Propagandaa

 

 

Oi aikoja. Jussi Halla-aho, Elina Valtonen ja Erkki Tuomioja matkustavat yhdessä ja sovussa Ruotsiin hoputtamaan ruotsalaisia, että äkkiä nyt Natoon.

 

Ehkä he haluavat säästää leimamerkeissä, kun päästäisiin yksillä papereila?

 

Jos joku ei tiedä, ennen eli nuoruudessani korkealle viranomaiselle jätetyt asiakirjat piti varustaa 0,7 markan ja sitten myöhemmin 1,00 markan leimamerkillä. Sellaisia oli jokaisen kunnon miehen lompakossa. Ja lapsuudessani työnantaja maksoi työntekijöiden ennakonpidätyksen ostamalla postista veromerkkejä, jotka liimattiin asianomaisen verokirjaan.

 

Omakin tärkeä työkaluni oli Mitätön-leima, koska merkit oli leimattava mitättömiksi. Yritteliäät kansalaiset olivat näet huomanneet hyödylliseksi leima- ja veromerkkien pesemisen niin että ne voisi käyttää kahteen tai kolmeen kertaan. Ja me sen kuin panimme heitä linnaan arkistoasiakirjan väärentämisestä.

 

Venäläiset olivat tässäkin asiassa meitä etevämpiä. Tsaarin aikaan jopa kauppakirjat oli laadittava paperille, johon oli valmiiksi painettu kuvio ja tieto leimaverosta. Olisikohan Speransky tai joku muu huomannut, että lain määräämät maksut tahtoivat livahtaa virkamiesten syviin taskuihin?

 

Propaganda on äärimmäisen vaikea taito. Sana ei tarkoita valehtelemista eikä edes liioittelemista. Se tarkoittaa henkilön tai aatteen esittämistä edullisessa valossa.

 

Jonain päivänä saamme toivottavasti tietää, mikä porukka mestari Zelenskyllä on apunaan. En ehkä ole koskaan ennen nähnyt tuollaista taitoa.

 

Viime vuosisadalla meillä oli Suomessa brändin rakentamisen maailmanmestari, Mannerheim.

 

Kuka olisi voinut kuvitella, että kaikin puolin leuhka ja ihmisenä vaikea ryssän kenraali, joka ei osannut edes suomea, kohoaisi niin valtavaan asemaan. Vitsi tietää, että jouluna 1939 jopa pinttyneimmät Tampereen punikit röhisivät, että oli se onni, että toi päälahtari on vielä remmissä, kun polseviikkeja pöllyää kuin meren mutaa.

 

Millä kaikilla keinoilla tämä päälahtari junaili siedettävän rauhan 1944, on asia, joka on historiantutkijoillekin hiukan hämärä. Paasikivi toki väitti, että hän se oli, ja Kekkonen että eipä kuin hän. Eikä marsalkka jäänyt kiinni edes asekätkennästä, joka oli juuri sellainen toimi, joita Moskovassa ymmärrettiin.

 

Vahinko että se ymmärrys on kadonnut. Muutaman tuhannen suomalaisen karhaaminen Saimaan saarilta olisi ollut merkittävästi vaikeampaa ja pitkällisempää kuin terästehtaan tunneleiden siivoaminen.

 

Koska Stalin oli itse arvostettu pankkirosvo, hän tiesi ja kertoi varmasti nuoremmille asiasta, jota alettiin myöhemmin sanoa suomettumiseksi:  vaikka ne olisivat ihmisiksi ja tyhjentäisivät laseja tasaisen tappavaan tahtiin, aina niillä kuitenkin on puukko saapasvarressa.

 

Niin että se on nyt Nato. 

 

Salakähmä

 

Kuva ei ole Voiton päivän paraatista. Mutta etsiessäni taustaa tämän päivän ongelmille juuri sieltä, mistä niitä voi löytää, pysähdyin moneen kertaan Tshehovin hyvin tuttuun novelliin ”Rattailla”. 

 

Se ei ole näitä pitkiä, vaan kirjallinen ihme – täsmällisen suppea ja ”pieni” ja siis helppo lukea vaikka seisaallaan. Elämänsä ja itsensä kauan sitten tympeän syrjäseudun ikävään hukannut opettajatar palaa kamalia keväisiä teitä kotiin, jossa ei odota mikään muu kuin sama vanha, loputtomasti ja lopullisesti.

 

Siinä kaikki, melkein. Juodaan teetä surkeassa hollituvassa ja kuunnellaan humalaisen musikan mölinää, keväisen joen kahluupaikalla kastuvat myös matkan tarkoituksena olleet jauhot ja sokerit. Juna kuitenkin ajaa ohi.

 

Tähän Tshehov on onnistunut rakentamaan kaksi syvän venäläisyyden asiaa, jotka ovat molemmat meidän läntisen herrasväen mielessä irrationaalisia eli järkeen perustumattomia.

 

Ohi vilahtavassa junassa opettajatar luulee näkevänsä kauan sitten kuolleen äitinsä ja muistaa ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen, millaista elämä olisi voinut olla. Elämän määrättömyys oli jo kuluttanut hänen mielestään muistotkin. Silloin kerran tosiaan asuttiin ihmisten ilmoilla ja joku välitti hänestä ja hän itse välitti monista.

 

Vodkan syövyttämät musikat tietävät levähdyspaikassa, että nuo tuollaiset aivan turhat opettajat vasta ansaitsevatkin – tuhat ruplaa vuodessa ainakin. Ja pitävät rahansa piilossa ja petkuttavat ja kiusaavat kansaa. Kyllä se tiedetään.

 

Opettajatar ansaitsee 25 ruplaa vuodessa ja saa kostean huoneen ja likaisen keittiön sekä polttopuut, joista joutuu aina riitelemään kyläneuvoston vanhimman kanssa.

 

Kuviteltu äidin kuva on ilmestys tai ihme. Se on jotain yhtä merkittävää ja elähdyttävää kuin höyhen, jonka tuulenpuuska nostaa kyntämättä unohtuneelta pellolta tanssittaakseen sitä tuulissa.

 

Ja talonpoikien mielen syöveri on tieto salaliitoista, joita sikiää aina ja kaikkialla.

 

Salaliittohan se siinäkin on selityksenä, että nuo tuollaiset oikein ajelevat rattailla, vaikka joutaisivat kävelemäänkin, kengät kädessä, kun sellaisetkin omistaa.

 

Kertomus on niin hieno, että ei voi epäillä. Kyllä tämän on itse kokenut. Ja kolme nimeltä mainittua henkilöä ovat nyt tuttavia, myös se aivan vetämätön mutta ystävällinen tilanhoitaja, jolle tuntuu olevan se ja sama, viekö tie johonkin vai ei ja kaatuvatko kärryt vai eivätkö kaadu.

 

Minulle tulee mieleen jokin Internetiä paljon syvempi ja vahvempi – huhu ja sitä kannatteleva pinttynyt epäluulo. 

 

Tuttu juoppo harmitteli kasvinvuosinani jokirannassa ryypätessään tietoa, ettei se naapuripitäjän pappi tai tämän kylän lukkari, kumpi nyt lienee ollut, kuulemma kuollutkaan, vaan parani taudistaan. ”Kyllä se tiedettiin! Ei niihin voi luottaa, niihin tuollaisiin, jotka luulevat jotain olevansa."

Pään yli ylipäätään

 

 

Lehteen oli kirjoitettu Pentti Saarikosken runokokoelmasta ”Mitä tapahtuu todella”. Kirjoittajat eivät olleet huomanneet, että kirjan nimi on härnäävä. Mitä tapahtuu todella, sitä ei voi tietää. Kuitenkin siitä voi kirjoittaa. Lukija saa kohtuuttoman hienon palkinnon: unia ja muistoja, joihin voi palata. 

 

Omat unet ovat haurasta ainesta. Niiden muistiin painamista on opeteltava, Sen moni laiminlyö. Minulla on joukko alle 10-uotiaana näkemiäni unen jaksoja, jotka lienevät vaikuttaneet voimakkaammin kuin juuri ikään valveilla nähty tai kohdattu.

 

Saarikoski menetti asemaansa, koska hän valitettavasti oli hutilus. Hän päästi nimellään julkisuuteen koko joukon tekstejä, jotka olisi kaikin mokomin saanut kirjoitta pariin kertaan uudelleen ennen kuin ne laskettiin kirjapainoon hyytymään. Tässä kohdin ajattelen muutamia vieraista kaupungeista kirjoitettuja proosajuttuja, joista ei tule humalaan vaan krapulaan. Teksti on niin sameaa. Mutta sitten hän vielä viimeisillä teoksillaan kiipesi.

 

Pentti oli hurja lahjakkuus. Ajatelkaapa kuinka monta asiaa on saatu keveästi mahtumaan säkeeseen ja kirjan nimeen ”Katselen Stalinin pään yli ulos”.

 

Rintakuvan kokoinen patsas, ikkunalaudalla. Hän katsoo sen yli, ylenkatsoo. Ja mihin: ulos!

 

Emme olleet ystävyksiä, mutta tapasimme monesti ja kovin erilaisissa asioissa. Kerran olimme Antti Hyryn kanssa ostamassa heille taloa Keravalta. Antti ei pitänyt talosta. Yhden toisen kerran puhuimme pitkään Odysseiasta. Kysyin, aikooko hän joskus opetella kreikkaa. Kirja oli jo ilmestynyt. Olin kirjoittanut siitä Parnassoon hyvin kiittävän arvostelun. Ei hän loukkaantunut. Hän ymmärsi oitis, että laveampi ja siis hurjaa kielitaitoa vaativa kreikkalaisen runouden tuntemus olisi aukonut vielä uusia väyliä Homerokseen. Tämän suomennoksen, joka on kirjallisuutemme parhaita, oli tutkinut ainakin kreikan kielen professori Zilliacus. Norssissa opetetulla kreikalla ei paljon mitään tee, eikä Saarikoski ollut jaksanut rakentaa taitoja, Miksi olisikaan, kun tuollaisen klassikon joka sanasta ja sanankäänteestä on kokonainen kirjallisuus, muun muassa englanniksi.

 

Itse luin suomennoksen ja alkutekstin ja vertasin 11:een eri kielille tehtyyn käännökseen. Sanoin sen arvostelussa ja hänelle itselleen, että tuo huikea tieto, miten teksti menee ja miten se tulee, on kaikki kaikessa. Suurin osa ”Odysseian” käännöksistä on kuivunutta puuroa, ja Mannisen suomennos ryskyttää kuin soutuvene Kangaslammen avoimissa aallokoissa. Sitä lukiessa tulee takapuoli kipeäksi.

 

Oma suosikkini Saarikosken kirjoista on ”Maailmasta”. Suomennoksissa on paljon hienoa. Ehkä saan lukijoiden vihat päälleni. mutta Joycen ”Odysseus” on minulle yhdentekevä. Se voi johtua siitä, että myös alkuteksti on silmissäni niin sekasortoinen verrattuna esimerkiksi saman kirjoittajan ”Taitelijan omakuvaan nuoruuden vuosilta” ja miksei myös ”Dublinilaisiin”.

 

Voi niitä poikia. Mikko Variskin on kuollut. Tuulaliina sanoi, että Heinävedellä sängylle vierekkäin sammuneet herrat olivat vähän kuin Lenin ja Stalin mausoleumissaan.

 

Osaan kuvitella, Hyvin sanottu.

 

Kevät ja takatalvi

 

Areenassa oleva12-osainen ”Raid” vuodelta 2000 näyttää minun silmissäni edelleen suomalaisen televisiosarjan huipputuotteelta, ja niin siitä näkyy äänestetynkin vielä hiljan.

 

Kerronta on ehkä hitusen hidasta. Minusta niin on hyvä. Ohjaaja Taio Piirainen, jonka juorun mukaan joku kateellinen työnsi sivuraiteelle, oli suurenmoinen, ja näyttelijöistä monet tekivät unohtumattoman roolin. Oiva Lohtanderin tosi erilainen komisario Jansson ei unohdu.

 

Sen sijaan minulta oli unohtunut, miten kiinteästi Harri Nykäsen tarina kiertyy ”rötösherroihin” ja ajatuksiin omien Nokia-henkisten kapitalistien kierouteen, jota tukee poliittinen vehkeily.

 

Lukijoista kukaties jotkut eivät tiedä ”rötösherroista”. Se oli Veikko Vennamon keksimä termi, joka upposi kansaan kerrasta. Suomalaiset eivät ottaneet uskoakseen, että pahat taloudelliset vaikeudet 1990-luvun alussa liittyivät ennen kaikkea idänkaupan katkeamiseen, kun Neuvostoliitto kaatui, ja sen ohella taitamattomaan taloudenpitoon, jota nimitettiin kasinotaloudeksi.

 

Se oli synkkää aikaa, etenkin siksi, että niin monet täysin syyttömät ja pelkästään hyväntahtoiset ihmiset menettivät omaisuutensa muun muassa takausten myötä.

 

En luennoin tässä pidempään enkä esitä asiantuntijaa, koska tunnen asian. Olin tuomarina käsittelemässä näitä raha-asioita, tuomitsemassa kiinni jääneitä keplottelijoita ja toteamassa lainsäädännön tehottomuuden. Erikoisesti mieleeni jäi juttu, jonka keskiössä olivat kuoriyhtiöt ja minuuttiraha eli miten meillä kommunistinen puolue menetti sekin varallisuutensa. Ja perässä meni suuri osa punapääomaa, kuten rakennusliikkeitä ja vakuutusyhtiöitä. Ja monta pankkia.

 

Noiden kaukaisten tapausten rinnalle haluan nostaa tämän päivän. Silloin raha-asioissa juuri kukaan ei oikeastaan tiennyt, kenen syy. Nyt saamme, tänäänkin, lukea miten johtavat poliitikot muistelevat Putinin kummallista muuttumista. Venäjästä piti kehittyä suhteellisen demokraattinen maa, jonka kanssa tulisi toimeen. Nyt jo melkein kaikki suomalaiset ja suuri osa ruotsalaisista ei luota muiskuhun, vaan puukkoon ja kuularuiskuhun. Nykykielellä: vaikka eläisimme miten sievästi, se ei ehkä riitä.

 

Hyvin hoidettu sisäpolitiikka ei riitä. Olemme joka tapauksessa sidoksissa lukuisiin muihin valtioihin. Luultavasti saimme korkean teknologian etelästä ja kielen kaakosta. Tai sitten ei. Joka tapauksessa jo keskiajalla olimme hyvin riippuvaisia monen muun maan, kauppaliiton ja ritarikunnan asioista. Jos kuppi katui Bysantissa, se tuntui Suomessa asti (vaikkei siis mitään ”Suomea” silloin ollut).

 

Otsikkoni on viisto viittaus suomalaiseen perinteeseen. Tuo romaani on Juhani Ahon huonoja kirjoja. Hänellä on niitä koko lailla monta, eräiden loistokkaiden pikku lastujen rinnalla. Mutta viimeistään Aho vakiinnutti Aleksis Kivi -tyyppisen ajatuksen, että meillä on vain kylä ja kaupunki, Jukola ja Impivaara.

 

Oikeastaan en ihmettele. Snellman ja esimerkiksi Aug. Ahlqvist olivat matkailleet ja saaneet laajasti oppia Venäjällä ja Saksassa. Topelius plagioi parissa viikossa Helsingin lehtiin omissa nimissään Ranskan kirjallisuuden m merkittäviä uudistuksia. Ja alkava teollisuutemme loi nopeasti hyviä suhteita Englantiin. Paasikivi ja muut ajattelemattomat sanovat, että maantieteelle ei kukaan mahda mitään. Noinko on? Entä jos itänaapurimme olisi Novgorodin kauppavalio ja Arkangeli tasavalta keskittyisi öljyn pyydystämiseen pohjoisessa?

Itä

 

 

Suomalaisten mieleen on junttautunut ”Aasia – Itä”.

 

Joka suhteessa suurenmoisessa elokuvassa ”Andrei Rublev” Tarkovski esitti julmurit tataareina. Rublevin kaltaisilla munkeilla oli 1400-luvulla ihmeteltävänään myös pelottavassa määrin suomalaisten näköisiä pakanoita, jotka juoksentelivat lepikossa harjoittamassa kummallisia tapojaan. Ja Rublev oli koko eurooppalaisen taiteen suurimpia nimiä. Eikä Tarkovski olisi saanut elokuvaansa helposti sensuurista läpi nytkään, koska silmin nähden kysymys oli uskollisuudesta omille näyille verrattuna sortoon ja väkivaltaan.

 

Mutta tuo loukkaavaksi tarkoitettu ”Aasia”, joka esiintyi usein jo tsaarin ajan kirjoituksissa, ei ole alkuunkaan ongelmaton.

 

Paavo Hohti, joka on kreikkalaisen kirjallisuuden dosentti ja teki pitkän päivätyön Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehenä, on julkaissut järkälemäisen kirjan Bysantin historiasta, joka alkoi noin vuonna 300 ja käytännössä loppui 1463 Konstantinopolin valloitukseen.

 

Bysanttia on pidetty jopa ylisivistyneenä kreikkalais-roomalaisen antiikin jatkajana, koska kristinuskokin, johon virallisesti käännyttin varhain, oli eri puolilla suurtavaltakuntaa, Persian rajoilta Gibraltarille, oli vähän sitä ja tätä.

 

Myös Itä-Roomaksi sanotun tuhatvuotisen valtakunnan asioista tiedetään Suomessa vähän. Aineistoa olisi, mutta mielenkiintoa ei ole. Poikkeus on Waltarin ”Johannes Angelos”, josta käy ilmi kirjoittajansa tyrmistyttävä taito löytää lähteille. Tietääkseni Mika ei osannut kreikkaa eikä ainakaan sitä usein aika koukeroista kieltä, joka poikkeaa jyrkästi Uuden testamentin ”kalastajien kielestä”, joka on enimmäkseen konkreettista ja meikäläiselle amatöörille suorastaan helppoa lukea. Haavikon Bysantti-kuvat puolestaan perustuvat jokseenkin johdonmukaiseen tietämättömyyteen. Muistan miten yritin kitistä vastaan hänen muotoilulleen ”valtiosta jossa ei ollut inflaatiota eikä runoutta”, että hauskasti sanottu, mutta kumpikaan luonnehdinta ei ole alkuunkaan tosi.

 

Bysantin varhainen jälkeläinen oli Kiova. Venäjää ajatellen Moskova on sangen myöhäisten aikojen keksintö ja Novgorod puolestaan oli suuntautunut Itämerelle. Pietarin rakentaminen aloitettiin vasta 1700-luvun alussa ”suomalaisten maille” eli soisille saarille joilla asua kituutti esi-isiämme, tietääkseni muun muassa minun sukuani, joka on ”vanhasta Suomesta” eli toidsen termin mukaan Karjalasta.

 

Bysantti-kirja tarjoaa hätkähdyttäviä rinnakkaisuuksia. Esimerkiksi heikkokin keisari tarvitsi ainakin yhden voiton tai valloituksen. 

 

Laajennusta kaipaisi läntisessä Euroopassa johdonmukaisesti unohdettu tosiasia. Edelleen kaiken juridiikan pohjana oleva roomalainen oikeus oli nimenomaan itä-roomalaista eli bysanttilaista oikeutta. Rooma ympäristöineen barbarisoitui barbaarien hyökkäyksissä samaan aikaan kun Bysantin lakikoulut Konstantinopolissa, Aleksandriassa ja Beirutissa pitivät yllä ja kehittivät korkeaa perinnettä, joka oli vanhojen roomalaisten juristien kirjoittaman ”tulkintaa” eli väärentämistä. Sama ilmiö kuin rakennuksissa. Kirkko eli basilika oli alun perin keisarikunnassa tavallisen ”kunnantalon” eli hallintorakennuksen nimitys. Ja niissä työskenteli eteviä asiantuntijoita ja usein vielä etevämpiä eunukkeja.

 

Viittaus

 

Sofi Oksasen kaksi kirjoitusta Apu-lehdessä ovat merkittäviä. Ne aukeavat verkossa osoitteissa

 

https://www.apu.fi/artikkelit/sofi-oksanen-putinin-myotailijat-vastuussa-ukrainasta-essee

 

https://www.apu.fi/artikkelit/kirjailija-sofi-oksanen-velvollisuus-pakottaa-ottamaan-kantaa

 

Kirjailijan ammatti ei ole olla jotain tiettyä mieltä. Kirjailijan ammatti on löytää se tunteen, taidon ja tiedon tasapaino, joka saa ilmaistun menemään perille.

 

Voin vakuuttaa, että tuo tuollainen on hyvin vaikeaa ja aika harvinaista. Sitä ei tarvitse vakuutella kenellekään, että vakiintunein keinoin, eli esseillä, romaaneilla, runoilla, näytelmillä ja aforismeilla, työskentelevät hyvin monet sellaisetkin, jotka eivät oikeasti osaa.

 

On toisia, jotka löytävät kykynsä hitaasti ja ehkä yllättäen. On monia, jotka kadottavat sen.

 

Suuresti kunnioittamani arvostelija ja lukija, jo kuollut, sanoi kerran aika nimekkäästä kirjoittajasta: ”Hänen kauttaan kirjoittaa jokin henkiolento. Olen tuntenut hänet koulutytöstä. Niin kaikin puolin tyhmä ja pintapuolinen ihminen ei millään voisi itse saada aikaan tuollaista.”

 

Sanoja oli järkevä ja maan tasalla pysyttelevä, kymmenien kirjoittajien kanssa työskennellyt ammattilainen. Siksi tuo toteamus jäi niin vahvasti mieleeni. Vaikka esimerkiksi juutalaisuuden golem ja sen vastineet eri uskontokunnissa, kuten Raamatun ”riivaaja” ovat hyvinkin tunnettuja, tällä kertaa ei todellisuudessa puhuttu henkiolennoista.

 

Musiikissa, etenkin hiukan keveämmällä puolella, on koko joukko yhden kappaleen keksijöitä, jotka ovat jääneet muistiin vain jostain täysosumastaan. Tieteessä näitä riivaajan kuiskauksia on niin paljon, että on suorastaan tapana sanoa, että varsinkin matematiikan ja fysiikan huimimmat oivallukset saadaan hyvin nuorina, ja niiden jälkeen elämä kaikenkarvaisine Nobeleineen tai Fields-mitaleineen on ihan arkista. Ajatus on huikea yleistys, mutta ei ehkä aivan vailla totuuden siementä.

 

Kirjallisuudessa on tälläkin hetkellä myynnissä kokoomateoksia, joiden aiheena on ”kirja joka muutti elämäni”. Sellaisia on. Ja itse suhtaudun arvostavasti ”nimen palvojiin”, joihin Venäjällä lukeutui myös muutamia huimia tiedemiehiä, kuten Pavel Florinsky. Toistamalla joka päivä satoja kertoja lyhyttä hesykastista rukousta voi tavoittaa totuuden, ajatellaan.

 

Neurotieteen viittaavat hiukan tähän suuntaan. Jos ”totuus” on jokin syvästi tunnettu, ihmisillä ja kulttuureilla on tunnetusti stoa tai tuhansia keinoja irtautua tämänpäiväisesti eli langeta loveen – alkujaan kuulemma ”langeta louheen”.

 

Mutta siis Sofin kirjoitukset ovat kirkkaasti ilmaistuja. Ja myös asia on mitä painavin.

 

 

Etanointi

 

Kun kaipaan jotain todella vaativaa luettavaa, rauta- ja rakennustarvikkeiden luettelot ovat suurenmoisia. Silmiä avaavia verkkopaikkojakin on, kuten esimerkiksi Varusteleka.

 

Otsikko ja kuva (c) Wikipedia ovat nosta lähteistä. Opin lisää suomea. 

 

Sain lukea neljä kertaa tuotteen nimen ”etanadynamiitti” ennen kuin käsitin, että siinä tosiaan lukee, että etana. Selvittely tuotti tuloksen, että kysymyksessä on niin sanottu murtolaasti, jota käytetään räjäyttämisen sijasta. Sitä sekoitetaan veteen, huolellisesti valmistajan ohjeen mukaisesti, ja seos kaadetaan kallioon, kiveen tai vastaavaan, mutta ei naapurin kivijalkaan, porattuun reikään. Muutaman tunnin tai viimeistään vuorokauden kuluttua kivi on rikki. Ja tehoaa myös teräsbetoniin. Kalkkiin ja vastaaviin aineisiin perustuva laati kehittää aivan hirmuisen paineen paisuessaan, luokkaa 7 miljoonaa kilogrammaa neliömetriä kohden.

 

En siis ollut ennen kuullut sanaa enkä tuntenut ainettakaan. Isoisäni puuhasi kunnian miehenä dynamiitilla. En tiedä tarkoin, oliko hänellä laturin paperit, mutta tärkeämpää oli se, että nimismies oli hänen hyvä ystävänsä. Kerran meni kivipuolen päästä ainakin kymmenen ikkunan lasiruudut, mutta hätäkös siinä, kun oli omistaja asialla.

 

Rakennustyömaalla kerrottiin kaverista, joka haukkasi dynamiittipötkystä palan ja nieli. Auttoi kuulemma päänsärkyyn. Ajatus saattoi olla sotavuosien perua. Silloin taisi olla tarvittaessa käytössä myös ”pioneerionki” eli järveen pudotettu käsikranaatti. Pyydys tosin taisi olla kielletty, mutta sain minä kerran varttuneessa iässä olleen herran tunnustamaan, että oli hänkin kaatanut hirviä, konekiväärillä, lentokoneesta. Terveisiksi lentueen muonamikolle.

 

Monissa meistä taitaa elää paholaisen henki. Kun paloauto ajaa pillit huutaen kohteelleen, ainakin pikkupojat ryntäävät silmät kiiluen katsomaan.

 

Omina varhaisina päivinäni muistiin syöpyi pysyvästi se ääni ja se näky, kun paikkakunnan tiilitehtaan huomattavan korkea tiilistä muurattu savupiippu kaadettiin räjäyttämällä. Siinä oli toki ammattilainen asialla, mutta siitä huolimatta näky oli huikea.

 

Voin hyvin ymmärtää paikalla olijan hymistelyä. Kun nimittäin Syväriltä lähdettiin kotimaata kohti, jossain siellä voimalaitoksen lähellä oli tullut mieleen, että kun ei räjähdysaineita ja kranaatteja saada kulkemaan määräänsä enempää, niin pannaan palamaan. Ja aineita kärrättiin monisatametriseen jokeen oikein urakalla.

 

Kertoa, silloinen pioneeriluutnantti, myöhempi yliopiston professori oli ollut mukana raapaisemassa. Hänen kuvauksensa mukaan koko joki kuivui hetkeksi.

 

Jostain olen kuullut, että kun sotilaallisista syistä räjäytyksiin varaudutaan rakenteissa, Enson Rouhialassa olisivat tänäkin päivänä paikallaan myös räjähteet.

 

Mene ja tiedä. Sitä puhutaan niin kaikenlaista.

 

 

Kirjavintti

 

Siunattu hakukone. Kommentoija muisteli Yrjönkadulla ollutta kauppaa, josta sai erilaisia taskukirjoja. Muistin kaupan nimen, Kirjavintti, ja omistajat Gisbert ja Raija Jänicken. Ilokseni havaitsin, että Gisbert elää ja mainitaan. Hän on kääntänyt saksaksi todella merkittävän määrän kirjallisuutta. Viimeisenä teosten luettelossa mainitaan ”Seitsemän veljestä”.

 

Verkko löysi myös ikätoverini, hyvin pitkään toimittajana eri maissa työskennelleen Tapani Laustin miellyttävän muistelon kasvinvuosiensa Helsingistä; teksti näyttää olevan vuodelta 2005. Kirjavintti mainitaan. Vinosti vastapäätä ollutta Osk. Hiltusen antikvariaattia ei.

 

Itse muistan nykyisin aivan yllättäviä paikkoja ja ihmisiä. Juuri eilen torkahdettuani muistin pikku ravintolan Athanasios kreikkalainen, jonka ovelta omistaja huuteli usein perääni suomeksi:” Musta…pipuri…pihvi…” Aiheesta huuteli. Hyvää eikä kallista. Samassa kauppakäytävässä olevassa Gambrinissa ei tullut käydyksi kovin usein, koska paikka oli jotenkin persoonaton. Otavassa 60-luvulla töissä olleelle juhlava paikka oli Uudenmaankadun Bigin Grilli. Tiesin että omistaja oli ollut kuuluisa näyttelijä Birgit Kronström, jonka esittämä ”Katupoikien laulu” on jäänyt yleiseen tietoisuuteen. Asuin siis Kalliossa, ja Otavassa opettelin olemaan itseäni paremmassa seurassa, ja mielestäni  opinkin.

 

Tuo Kirjavintti oli suuri erikoisuus. Oudon kauan se sinnitteli myymällä enimmäkseen vieraskielistä, enimmäkseen erittäin korkeatasoista kirjallisuutta opiskelijaa ilahduttavin hinnoin. Minkäänlaisia todisteita ei ole, mutta arvaisin että ainakin vuokriin saatiin joskus apua, koska niillä kulmilla toki liikkui myös aidosti sivistyneitä rahamiehiä.

 

Helsingissä oli keitaita. Kaksi suurta kirjakauppaa pitivät näyttävää valikoimaa. Musiikissa Fuga Fredrikinkadulla piti myynnissä todella eksoottista klassista musiikkia. Digelius myi jazzia. Kuvittelen että hyvässä tallessa oleva LP-levyni ”Jazz at Massey Hall” olisi alun perin sieltä – siis Parker, Gillespie, Monk, Mingus ja rumpali. Musiikki-Fazer ja aikanaan Westerlund Espalla myivät ja tilasivat. Vaikka konserttitaloa ei ollut, istuin itsekin ihmeissäni kuuntelemassa, miten nuori Jorma Panula johti minulle täysin tuntematonta Mahleria Yliopiston juhlasalissa. Korvani oli virittynyt kuorojen kuuntelemisella lauluihin. Nyt ällistelen eri tavoin haltuuni saamiani 60-luvun äänitteitä, joilla oopperataiteilijat panevat parastaan. Matti Lehtinen osasi kaiken, ja Usko Viitanen oli kovan kansainvälisen luokan Rigoletto ja Figaro.

 

Neljä tai viisi elokuvateatteria ja ainakin kolme elokuvakerhoa huolehti siitä, että vaikeitakin elokuvia näki.

 

Vanhat ajat eivät olleet hyviä. Edellä muisteltu miellytti harvoja. Mietin vain, että 60-luvun lopulla tapahtui aika suuri muutos, joka on unohtunut 70-luvun liikavasemmistolaistumisen varjoon. Luultavasti aloimme silloin saavuttaa Ruotsin etumatkaa ja sitä muutosta edistivät merkittävästi suomenruotsalaiset. Heitä oli silmiinpistävän paljon 50-luvun valopäissä.

 

No. Menneisyyttä. Mutta Gisbert Jänicken esimerkki oli hieno. Lievästi epäilen, että monikin yllättävienalojen edustaja sai tärkeitä sysäyksiä siitä suunnasta. Itse hätkähtelin ei-ranskalaista strukturalismia eli esimerkiksi Lotmanin ja Todorovin ja Proppin ja Roman Jacobsonin kirjoja, jotka enteilivät semiotiikkaa. Ne oli jo käännetty ruotsiksi ja niitä siis sai Yrjö­nkadulta. Ja siellä oli ihmeellisiä saksalaisia taskukirjoja, DTV, yhdentoista merkittävän kustannusliikkeen yhteinen taskukirjasarja.

Foucault ja hulluus

 

 

”Hulluuden hämärästä sinä etsi järkeä, sillä viisauspa turha lie, mut hulluus tärkeä.” (Mustapää.)

 

Mietin vastausta aiheelliseen kysymykseen: miten niin kuuluisa Michel Foucault oli väärässä. Niin kuin missä?

 

Hän kirjoitti lapsuuden, hulluuden, vankilan ja kasarmin historian ja sitten seksualiteetista. Sanoista ja asioista hän laati hyvin käsitteellisen ja hyvin vaikeatajuisen kirjan. Hänen vaikutuksensa oli jokseenkin suuri, kunnes hän kuoli 1984. Nyt sekä tuotanto että teesit tuntuvat jokseenkin vanhentuneilta, myös filosofiana.

 

Päällimmäisenä on mielessäni Foucaultin todistelema ja perustelema ajatus, että tieto on vallankäytön väline ja että totuus on sosiaalinen rakennelma. Viimeksi mainitusta näyttää johtuvan, ettei totuutta ole olemassa. Korkeatkin ihmistieteet, kuten historia ja filosofia ovat poliittisen vallan naamioita.

 

Saapihan sitä noinkin ajatella, ja miehen kiistakumppaneista eräät, varsinkin Althusser, kirjoittivat Marxista löytämänsä perusteella vielä ihmeellisempiä.

 

Etenkin hänen teoksestaan ”Tarkkailla ja rangaista” tunnen joka sanan, lauseista puhumattakaan. Taustan olen joskus kertonut tässä blogissa. Suomennos, joka tilattiin ja saatiin, oli ihan kelpo työtä, mutta tarkoitukseen huonosti sopiva niin että lopulta koko teksti taisi kulkea minun kirjoituskoneeni kautta; olin silloin Otavassa töissä.

 

Ajatus vankilasta maan poliittisten vallanpitäjien harjoittaman sorron välineenä ja herkeämättömästä tarkkailusta oli sähköistävä. Ongelma oli ilmeinen. Havainnot on haettu tukemaan oivallusta.

 

Sanoisin että Solzhenitsynin ”Vankileirien saariston” sisältöön perehtyminen johtaa ajatukset aivan toisaalle. Vuosisadan suuret diktaattorit, joiden jälkeläinen on vauhdissa Ukrainassa, vähät välittivät tarkkailusta ja sorrosta. Siperia ja erilaiset vankileirit toimivat tehokkaammin ja ammus tehoaa nopeammin kuin sana.

 

Ranskalaisten intellektuellien tuotannossa on usein se ongelma, että heille maailma on Pariisi ja mahdollisesti Lontoo ja nykyisin lisäksi San Francisco. Mutta kun maailmaa on muuallakin.

 

Se oli sellaista aikaa. S. Freudin oivallukset olivat hienoja ja tavallaan tottakin – Wienissä. Etenkin nuorehkoille, kielellisesti erittäin eteville naisille. Mutta yritys luoda kaiken kattavaa mielen historiaa niiden varaan oli yhtä epämääräinen ja oikullinen kuin Foucaultin seksuaalisuuden historia.

 

Haluaisin ymmärtää tai ainakin aavistaa erään tärkeän asian. Onko nyt erikoisen karkeana vaikuttava valehtelemisen kulttuuri ja siihen liittyvä arkisen selvien tosiasioiden härski kiistäminen tavalla tai toisella sukua ajattelun huippuammattilaisten työlle. He, Nietzschestä Foucaultiin ja eteenpäin, tekivät parhaansa purkaakseen ”todellisuutta” ja etenkin erilaisia itsestäänselvyyksiä. Mieleeni on jäänyt, miten Foucault ihasteli Iranissa Ajatollah Khomeinia ja näki paljon uutta ja lupaavaa länsimaisten erehdysten siivoamisessa. Monet eivät nähneet edes Irakin ja Iranin pitkässä sodassa 80-luvulla mitään erityisen syvällistä.

Kummallinen kertomus

 

 

Ei pidä luulla tätä kirjoitusta arvosteluksi eikä edes kirjaesittelyksi. Tunnen Anna-Liisa Haavikon, joka on tehnyt erittäin suuren työn laatimalla Kaari Utrion elämäkerran. Se ilmestyi juuri ja sain sen ja luin. Mutta tutustuin pintapuolisesti myös Kaariin vähän yli 50 vuotta sitten.

 

Sen olin vain aavistanut, että on mahdollista tehdä suomalaisen kirjallisuuden ja sen tärkeän osan eli viihteen esittely tavalla, joka ylittää kirkkaasti kaiken asiasta ennen luetun. Siis: miten kirjoja luetaan, miten niitä sitä ennen kirjoitetaan, miten niille sitten käy. 

 

Taika on Utrion erikoislaatuinen järjestelmällisyys. Hänellä näyttää olevan kaikki tallessa ja järjestettynä. Kun hän aloitti, viihderomaania ei julkisuudessa pidetty edes halveksimisen arvoisena. Kun hän oli julkaissut 37 historiallista romaania ja lopetti vuonna 2017, myönnettiin yleisesti, että hän oli pitänyt lukemista yleisesti ja keskisuurta kustannusliikettä eli Tammea pystyssä ja saanut siitä sangen laajasti tunnustusta.

 

Kun itse olen nähnyt sellaisia myyntiilukuja ja tilinpäätöksiä, jotka eivät ole millään muotoa julkisia, tiedän hyvin, että Tammi oli tappiollinen yritys oikeastaan koko toiminta-aikansa. Ilman Utriota se tuskin olisi pystynyt jatkamaan, vaikka tietysti oli punapääoman eli KK:n rahoittama, osa ns. edistysmielistä osuuskauppaliikettä.

 

Utrion romaanit eivät ole minun silmissäni kirjallisesti verrattoman ansiokkaita, vaan rehellistä työtä ja monille tärkeitä. Historiaa ne varmaan ovat avanneet enemmän kuin koulun hisorianopetus.

 

Utrion toinen ura on ollut yleistajuinen tietokirjallisuus, etenkin naisten ja lasten historia. Siinäkin työ on jämptiä ja menestys on ollut suuri, etenkin kirjan ”Eevan tyttäret”. En yhtään sure, että etenkin Ranskassa ja Italiassa jo 1930-luvun lopulla alkanut tutkimuskirjallisuus ei varsinaisesti näy; eivät sitä Suomessa tunteneet taannoin historian professoritkaan. Tarkoitan suuria nimiä sellaisia kuin Braudel, hänen opettajansa Febvre, ja vielä aikaisemmin Pirenne ja tavallaan saksalainen Lamprecht. Lapsuuden historiasta ehti nousta hiukan puolivillainen psykologisoivat kirjallisuus (kuten Bettelheim). Teoreettisen tutkimuksen uranuurtaja oli ehkä Foucault, joka tosin oli väärässä joka asiassa, kuten nyt tiedämme. Tavallisen, matalan ihmisen mielen kartoittaja oli ensimmäisenä Le Roy Ladurie (Montaillou) , joka keksi käyttää inkvisition pöytäkirjoja selvittääkseen, mitä vähäisten kyläläisten mielessä todella liikkui.

 

Utrio näyttää kirjoittaneen vuonna 2004 aika jyrkästi V. Putinia vastaan ja Naton puolesta. Niinpä hänellä on tilaisuus juuri nyt nähdä, miten mentaliteetit törmäävät toisiinsa Euroopassa ja Aasiassa.

 

Utrio tukeutui Jane Austenin ja muutaman muun merkittävän brittikirjailijan romaaniperinteeseen. Mahdollisesti hän oli kasvanut kahden merkittävän, juuri nyt harvoin luetun pohjoismaisen naisen perinteeseen, nimittäin nobelistien Sigrid Undsetin ja Selma Lagerlöfin. Suomalaisesta historiallisen romaanin perinteestä hän erkaantui selvästi. Toisin kuin Waltari, jonka romaanien sankarit olivat yleensä hiukan naamioituja kuvia kirjoittajasta itsestään ja hänen ongelmistaan, Utrio loi henkilöt ja luotti tapahtumiin, usein anekdootteihin.

 

Kuka ties tämä aika arkaainen piirre teki hänestä niin suositun. Tutkimus keskittyi paikkoihin ja aineellisiin oloihin, Utrion romaanit henkilöihin ja heille tapahtuneeseen. Edelleen kiihdyttävimmät historiantutkimukset koskevat esimerkiksi merta (Braudel, Abulafia), kun taas merkittävät henkilöt ovat väistyneet – vaikka esimerkiksi Pietari Suuri näyttää olleen sekä Stalinin että Putinin esikuva.

 

Esimerkkejä

 

Ukrainan Butshan kaduilla ja haudoissa on esimerkkejä.

 

Victor Hugo kirjoitti omana aikanaan Venäläisten raakuuksista Puolan Varsovan kapinaa kukistettaessa: yrittäkää, venäläiset sotilaat, muuttua ihmisiksi. Nyt te teette esimerkkejä.

 

Ellei nyt, puolen vuoden kuluttua lännessä olisi noussut ajattelua, että tehköön venäläiset omilla kulmillaan mitä tekevät. Eihän se loppujen lopuksi meille kuulu, varsinkaan jos lopetamme masentavien kuvien näyttämisen.

 

Tämä on yhtä varmaa kuin sotakeinottelu ja rosvojen havahtuminen näkemään, millaisia saalistusmahdollisuuksia tämä sota avaa.

 

Venäjä ei ole päässyt taipumuksestaan tehdä uskomattomia virheitä. Putin seuraa edeltäjiensä esimerkkiä. Yksi heistä oli Nikolai II. Toinen oli Stalin, joka muuten pani miehensä riehumaan ensin juuri Ukrainassa.

 

Näiden päivien kuvien jälkeen lännessä moni ajattelee saman ajatuksen: kuka on seuraava. Koska Venäjää ei voi pysäyttää nopeasti asein, vastaus on Moldova, Puola, Baltia ja ennen kaikkea Suomi. Make Russia great again!

 

Venäjällä on muitakin valtteja, kuten piittaamattomuus ihmisistä ja heidän hengestään. Stalinilta on peritty kommentteja sadan tuhannen tai miljoonan oman kaatumisesta: ihmisiä saadaan lisää.

 

Venäläiset näyttävät kannattavan aidosti nykyisiä johtajiaan ja sotaa. Heissä on piirre, joka tuo mieleen Lähi-Idän terroristit: on suurta ja tavoiteltavaa kuolla ja tappaa oikean asian puolesta. Tuo ajattelutapa on peräisin Länsi-Euroopasta ja elää muun muassa meillä makaabereissa lauluissa. Sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin. Tuota nationalismia käytettiin myös mielettömien hyökkäyshaaveiden nostattamiseen. Puolustuksessa se tunnettiin vuosituhansia ennen kiihkokansallisuutta ja sitä nimitettiin hätävarjeluksi.

 

Tällä hetkellä ei ole perustetta uskoa, että Putin ja hänen seuraajansa pidättäytyisivät joukkotuhoaseiden käyttämisestä. Meidän tehtävämme on varoa provosoitumista ja varustautua miljoonien ihmisten parantamiseen psykoosista. Yhteinen tehtävämme on pysyä hengissä. On suurta olla ihminen.

 

Kuviossa on kolmaskin ulottuvuus. Kiina ja ehkä Intia seuraavat tarkasti, millaisiin keinoihin länsi turvautuu. Myös siellä kysytään, kuka on seuraava, kun tilanne Venäjällä jäätyy. Ainakin Kiina näyttää olevan jo jakamassa ”veljellistä tukeaan” Venäjälle.

 

Monet meistä eivät oikein haluaisi Natoon, koska Yhdysvalloilla on omat tapansa tuottaa hyvin ikäviä ilmiöitä. Mutta nyt vaihtoehto on Venäjä. jonka lähentymisellä ei taida olla lainkaan kannattajia.

 

Halla vei ulkopolitiikkamme. On ryhdyttävä suunnittelemaan uutta, vaikkei tekisi mieli.

 

Kun ei voi muuta, voi yrittää toimia esimerkillisesti. Se onkin yksi puolustettava perinteemme, josta olemme usein langenneet. Sovinnollisuus, ilman pelkuruutta.

Lampinen

 

Kun Kalle, Valle ja Palle sekä heidän seitsemän serkkuaan ostavat, myyvät ja vaihtavat marmorikuulia, tuloksesta voi tulla riitaa, kun joukon ulkopuolelta tulee joku Aku, joka sanoo olevansa tavaran ainoa aito omistaja, ja velkoo saataviaan.

 

Joskus tehdään niin, että kukin vuorollaan selvittää välinsä oman kauppakumppaninsa kanssa eli käytetään sama tekniikkaa kuin helmiä lankaan pujoteltaessa. Joskus asiaan vaikuttaa yllättävä asianhaara, kuten petos. Joskus asianomaisella ei olekaan hallussaan sitä marmorikuulaa, jonka hän väittää hankkineensa ja nyt myyneensä.

 

Perussäännöt tällaisen ratkaisemiseen opitaan muutaman kuukauden kurssilla tiedekunnassa. Ratkaisija hankkii näin välttävät tiedot asiassa, joka lakimiehen pitää osata. Jos marmorikuulat vaihtuvatkin autoihin tai pientaloihin, voi käydä ilmi, ettei pienkurssitettu lakimies osaakaan tarpeeksi.

 

Oppimisen opettaminen on edelleen suhteellisen heikoilla. Asiaa kuvataan tosiaan myös ontoksi otsikoksi, kuten joku kommentoija nyt. Näin ei ole.

 

Esimerkissä kuvataan ahkeran mutta yksinkertaisen kouluttautujan perusvirhettä. Tuo virhe on ryhtyä paukuttamaan asiaa miettimättä, mihin tällä oikeastaan pyritään ja miten tuon päämäärän voisi saavuttaa. Seuraavaksi olisi laskettava omat resurssit. Paljonko päähän mahtuu ja mikä määrä valuu yöllä hukkaan tyynylle. Vaikka ihmisillä keittoaika olisi sama, hauduttamisajat vaihtelevat. Tiedän erään ylisuoriutujan, joka aina varasi viikon kiireiseenkin kokeeseen opitun asettumiseen.

 

Jos esimerkki on lukijalle vieraan oloinen - niin kerran juttelin muka huonoa onneaan manaavan kaverin kanssa, joka oli joutunut toteamaan ilmoitustaululta, että reisille meni, ja tenttiin olisi valmistauduttava uudestaan, kolmen kuukauden kuluttua. Kysymyksessä oli kieli – taisi olla latinan pro – ja kaveri sanoi säästäneensä aikaa ja vaivaa jättämällä partikkelit opettelematta, kun ne vaikuttivat niin ikäviltä ja todennäköisesti tarpeettomilta.

 

Kaverin nimi tuli vastaan vuosikymmeniä myöhemmin. Hän esitti kirjelmässään väitteensä ja vaatimuksensa tueksi oikeudellisen säännön ja lähdeviittauksen. Olin esittelijä ja kävin katsomassa kirjoistani. Bingo. Lähdeviittaus jatkui pisteen jälkeen ilman uutta kappaletta: ”Pääsääntö on kuitenkin, että…”

 

Joku mainitsi NN:n, joka oli kerran tunnettu tekijä tietokilpailuissa. Jäin oikein miettimään, miksi tietokilpailutieto ei enää vedä. Syy ei ole Internet, vaan tuollaisten pistemäisten tietojen riittämättömyys. 

 

Valtavilla yleistiedoilla varustettu lahjakkuus, joku valantehnyt puunhakkaaja tai vastaava, osaa ehkä luetella kuusi johtavaa bebop-muusikkoa, mutta ei oikein tiedä, mitä tämä outo musiikki on ja mikä on sen suhde muuhun musiikkiin.

 

Kouliintunut ihminen, joka on oppinut toisilta ympäriltään tai viisaasti opiskellen, löytää metsästä pois ja kertoo vielä oikeansuuntaisen kuutiomäärän ja havaittavan ympäristörasituksen. Minulle ”metsä” oli yksityisoikeus eli omaisuus, velat, sopimukset ja myös perhe ja perintö. Viisas opettaja määräsi laudatur-tenttiini muun ohella Arnholmin Yksityisoikeuden, melkein kaksi tuhatta sivua norjaa. Harvoin olen niin paljo oppinut. Nämä piti lukea yhtä lyytiä. Aloin ymmärtää, että siviilioikeutemme oli saksalaisten harrastamien ”yleisten näkökohtien” värjäämää ja että myös Suomessa kiitettiin kehnoakin kirjallisuutta. Kalle, Valle ja Palle tunnetaan nykyisin nimillä Tupu, Hupu ja Lupu. Opin sen 1938 painetusta Seura-lehdestä. Kolmosten äiti oli Akun serkku Sanelma.

Koulu 100

 

 

Kauhavan Keskikoulu, myöhemmin Kauhavan keskikoulu ja lukio, sitten Yhteiskoulu, täyttää huomenna lauantaina 100 vuotta. Kerran pidin siellä puheen jossain juhlassa. Pätevän oloiset kuulijat eivät näyttäneet ymmärtävän sanaakaan. Olin hyvillä mielin. Jokin oli mennyt eteenpäin.

 

Sanoin silloin ja lähetän nyt sellaisia terveisiä, ettei koulussa opeteta asioita. Siellä opetetaan oppimista. 

 

Palattuani tuolta matkalta ystäväni Harald kertoi olleensa puhumassa oman gymnasiuminsa 1000-vuotisjuhlassa. Katsoin kirjasta. Tuo koulu ei ollut siinä maankolkassa edes erikoisen vanha. 

 

Oman kouluni ensimmäisissä ylioppilaissa oli sitten Alli, joka minulle opetti kirkkohistoriaa ja latinaa. Opi molempia hanakasti. Ja 1920-luvun opettajissa oli kolme, jotka minullakin olivat opettajina, ja lisäksi kaksi, jotka merkittiin kummeikseni sylikummini ohella. He asuivat samoissa huoneissa, joihin oma perheeni muutti 1948.

 

Koulun historiassa vaietaan hienotunteisesti siitä, mikä pakko oli perustaa meillekin koulu, vaikka Lapualla oli jo, ja siellä käytiin menestyksellä. Epäilen syyksi, että maanviljelijät vastustelivat ja vähäisempi väki piti keskikoulua seudun tarpeita ja tulevaisuutta ajatelle ihan välttävänä. Ilmasotakoulu saattoi muuttaa tunnelmia. 

 

Vahinko että henkilönpalvonta on mennyt muodista. Paikkakunnaltamme Näykin pojat ottivat sukunimekseen Alanen. Ellen muista väärin, sieltä tuli neljä professoria samasta sukupiiristä, ja myöhemmin lisää. Yksi kirjoitti Etelä-Pohjanmaan historiankin.

 

Minä oli puikahtamassa saamaan oppia myös valtameren takaa, mutta se ei sitten toteutunut. Sen sijaan matkustelin lukiolaisena Euroopassa, vaikka Interrailia ei vielä ollut. Keinona oli peukalokyyti.

 

Kaikki sinänsä hyvä on minun elinaikanani Suomessa viisitoistakertaistunut, siis esimerkiksi ravitsemus, terveys ja usein mainittu hyvinvointi. Vaikka kansakoulu on kaiken perusta ja maata määrää sama periaate kuin pyramideja, nimitäin että perustukset ovat tärkeimmät, kiinnittäisin tässä huomion vähemmän kuuluisiin oppikouluihin, joita siis sijaitsi etenkin kirkonkylissä ja rautatien määrittelemissä kauppaloissa. 

 

Ihan kiusallani ja siksi, että Matti Kuusi ja muutamat muut akateemikot ovat kirjoittaneet iin paljon kuuden tai kahdeksan kaupungin klassillisista lyseoista salaisena voimavarana, väitän vastaan. Kyllä ne ovat nämä helpommin ja useamman lähestyttävät yhteiskoulut, joita saamme kiittää paljosta. Ja siinä kiitämme opettajia.

 

Olen miettinyt sitä vuosikymmeniä. Kirkonkylässä muodollisesti epäpätevänä opettajan kolmekymmentä tai neljäkymmentä vuotta. Se vaatii kuulkaa vakaumusta. Ja olihan meillä niitäkin, joiden opinnot, auskultoinnit ja ennen kaikkea huima pedagogia olisivat olleet kuva juttu suuripien kaupunkien eliittikouluissa. Ajattelen sellaisia maistereita kuin Märtä M. ja innostajia kuin lopullisesti filosofian ylioppilaan arvoon jäänyt suuri innostaja Aulis K. Ja sitten nuoremmissa vaikka mitkä määrät näitä uraputkesta kieltäytyneitä, joille sopiva sija isänmaassa ja pätevä viranhoito olivat päämäärä, eikä suinkaan joutavan jäljillä juokseminen. – Kohotan maljan. Jota Juppiter suosii, hänestä tulee opettaja, tiedon kierrätystalouden moottori.

Rahaa hoitajille

 

 

Lääkärien palkan alentamista ei ole ehdotettu. Hoitajien uudet palkkavaatimukset voivat aiheuttaa kohta työtaistelun.

 

Mielikuvat menevät hankalasti sekaisin. Suhteellisen lähellä kuollaan pommituksiin ja piirityksiin. Meillä pelätään vanhanaikaista sotaa. Vaadi siihen sitten tuntuvia palkankorotuksia.

 

Valitettavasti kysymys ei ole asioista, vaan asioiden markkinoinnista. Kun en näe veroja palkkioina enkä rangaistuksina, oma tuntumani on, että hoitohenkilöstön palkkoja pitäisi nostaa erittäin tuntuvasti. Nyt vaadittu korotus ei ole riittävän suuri.

 

Monissa kommenteissa näkyy taustalla vanha kysymys, mistä raha tulee. Vastausehdotus taitaa edelleen olla: kansan selkänahasta. Sekä kysymys että vastaus ovat vääriä. Raha on mittari.

 

Taiteelliset tuttavani eivät koskaan ymmärtäneet, että raha ja pääoma eivät ole sama asia. He kirjoittivat näytelmiä, joissa vararahasto sijaitsi kamarissa sängyn alla. Sieltä porvari haki kultarahoja halutessaan taas jotain tarpeetonta. Yritin ennen selittää, että ”rahasto” on kirjanpidollinen termi, kuten ”poisto” tai ”siirtosaatava”. 

 

Aivan yhtä hupsua on sanoa, että jokin ”kysynnän ja tarjonnan laki” määräisi jonkin ammattikunnan palkat. Muistan kun omana aikaani korkeimpien oikeuksien jäsenten palkat kaksinkertaistettiin. Ei siinä ollut kysymys kysynnästä eikä tarjonnasta. Presidentti Curt Olsson toisti minulle vanhan sanonnan, että tuomarin pitäisi olla niin rikas, ettei hän viitsi varastaa eikä ottaa lahjuksia. Jotkut sanoivat että korkea tuomari ei saisi hankkia välimiesoikeuksista eli siis vapailta markkinoilta vuodessa enempää rahaa kuin saa virastaan vuodessa.

 

Mannerheim-risteihin liittyi erittäin huomattava rahapalkkio. Eräältäkin palkitulta meni kolmatta viikkoa juoda me rahat kavereiden kanssa Imatran Valtionhotellissa. Joku toinen sai sillä rahalla äidille tai vaimolle sievoisen mökin.

 

Ku olen tämän asian tutkinut, tiedän että Suomessakin oli tsaarin aikana se järjestelmä, että esittelijäkin ajoi töihin valjakolla kaupunkitalostaan. Palkka kaksinkertaistui aina kun sai ylennyksen, eikä veroja oikeastaan ollut. Sotien jälkeen korkeilla tuomareilla ei ollut varaa syödä rouvan kanssa ravintolassa yhtä kertaa kuukaudessa, ja verohuojennus- eli aravatalot täyttyivät Tapiolassa näistä miehistä, he kun olivat samassa tuloluokassa kuin oppikoulun opettajat. Sairaanhoitajalle sanottiin palkasta puhuttaessa, että mene naimisiin lääkärin kanssa. Monet ottivat onkeensa. Ja tunsin lääkäreitä, jotka ostivat henkilöauton käteisellä; leikkauksista sai merkittävät rahat palkan lisäksi. Kirurgi sai, hoitaja ei.

 

Nyt olemme tilanteessa, jossa hyvä hoitaja on tärkeämpi kuin huono lääkäri. Sen pitäisi näkyä jossain, kun meillä on julkiset sairaalat. Kaliforniassa minua hiukan kauhistutti, että marketeissa oli hanttihommissa yliopisto professoreita. Jos sattui olemaan omainen vakavasti sairaana. Ja tälläkin hetkellä minua viisi tai kymmenen vuotta vanhemmat luennoivat. Ei oikein ole eläkettä. Kysymys on siis toimeentulosta.

 

Mikä neuvoksi? En tiedä. Sen uskon, ettei hoitohenkilökunnan elämä ole sellaista kuin sen pitäisi olla. Se on myös kansanterveydellinen ongelma.

Vastauksia kysymykseen

 

 

En vastaa mielipiteistäni. Minusta ei olisi koskaan tullut intellektuellia, koska aika harvoin kannata omia tulkintojani.

 

Eli: hallinto todella on välimatkojen ja niiden taittamisen tekniikan funktio. Hallinto vaatii rahaa eli veroja ja tulleja, Parhaassa tapauksessa hallinto tuottaa turvallisuutta eli armeija ja poliisin. Aina on ollut alueita, joissa hallinta myös tasaa tavaraa. Esimerkiksi Roomassa valtio elätti useimpia Rooman kaupungissa asuvia. Nykymaailmassa on pyrkimystä pitää köyhiä ruuassa ja kohtalaisen terveinä, ja maksajina ovat varakkaat.

 

Aasian puoli vuosituhatta Silkkitietä tulleet hyökkäilyt ulottuivat lopulta aika lähelle Atlanttia. Mullistava tekniikka oli hevonen eli taito ratsastaa ja ampua jousella ratsailta. Mongoleja ei nähtyä kovin pohjoisessa, koska täällä on liikaa puita ja soita.

 

Maailman ensimmäinen ”osakeyhtiö” oli temppeli, myöhemmin vain kirkko. ”Osakeyhtiön” ajatus on konkurssikelpoisuus. Kun järjestö menee nurin, osakkaat menettävät vain osuutensa, mutta voivat jatkaa elämää ja toimintaa muilla keinoin. Tätä pidettiin hitaiden yhteyksien maailmassa liian vaarallisina, Kristillinen kirkko syntyi hautausapuyhdistyksinä. Ne keräsivät rahaa ja ostivat tontteina tarpeetonta maata syvältä rakentaakseen tunneleita kuolleille. Niin syntyivät katakombit, joiden venttiileinä alkoi näkyä kirkkoja ja muita palvontahuoneistoja.

 

Kristinusko oli aluksi heikko esitys verrattuna esimerkiksi mitralaisuuteen, mutta sen taloushallinto osoittautui erinomaiseksi. Ennen pitkää Vatikaanissa oli enemmän rahaa kuin keisarilla ja Pietari peningit eli henkivero tuottivat lisää. Vastaavasti kirkko huolehti sairaaloista (hospitaalit) ja kouluista. Uskonpuhdistus liittyi monin sitein uuteen ulkomaankauppaan eli löytöretkiin, jotka tuottivat liikaa hopeaa ja kultaa.  Protestanttisten maiden kauppakomppaniat (osakeyhtiöt) menestyivät.

 

Se oli suuri hetki, kun löytöretkeilijä kahlasi Tyyneen valtamereen ja julisti sen kuninkaalleen kuuluvaksi. Siitä alkaen alue sinänsä nähtiin tavoittelemisen arvoisena. Piti hallita esimerkiksi Intiaa tai Afrikkaa.

 

Ydinoivallus opittiin johtamaan vasta nyt 2000-luvulla sähköisessä maailmassa jo toteutetusta verkkomallista. Kalat pyydystää verkko, eivät verkon reiät. Ratkaisevia ovat hubit eli verkon solmut. Ja nämä uudet verkot ovat kolmiulotteisia eli eräänlaisia katiskoja. Ei kannata valloittaa luotoja, vaan vetää pyydyksiä sikin sokin niiden väliin. Trooli on tehokas keksintö.

 

Putinin joukko tavoittelee samaa kuin Hitler, elintilaa ja oikeaa rotua. Elintilaa halutaan lännestä, nyt Ukrainasta ja oikea on isovenäläisittäin nähty slaavilainen ”rotu”. Termi natsismi muuten tarkoitti kansallismielisyyttä; puolue määritteli itsensä kansallissosialistiseksi.

 

Tilanne on outo, koska Venäjällä on selkänsä takana neljännes maapalloa melkein tyhjillään. Slaaveja siellä Siperiassa ja Keski-Aasiassa tosin on vähän.

 

Kiina ja EU eivät kuulu samaan ryhmään kuin Venäjä ja USA. Venäjällä hallinto ei ole koskaan toiminut. USA toteutti kaikkien kummaksi toimivan valtioliiton. EU ei pyri valtioksi eikä siitä ole sellaiseen. Nato ei ole valtio. YK on menettänyt pahasti merkitystään. Verkkomalli muun on peräisin pankki- ja pörssijärjestelmästä. Siihen Putin kaatuu. Arvatkaa huviksenne, mitä maksaa yksi ohjus, yksi Suhoi, yksi klooriammus, yksi atomipommi. Ja miten kiinnostavia ne ovat investointeina.

Kysymys vastaukseen

 

 

Kun ukrainalaiset ovat noin hyviä, miksi venäläiset eivät ole?

 

Kysyn huomauttaakseni, että ”Venäjä” ja ”venäläiset” ovat mahdollisesti sellaisia sanoja, ettei järkevä keskustelu ole oikein mahdollista niitä käyttäen.

 

Tällä hetkellä Ukrainaa määrittää yhtenä tekijänä kieli. Jos jostain (ehkä Kanadan siirtolaisista) tempaistaisiin vain ukrainaa osaava, venäläinen ei ymmärtäisi hänen puheestaan paljonkaan eikä hän venäläisen. Käytännössä Ukrainan kaupungeissa ollaan kyllä hyvin laajasti kaksikielisiä. Huono vertaus voisi olla syväsavolaisen kyky ymmärtää Nortamo-seurassa Raumalla puhuttua murretta.

 

Tämä ei ole asiayhteys hakautua vaikeaan ja värjäytyneeseen kysymykseen, mikä on kieli ja mikä murre.

 

Haen vastausta ensimmäisen rivin kysymykseen. Tilanne ole kenenkään syytä eikä ansiota. Venäjän tunnetut ongelma eivät ”johdu” mongolivallasta eivätkä Neuvostoliitosta. Ilman Putinia sotaa ei olisi tullut – näin kai on, mutta tuo ajatus sopii paremmin seuraleikkiin kuin syiden etsimiseen.

 

”Venäjästä ei tule demokratiaa”, sanoo moni asiantuntija. Tuo ajatus on todistettavasti väärä. Se kuitenkin kuulostaa uskottavalta. Koirasta ei tule kissaa. Mutta liskoista tuli lintuja kerran ja linnuista ihmisiä. 

 

Vähän täsmällisemmin: muutos tarkoittaa niin monia, osittain toisensa kumoavia valintoja ja ehtoja, joita ei tällä hetkellä ole olemassa, että tuo lause on viivojen jatkamista (lineaarista approksimaatiota). Se on oikea, jos kaikki vaikuttavat ehdot ovat näkyvissä ja ne kaikki toteutuvat. Esimerkki: olin yli 40-vuotias, eikä kukaan ennustanut eikä arvannut joka taskun kännykkää eli langatonta matkapuhelinta. Olin yli 30, kun kukaan ei arvannut, että vatsahaavan (ulcus) voi parantaa.

 

Jättäisin käyttämättä sanaa ”demokratia”, koska se ei täytä järjellisyyden alkeita. Vertaa sanaan ”kapitalismi”. Onko se oppi vai ilmiö? 

 

Väitteeni: monille ihmisille parahultainen yhteiskunta, sellainen kuin Suomi, on maantieteen, tekniikan ja historian tulos. Ihmisillä on aika pieni osuus. Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat ovat liian isoja. Niitä ei voi järjestää eikä hallita. Kun näin on, käytännössä on turvauduttu mielikuviin eli mainontaan. 

 

Rooman valtakunta ei olisi tuhoutunut, jos joku olisi ajoissa keksinyt mopon ja perämoottorin. Maantiet olivat hyviä ja vesireitit käyttökelpoisia.

 

Ukraina kehittyi 20 vuodessa valtavasti. Ihmiset osoittavat nyt käyttäytymisellään, että näin kävi. Ennen opetettiin koulussa, että on Iso-Venäjä, Valko-Venäjä ja Vähä-Venäjä. Isovenäläisyys voi tietenkin muuttua. Kauppakorkeakoulussa opetetaan, miten maan voisi saneerata. Esim. rönsyt myyntiin, kuten koko Aasian puoleinen alue ja Kaspian meren seutu. On halvempaa ostaa kuin varastaa. Jos tahdot jalokiviä, et varmaankaan tarvitse omaa kaivosta.

 

Pankaa johtajat kiertoon. Pakollisen eläkeiän rinnalle pakollinen viiden vuoden vilttiketju. Varokaa turvallisuuspoliisin miehiä. Kekkonen oli. Firman nimi oli silloin Etsivä keskuspoliisi.