mammutteja. Olisiko käytössä ollut biologinen kuristin, geenipoolin supistumisesta aiheutuva? Kielikuva olisi vähän parempi kuin pullonkaula, joka sopii huonosti esimerkiksi bakteereihin. Bakteerit ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin ihmiset ja punaselkätikat.

Vaikka asialla ovat niin monet muutkin, etenkin oikeat tiedetoimittajat, selityksen sana on lyhyt sana. Ihmisen perimän molekyylitason selvittämisen jälkeen (siis etenkin DNA) tämän hetken mielenkiinnon kohteina ovat muun muassa bakteerit. Luonnonvalinta näkyy niissä helposti. Mutaatioita tulee kovaa vauhtia ja lisäksi käytössä on hyvin mielenkiintoisia menetelmiä salakuljettaa tavaraa naapuriin tai käydä varastamassa sieltä tarvittava proteiinin pätkä.

Suomalaisten yhteydessä mainittu pullonkaula vei kenties suuret maanisäkkäät meiltä ja Amerikasta. Perinteisesti on sanottu, että mammutista mastodonttiin ja julmin hampain varustettuihin kissapetoihin, jättiläislaiskiaista unohtamatta, ihminen metsästi sukupuuttoon nämä eläinlajit.

Ihmisen haitallisen toiminnan jälkien näkeminen on hyvin suosittua. Nykyisiä tapojamme moititaan sanomalla, että tuhoamme ympäristömme aiheuttamalla ilmastonmuutoksen. Itse pidän ilmiötä totena. Kysyn vain, eikö asiaa voisi sanoa selvemmin: tuhoamme itsemme. Aiheutamme vahinkoa itsellemme ja lapsillemme. Kylvämme suolaa peltoomme ja myrkkyä metsiimme.

Jared Diamond arvioi jo aika kauan sitten kuuluisassa kirjassaan, että melkein kaikki kulkutaudit ovat muuntuneita bakteeriperäisiä eläintauteja ja siten yhteydessä ”neoliittiseen vallankumoukseen”, maanviljelyn ja kotieläinten omaksumiseen.

Tästä on keskusteltu paljon. Nyrkkisäännön mukaan selityksen on oltava yksinkertaisin toimiva mutta toisen nyrkkisäännön mukaan ilmiöt osoittautuvat kuitenkin ennen pitkää mutkikkaammiksi kuin osattiin edes pelätä. Entä jos kysymyksessä olisi anti-immuunijärjestelmän katastrofi, joka olisi kopioitunut bakteerien kautta? Syöpätautien syvyyksistä muuten löytyy immuunijärjestelmän toimintavirheitä ja kouluesimerkki tuohon järjestelmään, etenkin imusolmukkeisiin iskevästä kulkutaudista on paiserutto. Miten lienee?

Katumus

En eilen onnistunut. Lukijasta hämärältä ja turhalta tuntuvan oikeudellisen esittelyn takana on usein arkeen auttava ohje. Minulla olisi suuri himo kirjoittaa 144 sivua pitkä kirja, jonka nimi olisi Johdanto siviilioikeuteen. En kirjoita, koska menekkiä tuskin olisi ja siksi kustantajia ei kiinnostaisi. Tuollaisia, tuon tapaisia kirjoja ovat eri aikoina julkaisseet Aurejärvi, Pöyhönen ja usea muu. Tyypillisesti ne ovat pääsykokeisiin tarkoitettuja ja silloin menekki on taattu.

Eilen oli puhe Sofi Oksasesta ja kustannussopimuksesta. Kerroin esimerkkejä tilanteista, joissa sopimus ei ole sitova. Kommenteista päätellen esimerkkejä ei noteerattu.

Joka päivä joku sanoo lehdissä tai televisiossa, että luottamus ja luottamus ja sopimukset on pidettävä. Tämä on sinänsä totta mutta silti leimaan sen henkiseksi röyhtäilyksi, johon kannattaisi ottaa Samarinia.

Kun puhutaan sopimuksen tulkinnasta tai sitovuudesta, tarkoitetaan yleensä varallisuusoikeudellisia sopimuksia, vaikka asiasta unohdetaan mainita.

Päätteleminen oikeudenalasta käsin on lähes sata vuotta sitten huonoon huutoon joutunutta käsitelainoppia. Harha menee näin. Katsotaan kirjasta, mikä asian nimi on. Se on esimerkiksi varallisuusoikeus. Todetaan sääntö, sopimuksen sitovuus. Otetaan käytännön esimerkki, esimerkiksi vuokrasopimus. Päätellään että koska se on varallisuusoikeutta, sopimus on sitova.

Lopputulos on oikea mutta päättely on virheellistä. Perustelu tosielämän ilmiöistä niiden nimityksiin ja nimityksistä takaisin todellisuuteen on keskeinen menetelmä lähes kaikissa tieteissä, mutta ilman toistettavissa olevaa kokeilua se on arvoton.

Eilen selitin, että esimerkiksi sellainen sopimus, jolla joku sitoutuu muuttamaan etunimensä tai sukunimensä, ei ole sitova. Perustelu: tuollainen sopimus ei ole varallisuusoikeutta vaan persoonallisuusoikeutta. Ja perustelu on siis huono, käsitelainopillinen. Huonoja perusteluja käytän blogikirjoituksissa ja muissakin kirjoituksissa. Esimerkiksi tässä välissä pitäisi täsmentää, mitä ”sopimus” tarkoityaa. Peruspiirteiden esittelemiseen menisi 49 sivua ja johdantoon 490 sivua. Tämä on vakiintunut asiaintila.

”Sopimukset on pidettävä” on siis totta vain suhteellisesti, vain tietyissä tapauksissa.

Katumisoikeus on tekijälle kuuluva oikeus peräytyä tekemästään sopimuksesta. Tyypillisimmin se liittyy lain kieltoon, joka estää käyttämästä toisen teosta tämän tekijän kunniaa loukkaavalla tavalla tai loukkaavassa yhteydessä. Toisin ei voi sopia.

Kirjailija ilmoittaa: käsikirjoitukseni ei ole valmis. Sitä ei saa painaa vielä. Kustantaja vastaa; on se valmis ja ihan riittävän hyvä. Kirjailijan kanta voittaa siihen katsomatta, mitä kustannussopimuksessa lukee.

Tekijänoikeudessa asiasta on viimeksi kirjoittanut Pirkko-Liisa Haarmann (Tekijänoikeus ja lähioikeudet V 3.5., s. 150-151). Maininta on hyvin lyhyt. Hyvin laajasti asiasta kirjoitti ruotsalainen Stig Strömholm ranskankielisessä kolmiosaisessa moraalisten oikeuksien yleisesityksessään.

Ja Englannissa ja Yhdysvalloissa on aivan toinen järjestelmä, eikä tekijällä ole tuota katumisoikeutta. Rajusti yleistäen tekijänoikeudesta sopiminen ei sinänsä poikkea muista sopimuksista. Euroopan mantereella ja siis myös Suomessa tilanne on toinen.

Kuten eilen sanoin, katumisoikeuden käyttäminen voi johtaa velvollisuuteen korvata kulut ja palauttaa saadut rahat. Näin käy, jos tekijällä ei ole perusteita tuolle loukkaavuudelle. Veikko Huovinen vaihtoi kustantajaa suututtuaan kirjansa mielestään huonosta kansikuvasta. Sitä vastoin kirjan julkaiseminen editoituna eli ”paranneltuna” ilman tekijän suostumusta olisi hyvin todennäköisesti tekijänoikeuden loukkaus.

Ainakin WSOY:n kahden kirjailijakapinan yhteydessä yksi ja toinen vei käsikirjoituksensa muualle. Vaikka kustantajalla on niin sanottu optio kirjailijansa seuraavaan kirjaan, se ei ole sitova. Ja jos kirjailija lähtee, ei kustantaja voi estää sitä. Jos kustantaja ei produsoi sopimuksessa yksilöityä kirjaa, kustantaja voi vaatia todellisia kulujaan mutta siis ei kuviteltua, laskennallista myyntivoittoaan.

Tiettävästi tuottelija silpoi ja runteli Orson Wellesin elokuvateoksia, ensin ”Mahtavia Ambersoneja” tosi rajusti (tunti pois ja loppu uusiksi). USA:ssa se käy päinsä. Suomessa ei kävisi – vaikka sitä tapahtuu. Ja tämä on syy kirjoittaa asiasta uudestaan. Toimintaohjeena: kun tekijä kieltää, julkaista ei saa. Tilanne vaatii ammattitaitoa. Melkein kaikki tekijät jänistävät jossain vaiheessa.

Sofin teos

Bazar Books vaatii Sofi Oksaselta oikeudessa kovia korvauksia.

Olen sanonut, etten kommentoi vireillä olevia oikeusjuttuja. Lehtiuutisten perustella tuohon juttuun näyttäisi sisältyvän sellainen tärkeä tekijänoikeudellinen sääntö, joka monien on syytä tietää. Arvaan että eilen uutisissa ollut juttu ei päädy sellaiseen ratkaisuun, jossa tuomioistuin pääsisi esittämään tuon periaatteen. En hiukkaakaan ihmettelisi, jos asiassa ei päädyttäisi edes hovioikeuteen. Siksi rikon tällä kertaa omaa periaatettani.

Kustantajan esittämä vaatimus saamatta jääneen hyödyn korvaamisesta on lakiin perustumaton. Tekijän moraalisista oikeuksista johtuu, ettei häneltä voida vaatia hyvää tai myyvää kirjaa tai vastaavasti korvausta sellaisesta, kun sovituksi väitettyä kirjaa ei ilmestynyt. Moraalisista oikeuksista ei lain mukaan voi luopua eikä niitä voi menettää.

Taustalla on moraalisten oikeuksien lisäksi se, ettei tekijää voi pakolla velvoittaa luomaan teosta. Jos hän on sellaiseen sitoutunut, kustantaja voi vaatia kulunsa korvauksena vahingostaan. Saamatta jäänyt voitto jää korvaamatta ja sitä koskevat vaatimukset hylätään. Suorat kulut ja velat ovat eri asia. Ellei näin olisi, tekijä ei voisi puolustaa moraalisia oikeuksiaan. Sopimuskumppani voisi ”myydä” teoksen tekijälle itselleen vaatimalla korvauksen toteutumattomasta myynnistä.

Tämä sääntö ei koska pelkästään tekijänoikeutta. Keski-Euroopassa alaa nimitetään joskus persoonallisuusoikeudeksi. Se ei ole kovin ihmeellinen periaate. Teos vain on niin persoonallinen tuote, että jos tekijä esimerkiksi kuolee työskennellessään uuden teoksen parissa, kukaan toinen ei voi tulla hänen tilalleen tekemään teosta valmiiksi. Kun tällaista tapahtuu, lopputulos ei ole kuitenkaan sama eikä aito. Jos nainen sitoutuisi olemaan hankkimatta lapsia, täti ei menestyisi kanteella perinnön saamatta jäämisestä, kun tuo sopimuksenvastainen lapsi saisi lain mukaan sen perinnön.

Jos nainen ja mies päättävät solmia avioliiton mutta jompikumpi peräytyy, esimerkiksi hukkaan menneistä hääkustannuksista voi saada korvauksen, mutta ei mitään taloudellisen hyödyn menettämisestä, eikä liioin mielipahasta.

Kysymyksessä voi olla tilanne, jossa pakkotäytäntöönpano olisi mahdoton. Jos uimataidoton sitoutuu mainostarkoituksessa uimaan yhtä kyytiä täältä Tallinnaan, ulosottomies ei voi tulla tyrkkäämään häntä veteen.

Tekijänoikeudessa suorituksen eli luotavan teoksen hyvyys on sekin asia, josta tekijä ei vastaa rahallisesti. Jos kuuluisa ja menestynyt kirjailija X jättää kustantajalle aivan kelvottoman käsikirjoituksen, kustantaja ei voi vaatia vahingonkorvausta saamatta jääneestä voitosta. Kustantaja on tekijänoikeuksien ostaja, ja kaupallinen riskin on hänen.

Jos kuuluisa kirjailija X saa Kulttuurirahastolta apurahan romaanin kirjoittamista varten, eikä kirjaa sitten näy eikä kuulu, Kulttuurirahasto ei saa apurahaa takaisin. Vain sellaisessa äärimmäisessä tapauksessa, että kirjailija olisi syyllistynyt petokseen, jotain korvausta voitaisiin harkita, mutta jokseenkin varmasti riittävä kiistämisen syy olisi kirjailijan selitys, että ei jaksanut.

Tuollainen tapaus olisi epäreilu. Mutta ei lakia ole tarkoitettu oikaisemaan kaikkea sopimatonta. Kuinka moni on saanut mummolta rahaa lopettaakseen ryyppäämisen ja opiskellakseen insinööriksi? Kun lupaus ei tuota tulosta, mummo saa pitää vahinkonsa hyvänään. Nuori saa kuitenkin kelmin maineen.

Nyt uutisissa olleessa tapauksessa vaaditaan saamatta jäänyttä voittoa. Kun teosta ei sopimusta ehkä tehtäessä ollut olemassa, vaatimus ei siis menesty. On aika tavallista, että kustantaja maksaa ennakkoja tulevasta teoksesta. Käytännössä niitä ei koskaan yritetä periä takaisin. Ennakon voisi saada takaisin. Etukäteen maksettu palkka on perittävissä takaisin, jos työ jätetään tekemättä – erinäisin varauksin. Yksi keino olisi tulkita palkkion ennakko lainaksi, joka kuittautuisi käsikirjoitusta luovutettaessa. Kustantajat merkitsevätkin näitä kirjanpitoon saatavina. Velka olisi perittävissä. Rahat maksettaisiin takaisin.

Velka kustantajalle merkitään kuolleen tekijän perukirjaan, ja sen voisi valvoa konkurssissa. Tiedän paljonko Sillanpää ja Kianto jäivät velkaa kustantajalleen huolimatta mainiosta myynnistä mm. koulukirjoina. Mutta ennen päivän juttua en ole koskaan kuullut, että kustantaja yrittäisi periä tuollaista velkaa ”oikealta kirjailijalta”, jolla tarkoitan kaunokirjallisia teoksia ammatikseen kirjoittavaa.

Jos kustantaja kysyisi minulta, vastaisin empimättä, että tappioksi jää, ja on keinoja katsoa summa liikekuluksi. Huonoille ja harkitsemattomille kaupoille ei mitään mahda. Osaisin kirjoittaa kalliin lausunnon ja selvittää, mikä on ”täysi korvaus” tekijänoikeuslain ja vahingonkorvauslain tarkoittamassa mielessä ja miksi tekijänoikeuslaissa erotellaan toisistaan hyvitys ja korvaus, toisin kuin muissa laeissa. Jos joku kysyisi sellaista lausuntoa, se on edellä eikä maksa mitään. Joissakin asioissa tekijöillä on onneksi hiukan suojaa. Kuten Lordi Byron kerran kirjoitti: ”Mutta Barrabas oli… kustantaja.”

Metsässä soi

Aamulla viideltä en käsittänyt, miksi kukaan ei vastaa, vaikka metsässä soi puhelin, monta puhelinta. Luulin että polttoöljyä tuodaan autolla ja kuski kysyy, mutta linnut ne vain soittelivat toisilleen. Eilen ja toissa iltana tässä karjahteli satakieli. Se on säilyttänyt maineensa, vaikka kanta on kasvanut sata vuotta. Se ei ole harvinaisuus. Isäni ja isoäitini tiesivät, ettei sitä muualla ole kuin Monrepoossa eli siis Kaakkois-Suomessa. Niin ehkä kerran oli. Kummana pidettiin muutama vuosikymmen sitten myös kuhankeittäjää, joka pesi meillä Saimaalla.

Varhaisimman lapsuuden lintukortteja en ole unohtanut. Välillä katselen huutokauppailmoituksista, olisiko myydä. Kyllä kai ne on pelattu resuiksi ja hukattu. Ensimmäinen tai ainakin pakan päällimmäinen oli lapinkiuru ja neljäs oli kuhankeittäjä.

Se oli Oriolus. Lapinkiurusta tehtiin tunturikiuru. Se oli sama suuri nimistön uudistus, jossa tynnyrilinnusta tuli tiltaltti. Mikäpä siinäkään.

Punapäinen tikka katsoo killisilmällä rungon toiselta puolelta, kiertää ja katsoo toisellakin silmällä yhtä häijysti. Orava pitelee käpyä vain toisella käpälällä kärttyisenä kävijälle.

Raymond Chandleria kiitetään nykyisin aiheellisesti mutta väärin perustein. Tuo tikka ja orava oli Marlowen käynnistä vuoristomökillä. Närhikin käväisee kuvassa. Tiedän sen paikan ja Los Angelesin lämmön heinäkuulla. Vaikea sanoa, kumpi on epämiellyttävämpi.

Kun paikka on kuvattu muutamalla hyvin valitulla sanalla, vähin adjektiivein, lukija ei huomaa, että siinä oli koko poliisiromaanin (”The Lady in the Lake”) rakenne. Lukija tuntee vaistomaisesti, että pian tapahtuu jotain epämiellyttävää. Pian tapahtuu jotain erittäin epämiellyttävää. Järvessä on nainen, ja vielä väärä.

Chandleria kiitetään kerronnan letkeydestä ja luultavasti myös vitsailusta, vaikka se vaikuttaa nyt lukien erikoisen väljähtyneeltä. Onneksi nokkelat vastaukset menivät muodista 60-luvulla. Chandler kuoli 50-luvulla leikittyään elämällä samalla tavalla kuin kirjoissaan kuolemalla. Hän oli amerikkalainen mutta komeissa brittikouluissa kasvatettu. Sellaisesta ei seuraa hyvä Kaliforniassa. Mutta kirjailijana hän on hyvä väljyytensä takia, parempi kuin kaverinsa William Faulkner. He istuivat samoihin aikoihin Warnerin veljesten vankeina kyhäämässä käsikirjoituksia. Faulkner kirjoitti Chandlerin ”Syvän unen” käsikirjoituksen ja se puolestaan saattoi olla elokuva, joka auttoi muutaman vuoden kuluttua Orson Wellesin oikean ohjauksen jäljille ja Greg Tolandin valokuvamaan varjoja, etenkin varjoja kasvoilla.

Jos käy niin oudosti, että luette tätä Los Angelesissa, Pasadenassa on paljon paikkoja, joissa Humphrey Bogart voisi kävellä Philip Marlowea esittäen niin ettei taustoihin tarvittaisi minkäänlaisia muutoksia. Oikeustalon lähellä on pari korttelia, joita kävellessä alkaa pelätä, että nurkan takaa ajaa ambulanssilla Ernest Hemingay kysyen, missä on ensimmäinen maailmansota.

Los Angeles on riippuva kaupunki. Se katoaa joskus näkyvistä ja muuttuu välillä aivan toiseksi. Chandlerin eräillä tapahtumapaikoilla poliisitkaan eivät tohdi liikkua kuin panssaroiduilla miehistönkuljetusajoneuvoilla. Ennen niillä makaili humalaisia kotiinpalaajia lompakko päänalusena. Tosin James Ellroy on otettava kiinni siitä, että uusimmassa kirjassaan Perfidia hän kirjoittaa henkilöitä myöten Chandleria uusiksi, ja tekee hyvin siinä. Kaikki todella hyvät kirjat olisi plagioitava ainakin kerran sukupolvessa.

Italo Calvino (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle) ylistää kirjoittamisessa ja kaupunkisuunnittelussa keveyttä. Kyllä hän mainitsee moninkertaisuuden ohella myös nopeuden.

Calvinoa ja Chandleria yhdistää se tosiasia, että he ovat molemmat kuolleet. Lähipäivinä mietin, mitä tehdä kolmannen vainajan kanssa. Aivan hiljan mainitsemani William L. Shirer, jonka kauan sitten suomeksi ilmestynyt ”Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho” on hyvin ajankohtainen, on saanut juuri nyt elämäkerran.

Shirerin tiedot ovat tietenkin vanhentuneita ja vajaita, mutta hän oleskeli Berliinissä ja sitten muuten Euroopassa ja hän oli uutismies vailla vertaa. Itse asiassa hän oli radiojournalismin uranuurtajia, kunnes sai potkut kommunismista epäiltynä ja aikansa sitä surtuaan ryhtyi kirjoittamaan tätä natsikirjaansa.

Sitä ilahtuu kun saa silmiinsä kirjan, jossa joku on selvästi tehnyt parhaansa kuvataukseen merkillisen elämäntarinan. Ilmoitan kertakaikkisesti, että natsisimi ja stalinismi ovat ne kaksi oman elinaikani ilmiötä, joilta on luulekaan pääseväni rauhaan. Kaikki hyvät tutkimukset ja kuvaukset johtavat aina samaan kysymykseen: miten kukaan täysijärkisen kirjoissa kulkeva saattoi suhtautua tällaiseen vakavasti.

Internet 1944

Orson Wellesin ”Citizen Kane” on Dickensiin tukeutuva kertomus löytölapsesta. Lapsi ei ole ollut hukassa. Äiti myy hänet rahasta pankkiirille. Jatko on Shakespeareen tukeutuva kertomus vihasta ja kostosta. Koska draama on niin taidokas, huipennus kerrotaan heti. Päähenkilö saa kaiken paitsi tavoittelemaansa ja kuolee. Hänen omaa menettelytapaansa orjamaisesti noudattaen lehdistö etsii myyvää näkökulmaa ihmiseen, josta on kerrottu jo kaikki. Muisti – Rosebud-niminen mahakelkka - kokee saman kohtalon kuin päähenkilö. Molemmat joutuvat tuleen heitetyiksi.

Eilen myös esitetty keskinkertaisuuden vaivaama dokumentti Wellesistä tuo esiin kaksi mielikuvitushenkilöä, joihin Welles myös samaistui, Falstaffin ja Don Quijoten. Edellinen oli hölöttävä juoppo ja jälkimmäinen harhojaan metsästävä ritarin tapainen, jonka nimi tarkoittaa lähinnä hevosen takapuolta; hidalgo onkin koko tarinan ajan menossa hevon perseeseen.

Viittaaminen näihin esikuviin ei ole mielijohde. En ole koskaan saanut selville, mitä on yliopistollinen median tutkimus ja mistä median tutkijat saavat palkkansa. Minulle tuo termi ”media” on pelkästään häiritsevä.

Aikojen alusta tehtävä on ollut sekoittaa totta ja keksittyä tavalla, joka herättää toisten mielenkiinnon. Shakespeare kirjoitti räyhääville humalaisille, jotka lienevät suhtautuneen näytöskappaleisiin suunnilleen samoin kuin nykyisin suhtaudutaan vapaaotteluihin ja ajoittain jalkapalloon ja jääkiekkoon. Koko yleisö tietää, ettei sillä ole merkitystä, onko sellainen pallo tai tällainen kiekko verkossa vai ei, mutta kukaan ei häiriinny siitä. Tarinan sisältö on selvä. Pelaajien itsensä sanotaan ”lukevan peliä”. Se on hyvin sanottu.

Chaplin näytteli räyhääville humalaisille, jotka olivat tulleet varieteehuoneistoon ehkä poliisia pakoon ja jatkoi samaa kameran edessä. Elokuva puolkestaan oli aluksi bordelliviihdettä. Täytyy sielläkin vetäistä välillä henkeä. Toden ja keksityn ihmeellinen sekoitus oli elokuvaseikkailu, jossa junaryöstöihin ja villiin länteen yhdistettiin taianomainen ampumatarkkuus ja tappelussa näyttäytyvä kovaluisuus.

Citizen Kanessa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että se ei kerro elokuvateollisuudesta eikä sen alan moguleista. Kanen harrastama sanomalehti oli juuri se väline, joka kärsi elokuvan menestyksestä. Welles itse kärsi studioteollisuudesta mutta ehti nähdä sen mailleen menon. Jatkoa hän sitten ei nähnyt.

Erilaiset blogistit jaksavat jankuttaa painetun ”median” ongelmista ja sivuuttavat siten aika kevyesti elokuvan ja television roolinmuutoksen nyt kun niistä on jo tullut puolivalmisteiden tuottajia.

Ylen Areena on vahva todiste siitä, mitä on jo tapahtunut. ”Kanen” voi katsoa eilen televisiosta, mutta lisäksi sen voi katsoa tänään tietokoneella tai televisiosta. E-kirjan rinnalla on nyt e-elokuva. Kun olen itse laskenut mahakelkalla piikkilankaan (tämä on totta), en edes yritä kiriä aikani tasalle. Arvelen kuitenkin, että kaikki näytelmäelokuvat, siis järjen rajoissa kaikki, on saatavissa niksauksella ja naksauksella kotiin. Tai kuka sen tietää, jos rupeankin naksauttelemaan, vallankin jos tästä vielä vanhenen ja vastaavasti suuresti ihailemani Elisa Oyj saa tänne nopeamman verkkoyhteyden kuin nykyinen 2 Mb sekunnissa, joka hyydyttää usein yhteyden ja mielen. Juuri nyt katsoisin mielelläni Ozua, jonka olen enimmäkseen unohtanut. Toisaalta tiedän, mistä sitä saa vaivoitta ja vaikeuksitta.

Orson Wellesin ajan elokuvateatteri oli kivijalkakauppa, jolla oli aukioloajat. Lyhyt nauhojen ja DVD:n kausi oli elokuvan tavaratalo. Nyt ne ovat haipumassa  ja mukana menee valitettavasti musiikki-CD.

Ihmeellisintä Wellesin ”Citizen Kanessa” on mielestäni ennakointi. Kukaan muu ei voinut käsittää, että sinfoniseen muotoon rakennettu liikkuva kuva tulee kaikkien ulottuville niin että tulevan maailman kuva kulkee kerran pitkin kuitukaapelia tai tulee suoraan pilvistä.

Tällä katsomiskerralla tulevaisuuden visiolta näyttivät lopun kuvat, ne jotka on taitavasti omaksuttu ”Indiana Jonesin” loppuun, eli pakkilaatikkoihin ja säleikköihin eli ulottumattomiin talletettu historia, aarteet, veistokset – liiton arkki. Kaikki tuo jää lukkojen taakse niiltä, jotka eivät näe kelkan kauneutta.

Johdettavana olevat

Eilen loppui löpö. Eräistä syistä, joista tässä ei ole kysymys, olin kärpäsenä katossa. Yöllä näin unta kauppatieteen tohtoreista. ”Markkina” on yllättävän monissa kohdin perusteeton yleistys. Käväisi mielessä sellainenkin, että polttoöljyn myynti ja kuljetus pienkuluttajille on organisoitunut myyjän mukavuutta ajatellen.

Niin sanotun vapaan markkinatalouden vertauskuvaksi jäi mieleeni taannoin aforismi ”vapaa valta ahvenella – ottaa onkeen tai on onkeen ottamatta”. Muistaakseni se oli Mansikkamäki, joka tapasi sanoa näin, tai sitten isäni.

Myöhemmin sama henkilöjohtamisen oivallus tuli vastaan lukemassani tutkimustieteellisessä teoksessa ”Possun huimat kekkerit”. ”Ole hyvä ja valitse itse”, possu sanoi. ”Joko teet niin kuin minä sanon, tai sitten minä puren sinua nenään.”

Etevä johdettavana oleminen edellyttää näyttelijän koulutusta. Joillekin sitä kertyy, mutta useille ei. Kun kävi Losissa Judithin tunneilla muutaman kerran, opin muutaman tärkeän asian. Näinä päivinä vietämme Orson Wellesin 100-vuotismuistoa. Hänellä oli alalla tyypillinen taito astua lätäkköön etenkin jos roiske-etäisyydellä oli rahoittaja vaaleassa kesäpuvussaan. Niinpä häneltä on yksi unohtumaton elokuva, joka on tutkielma johtamisesta, ja sarja muita elokuvia, jotka ovat tuotannollisista syistä jostain kohtaa rikki, vaikka sisältävät maailman parhaita jaksoja.

Judith opetti, että näyttämöllä tärkein tehtävä on kuunteleminen. Siihen asti olin luullut, että näyttelijäntyö olisi ilmaisua, jossa puheella ja ruumiinkielellä olisi suuri merkitys. Se on päinvastoin. Ellei lavalla ole toisia näyttelijöitä, aina on yleisö, ja vain kuuntelemalla oppii biitin eli juuri oikeat hetket.

Myöhemminkin sitten puhuttiin usein, miksi tämä tai tuo näyttelijä tuo tuotantoon onnettomuutta ja minkä takia hyvin etevät ohjaajat suosivat käytännössä luku- ja kirjoitustaidottomia kusipäitä, sellaisia kuin John Wayne, unohtumattoman komein tuloksin.

Kysyin että tämänkö vuoksi Ingmar Bergman, Truffaut ja niin monet muut ajautuvat käyttämään kerran toisensa jälkeen samoja näyttelijöitä, ja vastaus oli että tämän. Luin jostain, miten Hitchcock suuttui, kun Montgomery Clift rupesi kesken kuvan olemaan sielukkaan näköinen. Sitä ohjaaja ei halunnut. Muistan kun vaikeitten tähtien spesialisti Cukor kehui haastattelussa saaneensa tavoittelemansa ilmeen läpitse tyhmältä naispuoliselta tähdeltä, joka tarvittiin rooliin, koska hänellä oli isot tissit. Ohjaaja kysyi klaffia lyötäessä, mitä otat lounaalla ruuaksi. Tuloksena oli hämmentynyt eli viettelevä katse, kun näyttelijä yritti ajatella, mikä oli hänelle jokseenkin uusi elämys. Tuokin jakso on elokuvan historiassa nykyisin kulttikamaa. Tai James Stewart, joka ei ollut erikoisen näköinen ja tiukan paikan tullen vain räpytteli liian vaaleita silmiään ja änkytti.

Minua on kielletty kertomasta, ketkä suomalaiset näyttelijät istuvat kuvauspaikalla lukemassa Aku Ankkaa, kunnes ohjaaja käskee kameran eteen ja sanoo että käy. Eilen kuulin radiosta, että yleensä jääkiekon maalivahdeille ei saa puhua mitään ottelupäivänä, mutta tämä tämänkertainen puhuu itsekin.

Hyvä johdettava on sellainen ihminen, joka on vailla nöyryyttä. Tämän päivän uutiskielessä on tapana, päivän päättyessä, suhtautua haasteisiin nöyryydellä. Miten tämä sopii esimerkiksi nyrkkeilyotteluun, on minulle epäselvää.

Nähdäkseni suuret saavutukset syntyvät kohta sen jälkeen, kun kusi on kihahtanut päähän. Siivon kielenkäytön ystävillä sanon saman toisin sanoin: eräänlaisen hypomanian tilassa. Amerikan ystäville vihjaan nöyrästi, että ”flow” on suomeksi ”vuo”, ja että tuo neurologinen tila näkyy kuvissakin. Se viittaa tiettyyn rationaalisen ohjaukseen tilapäiseen väistymiseen. Vuo on kentän vaikutus pinnan läpi.

Ei tässä mitään. Tuttavan tuttava auttoi. Polttoöljyä järjestyi ja itse kävin ostamassa suppilon ja pätkän letkua Biltemasta. Se olikin viikonlopun kohokohtia. Kyllä äidit riemuitsevat huomenna, kun mainitutn liikkeen aamusta yhdeksältä täyttäneet miljoona miestä ojentavat lahjoja – letkunkiristimiä ja ties mitä muuta tarpeellista. Siellä oli tungosta!

Biltema ja Lidl ovat saman värisiä paitsi että rautakaupassa ei myydä ilmakuivattua kinkkua, ainakaan toistaiseksi. Eilisellä rautakaupparetkelläni, kun olin hankkimassa aina tarpeellista jatkojohtoa, panin merkille, että nyt siellä on kahviloitakin ja niissä tarjotaan erikoiskahvia. Erikoista on se, että kupillinen maksaa kaksi kertaa enemmän kuin ennen. Espresso on kallis keksintö.

Sitä jäin miettimään ihmissuhteiden sekaannuksia miettiessäni, onko EU vai joku kotimainen virasto ollut asialla, kun rautakaupassa kaikki myytävänä olevat puukot on istutettu aika hankalasti tuppeen ja kun kirveitä ei näy missään. Pelätäänkö kaupoissa mielipuolisia ryöstömiehiä? 

Johtajat

Poliitikoista Stubb ja Rinne pitäisi kiireesti erottaa puheenjohtajan tehtävistä ja Arhinmäki ja Räsänen perässä. Se ei ole huono tapa, että tulos on ulos. Joissakin maissa vaalit hävinneen puolueen puheenjohtaja jättää itse, kuten sanonta on, paikkansa käytettäväksi.

Tämä ei tarkoita, että Stubb ei päätyisi ministeriksi. Se on toisenlainen tehtävä. Omat kokemukseni ovat toiselta puolelta – virkamiehet tapasivat kertoa kaljalla, miten ministerillä oli taas pyyhitty lattiaa. Useimmat ministerit eivät käsittäneet, että mitä enemmän touhuaa ja pitää meteliä, sitä vähemmän saa aikaan. Huuto ja toiminta ovat niin eri asioita. Virkamies pitää ministeristä, joka on kuin veturi ratapihalla, kiljuu ja kirsku, edestakaisin. Silloin tietää, missä asianomainen on, ja osaa kiertää toista kautta.

Huomautuksiani johtamisesta ei kannata uskoa. Toistan tässä blogissa usein, että minulla on työkokemusta, jota en häpeä, mutta johtaminen ei siihen kuulu. En ole koskaan johtanut ketään. Lakeuden Haukoissa yritin johtaa Kärppävartioita, mutta ei siitä ihmeempää tullut. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Opiskelijoita ja opinnäytteiden tekijöitä ei ”johdeta”.

Julkisessa elämässä usein mainittu esimerkki mahdottoman huonosta johtajasta, joka on suurenmoinen apumies, on Olli-Pekka Heinonen. Hän kai tietää sen itsekin. Nykytilannetta en osaa arvioida, mutta ministerin avustajana eli itse asiassa esittelijänä hän kuuluu olleen erittäin hyvä. Riitta Uosukainen sanoi. Elinkeinoelämän puolella sanottiin, että ministerinä ja johtajana Kalevi Hemilä  oli tolkuttoman hyvä.

Myös tuomioistuimissa on esittelijöitä, joita ei saisi koskaan ylentää itsenäisiksi tuomareiksi. Liioitellen ja kaunistellen voisi sanoa että erittäin hyvä valmentaja on eri eläin kuin erittäin hyvä urheilija.

Heinämäki yritti SDP:n puheenjohtajana tunnetuin tuloksin. Tuomioja on ollut aina ehdolla eikä ole koskaan tullut valituksi, mielestäni onneksi. Ministerinä hän on oman arvioni mukaan ollut taidon ja tuloksellisuuden kannalta parhaita, mitä Suomessa on nähty. Nyt lopettelevassa hallituksessa oli toinenkin epätavallisen kyvykäs ministeri, Lauri Ihalainen. Ettemme poikkeaisi demareista, uskottavien arvioiden mukaan järkyttävän hyvä oikeusministeri oli aikoinaan Aarre Simonen, jolla oli kyllä ongelmia suhteessa rahaan ja valtaan, mutta eläimellinen kyky löytää olennainen sotkuisessakin asiassa.

Uupumukseen asti toisteltu esimerkki on komentajuus sodassa rintamalla. Heinrichs oli paras – ei siis Airo, joka oli esittelijä päämajassa. Heinrichs tuli toimeen myös taistelevien metsojen kanssa. Suomen sotahistoriassa yksi keskeinen tekijä on ollut päällikköjen tapa käyttää kaikki aikansa keskinäisiin kukkotappeluihin. Jos alaisena on joku hetkittäin hulluuden rajoja hipova Talvela ja prinsessanherkkä Öhqvist, on siinä tekemistä, ettei toiminta pysähdy. Heinrichs lienee ollut samaa tyyppiä kuin eräät kapellimestarit – pienet liikkeet, ei ilmehdintää mutta aina oikea viittaus täsmälleen oikealla hetkellä.

Vaikka siis tavallisena keskustelevana kansalaisena kiirehdin myöntämään Stubbin ja Rinteen suuret kyvyt, tosin ihmetellen sitä Rinteen oikeustieteellistä pikatutkintoa, alan taipua sille kannalle, että näennäisyydet ovat tärkeämpiä kuin todellisuus. Se merkitsee paljon, miltä asiat näyttävät. Sitä miten asiat todella ovat, moni ei halua edes tietää.

Kirjoitin tämän – oltuani kaupungilla syynättävänä – vain ilkeilläkseni. Sipilän ja Soinin ”luottamus” tahtoo väkisinkin huvittaa. Fukuyama kirjoitti parhaan kirjansa luottamuksesta ”Trust”, jolla hänenkin kirjassaan on merkitystä vain instituutioiden rinnalla. Sellainen instituutio voi olla perhe tai mafia.

Suomessa harrastettiin huonoon estetiikkaan perustuvaa tahtoteoriaa aika kauan. Sopimussidonnaisuudessa oli muka otettava huomioon etenkin ilmaisijan ja vastaanottajan tahto, ikään kuin me siitä jotain tietäisimme. Nykyinen sopimusoikeudellinen luottamusteoria kiinnittää huomiota paperille kirjoitetun ohella myös tosiasioihin ja intresseihin, etenkin etulaskelmiin. Jos myyjä sorvaa sopimukseen lauseen, jonka mukaan hän ei ole massakaupassa vastuussa juuri mistään, se ei paina paljon tuomioistuimessa. Tuomarit ajattelevat, että kauniista sanoista huolimatta se osapuoli, joka on tosissaan rikastumassa eli liikkuu ammatillisen intressinsä pohjalla, on ensimmäinen ehdokas vahingon kärsijäksi. Rakennuttajan vastuu on laajempi kuin tyypillisesti pöljän ostajan, joka ei huomaa edes kysyä kaikkea tarpeellista.

Vai miten te ratkaisitte tilanteen, jossa posliiniesine myydään ”siinä kunnossa kuin se on” normaaliin huutokauppakamareiden hintoihin, ja myöhemmin siitä paljastuu taitavasti toteutettu liimaus, joka tekee esineestä keräilijälle käytännössä arvottoman? Minä panin aina myyjän vastuuseen ja perustelin, että kauppahinnasta päätellen esine myytiin sellaisena kuin se tavanomaisesti tarkastellen oli jne.

Väitän siis, että Sipilän ja Soinin ”luottamus” ei tarkoita reaalimaailmassa mitään. Asian laita on vähän sama kuin tämän päivän lehdissä toistellun kokonaisarvion. Mitähän kummaa sillä halutaan sanoa? Luullakseni sillä halutaan harhauttaa. Harkinnassa on aina mukana kokonaisuus ja arvion kohteen eri tavoin hahmotetuille osille annettava keskinäinen paino on se ongelma.

Asianajaja

Kun kerran käskettiin, yritän kertoa, miksi asianajaja saa rikosasiassa sotkea ja valehdella ja estää oikeutta toteutumasta.

Johdantona vahvistan eilen patenttioikeudenkäynnistä kirjoitetun kommenteissa esitetyn. Eräissä menettelyn muodoissa tuomioistuimessa on asiantuntijajäseniä, jotka joko kuuluvat tuomareihin tai vain esittävät lausunnon, joka ei päästä eikä sido tuomioistuinta. Ongelma on asian laajuus. Patenttijutuissa vahingonkorvaus on joskus pääasia. Tekijänoikeudessa väitän, että korvauksen ja hyvityksen suuruus on se kysymys, jossa tuomioistuimet ovat viime vuosina erehtyneet pahimmin määräämällä mielettömiä summia.

Myös murha-asiassa korvaus voi olla vaikea kysymys. Useissa tilanteissa sen maksaa valtio, ellei tuomittu kykene. Toinen tyypillinen ja tavallinen liitännäiskysymys on osallisuus. Oliko avunantajia kuvassa. Ketä muita Helsingin poliisista tuomitaan…?

Paikkakunnan Teboililla tiettävästi ollaan lujasti sillä kannalla, että rikosasiassa syytetyn asianajaja on turha ja kallis kuluerä. Minkä ihmeen takia joku pääsee vielä valtion varoin viivyttämään aivan selvässä asiassa?

Yleisiä tuomioistuimia tarvitaan etenkin rikosasioihin, jotta kansan terve oikeustaju ei missään tapauksessa pääsisi toteutumaan.

Jos tavalliset, kunnolliset, suhteellisen selvät ja aikuiset ihmiset saisivat päättää, kuolemanrangaistus palautettaisiin välittömästi ja kohta olisivat valaisinpylväät kirjavanaan hirtettyjä. Nykyisissä vähissäkin kyselyissä ja keskusteluissa yleisön terveesti ajatteleva osa ajaa selkeästi jyrkempää linjaa kuin tuomarit.

Teboilin lisäksi Shellillä ja ABC:llä ajatellaan, että jos nyt joku mätänee linnassa vahingossa, vahinko ei ole suuri. Nuorempana jouduin joskus tuollaisiin keskusteluihin. Niitä kävi ennen myös hovioikeuden kahvilajaosto, jonka äänitorvi oli isokokoinen mutta pahantapainen. Ehdotin joskus, että säästötalkoiden hengessä liikkuvan poliisin konstaapeleille annettaisiin oikeus lopettaa rattijuoppoudesta epäilty niskalaukauksella tienpenkalle ja viedä auto valtiolla – tai ottaa se itselleen palkinnoksi urhoollisuudesta kentällä ja pistoolin puhdistamisen vaivoista.

Tämä repliikkini oli verhottu viittaus etenkin Neuvostoliitossa suosittuun NKVD:n eli salaisen poliisin ja sen luottamusta nauttivat syyttäjän (prokuraattori) valtaan ja myös Putinin lämpimästi muistelemien entisten aikojen menettelytapoihin.

Vastaus on pohjaltaan: ajankohta. Entinen Saksa, Neuvostoliitto ja Kiina päättävät etukäteen, kuka on ”kansanvihollinen”, huligaani tai jotain muuta sellaista. Tiedossa ei ole, olisiko karskista toiminnasta ollut noille valtioille hyötyä. Itse kuvittelen, että kansanvihollinenkin olisi sorvin ääressä paljon hyödyllisempi kuin teloituskomennuskunnan edessä. Päätelmäni perustuvat vain laskelmiini vuoden 1918 teloitettuihin ja näännytettyihin. Laskeminen on vaikeaa, koska monin paikoin isännät päättelivät vastauksen itse mielessään ja hakivat sosialisti-renkinsä vankileiriltä viimeistään heinäntekoon.

Iltapäivälehti-murhajutussa lopputulos voi olla, että puolustusasianajaja sumutti ja viivytti suotta. Tuosta on helppo yleistää. Keskiverto lehdenlukija tuntee noin kolme tai viisi henkirikosjuttua. Keskiverto tuomari tuntee niitä kokemuksestaan kolme- tai viisisataa. Itse olen laskenut, kuinka monessa henkirikosasiassa olen ollut mukana. Niitä on yli neljäsataa, eikä määrä ole harhaanjohtava, koska jo korkeimman oikeuden esittelijänä myös selvältä vaikuttavat henkirikosjutut oli tutkittava tarkkaan niin että ” ratkaisun ei muutoksenhakulupaa” takana oli usean juristin aika iso työ.

Viivytys- ja kieroilutilanteissa, joita siis esiintyy, asian ikävät puolet ovat selvillä samalla hetkellä, kun juttu ratkaistaan. Kokeneen syyttäjän ja tuomarin näppituntuma ei valitettavasti ole riittävän usein oikea. Asia on käsiteltävä koko laajuudessaan. Vielä tuloksen varmistumisen jälkeen on joskus ongelmallisia asioita, kuten rangaistuksen kesto tai kokonaisrangaistus.

Syytetyn puolustaja ei lain mukaan saa valehdella eli väittää todeksi sellaista, mitä ei ole tapahtunut. Lain mukaan hän saa vaieta ja hänellä ei ole mitään velvollisuutta avustaa syyttäjää totuuden esille saamisessa. Toisin sanoen hän saa kiistää syytteen ja huomautella syyttäjän väitteistä. Miksi? Ja miksi asianajaja ei voisi olla samanlainen virkamies kuin syyttäjä?

Vastaus on yllättäen sananvapauden haarake. Olemme valinneet järjestelmän, jossa lakia saa rikkoa ja on lupa olla eri mieltä. Vähemmistöön saa kuulua ja kehitystä saa jarruttaa. Saa olla ruma ja pelkuri. Jos lain rikkominen olisi selvästi kiellettyä, seuraamus olisi yhdentekevä. Linnaan vain ja avain jokeen! Lain rikkomisesta on nyt etukäteen määrätty seuraamukset, jotka ovat usein ikäviä ja raskaita. Tapasääntöjen rikkomisesta on ikäviä seurauksia, mutta niitä ei ole määrätty missään. Rikosasioiden järjestelmä on kohdittain huono ja kallis. Se on hinta, jota ei ole järkevää olla maksamatta.

Lapselliset professorit

Turhamaisuus ja ahneus ovat keskeisiä syitä tieteen harjoittamiseen. Tilanne on sama oppialoilla, joiden tieteellisyydestä voi perustellusti väitellä. Valitettavasti artikkelin arvoa ei määrää sen sisältö, vaan kirjoittajan virka tai oppiarvo.

Tietokannasta näkee minuutissa, että juridiikassa eräät maan parhaat asiantuntijat eivät ole julkaisseet koskaan mitään. Ainakin korkeimmassa oikeudessa on onneksi sellainen käyttäytymistapa, että artikkeleita ei kirjoitella. Tuo tapa on erittäin hyvä. Julkaisemalla kirjoittaja käyttäisi lainattua arvovaltaa. On se myös sääli. Hyvin kauan sitten neuvoin joskus tieteen harjoittajille lähteen. ”Korkeimman oikeuden uudet ratkaisut välillistä edustusta koskevissa grynderijutuissa eivät ole peräisin Vinding Krusen isosta kirjasta, vaan Ussingin.” Tuo oli helppo sanoa, koska olin lukenut muistiot ja laput. Kysymys oli todella raflaava – saadaanko rakennusurakoitsija vastuuseen rakennusvirheistä tilanteessa, jossa tuo urakoitusijan nimeä ei ole ainoassakaan sopimuspaperissa, vaikka hän on organisoinut koko hankkeen. Peruste, jonka yksi nimitys on ”samaistaminen”, kehiteltiin Tanskan oikeustieteellisessä kirjallisuudessa, jossa toisaalta oli tuomioistuinten hylkäämiäkin linjauksia.

Hurjimmillaan jonkun tiedemiehen kehittämä rakennelma siirtyy uuteen lakiin. Näin kävi useassa yhteydessä, kun 1951 säädettiin jakolaki ja uudelleen maakaaren säätämisen yhteydessä. Asia oli iso – kiinteistön osan ostajan ja myyjän oikeussuoja erilaisissa häiriötilanteissa. Yleistäen: onko ostajan asema sama, kun hän ostaa mökkitontin kuolinpesältä, kuin yksityiseltä myyjältä ostavan.

Esimerkit ovat varmuuden vuoksi menneisyydestä. En viitsi kertoa vielä ajankohtaisia esimerkkejä tilanteista, joissa joku on menettänyt omaisuutensa, kun hänen lakimiehensä ei ole ollut selvillä uudesta oikeuskäytännöstä. Aika hurjia tilanteita ilmeni esimerkiksi, kun ulosotto- ja konkurssilainsäädäntö uudistettiin. Joku oli myynyt talonsa ja loistoautonsa alaikäiselle lapselleen konkurssin uhatessa tietämättömänä siitä, että takaisinsaantiperusteet olivat nyt toiset. Toisin sanoen valekaupat eivät enää tehonneetkaan.

Jos uusi tulkinta löytyy uuden lain tekstin kirjoittamiseen osallistuneen tutkijan julkaisemasta kirjasta, on täysin varmaa, että jokaisessa tuomioistuimessa jokainen tuomari suhtautuu asiaan hyvin vakavasti. Tämä ei tarkoita, että tutkija ratkaisisi epäselvän kysymyksen. Jos ratkaisumalli on julkaistu näin, se vaikuttaa tuomioistuimen harkintaan. Joissakin tapauksissa asiaa käsitellään jopa tuomioistuimen ratkaisun perusteluissa.

Tuo on erityisesti totta patenttiasioissa. Eräässäkin suuria taloudellisia arvoja koskeneessa ratkaisussa kirjoitettiin perusteluihin suomalaisesta, norjalaisesta ja englantilaisesta tulkinnasta, joita eriteltiin puolesta ja vastaan.

Sivullinen eli tavallinen kansalainen tai toimittaja ei yleensä lainkaan tiedä, että juristi-tutkijoiden tulkintojen merkityksellä on suuret erot. Esimerkiksi valtiosääntöoikeudessa professori ”pääsee” vähän väliä television, radion ja lehtien haastattelemaksi. Jotkut pitävät julkisuudesta. Joillakin alueilla asiantuntijat jäävät yleisölle ja medialle tuntemattomiksi. Esimerkistä käynee prosessioikeus.

Seurauksena on joskus asenteita, joiden taustaa ei siis tiedetä. Minulla on edelleen mielessäni tuomariajoiltani professoreiden paremmuusjärjestys. Tiedän että lista on edelleen käytössä, koska jotkut tutkijat ovat halukkaita sopeuttamaan tulkintansa asiantuntijalausunnon maksajaa miellyttäväksi ja toiset taas torjuvat sellaisen. Valitettavasti tuomioistuin ei yleensä tiedä, onko joku professori kieltäytynyt antamasta lausuntoa. On jopa tavallista, että tutkija palauttaa paperit ja sanoo, ettei anna lausuntoa: ”Olen eri mieltä kuin te.”

Julkisuudessa on keskusteltu välimiesoikeuksista. Lainopilliset aisantuntijalausunnot ovat suurempi ongelma. Minulla on menneiltä vuosilta kokoelma lausuntoja, joissa on esimerkiksi 49 liuskaa roskaa (asian selostusta pöytäkirjasta poimituin sanoin) ja yhdellä liuskalla virheellinen johtopäätös. Ja laskun mukaan tuon lausunnon hinta oli kaksikymmentä tuhatta euroa.

Tunnen tarvetta mainita tässä, että parhaan tietoni mukaan tuttavani ja ikätoverini professori Aurejärvi on ajanut vuosien kuluessa ne suunnattoman työläät tupakkajutut laskuttamatta penniäkään eli ”pro bono”. Lukemani kirjelmät ovat olleet pätevää työtä, vaikka noissa tapauksissa juttu on hävitty.

Tutkija ei missään tapauksessa saisi vähätellä toista tutkijaa siksi että on itse eri mieltä tulkinnoista. Valitettavasti todellisuus ei ole tällainen. Myös juridiikassa esiintyy tilanteita, joissa joku nuori ja röyhkeä henkilö kaataa arvovaltaisen asiantuntijan ajatusrakennelman. Tottakai sellainen käy luonnolle, mutta suu on pidettävä kiinni.

Jos joku haluaisi kysyä Kemppisen lausunnoista, vastaus on tämä: tärkeimpiä lausuntoja ei viedä tuomioistuimeen koska niillä torjutaan ehkä hyvin vahingollinen oikeusjuttu kertomalla, millaisia järjestelyjä ei saa käyttää. Eivätkä kaikki asiantuntijalausunnot eivät ole sen henkilön kirjoittamia, joka on ne allekirjoittanut.