Valetta

 

Joka ainoa asiallinen investointisuunnitelma tai yhteenveto maanpuolustuksen näkymistä on tietysti historiaa. Useimmiten kysymys on luotettavaksi luultujen äskettäisten tietojen heijastamisesta tulevaisuuteen. Hyvä tapa on lineaarinen. Jatketaan vain kehitysviivoja. Tulos on luultavasti käyttökelpoinen ja varmasti valheellinen. Samooin toimii osakkeenostaja ja asunon hankkija.

 

Jo huominen päivä on niin monen tuntemattoman muuttujan yhtälö, ettei se ole ratkaistavissa.

 

Tätäkin pohdin lukiessani kirjaa, josta tulee tälle palstalle pian yhteenveto – mainio yhdistelmä poliittista historiaa ja kulttuurin käänteitä kylmän sodan analyysinä. Otin taas esiin E. Friedellin kulttuurihistorian katsoakseni sitaatin.

 

Sensaatiomaisen hyvin kirjoittavan ja ajattelevan ihmisen kirjoittamaa historiaa lukee todella mielikseen, ainakin jos se on vanhentunut. Ajattelen että tällainen kirjoittajan oman ilmoituksen mukaan valheellinen tarina eli pitkä essee on ruokaisampi kuin väitetysti tosiasioihin perustuva selvitys.

 

Friedell hyppäsi ikkunasta, kun SS-miehet olivat portaassa tulossa. Hän oli Wienin juutalainen, ja vuosi oli 1938. Suurteos jäi sitten sodan jalkoihin eli tunnetuksi vain Saksassa ja Itävallassa ja ylistetyksi vain Pohjoismaissa. Hitlerin maissa se kiellettiin välittömästi juutalaisen kirjoittamana. Käännös englantiin on, mutta sitä ei lueta. Ei ehkä ole aihettakaan.

 

Jokseenkin ikävä tapani on jäädä miettimään, mitä mielestäni aivan erinomaisia oivalluksia Suuresta vallankumouksesta ja Napoleonista, romantiikasta ja keskiajasta ja kymmenistä muista asioista esittänyt kirjoittaja olisi kirjoittanut 1948 tai 1958.

 

Uuden ajan kulttuurihistoriaa lukiessa on suomennettava suomennosta. Työhän on tunnetusti erinomainen, mutta kirjoittaja on käyttänyt taajaan sellaisia sanoja kuin ”ajanhenki” ja jopa ”maailmanhenki”. Mitä muuta kuin hegeliläisyyden toistoa kirjoittaja on ajatellut, jos mitään, on arvoitus.

 

Tämän kirjoituksen kuva on osa hankettani juhlistaa Sarjakuvat -kirjamme (Kaukoranta – Kemppinen) 50-vuotispäivää, joka on käsillä. Kuvan sarjakuvahahmo innosti minua ja tietääkseni joitakin muita myöhemmin hiukan aikuistuneita 1960-luvun puolella. Phoebe Ajanhenki vähissä ketineissä.

 

Friedell-ajatukseni ei ole omani. Hän kirjoitti kirjan ”Aikakoneen paluu”, jossa hän vierailee tulevaisuudessa; innoittajana on ollut H.G. Wellsin ”Aikakone”. Kumpikaan mainituista teoksista ei mielestäni kärsi kehumista. Friedellin teosta ei tietääkseni ole juuri käännetty, mutta saksaksi se löytyy myös e-kirjana.

 

Friedell kirjoitti historiansa kuvauksena pandemiasta. Kirjan kolmas luku on otsikoltaan ”inkubaatioaika”, joka tarkoittaa nimenomaan ruton eli mustan surman tarttumista ja puhkeamista.

 

Kirja ilmestyi 1927 – 1931 eli ennen Hitleriä ja Stalinia. Metafora eli kielikuva ”rutto” alkoi hahmottua Stalinista ehkä 1936 ja Hitleristä ehkä 1941. Valistunut vastustaja saattoi noihin vuosiin asti vielä ajatella, että meneillään on tunnettu historian kulku. Teollinen murhaaminen oli uusi asia.

 

”muu maailmankaikkeus on onnellinen, paitsi maapallo. Täällä on ihmisiä.”

Kansa lauloi

 

Kun tultiin asian viereen, olen hiukan tarkistanut ajatuksiani. Usein ylistämääni kirjallisuuden lajia ”essee” ei tarkemmin katsoen ole olemassakaan.

 

Pohjoismaiden paras esseisti oli Frans G. Bengtsson ja Suomen Yrjö Hirn. Toiseksi paras oli meillä Tuomas Anhava.

 

Termi tukeutuu vanhentuneeseen ajatukseen kirjallisuudentutkimuksesta. Jos puhe li kirjallisuudesta, mutta teksti ei ihan sopinut yliopistolla sinä vuonna vallinneisiin ajatuksiin ”tutkimuksista”, haukkumasanana otettiin käyttöön ”essee”.

 

Mutta kun esimerkiksi musiikin tutkimus on aivan O.K., koska musiikin rakenteet ja niiden käyttötavat ovat hyvinkin vaikeita, erikseen opeteltavia asioita, tuollaisen tekstin ja elämäkerran oikukkaana yhdistelmänä voi syntyä erinomainen essee-luonteinen teossarja, kuten Tawaststjernan erinomainen Sibelius-elämäkerta. Siinä taitelija ja hänen musiikkinsa on sovitettu aikakauden ja aikalaisten yhteyteen, mikä on epätieteellistä.

 

Josta johtuu mieleeni, että tuttavani Matti Suurpää, voisi kerskata todella pitkällä suvulla, koska esi-isä Lari Suurpää näkyy olleen Turun piispana ainakin vuonna 1501. Hänen täyskaimansa puolestaan opettaa professorina musiikkia. Ja Säkkijärvellä oli Suurpäälä, jossa ei kuulemma laskettu kevytmielisesti leikkiä sukunimistä.

 

Otsikon kirjasta olen sanonut tässä blogissa usein, että se ei ole poikakirja eikä seikkailukirja, vaan harvinaisen mainio historiallinen romaani, jossa sankarit vaeltavat myös idäntietä eli nykyisen Venäjän suuria jokia.

 

Ruotsalaisilla on tapansa. Harvinaisen pyykevä eversti kuuluu vastanneen sen laihan kuninkaan (Kustaa V) murahdettua everstistä, että onpa lihava:” Kuninkaallinen ruotsalainen kateus”, den kungliga Svenska avundsjukan.

 

Bengtssonilla oli sama ongelma kuin kirjoittajan loistavalla Carl Grimbergillä ja kirjoittajana oikein viihdyttävällä Herman Lindqvistilla, jotka hekin penkoivat menneisyyttä: he menestyivät ja saivat suosiota, mikä on Ruotsissa joskus suuri synti. Bengtssonkin oli vain vaivainen lisensiaatti eikä siis edes Lundin tohtori, vaikka olisi pitänyt.

 

Hän on tehnyt eläväksi ja ymmärrettäväksi historiaa enemmän kuin juuri kukaan ja harhautumatta omahyväiseen päähänpistojensa palvontaan, kuten saksalaisen Spengler ja britti Toynbee – ja taisi H.G. Wellskin luulla vakavissaan keksineensä viisasten kiven.

 

Aivan riittävä syy opetella hyvin ruotsia on hankkiutuminen käsiksi Bengtssonin esseevalikoimaan ”Silversköldarna” ja ”De långhåriga merovingerna”. Menneisyys elää niin että vinkuu. Frans G. kirjoitti asiantuntemuksella ja taidolla, johon The New York Review of Booksin ja The New Yoerkerin ja London Review of Booksin kirjoittajat yltävät vain harvoin. Itse Olof Lagercranz, sukupovea nuorempi mies, on pikkuisen puiseva ja piipittävä Bengtssoniin verrattuna.

 

Vertauskohdat ovat kovia. Friedell ja Elias Canetti olivat ”esseistäkä”, samoin tarkkaan katsoen W.G. Seebald ja – Voltaire. Ja Montesquiou. Ruotsista toinen hyvä, ihan muistiin: Alf Henriksson, jonka ”Antikin tarimoita” ei ole hetikään ainoa suurkulttuurin elävöitys ja joka oli Bengtssonin tavoin erinomainen kääntäjä, kaiken kukkurksi.

Paljain käsin

 

Kailas kirjoiti runon ”Paljain jaloin”. Se siitä. Armeijassa 60 vuotta sitten opetettiin, ettei sotilas saa kantaa kaupungilla naisseuralaisensa laukkua tai kassia. Vääpeli oli hyvä mies. Hän lisäsi omasta päästään: paitsi jos tyttö on kivityömies.

 

Luultavasti kysymyksessä on vanha hovietiketti. Oletteko nähneet kuvaa Mannerheimista tai Kekkosesta postipaketti kädessä? Ette ole. Jopa vierailevan valtionpäämiehen ojentama lahja siirretään saman tien adjutantille, joka antaa sen eteenpäin ja toimittaa talteen.

 

Presidentin ja professorin erottaa siitä, että ensin mainitulla ei ole korokkeelle astellessaan paperia kädessä. Se kyllä ilmaantuu tarvittaessa taskusta. Professori herättää luottamusta tuomalla lippusia ja lappusia ja pari kulunutta kirjaa kateederille.

 

Koska ne ajat ovat onneksi ohi, tohdin nyt tunnustaa, että itse käytin joskus halpahintaista temppua. Jostain syystä en jännitä esiintymistä, vaikka ehkä pitäisi. Kerrankin puhuin jossain lakimiespäivillä osittain ikäviäkin tuomarikunnassa ja eturivissä istui ainakin 12 mielestäni kohtalaisen vihamielisen oloista korkeimman oikeuden jäsentä, toisin sanoen esimiehiäni. Se taisi olla väitöskirjani aikaan, jolloin parikin korkeaa henkilöä vihjaisi minulle, että esittelijän on sopimatonta kirjoittaa mihinkään lehtiin ja etenkin julkaista väitöskirjaa.

 

Olin kähveltänyt edellisestä työpaikastani Otavasta käteviä postikortin kokoisia kartonkeja. Niitä muuten taitaa olla vieläkin. Suunnitellussa kohdassa ilman paperia pitämässäni puheessa Finlanda-talon isossa salissa otin tuollaisen kortin takkini taskusta, luin sitä hetken kulmiani rypistellen ja jatkoin sitten esitystäni. Uskottavuuteni koheni välittömästi. Yleisö ei voinut tietää, että muistilappuni oli aina tyhjä. Siinä ei siis lukenut mitään.

 

Tarpeelliset muistiinpanot ja rakenneratkaisut olin kirjoittanut vahakantisiin vihkoihini hyvissä ajoin ennen esitystä ja kerrannut tuokio sitten. Niinpä oli helppo sanoa, että kuten Koschaker sanoo teoksessaan (oikeushistoriaa saksaksi) sivulla sejase (saksaa), minkä Pardessus kiistää perustellusti teoksessaan tuojatuo (ranskaa), sivulla 712, toinen osa, niin…

 

Eräs ystäväni, kansainvälinen kuuluisuus kapellimestarina, mainitsi kerran, että hänellä on nuottikirja eli partituuri aina edessään, mutta orkesteria varten, koska hän opettelee isonkin teoksen ulkoa ennen kuin aloittaa harjoitukset. Katsoinkin joskus tarkasti.  Hän käänteli sivuja milloin eteenpäin, milloin taakse, mutta aina lennokkaasti. Moni kuuluisa pianisti – ei kuitenkaan Horowitz – pelaa aina flyygelin ääressä nuottien kanssa, vaikka käsitykseni mukaan jo sormitusten takia ulkoa osaaminen on välttämätöntä.

 

Mutta olem itse istunut kuuntelemassa, kun huipputaiteilija unohtaa. Useimmiten he selviävät takaisin kärryille hiukan fuskaamalla. Silloin en ollut paikalla, kun A. Cortot kuulemani mukaan unohti kaksi kertaa Schumannin pianokonserton finaalissa sama kohdan, ja kipitti vanhan miehen kankein säärin kulisseihin kiroilemaan – palatakseen soittamaan sen sankarillisesti loppuun.

 

Kun aloitin työelämäni maaliskuussa 1964, olin ylpeä isäni vanhasta salkusta, jossa eväsvoileipiä. Maisteri Suurpäällä oli lihava mahasalkku, jollaiset olivat muotia ennen James Bond -henkisiä attasealaukkuja. Mutta myös asianajajat hankkivat asiapullosalkulle ylioppilaspojan kantajaksi. Mielestäni salkun kantaminen on olennainen osa mille tahansa alalle harjoittautaumista.

Jättiläiskääpiöt

 

Kahden edellisen kirjoituksen kätketty kysymys oli, eikö keskustapuolue ole riittävän radikaali ja mahtaako populismi olla aikamme suuri, tuhoutuva aate. ”Kansa” ja ”kansallisuus” villitsivät ihmisiä kahteen maailmansotaan. Kommunismi / sosialismi eivät sinänsä aiheuttanet suursotia, koska käytäntöä ajatellen etenkin Marxiin liitetty ideologia kaatui jo Pariisin kommuunina 1871. 

 

Tehtaan siirtäminen on hidasta ja kallista. Kaupungin siirtäminen on lähes mahdotonta. Kansanryhmien ja kielialueiden rajat määräsi 10 000 vuotta maanviljely ja sitä ennen paikallinen kasvillisuus ja riista.

 

On outoa, että esimerkiksi suomalaisista ja suomen kielestä puhutaan sivuuttaen suot ja kuuset. Eri aikoina tänne on vetänyt ihmisryhmiä kala, joka on proteiinin lähteenä ja kauppatavarana verraton säilymään, liha, jopa vilja ja turkikset. Vastaavasti tulijoita on ollut neljästä ilmansuunnasta. Mahdollisesti jääkauden lopullakin avoimena ollut Jäämeren ranta houkutteli kalastajia ja hylkeenpyytäjiä. Pohjoisimmasta Lapista ja Pohjois-Norjasta on yllättäen hyvin varhaisia metallilöytöjä. Enontekiöllä asti on soista löydetty järeää puutavaraa; sillä seudulla ei tätä nykyä kasva mäntykään.

 

Yllättäen huomasin merkintöjä keskiajalta suorasta turkiskaupasta ”Suomen” ja kukoistavan Lontoon kesken.

 

Maantieteen ja siis myös kauppareittien ja vesiväylien ylivalta on ehkä juuri muuttunut. Kun skandinaavit olivat kehittäneet uskomattoman merikelpoisen mutta myös ahtaisiin jokiin soveltuvan limilaudasta rakennetun pitkäveneensä, Sisiliassa asti oli kohta normanneja kuninkaina. Gotlannista on tehty määrällisesti aivan tavattomia löytöjä. Rahakätköissä on säilynyt bysanttilaista ja arabien hopearahaa todella paljon. Reitti on siis ollut nykyisen Venäjän suuria jokia Väinäjoelle ja keskeinen kauppapaikka tarunhohtoinen Bolgar (Bulgar – Volgan ja Kaman yhtymäkohdassa).

 

Meri- ja rantarosvous se on todellista etätyötä. Kaupankäynnin muodossa sitä harjoitti täällä Hansa-liitto. Huvittavaa kyllä, sanat ”hansa” ja ”kansa” näyttävät olevan juuriltaan sama joukkoa koskeva ilmaus, meillä muinaisgermaaninen laina.

 

Hiukan samalla tavalla kuin kuninkailla ei ollut vakinaista palatsia, vaan he kiersivät tarpeiden ja mielennousemien mukaan, oli ”valtioita”, joilla ei ollut välttämättä aluetta. Kauppaliittojen lisäksi ritarikunnat saattoivat olla ninkin vahvoja, että panivat jopa kuninkaan panssaripaidan rapisemaan, kuten Temppeliherrat tai Saksalainen ritarikunta. Erittäin suurta valtaa käytti kirkko Roomasta käsin ja samoin sen järjestöt, kuten sääntökunnat.

 

Entä jos ajatus maasta ja kansasta on teknologian myötä vanhentumassa. Entä jos voisin perustaa kavereitteni kanssa adaptiivisen valtion tai olla yhdessä asiassa suomalainen, toisessa ruotsalainen ja kolmannessa Fär-saarten uskollinen poika?

 

Federalismi ja unionit ovat silmin nähden kovilla eri puolilla maailma, ja idässä nouseva kovan valvonnan yhteiskuntamalli on aivan liian kallis ja lisäksi haavoittuva.

 

Kirjoitan tässä jättiläiskääpiöistä, koska pelkään Tolkienin tekijänoikeuksien omistajia. Voivat olla vihaista väkeä. Ei siis puolituisia eikä hobitteja tähän yhteyteen, vaan muuten vain vähäistä väkeä mielikuvituksellisesti yhteen liitettynä.

Etävaltio II

 

Maantiede on se ongelma. Nyt meillä on yllättäen uutta tietoa välimatkan poistavista virtuaaliyhteyksistä. Tiedämme, että jossain asiassa ne toimivat erittäin hyvin ja jossain erittäin huonosti.

 

Vallitsevat tuulet ja maantieteelliset välimatkan olivat syy, jonka vuoksi valtava Amerikka ja suurin osa Afrikkaa jäivät tuntemattomiksi muun muassa roomalaisille, joilla kuitenkin oli harvakseltaan kontakteja jopa Kiinaan ja Intiaan.

 

Kielestä tehtiin suuri numero vasta hiljan. Lukutaitoa edisti ensin armeija. Ennen sitä parsittiin kasaan yleiskieli. Hanketta edisti Ranska. Kauan sitten Rooman keisarikunnassa oli ollut ehto, jota nykypäivä ei selvittäisi. Poliitikkojen oli osattava kirjoittaa elävää, käsitettävää ja virheetöntä kieltä. Tästä suoriutuivat jopa useimmat keisarit. Joitakin vuosisatoja myöhemmin Kaarle Suuri ei osannut lukea ollenkaan, ainakaan hyvin.

 

Vielä I maailmansodassa Englannin eteläosista ja Skotlannista tulleet sotilaat eivät ymmärtäneet toistensa puhetta. Tänäkin päivänä yläsaksan svaabi ja Hampurin seudun alasaksa voivat olla ongelmia myös saksalaiselle. YouTube tarjoaa hyviä näytteitä skotlantilaisen puheesta. Moni on kokenut tämän luonnossa: ei ymmärrä. Itse olen joutunut opettelemaan vahvasti skoonelaisen ruotsin ymmärtämistä. Se ei ole aivan helppoa.

 

Yksi maailman muuttumisen mitta on, että tuon sodan aikana englantilaiset ja ranskalaiset maailman johtajat tarvitsivat tulkin keskusteluihinsa. Vielä sellainenkin poikkeuksellinen valopää kuin Churchill kykeni vain vaivoin saamaan suustaan ymmärrettävän lauseen ranskaksi. Latinahan hänellä oli erittäin sujuva, kuten kuuluikin. Meillä Suomessa korvaan sattuu Kekkosen englanniksi puhuma. Tulee vähän hiki, häpeästä. Ja tankerovitsit on unohdettu. Poikkeuksellisen lahjakasta Ahti Karjalaista pilkattiin hänen aivan alkeellisesta englannistaan.

 

Asian tekee ajankohtaiseksi Kiina. On vaikea nähdä, miten onnistuu heidän suunnittelemansa maailmanvalloitus, elleivät he siirrä pelkkään juhlakäyttöön kirjainmerkkejään ja palaa käyttämään esimerkiksi mandariinin kiinaa nykyisten yli kymmenen kielimuodon sijaan. Maailmankielenä ranskan korvannut englanti on onneton valinta. Eivätkä edes amerikkalaiset itse huomaa, että Trump puhui alkeisenglantia, koska suuri osa hänen äänestäjistään ei saa omin neuvoin selvää veroilmoituksesta. Englannissa  poliitikot, myös B. Johnson, puhuvat luokkakantaista kieltä, joka ei ole ”Oxfordin englantia”, vaan paljon ymmärrettävämpää yläluokkaista kieltä.

 

Tietääkseni Mao, Stalin ja Hitler kukin kohdallaan ymmärsivät vain äidinkieltään, jota Stalin puhui koko ikänsä aika reippaalla korostuksella, eivätkä he olleet käytännössä koskaan käyneet ulkomailla. Meillä raukoilla oli toisin. Mannerheimille saksa oli neljäs tai viides vieras kieli, ja Risto Ryti opiskeli määrätietoisesti englannin ja oppi käyttämään sitä sujuvasti ja jokseenkin virheettömästi ja nuorena. Rouva Gerda opetti englantia halukkaille. Ja Mauno Koivisto siis oli perehtynyt alkukielillä hyvin Venäjän ja Ranskan korkeakirjallisuuteen.

 

Miksi saarnaan etävaltion edistämästä kielitaidosta ja luetun ymmärtämisestä? Siksi että vastaus sinun ja läheistesi elämän pituudesta ja laadusta syineen on jo esitetty ja painettu. Tehtäväsi on löytää tuo aivojesi ja sielusi pienoiskartta ja ymmärtää, mitä siinä sanotaan. Oletko jättiläinen vai kääpiö? – Valinta on omasi.

Etävaltio I

 

Historiaa ei pitäisi miettiä historian ehdoilla. Silti se on edelleen suosituin tapa.

 

Osa suurimmista katastrofeista on johtunut siitä, että alueiden olot ja käytettävissä olevat keinot ovat olleet järkyttävästi eri paria.

 

Esimerkki: ensimmäisen maailmansodan mielettömät tuhot ja kärsimykset hahmottuvat teollistumisen aiheuttamien perusmuutosten ja sosiaalisen järjestelmien eroina.

 

Teollisuus, kuten rautatiet, koneet ja tykit olivat ajan tasalla mutta järjestelmät 100:n – 150:n vuoden takaisia. Näkyvin vika oli päätöksenteon ja niiden toteuttamisen täydellinen toimimattomuus.

 

Parhaassa työiässä olevia ja siis taloudellisesti tärkeimpiä ihmisiä kuoli yli neljä vuotta kymmeniä tuhansia päivässä. Eräs uskottava laskentatapa perustuu lukuun 10 miljoonaa sotilasta ja 50 miljoonaa siviiliä.

 

Venäjällä hallitsi tsaari, siihen tehtävään säpsähdyttävän kykenemätön Nikolai II, Saksassa pieni joukko lihavia sotilaita, Ranskassa pari kerran poliittisesti valittua päällepäsmäriä, kuten Clemenceau, ja Isossa Britanniassa sotilaiden tehokkaasti kiristämät poliitikot, pitkään Lloyd George.

 

Tuloksena oli kaksi diktatuuria, Neuvostoliitto ja Saksa, josta ensin mainittu osoittautui perinpohjaisemmaksi. Tuon saa lukea myös julmemmaksi, omia ja vihollisia kohtaan. Saksan päämääriä jarrutti kummallinen kyvyttömyys organisoida maata. Natsien hallinnon johtava piirre oli sekasortoisuus ja sattumanvaraisuus. Parhaan tuloksen rahassa mitaten sai ehkä Yhdysvallat, jonka järjestelmä muotoutui sekä hajautetuksi että markkinointivetoiseksi. Hiukan liioitellen: molemmat maailmansodat olivat USA:lle loistavia liiketoimia erinomaisten investointien ansiosta. Saksan yhteydessä tulee mieleen usein käytetty ”luova tuho”, kun taas Stalinin kirjaama voitto sisälsi kaiken sen, mikä sitten tuhosi Neuvostoliiton. Suomelle sodan häviäminen oli onnenpotku. Puuttunut koherenssi eli johdonmukaisuus löytyi Karjalan metsistä.

 

Ajatelkaa minun mielikseni, että Covid ja ympäristön muutokset olisi jätetty valtioiden tai kansalaisten yksityisasiaksi. Covid on ollut taudiksi lievä. Ympäristön tuhoutumisesta on sekin mielipidesuunta, ettei mitään erityistoimia edellyttävää ole tapahtumassa.

 

Ajatelkaa edelleen minun mielikseni, että Covid on tai olisi voinut olla vakava taloudellinen ja yhteiskunnallinen ongelma ja että ympäristössä havaitut ilmiöt ovat vähintään saman tason kysymys kuin tupakointi eli ennen pitkää monille vaarallisia.

 

Näin päästään takaisin sotiin. Uusiin ongelmin voi vaikuttaa vain ”koko maailman” voimin. Ja sellaiseen meillä ei ole järjestelmää. YK ei toimi. EU ei toimi. Ja kansallisvaltioiden toimet eivät riitä.

 

Johtopäätökseni: näissä asioissa on käsillä poliittinen kriisi. Kiinalaiset luultavasti tietävät itse, että itä-saksalainen systeemi ei toimi. Jos toinen puoli kansaa vakoilee toista puolta kansaa, siitä kärsii välttämätön infra. 

 

Itsehallinto eli tässä yhteydessä parlamentaarinen demokratia on ovela tapa verottaa. Mahdollisimman suuri osa hallintokuluista siirretään kansalaisten eli veronmaksajien kustannettavaksi. [Jatkuu…]

Hiki

 

Kesä 1914 oli hurjan kuuma, kertoi isoisäni. Kesä 1939 oli epätavallisen helteinen, sanoi isäni. Päättelin, että kuuma kesä merkitsee sotaa.

 

Päätelmäni oli väärä. En ollut vanhakaan. Aloitin koulunkäynnin eli olin 6 ja vuosi oli 1951. Ilokseni löysin Ilmatieteen laitoksen sivuilta tiedon, että juuri tuo päivä 1.9. – koulut alkoivat ennen tuona päivänä – oli Länsi-Suomessa poikkeuksellisen lämmin, ja Huittisissa mitattiin 28,0.

 

Opettaja sanoi, että muistakaa lapset, että silloin kun te aloititte koulutienne, syksy oli harvinaisen lämmin. Minä päätin muistaa. Ilman eri päätöstä muistan, että opettaja salli istumisen oppitunnilla uikkareissa.

 

Saattaisin löytää muistamani konsertin perusteella polttavan helteen Jyväskylässä. Pyrimme jostain johonkin Kauppakatua pitkin ja vähän väliä pelastauduimme pankkeihin tai kauppoihin hetkeksi ilmastoitumaan. Sanoisin että se oli 70-lukua. Selvyyden vuoksi: en yleensä käynyt Jyväskylän kesässä. Se on erikoista, etten ole koskaan käynyt Kuhmossa, vaikka pidän erikoisesti kamarimusiikista. Ymmärrettävästä syystä kävin hyvin ahkerasti Savonlinnan oopperajuhlien esityksissä ja konserteissa. Sibeliuksen sinfonian sarja (Paavo Berglund ja Bournemouthin sinfoniaorkesteri) Kerimäen kirkossa on kai edelleen koko elämäni vaikuttavin konserttielämys. Tähän arvioon vaikuttaa kenties se, etten ollut tottunut kuuntelemaan isoa orkesteria erinomaisissa akustisissa oloissa. Kerimäen liian ison kirkon lehteri saattaa olla Suomen paras paikka, edellyttäen että kirkkosalissa on paljon väkeä.

 

Savosta lähdimme kerran hellettä pakoon kaupunkiin. Seisoimme koko perhe järvessä yleensä kylmässä vedessä eli Kokkoselän puolella ja totesimme, ettei muu auta. Talo, jossa silloin majailimme, oli muuttunut kiukaaksi, koska yläpohjissa oli käytetty kai maakunnalliseen tapaan hiekkaa. Sanoisin että se oli 70-luvun loppua.

 

Sään ääri-ilmiöistä: nimimerkki mukana ollut ja haavoittunut kertoi minulle, että Viipurissa satoi juhannuksena 1944 lunta. Ei paljon mutta kuitenkin. Kysyin vasiten toiselta, joka oli nimimerkki pakoon Viipurista juossut vänrikki. Hän vahvisti tiedon.

 

Muisti on peto. Se on kaikkiruokainen. Itse uskon nykyisin sellaiseen neurologiaan, että aivot kehittävät ja muuttelevat jatkuvasti kertomuksia, joiden sankarina on aivojen omistaja itse. Muistin täydelliseen epäluotettavuuteen on perinteisten filosofista syiden lisäksi siis fysiologiset syyt.

 

Johtavia käsitteellisiä ongelmia ovat esimerkiksi ne, että emme tiedä, mitä ’tietoisuus’ on, emmekä ole varsinaisesti perillä myöskään havaitsemisesta. Toisaalta kiinnostun biomekaniikasta, kun katson, miten alle kouluikäiset pikkutytöt kirmaavat lähes kelteisillään nurmikolla. Olen itse muistavinani, miltä se tuntui. Johtopäätös: keijukaisia on olemassa.

 

Sukulaiseni Inki oli asunut paitsi Tampereella ja Parisissa myös Bagdadissa. Hänen miehensä opetti ranskaa eri puolilla maailmaa. Ja Inki kertoi, että kun lämpötila menee yli 50:n varjossa, sukkahousuja täytyy säilyttää jääkaapissa, koska huoneen lämmössä ne murenevat.

 

Tekoaineitten kanssa on vaikeaa. Isäni mukaan Fiskarsin kirveen muovivarsi mureni jauhoksi yli 30 asteen pakkasessa louteella rakovalkealla.

Kilpaa

 

Kilpailu on sairasta. Ainakin kolme kertaa olen kuullut akillesjänteen paukahtavan poikki. Kerran laji oli vauhditon pituushyppy takaperin. Sanotaan että tuo laji on erikoisen vaarallinen, varsinkin juovuksissa, vaikka kuinka olisi keskisuuren osakeyhtiön toimitusjohtaja.

 

Ottelu on tervettä. Saa vain katsoa, etteivät housut putoa kesken painiskelun. Karmaisevaa on kuulla, että eräs tietämäni vanhemman polven kyky hävisi painiottelun selätyksellä, koska hänellä oli trikoot väärin päin. Tuomarina oli eräs hullu poika Hirvijoelta, mutta ratkaisu on kyllä järkevä. Sama mies muisteli upeaa painitemppuaan. Hän löi vastustajan pää edellä juntasta mattoon – nykyisin se taitaa olla kiellettyä – ja kansa hurrasi. Mutta hurraahuudot aiheutuivatkin siitä, että kertojan trikoot olivat revenneet.

 

Kerran yritin oppia shakkia hyvin. Olimme keksineet ruveta pelaamaan Nurmen baarissa. En oppinut. Toisen kerran nuorempana keksimme kilpailla, kuka jaksaisi juosta kotitalomme ympäri 200 kertaa. Minä en jaksanut. Juokseminenkin oli laji, jossa toiset ovat luonnostaa hyviä. 

 

Missähän myydään jalkapaloliimaa? Nytkin kisoissa on pelaajia, jotka vähän liikauttavat jalkaansa tai sitten juoksevat täyttä karkua, ja yhtäkkiä heidän kenkäänsä ilmaantuu pallo, joka tarttuu siihen.

 

Tähän mennessä ohjelmien vaikuttavin kohta on ollut studiokevennys, jossa nuori nainen pompotteli palloa vuoroon kummallakin jalalla ja samalla imetti lastaan, jota piteli rinnoillaan.

 

Kahden tai kuuden vuoden kuluessa on tapahtunut järisyttävä muutos. Naisten jalkapallo on noussut ja katsominen myös. Vanhempien naiden oli vielä äskettäin sopimatonta ja tökeröä pitää palloilua muuna kuin miesten ja koltiaisten typeryytenä. Nyt äkisti kisastudioissa on naisia, joiden puheet ja otteet huokuvat täyttä ammattimaisuutta.

 

Itsenäisyyden alkuvaiheessa urheiluhuuman sanotaan huuhdelleen koko maata. Pentti Haanpää kuva useissa jutuissaan isäntien ja muun vanhemmanväen ihmetystä ja vastanmielisyyttä kaikin puolin turhan hyppimisen ja viskomisen keskellä. Ellei urheilua olisi kiireesti esitetty isänmaallisena ja siksi suurenmoisena toimintana, se olisi voinut jäädä meilläkin pikku kummallisuudeksi. Kun nimittäin sekä armeija että suojeluskunnat olivat kiihkeästi asialla, myös työväki perusti seuroja ja lopulta piti omia olympialaisiaankin.

 

Palautan taas mieleen, että punakaarti lähti hyökkäykseen Tampereelta Näsijärven jäätä kävellen ja päätyi Ruovedelle. Kävellen koska kukaan ei osannut hiihtää tai ainakaan omistanut suksia. Valkoisilla oli hiihtojoukot, Tapani Niku ja kaksi muuta miestä, jotka hiihtelivät metsissä katselemassa, mitä punaiset puuhasivat.

 

Tietysti kansakoulu oli suuri tekijä. Suomalainen kummallisuus, pesäpallo, sai sijan täällä ja vain täällä. Vaikka muutama maaottelukin pelattiin, edes Virossa ja muissa Baltian maissa ei oikein saatu selvää, mitä sillä mailalla ja pallolla oli tarkoitus tehdä.

 

Olisin ennustamassa, että kohta naisjoukkueet voittavat miesjoukkueet, ellei eräs etevä nainen olisi selostanut minulle, miksi naiset eivät esimerkiksi voimistelussa käytä rekkiä eivätkä renkaita. Ymmärsin. Se liittyy hartioihin ja lantioon, niiden leveyteen tai kapeuteen ja voimaan.

Henkselit

 

Kuvan työvaruste sai minut kiihtymään. Eksoskeleton eli ulkoinen tukiranka (luuranko) on aika vanha keksintö. Muurahaisilla ja vastaavilla on sellainen. Tukiranka on pinnassa, tarpeellinen mössö sisällä. Ihmisen voimien lisääminen päälle puettavilla varsilla ja tuilla on ollut esillä ainakin viisikymmentä vuotta.  Katso asiasta esimerkiksi sarjakuva Modesty Blaise, se jakso jossa Willie Garvin tuhoaa ulkoista luurankoa käyttävän baskirosvon heittämällä käsikranaatteja cestalla, joka on ovela, käteen kiinnitettävä pitkä ”kynsi” baskien pelota-pelistä. Vipuvarren pidentämistä siis sekin.

 

Kerran kävi niin pahasti, että jouduin naulaamaan kattoon listoja kuparinauloilla. Katon naulaamista olin harjoitellut ennenkin ja tiesin, että parin minuutin kuluttua alkaa tuntua käsissä ja olkapäissä aika makealta. Ja kuparinauloilla, jotka menevät jatkuvasti linkkuun!

 

Kuulemma saunan katon maalaaminen on hommista pirullisimpia. Varokaa tekin. Minä olen tähän asti säästynyt siltä. Saunan siksi, että saunassa se ei useinkaan ole lautaa eikä lukittuvaa ponttia, joten telaa ei voi käyttää.

 

Kuvan työkalun valmistaja on Hilti, jonka monta vuosikymmentä sitten esittelemä kädessä pidettävä naulain oi jo silloin mielestäni nerokas.

 

Olettehan tekin lukeneet Jäämaan Nuoren kokeilijan ja keksijän kirjan, joka ilmestyi 1930-luvulla? Miten saan kotikeinoin lävistetyksi pennin kolikon äidin silmäneulalla?

 

Yksinkertaista. Tarvitaan pyyhekumi. Kolikko on kuparia eli pehmeää metallia. Silmäneula on terästä eli hyvin kovaa mutta neula on myös taipuisa. Sitä ei voi lyödä naulana.

 

Työnnetään neula sopivasti tavallisen pyyhekumin läpi, pannaan virkistys kolikon päälle ja napautetaan kerran vasaralla. Läpi on. Kumi neulan ympärillä estää nurjahduksen eli notkahduksen.

 

Ja sitten vain saamaan toruja hyvän neulan ja arvokkaan kolikon turmelemisesta.

 

Luullakseni kaikille tuttu nitomakone on sama keksintö eli siis samoin hakoja käyttävä naulain.

 

Mainiossa kirjassa ”Miks onkaan niin ja miksei ole näin”, joka minulta joutui kateisiin noin 50 vuotta sitten, päähenkilönä on kyselyikäinen viikari. Hiljan luin, että 3-5-vuotias lapsi tekee noin 40 000 ontologista ja metafyysistä kysymystä. Neurotieteen mukaan tämä on keskeinen vaihe aivojen ja etenkin sosiaalisen ympäristön myrskyisässä kehityksessä.

 

Minulta 3-vuotias kysyi äskettäin, miksi käteni ovat niin ryppyiset. Muistin sekunnissa ihmetelleeni asiaa itsekin yli 70 vuotta sitten. Mummujen ryppyisiin kasvoihin tottui heti niin että ne tuntuivat asiaan kuuluvilta niin kuin kissalla häntä (paitsi Pekka Töpöhännällä). Mutta ne kämmenselät!

 

Kyselijä-kuvakirjassa vintiö kysyy sadan muun asian ohella ”miks onkaan olkaimissa kuvasarjat”. Valitan kömpelöä käännöstä. Siis: miksi henkseleissä on kuvia. Hyvä kysymys. Vastausta en keksi, koska viisaalle lapselle ei kelpaa ”se on eräänlainen viesti”. – Hiekkalaatikollamme seisoi ennen pikkutyttö, joka kysyi minulta aamukiireessä, miksi menen töihin. No. Nyt hän on itse töissä, kahden lapsen äiti.

Kaatuvan ääni

 

Kaatuvan puun ääntä ei ole, ellei ole ketään kuulemassa.

 

Ääni on muun muassa ilmaa eli molekyylien liikettä. Molekyylejä on enemmän kuin välitämme tietää – triljoonia, voisi sanoa, kansanomaisesti. Esimerkiksi sähkö ja valo ovat kuulumatonta. En kuule molekyylejä kuunnellessani, kun Gould soittaa Beethovenia (juuri nyt Op. 10 F-duuri). Se että kuulen jotain, on ilmiö, joka ei lakkaa minua mykistämästä. Sekä korva että kuuloaistimus ovat todella monimutkaisia. Lisäksi aistiminen ymmärretään toistaiseksi sangen huonosti.

 

Mutta jos pidämme kiinni perinteisestä tieteestä, ääni ilman kuulijaa on fysiikan lause, että tuollainen ilmiö aiheuttaisi tyypillisesti tällaisen seurauksen ehdoilla nämä. Pimeässä punainen kappale on väritön, koska väri on valon tietyn aallonpituuden aistimessa tuottama llmiö. Eli kun ei ole valoa, ei ole väriäkään. Ja samasta syystä atomit ovat värittömiä. Ollaan valon aallonpituuden alapuolella.

 

Ainakin sata vuotta on tiedetty, että aivot mallintavat taukoamatta. Bashevis Singerin novellissaan toistama havainto on tosi. Täti joka ei ole ennen nähnyt elokuvaa ja kuviakin vain aivan vähän, ei pelästy valkokankaalla näytettyä junaa. Hän ei näe sitä. Hän näkee vain epämiellyttävää valon ja varjon vilinää.

 

Välillä otan verkosta kuuluville muuta musiikkia. Jaavalainen gamelan, japanilainen laulu- ja soitinmusiikki lähes tuhannen vuoden takaa tai meilläkin muutamia vuosikymmeniä sitten riehaannuttanut intialainen sitar nostavat mieleen ajatuksen, että meidän pianomme (flyygeli) ja sillä esitetty musiikki (kuten Beethoven) saattavat olla hiukan alkukantaista kamaa.

 

Minulla on meneillään pieni kokeilu. Kuuntelen siis noin 32 Beethovenin pianosonaattien kokonaislevytystä nuottien kanssa, ja olen jo ymmärtänyt jotain ennen salaan jäänyttä. Käytännössä ensimmäinen satsi on Schnabelin 1930 aloittama sarja, joka kuulostaa kenen tahansa korvaan normaalilta pianismilta. Vanhan suosikkini Charles Rosenin rinnalle on noussut Kovacevich, oman alansa hirmulisko. Vertauspisteitä ovat Brendelin ohella Lupu ja Gulda.

 

Ja muuten, kun Idagion kautta on käytettävissä noin 170 Horowitzin levytystä alkaen 1928, niin kyllä se ihminen – jos hän olikaan ihminen – oli ainutlaatuinen.

 

Mutta Glenn Gouldin arvoituksen luullen ratkaisseeni. Kun nytkin Beethovenin taustalla on Bach ja Das Wohltemperierte Klavierin kokonaislevytys, joka sein on Gouldilla sangen omituinen, käsitin että hän on jättänyt affektit aika pitkälle kuulijan asiaksi ja seuraa esityksissään syyn ja seurauksen lakia.

 

Tästä kohdasta aiheutuu välttämättömästi tuo kohta, mutta kun vaihtoehtoja on niin paljon, vapaus säilyy Eilen laitoin kuvituskuvan pianon sormituksesta, koska mielestäni on huvittavaa, että pianomusiikki tuo mieleen diskreetin matematiikan, koska koskettimien märäämien sävelten välissä ei ole mitään, ja sormi taas on sama sana kuin englannin ”digit”, numeroi tai vastaava.

 

Roomalaiset runoilijat laskivat runomittojaan kätensä sormien nivelistä. Sormi on daktyyli, pitkä-lyhyt-lyhyt, ja peukalo on spondee, pitkä-pitkä. Sävel on kuin hermosolu, dendriitti- synapsi – aksoni. Ja sonaatti on ilman muuta kuin solu. Jokaisessa hyvässä sonaatissa on koko ihminen ja koko historia, lajinkehityksineen. Ellette pidä Beethovenista, kuunnelkaa Schubertia, etenkin ne viimeiset pianosonaatit. Ette pety. 

 

Kurja kirja

 

 

Kysymykseen vastaus. Tämä blogi alkoi 21.12.2005. Myös tuo ensimmäinen joulukuu löytyy suoraan verkosta klikkaamalla tekstin sivussa olevaa vuosilukua 2005.

 

Selaamalla juttuja näkee, ettei minulla ollut oikein käsitystä, mikä ja millainen blogi sitten olisi. Esimerkkini otin Kaliforniasta, jossa kävin siihen aikaan usein. Yllyttäjinä olivat jotkut oppilaani, vaikka heidänkin ajatuksensa asiasta olivat aika utuisia.

 

Somea ei varsinaisesti ollut olemassa. Blogeista asiantuntijat ennustivat uutta ja mullistava välinettä, ja olivat väärässä.

 

Itse tehty, osittain vastavuoroinen verkkoaineisto muutti paljon mutta antoi vähän.

 

Sanoma- ja aikakauslehdet kuolivat melkein yhteen kasaan. Sanomalehdistä menestyivät kevyet kohulehdet, joita Suomessa sanotaan iltapäivälehdiksi, ja muutamat laatulehdet. Osittain väärennetyistä tilastoista huolimatta painetun kirjallisuuden tuho tuli. Oppikirjat ovat menestyneet toistaiseksi, mutta muutos on tulossa. Kauno- ja tietokirjallisuuden taso on laskenut jatkuvasti, ja myynti on surkeaa.

 

En tiedä, miten todella on, mutta tämän 23,5 miljoonaa kävijää ja 16 vuotta yhtäjaksoisesi, enimmäkseen päivittäin, lienee hyvin poikkeuksellista.

 

Samea jäljellä oleva järkeni sanoo, että pitäisi lopettaa. Lukijat ovat samanlaisia papparaisia ja mummeleita kuin minä ja ystäväni. Tiedän hyvin, että joku kippaa nämä kadulle, mutta toisaalta koko tämä aineisto ja paljon muuta on Kansalliskirjastossa maan ensimmäisenä digitaalisena kokoelmana, joka on kenen tahansa käytettävissä. Sallin myös kaupallisen käytön ja väärinkäytön.

 

Itse en saa tästä rahaa. Jos joku toinen onnistuu, hyvä niin. Jos joku haluaa teksteilläni osoittaa, että olen asiantuntematon hölmö, näin on. Olen samaa mieltä. Osaavammat tekevät jotain arvokkaampaa, tai sitten tienaavat tai ovat töissä salaisessa poliisissa.

 

Käsillä on siis mielenkiintoinen erikoisuus. Vertaisin tätä omituiseen hyönteiseen, joka löytyy fossiilina jostain suosta. 

 

Tietoni kulttuurihistoriasta, eräistä juridiikan osista ja tietotekniikkaan liittyvistä kysymyksistä alkavat näyttää samalta kuin vanhat ikkunaverhot. Kovin harsomaista ja paljon reikiä. Tuli vastaan 50 vuotta täyttäneiden lasteni äitiyspakkauksista peräisin oleva vauvanvaippa. Alkujaan hyvä, koska vauvanvaippoja ei ollut vielä keksitty, mutta nyt mureni käteen.

 

Lukijoista en tiedä, mutta itse opin jatkuvasti. Kuuntelen tässä sivussa 32:a kokonaislevytystä Beethovenin 32:sta pianosonaatista. Luin kaksi hiukan vanhempaa haastattelukirjaa ja käsitin vasta nyt, että kaikkein parhaatkin pianistit, Horowitz mukaan luettuna, harjoittelevat koko ikänsä skaalojen sormituksia. Kappale, esimerkiksi Kuutamosonaatin 3. osa, ei kerta kaikkiaan mene virtuoosin tavoin, jos peukalon alivienti ei ole oikein, ja sama koskee isoja sointuja. Ja vuoden 2019 aikana ja jälkeen levytetty osoittaa, että 1800-luvun miehet ja naiset olivat oikeassa. Jos henki ei välity, silloin soitetaan vain nuotteja eikä musiikkia. Ja sama koskee kirjaimia.

Ukkeli

 

Otsikko viittaa Kalle Päätalon kirjojen kautta vanhan miehen kukaties turhaan mutta sitäkin sisukkaampaan toimintaan. Hakokirves oli käytössä. Lehmille navettaan kuivikkeita, ja lisäksi lampaille kerppuja eli syötäväksi kelpaavia puiden ja pensaiden oksanpätkiä.

 

Minusta tuntuu tarpeelliselta miettiä, miksi kahdeksan kymmenestä merkittävää työtä tehnyttä menee viimeisinä elinvuosinaan munaamaan itsensä esimerkiksi rupeamalla omatekoiseksi profeetaksi tai jatkamalla puhumista ja kirjoittamista, vaikka asia loppui jo.

 

Esimerkki: olen ainoa jäljellä oleva lakimies, joka oli sekä itse mukana että perehtyi niin hyvin kuin mahdollista jumalanpilkkaan rikosoikeudellisena asiana. Tuo omituinen asia nousi esiin tänään, hyvin todennäköisesti Ruokolahden leijonana.

 

Medialla on taipumusta kohista silloinkin kun ei oikein ole, mistä kohisee. Tuo leijona on jäänyt mieleeni vuosikymmenen takaa – oli muka nähty leijona tai ainakin sellaisen jäljet Saimaan rantahiekassa.

 

Se satuin olemaan minä, joka otin ainoana kustannusliikkeessä eli Otavassa puheeksi jumalanpilkan luettuani Salaman ”Juhannustanssien” palstavedokset, Luin ne junassa. Muistan sen junan. Toisen luokan vaunu, istumissa raidallinen verhoilu, vaununi ”tupakoitseville”, väliovessa raittiiden puolelle mielenkiintoinen loimukoivusta viilletty vaneri.

 

Isäni siis puolusti Salamaa oikeudessa. Hankin aineistoa ja tiesin jo silloin ettei Suomen kirkko ollut hankkeen takana, vaan muuan kokoomuksen kansanedustaja. Olin mukana kirjoittamassa sitä puolustusta, jonka mukaan Jumalan kunnia ei nouse eikä laske lakituvassa. Korkein oikeus tuomitsi äänin 4 – 1, erimielisenä jäsenenä Paavo Salervo. Olen lukenut jutun salaiset asiakirjat eli sisäiset muistiot ja siksi uskallan sanoa, että käsitelty kysymys on yksi niistä, jotka ylittävät virkatuomareiden kyvyt. Ei tässä ole mitään radikaalia. Ei tuomioistuin osaisi liioin ratkaista kysymystä, onko Eulerin vakio irrationaaliluku. Eikä sitä, miksi piika sai lapsen (isän tai elatusvelvollisen se kyllä löytää).

 

Salaman jutun tuomion mielenkiintoisin kohta on Korkeimman oikeuden presidentin, Antti Hannikaisen äänestyslausuma. Hän olisi tuominnut syytetyn tämän itse tunnustaman tahallisuuden sijasta ajattelemattomuudesta tehdystä rikoksesta. Perustelu on outo ja taustalla leijuu presidentti Kekkosen varjo. Oli lähes ainutlaatuista, että Kekkonen armahti osan tuomituista (Kari Reenpää unohtui) aivan tuoreeltaan asiassa, jonka Korkein oikeus oli ratkaissut julkaisten päätöksensä ennakkotapauksena.

 

Oma käsitykseni on, että Salama pantiin kävelemään nyrkkiin ja että Kekkosen maata muuttanut syntymäpäivähaastattelu 1970 on tätä samaa tapahtumasarjaa. Tuossa haastattelussa Kekkonen kävi varsin tuikeasti lakimieskunnan kimppuun. Kekkosen taannoinen vastaehdokas Olavi Honka muuten oli ennen oikeuskansleriaikaansa ollut virkatuomari ja jo kanneviskaalina Turun hovioikeudessa tunnettu virkatehtäviin ulottuvasta isänmaallisuudestaan ja kattavasta kommunismin vastustuksestaan.

 

Miksi sananvapautta pitää puolustaa? Siksi että yhteiskunnallinen jäittenlähtö näkyy niin usein sananvapausriitoina tai muuten avoimena ihmisoikeuksien polkemisena. Niin. Oli se Kekkonen aika ukkeli ja taitava havukirveen käyttäjä.

 

Väestö

 

Yhden kerran Roomassa villa Lantessa selailin koulukirjaa, joka oli Italian sotahistoria. Ehkä olisin kähveltänyt sen heilutellakseni sitä omilla luennoillani, mutta se oli silloisen johtajan lapsen kirja. Sekin lapsi on nyt aikuinen ja silloinen johtaja on kuollut. 

 

Kuten arvata saattaa, tuokin kirja kertoi omien sankariteoista ja katalien vihollisten tihutöistä. Hyllyssäni on saksalainen laajan yleisön kirja I maailmansodan ajalta. Sen nimi on ”koko maailma meitä vastaan”. Beevorin mukaan jotkut saksalaiset siviilit ja kenraalit uhkuivat voitonvarmuutta vielä helmikuussa 1945; hän siteeraa kirjeitä ja päiväkirjoja.

 

Liikaväestö on kauhea ongelma, mutta meillä on periaatteessa tieto sen ratkaisusta. Olen ottanut kuvaksi Researchgaten käyrän, koska se levittää väärää tietoa. Onnettomuus alkoi maanviljelyn koneellistumisesta, muka. 

 

Liikaväestöä tasaa vaurastuminen ja kohtuullinen luottamus tulevaisuuteen. Vaurastumisen paras väylä on koulutus. Lisäksi tarvitaan paljon ihmisiä, joilla Bachin kantaatin nro 82 nimi on omakohtaisesti selvä. Se on saksaksi Ich habe genug, suomennettuna ”minulla on tarpeeksi”. Tai ”minulle riittää, kiitos”.

 

Väärennän tässä kevyesti tekstiä. Itse asiassa lause jatkuu, että Jeesus riittää. Mikä siinäkään, hyvä mies.

 

Josta päästään ilmiantopuolelle. Olin ihmetellyt, miksi pianisti Wilhelm Kempff jätetään useimmiten maininnatta, kun keskustellaan vuosisadan suurimmista pianisteista.

 

Goebbelsin aloitteesta Hitler innostui täydentämään ja allekirjoittaman asiakirjan ”armoitetuista” taiteilijoista.

 

Kempff edusti siinä suunnilleen ainoana esittävää taidetta – tai oli siellä kapellimestari Furtwängler myös. Karajania ei ollut, sillä vaikka hän aloitti jo 1940 ammatissaan, englantilaiset äänilevyherra onnistuivat pesemään hänen maineensa.

 

En tiedä, mikä Kempffin yhteiskunnallinen suuntaus oli, mutta ainakaan hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän sai korvaamattomana taiteilijana pysyvän vapautuksen asevelvollisuudesta ja armeijan hommista sekä pysyvän suosituksen esiintymään kenraaleille ja vastaaville.

 

Ranskasta olisi rivi saksalaisten suosimia taiteilijoita, tyyppiä Maurice Chevalier, joilla oli merkittäviä vaikeuksia sodan jälkeen.

 

Ylistämäni klassisen musiikin suoratoistopalvelu Idagio muuten tarjoaa myös kaikki Kempffin 1960-luvun palkitut levyt ja sitten uutta. Shostakovich tulee taas, ja rakastamani 14. sinfonia Andris Nelsons ja Bostonin sinfoniaorkesterin uutuutena tekee vaikutuksen. Suhtaudun tuohon teokseen täysin puolueellisesti, koska laajat osat siitä on sävelletty Lorcan ja Apollinairen runoihin. Toisin sanoen nykyhetki välittää sellaista, mikä on viime vuosisadan parasta.

 

Jos joutuisin puolustelemaan runoutta ja klassista musiikkia, sanoisin ehkä, että ne ovat esittäjille yhtä vaativia ja yleisölle yhtä helppoja kuin EM-tason jalkapallo.

Kanalja

 

Eilinen otsikko oli ”roskaväki”. Se oli johdattelu ajatukseen, että ihmisillä on perinteinen taipumus keksiä keinoja lajitella toisiaan huonoihin ja hyviin. Aatepuolella tätä jakoa valon lapsiin ja niihin muihin sanotaan joskus manikealaisuudeksi.

 

Se on jokseenkin vanha ajatus, että on kaksi jumalaa, paha jumala ja hyvä jumala. Tarvittaessa toista voi sanoa paholaiseksi, jolloin voi kätevästi leimata naapurinsa, naapurikylän, toisen pitäjän tai vaikka jonkin valtion paholaisen tekosiksi.

 

Tällä hetkellä on sellainenkin ajattelutapa, että koko elonkehä (biosfääri) on sillä tavalla tarpeellinen, että ”turhien” otusten, kuten esimerkiksi kusiaisten, luokitteleminen roskaksi osoittaa lähinnä luokittelijan tietämättömyyttä.

 

Itse olen yhä vakuuttuneempi, että myös biosfääri on harhaanjohtava luokitusperuste. Tämä kiehuva kivenkappale, jolla elämme, kannattelee meitä.

 

Historiallisista väestötilastoista suositan verkkopaikkaa Our World in Data

ourworldindata.org

 

Koristeeksi tarkoitettu yllä oleva kuva kertoo, että ihmettelemäni Saksan ja Ranskan lukusarja lähtee tunnetuille teilleen ennen vuotta 1870, jolloin maat rupesivat sotimaan. Saksa voitti. Venäjä on kolmas ylhäältä.

 

Tällaiset luvat ja niihin perustuvat kirjoitukset ovat tietenkin köykäistä tavaraa. Nopea väestönkasvu liittyi Yhdysvalloissa uuteen rikkauteen, ja jotain samaa voisi sanoa Pohjoismaista 1800-luvun lopulta. Vastaavaa on vaikea ajatella Nigeriasta, ja Kiina ja Intia ovat sitten asia erikseen.

 

Väestömääriä katsellen on erikoista, että japanilaiset juoksentelivat siellä miten sattui 1930-luvun alusta ja aloittivat toisen maailmansodan. Japanilaisia oli vähän, kiinalaisia ei. Tämäkin asia tuli mieleen katsellessa, miten Mao Zedong on maassa suurmies, ja joka ei sitä usko, sitä pahempi hänelle.

 

Koska nyt on kesä ja viikonloppu, heittäydyn erikoisen epäjohdonmukaiseksi ottamalla vielä kerran esiin Kiinan pitkän historian erikoisuuden, joka ei edes oikein näy erinomaisissa viihdeväkivaltaelokuvissa, joista ”Hero” (Zhang Yiomou, 2002) on hienoin.

 

Tunnen erikoista heimolaisuutta parin vanhan kiinalaisen kanssa. He olivat suorittaneet tavattoman vaikean virkatutkinnon, johon kuului keskeisesti runous ja historia. Aikansa puuhailtuaan he – esimerkiksi Du Fu – päätyivät hoopoilemaan vihreille vuorille, kohtuullisen etäälle kaikista ja kaikesta.

 

Tuo runouden ja taiteen keskeinen osa hallinnossa on erikoinen piirre. Perehtyminen T’ang -kauteen tuo kyllä vahvasti mieleen, että Ateenan odottamaton nousu pronssikauden romahduksen jälkeen ei kai ollut historiassa ainutlaatuinen tapaus.

 

Luoyang ja Chang’an olivat noin vuonna 700 maailman suurimpia ja rikkaimpia kaupunkeja.

Roskaväki

 

Otsikon termi oli sata vuota sitten ”kanalja”. Luutnantti Bonaparte sai 1789 tehtävän ampua tykeillä kanaljaa, mutta hän järjestikin sen omalle puolelleen. Suomensin kerran konserttiin renkutuksen "Ça ira" (näillä mennään), jonka tahdissa kanalja täytti lyhtypylväitä paroneilla. Samaan yhteyteen suomensin Leo Ferrén ”Paris canaille”, jossa ylistetään kaupungin roistomaisuutta. ”Niin hyveitä kuin paheita kivetty maa saa kannattaa, ja kukkanen myös rakkauden täälläkin saa kasvualaa – siis kuunnelkaa: on ihanaa!”

 

Molemmat isoisäni olivat eräissä vaiheissa roskaväkeä. Toinen oli Viipurissa tekemässä loppua roskaväen vallasta samaan aikaan kuin toista vietiin Hennalaan roskaväen edustajana. Tämä jälkimmäinen joutui Pohjanmaalle, kun hänelle ei kotoa Karkusta myyty mökkiä muuraustaitoisena timpurina hankituilla rahoillakaan.

 

Jo 1860-luvun suurten nälkävuosien tuhojen (monin paikoin jopa 10 prosenttia väestöstä) ja Pietarin rautatien rakentajien (ehkä neljännes kuoli) ja sitten vuoden 1918 kiihkeä ja kumea vaikeneminen viittaava puhdistukseen, jolla oli etnisiä eli rodullisia piirteitä.

 

Nämä esimerkit ovat kuitenkin harhaanjohtavia. Niin sanotut talonpoikaiskapinat olivat ainakin tuhat vuotta jatkuvasti toistuva ilmiö. Poikkeuksellisen näyttäviä ne olivat Saksassa 1500-luvulla, jolloin Lutherkin hoputti Saksan herroja nuijimaan parempiaan vastaan nousseita maalaisia hengiltä, kuten myös tapahtui. 

 

Vallankumouksellinen oivallus tuli 1600-luvulla. Mitä väkeä olivat esi-isämme hakkapeliitat ja mukana nilkuttaneet nihdin ja huovit? – Roskaväkeä. Ei talollinen itse hevin sotaan lähtenyt, vaan palkkasi jonkun tarpeeksi hölmön asialle.

 

Ellei Kustaa-kuningas itse, ainakin Oxenstjerna ymmärsi, että yhdellä kivellä voi tappaa kaksi lintua, esimerkiksi viemällä tappelutaitoiset ulkomaille listimään toisia samanlaisia. 30-vuotisen sodan uskontoon liittyneet perustelut olivat tietysti hämäystä, mutta itse sota onnistui liiankin hyvin. Siitä tuli todellinen ensimmäinen maailmansota. Kaikkien maiden kapakkatappelijat liittyivät yhteen, Ruotsin armeijaan. Maan aatelissakin on edelleen kummallinen määrä skotlantilaisia sukunimiä tyyppiä Douglas, Hamilton, Ramsay.

 

Parlamentti tarkoitti kauan suunpieksäjien kerhoa, sitten kuninkaan juttutupaa ja vasta erinäisten yhteenottojen jälkeen elintä, jonka edustajien sanalla saattoi olla jotain merkitystäkin. Parlamentarismi sitten oli keino sitouttaa suuret joukot suuriin asioihin. Venäjän keisarikunta kaatui edustuslaitoksen huonouteen aikaan, jolloin kaikkivaltias hallitsija, tsaari-isänen sattui olemaan siihen toimeen kaikin puolin kelpaamaton henkilö.

 

Se keskustelu, jota esimerkiksi Yhdysvalloissa käydään nytkin, alkoi noin 1778. Siellä ratkaisuksi tuli ratkaisuvallan laajentaminen, vaikka yksi sisällissota piti käydä.

 

Katselin verkosta helposti löytyviä tilastoja maailman ja Euroopan eri maitten väkiluvusta. Yritän edelleen ymmärtää Ranskan ja Saksan väkilukuja. Kuvan pylväissä Ranska on sininen ja Saksa oranssi. Vuonna 1870 tapahtui jotain, mikä on vaikuttanut suuresti Eurooppaan. Teollisuus kohahti. Mutta kumpi on syy ja kumpi seuraus, väkilukua ajatellen. Ikuinen kysymys.

 

 

Yksin?

 

 

Tyttärelleni työnsin hyllystä ”Ruton” ja toivon sanoneeni, että sydämeni hypähtää siitäkin, kun joku heti tietää, mistä on kysymys. Se oli useaan kertaan luettu kirja, sarja Gallimardin NRF, joka on kaikissa suhteissa maailman huippua, ja sitten vielä ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu tutulla käsialalla omistajan nimi, Viljo Tuomikoski, ja etäinen vuosiluku. Siis saajan isoisä. Ja nyt aikojen taitteessa ylpeäksi koiran omistajaksi taas ryhtynyt saaja teki vuosikymmeniä sitten gradunsa juuri Camus’n näytelmistä.

 

Viljo muisteli joskus, että Joensuun lyseossa kiertelivät pojalta pojalle lainassa Eino Leinon uutuuskirjat, joita yleensä pidettiin Veikko Antero Koskenniemeä etevämpinä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1915, ja on siis totinen totuus, että puheena on minun lasteni isoisä, joka oli vielä liikenteessä, kun kaksi vanhinta syntyi.

 

’Camus’ on suomeksi ”nöpönenä” tai miksei vaikka ”pottunokka”. Mahtoiko se häiritä Albertia?

 

Ihmiset ja tavat muuttuvat, onneksi. Puheena olevan Viljon tytär Inki (Inkeri) kertoi välikohtauksesta Aleksanterinkadulla. Tapaaminen oli yllätys ja sattuma, ja kälyni sopersi (huomatkaa aikakauden puhetapa):” Isä… Saanko esitellä toverini – ylioppilas Klinge.” Raivostunut isä haukkui nuorukaisen pahanpäiväiseksi ja ilmoitti lääkärinä kyllä erottavansa tuomion tunnusmerkit nuoren lurjuksen kasvoilla.

 

Saadun tiedon mukaan historian opiskelijat olivat viattomasti palailemassa luennolta, ja isä puolestaan matkalla tapaamaan ystäviään, Aarne Palménia tai pappa Ollonqvistia (joka oli Matti Oraviston isä).

 

Luettuaan Linnan uuden teoksen ”Täällä Pohjantähden alla II” Viljo huokaisi, että paljon tapahtui sellaista, mitä ei olisi saanut tapahtua, ja muisteli aikaansa lääketieteen kandina Suomenlinnan vankileirillä 1918. Siinä oli välskärin kertomuksia. Hurja oli katsaus Talvisodan päivään, jolloin pommitus osui ihan Yleisen sairaalan viereen ja hän ylilääkärinä apunaan tuleva toinen vaimonsa joutui keksimään, mihin evakuoitaisiin kymmenet haavoittuneet, kun kaikki ikkunat olivat tuusan nuuskana. Kansakoulurakennuksiin kuulemma, ja ukkoja ja akkoja äkkiä lämmittämään tiloja, kun pakkasta oli Tampereellakin yli 40.

 

Nyt tarina jatkuu niin, että katselemissani valokuvissa häistäni 1966 kuvissa esiintyvät henkilöt ovat nähdäkseni joka sorkka kuolleet. Elossa olevaa pääsin tapaamaan ensimmäisen kerran yli vuoteen hänen huoneeseensa.

 

Kirjoituksen kuvassa äitini Laila on siis 99-vuotias ja minä vasta 76. Kuva on viime viikolta ja paikka on palvelutalo Espoossa. Äitini on ollut siellä nyt kauemmin kukaan muu, henkilökunta mukaan luettuna. Veimme keksejä ja salaviinaa (Bristol Cream). Äiti kehui, miten hyviä lapsia ja miniöitä hänellä on. Minä sanoin, että nyt se Heikki väittelee tohtoriksi. Tiedän että merkintä asiasta menee äidin päiväkirjaan. Minulla on tuossa vanhempieni aineistoa vuodesta 1938 ja isovanhempien 20-luvulta. Myös vaimoni vanhemmat olivat syntyneet vielä Venäjään kuuluneessa Suomessa.

 

Henkilökohtainen tapaaminen ei ole korvattavissa koneilla eikä kirjeillä. Uskokaa huviksenne. Mutta toisaalta – välillä seuraan, mitä ihmiset aikovat tehdä eläkkeelle päästyään. 

 

Oma keinoni, tämän blogin ohella, on opiskelu. Aika ahkerasti olen opiskelut matematiikkaa, fysiikkaa ja musiikkia, joissa kaikissa olen huono. Niin ja biologiaa, etenkin mikro.