Kauan sitten, eräänä yönä, huomasin että vanhadarwinilainen iskulause ”vahvimman henkiinjääminen” ja aika pitkälle itse luonnonvalinta on hyvä esimerkki kehäpäätelmä. Henkiin jäävät henkiin jäävät. Parhaiten menestyvät ne, jotka menestyvät. Englannin ”survival of the fittest” ei viittaa vahvimpaan vaan soveliaimpaan.
Tieteelliseksi väitetty oivallus, että parhaiten ympäristöönsä soveltuvat jäävät todennäköisimmin henkiin tuotettuaan runsaasti jälkeläisiä, ei siis ole tieteellinen, ja kielikuvana eli metaforanakin se on ontuva.
Biologit ovat jo raivoissaan, ja luultavatsi sota jatkuu, kunnes vain vahvimmata ovat henkiinjääneet. Professorit Jerry Fodor ja Massimo Piattelli-Palmarini ovat ammattilaisia. Heidän kirjansa ”What Darwin Got Wrong” eli missä Darwin meni pieleen kuumentaa tunteita.
Nähdäkseni kirjassa on pahoja virheitä ja lukijoita kosiskelevaa liioittelua. Lisäksi siinä on erittäin tarpeellisia oikaisuja ja pieniä häiveitä paradigman muutoksesta, hiukan niin kuin Newtonista Einsteiniin – Newton tunnetusti kelpaa edelleen melkein kaikkeen mutta ei missään tapauksessa kaikkeen.
Hauskin, blogikirjoituksen vaativa on kirahvi-esimerkin purkaminen. Moni meistä on kuullut koulussa, että kirahvi pärjätä porskuttaa luonnonvalinnan näkymättömän käden kannattelemana, kun sillä on niin pitkä kaula. Se ulottuu napsimaan savanneilta lehtiä paikoista, joihin ärhäkämmät kasissyöjöt eivät ulotu. Kukaties geenivirhe, mutaatio, on osoittautunut muinaisuudessa onnenpotkuksi.
Nyt herra professorit sanovat, että oikeastaan puhe ei ole ominaisuuksista, joita luonnonvalinta suosisi tai hylkisi, vaan organismeista. On täysin mahdollista, että kirahville on kehittynyt pitkä kaula jonkin laajemman muutoksen yhteydessä.
He eivät liene väärässä siinä, että nyt käytettävissä olevin välinein periytyminen ja periytyvyys ovat osoittautuneet hermostuttavan paljon mutkikkaamiksi ilmiöiksi kuin alan pioneerit käsittivät.
Geneettistä informaatiota sisältävillä proteiineilla on monia teitä eliön aineenvaihduntaan. Jotkut niistä näkyvät ja ovat aina kiinnostaneet tutkijoita, koska niistä saa sepitetyksi niin sieviä kertomuksia, kuten banaanikärpäsen silmien väristä.
Mitä muuta tapahtuu, sitä emme totta puhuen tiedä. Olkoon että kysymys on kukaties pelkkä provokaatio, mutta kysymys on hyvä – onko perimän välittyminen samalla tavalla täynnä mustaa ainetta kuin maailmankaikkeus? Olisko mahdollista, että tiedämme asiasta kuitenkin erittäin vähän?
Kirjoittajat ottavat esiin erään perhosen, joka sopeutui parissa sadassa vuodessa teolllistumisen nokeamiin puihin muutamalla väritystään. He mainitsevat ikävästi, että samaan aikaan saman perhosen toukka porskutti pois tiehensä – muutamatta väriään. Silti se maistui saalistajille siinä kuin perhonenkin.
Jokin eliö (eläin tai kasvi) ”suojautuu” sulautumalla ympäristöön tai jopa jäljittelemällä toista eliötä. Mutta sekin vaihtoehto on olemassa, että esimerkiksi kasvia suojaa esimerkiksi lehmiltä myös paha maku, kenties myrkyllisyys, ja kuka tietä mitkä muut ominaisuudet.
Kiistakirjan ydin on yksinkertainen: kun jokin huomaamamme ilmiö periytyy, periytyy paljon muutakin, mitä emme huomaa. Genomin ”mustan aineen” eli merkitykseltään tuntemattoman tai havaitsematta jääneen osan. ”Genomi” on määritelmän mukaan organismin koko DNA:han koodattu perintöaines, ja lisäksi muuta. Organismien lisäksi mm. viherhiukkasilla on genomi.
Mikään ei ole niin harhaanjohtava kuin hyvä kielikuva. Biologiassa tilanne voi olla erikoisen ärtynyt, koska ainakin Amerikassa tapellaan eräiden jumaluskoisten kreationismin kanssa, ja vähemmästäkin tulee hulluksi. Asianomainen pelle tietenkin sanoo, että Jumala on luonut kaiken eli myös Darwinin ja lajinvalinnan, ja jos käsityksemme lajinvalinnasta osoittautuu ongelmalliseksi, ”Jumala on aina tiennyt senkin”. Jos jonkun kanssa ei voi puhua, on vaiettava, kuten Wittgenstein ehdotti.
