Joka ainoa asiallinen investointisuunnitelma tai yhteenveto maanpuolustuksen näkymistä on tietysti historiaa. Useimmiten kysymys on luotettavaksi luultujen äskettäisten tietojen heijastamisesta tulevaisuuteen. Hyvä tapa on lineaarinen. Jatketaan vain kehitysviivoja. Tulos on luultavasti käyttökelpoinen ja varmasti valheellinen. Samooin toimii osakkeenostaja ja asunon hankkija.
Jo huominen päivä on niin monen tuntemattoman muuttujan yhtälö, ettei se ole ratkaistavissa.
Tätäkin pohdin lukiessani kirjaa, josta tulee tälle palstalle pian yhteenveto – mainio yhdistelmä poliittista historiaa ja kulttuurin käänteitä kylmän sodan analyysinä. Otin taas esiin E. Friedellin kulttuurihistorian katsoakseni sitaatin.
Sensaatiomaisen hyvin kirjoittavan ja ajattelevan ihmisen kirjoittamaa historiaa lukee todella mielikseen, ainakin jos se on vanhentunut. Ajattelen että tällainen kirjoittajan oman ilmoituksen mukaan valheellinen tarina eli pitkä essee on ruokaisampi kuin väitetysti tosiasioihin perustuva selvitys.
Friedell hyppäsi ikkunasta, kun SS-miehet olivat portaassa tulossa. Hän oli Wienin juutalainen, ja vuosi oli 1938. Suurteos jäi sitten sodan jalkoihin eli tunnetuksi vain Saksassa ja Itävallassa ja ylistetyksi vain Pohjoismaissa. Hitlerin maissa se kiellettiin välittömästi juutalaisen kirjoittamana. Käännös englantiin on, mutta sitä ei lueta. Ei ehkä ole aihettakaan.
Jokseenkin ikävä tapani on jäädä miettimään, mitä mielestäni aivan erinomaisia oivalluksia Suuresta vallankumouksesta ja Napoleonista, romantiikasta ja keskiajasta ja kymmenistä muista asioista esittänyt kirjoittaja olisi kirjoittanut 1948 tai 1958.
Uuden ajan kulttuurihistoriaa lukiessa on suomennettava suomennosta. Työhän on tunnetusti erinomainen, mutta kirjoittaja on käyttänyt taajaan sellaisia sanoja kuin ”ajanhenki” ja jopa ”maailmanhenki”. Mitä muuta kuin hegeliläisyyden toistoa kirjoittaja on ajatellut, jos mitään, on arvoitus.
Tämän kirjoituksen kuva on osa hankettani juhlistaa Sarjakuvat -kirjamme (Kaukoranta – Kemppinen) 50-vuotispäivää, joka on käsillä. Kuvan sarjakuvahahmo innosti minua ja tietääkseni joitakin muita myöhemmin hiukan aikuistuneita 1960-luvun puolella. Phoebe Ajanhenki vähissä ketineissä.
Friedell-ajatukseni ei ole omani. Hän kirjoitti kirjan ”Aikakoneen paluu”, jossa hän vierailee tulevaisuudessa; innoittajana on ollut H.G. Wellsin ”Aikakone”. Kumpikaan mainituista teoksista ei mielestäni kärsi kehumista. Friedellin teosta ei tietääkseni ole juuri käännetty, mutta saksaksi se löytyy myös e-kirjana.
Friedell kirjoitti historiansa kuvauksena pandemiasta. Kirjan kolmas luku on otsikoltaan ”inkubaatioaika”, joka tarkoittaa nimenomaan ruton eli mustan surman tarttumista ja puhkeamista.
Kirja ilmestyi 1927 – 1931 eli ennen Hitleriä ja Stalinia. Metafora eli kielikuva ”rutto” alkoi hahmottua Stalinista ehkä 1936 ja Hitleristä ehkä 1941. Valistunut vastustaja saattoi noihin vuosiin asti vielä ajatella, että meneillään on tunnettu historian kulku. Teollinen murhaaminen oli uusi asia.
”muu maailmankaikkeus on onnellinen, paitsi maapallo. Täällä on ihmisiä.”















