Au hasard

Lähdettyämme elokuvista ja sanottuamme hei Alaselle näimme Malminkadulle kolme punaista avo-Ferraria, jotka olivat menossa johonkin tai tulossa jostain. Ne vaikuttivat säälittäviltä verrattuna juuri katsomaamme elokuvaan.

En olisi arvannut katsovani vielä kerran teatterissa Robert Bressonin filmin ”Au hasard, Bathasar”. Kirjoitin siitä lehteen laajahkosti vain hiukan alle 50 vuotta sitten. Ylistys oli yksimielistä.  Yksi ylistäjistä oli Godard, jonka arvio on kyllä virheellinen – koko maailma puolessatoista tunnissa.

Elokuvan musiikki on Schubertin pianosonaatti numero 20 A-duuri, toinen osa. Luulin sitä jostain syystä f-molliksi, mutta ei. Tuo osa on fis, ja se juuri on sen taika. Niin voi ihminen erehtyä. Tämä musiikki on yksi avain elokuvaan, joka on kuitenkin sekä kokonaisuutena että yksityiskohdissaan selittämätön.

Muutakin väitetään, mutta ei se ole mikään uskonnollinen elokuva ja kristillinen symboliikka, kuten aasi, lampaat ja kaikki on pintaa, jonka tarkoitus on pudottu tietämättömät kärryiltä. Kuten musiikki elokuva menee duurissa monin kohdin ja sisältää ihmeellisiä sanaleikkejä. Nahkatakkinen paholaishahmo laulaa kirkossa Marien rukoillessa ”Panis angelicus”, siis sitä hyvin tuttua ”enkelien leipää”. Kohta hän on töissä pikkupaikkakunnan leipurinliikkeessä ja toimittaa mopolla postilaatikkoihin – leipää.

Koska elokuvassa ei näy yhtään kyyhkystä, puhe ei ole armosta. Pappi murjaisee Marien kuolevalle isälle ”Jumala lähettää kärsimyksiä sille, jota Hän rakastaa.” Papilla on Raamattu polvillaan, mutta epäilen hiukan, löytyykö sieltä tuo lause. Ei löydy ainakaan Jobin kirjasta, jonka kohdasta kirjakulta näyttää olevan auki.

Sitä vastoin elokuvan muut eläimet ovat hämmästyttäviä. Mukana on tiikeri, jääkarhu ja simpanssi – eräässä vaiheessa Balthasar-aasi joutuu sirkukseen. Kaskaitten ääniä kaipaan itsekin joskus, kun en kuule mitään.

Tämä on yksi niistä teoksista, joissa se, mitä ei näytetä, on ehkä tärkeämpää kuin se, mitä kankaalla näkyy. Taiteellisesti tuo on keino korostaa katsojan vastuullisuutta. Merkitykset syntyvät katsojan mielessä.

Kiittävät arvioinnit tuntuvat omituisilta, koska elokuva on surrealistinen, joten siitä voi sanoa rankaisematta melkein mitä tahansa. Mieleeni tuli koko ajan Bunuel – Tuhon enkeli, Viridiana, Nazarin. Surrealismi tarkoittaa ylitodellista, ei epätodellista. Elokuvan säälittävä, hiukan luihu ja omahyväinen juoppo on Kristus. Pahasti sydäntä kouraisevan teoksen yksi omituinen piirre on replikoinnin lähes täydellinen tunteettomuus. Repliikit sanotaan vailla kaikkea luonnollisuutta. Jos katsoja pääsee tapahtumien virtaan, virta tammetaan esimerkiksi pätkällä puhetta Jackson Pollockin action-paintingista. Tosin juuri Pollock onkin kuin Bresson, arkipäiväisyyden salaperäisyyden tulkki, henkilökohtaisen valinnan mielettömyyden kuvaaja, elokuvan Kierkegaard.

Sen allekirjoitan heti, että Bressonin mielessä liikkuu nytkin Dostojevski. Bresson teki useita aika suoria filmiversioita Dostojevskista. Mutta tyyni, mietiskelevä pahuus on Kellariloukosta ja päähenkilö – aasi – todella on eräs tulkinta ruhtinas Myshkinistä, ”Idiootin” nimi- ja päähenkilöstä. Ei liioin Karamazov ole kaukana, oman vakaumuksen vainoamat ihmiset.

Tuo elokuvan musiikki on niin tärkeä siksi, että esitetyn sonaatin toisen osan sijasta sonaatin neljäs osa sisältää filmin kertomuksen. Kaikki on tehty tässä elokuvassa toisin. Ohjaaja toteuttaa sellaisenkin mahdottomuuden, että hän katsoo ohimennen, oman olkapäänsä yli takaa.

Kuvaaja on onnistunut tekemään mustavalkoisen elokuvan ilman mustaa ja valkoista (paitsi loppukohtaus). Varovainen ylivalotus saa harmaan hohtamaan. Harmaa on elämän väri. Kaikki kuvat (paitsi alaston Marie) ovat sommittelultaan virheellisiä. Ne jotenkin pyrkivät liikahtamaan tai valumaan jostain reunasta tai nurkasta. Leikkaus on niin perinteinen, että kuvia tärkeämpää on se, mitä jää kuvien väliin. Se on sama asia kuin musiikissa, jossa sointu on mielenkiintoa vailla, mutta sointujen suhde eli se miten mennään soinnusta toiseen, on juuri sitä musiikkia. Proosan suuri ongelma on, miten mennä pisteen yli. Yhdeksän kirjailijaa kymmenestä osaa kirjoittaa vain lauseita, eikä se riitä.

Pianisti Josef Hoffman selitti yhden kerran eräällä toiselle muusikolle, että kappaleen tulkinnassa on keskityttävä raivokkaasti juuri niihin ääniin, joita juuri nyt soittaa. Vain siten pystyy ilmaisemaan jokaisella erillisellä sävelellä, joka tahdissa joka rivillä koko kappaletta. On oltava herkeämättömän varma siitä, mistä on tulossa ja mihin on menossa eli siitä, että alku ja loppu ovat keskellä.

Latteasti ilmaisten tuo tarkoittaa tulkintaa ”kokonaisuudesta käsin”. Rakkauden turmelema nuori nainen on jo keinuessaan pikkutyttönä silloin vielä turvallisen kotinsa pihalla se mikä hänestä on tulossa. Kuten Nietzsche hänelle tyypillisen uhon vallassa sanoi: tule siksi, mikä olet.

Tämä on nietzscheläinen elokuva. Ei uskoisi.

Höplä

Otsikko ei tarkoita erästä sanomalehteä, joka onkin nimeltään Höblä.

Sivistys eli sivilisaatio tarkoittaa kannettavaa vankilaa. Yhteiskunnan petoeläimille on tavattoman edullista, että saaliseläimet eli esimerkiksi lapset, vanhukset ja hädänalaiset, menevät itse vankilahäkkiinsä, vetävät oven perässään kiinni ja jäävät odottamaan vuoroaan. Näin ahneet varmistavat, ettei heiltä ravinto lopu.

Tällaisia kirjoitti aikoinaan muun muassa Foucault (”Tarkkailla ja rangaista”), mutta sekä hänen johtopäätöksensä että etenkin perustelunsa olivat parhaaseen ranskalaiseen tapaan sekavia. Tuo ajatus on kuitenkin tehoisa ja tuntuu vahvistavan arkikokemuksen.

Kuka omistaa sinun mielipiteesi?

Syy vastustaa sellaistakin käsitettä kuin ”elämän hallinta” on selvä. Elämääsi hallitsee joku toinen, tavallisesti osakeyhtiö, joskus seurakunta, harvemmin yhteisö.

Näyttelijöitä tulee välillä kadehtineeksi. Joku on maanantaisin arjalainen väkivaltamies ja keskiviikkona islamilainen mystikko, jonka jalkaan sattuu. Sunnuntaina lastennäytännössä hän voi olla sekarotuinen koira.

Taito lukea kirjallisuutta, kuunnella musiikkia, katsoa taidetta, edellyttää suurta itsekeskeisyyttä. Kouluissa ja yliopistoissa ihmisiä opetetaan valehtelemaan, koska sellainen on käytännössä välttämätöntä. Asiat on osattava ilmaista sievästi. Tässä yhteydessä puhutaankin samaistumisesta. Sellaistakin kuulee, että lukija muka tuntee myötätuntoa sankaria tai sankaritarta kohtaan ja sen takia itkee, nauraa tai kiroilee.

Todellisuudessa ihminen luulee olevansa tuo toinen ja oikeasti tuntee ne tuhannet tunteet. Vaikka piilokamera näyttäisi hänet sängyn reunalla omassa kammarissaan, itse hän pyyhkii suolan pärskeitä kasvoiltaan ja pitelee hulmuavia hiuksiaan. Hän on siis unen vallassa. Unihan kumoaa kuuman, nälän, jopa kohdittain kivun.

Harjaantuneet haaveilijat osaavat jopa retkeillä mielessään. Se on yhtä hieno ja harvinainen taito kuin taitavan muusikon kyky soittaa kokonaisia teoksia, esimerkiksi Beethovenin pianosonaatti Op. 111, alusta loppuun mielessään, ilman pianoa, ilman keinotekoista äänentoistoa.

Mielipidekauppiaista poliittiset ryhmäkunnat ja kauppiaat kilpailevat keskenään, mutta välillä ne myös jakavat markkinat ja tekevät siis kartellisopimuksen.

Borgin ja Joutsenvirran ”Riittääkö maapallo” on nytkin esimerkki. Vihreä aate näkyy selvästi koko kirjassa. Puoluepropagandasta ei kuitenkaan ole kysymys. Esimerkiksi kysymys energian lähteistä, erityisesti fossiilisista polttoaineista ja etenkin öljyistä on havainnollinen. Sitä on myös arvio maapallon väkiluvusta lähimpinä vuosikymmeninä.

Kuinka pitkäksi ajaksi meille on suunnilleen nykyisin tavoin ja hinnoin öljyä? Se on järkevä kysymys. Vastaaminen on vaikeaa. Katsokaa verkosta. Joudutte miettimään arvovaltaa (YK:n järjestöt, yliopistot) ja huomaatte heti, että valtiolliset ja sotilaalliset salaisuudet suorastaan näkyvät. Liioittelevatko Iran, Saudi-Arabia ja Venäjä varojaan vai ilmoittavatko ne öljynsä valheellisesti alakanttiin? Miten selvästi öljy-yhtiöt vaikuttavat lukuihin? Kirja osoittaa mielestäni nopeasti muutamalla sivulla, miten mutkikas tämäkin kysymys on.

Maapallon väkiluku lisääntyy joko vajaat 10 prosenttia tai 300 prosenttia vuosisadan loppuun mennessä. Nämä ja useimmat muut arviot ovat täysin järkeviä. Arvaamattomia tekijöitä on aivan liian paljon.

Yksi arvaamaton tekijä on öljyn loppuminen tai niukkuudesta johtuva erittäin tuntuva hinnan nousu. Itse olen kokenut 1970-luvun öljykriisit ja nähnyt, miten suuria vaikutukset ovat ja miten hurjasti tuollainen vaikuttaa ihmisiin. Silloinhan eräässä vaiheessa öljyn hinta yhdeksänkertaistui runsaassa vuodessa.

Öljyn halpuus ja jatkuva optimismi saattava sysätä meidät reunan yli ja aloittaa todellisen ympäristökatastrofin hyvin pian. Yksi seuraus on maapallon väestönkasvun tyrehtyminen. Pidän oikeana arviota, että vuotuisen lämpötilan 2 – 4 asteen nousu vie heti ruuan ainakin 10 prosentilta maapallon asukkaista ja välillisesti tuhoamalla eläimiä ja kasveja paljon useammalta.

Toisten mielestä tilanne on täysin hallinnassa tai hallittavissa. Sinulla on oma mielipide asiasta. Et tiedä, mistä olet saanut sen mielipiteen eli et, kenen pussiin puhut. En tiedä minäkään. 

Tom ja Jerry

Oli tarkoitus kirjoittaa ihan muuta, mutta tunnen olevani selityksen velkaa eilisestä Tammisaaren konsertista eli Iiro Rantalasta ja Jukka Perkosta. Meno ja meininki oli sellaista, että heiltä oli tavallaan uhraus keskittyä suomalaiseen musiikkiin. Tällainen kävisi maailmallakin, ehkä enemmänkin kuin meillä. Mutta jopa ”Mustasukkaisuus”, eli tango Jalousie, äännetään ainakin Pohjamaalla ”jalousie”, on alkuperästään huolimatta epätavallisen isänmaallista perinnettä.

Finlandia-hymnin soittaminen konsertin lopussa oli uhkayritys. Kuulijoiden nirsous on otettava huomioon. Vaaraa ei kuitenkaan ollut. Esitys – tulkinta – oli niin kaunis. Todella komea ajatus oli soittaa ylimääräisenä ”Suvivirsi”. Se muuten taitaa olla tätä nykyä kannanotto. Vaikea tietää, onko se tottakaan, mutta kyllähän kirjoitellaan, ettei sen laulaminen kouluissa muka olisi ongelmatonta, kun paikalla saattaa olla ei-kristillisiä ihmisiä, joiden korvia saattaisi vihlaista.

Otsikko ei ole kaukaa haettu. Se oli siis se Tom ja Jerry, jossa Tom on konserttipianisti ja Jerry herää flyygelistä ja alkaa toimia. Nähdäkseni Rantala liputti muutamia Tomin ilmeitä ja asentoja. Kuva on vielä vahvemmin mielessä pyörinyt vertaus, Buster Keaton ja Chaplin ”Parrasvaloissa”, kuvassa tosin väärin soittimin. Se on Keaton, joka soittaa pianoa, vaikka nuotit valuvat lattialle koko ajan.

Soitin-show alkaa olla harvinaista herkkua. Voin myös vakuuttaa, ettei nyt koettu taida siirtyä televisio-ohjelmaksi. Näin mahtavat muusikot rakentavat heti paikalla yhteyden paikalla olevan yleisön kanssa. Kokemuksesta tulee yhteinen, ja kirkossa on se hyvä puoli, ettei siellä voi hortoilla eikä pahemmin pyöriä penkissä. Perko ilmoitti kohteliaasti, Tammisaaressa (Raseborg) kun oltiin, soittavansa saksofoneillaan koko konsertin ruotsiksi. Se oli kaunis ele.

Perkon virsilevy (”Kaanaanmaa”) oli ilmestys. Olen kuullut häntä luonnossa Kaartin soittokunnan kanssa. Se oli ylösnousemus.

Musiikki-klovni on tai oli tunnettu ilmiö. Victor Borge esiintyi mielestäni Linnanmäellä. Ainakin olen kuullut häntä. Oma Retuperämme on uurastanut torvisoittotaiteen kyisellä pellolla. Amerikassa oli ennen Spike Jones, josta taisi tulla liiankin kuuluisa. Oma suosikkini oli hyvin kauan P.D.Q. Bach eli professor Schickele eli joukko enemmän tai vähemmän Juillardiin liittyviä muusikkoja.

Harmikseni en onnistunut koskaan, siis ennen maailmassa kun radioon sai tehdä hauskoja ohjelmia, kopioimaan valmista ideaa. Olisin kovin mielelläni tehnyt esimerkiksi Taanilan kanssa selostuksen sopivasta teoksesta. P.D.Q. Bachilla teos on Beethovenin vitosen alku ja vitsi on kaksi urheiluselostajaa, jotka kuvailevat, miten kapellimestari Heilige Dankgesang marssittaa joukkueensa areenalla. Heti alussa arvioidaan fagotin äänenjohtajan joutuvan farmiliigaan, koska kiinniotto jäi alavireiseksi.

Länsiön kanssa tuon voisi tehdä jopa improvisoiden. Saraste, jos luet tämän, ota lennosta kii. Ei siihen oikeastaan radiota tarvita. Ritarihuone kelpaa. Osaisiko Länsiö matkia Häyristä? Minä voisin yrittää Mertarantaa – ellei sitten Pentti Salmi tai Seppo Kannas olisi turvallisempi valinta.

”Kaksi kierrosta maaliin… Ykkösviulu ei vielä lataa täysillä, mutta kiri on alkanut. Armoa ei anneta eikä tahtia lyödä. Metronomi on tullut hulluksi. Tässä on nyt reippaasti sata lasissa… Vaskenpurijat vilkuilevat hätääntyneesti… Onko varaa vastata?... Nyt, nyt huilut ja pikkolo yrittävät vasemmalta ohi! Se ei onnistu, koska jousistossa käytetään nyt kyynärpäitä suruttomasti… Ja oboe, oboe on jakanut voimansa oikein. Edessä on armoton rutistus. Ja kapellimestari hymyilee kuin Tappajahai…!”

Irvistelyn ongelma on sama kuin parodian aina. Siitä tulee itsetarkoitus. Rantala ja Perko ymmärsivät välillä parodioida myös itseään ja toivat kappaleisiin ryhtiä jännittävillä viittauksilla. Suvivirsi-jazz toi rakenteeltaan kovasti mieleen Bachin koraalifantasiat. Rantala pisteli väliin Tshaikovskia ja barokkia.

Josta johtuu mieleen pianisteista suurimman, Josef Hofmanin viisaus: virtuositeetti ei ole vauhtia, vaan äänen kirkkautta ja selkeyttä, joka vasta on ilmaisua eli siis musiikkia. Hofman, jolta ei, osittain alkoholisoitumisen takia, säilynyt oikeastaan yhtään kunnon levytystä mutta kuitenkin sen verran äänitteitä, että asian kuulee, näytti joskus opettaessaan, miten pianisti voi hidastaa tempoa niin että se kuulostaa vauhdin lisäämiseltä.

Kuuntelin nöyrästi Lang Langia, joka kuuluu olevan nyt maailman paras pianisti, tai ainakin myydyin. Olipa huono. Oli pakko puhdistaa korvia Matsujevilla (Matsuev). Mitä tulee musiikilliseen iloitteluun, kaivakaapa Spotifystä Matsujevin ylimääräisenä esittämä Griegin ”Vuorenpeikkojen tanssi”. Tulee mieleen lyhenne ”putosin tuolilta ulvoen naurusta”.

Persikka

Kotiin tultuani söin kyllä persikan. Matkalla olin katsonut kuuta. Siitä tuli mieleen Herrimanin ”Krazy Kat”. Kuu on kuin säilykepersikka (Delmonte). Sitä halusin sanoa realismiksi. Eilen Tammisaaresta ajaessa kuu oli soikea. Varmasti näin oikein, vaikkei ajaessa voinut kovasti vilkuilla.

Kotona tarkistin. Kyllä, kuulin oikein, B – Cis. Sibelius tunsi suurta mieltymystä eräisiin intervalleihin, kuten 5. sinfonian Es – B. Hänellä saattoi hyvinkin olla sävelkorvaa.

Ei tule hakemallakaan mieleen parempaa paikkaa paremmalle musiikille. Tammisaaren kirkko ei ole kauneudessaan poikkeuksellisen. On niitä muitakin. Mutta ympäristö on. Se rantaravintola sisältää samaan hintaan merinäköalan. Beethovenin Op. 80 on hiukan hupsu teos, vaikka Länsiö yritti muutakin väittää. Sen jotkut jaksot ovat kuin niiteillä kiinni toisissaan eli eräiden muiden suurteosten elimellisyys puuttuu.

Tällä tarkoitan, että jokin taideteos (Hammerklavier-sonaatti esimerkiksi) on monimutkaisuudestaan huolimatta itsestään selvästi suurenmoinen kuin mänty avaralla maalla. Ja jokin toinen on yhtä välttämättömästi kertakaikkinen yksinkertaisuudestaan välittämättä. Aloin jo käydä läpi Bostridgen kirjaa Schubertin Winterreisesta. Kohtahan tässä on joulu käsillä. Ei 528 sivua yhdestä laulusarjasta ole millään muotoa paljon.

En keksi, mitä hyvää olen tehnyt, kun kohtalo tarjoilee tällaistakin. Tammisaari ja huippumusiikki kesällä on yhdistelmä. En halua panetella Savonlinnaa, josta on niin paljon muistoja, mutta hankkiutuminen linnan penkkiin on kuin pienempi sotaliike ja takaisin vaeltaessaan saa olla tarkkana, ettei riko luitaan. Ehkä juuri siksi rakkaassa muistossa elävät aikojen takaiset Berglundin Sibelius-konsertit Kerimäen kirkossa.

On hiukan epäselvää, onko arvoisa yleisö todella tietoinen Jukka-Pekka Sarasteen suurenmoisuudesta kapellimestarin ammatissaan, nyt kun meillä on todella paljon hyviä orkestereita ja kuoroja ja muusikkoja.

Tämä Tammisaaressa esiintynyt pieni orkesteri kuuluu olevan Jukkiksen itse valikoima. Sitä en iljennyt kysyä, onko osallistuminen muusikoille niin sanotusti vapaaehtoista. Ainakin RSO on erittäin vahvasti edustettuna. Kuorona oli Musiikkitalon kuoro, nyt täysivoimainen ja ammattitaitoinen, mutta ehkä ensi viikolla Britteniä esitettäessä saan kuulla, miten on sävykkyyden laita. Tämä Beethovenin reipastelu osoitti, että särmää on.

On yleisen talousteorian vastaista, että huipputason ammattilaiset tekisivät vieläkin parempaa kuin erinomaista työtä. Ei ole ammatin jatkuvuuden kannalta edes mielekästä, että vaikkapa pituushyppääjä ponkaistuaan jo Suomen ennätyksen yrittää seuraavalla hypyllä vieläkin parempaa ennätystä.

Kuitenkin Saraste saa aikaan juuri tällaista kerran toisensa jälkeen. Valse triste on suurenmoinen teos aivan siitä huolimatta, että se on niin suosittu ja tunnettu. En ole kuullut sitä koskaan näin hyvin esitettynä. Tämä Sibeliuksen matka g-molliin eli siis kuolemaan hehkui nyt keskeltä punavihreänä. Siinä on tämä kuolevan vanhan naisen houreinen uni, sillä se on lapsellisen näytelmän (Järnefelt, Kuolema) lapsellista musiikkia ja nimensä mukaisesti valssi, keskeltä tanssiaismuisto, täynnä vääristyvää loistoa.

Ja siten tutussa teoksessa oli äkisti kymmeniä korostuksia, jotka ovat aina menneet ohi korvien, tai sitten niitä ei ole kuulunutkaan.

Voi olla, että täysin tasapainossa olevan konserttitilanteen toistaminen tallenteelta ei ole mahdollista. Voi olla niinkin, että virittäytynyt kuuntelija ja saman henkinen muu yleisö aiheuttaa harhoja, aiheettomia luuloja ja hallusinatorisia kuuloelämyksiä. Olkoon miten on, ilmoittaudun.

Tänään pikapuoliin on edessä konserttimusiikkia vielä elitistisempi urheilulaji.  Jukka Perko ja Iiro Rantala soittava Tammisaaressa jazzia duona.

Mistä minä tietäisin, maalaispoika, ja vähäsanainenkin vielä. Luulen että jazz on ollut Suomessa jokseenkin aina etenkin ruotsinkielisen herrasväen hupi. ”Jatsi” tarkoitti ennen vanhaa fokstrottia.  Jazzista sitä vastoin joku viisas mies, luullakseni Pekka Gronow, sanoi eräässä yhteydessä, että sotien jälkeen jokseenkin kaikki orkesteri- ja studiomuusikot olivat oikeastaan jazz-miehiä, ihan Toivo Kärjestä alkaen, ja jokseenkin kaikki saivat kokea, ettei sillä elä.

Ja melkein saman tien tuli rokki. Joillekin yleisön edustajille, kuten minulle, sointu on nautittavampi kuin soundi. Ensin mainittu on yleensä samaa kuin musiikkiopin harmonia, jälkimmäinen muun muassa äänenväriä. Minun kuulemanani ero kuin kalaverkon ja iskukoukun. Ehkä siksi jopa suurenmoisina kuulemani rokkikappaleet pelottavat minua. Tuntuu että puukkoja sataa. Pieni kuoroteos tai kamarimusiikki puolestaan on kuin seittien linna, salaperäinen ja kiehtova.

Kiistakirjoitusta

Maahanmuutokriittinen Lalli kolhi kirveellä hengiltä englantilaissyntyisen piispan, joka oli Ruotsin kuninkaan kaveri. Vaikka tämä tapettu Henrik-piispa tavalla tai toisella keploteltiin suojeluspyhimykseksi, Lalli on salaa monien suomalaisten salapyhimys. Kova poika hän oli hiihtämäänkin, kun sai Köyliön järven jäällä piispan hevospelin kiinni. Ilmeisesti voitelu oli kohdallaan ja keli oli luistava.

Tuosta tapahtumasarjasta alkaa historiamme. ”Historia” tarkoittaa myös mieltä nostattavia tarinoita. Hiukan vanhempi ja tarkemmin lukien myös nykyinen Euroopan eri kouluissa opetettu historia sisältää salakertomuksen: miksi meidän kansamme, meidän maakuntamme, meidän sukumme on niin erinomaista kantaa, etenkin tunnettuihin naapureihin verrattuna.

Olen selaillut italialaista sotahistoriaa, oppikoulutasolla opetettua tekstiä. Sitä lukee kyllä silmät pyöreinä. Italialaisille ei aiheuta ongelmia ”osoittaa”, että he ovat vain hiukan epäkuntoon joutuneita roomalaisia samoin kuin kreikkalaiset arvioivat edustavansa jokseenkin kaikessa kaikkea sitä arvokasta, mikä Euroopasta on löydettävissä. Ranskalaisilta on turha kysyäkään, mikä on maailman merkittävin kansakunta. Sana ”kiina” on luettavissa maan kirjoitusmerkeistä ”keskusta”, siis kaiken olemassa olevan keskus. Tulkinnan muuttamiselle ei ole kuulemma ilmennyt aihetta.

Tätä taustaa vasten Suomi on mielestäni ainutlaatuinen menestyskertomus. Maahanmuuttokriittisyys on liian vaisua. Pitäisi olla maahanmuuttovastainen.

Poliittinen pakolaisuus oli huipussaan 1918 – 1920. Hyvin yleinen käytäntö oli ottaa tänne tunkeneilta ulkomaalaisilta – Pietarista pakoon päässeiltä – rahat ja arvoesineet talteen ja toimittaa heidän nopeasti eteenpäin. Se oli helppoa. Moni ei halunnut jäädä tänne, vaan jatkaa Pariisiin. Oli meillä kyllä malliksi joku venäläinen ruhtinas hevosmiehenä. Suomen valtio myi venäläisten rakennukset pois siirrettäviksi huutokaupalla. Isoisäni kävi ostelemassa niitä Terijoelta. Luullakseni osuuspankin talo, johon hän Kauhavalla itse asettui, oli yksi näistä.

Itsenäisyyden aikana Suomesta ovat yrittäneet tehdä alistetun siirtomaan Venäjä kaksi kertaa ja parhaillaan ehkä nyt kolmannen kerran, ja Saksa kahdesti, 1918 ja 1941, ja ehkä nyt kolmannen kerran. Saksasta tiedämme jokseenkin varmasti, että puheet kohtalonyhteydestä olivat sumutusta. Meille oli ajateltu tehtävä raaka-aineiden tuottajana. Selluloosan lisäksi heitä kiinnosti kupari. Markku Kuisma mainitsee kirjassaan, että Talvisodan aikana saksalaiset olivat pyytäneet Neuvostoliittoa varomaan Outokummun laitosten vahingoittamista. Ruotsi tyytyi halpaan ja enimmäkseen nöyrään työvoimaan niin kauan kuin sitä tarvittiin. Norjalaiset hävittivät kielemme Ruijasta.

On sellainen säännönmukaisuus, että suuremman ongelman uhatessa keskitytään pienempään. Hilja-mummu oli huolissaan valokuva-albumistaan Talvisodan ajan. Nuorempi veli Väiski oli omin käsin tuikannut tuleen kotimökin Kivennavalla. Se albumi ja vähät paperit muuten menivät turvapaikassa Lammilla tulipalossa, joka syttyi hormin halkeamasta.

Ympäristön ohella suuri ongelma meille kaikille on Saksan ja Venäjän kilpailu hegemoniasta. Sitä on jatkunut nyt 300 vuotta. Englanti yrittää muuttaa asemaansa mannermaahan niin, että se hyötyisi mahdollisimman paljon ja maksaisi mahdollisimman vähän. Sitä on jatkunut 500 vuotta.

Tuosta voi kai lukea, että ”globaali” näkökulma on kaunis mutta epätarkka ajatus. Miten on geometrisesti mahdollista nähdä koko pallo? Projektioita on kehitetty Ptolemaioksesta alkaen, mutta pallo pyörii.

Liitän kuvaksi Kongressin kirjaston sivulta Berannin Heezen-Tharp –kartan, joka oli tieteellinen sensaatio ja todistaa mannerlaattateorian todeksi. Suosittelen pistäytymistä http://www.loc.gov/resource/g9096c.ct003148/ .

Tämä kirjoitus tähdentää ilman sarvia ja hampaita, että maahanmuutto ja maahanmuuttokriittisyys ovat molemmat hyvin tärkeitä asioita ja että suukopu asiasta on puhumista asian vierestä. Itse olisin kiinnostunut esimerkiksi tietämään, kenen bisnes Välimeren pakolaisuus on. Mafian?

Kun olen itse maahanmuuttajasukua – isäni suomalainen isä muutti Suomeen 1918 Pargalasta – kysymys rahasta ja työllisyydestä kiinnostaa kovasti. Tämä Kemppisten sukuhaara ryhtyi maastamuuttajiksi noin 1825 ja syynä oli kolera ja raaka nälkä. Työtä, etenkin paimenena toimimista, löytyi lähempää Pietaria.

Esitän kuvan kartan osoittaakseni, ettei maapallo ole globaalinen. Syvänteet erottavat mantereita ja vuoret maita. Ja Suomi on kertakaikkiaan väärässä paikassa.

Katselen karttaa ja menen illalla konserttiin. Tammisaareen, Ekenäs.