Standup-viisas

Junassa auttamattomasti kuuntelemani henkilöt olisivat menestyneet erittäin hyvin suuressa vaalitentissä. En arvellut tätä yksin. Tuttava, joka saa kuukausipalkkaa viisaudesta, oli samaa mieltä.

Puhe ei ole nyt asiantuntemuksesta eikä mitatusta älykkyydestä. Puhe ei ole liioin tietomäärästä, vaan ”kvasirationalismista”.

Naapuripenkissä jutskailtiin aika rauhallisesti. Päivänkohtaisten kysymysten lisäksi sivuttiin välillä ikuisia ajatuksia ja hämäriä metafyysisiä kysymyksiä. Kun yritin rehellisesti torkkua, tämä suoraan sanoen hiukan häiritsi. En voinut olla seuraamatta, kertovatko korvani totta. Etenkin yksi seurueesta esitti ajatuksia, jotka olivat kerran toisensa jälkeen niin pitkällä metsässä, ettei sitä osannut olla ihailematta.

Puhuja esimerkiksi kannatti kaikkien kattonopeuksien poistamista maanteiltä, koska se on parempi vain, että hullut hurjastelijat tappavat itsensä. Kuuntelijalta, joka siis olisi mieluummin uiskennellut omissa, luultavasti yhtä tyhmissä ajatuksissa, ei osannut olla seuraamatta, sanooko kukaan, että tieltä suistumisten lisäksi on yhteenajoja, joissa saa surmansa sivullisia ihmisiä. Näistä kukaties jotkut olisivat kuitenkin halunneet vielä elää, tämä yksi elämä kun luultavasti on ainoa mahdollisuus.

Sielunvaellus voi olla totta, mutta tietoisuuden siirtyminen eli isoisä lehmänä ja niin edelleen, on mielenkiintoinen ajatus, mutta tietooni ei ole tullut sitä tukevia perusteita.

Tämä oli esimerkki. Pidin sitten televisiota auki, koska saavuttamassani iässä tuntuu hyvältä pienen venyttelyn lisäksi välillä laskeutua selälleen, ja silloin höpinä nurkasta käsin kuulostaa viihdyttävältä. Junakeskustelu pyörähteli vielä mielessä ja pohdin, mitä olisi ”kvasirationalismi” suomeksi. Puoliäly? Muodostettu mallilla ”tekoäly”.

Visuveden partioleirillä elokuussa 1956 pyysimme monta kertaa yhtä telttakaveria pitämään suolistokaasut sisällään. Hän selvitti, että heillä on kotona tietosanakirja. Siinä luki, että on epäterveellistä pidätellä, jos pierettää. Minä taisin kysyä minkä hakusanan kohdalla tällaista kerrottiin, mutta jäin vastausta vaille. Tämä tieto ei ole tullut myöhemminkään vastaan.

Ehkä aika oli toinen. Ainakin vanhempi väki tyytyi usein pitämään totena sellaista, mistä oli oikein kirjoitettu lehdessä. Kirjoihin vedottiin harvemmin, mutta sellaistakin esiintyi.

Vaalikeskusteluissa olen seurannut, vastaako kukaan tavalla, jota itse pidän hyvin viisaana, eli sanomalla: ”En tiedä.” – ”Joutuuko Suomi myöntämään Kreikalle lisäapua?” – ”En tiedä.” Mielestäni kysymys on hiukan toisarvoinen. Junakeskustelijani vastusti järjestelyjä, koska ”Amerikka ei ole mukana”. Avoimeksi jäi, oliko puhujalla tietoa Kansainvälisestä valuuttarahastosta ja sen roolista tai ylimalkaan kansainvälisestä rahoitusjärjestelmästä.

Toisaalta puoluejohtajat sanoivat nyt ääneen sen äänestäjiä kauhistuttavan tosiasian, ettei paljon toisteltu sääntö sopimusten sitovuudesta ja velkojen maksamisesta ole oikeastaan tosi. Valtion velan lyhentäminen voi olla välttämätöntä mutta sen maksaminen pois on omituinen ajatus. Valtiot tekevät juuri niin kuin kansalaisia kielletään tekemästä eli hoitavat velkaa uudella velalla.

Jos joku eläkeläinen – nimiä mainitsematta – haluaisi tyytyä hyvään eläkkeeseensä ja säätääkin hiukan, asuntolainan lyhentäminen on ongelma. Se ei ole oikein viisasta. Velka pitäisi jättää perinnöksi yhdessä asunnon kanssa. Asuntolainan koron pitääkin olla asumiskustannus, mutta tuo Suomessa tyypillinen erittäin laaja ja takaisinmaksuajaltaan aika lyhyt asuntolainakanta on rakenteellinen ongelma. Siitä ei kai ole puhuttu riittävästi.

Sivumennen sanoen Soinin keppiratsu ei ole riittävän reipas eikä reima. Eikö yksityishenkilön konkurssi ole pohjaltaan kummallinen ja tuhoisa ajatus? Konkurssi on tarkoitettu kauppiaille eli siis yrittäjille.

Mieleeni palaa välillä se johtava 30-luvunlopun ruotsalainen musiikkiarvostelija, joka pohti sanomalehdessään, oppiiko juutalainen soittamaan viulua, ja vastasi että ei – liikkeiden matkiminen marakatin tavoin ei ole musiikkia. Tuli mieleen Oistrahin EMI:lle tekemien levyjen boksista, joka ei ole kalliskaan.

Verkko

ICT-alan portfolioista tiedän edelleen jotain, etenkin patenteista. Siksi en puhu enkä kirjoita niistä.

Uutisissa jätettiin selittämättä, mitä tarkoittaa verkkoyhtiö, siis nyt Nokia ja Alcatel ja samassa yhteydessä mainitut Ericsson ja Huawei.

Näiden firmojen asiakkaita ovat useimmiten operaattorit eli sellaiset kuin Elisa tai Sonera. Ketju jatkuu joskus. Eräät operaattorit eivät omista pätkääkään lankaa eivätkä kaistaa, vaan vuokraavat sitä. Asiakas eli sinä tai minä on tällä kielenkäytön alalla ”loppukäyttäjä”.

Internetin ongelmaa ei mainittu. On vahvoja merkkejä sellaisesta, että hyvin halvan ja riittävän nopean kansalaisten tietoverkon aika voi mennä ohi. Rahalla saisi etuoikeutta, käytännössä esimerkiksi vauhtia eli lisää informaatioyksikköjä sekunnissa.

Internetin ”ilmaisuus” on yksi aikamme ihmeitä. Ei se todellisuudessa ole ilmainen, mutta käytännössä Suomesta katsoen hinnat on paketoitu niin että ainakin 80 prosenttia aikuisväestöstä pystyy hankkimaan älypuhelimen ja käyttämään sitä. Älypuhelin tarkoittaa matkapuhelinta, jossa on verkkoyhteys.

Tuo ilmaisuus toteutui oman käsitykseni mukaan vahingossa. Maailman suuri hyväntekijä oli Yhdysvaltain armeija. Suuria hyväntekijöitä olivat myös ne samat amerikkalaiset yliopistot, joiden kalleutta moititaan.

Tässä maalaillun kehityksen vastustaminen on miljoona kertaa tärkeämpää kuin esimerkiksi ”piratismi”, menneisyyden ilmiö. En ole huomannut mainittavaa liikehdintää tässä asiassa.

Internet of Things eli kaiken Internet eli Internet 4.0 on ollut tässä blogissa vähän väliä puheena jo useita vuosia. Toivon että kun se suorastaan mainittiin nyt Nokian fuusion yhteydessä, asia otettaisiin vakavasti.

Tosin se on väärä kielikuva, että älylaitteet keskustelevat keskenään. Älylaitteet keskustelevat älyttömien kanssa. Voit soittaa hehkulampulle tai rautanaulalle ja kysyä, missä olet – oletko minun. IP-osoitteita riittää nyr.

Verkkoyhtiöt toimivat tyypillisesti rakentamalla ja ylläpitämällä verkkoja eli siis myös keskuksia, tukiasemia, reitittimiä ja muuta, IP-tekniikkaa eli verkko-osoitteita, ja etenkin ohjelmistoja, joita tähän tarvitaan.

Hyvin varovasti ja vähätellen sanoisin että verkko-osoitteiden välinen liikenne ainakin satakertaistuu parissa vuodessa.

Päivän tiedotteissa vaiettiin täysin näkökohdasta, joka ei ole mitenkään yhdentekevä kahden eurooppalaisen verkkoyhtiön fuusiossa. Yhtiöt kyllä sanovat itseään globaaleiksi, mutta tarkoittavat eri asiaa.

Viime vuosina vuodot, urkinta ja tietomurrot on lopulta ymmärretty isoiksi ja vaarallisiksi asioiksi.

Pitäisin järkevänä lähteä siitä, että lankayhteys on helpompi varmistaa kuin langaton yhteys. Tarvitsemme nopeasti ja kipeästi uutta tekniikkaa USA:n hallitusta ja armeijaa, Venäjää, Israelia ja Kiinaa vastaan, vain eräitä mainitakseni, ehkä myös Nokiaa, Googlea, Applea ja Microsoftia vastaan.

USA:n verkkomarkkinat ovat varmasti hyvät. Siellä tarve suojautua USA:n hallitukselta on varmasti kaikkein suurin.

Maapallon laajuisesti rahaliikenne ja logistiikka ovat valtavan suuria aloja osina palvelujen tarjontaa.

Sota on vielä suurempi bisnes. En halua puhua kybersodasta, koska se johtaa ajatukset harhaan. Tämä hetki sissiliikkeineen ja pommituksineen selittyy sillä, että sota on muuttunut tuottoisaksi. Ennen se tuotti rahaa asekauppiaille. Nykyajan aseita ovat valokuitu ja bitit. Niiden kauppiaat menestyvät.

Anteeksi kiivas äänilajini, mutta juuri näitä asioita tein päätyönäni 15 vuotta. Ainakin se mielipidesuunta on nyt ohi että tekniikka ja sen mahdollistama ”sisältö” (informaatio) olisivat muka eri asia.

Kova maa

Erinomaisella Ford Mondeolla Isontalon Antin talolta Voltista Rannanjärven tienristeykseen Ylihärmään ajaa viisitoista minuuttia. Isäntäni oli myös Antti ja isosta talosta hänkin, tosin eri vuosisadalta. Hänelle oli uutta, että häjyn jälkeläinen jääkäri Anti Isotalo oli aikoinaan pitkäkripaisen myymälän johtajana Seinäjoella. Eikä hän voinut olla mukana tilaisuuksissa, jotka itse muistan. Kun eversti Laurila tuli sisään, yleisö nousi seisomaan…

Alahärmässä Palmun taululoukun kiersimme, mutta Knuutilan raitilla teimme tuttavuutta kylänmiehen kanssa. Tuskin on mokomaa nähty. Siinä oli pohjalaistalo niin viimeisen päälle kunnostettu ja juuri siihen käyttöön, johon talot on tarkoitettu, nimittäin asumiseen.

Polveni notkahtelivat, kun isäntä murahteli takkakiveltä ja emännältä tuli syvästi aitoa ja elävää murretta tuon hetken tarpeisiin. Aikakone on keksitty! Nyt se oli tuo Antin Mondeo.

Kiusallisen lähellä Kotoluhtaa (Vaasan Jaakkoo), jossa ei ollut enää oikein mitään näkemistä, oli Power Park, joka oli vielä suljettu, ja sen vieressä Lillbackan kuljetusliikkeen ainakin 50 jykevää rekkaa kuljetusliikkeen pihassa. Herra varjele minua pelipuistoilta, mutta kun ne kakaraväkeä kiinnostavat, sekaan vain.

Merkitsin mieleeni paikat, joihin palaan viipymättä valokuvaamaan omaa sielunmaisemaani. Kauhavan Saarimaan tiedän ennestään – näkötornin juurelta luoteeseen – mutta Ylihärmän Kankaankylä ja Lapuan Hellanmaa ovat kovia juttuja.

Sopiva vuodenaika olisi ylimalkaisesti määritellen elokuun 7. tai 10. päivä. Pellon pitäisi olla kellanruskeaa, niukan metsän sammuneen vihreää. Valheellisen kuvan saisi jo toukokuulla, mutta tulos olisi kuin rippikoululaisen uni, kaunis ja kokematon, täynnä kukoistusta kuoressaan.

Voi olla etten jaksa odottaa vaan olen kohta taas junassa. Varsinkin kun paikkakunnalla on käytettävissäni viiden tähden majoitus ja asiallinen kohtelu.

Aivan verraton appsi on ”Maastokartat”. Minulla on se Nokian puhelimessa (Lumia). Kartta seuraa liikettä ihan oikeasti ja kuva suurentuu ja pientyy  nöyrästi. En pidä pahana, että korkeuskäyrien lisäksi kartta näytti talojen nimet.

Jospa muistaisin kysyä Ylikankaan häjyltä Heikiltä, että oliko se hänen kotitalonsa Yli-Kangas vai Ali-Kangas. Ajettiin siitä nurkan ympäri.

Ladot ovat poissa ja kytömajat tietysti. Paikkakuntalaisten sukupuolielämästä en ole enää selvillä. Sen olen kuullut, että ”kyrölle” mentiin nuoren väen voimin yökuntaan ja että ainakin aluksi puhuttiin lenheetiä oikein Kanaatan malliin. Arvelisin että hämärän tullen siirryttiin vapaaseen kansalaistoimintaan. Siellä aukeilla on yritteliäistä väkeä.

Vaasan Jaakoon valmistuttua minulla on kiusaus etsiä jostain pari tuhatta euroa – maakunnan rahasto on nulju – ja lukea äänikirjaksi Paulaharjun ”Härmän aukeilta”. Mielestäni Samuli Paulaharju kuuluu kirjailijana samaan sarjaan kuin Kivi ja Kilpi. Lisäksi hän keksi miten fakta ja fiktio sekoitetaan kokonaisuudeksi. Menneisyys elää ja Rannanjärvi tanssii – mutta ääneen lukien teksti tarttuu, kun taas paperilla se saattaa oudostuttaa äkkinäisempää. Tämä sama koskee erikoisesti Paulaharjun Lapin kirjoja, joissa kieli on avointa kuin aapa ja kauniisti kiertyvää kuin kelon kruunu. Antologiahommassani olen arvioinut parhaaksi Paulaharjun huonoimmaksi nimetyn kirjan ”Tunturien yöpuolta”.

Pohjanmaan rintapitäjät ovat edelleen eräänlaista Kaliforniaa. Tietynlainen etunoja näkyy ja tuntuu, vaikka kuntakeskukset ovat pahan kerran kuolleita ja entiset mahtikylät aivan täynnä komeita taloja, joita ei ole viitsitty edes purkaa. Ajelimme Pernaalla, Klemolassa ja Varpulassa, ja hiukan kieltämättä sydämestä viilsi.

Parituntisen istuin kansankoulunopettajani luona ja arvelin, että hän valmistautuu ensi vuoteen sattuvaan 100-vuotispäiväänsä. Missä vain Suomessa olisi ainutlaatuista, että jollakulla nyt elävällä on hyppysissään 150 vuoden historia, jonka yksi juonne on oman suvun tarina. Yleisesti on unohdettu, että Härmän isojen miesten jouduttua juuri oikeaan paikkaan eli Vaasan linnaan ja Siperiaan, tuli vielä isompia miehiä, joiden saappaan jäljissä levisi valistus. Kauhavalla näitä olivat Gabriel Orrenmaa ja Gregorius Niemi. Lapualle oli Pitkä Ikola, Lagerstedgtin suku otti nimekseen Lahdensuo ja jopa paikkakunnan oppikoulu tuotti mm. professoreita maan kahteen yliopistoon jokseenkin jatkuvasti. Ja Vaasan lyseo on ollut viime aikoihin asti perusvaatimus merkittäviin tehtäviin tietotekniikkaklusterissa. Sieltä Kotoluhdasta Alahuhdan Mattikin taitaa olla kotoisin ja Ollila Kurikasta…

Lakia on rikottava

Jääkärikeskustelu antaa aihetta. Ehkä asiaan ei vaikuta, että kaikkia näitä kysymyksiä on käsitelty tässä blogissa ennen. Sekään ei estä, että eräät eettiset kysymykset ovat samoja, joita olen esitellyt vuosikymmeniä, myös luennoilla, myös oikeustieteellisessä.

Asia on nimittäin ajankohtainen. Jääkäriliike oli alkaessaan lainvastainen mutta lakkasi olemasta sitä joukon saapuessa Suomeen, koska valtiopetoksen konstitutoivaa sotatilaa Saksan kanssa ei enää ollut.

Vastuullisten poliitikkojen ja sotilaiden ei pidä puhua totta. Nyt olemme joka päivä kuulleet, että mikään uhka ei kohdistu Suomeen. Tätä on toisteltava, vaikka se ei pidä paikkaansa.

Uhka on olemassa, ja sen aiheuttaa Venäjä. Uhka kasvaa jatkuvasti, koska Suomi lähenee jatkuvasti Natoa, sekä yksin että Ruotsin kanssa.

Se ei auta, että hyvin suuri osa suomalaisista ihmettelee, miten kummassa Yhdysvallat, joka Moskovassa nähdään samana asiana kuin Nato, uhkaisi Venäjää ja sen menestystä.

Venäjän toiminta ei ole omaperäistä. Muistatte varmaan aseteleman, joka oli elokuvissa kiusallisen vanhentunut jo 1920-luvulla. Toinen mies sanoo toiselle sormella osoittaen, että katso mikä tuolta tulee – Nato! Kun puhuteltu kääntää päätään, paukahtaa nyrkki turpaan. Tai ammutaan.

Miksi Saksa piti yli 200 000 miestä näennäisesti tyhjän panttini Pohjoiskalotilla toisen maailmansodan aikana? Lopulta nuo joukot olisi tarvittu kipeästi muualle. Vastaus: pelättiin juuri sitä, mikä tapahtui lokakuussa 1944 eli puna-armeijan saarrostavaa suurhyökkäystä. Tämä tapahtumasarja, joka on hampaat irvissä unohdettu, mainitaan alaviitteenä nimityksellä Petsamon – Kirkkoniemen taistelut. Joukkojen vahvuudet ja kaatuneet laskien taistelu oli suurempi kuin Ihantala tai Viron Sinimägi. Saksa voitti, koska Neuvostoliitto ei onnistunut motittamaan. Päivän päätteeksi Saksan armeija antautui Trondheimissa amerikkalaisille.

Ruijan ranta on kuolemanvaara valtamerikuljetuksille. Petsamo, Murmansk, Arkangeli ja Svermorsk ovat erittäin merkittäviä sotilaskohteita. Sukellusveneet pystyvät pysyttelemään piilossa kuukausia, mutta osa niistä on aina satamassa, ja sitten ovat pinta-alukset.

Saksa ei pystynyt estämään länsiliittoutuneiden kuljetuksia Murmanskiin, koska Norjan miehitys oli tullut liian kalliiksi. Saksa ei pystynyt liioin yrittämään maihinnousua Britanniaan. Sen merivoimat eivät enää kyenneet kattaviin suorituksiin. Yksi vika oli voimien keskittäminen sukellusvenesotaan Atlantilla, ja sekin oli omituinen arvio. Kuljetuksia Amerikasta kyettiin häiritsemään, mutta niitä ei voitu estää.

Viron, Latvian ja Liettuan yhteinen ongelma on Kaliningrad. Strategisesti tilanne on toinen kuin Jäämerellä. Itämereltä ei pääse kuin Tanskan salmien kautta, ja niiden sulkeminen on helppoa. Se on tehty monta kertaa. Missä oli Neuvostoliiton laivasto toisen maailmansodan aikana? Liikuntakyvyttömänä ja lähes toimettomana Itämeren pohjukassa.

Vastaavasti amerikkalainen lentotukialus tuskin uskaltaa tulla pahassa tilanteessa Itämerelle.

Talouden sortuessa kansalaisissa on tapana nostattaa isänmaallista mieltä, ja peruskaava on ollut vuosituhansia rakentaa ulkoinen vaara ja marssia sitten torjumaan sitä. Menestyminen on helppoa, jos tuota vaaraa ei ole todellisuudessa olemassa. Näin tapahtui Suomelle 1939 ja hiukan aikaisemmin Puolalle. On outoa, ettei historiallinen kirjallisuus tunnusta, että Neuvostoliitto hyökkäsi saksaan marraskuun lopussa 1939. Alku oli ennakoiva isku, jollaisia on aina harjoitettu. Suora jatko oli Baltian miehitys kesällä 1940, johon Saksa vastasi juuri Norjan ja Tanskan miehityksellä. Saksan suopeus Baltiaan nähden aiheutti Stalinin virheen eli aivan pitäviin laskelmiin perustuvan luulon, ettei Saksa hyökkää ennen kuin se on saanut joukkonsa ja etenkin rahansa lännestä.

En näe asiaa niin, että joku eli Venäjä olisi hyökkäämässä Rovaniemen lentokentälle näillä näkymin. Näen asian niin, että sotilaallinen toiminta ei sellainen vaihtoehto, jonka voisi jättää huomiotta. Ainoa keino on se sama, joka Venäjään ei ole ennenkään tehonnut, nimittäin väkivallankäytön tekeminen hyökkääjälle liian kalliiksi.

On onni, että Venäjän poliittinen johto on tällä hetkellä taitamattomien käsissä. Suomessa on laaja myöntyvyyden mieli ja pitkät perinteet siinä. Myös keskustapuolue on nyt selvästi perääntymässä perinteellisestä kielenkäytöstä.

Koska ministerit eivät kuulemma saa harjoittaa provokaatioita, provosoin sitten puolestani. Euroopassa on yksi voimaryhmittymä, josta Venäjä on merkillisen hiljaa. Lähetetään siis aluksi kaksi tuhatta vapaaehtoista Saksaan Lockstedtiin koulutettavaksi. Ehdotan etenkin ilmavoimien ja merivoimien väkeä. 

Tylytys

Näinkin voi käydä. Tulin junalta. Kaksi päivää vierailuja ja ajeluja Pohjanmaalle. Tulva ennen aikojaa – tuleva vaikutelmia, muistikuvia, ihmisiä.

Kun en ihan jaksa kirjoittaa ihmiseksi, palaan asiaan aamulla. Tuntuisi ettei se ole ihan huono ratkaisu.

Tuollaisen puukon antoivat lahjaksi. Ei paha. 

Juhlapuhe

Tämä on puheen runko tänään sunnuntaina Kortesjärvellä. Paikka on Kauhavan naapuri Pohjanmaalla. Sieltä lähti enemmän miehiä jääkäreiksi Saksaan kuin mistään muusta Suomen pitäjästä. Kysymys on absoluuttisesta määrästä, ja kunta oli pieni.

Sana ”jääkäri” on täysin vakiintunut kieleemme ja muuttanut merkitystäkin. Saksan ”Jäger” tarkoitti liikkuvaa osastoa. Suomessa ennen käytetty ”tarkka-ampujapataljoona” ei ole kovin kaukana tuosta merkityksestä. Suomesta tulleet sijoitettiin eräiden vaiheiden jälkeen jääkäripataljoonaan, eikä se merkinnyt saksalaisen korvin mitään sen erikoisempaa.

Nimityksestä tuli Saksassa koulutettujen sotilaiden yleisnimitykseksi hyvin varhain. Se liitettiin aikanaan sotilasarvoihin. Ennen piti osata sanoa että kyllä, herra jääkärikenraalimajuri.

Nykyisin jääkäri tarkoittaa suunnilleen samaa kuin jalkaväen osasto. Sodan aikana oli erikseen esimerkiksi panssarijääkärit, jotka olivat valiojoukkoja, ja kyllä sen näki uhrien lukumäärästä. Panssaridivisioona menetti suuremman osan vahvuudestaan kuin mikään toinen yhtymä.

Mutta tämä vakiintunut sanonta ja vakiintuneet mielikuvat ovat peittäneet tosiasiat. Oikeustieteen kursseilla esitin itse joskus retorisen kysymyksen, syyllistyivätkö jääkäriksi lähtenee rikokseen, lähinnä maanpetokseen tai valtiopetokseen. Opiskelijat kuuntelivat tätä hämmästyneen oloisina. Heille oli syytä selittää, että kysymys on pahasti epämääräinen. Jääkärit eivät syyllistyneet rangaistavaan tekoon.

Suomen laissa oli silloin ja on nyt laillisuusperiaatteen osana taannehtivuuden kielto. Se on se sama sääntö, jota rikottiin antamalla vaikeassa tilanteessa laki sotaan syyllisten rankaisemisesta.

Ollakseen rangaistava teon tulee olla lainvastainen sekä tekohetkellä että tuomiota määrättäessä. Kun Suomi itsenäistyi 1917, jääkäreiden ei voitu edes teoreettisesti sanoa liittyneen sotatilan vallitessa vihollisvaltion armeijaan. Saksa ei ollut itsenäisen Suomen vihollisvaltio. Sotatoimien alkaessa 1918 Saksa ei ollut myöskään Neuvosto-Venäjän vihollisvaltio.

Tämä on ajattelua, jonka oikea paikka on opetuksessa oikeusperiaatteiden selventäjänä.

Mutta itse haluaisin käyttää ainakin tässä ja nyt jääkäreistä toista nimitystä: vastarintaliike. Saksaan lähtijät nousivat silloin laillista esivaltaa vastaan ja alkoivat tavoitella riippumattomuutta Venäjän keisarikunnasta. Voi olla, että kansallisen vapauden ajatus kehittyi aste asteelta.

Silti asetelma on täsmälleen sama kuin esimerkiksi toisen maailmansodan ajan Ranskassa, jossa saksalaisten asettama Vichyn hallitus oli laillinen. Metsiin ja vuorille aseistettuna lähteneet miehet ja naiset olivat vastarintaliike, joka eräässä mielessä vastusti asein laillista esivaltaa pyrkiessään kaikin keinoin edistämään Ranskan perinteistä vapautta ja kansanvaltaa.

Vastarintaliike on nimityksenä kärsinyt kolhuja. Esimerkiksi Balkanin alueen ja Kreikan toisen maailmansodan aseellisista järjestöistä on eräin kohdin todella vaikea sanoa, minkä puolesta ja ketä vastaan ne taistelivat.

Sekin on historiassa tavallista, että kamppailun ratkettua erinäisistä virastoista ja kanslioista purkautui kaduille ihmisiä, jotka selittivät hekin olleensa jollain toisille vaikeasti käsitettävällä tavalla vastarintaliikkeessä.

Norjassa tilanne oli saman tyyppinen, ja siellä vastarintaliike sai paljon aikaan. Toisaalta koston luonteiset toimet olivat sodan jälkeen paljon laajempia kuin meillä tiedetään tai siellä halutaan muistaa. Puolan ja Ukrainan vastarintaliikkeet jatkoivat taistelua Neuvostoliittoa vastaan useita vuosia rauhanteon jälkeen, ja samoin tapahtui Virossa.

Jääkäriliikkeellä ja sen historialla on vielä yksi erittäin painava opetus. Meidän nykyisten on kyettävä vastaamaan kysymykseen, ovatko partisaanit ja terroristit vastarintaliikettä. Partisaanit ovat useimmiten todellisuudessa sotaa käyvän armeijan osa. Nimityksellä viitettiin etenkin rintamalinjojen takana taistelemiseen.

Mutta entä terrorijärjestöt? Vastaus vaatii käsitettä ”legitimiteetti”. Yli sata vuotta sitten etenkin Venäjällä oli erilaisia anarkisteja, jotka olivat järkeilleet, että esimerkiksi hallitsijan surmaaminen olisi oikein tehty. Espanjassa vasemmistoon painottuvat tasavaltalaiset olivat laillinen hallitus ja Francon falangistit kapinoivat ja voittivat. Nyt uutisissa päivittäin esiintyviltä terroristeiksi nimetyiltä järjestöiltä puuttuu kansainvälisoikeudellinen legitimiteetti.

Järjestöt eivät ole legitiimejä. Hyvin yksinkertaisesti sanoen kansalaisten pakottamiseen turvautuva järjestö ei ole legitiimi, paitsi jos pakko perustuu sääntöjä noudattaen säädettyyn lakiin. Legitiimejä pakkovallan käyttäjiä ovat esimerkiksi Suomessa armeija ja polisi. Erotuskriteeri on pakkovallan käytölle asetetut tarkat rajat.

Jääkärit räjäyttelivät varastoja aina Enontekiöllä asti. Se oli sotaa Venäjää vastaan. Kysymys ei ollut myöskän terrorismista.

Metsään meni

Paluumatka metsästä oli mielenkiintoinen. En ole ennen ajanut maastoautoa. En ainakaan muista. Neliveto päälle, ja mielenkiintoinen tunne ajaessa sellaisten roudan nostelemien kivien yli, joista jo silmä sanoi, että nyt paukahtaa. Kun ei paukahtanut. Ei sitä ollut kahtakaan kilometriä. Sitten tie muuttui henkilöautollakin ajettavaksi, vaikka olisi siinäkin ollut tilaisuus suistuttaa kuorma koskeen. Sitten oltiin keskellä villeintä Veikkolaa.

Kuvan kirja ISBN 976-952-10-4532-5 oli eilisenkin rikki louhitun Hiipinätunturin kuvan lähde. Tästä tulee sisältöä antologiaani. Parempaa en ole löytänyt aiheesta.

Kun siis eilen kuulin, että tuon kirjan ennakkomyynti kirjakaupoille on jo yllättänyt ja kustantaja hymyilee, jouduin kahta kauheamman innon valtaan. Siellä metsässä, salomökillä johon on tästä linnuntietä vain toistakymmentä kilometriä, sanoin sisäänostajille jotain Lapista ja Venäjästä.

Vanhojen ja vakiintuneiden antologioiden viesti oli selvä. Suomen Lappia uhkaavat vain puutavarayhtiöt ja niiden takana piileksivät riistäjäkapitalistit. Vastakkainen, vanhempi ajatus oli että kyllä kirveen on jumahdettava puuhun ja lohi on keinoteltava virtapaikasta kuivalle maalle parempiin suihin syötäväksi.

Sanoin että rajan tarkistuksia Karjalan kannaksella ei tällä kertaa vaadita, koska raja on jo tarkistettu. Sieltä tulee seuraavaksi tieto, että nyt Venäjä tarvitsee tosissaan Suomen Lapin ja aikoo ottaa sen pois kuljeksimasta. Tuon Turjanmaata eli siis Kuolaa kuvaavan kirjan kertoman mukaan Venäjä ei suosi amatööriretkeilyä niemimaalla. Arvaan että se pitää myös Suomen Lapin asutusta amatööriretkeilynä.

Lappia, joka siis minullekin alkaa Jakob Esaias Fellmanista, M.A. Castrénista, A.J. Sjögrenistä ja tavallaan huipentuu T.I. Itkoseen, uhkaavat Vienanmeren ja Kuolan eli Murmanskin sotilastukikohdat, jotka tiettävästi ovat tällä hetkellä maailman suurimmat ja erittäin vahvoin ydinasein varustettuja.

Siellä paloi ydinkäyttöinen sukellusvene tällä viikolla. Onneksi tapauksesta ei ollut vaaraa, ilmoitettiin virallisesti. Tulipalo sammutettiin upottamalla alus. Siellä on tiettävästi meren pohjassa enemmänkin taistelualuksia luukut auki, ja erikseen reaktoreita.

Suomessa luonnonsuojeluväki keskustelee mielellään esimerkiksi lahnan kudun onnistumisesta tässä tai tuossa lammikossa. Kuolasta on jo kadonnut suurin osa jäkälästä, melkein kaikki mustikka ja vähäkin varsinainen puusto. Seudun kaivokset ansaitsivat ennen Putinin Krimin seikkailua uskomattomat kaksi prosenttia maan BKT:sta. Kaikki kalliit metallit, kuten nikkeli ja etenkin lääketieteelle ja tietoliikenteelle hyvin tärkeät raskasmetallit, esimerkiksi myrkyllinen ja radioaktiivinen tallium, esiintyvät runsaina. Oletettavasti niitä on raudan, nikkelin ja kuparin lisäksi myös Sodankylän soiden turvekerroksen alla, mutta asia ei näytä ylittävän uutiskynnystä.

Fennoskandian kilven totesivat ja nimesivät suomalaiset geologit 1800-luvulla ja heidän seuraajansa selvittelivät sitä ansiokkaasti. Syystä tai toisesta tämä työ on jäänyt ainakin yleisestä tietoisuudesta täysin pois.

”Luonto on tuhoutunut”, kirjoittavat yliopiston nuoret tutkijat kerran toisensa jälkeen. Valokuvista näkee, ettei luonnehdinta ole liioiteltu.

Kuola ei ole yleensä ollut kenenkään kaipuun kohde. Tosin sinne kulki fiskuuseen miehiä tuhansin, joskus kymmenin tuhansin, mutta Ruijan ranta oli vielä parempi ja helpompi kohde.

Silti kevyemmästä kirjallisuudesta ei löydy ja harvoin painavammastakaan sitä ajatusta, että Suomen Koilliskaira on luontoalueena puolikas. Poliittiset haaveilijat hyrisivät kauan sitten piirtävänsä rajan Vienanlahdesta Laatokkaan. ”Kuolan niemimaasta” ei olisi sopinut laulun sanoihin. Nyt kuitenkin alue on poliittisesti ja sotilaallisesti samaa luokkaa kuin Pietari. Vienanlahdelle ei ole menemistä, ja Stalinin kanava on tiettävästi kiellettyä aluetta. Mikä sen käyttötarkoitus on, siitä ei ole lähempää tietoa. Seudun Gulagien ja vankileirien kartta kyllä löytyy.

Lapista saa sen vaikutelman, että tärkeimpiä kysymyksiä olisivat poronhoiti ja hiihtohissien lukumäärä. Voi olla, että todellisuus on toinen.

Suomen historian harhaluuloista yksi on suomalaisen talonpojan ikimuistoinen omistusoikeus maahan ja yhtä ikiaikainen vapaus. Molemmat opinkappaleet ovat perusteettomia yleistyksiä. Maanviljely tarkoittaa orjuutta, joka on sotilaallista, oikeudellista tai tosiasiallista. Näin kai on edelleen. Jos elinkeino on esimerkiksi sikatila, ei siinä pahemmin lomailla eikä kuljeskella.

Joidenkin aatemaailmaan kuuluu vapaus. Suomessa todella on edelleen lupa ja oikeus eli vapaus mennä metsään, juosta suolle, nousta tunturiin. Vaihdoin nelivedon pois päältä ja tulin metsästä. Outo kokemus.

Tietokoneen osto II

Kenenkään ihmisen ei pidä ostaa muuta tietokonetta kuin Acerin tai Asusin toissavuotinen malli Anttilan tarjouksesta. Siinä voi saada virtajohdon kaupan päälliseksi.

On siis tuotteena käytössä myös MacBook Pro. Yllättäen niitä oli tarjouksessa, kun on tullut taas uusi malli. Runsas tonni. Se kauppa, joka on Kampin keskuksessa lähellä Espoon bussien laitureita.

Meriselitys: näyttö. Yksi huonekuntamme ongelmista on silmäviat. Itse olen pärjännyt isolla ja hyvätasoisella pöytäkoneen näytöllä (HP Envy). Muutoin olemme todenneet Padeistä, että Macin Retina-näyttö on parempi eli käytännössä silmille armeliaampi.

Ei sekään ole miinus että suoritin on vakuuttavat Intelin iCore ja akunkestonkin väitetään parantuneen.

Oma muutamia vuosia palvellut läppärini hengästyy, täyttyy ja kaatuilee. Samoin tahtoo kyllä käydä pöytäkoneellekin, vaikka tämä on aika järeä ja takana on iso verkkolevy. Tallennustilaa löytyy, varsinkin kun lopulta huomasin kopioineeni levylle ”turvaan” myös roskakorin sisällön, joka kasvaa huimasti etenkin isoja kuvatietoja siirtäessä ja järjestäessä. File History on sekin silmitön. Kun joutuu käsittelemään todella suuria tiedostoja, sitä saa siivota käsin.

Oma ongelmani on nykyisin kirjojen toimittaminen. Suoraan sanoen alan ymmärtää kokemuksen kautta, miksi toimituksissa näkee yleensä Mäkkejä. Tämä tekeillä oleva kirja teettää päivittäin skannauksia. Isän kuvia on aika monta gigaa. Lisäksi on hanke, jonka yhteydessä vanhempieni asunto kaikkine tavaroineen inventoitiin kuvaamalla ja äidin käsityöt valokuvaamalla, osittain ihmisten päällä.

Tuo on hanke, josta kuuluu aikanaan. Uusia, ammattimaisesti aseteltuja, valaistuja tarkennettuja valokuvia on noin kymmenen tuhatta.

Ja on hanke, jota varten olemme äänittäneet ja valmistaneet kaupalliseen kuntoon 90 lukemaani juttua. Nämä Ylen käyttämät wav-tiedostot ovat jokseenkin suuria. Äänentoista on nyt hoidettu sen mediaserverin avulla. Tietokoneiden oma äänentoista ei yleensä kestä kehumista.

Kaksi syntiä joista kuitenkin olen vapaa ovat videoiden editointi ja tietokonepelien pelaaminen. Säästyy rahaa. Molemmat vaativat koneita, joita kirjoittamiseen keskittyvät ei kuvittelekaan.

Silti, ellei joku sitä tietäisi, Adoben ohjelmat Phtoshopista Indesignin kautta Acrobatiin ovat ahneita muistisyöppöjä. Ylipainoisuus on aikamme ongelmia.

Se ei ollut totisesti tarkoitus, mutta erilaisia vanhoja cache-tiedostoja eli välimuistin sisältöjä näyttää tallentuneen vaikka mitkä määrät siitä huolimatta, että alkuperäisetkin tiedostot ovat tallella.

Hyvin tahmeasti on tullut se käsitys, että autoihin verraten tietokoneissa on henkilöautoja, pakettiautoja, kuorma-autoja ja kilpa-autoja. Mikä on mikin, siitä voi olla eri mieltäkin. Mutta jos isotätinne on päättänyt tehdä hiukan kirjallisia merkintöjä menneisyydestä ja lisäksi lähetellä sähköposteja ja kukaties katsella joskus jotain vaatimatonta verkkosivua, hänelle kannattaa ostaa tarjouksesta halvin kannettava. Isotädin käytössä akun kestokaan ei ole mikään kysymys.

Aivan kuin autoja tietokoneita mainostetaan tarpeettomilla tehoilla. Itse en enää ymmärrä, miksi auton pitäisi olla hyvä kiihtymään. En itsekään kiihdy liikenteessä, vaikka sellaiseen olisi joskus syytä.

Kuorma-auto ei ole mukava maitokauppamatkoilla. Pakettiautoa tarvitsisi joskus, mutta onneksi muutamalla ystävällä on sellainen, kirjalaatikkoja varten. Tietokonemaailman kilpa-autot ovat minulle vieraita ja saavat jäädäkin sellaisiksi.

Apple on kuuluisa käyttöönoton helppoudesta. Ei se helppoa ole. Vähän kaikki on tehtävä verkossa ja perusteltava sekä Applelle että Microsoftille uusia tilejä. Silti tarvitun Wordin asentaminen Mäkkiin oli vaikea ja lataaminen kesti tunteja. Käyttöjärjestelmä tietenkin on parempi kuin Windows, melkein mihin tahansa. Saa nähdä. En mene varmaksi vannomaan, ettei tämän koneen seuraaja voisi olla iMac – se kallein Pro on tarkoitettu paikkoihin, joissa koneen ja ohjelman maksavat muut, ei omistaja eläkkeestään.

Niin, oli minulle Macin PowerBook. Lappeenrannan virassa pelaaminen eri liittimillä ja ohjelmilla osoittautui hiukan vaivalloiseksi. Espoossa laitoksella ei loppuaikoinani enää huomannut eroja. Kauan sitten siellä oli sellainen henki, että tosi mies ei Appleen alennu.

Tietokoneen osto

Kyllä hävetti ja tietysti aiheesta. Puhelimen vaihto on vaikea operaatio. Se perheenjäsen, jonka mainio simpukka-mallinen Nokia oli varissut pitkin lattiaa, järjesti asian itse ja onnistui vaihtamaan tällä kertaa halvemmalle operaattorille ja samalla säilyttämään puhelinnumeronsa.

Puoliksi vahingossa, puoliksi kiukkuisena käväisin ostamassa iltapäivälehtien lisäksi prepaid-paketin, joka oli kioskilla tarjouksessa, 4 euroa. ”Sisältää kaikki kolme korttityyppiä”. Olin jo ehtinyt varmistua siitä, että Saunalahti oli tahallaan ja ilkeydestä myynyt vääränlaisen SIM-kortin, joka siis eilen aktivoitui. Puhelin lakkasi toimimasta, kuten kuuluukin. Mutta minä en saanut uutta SIM-korttia mahtumaan sille tarkoitetulle paikalle. Verkosta katselin kuvia, otin riuskalla ranneliikkeellä esiin puolidigitaalisen työntulkin eli mauserin ja vakuutuin, että kyllä tämä on mikro eikä nano, tämä kortti.

Kioskin neljän euron paketin sisällä oli yllätys. Kaikki kolme korttia olivat samalla pahvilaatalla. Ohjeessa sanottiin, että siitä vain peukalolla painamalla irrotetaan SIM, siis tavallinen vanha, mikro tai nano.

Piti oikein istua. Olin jo hallelujaa siitä, että vähintään jonkun on matkustettava Isoon Omenaan, josta puhelin ja kortti oli ostettu, vaikka itse en pidä heidän autohallistaan, kun siellä aiheellisesti pelkää listivänsä hengiltä toisia harhailevia dementikkoja ja lisäksi on vaarassa hukata autonsa.

Kaamea aavistus oli siis se, että SIM-kortin keskellä oleva metallinen lätkä on kaikissa korteissa saman kokoinen. Ympärillä olevan pahvin määrä sanoo, mikä kortti on kysymyksessä. Kun vähän askarteluveitsen kärjellä auttoi, mikron sisältä tuli esiin nano-kokoinen kortti, joka sopi puhelimen kelkkaan, ja kelkka sopi kiinni. Virta päällä, liukuminen ja näppäilyt ja toimii!

Vanha totuus teknillisten korkeakoulujen professoreista osoittautui taas kerran todeksi. Jos sellainen henkilö, siis esimerkiksi minä, on tarttunut ruuvimeisseliin, muiden on syytä heittäytyä lattialle mahalleen, sulkea silmänsä ja peittää korvansa, koska kohta paukkuu. Vain hyväjalkaisimmat ehtivät pakoon. Todella vaativat tehtävät, esimerkiksi hehkulampun vaihto, on syytä uskoa asiantuntijoille, kuten osastosihteerille tai assistentille.

Näin nyt on. Kasvavalle lapselle on turmiollista varttua taitavien ihmisten ympäröimänä. Kuinka monen tytön käsitöiden harrastus lienee tyrehtynyt siihen, että Wetterhofista valmistunut tai siellä opettanut äiti kulkee pari kertaa ohi suu tiukkana viivana ja tuiskahtaa sitten:” Eihän tuosta mitään tule. Anna tänne.”

Sukuni miehet ja valitettavasti myös viisas veljeni osoittivat yleensäkin häikäiseviä luonnonlahjoja näppäryyttä ja avaruudellista hahmottamista edellyttävissä tehtävissä, paitsi Kalle. Muutamat heistä olivat maagikkoja, joiden käsissä mikä tahansa Rubikin kuutio ponnahti tuossa tuokiossa oikeaan asentoon ja järjestykseen. Ei sille mitään voinut.

Siellä maaseudulla ei nyt miesväen kesken aivan sellaisia torveloita kasvanut, jotka eivät olisi tienneet, kumpi pää naulasta isketään lautaan ja kumpaan päähän lyödään. Silti jäin miettimään geenien mellastusta siitäkin, kun katselin videolta, miten Olli ja hänen isänsä laskettelivat jotain kuulemma aivan jäistä rinnettä. Toisilta se nyt vain käy ja toiset tulevat perässä taitonsa mukaan.

Huolellisesti varjeltu totuus, jota tässä blogissa on viime päivinä pohdittu, nimittäin on tuo luonnonlahjakkuus ja sen armottomuus. Esimerkkihenkilömme Erno Paasilinna, jonka tuotannon tunnen ja jonka tapasinkin muutamia kertoja, oli juuri tuollainen armoitettu, häkellyttävä henkilö, joita kerran maailmassa sanottiin luonnonneroiksi. Hän otti opin kaikesta ja osasi, todella osasi ajatella.

Niin sanotut itseoppineet ovat sitä vastoin aika useinkin henkilöitä, jotka vailla erityisiä taipumuksia alalle uskottelevat osaavansa sen.

Amerikkalaisilla on tähän termi, ”a natural”. Muistaisin että elokuva oli ”Pieni suuri mies”, monessa mielessä muistettava teos”, jossa päähenkilö sai ensimmäistä kertaa elämässään revolverin käteensä ja alkoi heti osua taivaalle heitettyihin säilyketölkkeihin ja ties mihin. Tämä käväisi mielessä kun luin jostain, että hankkeissa on elokuva tarkka-ampuja Simo Häyhästä. Hän se oli kova osumaan – ja ehtimään.

Kertomatta on vielä, miksi perheeseen hankitaan turhan kallis iPhone 5 c, vaikka useatkin androidit ovat tunnetusti parempia ja helppokäyttöisempiä. Ensimmäinen ja lopullisen murskaava perustelu on, että naisväki pitää Applen tuotteista. Minut valloitti tieto, että tuo puhelin ja toistaiseksi vain se ohjaa kuuluisaa mediaserveriäni. Puhelinta käyttäen laite lukee verkkolevyäni ja näyttää kuvat ja vaikka mitä, ja Spotify myös. Jopa tietyn kappaleej löytäminen kieltämättä suuresta massasta käy kuin polkka luonnonlahjakkuudelta. Niin, kun viimeksi tanssin polkkaa, se oli nainen joka ehdotti, että annettaisiin olla.  Naiset ovat viisaita. Mies tekee viisaasti kun jättää väittämättä vastaan. 

Nykyisyyden tutkimus

Tulevaisuuden tutkimus on vakiintunut vitsi. Tyhmästi ajatellen tulevaisuutta ei voi tutkia, koska sitä ei ole olemassa. Viisaammin ajatellen nyt näkemäni pellon ja metsikön tulevaisuutta on tutkittu ja tulokset on kirjattu asemakaavaluonnokseen. Jos karkaisen luontoni ja katson peiliin, näen tulevaisuuden tutkimuksen kohteen. Tarvittaessa erilaiset ammattilaiset järkeilevät mittausten ja näytteiden perusteella, mitä peilistä ilmenevälle kohteelle on tulevaisuudessa luvassa.

Menneisyyden tutkimus on se kunniallinen aihe, jota olen paljon harjoittanut. Tulokset ovat aina ikävällä tavalla epäluotettavia. Luonnontieteissä hyvien ja hyväksyttyjen menetelmien mukaan saadut tulokset ovat tosia, kunnes ne osoitetaan sovituin tavoin epätosiksi. Menneisyyden tutkimuksessa on lievää liioittelua sanoa, että tutkimuksen tulokset olisivat koskaan varsinaisesti tosia.

Myös tässä asiassa arkiset itsestäänselvyydet on syytä sivuuttaa asiaa sekoittamasta. Se että joku henkilö syntyi menneisyydessä tiettynä päivänä on totta ja että Suomessa jyrräsi taannoin jääkausi eli siis jäätiköityminen alkoi nopeasti lisääntyä ja sitä kesti aikansa, on myös totta.

Eduskuntaäijät ja –naiset eivät taida huomata, että yhteiskuntatieteiden, kuten sosiologian, ja etenkin taloustieteen selvä ja polttava tarve ulottaa havaintojaan tulevaisuuden toimintaohjeiksi haittaa uskottavuutta.

Ehkä hienotunteisuuden vuoksi edes valtiovarainministeriön talouden tilaa koskevia lyhyen ajan ennusteita ei ole minun tietääkseni koottu mihinkään helposti löytyvään paikkaan vertailuna, jossa kerrottaisiin, että näin ennustettiin mutta näin tapahtui, ja esitettäisiin lisäksi mahdollisimman hyviä arvauksia vertailun osoittamien erojen syistä.

Tätä vaikeampi aihe olisi sosiaalipolitiikka. Siinä voisi verrata eri vuosina tehtyjä havaintoja, joiden on väitetty vallinneen kirjoitushetkellä. Esimerkiksi minua häiritsee jatkuva puhe tuloerojen kasvusta, joka siis olisi alkanut uudelleen. ”Tuloero” on niin kovin monimutkainen termi. ”Käytettävissä olevat varat” ei ole paljon selkeämpi, vaikka siinä on otettu huomioon erilaisia tulonsiirtoja. ”Kulutus” on vielä vaikeampi.

Me kaikki tiedämme, että emme saisi millään muotoa säästää, vaan meidän pitäisi kuluttuaa. Ymmärrän ajatuksen. Joku toinen ”säästää” puolestamme. Kun me törsäämme oikein jumalattomasti, rahat kiertävät kaupoista lopulta investoinneiksi ja tuloksena on työtä ja työpaikkoja eli lisää rahaa. ”Säästäminen” on jätettävä niille, jotka osaavat.

Säästöpossuni ovat kadonneet maailman tuuliin. Ensi maanantaina toivon tapaavani kansakoulunopettajani. En aio käyttää aikaa turhanaikaisiin juttuihin, mutta muistan kyllä, miten meitä opetettiin kansakoulussa säästämään. Luokassa oli hieno lipas, johon vain opettajalla oli avain. Meidän tehtävänämme oli pudotella lippaaseen kunkin omaan lokeroomme kolikoita, jotka sai sitten lukukauden päättyessä haltuunsa.

Nykyisin pelkään joskus, että puheet kulutuskysynnästä ymmärretään yleisemmin kehotukseksi elää yli varojensa. Yksityisille ihmisille ja perheille kun ei edelleenkään ole hyvä tehdä syömävelkaa. Syömävelka on jotain aivan muuta kuin asuntolaina tai opintolaina.

Poliittisten ja taloudellisten ihmisten soisi huomaavan, että mainio nykyisyyden tutkimuksen muoto on kaunokirjallisuus, etenkin romaanit. Kotimainen kertoja ei voi kirjoittaa menneisyydestä selvittelemättä jatkuvasti nimenomaan nykyisyyttä. Myös menneisyyden kuva on projektio eli heijastus nykypäivään.

Lisäksi kirjallisuudesta välittyy sangen usein sellaista tietoa, joka ei tartu tilastoihin eikä nouse näkyviin muun median nuotanvedossa.

Tämä ja paljon muuta tuli mieleen, kun otin ja luin uuden ”Parnasson”. Siinä näkyi olevan kirjoitus kiinnostavasta aiheesta, joten otin ja ostin irtonumeron, vaikka olen lopettanut lehden tilauksen hyvin kauan sitten arvioituani hiukan virheellisesti saavani tarvittavat tiedot ulkomaan lehdistä.

Kävi ilmi, että lehdessä oli paljon muutakin asiaa, joka tarjosi vastausta kysymyksiin, jotka jo tiesin.

Säästäväisyys tuli mieleen Nortamosta, jota luen aivan muista syistä. Jaaritusten sankareista yksi on natku. Turun kaupungissa sankarit tapaavat Kuopus-nimisen tutun isännän. Ravintolassa joukkoa epäillään maksukyvyttömäksi tai ainakin maksuhaluttomaksi. On maksettava etukäteen, markka viisikymmentä per nokka. Raumalaiset lyövät rahat pöytään ja tämä Kuopus kostaa ilmiruotsalaiselle ravintoloitsijalle. Kun annos – pihvin tapainen – tuodaan eteen, isäntä käärii sen ympärille sadan markan setelin, haukkaa ja syö. Raumalainen pikaruoka… En ollut tiennytkään.

Suunnitelma vuosikymmeniksi

Rauha riippuu kännyköistä.

Tämä vuosisata ja vuosituhat alkoi näyttävästi WTC:n terrori-iskuilla. Niidenjälkeen mainittiin ohimennen, että teot oli ajoitettu ja yhdenmukaistettu käyttäen tietoliikennettä. Avainasemassa olivat matkapuhelimet. Prepaid-liittymät olivat kovassa käytössä.

Joka päivä uutisten pinnassa ovat Ukraina ja ISIS, sangen usein Kreikka ongelmineen. Vakiovihje on muuttumaton. Ukrainassa vaikuttaa tavalla tai toisella järjiltään suistunut valtionpäämies, ei siis Ukrainan vaan kapinallisia ylläpitävän naapurivaltion. Kreikkalaisten ongelmat johtuvat ihmisten yleisestä holtittomuudesta, joka kiteytyy erikoisesti johtavissa poliitikoissa. Islamiin liitetyt terroristit panevat toimeen murhaiskuja eri tahoilla ja kerta kerran jälkeen hiukan vaikeasti käsitettävin perustein.

Muutama vuosikymmen sitten kokonaisia valtioita – Kongo – ajettiin alas sosialismin tai kommunismin nimikkein. Hiukan aikaisemmin käytiin siirtomaasotia, joiden yhteydessä mainittiin isänmaa tai kansakunta.

Uusin ja ihmeellisin uutiskynnyksen ylittänyt liikehdintä on nimeltään hindufundamentalismi. Kerrottiin, että kantasolututkimus ja avaruusmatkailu ovat intialaisia keksintöjä vuosituhansien takaa. Kun näin on, on kuulemma täysi aihe panna muun muassa muslimit järjestykseen.

Nuoruuteni aatteet olivat ryyppääminen ja seksuaalinen holtittomuus. Tappeleminen liittyy molempiin. Useista syistä omat kokemukseni nuoruudesta ovat vähän valaisevia. Nuo aatteet eivät oikeastaan olleet omiani.

Ahkeran tutkimustoiminnan jälkeen yliopistomaailmassa on yksimielisyyttä siitä, etteivät nuo aatteet eli toimintamallit eli päämäärät ole muuttuneet miksikään tunnettuna aikana. Tuo tunnettu aika on noin 100 000 vuotta.

Aina osa joukosta kyyhöttää jossain ja säälii itseään. Toinen osa, hyppyjalkaiset, hakee ja löytääkin oikoteitä onneen. Kaksikymmentävuotiaita keski-ikäisiä on ollut aina. On uneksijoita, joita kiinnostaa, millainen maailman pitäisi olla, ja se, miltä maailma näyttää. Viimeksi mainittu ryhmä sisältää erilaisia taitelijoita ja kirjoittajia.

Niistä joista ei ole tosi toimintaan, tulee siis esimerkiksi taiteilijoita ja tuottajia, jotka selittävät alaisilleen, että esimerkiksi elokuvalle ja televisio-ohjelmalle on vain kolme myyvää aihetta, sex, drugs and violence. Huumori, kuten satiiri, parodia ja esseistiikka, on väkivallan viilattu muoto, jossa puhtaimmillaan kuvaillaan, miten ihmisiä potkitaan perseeseen, ja sekös naurattaa.

ISIS on nyt kehittänyt tosi-TV:n uusimman muodon, jota YouTube tosin ei taida päästää läpi. Ajatus ei ole uusi. Teloitukset olivat ennen julkisia ja ne kiinnostivat suurta yleisöä aivan tavattomasti. Se ajatus, että väkivallanteot toimisivat pelotteena, hylättiin jo muinoin. Etenkin kiduttamalla tehty teloitus, kuten ristiinnaulitseminen, kerää vankan katsojakunnan ja herättää suurta suosiota.

Missä kumman elokuvassa näin kerran neuvostoliittolaisen tavan säästää kalliita patruunoita. Teloitettavat, mielestäni puna-armeijan upseerit, sidottiin köydellä peräkkäin, maha selkään, kymmenen yhteen nippuun, ja surmattiin yhdellä hyvin tähdätyllä kiväärinlaukauksella?

Nuoret parveilevat. Ilmiö koskee koko eläinkuntaan. Nuoret parveilevat verkossa. Vanhemmat eivät osaisi vaikka haluaisivat. Osa vanhemmista luulee vielä, että puhelin on puhelin. Ei se ole. Se on elin. Puh-etuliite tarkoittaa muuta.

Sissijärjestöjen syöttämisen, majoittamisen ja ammustäydennyksen kannalta kännykkä on taivaan lahja. Suomen historian näyttävin nuorisofestivaali, vuoden 1918 punakapina, jonka kaatuneiden ja teloitettujen mediaani-ikä oli itse kauan sitten tekemieni laskelmien mukaan 18 vuotta 9 kuukautta, meni myttyyn, kun liian monet odottivat asejunia idästä, mutta tulikin saksalaisia lännestä, rautatietä marssien suunnistusvaikeuksien välttämiseksi. Miten toinen olisi tilanne ollut, jos joku olisi voinut lähettää tekstarin Rahjan veljeksille Pietariin ja kysyä siitä junasta!

Kybersota on turhan mutkikas sana. Ajatukseni on, että ehkä tehokkain tapa vastustaa ääriliikkeitä ja fundamentalismia on pitää huolta kaupallisista verkkoyhteyksistä. Tämä aate on ollut viime vuosina vähän unohduksissa. Lisäksi on sellaista tietoa, että USA sahaa omaa oksaansa. Ainakin osa republikaaneista haluaisi muuttaa Internetin ja siis älypuhelimet osittain preferoiduksi. Suurliikkeiden väitetyn edun vuoksi rahalla pitäisi saada viestit nopeammin perille kuin perusyhteyksillä.

Turha parveilu ja kaupallinen roska ovat suuri toivo. Tietääkseni liioin Venäjä ja Kiina eivät kumpikaan ole erikoisen kiinnostuneita avoimista verkoista…