Vanhuus naurattaa

 

Ei vanhuus ole vitsi, vaikka se naurattaakin.

 

Muutamia päiviä sitten pilkkasimme erästä kansalaista. Ikä haurastuttaa sekä mielen että ruumiin ja laittaa könyämään sen näköisesti, että kunnon ihmiset jäävät katsomaan, mahtaako tuo nyt kaatua.

 

Tänään katsoin tuon saman vanhuksen henkilötietoja, joista kävi ilmi, että hän on nuorempi kuin minä.

 

Eilinen meni tietysti television ääressä. Sanoin ääneen, että Joe Bidenin suoritus oli mielestäni erittäin hyvä, kun hän pudotteli pitkän puheensa täysin sujuvasti ja perusrytmin halliten. ”Sleepy Joe” on huono haukkumanimi. Trumpin hyppelehtivä ja heittelehtivä puhetapa sitä vastoin vaikuttaa seniililtä. Seniili on suomeksi ”vanhuudenhöperö”.

 

Joe Biden on kaksi vuotta vanhempi kuin minä, eli liian vanha presidentiksi. Minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että hän itsekin käsittää olevansa armovuoden saarnaaja.

 

Tuo termi oli aikoinaan ahkerassa käytössä Suomen kirkossa. Sellainen määrättiin, jotta leskeksi jääneellä ruustinalla olisi tilaisuus koota kamppeensa pappilasta samalla kun seurakuntaan järjestetään seuraavaa kirkkoherraa.

 

Toisin sanoen Biden joutuu kiskomaan vahvaan julkisuuteen kuusi tai kahdeksan nuorempaa demokraattia, jotka alkavat oikeasti toteuttaa eilen puheena olleita asioita. Paasikivellä, joka oli vanhempi kuin Biden nyt tullessaan tasavallan presidentiksi, oli käytettävissään kuuluisa korkeushyppääjä Kekkonen.

 

Mutta amerikkalaisilla on totinen paikka. Heillä on hyvien vuosien perua tapa nähdä liian monet asiat taloudellisina ja laiminlyödä sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyys ja ihonväri. 

 

Heidän perustuslakinsa olisi ollut jo kauan suuren remontin tarpeessa. Vaalijärjestelmät ovat mielestäni naurettavia. Sivuutan ns. kansan tahdon ja moitin järjestelmää tehottomuudesta ja sekavuudesta.

 

Kommentoijan kysymyksen johdosta esitän käsitykseni amerikkalaisesta oikeuslaitoksesta. Tavallinen oikeudenkäynti – esimerkiksi riita-asiat ja pienet rikosasiat – on yhtä kummallisessa mallissa kuin sairauskustannukset.

 

Liittovaltion tuomarit ovat ehkä ammattitaidoltaan maailman parhaita. Tosin Englannissa ja Skotlannissa on tosi pätevää väkeä myös. Mutta itse oikeudenkäynti on sellaista pelleilyä, ettei sitä oikein kärsi katsoa.

 

Maassa on paitsi 51 toisistaan aika paljonkin poikkeavaa rikoslakia eli yksi kussakin osavaltiossa ja yksi Columbian piirikunnassa eli Washingtonissa, myös ”oikeudenkäyntikaaria” eli prosessioikeudellisia säädöksiä aivan joka lähtöön. Lisäksi nuo hyvät tuomarit ovat sotkeneet opin ennakkotapauksista todelliseksi tiheiköksi. 

 

Tilanteesta hyötyvät suuryritykset ja pankit sekä niille alamaiset asianajajat. Suomessa muuten kehityksen suunta on sama. Tuomioistuimet ja poliisit tuottavat puhetta eli mielikuvia. Televisio ja suoratoista ovat tienneet sen jo kauan.

 

Poeschel

 

Ron kävi sitten meillä täällä parikin kertaa. Hän juoksi ympäri metsää ja oli haltioissaan, vaikka oli periaatteessa pidättyväinen mies ja taloustieteilijä. Voimakkaan ja pysyvän vaikutuksen häneen tekivät mustikat ja se tieto, että niitä on lupa syödä suuhunsa aivan noin vain. Ja että ne ovat puhtaita ja myrkyttömiä.

 

Minuun oli tehnyt vaikutuksen hänen kämppänsä. Hän oli professorina paikallisessa yliopistossa, joka luullakseni oli tarkoitettu parempien perheiden jälkeläsille, joiden eivät raamit riittäneet vaativaan opetukseen, saati huipulle. Siinä olisi ollut lähellä Stanford – kaamea paikka minusta – ja osavaltion ylipiston osa Berkeley, suosikkini siksi että suurvälkkyjen seassa oli runsaasti alemman tutkinnon suorittajia, jotka olivat siellä sateensuojassa odottamassa, että isin firmassa aukeaisi sopiva homma. Ja opettajissa oli siis runsaasti kiistattomia maailman huippuja.

 

Koska olen ajatellut, että hoidan itseni kehumisen itse, ettei tule suukopua, myönnän heti, että joskus harvoin kun joku on kysynyt, oikeinko olen opiskellut Amerikassa, kun puhun kieltä ja rupattelen mielelläni oikeudellisista aiheista – niin sanon että en, mutta olen kyllä luennoinut Boaltissa (Law School eli oikeustieteellinen) Berkeleyssä. Se keskustelu loppuu aina siihen.

 

Tavattoman vieraanvaraisen ystäväni Ronin asunto oli Malibussa aika korkealla rinteessä. Näkymä Tyynelle valtamerelle oli 180 astetta, ja ostarilla palvelu pelasi. Opin nopeasti näyttämään sormella lyhyellä matkalla Santa Monicaan, missä Chaplin ja Douglas Fairbanks bunkkasivat aikoinaan, missä Clint Eastwood oli pienenä jäädä auton alle ja mikä on se tornitalo, jossa Die Hard -ykkösen reippaat tapahtumat muka vyöryivät. Siihen aikaan se oli Fox-yhtiöiden omassa käytössä.

 

Ja silloin siis opin saman kuin Ron eli että kyllä Kirkkonummi voittaa Malibun ja Santa Barbaran kaupan päällisiksi mennen tullen. Tiettävästi Santa Mnicssa paikallista Middle Schoolia käynyt lapseni ajattelee saman suuntaisesti Matinkylänrannasta, vaikka kyllä hän tuntui tykkäävän myös New Yorkin rantsusta.

 

Muistaakseni kerroin jo Amerikan jälkeen kirjassani (Uusi taivas, toinen maa, 1999) UCLA:ssa tapaamastani kollegasta, jolta kysyin, oliko tämä käynyt Pariisissa. Hän vastasi: ”En, mutta olen käynyt Oklahomassa.” Itse asiassa pikkukaupunki nimeltään Paris on Texasin puolella lähellä Oklahoma Cityä ja osavaltion asukkaat (”okie”) eivät ennen vanhaan olleet amerikkalaisten silmissä ihmiskunnan valioita. 

 

Lukija käsittää, että juuri tänä päivänä en kirjoita samoista amerikkalaisasioista kuin muut. Valtamedian mukaan säätilakin on parahultainen. Ja kuten eilen kirjoitin rivien väliin, haluan olla eurooppalainen, kaikesta huolimatta. 

 

Platon vaikuttaa suoraan 2500 vuoden takaa oman aikamme teoreettiseen fysiikkaan, koska jopa differentiaaligeometria on samaa jatkumoa. Ja kirjallisuus, etenkin runous, on kuin hengitys poskellani. En saa kreikaksi eää selvää kuin Uudesta testamentista, jonka kieli on rikollisen helppoa keikaksi, mutta kyllä kuvassa näkyvä kreikan kirjani on ostettu kesäkuussa 1965, ja yhtä Parnasson juttua varten luin Odysseian sana sanalta tukeutuen sanakirjojen lisäksi 11 eri kielelle tehtyihin käännöksiin. Tuo Heimeran-sarja, jossa on paljon kaksikielisiä niteitä, ei muuten jatku. Ranskassa Budé-sarjaa parempia on ilmaantunut, ja Loebit (englanti) ovat kirjoina edelleen kalliita.

Hyvä vihollinen

 

 

Vihollinen on välttämätön, kirjoitti Umberto Eco. Essee on hyvä. Hän aloittaa valehtelemalla, että pakistanilainen taksinkuljettaja olisi kysynyt häneltä, kuka on italialaiseksi ilmoittautuneen Econ kotimaan vihollinen. Pakistanilainen taksisuhari, joka on oppinut tuon verran englantia, ei kysy tuollaista. 

 

Econ kuitenkin sano selittäneensä, että kun ei ole, ajattelee sitten myöhemmin, että itävaltalaisten vihaaminen nyt oli aikoinaan yhdistävä tekijä ja että heitä italialaisia ei liioin kukaan pidä asianaan erikseen vihata. Ja siitä hän pääsee asiaan: nainen. Ja paholainen. Joka onkin sama asia.

 

Minulle on epäselvää, miksi en ole koskaan ollut erikoisen ihastunut Umberto Ecoon. Kaikinpuolisesta suurenmoisuudestaan huolimatta jopa ”Ruusun nimi” jätti vähän kylmäksi, vaikka keskiaikaan sijoitettu Sherlock Holmes -tyyppinen tarina on ihan ominta alaani.

 

Lisäksi Econ semiotiikka oli varhainen ja merkittävä tieteellinen avaus, joka muuten veti perässään viihteen merkkimystiikkaa aina Dan Browniin asti. Tietenkin hänen tieteenalansa perusteet oli keksitty Sveitsissä kauan sitten (de Saussure) ja idätetty Prahassa ja Tartossa.

 

Mutta se jää mieleen, että Econ mukaan ulkomaalaisen vihollisen puuttuessa sellainen etsitään ja löydetään omasta maasta. Eco ei onnekseen ehtinyt nähdä trumpismia eikä anonyymiliikkeitä. Mutta salaharhat olivat hänen suuren mielenkiintonsa kohde.

 

Auktoriteeteista puhutaan pötyäkin. Kyllä minäkin kymmenvuotiaan taivuin piirustuksen opettajan auktoriteettiin, kun käskettiin piirtää suuri ja hirmuinen mustekala. Uhattiin jälki-istunolla, kun sanoin että yleensähän ne ovat pieniä ja harmittomia ja niitä myös syödään.

 

Väitetään että ihminen uskoo nopeammin ja sitkeämmin kaveriaan tai naapuria kuin esimerkiksi lääkäriä tai puheena olevan alan professoria. Itse en oikein uskonut, kun eräs ihminen kiitteli pikku kylämme öljylämmitystä ja sanoi sen olevan tulevaisuuden ratkaisu. Hän oli sen näköinen että aikoi ryhtyä seuraavaksi ylistämään polttomoottoreita, jolloin sanoin, että minun pitää nyt kiirehtiä tapaamaan tätiäni Nuppulinnaan.

 

Tällaista on hillitön kirjoittelu: ajatus ei ole hiirihaukka, vaan ajattelu on kokonainen parvi haukkoja. Kirjoittaminen voi olla joskus kuin päästäisi hiiren pellolle paikkaan, jossa niitä teräväkyntisiä on. Eli nähnyt kirjoittaessani ymmärsin, etten intoile Ecosta erään selvän asian takia: kun hän ei ole Montaigne. 

 

Luen englanniksi kirjaa kesistä Montaignen kanssa. Ranskalainen kirjoittaja teki nuo blogini mittaisset pätkät alkujaan radiolle, erääksi kesäksi.

 

Ellei joku jaksaisi lukea alkuperäistekstejä jollain sopivalla kielellä, sitä ei pidä ihmetellä. Joukossa on pitkiäkin esseitä, joista ei jaksa kiinnostua. Mutta tämän Antoine Compagnonin saattelemana näkee, että salaliittolaisia, salamurhaajia, sisällissotia, järkälemäisiä valheita ja arvaamattomia hevosia on ollut aina olemassa. Montaigne vetäytyi tiluksilleen vanhuuden lepoon alle 40-vuotiaana ja sanoi kirjoittavansa vain ajatuksiaan. Ja hän eli Pärttylinyön maailmassa, jossa ystävä ja sukulainen saattoi osoittautua murhamieheksi eik vihollisia tarvinnut keksiä.

Kilpa

 

Kilparisti siis sijaitsee Kataloilta muutaman kilometrin pohjoiseen, ja vieressä on Hevosenpierettämämäki. Ja itse Lammin kirkonkylä on lähellä eikä Hämeenlinnaan ole pitkä matka, vaikka toisiakin tuntoja on ollut. Isoisäni, josta siis tuli yksityisyrittäjä henkeen ja vereen, yritti kiertää Syrjäntaan, jossa taisteltiin, ja päätyi myös siihen kuuluisaan valokuvaan, jossa vangittuja punaisia istutetaan Lahden Fellmanin kentällä silakkaruodussa. Ja vuosi oli 1918.

 

Saara-mummuni eli isoäidin äiti, jonka mainitse mielelläni esimerkkinä karjalaisesta naisten kohtelukulttuurista, oli hyväpäinen ja viisas ihminen eikä osannut kirjoittaa. Lukutaitoa oli jostain tarttunut niin että huomasi itse, että panin merkille 90-vuotispäivillä, että virsikirjaa hän piteli oikein päin. Ja hän asu evakkona siis siinä vieressä Tanttilassa. Opin jännittävän sanan, kun kuulin, että hänellä oli pernisiöösi anemia.

 

Olen etevä ymmärtämään asioita väärin, ja usein se tapahtuu tuossa tuokiossa. Ajattelin että anemia liittyy tuuleen, koska valkovuokko (anemone nemorosa) on tuulenkukka. Ei se liity. Siellä pohjalla piileskelee ”hemos”, veri, kreikaksi oikeastaan ”eima”. Siitä kreikan sananalkuisesta h:sta huomautetaan aina, ja siltä osin diakriitinen merkki eli kärpäsenpaska kirjaimen yläpuolella on todella merkittävä.

 

Olen ajatellut ehdottaa tuleville vuorineuvoksille klassisen kreikan pakollista kurssia kauppakorkeaan ja Aaltoon kaikkiin teknisiin aineisiin. Latina (nakkikioskiversio) on turhan helppoa.

 

Tunnen itseäni paljon nuoremman väen keskuudesta loistavan graafikon eli kirjataiteilijan, ja erittäin etevän pianistin, joilla on tämä kielitaito. Jälkimmäisellä on maisterintutkinnon pääaineenakin kai latina, kuten jääkärikenraali Taavetti Laatikaisella oli. 

 

Laatikainen oli lukenut huolella Suetoniuksen väitetyt Rooman keisarien elämäkerrat, jotka ovat todellisuudessa halpahintaisia ja aika rasvaisia juttuja eli esikuvallista sensaatiojournalismia; Laatikainen esitti uskottavasti leppoisaa ja hiukan yksinkertaista, Savon murteen hallitsevaa kansanmiestä.

 

Verisen kilpailun maailmassa, kuten kenraalikunnassa tai teoreettisen fysiikan laitoksella, huiput ovat usein niin töpinässä tehostamassa itseään ja ansioitaan, etteivät pane merkille, kuka hiipi hetki sitten tuulensuojaan.

 

Mauno Koivisto sanoi minulle nähneensä liikaa väkivaltaa ja siksi iskevänsä silloin, kun toisilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Kovin kilpailija oli Kekkonen, joka oli niin pätevä, että ryhtyi kilpasille vasta kun tiesi voittavansa. Hän siis oli huippu-urheilija. Korkeudessa 185 oli minun nuoruudessani, kun maakunnassakin osattiin jo kierähdystyyli, tosi kova tulos.

 

Kuulin, että vauhditon pituushyppy on edelleen käytössä armeijassa. Sen väitetään kertovan lihaskunnosta hyvin paljon. Taso menee iin, että viimeinen virallinen Suomen ennätys on 343. Janne Ahonen on hypännyt valvotuissa olosuhteissa 320 mutta Juha Isolehto vuonna 1994 362. Epävirallinen maailmanennätys on 373.

 

Takaperin hyppäämisestä (ennätys 287) varoitan. Siinä menee äkkiä akillesjänne. Olen kuullut sen äänen koripallosalilla, eikä se ole miellyttävä.

 

Suojatiet poistettava

 

Korona, Ruotsi ja vuotuinen kuolleisuus toivat sellaisia kommentteja kuin tarkoitus oli.

 

Rodunjalostuksen ajatus on voimissaan. Demokratian perusajatus toimii. Ihmiset äänestävät viattomasti niitä, joiden mielestä juuri heidän äänestäjiensä on turha enää elää. Vammaisten ohella joutavat pois ne, jotka ovat vaarallisen heikkoja elämään ja jatkamaan sukuaan.

 

Nykymaailmassa kätevä keino olisi poistaa suojatiet etenkin koulujen ja muiden laitosten lähettyviltä. Nopeasti ja kätevästi päästäisiin huonojalkaisista, tarpeettomista lapsista ja heikosti huolletuista lastenvaunuista.

 

Lukija ajattelee, että tällaiset kirjoitukset ovat liikaa, vaikka blogisti tavoittelisi ironiaa ja väittäisi jotain muuta tolkuttomalla liioittelullaan.

 

Blogisti väittää, että rodunjalostus ja väestön ”parantaminen” on kerran toisensa jälkeen osoittautunut erittäin huonoksi, tuhoisia tuloksia aiheuttavaksi keinoksi.

 

Keskeinen toimija eli siis syypää oli kristinusko, varsinkin protestanttiseen tapaan tulkittuna. Jumala varjelee. Ne jotka selviytyvät ovat sen ”ansainneet”. Kaikki eivät selviä. Se on ”Jumalan tahto”.

 

Suomessa kirkko vastusti muun muassa köyhäinapua ja sairaanhoitoa. Aika hyvin tämä aate toteutui. Vielä 1860-luvun suurten nälkävuosien jälkeen koettiin, että seuraava, huonoista puhdistettu sukupolvi oli parempi, ja ylimääräiset henkiin jääneet muuttivat Amerikkaan.

 

Suuret ajattelijat, kuten Stalin, Mao ja Hitler ottivat tästä opin. Kaikki kolme ajoivat silti valtakuntansa tuhoon ja aiheuttivat enemmän hävitystä kuin kukaan muu historiassa, Tšingis-kaani mukaan luettuna. (Stalin näytti voittaneen sodan, mutta sitä seuraavaa sukupolvea, jonka vuoro olisi ollut pitää valtiota yllä, ei enää ollut olemassa, ja valtio ja aate romahtivat 1991, todellisuudessa noin 10 vuotta aikaisemmin.)

 

Edelle kirjoitettu on vain biodiversiteetti ihmislajiin ja siis niin sanottuihin ”kansoihin” sovellettuna. Ajatus on osa koko biosfäärin eli elonkehän toimintamallista, josta alkaa olla jotain tietoa. Taikauskon ”jumala”, johon kirkot valitettavasti hyvin usein turvautuvat, ei ohjaa manuaalisesti maailmaa. 

 

Darwinismi eli kehitysoppi perustuu satunnaisuuteen ja toimii vain riittävän suurissa ryhmissä, jollaisia ovat esimerkiksi muurahaiset ja sienet. Sosiaalidarwinismi ei toimi. Se on alkeellista taistelua entropiaa vastaan. Kaikkialla, mistä vain saamme tietoa, epäjärjestys pyrkii lisääntymään. Tällainen maapallo aurinkokuntineen on uskomaton ja ihastuttava poikkeus.

 

Ja edellä viitattujen fasismien ohella konservatiivisuus on tuhoa tuottava ajatus. Jokainen ihminen on Sisyfos. On vieritettävä kiveä ylämäkeen varmana siitä, että ei voi onnistua. Suojatiet ovat välttämättömiä. Voi levähtää.

Haavoittuneet jätetään

 

Miksi reippaat nuoret pannaan kärsimään koronan eli Covidin rajoituksista ja kielloista ja vielä tulojen ja työpaikkojen menetyksestä?

 

Koska toisin toimien nuoriso kärsisi vielä enemmän ja vielä pidempään. 

 

Perustelen mahdollisimman selvästi.

 

Jos pantaisiin vanhainkodit ja laitokset eli sairaalat, vankilat ja muut, ulkopuolelta loppuun ja heitettäisiin avain hankeen toivotuksin: ryytyköön sinne.

 

Rahaa säästyisi ja voitaisiin ruveta elämään kuten ennenkin.

 

Ei säästyisi. Krematorioita tarvittaisiin tosi paljon lisää ja tartuntatauti jatkaisi leviämistään jättäen vaivaisina jälkeensä yhä enemmän myös nuoria. 

 

Epidemiaa voi mutta pandemiaa ei voi hoitaa jättäen joitakin suuria ryhmiä väliin. Kokemusta on. Entisessä maailmassa joka kolmas tai jopa joka toinen lapsi menehtyi tulirokkoon, kurkkumätään ja niihin muihin. Siksi yritettiin hankkia mahdollisimman paljon lapsia. Näin saatiin moneen maahan kestämätön määrä rutiköyhiä ja käytännössä jokseenkin työkyvyttömiä nuoria ja nuoria aikuisia. Sievistelijät puhuivat muun muassa ”liikaväestöstä”.

 

Eräässä vaiheessa Stalingradissa haavoittuneet ammuttiin omien toimesta tai jätettiin Volgan rantaan jäätymään. Tämä puolueen politrukkien käytäntö muutettiin aika nopeasti, koska omat päälliköt tiesivät ja näkivät, että siinä meni liikaa muutamassa päivässä taistelukuntoon hoidettavissa olleita tankintappajia ja konepistoolimiehiä.

 

Tämä hyvin karu tosiasia on kuvattu ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Koskela tuo pataljoonan soitten kautta ulos motista. Käsky on selvä. Haavoittuneet kannetaan, mutta konekiväärit patruunoineen heitetään suonsilmään. Näin tehdään.

 

Kirjailija korostaa asiaa. Kun hullu eversti (Karjula) alkaa kiljua valinnasta haavoittuneiden kuullen, omat alaiset alkavat vedellä liikkuvia taakse. Eversti jopa itse ymmärtää olevansa nyt hengenvaarassa. Onneksi häneen osuu vihollisen sirpale.

 

Suomalainen ei taistele eikä kukaan järkevä sotilas taistele, jos ensiapua ei ole. Jatkosodassa henkiin jääneitä haavoittuneita oli viisi kertaa enemmän kuin kaatuneita. Laskentatavasta voi keskustella, mutta pysyviä vammoja sai lähes sataviisikymmentä tuhatta, pienempiä ehkä sama määrä. Kaatuneita oli noin 63 000.

 

Siihen yhtälön ei tarvita moraalia eikä uskontoa. Jos minä jätän porukkani nyt, kun olen voimissani, minut jätetään ensi viikolla, kun en ole voimissani. Tällä viikoilla – tänä vuonna – tällä vuosikymmenellä.

 

”Jokainen on oman onnensa seppä”, on tosi pitkä vale. Sekään ei ole totta, että kansa eli valtio olisi onnensa seppä ja joutaisi unohtamaan muut. Järkevä malli on vastavuoroisuus. Ja kaupankäynti on aina hyvä ajatus, kunhan hinta on tämänpuoleinen eikä lupaus tuonpuoleisesta. – Tällaisia terveisiä, etenkin ruotsalaisille…

Ventti-Ville

 

Kuva USA:sta. Edessä kahden puolueen äänen- ja housunkannattajia. Keskellä siis D. Trump.

 

Viimeksi mainitulle liian pitkän kravatin miehelle sopii nyt siis kutsumanimeksi Ventti-Ville. Waltarin mainioon tekstiin perustuvassa elokuvassa se on Tauno Palo esittämän hahmon roolinimi. Se viittaa venttiin eli korttipeliin, jossa tavoiteltava kortin silmien luku on 21.

 

Kun nyt on 2021, korttipelin sääntöjen mukaan seuraavalla kortilla mennään metsään eli hävitään peli.

 

Tuo elokuva sattuu olemaan suuri suosikkini. Mielestäni Valentin Vaala ei päässyt läheskään niin korkealle korokkeelle kuin olisi ansainnut. Puolisalaisen henkilökohtaisen listani mukaan hän on Edvin Laineen rinnalla selvästi edellä Matti Kassilaa ja siis myös Kaurismäkeä.

 

Omistamani kirja kertoo, että puhtaasti venäläiseen perheeseen syntynyt Vaala puhui äidinkielenään ruotsia, eivätkä vähemmistöläiset ominaisuudet edes jääneet tähän. Ehkä siksi hän pysytteli hiukan sivussa valonheittimien kiilasta, vaikka Suomi-Filmin Risto Orko ymmärsi hänen suuren ammattitaitonsa ja aronsa, kunnes studiokausi päättyi.

 

Suomalaisen elokuvan surullinen kohtalo tiedetään, mutta ei kovin laajasti. Tarina on vähän kuin huonommista Pekka Puupää -elokuvista. Orkoa ja Särkkää tuurasi pääosassa Jalmari Rinne, näyttelijäliiton puheenjohtaja. Kun televisio tuli 60luvun alussa ja alkoi nopeasti nakertaa markkinoita, Rinteen johdolla järjestettiin etenkin televisiointikorvauksista lakko, joka oli käytännössä suomalaisen elokuvan loppu. Toisin sanoen hengissä sinnitelleet ja uudet tulokkaat saivat aloittaa ihan alkeista. Kun joissakin maissa oli merkittävä Uusi aalto ja elokuva avasi uusia uria, Suomessa lumiaurana toimikin teatteri. Vasta Mikko Niskanen onnistui yhdistämään kansan tunnot ja taiteellisen tason. Tarkoitan surmanluoteja. Mutta Holmberg, Långbacka ja Lilla Teatern olivat oikeasti hyviä. Minulle, jossa ilmeni jo nuor-opiskelijana snobin vikaa, kelpasi myös uusi ja vaikea teatteri, tyyppiä Beckett ja Ionesco.

 

Kun mies oli naapuri, seurasin vierestä Pakkasvirran Jaskaa, josta piti tulla maahan ykköstaitelija. Ei sitten tullut. Kirjallisuuden modernismi, jota näin kärpäsenä katossa, kun itse Anhava suomennutti minulla tekstejä ja jopa julkaisi, oli hieno homma, mutta nyt tiedämme, miksi sitä ei todellisuudessa lukenut moni.

 

Valitettavasti isäni oli oikeassa. Hän sanoi, että tuo runous ja proosa on ”sellaista korkeampaa matematiikkaa”. Nokkela juristi, itse suvun ensimmäinen ylioppilas, antoi ymmärtää, että kyllä laskutikku pelittää, ellei kertotaulu riitä. (Todellisuudessa sain hänet lopulta kiinni jopa johtamassa Bartokia kuorolle.)

 

Vakiohistoria sivuuttaa politiikan ylikorostamisella, miten dramaattisesti asemasota muutti suomalaisten mielensisältöä. ”Rillumarei-kulttuuri” ei ollut vastalause. Se oli enemmistön ääni. 

 

Populismi on sitten muuta ja myöhempää. Amerikassa uskottiin, että Harvardin kynyt miljonääri on jätkämiehen kaveri. Ei oikein iske. 

Omituinen mies

 

Tämä kirja oli päätynyt takariviin ja edessä oli Lapin antologiani aineistoa muuttolaatikoissa. En siis ollut lukenut enkä edes selkeästi tiennyt, ett ,inulla on tällainenkin.

 

Nyt olen sivulla 236 eli puolivälissä. Alussa hetken epäilin, onkohan tämä nyt pyrykelin lukemista, kun suurin mielenkiinnon kohde on tällä hetkellä Ensimmäinen maailmansota etenkin Venäjällä.

 

Epäily haihtui heti. Vaikka kirjoittaja Graham Farmelo on itse fysiikan professori Cambridgessa ja maailman arvostetuimpia tiedemies-tiedekirjailijoita, kirja on lukijalle yhtä juhlaa.

 

Maailmalla kirjankustantajista röyhkeimmät mainostavat joitakin tiedekirjojaan ilmoittamalla ”ei sisällä matemaattisia kaavoja”. Tämän kirjan yhteydessä voisi sanoa: ei edellytä varsinaisia matematiikan tai fysiikan tietoja. Toisin sanoen kauan sitten unohdettu koulukurssi riittää. Minusta on surullista, että jotkut laskevat kirjan kädestään jo nähtyään neliöjuuren merkin jollain sivulla.

 

Tässä tapauksessa kirjoittaja on tehnyt valtavan työn ja onnistunut saamaan aineistoa, kuten kirjeitä ja päiväkirjoja, ja haastattelemaan hyvin mielenkiintoisia henkilöitä. Kun myös aihe, Paul Dirac, oli Cambridgen professori (sama oppituoli kuin Isaac Newtonilla aikoinaan), kuvaukset tutkijoiden kilpailusta, yhteistyöstä, vihasta, konnankoukuista ja tyranniasta ovat eläviä ja hyvin uskottavia.

 

Jos joku luulee, että kovimman kansainvälisen tason fysiikan tai matematiikan laitos on jokin lintukoto, hän erehtyy. On poikkeuksia. Princetoniin on varta vasten perustettu ja rahoitettu täysin ainutlaatuisten kykyjen tyyssija. Siksi siellä viihtyivät Einstein ja Gödel. Ja Dirac usein. Ja esimerkiksi John Nash (Kaunis mieli) myös psyykkisesti suistuneena ollessaan.

 

Paul Diracia, joka paljon muun ohella kehitti kvanttimekaniikan keskeiset kaavat ja osoitti matemaattisesti antimaterian olemassaolon ennen kuin siitä saatiin kokeellisesti merkit, kuvaillaan joskus autistiksi tai Aspergerin syndrooman uhriksi. 

 

Kirjan nimi, ”miehistä omituisin”, on osuva. Sitä vastoin ajatus vain numeroja rakastavasta nerosta on tässäkin tapauksessa väärä. Dirac kuvaili itse, miten hänelle kauneus voi löytyä etenkin upeista yhtälöistä. Lisäksi hän oli väsymätön luonnossa kulkija ja pätevä vuoristokiipeilijä.

 

Kauneus asuu korkealla.

 

Kirjan luettuaan tuostakin mielestä pystyy sanomaan jotain muuta, vaikka ei ole lääkäri. Kaverit keksivät yliopistolla jo varhain puhenopeuden mittayksikön – yksi sana tunnissa = 1 dirac. Hän piti kyllä luentonsa, à 55 minuuttia, mutta keskusteluissa tai istujaisissa häntä ei saanut sanomaat enempää kuin kyllä tai ei. Äidilleen Bristoliin hän lähetti vuosien kuluessa satoja postikortteja, joissa sanottiin että ei kuulu erikoisempaa ja että sää on tavallinen. Sellainen lähti myös Nobel-palkinnon jälkeen rankkasateessa. 

 

Jossain huipuille järjestetyssä kutsukonferenssissa hän ei käyttänyt puheenvuoroa eikä sanonut kenelläkään muuta kuin huomenta tai näkemiin. Kirjoittajan osoittamin tavoin hän oli kuunnellut joka sanan ja ymmärtänyt kaiken. Ja omituinen on kirjakin. Se on rakennettu kuin algebrallinen kertomus eli kevyesti mutta vääjäämättömästi. Ja lukija pidättelee hengitystään.

P.S. Sukunim juontuu Ranskaan ja äännetään Di-rac. Varmistin. Ei sis "dai-rac". Samoja Elsassin seudun nimiä kuin Cognac, Pauillac ja Cadillac.

Heikko esitys

 

Päivän tapahtumat esitetään tekniikkana. En mainitse nimiä, mutta esimerkiksi vuonna 2000 koko joukko professoreita painotti, ettei sisältö kuulu Teknilliselle korkeakoululle. Meillä tutkitaan vain viestien välittämistä.

 

Nuo itsetietoiset henkilöt ovat joko kuolleet tai läkähtyneet omaan viheliäisyyteensä.

 

Mutta otsikolla ”tietojenkäsittely” toimi todella asiantuntijoita, jotka kieltäytyivät edes kuuntelemasta puheita pääsystä verkkoon (right of access) ja yksityisyydestä (privacy).

 

Runsaat sata vuotta sitten Haber ja muut kemistit kieltäytyivät kuuntelemasta sellaisia, että kemistillä olisi jotain tekemistä sen asia kanssa, mihin ja miten heidän kehittämiään yhdisteitä käytetään, ja valmistivat myrkkykaasuja sotilaskäyttöön, synteettisiä räjähdysaineita ja saatuaan suurin juhlallisuuksin Nobelin palkinnon tuottivat etenkin SS-järjestön tilaustyönä mainion syanidikaasun, jota alettiin heti käyttää.

 

Trump on kuin Jeesus. Molemmat olivat some-mestareita. Molemmat saivat vihat niskaansa ja rangaistuksen kansanjoukkojen villitsemisestä. Molemmat menestyivät levittämällä sanomaa, jonka sisällöstä ei saa varsinaisesti selvää.

 

Ennen kuin luin ”Make America Great Again” en ollut tullut ajatelleeksi, ettei America olisi Great. ”Minä olen tie, totuus ja elämä” on helvetin hyvin sanottu, mutta totta puhuakseni en tiedä, mitä se tarkoittaa.

 

Kerran suomensin some-viestintää, La Carmagnolen ja sen toisen vallankumouslaulun (Ca ira), jossa ulvotaan, että aateliset lyhtypylvääseen. Löytyvät muuten levyltäkin. Giljotiiniin haluttiin kuningatar Marie Antoinette, ja näin myös kävi. Ja jos haluatte, osaan laulaa kaikki säkeistöt ”… vannomme sen, on pois punapaitojen saasta ja herjaus Herran syöstävä syntymämaasta…”

 

Edellä on sana ”kuin”. Haen vahvaa muotoa väitteelleni, ettei ihmisten ja yhteisöjen asioita ratkaista vertailemalla tilanteita ja tekniikkaa. Pommin asettajan rangaistusta ei vähennä tieto, että sytytin oli taitavasti suunniteltu.

 

Päivän puheenaihe on valmiiksi vino: suuryhtiöiden toiminnan poliittisuus tilanteessa, jossa Presidentin todellisuudentajun pettäminen on jo nostanut kysymyksen, kenellä pettää seuraavaksi. 

 

Miten Facebook ja Twitter ajetaan nurkkaan, kun niiden vastaus on sama kuin ennen tykistön viestimiesten: en minä mitään tiedä; minä vain kelaan.

 

Päättäjiä pitää painostaa esimerkiksi marssimalla huutelemaan sinne missä heitä on koolla. Päättäjien toiminnan estäminen väkivallalla on kapina tai vallankumous, riippuen siitä, onnistuuko se vai ei. Suomalaisen juristin – tarkoitan itseäni – mieleen tulee Trumpin mellakkaan johtaneesta menettelystä rikosnimike maanpetos.

 

Viesti, siis esimerkiksi Twitter-teksti voi olla polttopullo. Se ei ole sananvapausasia, että räjähtäviä nesteitä ja myrkyllisiä kaasuja ei saa käsitellä niin kuin haluaa, vaan ainoastaan luvallisesti ja määräyksiä noudattaen.

Joku syö lompakostasi

 

 

Ilmainen valuutta, kuten Bitcoin, on hajautettu tietokanta. Se perustuu lohkoketjuun (block chain) ja sen turvallisuus puolestaan perustuu erittäin suurista tietomääristä ”louhittuun” dataan, jolla suoritetaan erittäin suuria ja  hankalia laskutoimituksia.

 

Syyni kirjoittaa asiasta on julkisen median vähäsanaisuus. Englannissa BBC otsikoi vuoden 2019 puolella, että Bitcoin kuluttaa enemmän sähkö vuodessa kuin Sveitsin valtio. 

 

Yllä oleva käyrä (© Statista 2020) näyttää, että tuo vuotuinen käyttö on hiukan pienempi kuin Suomen tilastoitu kulutus.

 

On väitetty, että hinnan maksavat ne, jotka eivät käytä digitaalista rahaa, Suomessa siis veronmaksajat. On myös väitetty, että digirahan merkitys ilmakehän hiilidioksidipäästöihin ja yleisemmin hiilijalanjälki on hirvittävän suuri.

 

Puoltajiksi ilmoittautuneet kirjoittajat ovat osoittaneet ansiokkaasti, että ykköstoimija on Kiina, joka on viime vuosina rakentanut Mongolian rajan suuntaan kaksi kerta enemmän vesivoimalla tuotettua energiaa kuin se voi itse käyttää.

 

Ajatus n sivumennen sanoen kiinnostava siinäkin mielessä, että Kiinan toimet Tiibetissä ja etenkin uiguureja vastaan saattavat hyvinkin liittyä vesivoiman rakentamiseen.

 

Roman Polanski, missä olet? – Ihailen ”Chinatown” -elokuvaa myös siksi, että murhien ja törkeyksien taustalla on Los Angelesin vesirakentaminen. Kaikkien nimeltä tuntema Mr. Mullholland oli kaupungin vesi-insinööri, ja Colorado-joen jättiläispato oli 30-luvun suurimpia ponnistuksia.

 

Vastaavasti lentokoneteollisuuden sijoittuminen Kaliforniaan (Douglas, Lockheed ja useita muita) ja sotien jälkeen itse Piilaakso saattaa kätkeä näkyvistä kysymyksen sähkön jakelusta ja hinnasta. Ja alumiini muuten on paljon sähköä vaativa tuote; sen raaka-aine on bauksiitti. 

 

Viittausteni takana on se, että olen lukenut rivi riviltä Kalifornia historian eli Kevin Starrin kahdeksan vankkaa nidettä. Suosittelen esimerkiksi osaa ”Golden Dreams: California in an age of abundance 1950-1963, OUP 2009". Jos haluatte tietää, miksi Kaliforniassa on aina metsäpaloja, repikää siitä. Syy on melkein aina ränsistynyt jakeluverkko, ja syyksi ilmoitetaan melkein aina kommunistit, homot tai demokraattiseen puolueeseen kuuluva kuverööri.

 

Siellä jopa Edison Con eli siis jakeluverkko ymmärretään keinoksi ansaita rahaa. Jos kaapelit tippuvat ja eristeet paukkuvat, osavaltion tai liittovaltion pitäisi kuulemma maksaa korjaukset.

 

Minulla ei ole kykyä arvioida digitaalivaluutan todellista hintaa ja sen ympäristövaikutuksia. Mutta kun olen vuosia opettanut, että tietoturva maksaa, korotan kuitenkin ääneni.

Vanhoille ja sellaisiksi aikoville

 

 

https://www.nytimes.com/2021/01/06/arts/music/five-minutes-classical-music-flute.html?action=click&block=more_in_recirc&impression_id=fd6a1ca1-52ff-11eb-9fc7-03c4c395907c&index=1&pgtype=Article&region=footer

 

En ole varma, viekö linkki suoraan perille. Ellei, ehdotan että maksaisitte pienoisen killingin The New York Timesin lukemisesta. Samaa muuten ehdotan The Guardianista, josta voi lukea merkittäviä osia ilmaiseksikin.

 

Mutta herra Helsingin Sanomien päätoimittaja – kyllä riittää kirimistä.

 

Uskottavien numeroiden mukaan Suomessa on aika paljon lukutaitoisia ja -haluisia ihmisiä. Osa heistä kaipaa korona-aikana tunnetta, että on tehnyt tänäänkin jotain järkevää.

 

Tuo NYT:in (The New York Times) linkki on sivulle, jonka otsikko on ”Viisi minuuttia, jotka saavat sinut rakastamaan huilumusiikkia”. Ympäriltä löytyy vastaavia juttusarjoja Mozartista, oopperasta, pianosta ja viulusta. Kappaleet ovat lyhyitä, todella mielenkiintoisia ja ne ovat nimenneet lehden omat ja ulkopuoliset asiantuntijat. Valintaa perustelevat tekstit ovat myös lyhyitä ja hyvin kirjoitettuja.

 

Quanz sai työnantajaltaan Fredrik Suurelta jokaisesta uudesta huilukonsertostaan bonuspalkkion, joka vastasi lehmän hintaa. Niinpä hänelle kertyi iso navetallinen… Tai oikeastaan vihjeessä sanotaan, että hän kuoli rikkaana miehenä.

 

Kehun tätä juttusarjaa siksi, että erityisen mielihyvän hakeminen tavallisista lähteistä vaatii niin paljon työtä ja aikaa, ettei sellaista oikein jaksa. Havainnollistan: tunnen aika hyvin Beethovenin pianosonaatit. Taisin kerran kirjoittaa sanomalehteen ison jutunkin, jossa vertailin kuuden tai kahdentoista huippupianistin tulkintoja. Käytän nuotteja. Silti minulle oli suuri yllätys NYT:n pianojutun korostus, että viimeisen sonaatin (numero 32) keskimmäinen osa on jotain aivan poikkeuksellista. Beethoven paukkaa sävellajittomaan maailmaan, oikeastaan atonaalisuuteen, ja tekee sen niin hienosti, ettei kuulija oikein edes huomaa.

 

Kiirehdin kuuntelemaan lehdessä linkkinä olevan esimerkin. Ja totta joka sana. Muistin sen haikean melodian hyvin mutta en ollut koskaan käsittänyt, että tuo pätkä on hyvin kaunis – ja salaperäinen – ja samalla pianomusiikin historiaa.

 

Väittäisin tuntevani kaikki Glenn Gouldin levyt, ja jos puhun jollekulle herkkäuskoiselle, ehkä valehtelen että minulla on ne kaikki. Nyt kuitenkin yksi vuoskymmeniä toiminut muusikko ja kriitikko sanoi, että Gouldin paras levy on ”Flenn Gould Plays Renaissance & Baroque Music), jonka alussa on Orlando Gibbonsin viritelmä. Tästä jäppisestä en ole koskaan kuullutkaan, ja silmieni sivu on mennyt myös Gouldin haastattelussa sanoma, jonka mukaan Gibbons oli saman luokan mestari kuin Beethoven ja Anton Webern.

 

No. Kuuntelen nykyisin esimerkiksi Bachia mieluummin Barenboimin tai T. Nikolayevan kuin Gouldin esittämänä, mutta olihan hän ainutlaatuinen. Tuo levy puolestaan oli jäänyt tutkani alle siksi, etten ole koskaan oikein innostunut Händelistä enkä liioin löytänyt Scarlattien sadoista sonaateista niitä, joiden väittään pysäyttäneen ajan virtaamisen.

 

Näkisinpä mielelläni Hesarin koko aukeaman artikkelin linkkeineen Spotifyhin tai vastaavaan kuullakseni esimerkiksi EsaPekka Salosen, Jorma Panulan tai Jukka Isopuron vihjeen 5 minuutin musiikkionnesta. EP muuten mainitsee Ravelin ”Hanhiemon” tässä yhteydessä…

 

 

 

Ihmisten muistama

 

Haluaisin julkaista tässä blogissa tai tämän rinnalla toisten ihmisten kirjoittamia kohtauksia heidän omasta elämästään.

 

Puhun siis muistelmista. Korostaisin että muistelmakirjat ovat keskimäärin romaanejakin heikkotasoisempia. Siksi ongelma on suuri. Jotta muistiinmerkintä kiinnostaisi, sen pitäisi myötäillä kerronnan hyviä kaavoja ja välttää huonot kaavat.

 

Kansanrunouden tutkimuksessa eli folkloristiikassa käytetään oppisanaa ”kokemuskertomus”. ”Memoraatti” sisältää usein yliluonnollisen tai vain selittämättömän kokemuksen. 

 

Niistä koottiin eri vuosikymmeninä kiitettävästi kirjoja, ja kirjoista saattoi lukea ihmeekseen, millaista oli olla kotiapulaisena herrasväessä esimerkiksi 1930-luvun kaupungissa tai rakennustyömaalla kottikärryjen ja betonimyllynkulta-aikana.

 

Sellaista kirjaa ei ole sattunut käteen, mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta seistessä myyjänä kaupan tiskin takaa joitakin vuosikymmeniä. Sekin askarruttaa, millaista oli olla opettajana kansa- tai oppikoulussa oikein kunnolla, esimerkiksi koko työikä.

 

Esimerkkeihini sisältyy itsesoimausta. Tiski-ihmisiä oli ehkä suurin osa sukuani. Opettajina on nytkin sukulaisiani.

 

Kokemuskertomuksen yksi ongelma on epäluotettava muisti, toinen on ihmisten valheellisuus ja kolmas huonot esimerkit.

 

Kerran luin ”Kansa taisteli – miehet kertovat” -lehden kaikki vuosikerrat kannesta kanteen. Niitä oli saanut antikvariaatista pilkkahintaan. Niitä oli 347 numeroa ja yli 10 000 sivua. Artikkeleista noin 90 prosenttia oli mielenkiinnottomia ja merkitystä vailla. Suurin tuho aiheutui kirjoittajan harjaantumattomuudesta yhtyneenä luulotteluihin siitä, millainen hyvä sotajutun muka pitäisi olla. Uskottavat ja suorastaan raikkaat tai vain mielenkiintoa herättävät kohtaukset olivat väistyneet täysin tyhjän kaavamaisuuden tieltä.

 

Kohtuuton vertailu: Paavo Rintalan keräämä ja toimittama ”Sodan ja rauhan äänet” on todella hyvä. Vielä kohtuuttomampi vertailu: maailman huippua oli Studs Terkel, jonka kirja ”Working” kertoo tavallisen ja joskus epätavallisen työn tekemisestä ja ”Hard Times” muistoja 30-luvun pulavuosista. Myös sotamuistelmien kokoelma ”Good War” on suurenmoinen.

 

Paradoksi: keksityt muistot ovat usein parhaita. Tuossa yhteydessä on tapa puhua kirjallisuudesta. Nauhalta purettu suullinen kertomus ei muute yleensä toimi tekstinä, eikä muuten nauhoitteena liioin.

 

Hienoin tämän alan kokemukseni oli pitkä ilta tätini, kansankoulu opettajani ja matkahuollon pitkäaikaisen hoitaja kanssa. Kaikki olivat erikoislahjakkuuksia. Kun minulla oli takanani luvaton korttien selaaminen ja luvallinen pitäjänkartan tutkiminen, pystyin seuraamaan tätien tarinaa, kun he luonnostivat kunnan (Kauhavan) ihmisiä ja ilmiöitä 1920-1980 ja lisäksi vielä omien vanhempiensa ja isovanhempiensa tarinoista mieleen jäänyttä. Sensaatioita ei juurikaan ollut. Joskus pappi oli pudonnut juovuspäissään saarnastuolista ja nuorison parasta harrastanut moraalinvartija hiipinyt löysänä pidetyn piian kanssa riihen ylisiltä olkia vaatteissa ja ruumenia hiuksissa. Onneksi välillä kerrottiin myös suurpyykistä pyykkilautojen ja lipeäkiven aikaan eli ennen pesupulverin ja Hoover-pulsaattorikoneen kumouksellista vaikutusta.

Delphi

 

Eilen historioitsija Braudelin yhteydessä kommentoija osoittaa kiitettävää asiantuntemusta. Hän huomasi, että kuvani oli rajattu kirjan kanteen. Näin on. Kirjan yksi ydin on huomion siirtäminen politiikasta ja sodista ja myös tapahtumista ”ihmisten historiaan”. Siksi kuvassa on kyntämistä ja lampaitten paimentamista. Ajatus on näyttää, mistä vaikeaselkoinen sana ”talous” muodostuu.

 

Tähän alaamme pian. Nyt vain kehotus ja kehu. Ainakin kustantaa Delphi julkaisee e-kirjoja käsittämättömän halvalla. Pieter Brueghel vanhempi on saanut kirjansa noin 60 kuvan valikoimana ja selittävin tekstein.

 

Se ei ehkä näy suoraan tähän blogiin pienennetystä kuvasta, mutta kuvien laatu on erittäin hyvä ja hinta – puolitoista euroa. Koko kirja.

 

Samassa sarjassa on kymmeniä klassikkoja. Otin kaveriksi suuresti ihailemani van Eyckin. ”Arnulfinien avioliittoa” tapasin käydä Lontoon National Galleryssä aina erikseen katsoassa, kun siinä on yhdessä taulussa kaikki, mitä kuvataiteessa on. Ja Gentin alttaritaulusta on lukuisia yksityiskohtia.

 

Sama kustantaja julkaisee muuten käypäisiä kirjoja säveltäjistä. Tiettyä sävellystä selostettaessa e-kirjassa on linkit keskeisimpiin suoratoistopalveluihin, kuten Spotifyhin, ja lisäksi Internet-arkiston ilmaisiin partituureihin.

 

Olisiko tämä esimerkki digitaalisesta tuotteesta, joka on hyvin moniin tarkoituksiin todella kätevämpi kuin painettu kirja?

 

Minulla on vuosien varrella Internet Archivesta muun muassa J.S. Bachin koko tuotanto partituureina. Hiukan alle 100 vuotta vanhat nuotit ovat sopivasti vapaita tekijänoikeudesta ja alkujaan niin hyvin painettuja, että niitä on ilo käsitellä.

 

Vihjeenä lukijoille: ei tarvitse olla musiikkiarvostelija. Ainakin itse olen nauttinut suuresti joskus opiskeluvuosina hankkimastani taidosta lukea partituuria. Se muuten ei ole mitenkään helppoa, mutta jos on esimerkiksi kilkuttanut Aaronia pianolla niin että osaa nuotit ja nuottiavaimet hyvin, vaiva ei ole suuri.

 

Jos on vielä jaksanut opetella sointuopin ja soinnutuksen alkeet, esimerkiksi Bachin kantaatit ja Monteverdin madrigaalit aukeat nuottien kanssa aivan uudella tavalla. Kun on kuulevinaan vipatusta tutun duuri-molli-systeemin ja kirkkosävellajien välillä, voi katsoa nuotista, että noinko se tosiaan menee.

 

Vaikka ihmisellä olisi hyvä muisti, aina on sokeita pisteitä. Minä joudun joko miettimään tai sitten laiskuuttani katsomaan Googlesta alttoviulun avaimen, kun en sitä muka koskaan muista. Nyt kylllä muistan. C on viivalla, jolla tutummin eli G-avaimella on H.

 

Brueghelin rajaamaton Ikaros-kuva on yllä. Minua se kovasti naurattaa. En ole aivan varma, oliko maalari tarkoittanut vitsiksi tämän, että vahalla siivet selkäänsä kiinnittänyt Daidaloksen poika esitetään edessä oikealla laivan lähellä niin että hänestä näkyy mereen syöksymisen jälkeen vain toinen jalka.

 

”Siipien polttaminen” taitaa sanontana olla tätä samaa perua. – Ja muuten – jokseenkin kaikki romaanien ja runouden suurimmat klassikot löytyvät mitättömän halpoina e-kirjoina. Siis esimerkiksi Goethen tai Schopenhauerin koko tuotanto. Kuulin juuri tyypistä, joka saapasteli eilen armeijaan mukanaan muhkea määrä alan tavaraa lukulaitteessa (Kindle Paperwhite) – uusin versio on mainoksen mukaan armeijaa kestävä.

Perintö II

[Jatkoa]

 

 

 

Luther oli viisas mies. Aloitettuaan rettelönsä Rooman kanssa hän meni ensi töikseen naimisiin erään nunnan kanssa. 

 

Selibaatti eli niin sanottu siveysvaatimus oli nerokas juridinen oivallus. Papeilla oli tietysti tarpeen mukaan vaimoja, jalkavaimoja ja siis lapsia – mutta ei koskaan laillisia eli perintöön oikeutettuja. Papin tai esimerkiksi apotin tai kardinaalin hallitsema laitos oli kirkon ja pysyi kirkon omana. Kirkko myi virkoja, ja ostajia riitti, mutta maan myyminen oli ongelmallista.  

 

Jopa Italian miljonäärisuvut, Borgiat, Sforzat ja Medicit, joutuivat järjestämään sukulaispoikia paaveiksi päästäkseen kiinni Vatikaanin rahoihin. Ritarikunnat, kuten Temppeliherrat, yrittivät vaihtaa puolta taitavasti kuninkaan ja paavin taistellessa maallisesta vallasta, mutta siirtomaiden orjuutusta enteillyt ristiretkipuuha osoittautui ennen pitkää tuottamattomaksi.

 

Aivan viime aikoihin asti kirkko on hallinnut Italiassa ja Espanjassa myös teollisuutta. Kaukana Yhdysvalloissa puolestaan lahjoitukset ja testamentit ovat tehneet eräistä kirkoista varteenotettavan varakkaita. Sanotaan – tosin ei päivittäin – että maailman suurin protestanttinen kirkko eli helluntaiherätys vaikuttaa vahvasti republikaanien kannanottoihin, ja välillä myös demokraattien.

 

Trump ei heilutellut kameroille pankkikirjaansa, joka saattaakin olla hiukan surullinen näky, vaan Raamattua. Yhdysvalloissa kielto edistsää valtion varoin uskontoa on otettu iin vakavasti, että jopa setelien tekstistä ”In God We Trust” on korkeimman oikeuden ennakkopäätös – sallittiin, mutta mietitytti kovasti.

 

Täytynee olla pohjois-eurooppalainen maalaispoika – sellainen kuin minä – pitääkseen tuota näkyä erikoisena ja ihmetelläkseen amerikkalaisten uskonnollisuutta. Toisaalta sitten kaupunkikuvasta puuttuvat isot tuomiokirkot.

 

Trump vedettiin tähän kirjoitukseen siksi, että kirkon vastakohta on osakeyhtiö. Kirkko (ei uskonto) merkitsi sitoutumista johonkin heimoon eli klaaniin ja kukaties sen tekemiin päätöksiin. Protestantismin myötä noussut yhtiö (”kauppakomppania”) merkitsi sitoutumista paperille kirjoitettuihin sääntöihin ja siis asiointia aivan tuntemattomienkin kanssa.

 

Itse asiassa jo keskiajan lopulla tuli käyttöön sensaatiomainen keksintö, haltijalle osoitettu asiakirja. Ensimmäisiä sellaisia olivat vekseli ja maksumääräys. Sekös maantierosvoja harmitti. Seteli on kehitelmä juuri tuosta ajatuksesta, mutta se on vain puoli asiaa. Suurin kaupankäyntiä edistänyt uutuus oli henkilöluotto, jonka uranuurtajia olivat Venetsia ja Genova ja niissä toimivat rahanvaihtajat. Sitä perua penkki ja pakki on sama sana.

 

Kuvan kirja – kolmiosainen – alkaa olla vanhentunut. Silti mieleni ei ole lakannut kirvelemästä siitä, että tuo Braudelin tutkimuksen huippua edustanut teos on ilmestynyt kaikilla sivistyskielillä eli siis ei suomeksi. Jos tätä lukisi joku nuori ja lupaava henkilö, hänelle ehkä oivallisin yhteenveto Välimeren alueen vuosituhansien taloudellisesta kulttuurista  löytyy tekijänimellä David Abulafia.

 

Perintö I

 

Hyvää uutta vuotta, Aulis Aarnio ja Urpo Kangas.

 

Nämä herrat kuuluvat ryhmään sivistyneitä professoreita. Joku voisi laatia tuollaisen listan, josta ei tulisi järin pitkää. 

 

Heidän keskeinen alansa jäämistöoikeus eli perintö ja testamentti saattaa olla se asia, joka teki Euroopasta Euroopan. Asia ei ole yleisesti tunnettu. Viimeksi tässä blogissa esiin otettu kysymys oli, miksi kärjessä on Eurooppa ja entinen siirtomaa Yhdysvallat eikä jokin kalifaatti tai Kiina. 

 

Se on tunnettua, että Ateenassa jo Solonin sanotaan kirjoittaneen varsin pätevät säännöt perimisestä. Ja Justinianuksen roomalaisen oikeuden kokoelmassa on kymmeniä lukuja näistä asioista.

 

Tilanne oli kuitenkin se, että kun Luther pyyhälsi teeseineen tunnetulle asialleen vasara kädessä ja naulalaatikko kainalossa, kirkko omisti Saksassa puolet viljelysmaasta ja Ranskassa ja Englannissa noin kolmanneksen. Tilanne meillä Ruotsissa oli sama.

 

Uskonpuhdistuksessa ei ollut kysymys uskosta eikä puhdistamisesta. Pikku historioissa mainitaan, että esimerkiksi Kustaa Vaasa puhdisti kirkot, kuparikattoineen. Tähtäimessä olivat kuitenkin kirkon maat, jotka muuttuivat kuin taikaiskusta kuninkaan maiksi. Kuin hajamielisyyden puuskassa hyvä Kustaa-kuningas julisti myös ”erämaat” yksin hallinnoimakseen kruunun omaisuudeksi. 

Kirkko oli hitaasti hankkiutunut asemaan, jossa vain se saattoi vihkiä lailliseen avioliittoon ja todeta lapset avioliiton ulkopuolella syntyneiksi. 

 

Lutherin yhteydessä mainitaan yleensä anekauppa eli kirkon edustajien rahasta myymät löyhennykset kiirastulessa vietettävään aikaan joko ostajalle tai tämän edesmenneille omaisille. Se oli kuitenkin mitätöntä verrattuna maaomaisuuteen ja verojen kassavirtaan. 

 

Maailmassa ei liene koskaan ollut toista yhtä rikasta firmaa, ei nykyisinkään. Eikä niin hyvin organisoitua.

 

Ja keino oli testamentti. Ellei kirkko saanut koko perintöä, se saattoi tyytyä vain puoleen. Jälkeläiset saivat niin sanotun lakiosan. Poikkeus oli Englanti ja maaomaisuus aatelisarvoineen tai ilman – englantilaisten romaanien ja nyt TV-sarjojen ehtymätön innoitus.

 

Kirkon kauppamatkustajia sanottiin kerjäläismunkeiksi, koska asiakkaiden oli myös elätettävä heidät, siis dominikaanit ja fransiskaanit. Ja kirkon sivukonttoreina toimivat 700-luvulta alkaen yliopistot.

 

Niiden turvin kirkolla oli käytössään salakieli, jota sivulliset eivät ymmärtäneet, nimittäin latina, ja siihen liittyen salailtu lukutaito

 

Kun katsoo kartalta tai lentokoneesta Keski-Euroopan suunnattomien katedraalien määrää, voisi miettiä, millä rahalla ne on rakennettu. Tarkoitusta ei tarvitse pohtia kauan, koska jo vuosituhansia hallitsija oli ollut kaikille välttämätön ukkosenjohdatin kansan ja erilaisten jumalien välillä.

[Jatkuu…]

Mitä ei tapahtunut

 

Kun historiaa alettiin tutkia ja kirjoittaa, tapahtui paha virhe. Monissa maissa nousi 1800-luvulla suuria nimiä (Carlyle, von Ranke, Michelet, Karamzin) ja nopeasti oivallettiin, että sellaiset suurteokset lisäsivät joidenkin tuloja. Kansallisuusaate oli merkittävä taloudellinen oivallus.

 

Juuri von Ranken nimissä on ohjelmajulistus:  miten asiat todellisuudessa tapahtuivat.

 

Kiinnostavampaa olisi tutkia, mitä ei tapahtunut.

 

Näiden nyt keksittyjen suurmiesten ympärille syntyi koulukuntia ja yliopistoja, ja lapset pantiin lukeman helpotettuja laitoksia heidän oivalluksistaan. Mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut välttämättömyyden pakoksi. Historian pimeä aine selitettiin sanalla kaitselmus tai johdatus tai kohtalo.

 

Hekin, jotka teloitettiin, varmaan käsittivät, että pyssyjä piteli historiallinen välttämättömyys ja asialla oli tieteellinen maailmankatsomus.

 

Eurooppaa todennäköisimpiä paikkoja historian voimalaitokselle olisivat olleet 700-luvun Kiina tai saman ajan Bagdadin kalifaatti. Viimeksi mainittua hallitsi tuohon aikaan Harun-al-Rashid, jonka toimista frankkien jokseenkin lukutaidoton kuningas ja sitten keisari Kaarle Suuri oli tietoinen.

 

Menneisyyden osaamisesta kertovat paljon runous ja matematiikka. Kiinassa ja kalifaateissa ne kehittyivät hyvin korkealle. Euroopan sumuisilla soilla ja tuulen pieksämillä rannikoilla alkoi unohtua sekinvähä, mitä antiikissa oli opittu.

 

Aivan uskomattomasti pandemian (suuri rutto) ravistelema Eurooppa alkoi kohota, ja vaikka oivallukset kukaties olivat lähtöisin Pohjois-Italian kaupunkivaltioista, uuden maailmanjärjestyksen ytimeksi osoittautui entinen Espanjan siirtomaa Hollanti. Esimerkin innostamina englantilaiset alkoivat innostua merirosvouksesta ja kankaankudonnasta.

 

Katolinen uskonto sopi hyvin maaorjille ja heidän käskyttäjilleen. Pohjoisempana alkoi tehdä tuhojaan lukutaito. Vuosisatansa eli 1500-luun bestseller-kirjailijoita oli kaksi, saksalainen Luther ja hollantilainen Erasmus.

 

Kuva on vanhempi, noin vuodelta 1420 (ns. Flémallen mestari). Siinä on kaikki nousevan Euroopan tunnukset: kirja, lukutaitoinen nainen, perspektiivi ja hienotunteinen enkeli. Samaan aikaan nousi suureen loistoon musiikki.

 

Alkaneen vuosikymmenen suuri kysymys on, miten kahden anglosaksisen maan käy. Asetelma vaikuttaa jännittävältä, ja pandemia on demokraattinen. Jospa se yltyy todella pahaksi? Kuolemalla oli ennen sellainenkin nimitys kuin ”The Great Leveller”, suuri tasaaja.

 

Käsiini sattui mitä mielenkiintoisin pikku kirja, Sophie Robertsin uutuus ”The Lost Pianos of Siberia”. Tarina kulttuurin noususta ja tuhosta on supistettu pieniim yksityiskohtiin. Keisarillinen Venäjä oli esittävän taiteen suurmaa, ja Neuvostoliitto jatkoi samaa. Nyt kirjoittaja  etsii vuodesta toiseen Altailta ja Sahalinilta saakka kerran valmistettuja flyygeleitä ja pystypianoja ja etsiskelee sitäkin Bösendorffia, jota tsaariperhe käytti viimeisinä elinviikkoinaan Siperian Jekaterinburgisaa 1918.

 

Voiko sen kauniimmin sanoa. Oli kerran maa, joka romahti. Sen raunioille rakennettiin toinen maa (Neuvostoliitto), joka sekin romahti. Ehkä kiinalaiset tietävät, että vanhimmat shakkinappulat on kaivettu Samarkandin seudulta läheltä silkkitietä. Ajoituksen mukaan nen ovat noin vuodelta 760. <ja ottelu jatkuu.