10 000 Jeesusta

Television dokumentti viisi tuhatta vuotta vanhasta Alppien jäämiehestä, jota sanotaan löytöpaikan mukaan Öziksi, oli tavanomainen – jokaiselle jotain eli ei kenellekään oikein mitään. Dokumentissa selostettiin pronssikauden tai sitä edeltäneellä ns. kuparikaudella mahdollisesti käytyä suurempaa taistelua tai vaihtoehtoisesti merkittävän päällikön uhrikuolemaa. Özin tavaroissa oli kuparikirves, joka oli tuon ajan Euroopassa tavaton aarre. On silti epäselvää, missä olosuhteissa Öz sai piikiviteräisen nuolen sydämeensä. Poliisi tutkii asiaa.

Kun Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi, merkitys ja tarkoitusperät ovat tunnetusti jääneet hiukan hämäriksi kirjallisista, jopa hiukan alle sata vuotta kuvailluista tapahtumista laaditujen dokumenttien jälkeenkin, esitän hypoteesin.

Entä jos ennen tätä Galilean miestä oli ollut olemassa ei vain kymmentä – kirjallisuudesta jo tunnettua tai uskottavasti pääteltyä – henkensä uhrannutta Jumalan poikaa, vaan kymmenen tuhatta?

Toisin sanoen oliko Öz Jeesus, yksi monista? Hänellä oli muuten myös kädessä haava, latteamielisen tutkijan mukaan tyypillinen torjuntavamma. Hän menetti henkensä vuorilla niin korkealla, että on paikallaan kysyä, mitä hän siellä ylimalkaan teki. Luulisi että vuoret ylitettiin sekä sotaisissa että rauhanomaisissa tarkoituksissa käyttäen solia.

Vielä nykyisinkin vuorta, vuoren huippua, pidetään paikkana lähestyä jumalaa. Samoin teki Galilean mies useaan kertaan.

Tämän hetken raskaan ja kevyen kirjoittelun ja vakavan ja köykäisen mediatarjonnan suurin yhteinen tekijä on oman, henkilökohtaisen kuoleman pelko.

Oman kuoleman pelko ei ole historialllinen vakio. Suhtautuminen on vaihdellut suuresti, ja asiasta on koko joukko hyviä tutkimuksia. Mielestäni on hiukan huvittavaa, että vanheneva Sigmund Freud ja joukko muita asiantuntijoita piti itsesäilytysviettiä eli pyrkimystä pysyä hengissä ihmisten ja monien eläinten syvimpänä tarpeena.

Huvittuneisuus johtuu itsemurhapommittajista ja kahdesta maailmansodasta, joissa käveli kuolemaan melkein vapaaehtoisesti useita kymmeniä miljoonia sotilaita. Heidän aatteensa ja perustelunsa olivat vielä läpinäkyvämpiä kuin heidän lippunsa.

Ainoa tehokas keino voittaa kuolema on mainittu korostetusti Uudessa testamentissa, esim. 1. Kor. 15:54 (”Kuolema on syöty ja voitto saatu...”). Se on uhrikuolema. Ortodoksisen pääsiäisliturgian mukaan Kristus voitti kuoleman kuolemalla.

Tähän on turha sekoittaa ajatusta ylösnousemuksesta, saati itsesmurhataipumuksista. Se ajatus, että jokin ihmisessä hujahtaisi kuolinhetkellä taivaaseen tiirailemaan pilven päältä, ei ole raamatullinen. Myös Galillean mies sanoi palaavansa, kun aika on täysi – ei siis huomenna eikä ensi viikolla, vaikka tuota ajan täyttymystä odotettiin aluksi hyvin kiihkeästi.

Ihmisuhrilla lepytetään jumalia, jotka ovat tunnetusti verenhimoisia. Samalta kupariakudelta, suurkivien eli megaliittien eli menhiirien ajalta on muitakin ruumislöytöjä, esimerkiksi Holsteinin suoruumiit, joissa hyvin säiliynyt vainaja on ilmeiltään merkillisen tyyni, suorastaan ylevä.

Tähän ajatuskuvioon voi yhdistää myyttisiä kertomuksia. Tarinoita kuolemaan menevistä jumalista tai puolijumalista on erittäin paljon. Tietoisesti kuoleman valinneista päälliköistä kerrotaan vähemmän, mutta kerrotaan kuitenkin. Tuntuu helpolta ymmärtää, että ainakaan alaisten ei ollut terveellistä pyöritellä tällaisia ajatuksia puheissaan.

Tämä johtaa puolestaan ajatukseen, että sota ja uskonto on sama asia. Jos se tuntuu kovin oudolta, sopii lukea Vanhaa testamenttia, joka on täynnä kuvauksia onnistuneista ja huono-onnisista sotatoimista. Roomalaisilla oli tapana julistaa keisareitaan jumaliksi (deus, divus) heidän kuoltuaan. Puhtaasti poliittisiin tarkoituksiin tätä oikeudellista temppua käytti ensimmäisenä Konstantinus, jota sanotaan suureksi, vuonna 312 jKrs.

Poliitikoista ja muista kelmeistä

Eläkkeellä olevan hovioikeuden presidentti Erkki Rintalan lauantainen lehtikirjoitus koski Suomen jatkuvaa rämpimistä EU:n tuomioistuimissa ja kiinnitti huomion tuomarikoulutuksemme surkeuteen. Rintala, joka on merkittävä mies, vaikka onkin Kauhavalta, tosin vain Hirvijoelta, on Markku Arposen kaltainen totuuden puhuja. Ei ihme, että hän ihailee muinaista esimiestään Paavo Alkiota, joka uskalsi sotatuomarina sanoa kenraalille, että täällä (kenttäoikeudessa) tuomitaan lain eikä herra kenraalin käskyn mukaisesti.

En toista Rintalan näkökohtia, koske ne oli esitetty täysin selkeästi. Tuomioistuimet irti oikeusministeriöstä myös hallinnollisesti ja nopea korjaus nykytilanteeseen, jossa asianajajaksi pääseminen vaatii pitkiä ja todellisia jatko-opintoja, mutta tuomariksi pääsee, kun on yliopiston peerustutkinto; jopa auskultointivaatimuksesta voidaan tinkiä.

Lisään yhden näkökohdan: totuuden esiin kaivamisen. Puhe ei ole totuuden käsitteestä eikä suoranaisesti niin sanotusta prosessuaalisesta totuudesta eli mitä jutussa voi, kaiken todistelun jälkeen ja sitä koskevat säännkset huomioon ottaen, katsoa toteen näytetyksi.

Asian avasi minulle monia vuosikymmeniä sitten sukulaismieheni Veijalainen, joka oli saanut ennen kansainvälisiin tehtäviin siirtymistään määräyksen kuulustella pääministeri, eräitä ministeriä ja muita merkkihenkilöitä kuvaputkitehdas Valcon ja televisiotehdas Saloran asioissa ilmenneistä kummallisuuksista.

Emme pahemmin puhuneet itse asiasta. Olen usein toistanut, että täystyöllistetty lakimies noudattaa vaistomaisesti ”tarvitsee tietoa” –periaatetta, eli jättää sekä kertomatta että kysymättä asioita, joita ei tarvitse tietää.

Sitä vastoin sain opetusta siitä, miten voi saada selville asian, jonka kuulusteltava haluaa kaikin mokomin salata. Kuulusteltavat eivät juuri milloinkaan tee muistiinpanoja, koska jo itse kerrotun muistiin merkitseminen olisi raskas viite salailupyrkimyksestä. Kuulustelija sitä vastoin tekee jatkuvasti pöytäkirjaa, ja jos hän on hyvä, hän kertaa niitä koko ajan. Kun selvitystä sitten jatketaan useaan kertaan ja vähintäänkin riittävässä laajuudessa, kuulustelijan silmiin alkaa piirtyä ikään kuin kartta, jolla on valkoisia läikkiä, alueita eli asioita, joita kuultava kerran toisensa jälkeen kiertää. Joko hän vaikenee niistä täysin, kiistää jyrkästi tai vetoaa muistamattomuuteen. Lopulta kuulustelijalla, jolle on matkan varrella rakentunut käsitys kuultavan mieleenpalauttamisen kyvyistä ja kielellisistä valmiuksista, on silmissään selvä kartta, jonka aukkoihin voi piirtää nuolet.

Tämä tekniikka sopii myös historiallisiin dokumentteihin, elämäkertateoksiin ja muistelmiin: ”Urho Kekkonen, mitä teitte joulukuusta 1939 helmikuun alkuun 1940?” Tämän lukija voi halutessaan itse varmistua, että Kekkosen toiminnasta tuona aikana on vaikea löytää tietoja. Rehellinen vastaus, jota asianomainen ei liene antanut, olisi ollut: ”Juopottelin”. Hallitukseen eikä muihinkaan tärkeisiin tehtäviin hän ei päässyt silloisen pääministerin ja puolustusvoimain ylipäällikön hänestä muodostaman käsityksen takia. Kansanedustajana ja upseerin arvoa vaille jääneenä hänelle ei ollut käyttöä armeijassakaan.

Rikosasiaa istuva tuomari on velvollinen pysymään syytteen rajoissa ja jättämään vastaväitteet syytetyn asianajajalle. Voi kuitenkin olla, että meidän Erkki Rintalan mukaan vajavaisesti koulitut tuomarimme jättävät puuttumatta peliin silloinkin kun se olisi luvallista ja mikä pahinta silloin kun se olisi erittäin tarpeellista.

Muistan rajatapauksen. Mies oli ampunut poliiseja kohti haulikolla. Korkein oikeus selvitti poliisin teknistä tutkintaa apuna käyttäen, oliko lauksista haulien koon ja välimatkan huomioon ottaen ollut todellista vaaraa poliiseille. Vastaus oli arvattava – 25 metrin matkalta lintuhauleilla talvella kunnon päällysvaatteissa olevia henkilöitä kohti: ei ollut.

Nykyisin tässä järjestettäisiin suullinen käsittely ja selvitys teetettäisiin mahdollisimman avoimesti. Silloin tilanne oli vähän toinen, kun syyttäjä oli asiassa apaattinen eikä puolustus huomannut, mihin iskeä. Haulikoista tuomarit eivät siihen aikaan yleensä tienneet yhtään mitään. Jotkut alioikeuden jästipäät saattoivat jopa keskeyttää asianosaisen esityksen väittämällä, että ”oikeus tuntee lain”, vaikka tuo iskulause tarkoittaa korkeintaan jutussa sovellettavaa säännöstä, sitä vastoin ei vastausta kysymykseen, mitä säännöksiä jutussa olisi sovellettava.

Jutun kuva ei liity suoraan asiaan. Se on kälyni viikko sitten Konnevedeltä ottama. Hän sattui joutumaan myrskyn silmään, ja jälki oli tällaista.

Pelko

Luen jostain – ”Karhuun” kaivattiin vahvoja, sitkeitä ja pelkääviä miehiä.

Jarkko Sipilä, poliisin erikoisosastosta.

Usein mainitaan tai kirjoitetaan poliisikouluun (sillä on nyt virallisesti eri nimi) päässeistä ja niistä, jotka eivät ole päässeet. Opetin joskus komisariokurssilla ja kuulin keskusteluissa juuri tällaista.

Rambot hylättiin ensimmäisten joukossa. Kiitettävä mielenkiinto esimerkiksi järeäkaliiperisia ampuma-aseita kohtaan oli niin pitkä miinus, että se jo melkein ratkaisi hakijan kohtalon.

Vanhemmisa sotamuistelmissa ja romaaneissa esiintyy kliseenä kohtaus, jossa joku paskamainen esimies kysyy:”Pelkäättekö”. Ellei siihen vastannut, että ei sinne päinkään, tuli tupen rapinat.

En tiedä, onko tuon vakiokuvion takana totuutta. Uskoisin mieluummin esimerkiksi lentäjiä, jotka majailivat samoissa korsuissa kuin esimerkiksi Juutilainen. Riittääkö vihjaus? Väitän välittäväni tässä ensi käden tietoa. Toiset ammattilaiset nimittäin perustelivat lentomestarin ylivoimaisuutta muun muassa varovaisuudella. ”Illulla oli silmät niskassa.” ”Hänen päänsä pyöri kuin pöllöllä.” ”Hän huomasi aina vaaran ensimmäisenä.”

Pelon tai oikeastaan säikähtämisen aiheuttama adrenaliiniryöppy on hyvä selitys äkillisiin saavutuksiin. Mutta väkivallan ympärillä liikkuvan, siis esimerkiksi sotilaan tai poliisin, pelokkuus on merkki järkevyydestä ja vihje kyvystä arvioida riskejä.

Tärkeää ei ole upota komeasti liput liehuen eikä myöskään tehdä sankaritekoja, vaan toteuttaa itse asettamansa tai annettu tehtävä.

Näyttämisen halu ja alttius maineen houkutuksille ovat ongelmia. Tunnen koko joukon ihmisiä, joita heidän kollegansa pitävä vaarattomina, koska he vaikuttavat hajamielisiltä, jopa hölmöiltä. Miesjoukoissa, aivan yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta, käytetään niin paljon aikaa rituaalissiin voiman ja alamaisuuden osoituksiin ja itsekehuun, etteivät monet opi edes usean kokemuksen jälkeen huomaamaan, että tämä hölmönä pidetty poistui paikalta mukanaan muiden lompakot ja kivekset.

Lakimiespiireissä, joista minulle on kertynyt kokemusta, olen aina silloin tällöin onnistunut tunnistamaan nämä eleettömät ihmiset. Tilanteesta riippuen heidän kaltaistensa puoleen kannattaa kääntyä, koska vaikeakin asia saattaa tulla hoidetuksi ilman minkäänlaista kuviokelluntaa, nopeasti ja suhteellisen halvalla. Jos kysymyksessä on vastapuoli, ”vihollinen”, on aihetta olla erikoisen tarkkana.

Media esittelee mielellään ”tähtijuristeja”, joilla on tapana joutua konkurssiin tai vankilaan tai molempiin. Todellisen tähtijuristin tuntee siitä, että häntä ei tunne. Asianomaisella saattaa olla kyky muuttua niin seinäpaperin väriseksi, ettei häntä erota taustasta ennen kuin hän ratkaisevalla hetkellä liikahtaa, ja kaikki muut paikalla olijat keksivät, että tuossahan meillä on se sopiva mies.

Liike-elämässä ja hallinnossa käytetään myös juuri samoja keinoja, joilla taskuvarkaat menestyvät etenkin näin kesäisin. Esimerkiksi hiukan harmillinen mutta sinänsä vaarattoman tuntuinen hölöttäjä tai jaarittelija voi olla ihminen, joka osaa puhua toisen puuduksiin puhdistaakseen hänet siinä sivusa arvoesineistä.

Koska asia on arkaluonteinen ja harvoin käsitylty, puhun vertauskuvin. En tietenkään vihjaile, että virkamiehet varastelisivat rannekelloja tai lompakoita, mutta olen nähnyt riittävän usein, miten tällainen tyhjäntoimittajaksi arveltu suupaltti saa kuin saakin tietoonsa esimerkiksi huolellisesti varjeltuja salaisuuksia, esimerkiksi edessä olevista yritysostoista. Taitavimmat tekevät sen selittämällä asian todellisen laidan tuntevalle jotain aivan utopistista tarinaa ja seuraamalla toisen silmiä ja kasvoja.

Television poliisisarjoissakin opetetaan, että ihmisen kasvoilla on noin sata lihasta ja että ilmeistä voi siis suhteellisen helposti lukea tiedon siitä, mitä ei sanottu, esimerkiksi sen, että puhuteltu tietää totuuden ja rauhoittui ja pitkästyi heti kuultuaan muka totena väärän tiedon. Ja tämähän riittää.

Se on katsojan silmässä

Otaksun ettei päivän kimmokkeen antaja halua nimeään julki. Hän on lääkäri. Muiden asioiden ohella keskustelimme siitä, onko noin 11,8 % mistä tahansa populaatiosta, kuten suomalaisista, vaarallisia raivohulluja.

Jatkamme asian pohtimista. Hän kuitenkin kertoi menneensä Larussa kerrostalon puistikossa pesivän nuorsijengin kalja- ja siidebileisiin verkkarit niskassa ja istuneensa rauhallisena ja puhumattomana. Sitä mukaa kuin katsekontakti syntyi kuhunkin kultaisen nuorison edustajaan, nämä muistivat kiireensä jossain toisella suunnalle, ja korjasivat lähtiessään tyhjät tölkit roskiin. Viimeinen mohikaani – oikeastaan kampauksesta päätellen huroni – oli poistuessaan sävyisästi paikalta toivottanut hyvät yöt.

Olen jo ennen ymmärtänyt, että ystäväni joutuu tekemisiin huippu-urheilijoitten kanssa. Tiesin vastauksen, kun hän kysyi, mistä huomaa, ettei Pitkämäki voi pärjätä Torkildsenille. Sen näkee Pitkämäen silmistä. Hän ei uskalla katsoa kameraan ja asetuu linssiin nähden hiukan poikittain.

Jotta minut ymmärrettäisiin varmasti väärin, korostan että pistävä, puukkoa odottavan karjun (miespuollinen sika) katse on sitten tietenkin suora haaste ja johtaa esimerkiksi Helsingin keskustassa siihen, että kohta tippuu turpaan.

Lääkäriystäväni esitti nuoruudenmuiston, jonka kirjaan tähän, jotten unohtaisi sitä itse. Hänellä oli suvussa kasa erilaisia koulumiehiä, lyseon rehtoreita ja sellaisia. Joku heistä oli neuvonut: arvovaltaa (meluisassa luokassa) pidetään yllä katseella, ei äänellä eikä missään tapauksessa korottamalla ääntä.

Tämä vihlaisi sydäntäni. Miettimällä katsetta muistin kaksikymmentä kansakoulun ja oppikoulun opettajaani, pari aliupseeria ja upseeria ja etenkin suuresti ihailemani Lehtisen, josta tuli varusmieskersantti. Meidän alikersanttimme huusi ja hyppi, kuten kai tapana oli. Tämä Lehtinen antoi käskyjä aika värittömällä äänellä ja pyyhkäisi sitten katseella alaisiaan alokkaita. Se riitti.

Alan luulla, että – pakko käydä Kansakunnan Kaapilla – Edvin Laine sai elokuvaansa tarttumaan Koskelan katseen, joka oli juuri tuollainen. Kosti Klemelä ei ollut häävi näyttelijä, mutta Koskelan osassa hän onnistui suurenmoisesti.

Alikersantti Rokka ei ollut johtaja, vaan yksityistappaja, ja amatöörinäyttelijä R. Tolvanen taisi hänkin onnistua toisintamaan romaanissa mainitun seikan: Rokalla oli (Lammiota, Sarastietä) ärsyttävä tapa katsoa puhuessa toista hiukan ohi.

Tämä ei ole kyökkipsykologiaa. Olen lukenut etevistä ja vähemmän etevistä näyttelijätyön oppaista saman asian. Charlie Chaplin ja Stan Laurel ylinäyttelivät, koska näyttämö (music-hall) oli pakottanut näyttelemään takariville näkyvästi. Kuitenkin heidän koko hellyttävyytensä oli katseissa. Samaa voisi sanoa Buster Keatonista ja Harry Langdonista.

Cary Grant on viitannut silmillä näyttelemiseen hänestä laadituissa elämäkerroissa. Tauno Palo oli tässäkin asiassa suurta maailmanluokkaa. Lukuisat esimerkit osoittavat, miten mestari näyttelee kameralle. Katse kiertää hiukan, mutta kun se laskeutuu vasemmalta ylhäältä suoraan katsojan silmiin, miljoona katsojaa menee veteläksi. Ja kun katse siirtyy pois, muisto jää.

Miettikääpä. Eikö teidänkin esimmäinen mielikuvanne Veikko Sinisalosta, joka ei todellakaan ollut suomen huonoin näyttelijä, vaikka Pentti Saarikoski niin väitti, ole jännittävästi alhalta, kello seitsemän suunasta tuleva katse. Luonteenomainen leuan esiintyöntäminen on toisarvoinen kikka. Ikimuistoisin tämä on Pohjantähden Laurilan Anttoon roolissa, häätökohtauksessa ja teloituskohtauksessa.

Tuossa silmillä näyttelemisessä menee helposti yli. Jussi Jurkka oli ylistetty näyttelijä, mielestäni läpi manerisoitunut kolmen ilmeen mies. Yksi niistä ilmeistä oli luimistelu, jota hän harrasti sekä Lammiona että ”Silja – nuorena nukkuknut” –elokuvan Armaksena.

McCall Smithin ”Naisten etsivätoimistossa” kuvataan, miten mies vietellään. Katsotaan (kauheaa kyllä) silmiin, suljetaan silmät hitaasti ja katsotaan uudestaa. Mies on valmista lihaa.

Huono sääkirja

Tuskin Markus Hotakainen on ajatellut, että kun on huono sää, voisi johdonmukaisuuden nimessä, yhteistyössä Ilmatieteen laitoksen kanssa, kirjoittaa ja julkaista huonon sääkirjan.

Näin kuitenkin on käynyt.

Kirjoitaja näyttää olevan tietokirjailija, aikaisemmin etenkin avaruuden esittelemiseen keskittynyt.

Ehkä moni muukin ajattelee yhtä typerästi kuin minä tein. Säähavaintojen aikasarjojen saaminen käsille on hiukan työlästä ja niiden tulkitseminen on vaikeaa. Tässäpä mainion tuntuinen kirja: joku on nähnyt vaivan ja koonnut säähavainnot yksiin kansiin.

Totuus on toinen. Kirjassa on vuosiluvuin otsikoituja löysiä kirjoituksia enimmäkseen säähän liittyvistä ilmiöistä. Jäin katsomaan pitkään aukeaman kirjoitusta ”1944”. Syystä tai toisesta siinä paljastettiin tieto, että tuona vuonna Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa. Alaotsikko ”rauha” onkin virheellinen.

Olisin luullut saavani lukeakseni, että tuon vuoden juhannus, joka erinäisistä syistä jäi ajan rintamilla eläneiden mieleen hyvin, satoi jopa Karjalan kannaksella hiljalleen lunta, ja että aluspäivät, joina mm. Viipuri menetettiin, olivat tavattoman kylmiä.

Mutta tuossa artikkelissa ei puhuta lainkaan säästä.

Selailu osoittaa, ettei kirjalla ole mitään tekemistä nimensä kanssa. Se ei ole Suomen säähistoria.

Säästä ja historiasta on jo kirjoitettu paljonkin, suomeksi kuitenkin vähän. Tämän kirjoituksen kuvana on ennenkin julkaisemani Minardin kartta Napoleonin sotaretkestä Moskovaan. Alan suuri auktoriteetti Edward R. Tufte esittelee sen kirjoissaan huippuna, kun puhe on kvantitatiivisen infromaation graafisesta ilmaisusta. Harmaa ja musta viiva osoittavat Napoleonin armeijan mieslukukua lähdettäessä ja palattaessa. Vaakasuoraan luetaan matka, yksikkönä ”virsta” (lieue eli n. 3,9 km), ja lisäksi taulukokssa on paluumarssin 24.10. – 30.12. lämpötilat (reaumur-asteina), joista havaitaan, että pakkasta oli pahimmillaan celsius-asteina 37,5.

Armfeltin karoliinien kuolinmarssilla 1719 6 000 Norjasta lähteneestä pääsi hengissä Ruotsiin 2 100, heistä 600 jäseniään pakkasessa menettäneinä. Syy oli ”ankara pohjoismyrsky”, luultavasti aluksi syöksyvirtaus. Useita vuorokausia kovaa pakkasta – 20 – 30 astetta, ja tuulen voimakkuus tunturissa pahimmillaan 20 – 30 metriä sekunnissa.

Sääilmiö ei ole siellä ainutlaatuinen. Noissa oloissa läpi ei pääsisi nykyaikaisin varustein ja – toisin kuin karoliinit – suksin varustettu retkeilijäjoukko.

Sääilmiöiden suurista piirteist alkaa olla tietoa. Hiukan yleistäen olen väittänyt luennoillani, että suuren osan keskiaikaa jatkunut kylmä kausi, jota on sanottu myös ”pikku jääkaudeksi”, oli ehkä tärkein syy Suomen syntymiseen eli siihen, että etenkin arvoisat ruotsalaiset suvaitsivat kiinnittää meihin huomiota. Täältä sai turkiksia ja polttopuuta. Molemmat olivat kaupaksi käyvää tavaraa, ja lämpimin turkis – Venäjän soopeli – jäi vuosisadoiksi korkean vallan vertauskuvaksi.

Tuon asemansa antiikissa ja varhaiskeskiajalla lähinnä rähjäisyyttä ilmentänyt turkis on menettämässä vasta nyt, ajoittain kiihkeän kansalaisaktivismin takia. Ellei muistini minua petä, Kalevi Keihäsen chincilla-turkin lisäksi Helsingin kehittyvillä kasinopelureilla saattoi nähdä jopa susiturkin.

Entä minne ovat – ajankohtainen kysymys – kadonneet ne suunnattomat karvahatut, jollaisen Kekkonenkin sai Hrustshovilta tuliaisiksi? Ja vielä muodin oikoista Napoleonin ja Hitlerin henkeen – toppatakki ja huopatossu olivat sangen halveksittuja vetimiä talvisotaan asti. Huovikkaita näkee nykyisin harvemmin, mutta eri mittaisista toppatakeista on tullut niin tuttuja, että bolshevistinen mielleyhtymä on kadonnut. Kumpi muuten lienee parempaa täytettä, untuva vai mikrokuitu?

Haastetoive Ylelle

Ylen radiokanavat saavat joka vuosi noin puolet radion kuuntelijoista. Se on paljon. Se on huono uutinen mainoskanaville. Myös keskimääräinen kuunteluaika on suuri, vaikka epäilen, että keskittyvä kuunteleminen on harvinaista.

Oma kanavani, Ylen ykkönen, saa vuosittain 7 – 10 prosenttia Ylen radiokanavista.

Nostaakseen puhtaalla omallatunnolla mediamaksun (entinen radiolupa) ja voidakseen jatkossakin väittää harjoittavansa julkista palvelua Yle joutuu keskittymään juuri tuohon ykköseen, väitän. Niin se ei tee.

Radio Suomi on pakkopulla. Kilpaileminen kevyen musiikin kanavien kanssa ei onnistu. Klassiselle musiikille oikea paikka on verkko – ja Ylen Klassinen ansaitsee jo nyt kehut.

Tein viime vuoden sitä perjantaiohjelmaa. Se oli kallis – suora ohjelma kaupungilta. Se oli raskas tehdä. Jotta voisi vaikuttaa tunnin mielijohteiden kuljettamalta, joutuu valmistautumaan kymmenen tuntia.

Esitän Ylen kanavavastaaville suoran haasteen.

BBC 4 vetää tällä hetkellä ohjelmasarjaa ”maailmanhistoria 100 esineessä”, A History of World in 100 Objects. Tilatkaa muuten ihmeessä podcastit. Jutut ovat lyhyitä (15 min) ja sisällöltään ja esitystavaltaan ehdottomasti maailman huippua. Tällä viikolla kuuntelin puhetta Nigerian seudun 1300-luvun pronssiveistoksista, joiden edess olen itsekin mykistynyt British Museumissa.

Tuo formaatti olisi suoraan kopioitavissa Suomeen. Voin tarvittaessa tehdä luettelon esiintyjistä ja toimittaa Veikko Litzenin, Markku Kuisman ja ne useat muut tuntia ennen studioaikaa köysissä radiotalolle. Värinkäsitysten välttämiseksi – itse en ole käytettävissä. Minulla on tämä blogi ja osaisin korkeintaan puhua puukoista, pirroista ja ruuveista vakuuttavasti.

BBC on valmistanut ohjelmasarjaan liittyvän verkkosivuston. Kuten voi arvata, sekin on upea, helppolukuinen ja informatiivinen.

Viittaisin myös omakohtaiseen kokemukseen – tuli puhe lapsenlapsesta, ikä 10 ja erittäin kova lukemaan. Olisi täytynyt nimetä sopiva kirja toisen maailmansodan historiasta meillä ja muualla. Jouduin sanomaan, että ei ole olemassa.

Vasta keskustelun jälkeen käsitin, että tämä aihe sopii radioon paremmin kuin kirjaksi. Lukuiset olemassa olevat lehdet todistavat, että lehti ei ole hyvä alusta näille asioille – aikakauslehdenkeskeinen tehtävä on johdattaa lukijan huomio sivuseikkoihin. Kirjoissa on vähän sama. Pintapuolinen, usein kuilumaista tietämättömyyttä henkivä marmatus jostai muodikkaasta aiheesta saattaa mennäkin kaupaksi, ihmisten historia ei. (Meiltä sotainkkarit ovat nyt kuolemassa sukupuuttoon – USA:ssa on radiolle tehty, kirjana suurenmoinen Studs Terkelin ”The Good War”, jossa puhuvat muutkin kuin sankarit ja jossa ”kotirintamalla” on aika suuri rooli.)

Kun tulin maininneeksi verkkoradiot, kehotan lukijoitani kiihkeyteen. Olemattoman pienellä etsimisellä löytää vaikka mitä. Esimerkiksi AccuRadio antaa valita soittimen ja säveltäjän tai aikakauden. Eilen iltayöstä kuuntelin selloa ja tulipa hyvin pitkän tauon jälkeen kuunneltua sekin Chopinin harvinainen teos, joka on sävelletty pianolle ja sellolle.

Verkkoradioilla näyttää olevan yksi vahva etu. Ainakin minä olen ennakkoluulojen orja. Luulen tietäväni, mistä en pidä. Viikonvaihteessa en jaksanut mennä vaihtamaan pois Elgarin viulukonserttoa, vaikka kaikki tietävät, että Elgar on omituinen ja ihan tarpeeton säveltäjä. Ja kohta tuli kummallinen teos herra Hindemithiltä, joka kuuluu selviin inhokkeihini.

Suhtaudun tätä nykyä arvostavasti ja uteliaasti Elgariin ja Hidemithiin. Olisikohan edellisen asenteen takana ollut katteeton asenne? Alban Bergin viulukonserttoa olen kuunnellut kautta aikojen räkä poskella, mutta muuten 1900-luvun alan kama on jäänyt vähälle. Siis asenteeksi nettiradioon: kannattaa hetki kuunnella. Ei se mitään maksa.

Ryhmäpoikkeus ja vangin pako

Kemppinen valistaa.

Autoissa EU:n hyvin raju asioihin puuttuminen on tuonut jo muutoksen. Vaimoni auton huolto ja järjestäminen katsastukseen Kirkkonummella maksoi erittäin selvästi alle 100 euroa.

Ryhmäpoikkeusasetus 461/2010 tuli voimaan 1.6. Säädöksen nimi on mutkikas. Siinä puhutaan vertikaalisista sopimuksista ja moottoriajoneuvoista.

Käytännössä se tarkoittaa, että vaikkapa Kirkkonummella toimiva nyrkkipaja – töiden vastaanottaja ja tietääkseni yksi autonasentaja – saa maahantuojan, tässä tapauksessa Vehon voimata estää, auton vikakoodilistauksen. Maahantuoja ei liioin voi estää edes klassisella keinolla eli uhkaamalla takuun raukeamisella pikkupajoja huoltamasta autoja (II luku, 5. artikla).

Nykyinen henkilöauto on todella ”suljetun platformin tuote”. Se on luultavasti tietoisesti rakennettu tuottamaan merkittävää tuloa huoltokorjaamoille. Ei se ole sattuma, että esimerkiksi ajovalon vaihtaminen on monissa autoissa hyvin vaikeaa taitavallekin omistajalle. Eräissä autoissa se on mahdotonta.

Yleisö on omaksunut tämän nöyrästi ja tottunut jonottamaan ja maksamaan hirveitä. Vehon Olarin pikakorjaamon nimi on arvoituksellinen – sinne jotuuu aina jonottamaan. En halua yleistää omia kokemuksiani, mutta mainitsemani pikkukorjaamo tuntuu toimivan vastuullisesti. Useita kertoja on ollut puhetta, että erinäisiin asioihin he eivät lainkaan kajoa vaan lähettävät asiakkaan merkkikorjaamolle.

Taannoin auto kolisi, ja pikkukorjaamossa havaittiin, että katalysaattorin metallipanta oli katkeamassa. Ehdin juuri säikähtää sanaa ”katalysaattori”, koska tiedän suunnilleen, mitä sen vaihtaminen maksaa. Nyt oli kuitenkin kysymys vain metallisiteestä, joka hitsattiin korjaamolla. Katsastus totesi toimenpiteen asianmukaiseksi.

Ryhmäpoikkeusasetuksen myötä pikkukorjaamot ovat organisoituneet yhteistyörenkaiksi. En tunne asian yksityiskohtia. Minulle henkilökohtaisesti riittää, että nyt tiedän, mihin vien auton milloinkin. Tämän yhteistyörenkaan nimi muuten on Fixus. Jos vika olisi katalysaattorissa, veisin auton merkkikorjaamoon.

Kysymys on oikeudellisesti täsmälleen samasta asiasta, kun kovakouraisesta asiakkaiden kohtelustaan kuuluisa Apple sai kylmää vettä kaulukseensa. Yhdysvaltain tekijänoikeusvirasto (Copyright Office) katsoi vasten Applen väitettä, että Jailbreak –niminen softa on luvallinen eikä loukkaa Applen iPhonen (4.0) tekijänoikeuksia.

Kysymys on ohjelmistosta, jota käyttäen puhelimen tai iPodin käyttöjärjestelmään voi murtautua ja laitteeseen voi asentaa muita kuin Applen hyväksymiä ja myymiä sovelluksia eli pikkuohjelmia. Näistä pikkuohjelmista muuten olen kovin mieltynyt Hesarin HS-ohjelmaan, josta seurasin mm. myrskytietoja (vaimon suvun mökki oli tuhoaluetta) ja toiseen, joka vilkaisee sijaintipaikan satelliitista ja sylkäisee heti tiedot lähimmistä juna- ja bussireiteistä aikatauluineen.

Alan slangilla – kun joku oli onnistunut avaamaan apit, menettely katsottiin luvalliseksi. Euroopassahan valmistajat pystyvät kopioinninestoa (DRM) koskevien tekijänoikeuslain säännösten perusteella julmistelemaan ohjelmien virittellijöille. Joissakin laitteissa – kamerat ja videokamerat – esiintyy enimmäkseen vain sopimukseen perustuvia apuohjelmia (add-ins, plug-ins). Esimerkiksi huippukalliin Adobe Photoshopin kyljessä on luultavasti sopimuksiin perustuvia ohjelmia, joista eräät ovat oikein hyviä, esimerkiksi PhotoStudio. Excelin tilastoihin pääsee halvalle syvemmälle, esimerkiksi laskemaan tunnuslukuja ja piirtämään regressioita.

Ei ole erityistä syytä odottaa, että EU avaisi tietotekniikkaa samalla lailla kuin autojen myyntiä ja huoltoa tai maataloutta. Apple urputtaa ankarasti ja varoittelee käyttäjiä vaaroista ja riskeistä. Luulen että se on menettänyt pelin tältä osin.

Myönnän että USA:n käyttäjäystävällinen ratkaisu yllätti minut.

Piika

Muistaakseni Donner sanoi kerran puheen käännyttyä hänen luonnevikaisuuteensa, että tämän kummempaa ei miehestä tule, kun on piikojen kasvattama.

Bergmanin ”Fannyn ja Alexanderin” maailmassa piikoja saatettiin jo puhutella kaupunkioloissa palvelijattariksi tai jopa kotiapulaisiksi. Harriet Anderson saattoi tehdä hienon elämäntyönsä upeimman roolin – kymmenisen minuuttia – häijyn piispan ilkeänä piikana, ja sitten oli tämä toinen, vaalea, ontuva, joka oli herrasisännän lihallisen mielenkiinnon kohde, ja hänkin jäi kerralla mieleen.

Jos piialle teki lapsen, kuten saattoi käydä, isän (makaajan) oli maksettava lapsen elatusta eli ruokkoa. Avioton lapsi oli häpeä äidille, taakka lapselle mutta pikkuasia isälle. Vaikka isyys olisi ollut selvä, varma ja myönnetty, lapsella ei ollut oikeutta aviolapsen rinnalle eikä hän esimerkiksi perinyt.

isäntäväen edustajan ei sopinut mennä naimisiin liioin kotiapulaisen kanssa. Kun haron muistiani, olen saavinani mieleeni muutaman tapauksen, joissa piiasta tuli emäntä tai kotiapulaisesta rouva. Ainakin jälkimmäinen aiheutti naureskelua, joka ei ollut hyvänsuopaa.

Ammatti ei ollut hiukkaakaan häpeällinen. Kysymyksessä vain oli räikeä luokkaero. Piika meni naimisiin rengin kanssa, ja he saivat paljon lapsia, jotka elivät onnettomina, ja saivat paljon lapsia, jotka elivät onnettomina...

Avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen, tuomioistuinkielellä au-lapsen, asema oikaistiin isyyslailla vasta 1.10.1976. Naisen ja sukupuolisten vähemmistöjen asemasta on kirjoitettu paljon, ja kansallisista vähemmistöistä myös. Äpäristä ei ole kirjoitettu.

En ole nähnyt mainintaa tämän lain vaikutuksesta avoliiton yleistymiseen. Tuskin mikään asia on levinnyt Suomessa niin nopeasti kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin kuin yhdessä asuminen vihkimättä. Nähdäkseni juuri tuo isyyslaki teki avoliitosta yksityisasian.

Koeavioliitto eli kansatiteilijöiden ”yöjalassa käyminen” oli laajasti hyväksyttyä maatalousyhteiskunnassa. Kun toisessa vaakakupissa oli maaomaisuus, liittoa valmistelevan pari hedelmällisyys oli niin tärkeää, että ainakin meillä päin väitettiin lapsen määrävän häiden ajan.

Olen katsellut itselleni sopivaa hakotukkia, koska olen ikäni puolesta syytinkiläinen ja itse asiassa järjestelimme Savossa omistamamme loistohuvilan yhdelle lapsistani yhteisin sopimuksin.

Syytinki eli kiinteistöeläke oli tavallinen järjestely. Nuoripari sai talon ja vanhemmille saatettiin rakentaa erillinen syytinkimökki. Näkemieni kirjallisten sopimusten mukaan syytinkiläinen oli oikeutettu saamaan talosta karjantuotteiden lisäksi esimerkiksi ateriat talon pöydässä, säkin ruista, kapan perunoita, hyvää hurstia, kenkunakengät ja mikkelinpäiväksi pullon viinaa.

Nyt alkaa olla myöhäistä kysyä, mutta isovanhemmillani oli ”apulainen”, jonka tehtäväpiiriin kuuluivat lapset ja keittiö, koska emäntä itte seisoi kangaskaupassa tiskin takana. Luullakseni hän lähti muihin tehtäviin sodan aikana. Tätini kävivät katsomassa häntä vanhainkodissa loppuun eli 1990-luvulle asti.

Olen aikoinani tenttinyt jonkin lain, joka sälytti isäntäväelle palkollisen julkisoikeudellisen huoltovelvollisuuden enemmän kuin 40 vuotta työnteon jälkeen.

Kotiapulaisen ammatti murtui nopeasti. Minulla oli Helsingissä neljä tai viisi apulaista, koska vaimoni kävi töissä. Lapsia oli silloin kaksi. Apulaiset tulivat poikkeuksetta Sonkajärveltä ja olivat nuoria, epäluuloisia ja erittäin luotettavia ja oppivaisia. Kallion kerrostalossa oli kotiapulaisen huone.

Samainen Ingmar Bergman kuvaa Mansikkapaikassa vielä yhden tärkeän, melkein unohdetun suhteen – vanhalla professorilla on huusholleska, emännöitsijä. Kun professori nuoruuden muistoihin vaipuneena kysyy, eikö voitaisi kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen sinutella, huusholleska kieltäytyy kipakasti ja esittää yleispohjoismaisen syyn: ”Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat!”

Hyry, doing the right thing

Antti Hyryn palkittu kirja ”Uuni” on saanut sellaista mainetta, ettei sitä voi lukea. Internet on nykyinen tiedon valtatie. Niin sanotaan kirjoissakin. Internetin keskustelupalstoilla moni on sitä mieltä, että Hyryä lukiessa menee aika hukkaan.

Jotkut viittaavat myös Päätaloon huonona esimerkkinä uuvuttavasta yksityiskohtaisuudesta.

Meitä on paljon, ehkä jopa 1 % musiikin kuuntelemisesta, joille niin sanottu konserttimusiikki ei ole vastenmielistä. Kuuntelin tänään, kun ajoin Hämeenlinnan. Menomatkalla Beethovenin seiska ja paluumatkalla nelonen.

En ole tullut koskaan ajatelleeksi, että hidas osa olisi huonompi tai että sitä kuunnellessa valuisi aika hukkaan. Sinfonioissa ja sonaateissa on hidas osa. Sen nimitys on joskus andante.

Kaipaavatko hitaiden osien viholliset joka illaksi ilotulitusta? Luulisi, että ainakin sateella teho voisi olla kyseenalainen.

Päätalosta ja Hyrystä puhuttaessa yksityiskohtaisuuden eli pikkutarkkuuden päivitteleminen ei osoita erityistä ajattelukykyä. Asiaan kuulumattomat yksityiskohdat on eri asia kuin asian yksityiskohdat. On ihmisiä, jotka lukevat toisten kirjoituksia punakynä kädessä ja etsivät lyöntivirheitä tai kohtia, joissa kirjoittaja olisi hairahtanut pilkkusäännöissä. Joissakin tapauksissa näiltä henkilöiltä jää tekstin sisältö huomaamatta.

Näitä pilkkumiehiä on perinteisesti ollut korkeissa tuomioistuimissa. Minulla on kokoelma korkeimman oikeuden konsepteja esimerkkeinä tästä ilmiöstä. Ne ovat valitettavasti salaisia. Ilkein on eversti Kempin sotaylioikeudessa Viipurin menettämisestä saama tuomio. Korkeimman oikeuden ratkaisussa on muutettu sananvalintoja sinne ja tänne. Asiakirjoista ei löydy mitään viitettä siihen, että tämä ratkaisu – päävartioarestia – oli oikeusmurha. Moni maallikkokin käsittäisi sekunnissa, että ajatus kokonaisen kaupungin menetyksen lukemisesta komentajan syyksi on huimaava. Menettikö Paulus Stalingradin?

Maalaustaiteessa kaikkein pikkutarkinta on pelkistäminen. Matissen näennäisesti vain muutamalla leveällä vedolla toteutettu maalaus, Cézannen vähien värien maisema, japanilaisen mestarin tussipiirros tumman harmaata vaalean harmaalle viisi tai seitsemän viivaa ovat niin hienoja siksi, että tuo pelkistys on niin täsmällistä ja oikeaa, että se on kuin matemaattisen lausekkeen sievennys.

Hyryn ”Uuni” selittyy otsikollani, jota on vähän vaikea kääntää suomeksi. Oikeastaan se tarkoittaa ”toimia omantuntonsa mukaan”. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ”tehdä (asia) oikein”.

Kun Hyry ei ole kehittänyt saarnamiehen taipumuksia, hänen kirjoistaan on melkein turha etsiä sellaisia abstraktisia sanoja kuin pettymys tai onni tai rakkaus tai suru tai armo. Sen sijaan hän kertoo tinkimättömyydestä. Ei riitä, että jokin työn tulos välttä. Sen täytyy olla hyvä. Kun se on hyvä, lukija tietää.

Joku kommentoija antoi ymmärtää opettavansa valokuvaamista väittäen, ettei sellaista olekaan kuin hyvä kuva. Filosofian alkeiden opetteleminen voisi parantaa tuollaisesta luulosta. Hyvää eli ykistyiskohdin tarkkaa työtä, jossa kaikki yksityiskohdat toimivat tarkoin tarkoitetulla tavalla, ei voi määritellä eikä aina edes kuvailla. Kun se hyvyys on juuri siinä.

Onko lukijalla sitten aihetta kiusata itseään hankalasti avautuvalla, vaivaa aiheuttavalla tekstillä. En ainakaan ryhdy moittimaan. Mopon viritteleminen käy elämäntyöstä, mutta sitten on sellaisia ihmisiä, itse asiassa sekä tieteen että taiteen puolella, jotka lähestyvät tuntematonta ja haluaat selvittää, minkä verran itsestään saa irti.

Tulos on usein yllättävä. Fyysikko Richard Feynman antoi ohjeen. ”Tee hillittömästi työtä, jotta löytäisit jotain, joka kiehtoo juuri sinua.”

Siis se, mikä kiehtoo ei koskaan, ei koskaan ole omena, jonka voi napata nautinnoksi ohikulkiessa. Se, kiehtova, on syvällä ja kirkas.

Isät ja vaimot

Ainakin Fukuyama, joka on tyhmä mies ja kuuluisa. Toisin kuin vanhoille maailmanselittäjille, sellaisille kuin esimerkiksi Spengler ja toynbee, hänellä on käynyt useita kertoja köpelösti. Kun hän on julistanut, että nyt historia loppui ja kaikki siirtyvät liberaaliin demokratiaan 1992, näin ei käynyt. Kun hän kannatti neokonservatiivisia arvoja, hänen tuli pian kiire lähteä ottamaan takapakkia. Ilmeisesti hän on vieläkin sitä mieltä, että Yhdysvalloilla on oikeus tyrkyttää omia arvojaan muulle maailmalle.

Tekisi mieli sanoa, ettei tuollainen ole erikoisen tiedemiesmäistä. Kansalaismielipiteenä se on yksi monien joukossa. Mutta moni muu arvelee, ettei mikään sarja arvoja sovi edellytyksiin ja voimavaroihin katsomatta kaikille, ja joku muu joukko tuntee olevansa vaikeuksissa, jos pitäisi kuvailla ”amerikkalaisia arvoja”. Niitä kun tuntuu olevan kovin paljon ja osa niistä tuntuu olevan pahasti ristiiriidassa keskenään.

Mutta olen samaa mieltä ja nostan miehen esiin siksi, että ajatus perheen rakenteesta yhteisön määrittäjänä on mielenkiintoinen. Tosin Max Weberistä alkaen enemmistö alan ihmisistä on ollut tuota mieltä, mutta viis siitä.

Jos pidetään selvänä, että isän sana painaa lapsen asioissa vielä tämän avioiduttua, mitä voisi sanoa kiinalaiseksi malliksi, päädytään tietynlaisiin elinkeinorakenteisiin. Isää on kuunneltava kovasti myös monissa Välimeren katolisissa maissa. Ehkä se todellakin voi johtaa siihen, että myös liiketoiminta ja rikollisuus organisoituu perheen ja suvun mallin mukaan. Itsestään selvä esimerkki on mafia.

Joissakin muissa maissa tämä usein mainittu vertauskuvallinen isänmurha on hyväksytty tapa. Pojalla on mahdollisuus tietoisesti laittautua huonommaksi kuin isänsä, eikä häntä rangaista, jos hän ylittää vastoin isänsä toivoa tämän saavutukseet.

Esimerkki voisi olla Nuori Suomi tai Nuori Eurooppa 1800-luvulla. Suomessa meidän nyt liberaaleiksi arvioimamme merkkimiehet (tyyppiä Juhani Aho tai Eino Leino) pahoittivat kovasti vanhempiensa mielen kirjoitamalla kirjoja tai perustamalla tehtaita (Pekka Brofeldt – Kymi-yhtiö) vastoin varoituksia.

Siis tekeekö mies avioliiton solmittuaan niin kuin isä käskee vai niin kuin vaimo käskee? Jälkimmäistä nimitetään usein itsenäiseksi ja riippumattomaksi päätöksenteoksi.

Tämä kysymys askarruttaa minua. Moni huomaa vanhentuessaan omaksuneensa isältään ja äidiltään juuri ne käyttäytymispiirteet ja asenteet, joita itse nuoruudessaan eniten inhosi. Suvun, yhteisön, kotiseudun paino tuntuu ja tulee läpi.

En näe patriarkallisuudessa enkä matriarkallisuudessa kovin paljon hyvää.Tässä yhteydessä – häätunnelmassa – ei ehkä pidä olla lisäämättä, että kunkin sukupolven on saatava tehdä itse omat virheensä, koska toisten virheistä ei tahdo oikein oppia.

Kun siis sanon, ettei taida olla mitään erityistä syytä kunnioittaa isäänsä ja äitiään, jotta menestyisi ja kauan eläisi maan päällä, haluan vielä lisätä, että arvokapina on osoittautunut kovin usein näennäiseksi. Jääkäriupseerien stalinistipojat olivat monissa tapauksissa selviä klooneja.

Näyttää pahasti siltä, että tämäkin kirjoitus taipuu kohti kadonneeksi tai joka tapauksessa täysin voimattomaksi arvioimaamme liberalismia.

Ihmisen ei pidä elää maassa maan tavalla, vaikka populistit ja Heinäluoma siihen kehottaisivat. Sitä paitsi tuo sanonta on puolikas – ”maassa maan tavalla tai maasta pois” on oikea muoto.

Emmehän me itsekään elä maassamme maamme tavalla! Monet meistä yrittävät saada aikaan muutoksia, parannuksia, jopa ns. edistystä. Suomi jalkapallon MM-kisoihin?

Taipuisin eräänlaiseen darwinismiin. Niin sanottujen suurmiesten merkitys on sittenkin vähäpätöinen. Muutoksen näyttävät olevan yhteisöissä kummalisella tavalla samanlaisia kuin lajivalinnassa. Ja lajivalintaa toimii vain joukossa, populaatiossa.

Pari sanaa avioliitosta

Päivän blogi on muistiinpano puheesta, jonka aion pitää illalla nuorimman lapseni häissä. Ei siitä tule luentoa. Aihetta sellaiseen epäilyyn tietysti olisi.

Avioliitto on leimautunut näinä aikoina mukavuus-, moraali- tai valintakysymykseksi. Kun häätilaisuudessa katsoo ympärilleen, ajattelee että totisesti suku on vankila. Vastaavasti parisuhde, nimeltää mikä tahansa, on yritys päästä pakoon ja perustaa jotain omaa.

On ajatuksessa perääkin.

Biologian lajinvalintaa ohjaava perusoivallus on yksinkertainen. Ehkä se on liian yksinkertainen. Geeni ei jakaudu eikä liukene. Geenipooli on kuin korttipakka, josta vedetään kortteja uuteen peliin.

Yhteisön kannalta esimerkiksi avioliitto tuo mieleen uudet lapset, joilla siis on jotain äidiltään ja jotain isältään.

Myös tässä mielessä avioiliitto on onnellinen asia, joka tuo mieleen onnellisia ajatuksia. Kysymys on uusista mahdollisuuksista, eivätkä ne mahdollisuudet koske vain avioparia, vaan niitä voi tarkastella laajasti, populaation kannalta.

Se biologiasta – vaikka se johtaa psykologiaan ja sosiologiaan. Siirryn pois selvien tosiasioiden alueelta.

Useimmilla nyt liikkeellä olevista suomalaisista ihmisistä on jossain, kukaties takaraivossaan tai nykyisen käsityksen mukaan eri puolilla aivoja tiedostamaton niukkuuden tunto. Lasten on oltava vanhemmilleen alamaisia, koska siirtämällä sukupolvesta toiseen tapa hoitaa vähäväkisiä, hyvin nuoria, hyvin vanhoja tai sairaita, taataan tehokkaasti suuremman joukon selviytyminen.

Nuoruuden intomielinen individualismi on viime aikojen – Saksan romantiikan – keksintöä, ja aika arvoton ajatus, vaikka se synnyttääkin joskus riehakkaita tunteita.

Tuo niukkuuden ajatus eli nälän, pulan ja onnettomuuden pelko on pitänyt meilläkin yllä sellaistakin tunnetta, että lasten on miellytettävä vanhempiaan, toteutettava heidän toiveensa, kilpailtava heidän kanssaan, kukaties voitettava heidät.

Se oli viisikymmentä tuhatta vuotta järkevä ajatus, mutta en usko, että se aiheuttaa tätä nykyä muuta kuin tarpeetonta kärsimystä. Yksi merkittävimmistä eurooppalaisista ajattelijoista, Luther, huomautti useassa kirjoituksessaan, että on turha sanoa rakkaudeksi mieltymystä toisen ihmisen hyviin ominaisuuksiin. Hän sanoo että rakkaus on halu jakaa, antaa hyvyyttä.

Maailmassa jossa avoin aitous voi johtaa hyvinkin hankaliin tilanteisiin, pari, perhe ja suku ovat harjoitusalueita. Sukulaisista ei pääse noin vain eroon.

Kielenkäyttömme on nyrjähtänyt joiltakin osiltaan. Meillä on muka elinkeinoina tuotannollista toimintaa, palvelutoimintaa ja finanssitoimintaa. Joihinkin tarkoituksiin tällainen jaottelu on varmaan aivan hyvä.

Jos asiaa katsoo ihmisjoukon suunnasta, meillä on valitettavasti jokin määrä ihmisiä, sellaisia kuin eräät elinkeinonharjoitajat ja rikolliset, joiden pyrkimyksenä näyttää olevan saada itselleen mahdollisimman paljon, ja jos mahdollista, pienellä vaivalla. Nuo palveluammatit, kuten vaikkapa tukanleikkuu, taitavat olla usein väistämättömiä, auttamattomia keinoja hankkia toimeentulo.

Nyt ja tässä tulevat mieleen auttamisammatit. Papit ja osa lääkäreistä toimivat sellaisissa tietoisesti. Kun mietin, mikä tätä uutta paria yhdistää, käsitin lopulta, että he ovat kouliintuneet auttamiseen ja taitavat olla kumpikin hyviä siinä. Auttamaan ihmisiä, jotka ovat pulassa tai jotka eivät aivan vielä ole pulassa. Sellaista on toimia järjestöissä, esimerkiksi ylioppilaiden tai partiolaisten puolesta, ja sellaista tekevät myös jotkut lakimiehet, vaikka tätä viimeksi mainittua eivät kaikki usko. Ja jotta pystyisi auttamaan, täytyy olla sellainen ihminen, että uskaltaa ja osaa ottaa itsekin apua vastaan.

Onni ettei ole lihakauppiaita

Otsikko viittaa uskottaviin tutkimuksiin Saksan kansallissosialistisen puolueen kannatuspohjasta. Rikollistaustaisten huligaanien värvääminen ”poliitisiksi kannattajiksi” on yksinkertaista. Vaalivoittoihin tarvitaan äänestäjiä, ja eri syistä myrtyneet, varsinkin 1929 alkaneesta lamakaudesta kärsineet pienyrittäjät, kuten lihakauppiaat, olivat Hitlerin puolueelle arvokkaita. Epäliberaali porvaristo kantoi korsia kekoon ja kirjoja polttoroviolle.

Suomessa ei liene enää lihakauppiaita, kun ei ole lihakauppoja. Luulen muistavani Töölön viimeisen: ihastuttava liike Museokadun – Töölönkadun seudulla. Varhaisen avioliittoni aikana, kun asuimme Alppikadulla, Heikkilän Makkaraliike oli pelkkää autuutta.

Teen pientä yhteenvetoa eilisistä kommenteista, jotka olivat runsaita. Joku sanoi, etteivät koulu ja hallinto vaikuta ihmisiin. Oma käsitykseni on aivan toinen. Kriittinen koko yhteiskunnan kannalta on peruskoulun ala-aste. Edesmennyt kansakoulu oli suurimpia kulttuuritekijöitä, ja sen vaikutus sata vuotta sitten nopeasti nousseeseen metsäteollisuuteen oli välitön.

Samalla tavalla – yhtyen siihen käsitykseen, että valtiollinen kehitysapu on ollut erittäin ongelmallista – ainoa tie Afrikan myös Eurooppaan pursuavan sekasorron lievittämiseen on tyttöjen lukutaidon lisääminen. Lukija ymmärtänee, että perustelut täyttäisivät monta sivua. Palataan niihin kaikin mokomin. Ottakaa tämä tässä vaiheessa väitteenä, mutta miettikää.

Suomen koululaitoksesta puhuttua rasittaa sama ongelma kuin mielipiteitä asevelvollisuudesta. Yleistysten takana ovat niin usein pelkästään omat, ehkä hyvin epätyypilliset kokemukset. Toinen väite: peruskoulu ei ole tällä hetkellä kovinkaan samanlaista kuin teidän kouluaikananne.

En halua edes yrittää selvittää teidä, lukijoiden, ikä- enkä koulutusjakaantumaa. Luuloni on, että olette keskimäärin keski-ikäistä, fiksua väkeä. Andekdoottipohjalla: tiedän parikymmentä hyvin uskollista lukijaa, jotka ovat ns. yhteiskunnan huipulta. Siten teidän peruskouluajoistanne on jo pari vuosikymmentä, ja tässä välissä on luovuttu erinäisistä hullutuksista ja keksitty uusia.

Voi olla, että asiaan sekoittui hitunen satiiria, kun kuvailin omaa elämäntyötäni täysin tuottamattomaksi. Sitä mieltä voi olla, että tuomari on yhtä hyödytön kuin palokunta. Asiaa ei voi todistaa faktoilla, mutta yliopistokoulutus on käsitykseni mukaan kansallinen resurssi, jota on turha yrittää laskea rahana.

Sivuhuomautus: minulla ei ole ollut koskaan yhtään alaista. Esittelijä on itse alainen, eikä hovioikeudenneuvos oli esittelijöiden esimies. Liikejuristina olin silloin vallinneen tavan mukaan ”johtajan assistentti”, nykyisen kielenkäytön mukaan apulaisjohtaja. Yliopistolla en ole kaikin ajoin edes tiennyt, onko joku merkitty kirjoihin assistentikseni. Ainakaan en ole johtanut heitä. Väitöskirjojen ohjaaminen ei ole johtamista.

Näin on. En ole johtanut edes sulkeisharjoitusta, koska en ole edes korpraali – jouduin viettämään sen ajan sotasairaalassa. Arvioni mukaan olisin ollut erittäin huono johtaja ja ajatuskin tuntuu yhtä houkuttelevalta kuin kirjanpito + tilinpäätös (osaan mutta ei kiinnosta).

Kielikuvani karjalaisten kotijumalista oli ymmärretty täysin oikein. Ei rakas, entinen Karjala ole kiviä eikä kantoja. Se oli avara verkosto ihmisineen, elinkeinoineen, historioineen, eikä sitä ole enää olemassa. Detalji: Viipurin kunnostaminen suomalaisen standardin mukaiseksi – vesi, viemärit, sähkö, koulut ja ennen kaikkea ympäristön puhdistus – maksaisi paljon enemmän kuin mihin Suomella on varaa, hyvinäkään aikoina. En ole asiantuntija. Puhun toisten puhumaa. Minulle on vakuutettu, että kaupunki ympäristöineen on uskomattoman huonossa kunnossa. Venäläinen ympäristövirkamies sanoi pari päivää sitten televisiossa, että Venäjän koko Suomen lahden ranta on niin saastunut, ettei sen hyväksi voi tehdä enää mitään.

On minulla sivumennen sanoen jotain kokemuksia neuvostohallinnosta itsellänikin. Olen asunut pian 40 vuotta Kirkkonummella, samassa paikassa, samassa talossa. Tämä on entistä Porkkalan vuokra-aluetta. Alkuvuosina saimme tehdä hiukan töitä raivataksemme erinäisiä siivoja. Paikkakuntalaisena en ole välttynyt kuvauksilta ja valokuvilta vuodelta 1956. Muuan lukuisista rakennuksista, jonka venäläiset löivät aikansa kuluksi klapeiksi, oli silloisen appeni Porkkalassa omistama huvila, jota oli Yrjö Lindegrenin suunnittelemana esitelty ennen sotia mm. italialaisissa arkkitehtuurilehdissä. Jälki näyttää olevan Karjalassa samanlaista, vaikka täällä Porkkalassa ei tietenkään ollut siviilejä (muita kuin perheenjäseninä). Ajatelkaas muuten tätä seuraavan kerran kun ajattel Espoonlahden sillan yli. Siinä oli rajapuomi, rautaesirippu.

Köyhät

Kommentoija kysyi, mitä mahdoin tarkoittaa puhumalla karsaudesta maahanmuuttajia kohtaan, ja samaan hengenvetoon venäläisistä.

Pelkään että muukalaisvihamielisyys on tulevien vuosien suuri ja suosittu aate ja että se johtaa suureen sekasortoon.

Vaikka Suomella on omaa kokemusta asiasta, kaikkien tämän kirjoituksen lukijoiden itse muistama Balkanin sisällissota 1991-1995 on sisällöltään ja tapahtumiltaan hämärä. Siellä kuoli ainakin 100 000 ihmistä, ja tämä oli siis Eurooppaa.

Sodasta ei erotu aatteita eikä suunnitelmia. Lähes kaikki arvelivat olevansa syystä tai toisesta parempia kuin jotkut muut ja täysin vakuuttuneita siitä, että nämä muut olivat luvattomasti ja loukkaavasti lyöttäytyneet asumaan heidän pyhälle alueelleen (eräässä tapauksessa 1300-luvulla).

Suomessa on samaa ajattelua rajantakaisesta Karjalasta. Itse en satu ajattelemaan noin. Näin kesäkuussa sukulaismiehen ottamia valokuvia Kivennavan Joutselästä eli isoäidin puoleisen suvun hyvinkin vanhasta ”perintömaasta”. Kuvat olivat kiinnostavia. Joku oli rakentanut kaatopaikalle, myrkyllisten jättiläisputkien viidakkoon, ison ja kalliin näköisen talon.

Oma tunteeni on, että evakot toivat kodinjumalansa (penates) mukanaan ja jäljelle jäi autio maa, The Waste Land. Siellä palvotaan kiviä. Runoilijan mielestä se on sivistyksen alentunut muoto.

Silti meillä olisi syytä karsauteen venäläisiä kohtaan. En pidä sitä hyvänä. Mielestäni niihin, joiden käyttäytyminen osoittaa heikonlaista ymmärrystä, on suhtauduttava kärsivällisesti mutta samalla tekemällä selviksi rajat.

Yhteiskunta näyttää tarvitsevan syntipukkeja, ja lukemastani päätellen nämä lukuisat, jotka kiroavat maahanmuutajien hyysäämistä, eivät tiedä asiasta juuri mitään. Eräät heistä ilmoittautuvat ylpeästi nettoveronmaksajiksi. Se kai tarkoittaa, että he ovat mielestään maksaneet veroina enemmän kuin saaneet yhteiskunnalta tukena. Se osoittaa, ettei heillä ole käsitystä kansantaloudesta eikä veroista – mihin rakoon esimerkiksi arvonlisävero mahtaa sijoittua?

Itse ilmoittaudun tosisuomalaisten vihan kohteeksi; en luultavasti ole ”nettoveronmaksaja”, vaan olen tuottanut koko ikäni pelkkiä kustannuksia heidän, keskiolutbaarien miesten maksettavaksi. Olen saanut aivan liikaa koulutusta ja sen jälkeen toiminut täysin tuottamattomissa tehtävissä eli virkatuomarina ja professorina. Ja nyt saan vanhuuseläkettä, joka kuulemma on kustannettu heidän maksamillaan veroilla.

Taisin löytää johtolangan, joka selittää myös muutamat tämän blogin minulle hämäriksi jääneistä kommenteista.

Eräällä keskustelupalstalla kirjoitettiin: demokratia edellyttää, että toisen mielipide on yhtä tärkeä kuin toisenkin.

Asiayhteydestä kävi ilmi, että ”mielipiteellä” ei tarkoitettu, kumpi on parempaa, kaura- vai ohrapuuro, vaan esimerkiksi kehitysapua, toimeentulotukea ja vastaavia asioita, joita minä sanoisin tosiasiaväitteiksi.

Populistinen uho on siis tulkintani mukaan muotoa: tietoinen vale, tietämättömyydestä johtuva väärinkäsitys ja uskottavasti argumentoitu tosiasiaväite ovat muka saman arvoisia, ja niistä voi äänestää.

Niinpä käsitin vasta nyt, että nämä populismin porukat ovat peruskoulumme huonoimman vaiheen tuotteita. Olen seurannut kärsivällisesti Summerhill-sukupolven vaiheita – kaikki mitä opettaja sanoo, on väärin. Tuon suuntainen ajattelutapa vallitsi aikansa kouluissamme. Sitä seurasi yhä amerikkalaisempi vaihe. Esiintyy jokseenkin villejä tosiasiaväitteitä, ja niitä pitäisi uskoa, koska niiden esittäjät ovat ”rehellisiä suomalaisia”.

En halua olla mukana sellaisessa leikissä, jossa suvaitsevaisuudella tarkoitetaan typeryyksien kiittelemistä.

Valekuva

Lahjaksi vietävän kansion kokoaminen herättää häiritsevän kysymyksen: kumpi valehtelee, kuva vai muisti.

Suuri osa näistä kuvista on 20 vuoden takaa tai yli. Osumatarkkuus on tavanomainen. Ehkä yksi kuva sadasta on kahden katsomisen arvoinen. Joissakin kuvissa toinen puoli henkilöistä on jo kuollut. Ei se mitään. Niin on tällä viikolla otetuissakin.

Sanotaan sitä vaikka vanhanaikaisuudeksi. Ihmisen kuva ei mielestäni merkitse mitään, ellei se liikauta tunnetta. Eilen julkaisemani vanha propagandakuva upseerista korvikkeen keitossa liikauttaa. Sain tosin miettiä aikani, onko siinä kumminkin joku näyttelijä, ja pohtia, miten tuollainen kuva on saatu otetuksi. Valo vasemmalta ylhäältä osoittaa, että teltassa palaa Petromax tai karbidivalo. Kuvattavan ilme osoittaa, että teltassa on istuttu pitkään. Ainakaan Contax ei käytännössä toiminut pakkasella – poikittainen metallilamellisuljin.

On tämänkin jutun kuvassa jotain outoa ja ehkä kertomisen arvoista – Leica, Noctilux, aukko 1. Summiluxilla (f 2,8) ei olisi tainnut lähteä tuolla valolla.

Minulla on tapana lukea sanomalehtiä. Näyttäisi että etevät lehtikuvaajat käyttävät ihmisten kuviin yhä enemmän todella pitkää polttoväliä, 200 – 400. Sama sääntö kuin journalismisssa ja kirjallisuudessa muutenkin. Ihminen irrotetaan taustastaan eli asiayhteydestä.

Taidemaalarit totuttivat meidät huonoihin muotokuviin, joita on kabineteissa ja kanslioissa vaikka kuinka. Otimme kerran töissä Tarja Halosesta alla kymmenessä minuutissa yli sata valokuvaa. Pari niistä oli oikein hyviä. Ne eivät muistuttaneet vähääkään sitä virallista valokuvaa, jota näkee konttoreissa ja kamareissa.

Kreikkalainen ja roomalainen muotokuva – veistos – liittyivät uskontoon ja esi-isien kunnioittamiseen. On vaikea kuvitella, että Babylonian tai Egyptin kuvilla olisi ollut jokin muu tarkoitus tai sitten etruskien hautakuvilla, joihin pantiin niin paljon huolta ja rahaa.

Viimeksi ihmisen muotokuvista on kirjoittanut syvällisesti Waltari, sama henkilö, joka Suomen Kuvalehden toimitussihteerinä oli käynyt läpi niin paljon valokuvia. ”Turms” liittyy hyvin kiinteästi hautamuotokuvan maalaamiseen. ”Mikael Karvajalan” hahmo ja kukaties luonne ovat lähtöisin eräästä pienestä maalauksesta, jonka sanotaan esittävän nuorta miestä.

Waltarille saattoi käydä niin ettei hän päässyt irti näkemästään kuvasta, ainakaan kirjoittamatta siitä kirjaa. ”Mikael Karvajalka” on todellä täynnä kuuluisia maalareita, jotka viivähtävät kerronnassa sivuhenkilöinä. Siellä ovat Dürer ja Tiziano.

Katseltuani eilen kaksisataa valokuvaa ajattelen, että vain sellainen kuva on hyvä, jossa on kertomus. Koska en äkkiä keksi esimerkiksi valokuvaa, nimeän kertovaksi kuvaksi vaikkapa Schjerfbackin ”Toipilaan”. Siinä on kokonainen elämäntarina ja selvä aavistus maailmasta sellaisena kuin kukaties kohde ja ainakin taiteilija tunsivat sen.

Kerran päätin, että en ainakaan halua tulla hulluksi. Pääsin jossain seurassa päivällisille, jotka pidettiin Bonnierien huvilalla Tukholman Djurgårdenilla. Siellä on alkuperäiskappale maalauksesta Gustaf Frödingistä mielipuolena yöpaidassa sairaalan vuoteessa, ja muuten saman taiteilijan, Richard Berghin Strindberg, muotokuvamaalauksen huippuja. Samassa kokoelmassa on muuten myös Carl Larsonin Lagerlöf ja Karl Otto Bonnier...

En osaa sanoa, miksi harhaudun näihin maalauksiin; myös Suomessa olisi äänekkään maininnan arvoisia, kuten Otavan seinillä riippuva Gallen-Kallelan Eino Leino – merkillinen, tiivis, jotenkin pelottava lähikuva.

Ehkä se on näin. Jotta poikkeuksellisen lahjakas valokuvaaja saisi syntymään hyvän muotokuvan ihmisestä, hänen pitäisi tyytyä yhtään valotukseen (laukaukseen) ja käyttää sen valmistamiseen ja valmistelemiseen riittävästi aikaa. Sanoisin että kaksi kuukautta olisi minimi, todennäköisemmin kuitenkin kuusi.

Kriisihoito

Lähetin suhteellisen muhkean määrän niteitä viidenteen sivukirjastooni, joka sijaitsee Savonlinnasta pohjoiseen. Järjestellessäni sen, minkä helteiltä jaksaa, kotihyllyyn ilmaantunutta tervetullutta tilaa huomaan hankkiutuneeni eroon erinäisistä puolivirallisista teoksista ja teossarjoista. Olin ehkä hiukan yllättänyt, kuinka monta Suomen ja sotien historiasarjaa sitä olikin kertynyt.

Kukaties Estonian onnettomuus oli käännekohta. Suuronnettomuus ei ole sillä hoidettu, että ruumiit kerätään.

Muistan erään pahan tulipalon ruotsissa – tanssipaikka, ehkä Göteborgissa. Palopäällikkö ihmetteli television haastattelijalle, miten tällaista voi tapahtua Ruotsissa, siis että ihmisiä kuolee onnettomuudessa.

Tätä nykyä tiedämme jo, että esimerkiksi Venäjällä sota jatkuu edelleen toisen ja kolmannen sukupolven mielessä, persoonallisuudessa, asenteissa. Johtuuko juuri nyt menestyvien perussuomalaisten muukalaisviha ja erinäiset manifestit maahanmuuttajista vain siitä, ettei Suomessa uskalleta vieläkään sanoa, miten suuri onnettomuus Venäjä on Suomelle?

Suomessa asuu pysyvästi yli 50 000 Venäjällä tai neuvostoliitossa syntynyttä. Yli puolet maahanmuuttajista tulee kuitenkin EU:n alueelta. Venäläisten suhteellinen määrä alkaa olla suurempi kuin 1916, jolloin täällä oli sodan vuoksi paljon keisarillista sotaväkeä. Käsitykseni mukaan suomalaisten halu muuttaa pysyvästi Venäjälle on laimeaa.

Fiksummasta päästä ihmiset ovat ehkä varovaisia kaikenlaisten neulanpistojen yhteydessä siksi, että kun meillä on nyt tarkkaa tietoa siitä, mitä Virossa ja Baltiassa tapahtui, omat ongelmamme tuntuvat siedettäviltä.

Ehdin jo luulla, että media on siirtynyt selvää kielenkäyttöön, kun aamutelevisio selosti rapukeittoa, mutta kuulin väärin. Eivät ne puhuneetkaan ravun perkeleiden upottamisesta kuumaan veteen, vaan perkeiden. Saamme siis edelleen odottaa, tuleeko sellaista päivää, että suomalainen poliitikko tai virkamies puhuisi Venäjän, esimeriksi erään nuorisojärjestön toiminnasta luonnehtien sitä selväksi vittuiluksi.

Lueskelin uutta kirjaa helsinkiläisen Ässärykmentin (JR 11) vaiheista talvisodassa. Se oli hyvin erikoislaatuinen joukko, jonka välillinen vaikutus maan myöhempiin vaiheisiin saattoi olla suuri. Sörkan melkein pelkästään punaiset miehet suoriutuivat suojeluskuntalaisten ja AKS-henkisten upseereiden alaisina aivan uskomattoman hyvin.

Myös tuossa kirjassa kiteytymä on sodan alkaminen ja oivallus: Terijoen hallitus osoitti, ettei kysymys ollut miestään alueluovutuksista, vaan koko maasta.

Hoitaakseni säntillisesti blogistin virkaani huomautan kirjasta, joka on mielestäni paras kuvaus tästä suuresta murroksesta ja kaikesta, mikä siihen liittyi – Wolf H. Halstin ”Talvisodan päiväkirja”, joka oli kirjoitettu heti sodan jälkeen 1940, mutta ilmestyi 1971.

Sotakirjoissa on tunnettu ongelma: mukana olleista kukaan ei tiedä mitään, mukana olemattomista sitäkin vähemmän. Halsti oli toisaalta aikamoinen diivakin, eikä hänen esityksiään pidä niellä purematta. Talvisodassa hän oli divisioonan (5.D) huoltopäällikkö ja luonteensa mukaan koko ajan menossa tai tulossa. Hän oli luultavasti henkilö, jolla oli kaikkein parhaat kokemusperäiset tiedot tuosta sodasta, ja lisäksi koulutusta ja ymmärrystä analysoidan näkemäänsä. Hän oli myös sen verran hävytön, että teoksessa tehdään selvää myös suomalaisten virheistä ja epäonnistumisista suhteellisen armottomasti.

Kokonainen sukupolvi on jo oppinut, että Suomi sitten aloitti jatkosodan liittouduttuaan ilomielin Hitlerin kanssa. En puutu tuohon käsitykseen tällä kertaa; olen selvittänyt sen idioottimaisuutta monesti. Kiinnitän huomion siihen, että Moskovan rauha 1940 ja välirauha, nuo puolitoista vuotta, olivat ainoa tuntemani kollektiivinen kriisihoito.

Tottakai sota jätti jälkeensä tuhoa ja onnettomuutta ja runteli suuren määrän ihmisiä parantumattomasti. Mutta se koettiin – ehkä primitiivisesti – suureksi puhdistumiseksi ja tilien tasaamiseksi elämän ja kuoleman kanssa. (Jutun TK-kuvassa ruotsalaisturkin hihassa on luutnantin kaluunat – reservin upseeri.)

Markat miljoonaksi

Ei sitä ole kukaan suoraan sanonut, mutta joskus tulee mieleen, että blogissa täytyy myös hupattaa.

Isäni arvioi jääneensä jotain vaille, ja lupasin tulostaa hänelle parisataa liuskaa blogeja ja kommentteja, jotka hänenkin mielestään ovat erittäin mielenkiintoisia, enimmäkseen.

Omat aiheeni taas ovat kuulemma enimmäkseen asiaa.

On tavattoman suuri vaiva kirjoittaa upotettua tai laminoitua lausetta. Eilen kävi niin, että olin juuri lukenut ”Kirahvin kyyneleet”, kun televisiosta tuli ”Naisten etsivätoimiston” samasta niteestä tehty televisiosarjan jakso, joka kenties ei ollut vakuuttava. McCall Smith pääsee ajoittain aitoon liikatunteellisuuteen. Minkä kirjailija sille mahtaa, jos tapahtumat ovat kuohuttavia ja hänen keksimänsä henkilöt ottavat ne raskaasti? HBO taas myi katsojille ystävyyttä ja solidaarisuutta, eikä sellainen tunnu hyvältä.

Kirja neljästä erillisestä juonikuviosta oli täysin ymmärrettävästi pudotettu kaksi pois, ja samalla oli kadonnut kirjasarjan tämän osan moraliteetti: mielipahaa ei pidä juosta pakoon. Se juoksee kuitenkin kovempaa, kuin puhveli.

Kirjassa ei sanota näin. Lukija vain ymmärtää sen.

Olin kovin mielissäni kommentista, jossa sanottiin, että suomalaiset veikkaajat pitivät alun alkaenkin kovasti Arsenalista, koska sen nimi alkaa a-kirjaimella ja on helppo ääntää. Toinen miellyttävä tapaus oli Tottenham. Varmaan juuri samasta syystä minusta tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta, että Ipswich pelasi tasapelin tai jopa voitti. Ja Nottingham herätti tietenkin kysymyksen, mitä paikkaa sheriffi pelaa.

Minulla on näissä kirjoituksissa joskus vaikeuksia, koska on päteviä syitä olla vihjailematta, että tietää asiasta enemmän kuin sanoo. Joskus tulee suoraa syytöstä, jota ei voi torjua. Asianajajilla on – pitäisi olla – sellainen tapa, etteivät he edes sano, ketä heillä on asiakkaina. Luullakseni se tieto on ollut lehdissä eri yhteyksissä aika usein, että Veikkaus Oyj on toistuvasti kääntynyt Boreniuksen toimiston puoleen, mutta se taas ei kuulu kenellekään, että olen perehtynyt aika syvällisesti Fixtures-oikeusjuttuun, jossa asiamiehenä oli nuorempi veljeni.

Ellen nyt aivan erehdy, emme olleet ihmeemmin yhteistyössä tuonkaan asian yhteydessä, mutta nyt voi silti olla oikea hetki varoittaa lukijoita, että Borenius & Kemppiseen tavalla tai toisella liittyvissä asioissa kirjoituksiini ei voi jatkossakaan luottaa. Minulle on kerrottu, että firmasta jo jonkin aikaa palkkaa nostanut nuorempi poikani, sama mies, joka vihitään tulevalla viikolla kristilliseen avioliittoon, aloittaa tammikuussa toimiston lakimiehenä. Kirjoituksen kuvassa hän valitsee juuri tehtävään sopivaa työasua.

Eli Fixtures-jutussa käytiin oikeutta siitä, onko jollakulla, kuten Englannin liigalla ja vedonlyöntitoimisto Walter Hillillä yksinoikeus ottelukalenteriin. He näet kovin mielellään ottaisivat Veikkaukselta rahaa siitä, että heidän ottelukalenteriaan käytetään tässä maassa vedonlyönnin kohteena.

Kun olen näitä papereita tutkinut, käsitykseni mukaan sekä Veikkaus että Raha-automaattiyhdistys toimivat hyvin pätevästi ja varmasti ilmoittamiensa päämäärien hyväksi. Valtion omistaman Veikkaus Oy:n liikevaihton on yli 1,5 miljardia vuodessa. Valtion budjetti oli viimeksi 46 miljardia, sosiaali- ja terveysministeriön osuus siitä n. 15 miljardia.

Tieto- ja tietoliikennetekniikan patenteille kuuluu huonoa, kiitos kysymästä. USA:n patenttiviraston hakemusruuhka on valtava. Ylimmät tuomioistuimet ovat yleisen arvion mukaan kiristämässä selvästi patentin myöntämisen edellytyksiä. Asiasta on tullut aivan viime viikkoina muutamiakin merkittäviä ratkaisuja.

En lakkaa ihmettelemästä talousasiantuntijoita, jotka esittävät ennusteita tietämättä paljonkaan patenteista. Maaliskuussa Apple aloitti patenttijutun HTC:tä vastaan olennaisesti Androidista. Patenttipooliin otetaan mukaan ne, joilla on arvokkaita patentteja. Mannerlaattojen törmäys tapahtui, kun GSM ja CDMA jäivät pysyvästi eroon toisistaan. Ydinkysymys on siis standardi.

Tippaustoimisto

Tippaustoiminta alkoi syyskuussa 1940 ja muuttui pian ”veikkaukseksi”. Talvisin veikattiin Englannin liigaa ja kesäisin Suomen sarjaa. Raha-arvat olivat vakiintuneet jo kauan sitten. Niitä annettiin joululahjoiksi ja ne muistuttivat seteleitä. Toiminnasta vastasi Helsingin Osakepankin omistama Finanssilaitos 1921 – 1977 ja sen jäkeen Veikkaus Oy. Sitten aika ajoi ohi. Lotto oli alkanut 1971. Kun kansa ei usko pseudosatunnaislukugeneraattoreihin, kehitettiin ulkomaisten mallien mukaan rumpu, jossa pyöritetään pingispalloja.

Englannin liiga on Veikkauksen verkkosivuilla hiukan arvoituksellinen tieto. Vihollisvaltion liigaa ei näet pelattu lainkaan 1939-1946. Sitten 1946-1947 aloitettiin, ja ensimmäisen divisioonan mestariksi nousi Liverpool.

Tiettävästi menestys oli hyvä alusta alkaen. Minulla on paljon muistikuvia varhaisvaiheista, koska kirjakaupan tiskille ilmestyi jossain vaiheessa tieteen viimeinen sana, kassakonetta muistuttava laite, joka päästi komean rämäyksen leimattaessa. Pelaaja sai kolmiosaisen kupongin kannan, ja oikea veikkausrivi tuli kaiketi yleisohjelmasta kello seitsemän uutisten aikaan.

Johtuiko Englannin liigan valitseminen arvauspelin kohteeksi siitä, että jalkapallo oli niin toisarvoinen urheilulaji? Suomessa futista pelattiin lähes yksinomaan kaupungeissa, ja se näytti liittyvän rautatieverkkoon ja tehtaisiin. Maaseudun joukkue-urheilu oli pesäpallo, ja ainakin Pohjanmaalla sen yhteys suojeluskuntiin ja yleiseen isänmaallisuuteen oli selvä.

Siinä vaiheessa kun pesäpallo muuttui rituaalista urheiluksi, olin menettänyt mielenkiintoni, ja jalkapallo on minulle pysyvästi aivan vieras alue. Kerran ajattelin käydä Lontoossa katsomassa liigaottelua, mutta kuultuani järjestelyistä ja akuutista hengenvaarasta, joka väijyi katsomossa, tulin siihen tulokseen, että samapa tuo, voittaako Arsenal vai Manchesteer U.

Se oli erehdys. Englannin tuomarit ja juristiprofessorit kannattavat Arsenalia, ja Arsenalin oheistuoteoikeusjuttu on niin tärkeä, että Gunnersien logo on sir Robin Jacobin immateriaalioikeuden oppikirjan kansikuvana.

Jouduin taannoin pitkiin mietteisiin, kun immateriaalioikeuden Hall of Fameen (jota katso) alusta alkaen kuulunut Robin, siis Most honourable Lord of Appeals, oli yllättänyt taas.

Hänet nimitettiin pari viikkoa sitten Lontoon yliopiston IPR:n (immateriaalioikeus) osaamiskeskuksen johtajaksi tehtävään, johon ystävämme Hugh Laddie oli ryhtymässä, kun yllättäen kuoli.

Aalto-yliopistoa ajatellen ja perehtyneenä muun ohella tekijän- ja patenttioikeuden opetukseen Suomessa tieto ei jätä minua kylmäksi. Sangen yleisesti Euroopan, monien koko maailman etevimpänä pitämä tuomari ryhtyy vetämään runsaskätisesti rahoitettua tutkimuslaitosta (center of excellence), johon luultavasti karhataan Cambridgen ja Oxfordin parhaat nuoret tohtorit.

Jo jonkin aikaa todella tärkeät lääkepatenttiasiat ja vastaavat jutut on pyritty ajamaan Lontoossa, ei Yhdysvalloissa. Robin taisi kerran sanoa, että patenttiasioihin todella perehtyneet tuomarit mahtuisivat sullomatta yhteen minibussiin.

Tämä on tarkoitettu kesäterveisiksi Aalto-yliopiston hallitukselle ja toivon, ettei asia mene suomalaisten tuomareidenkaan silmien ohi.

Lääkepatenteista en ole viitsinyt kirjoittaa, koska niitä tuskin voi käsitellä lyhyesti. Sen sijaan olen viime päivinä selostanut eräitä ajatuksia mobiililaitteista kuten älypuhelimista.

Uutisissa ihmetellään, miksei Nokia pärjää Applelle eikä Samsungille ja tähdennetään ohjelmistojen merkitystä. Kuka mahtaa hallita patentteja ja tekijänoikeuksia? Muistan ainakin kolme Teknillisen korkeakoulun tietotekniikkapuolen professoria, joiden mielestä näiden asioiden opettaminen puheena olevassa laitoksessa vaikuttaa tarpeettomalta.

Joko he olisivat muutamassa kantaansa? Ja mitähän tässä on tapahtumassa, tai mitä saisi tapahtumaan?

Jatkojupinaa puhelimesta

Kuten sanottu, inhoan syvästi Soneran kytkykauppaa. Kuten ei sanottu, Lippulaivassa oli ensin myyjänä henkilö, jolla oli tarve osoittaa, miten tavattoman etevä ja kaljuksi ajeltu henkilö hän on. Sitten silmiini osui toisena päivänä samassa paikassa savolaismallinen myyjä, joka ei poikennut epäedukseen Savonlinnan kauppatorin peruna- ja muikkukauppiaista, joista minulla on usean vuosikymmenen kokemus.

”Tänäänkö on aamulla perunat kuokittu.” - ”Kyllä, itse kuokin.” - ”Elä valehtele. Akkasi panit kuokkimaan.” - ”Ja palijonko pannaan?”

Ostin siis sekä iPhonen että iPod Touchin kaikilla herkuilla ja myyjä kehotti poikkeilemaan iliman aikojaankin.

Tämä on jo kerrottu. Uutta on tämä: olen lukenut muutaman romaanin iPodilla ja puhelimella. Ensimmäinen oli Mccall Smithin (”Naisten etsivätoimisto No 1”) lyhyt romaani portugalin kielen epäsäännöllisistä verbeistä.

Kysymyksessä on ilkeä, vastenmielinen, paljastava ja kiusallinen tarina yliopistomaailmasta. Nautin joka sanasta. Päähenkilöt olivat kollegoita, Herr Doktor Dozent Dozent...

Olin hiukan epäillyt tätä. Toisin kuin esimerkiksi Wodehousella farssin alla on piilossa toinen, totisempi kertomus. Niille lukijoille, jotka eivät ole astelleet akatemioissa levähtelemässä laakereilla (kysymys ei ole kuulalaakereista), on kai kerrottava, että tämä arvostetun tutkijan (Edinburgh, lääketieteen oikeudelliset kysymykset) selvitys tutkimusten hyödyllisyydestä, tutkijoiden hyödyttömyydestä ja ystävyyden näennäisyydestä on tavattoman tuttu. En mene väittämään, että se olisi tosi, mutta väite on kieltämättä kieleni päällä.

Seuraavassa osassa, jonka luen tänään, kun on hämärä kesäyö, kerrotaan vierailevan professorin vaiheista Amerikassa. Luulisin tietäväni aiheesta jotain, vaikka en ole lingvisti eikä minua ole luultu eläinlääketieteen tuntijaksi eikä pantu leikkaamaan mäyräkoiria. Mutta silti...

Epäilen että ennen pitkää aiheesta huono maineeni voi hitusen parantua. Mikä on odottaessa rouvaa, ystävää tai kollegaa, kun romaani on taskussa.

Kyllä, oikean paikan etsimisen oppii muutamassa minuutissa. Minulla on iPodissa Dumas’n teoksia kai noin 40 romaania samoissa kansissa ja Isä Brown –omnibus. Näytöllä on kaksi eri muotoa, toinen lukemista ja toinen hakemista varten. Hakeminen onnistuu sekä hakusanalla että virtuaalisella liukukytkimellä.

Apple liioittelee laitteittensa intuitiivisuutta. On niissä opettelemista. Olen vakavissani sitä mieltä, että digitaalinen versio voittaa sekä lukemiskirjat että hakuteokset ja lisäksi huolella ja huokaillen luettavat kirjat, tyyppiä tilastomatematiikka.

Sähkökirjojen myynnin väitetään Amazonilla ylittäneen paperille painettujen kirjojen myynnin. En tiedä, olisiko tuo tottakaan. Tällä hetkellä Applen tuotteet ovat parempia ja kätevämpiä lukulaitteita kuin Kindle. Ja suomalaiset ovat kaukana, kaukana perässä. Asiaa voi tosin avittaa itsekin, jos tekijänoikeus sallii sen – on minulle Eino Leinon Kootut teokset myös kannettavassa laitteessa, koska iPod näyttä jokseenkin ongelmattomasti pdf:ää eli Acrobat-tiedostoja. Leino löytyy netistä.

En oikein usko kotimaisten kustantajien taitoon tässä asiassa. Maksullisten kirjojen muokkaaminen niin vaivattomiksi kuin iTunes store ja Amazon ovat vaatii valtavasti työtä. Mutta antaapa katsoa, olenko näkemässä Pentti Haanpään koottujen teoksen verkkoversion – kun viimeisin printtiversio tehtiin hillittömän inttämisen jälkeen, sitä myytiin noin sata kappaletta ja kohta se ei kelvannut antikvariaatteihinkaan.

Ovat amerikkalaisetkin hitaita. Lähes ainoa löytämäni rahan arvoinen sarjakuva on Krazy Kat –antologia. Ihmettelen ja odotan. Ajattelisin, että sarjakuva olisi paras mahdollinen ajatus haettaessa vehkeisiin sisältöä. Modesty Blaise (kattavasti olemassa mutta ei saatavilla vain ruotsiksi, ei siis englanniksi) olisi kova juttu. San Franciscon undergroundin parhaat 1970-luvun alusta...

Perinteen keksiminen

Jatkan profesori Veikko Litzenin kirjasta. – Hän kertoo kysyneensä silloisen valtionarkiston johtajana silloin sosialististen Itä-Euroopan maiden edustajilta, miten näiltä onnistui meitä askarruttava kirjailijoiden ja taiteiljoiden jälkeensä jättämän aineksen seulominen.

Meillähän on suuria kirjaiijoita, joiden jäljiltä on tallella käytetyt raitsikkaliputkin, ja eräitä, joiden oikea nimi tai syntymäaika ovat epäselviä.

Kollegat olivat vastanneet säilyttävänsä vain sen aineiston, joka selvittää sosialismin rakentamista. Ja puhe oli siis kirjailijoista ja taiteilijoista.

Asiaa hyökkäävästi ilmaisematta Litzen antaa ymmärtää, että Rooman historia – hiukan liioitellen sellaisena kuin se on luettavissa tällä hetkellä vaikkapa Wikipediasta – ja kristillisen kirkon historia on laadittut tuolla samalla periaatteella.

Ne dokumentit, jotka ennakoivait poliittisia ratkaisuja, ovat kuin ihmeen kaupalla säilyneet. Lukuisat totena pidetyt tapahtumat ovat aivan epäselviä. Yrittäkääpä ottaa selvää eilen ohimennen mainitusta kristittyjen vainoista. Plinius ja Eusenbius puhuvat omassa asiassaan; uskottavaa tietoa meillä ei ole edes siitä, oliko kysymyksessä kansanmurha, etninen puhdistus, joukkotuhonta vai keisarikunnassa suhteellisen tavalliset toimet. Emme ole varmoja, oliko ”marttyyrikuoleman saaneita” hyvin paljon vai mitättömän vähän.

Sen tiedämme, että kristittyjen päästyä mukaan poliittisen vallan käyttämiseen, kirkon sisäiset vainot nousivat nopeasti mittakaavaan, jota ei ollut ennen edes kuviteltu. Ja he murhasivat, tappoivat ja vainosivat, vahtivat, ja sitä kesti vuosisatoja...

Mieleeni juolahtaneen sitaatin jatko on syvällistä idiotismia:”...mutta historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, ja tyranni saa aina palkkansa.” Taaksepäin tuupiminen ei ole vaikeaakaan, ja palkka suoritetaan nykyisin Svetsin pankkeihin.

Sen sijaan tiedämme, että Rooman kaupungit oli organisoitu hiukan samalla tavalla kuin Neuvostoliitto ja DDR. Kullakin asuinkorttelilla, jopa vuokrakasarmilla, oli omat päällikkönsä (magister, minister eli suurempi ja pienempi), joiden velvollisuuksiin kuului muun muassa paikallisjumalan (genius) ”palvelu”.

Rooman tavallisin ”uskonto” (religio) ei pahemmin muistuttanut mitään sellaista, minkä sana ”uskonto” tuo meidän mieleemme. Siinä ei ollut puhe totena pitämisestä, vaan velvollisuuksista, riippuvuussuhteesta. Sekä omat esi-isät että kuolleet poliitikot ja keisarit saattoivat vaikuttaa elävien keskuudessa. Vallitsi riippuvuussuhde, jonka järkyttämisessä ei ollut mieltä.

Jotkut juutalaiset ja kristilliset sekä monet mysteeriuskontojen edustajat kehittivät Taleban-tyyppisen fundamentalismin, jota poliittinen taho piti aiheellisesti yhteiskuntarauhaa järkyttävänä.

Keisari Konstaniksun kääntymys, väitetty voittamattoman auringon (Sol Invictus) tulkitseminen Kristuksen merkiksi, ja sitten Nikea 325, liittyivät sodankäyntiin, taisteluun keisariudesta ja uusien keisareiden valitsemistavasta.

Asian pohjalla näyttää olevan – kunnallisverotus. Rooma ei tekniesti edes voinut olla 1900-luvun totalitaarisiin valtioihin rinnastettava kaikesta huolehtija. Muutamaa mielipuolta (Caligula, Elagablus) lukuun ottamatta keisari ja senaattori olivat hyvin kiinnostuneita kassavirrasta eli rahantulostaa, koska vain raha oli silloinkin keino taistella sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan.

Kristilliset yhteenliittymät, jotka aloittivat toimintansa eräänlaisina hautausapuyhdistyksinä, käsitettiin tuonnoin taannoin talousrikollisuudeksi. Periaatteessakin epäilyttävien oikeushenkilöiden luominen ja laajentaminen uhkasi keisarille kuuluvia verotuloja.

Roomalainen perinne on otettu kahden vuosituhannen ajan yhä uudelleen käyttöön, esimerkiksi rikos- ja siviiolioikeudessa. Ja vero-oikeudessa. Jopa kirkon vaihto-omaisuus – synninpäästö ja siihen liittyvä helpotus kiirastulesta – perusteltiin perinteellä.