Miksi en osaa

Eräskin soitti ja kiitteli vastauksesta, varsinkin kun se oli ilmainen. Yleensä en vastaa etenkään oikeudellisen avun kysyjille.

Nyt kerron syyn. En osaa. En viitsi edes olla osaavinani.

Näin komiteoissa ja ministeriöissä, millaista jälkeä vanhentuneiden tietojen käyttäminen aiheuttaa. Tietoja näet voi aina verestää, mutta kun maailma muuttuu. Shakissa alkupelin ja loppupelin ero on muun muassa käytettävissä olevien nappuloiden lukumäärä. Todellisuudessa eli muualla kuin shakissa myös nappulat ja säännöt muuttuvat. Saatat yrittää mattia huomaamatta, ett peli onkin go, ei shakki.

Tekijänoikeudessa tietokannoista ja niiden oikeudellisesta suojasta puhuttiin ja kirjoitettiin monta vuotta. Kysymykset olivat vaikeita. Tietokannan – yksinkertaisimmillaan varastoluettelo tai puhelinluettelo – todettiin edustavan huomattavia, oikeussuoja ansaitsevia varallisuusarvoja. 

Nyt etenkin henkilötietoja sisältävät luettelot ovat kiellettyjä tai niiden ylläpitäminen edellyttää sangen laajan sääntökokonaisuuden noudattamista.

Olin siirtämässä hartiavoimin tutkijoiden mielenkiintoa klassisesta kysymyksestä ”mikä on teos” (esimerkiksi tyyppitalo) kysymykseen oikeuksien siirtämisestä ja luovuttamisesta (technology transfer). 

Eräässä oikeusjutussa hovioikeudessa oli ongelmia vanhainkodin yhteisantennista (onko antenneja tekijänoikeusmaksujen kannalta niin monta kuin on pistorasioita seinässä vain niin monta kuin laitteita katolla) ja naapurivaltion eli Ruotsin televisiolähetyksen ulottuminen (spill-over) Turun seudulle.

Pian tulivat roaming-sopimukset eli esimerkiksi matkapuhelimen käyttäminen vieraan operaattorin alueella, kuten ulkomailla, ja sitten osaksi myös patenttien puolella vieraan järjestelmän, kuten USA:n tai Japanin protokollan käyttämisestä, ja sen yhteydessä kysymys teollisten standardien ja teollisten yksinoikeuksien suhteesta. GSM-standardin taustalla on yli kymmenen tuhatta patenttia, joista osa oli juuri raukeamassa ja jotkut olivat voimassa vain eräissä sopimusmaissa.

Jakelussa hiljan markkinoille tulleitten CD-levyjen tekninen suojaaminen kopioinnilta erityisin häiriöraidoin oli kova juttu. Suoratoistoa ei ollut eikä verkkojakelulla ollut vielä käytännön merkitystä. C-kaseteissa käytetyille ääninauhoille määrättiin erityinen maksu. Tällä hetkelä

Tällä hetkellä Ruotsissa musiikkibisneksessä liikkuu enemmän rahaa kuin Volvon ja Scanian kuorma-autoissa. 

Vuoden 2015 lainmuutosten jälkeen olen lakannut tuntemasta tekijänoikeuslakiakin. Korkman ja Holmström esittivät yleisen totuuden. Porukka on unohtanut, mitä kolmikanta tarkoittaa (sopimusjärjestely jossa valtio on osallisena). Kun tutkin lakitekstiä tätä kirjoitusta varten, oli helppo todeta, että se on usein kohdin perustuslain vastainen. En ihmettele, ettei asiaa huomattu. On se teksti niin mutkikas ja erilaisten järjestöjen oikeus sopia valtion varojen käytöstä tekijöiden hyväksi järjestelynä sangen sokkeloinen. Kun joku kaataa keitokseen ihmisoikeudet, esimerkiksi yksityisyyden suojaa koskevia näkökohtia, asiaa ei selitä edes paholainen eikä hänen isoäitinsä. 

Kerta kerralta

Ian Kershawin Euroopan 1900-luvun historian toisen osan (”Roller Coaster Europe 1950-2017) lukeminen vaatii määrätietoisuutta.  Mieleen tulee vähän väliä: kyllä minä tämän tiedän, ja muistankin. Miksi käytän aikaani tähän, kun 1100-luvun lopun kauppaoikeus olisi niin paljon kiinnostavampaa? 

Joudun vastaamaan itselleni puoliääneen, että yritän puoliväkisin tukeutua pintapuoliseen ja osittain väärään tietoon, kuten ennenkin.

Sen olen oppinut, että koska elän nyt, olen huono ja epäluotettava todistaja. Erittäin luultavasti käsitykseni ja tulkintani ovat vääriä. Näen asioita omien luulojeni läpi. Tosiasiatiedot eivät riitä.

Niinpä hengenheimolaisen tunnistaa. Iltapäivälehdessä oli eilen aukeaman juttu (Alpo Rusi) sota-ajan valtionjohdon tekemistä virheistä. Nähtävästi innoittajana oli ollut Stephen Kotkinin Stalin-elämäkerran toinen osa, josta kirjoitin tässä blogissa puoli vuotta sitten kaksikin kertaa. Kirja on hyvä, kohdittain erinomainen. Eilisen lehden juttuun taas en olisi pannut nimeäni alle. En kyennyt näkemään yhteyttä Kotkinin kirjaan enkä muuhun uudempaan tutkimustietoon, jota on Suomestakin runsaasti.

Mutta en ole ainoa hataran tietopohjan mies. 

Lähimenneisyyteen sisältyy arvoituksia, jotka jotkut arvelevat ratkaisseensa. Nykyhetkessä on ihmeitä, jotka ovat oikeastaan vanhastaan tuttuja. Esimerkiksi erilaisten poliittisten ja muiden saarnamiesten harjoittama häikäilemätön valehteleminen on vanha, tuttu tapa. 

Sanoin pari päivää sitten, että pasifismi on väkivaltaista. Vain yksi kommentoija tarttui tähän näennäisesti mielettömään ajatukseen. Mielekkyys on kysymys sanan ”väkivalta” tarkoituksessa. Ryöstö lienee väkivaltaa, siis esimerkiksi toisen omaisuuden ottaminen aseella uhaten. Kiristys ei ainakaan jää kauas: ellet maksa, poltan talosi yöllä.

Esimerkkien sarja ei ole loputon, mutta ongelmat ovat todellisia. Työtaistelu, sellainen kuin juuri nyt Suomessa? Väite että lakko on aina oikeutettu, on perätön. Eikö juuri nyt kiistellä ”periaatteellisista syistä”, joka tarkoittaa, että työoikeuden tuntemia syitä ei ole.

Auton avaimien kiskominen väkisin ihmiseltä, joka on lähdössä ajamaan kovassa humalassa, rikkoo äärimmäisen ruumiillisen koskemattomuuden sääntöä ja voi johtaa jonkinlaiseen kärhämään. Laajemmin: on aate, jonka mukaan oikeutettua sotaa ei ole olemassa. Olen eri mieltä ja valmis perustelemaan laajasti. Mielestäni itsenäisen Suomen historiassa on esimerkkejä.

Toisin kuin moni, en kannata ajopuuteoriaa enkä sen versioita. Väitän ettei jatkosota 1941 ollut vältettävissä. Jos Suomi olisi pitänyt kiinni rauhasta, joko Neuvostoliitto tai Saksa olisi hyökännyt tänne. Väitän että talvisota oli yksi Neuvostoliiton sotilaallisista suunnitelmista jo alkuvuodesta 1938 eikä talvisotaa olisi vältetty esimerkiksi myöntymällä esitettyihin vaatimuksiin. Ja väitän, ettei sotilaallisesti hyvin outo hyökkäys Syvärille ja Ääniselle 1941 tapahtunut Suur-Suomen hengessä, vaan Saksan vaatimuksesta. Ja Saksasta johtui myös varustautumattomuus kesä hyökkäykseen 1944. Rusi ei mene hahmotelmissaan liian pitkälle. Hän ei mene tarpeeksi pitkälle.  

Paskanpuhujat II

Eilisessä lehdessä esiteltiin uutuuskirja, joka vaikutti hyvin varteenotettavalta. Aiheena oli informaatio ja sen vääristely.

Kirjoittajien mukaan valehteleminen tarkoittaa perättömiksi tiedettyjen asioiden kertomista totuutena. Paskapuheet tarkoittavat perättömyyksiä, joiden paikkansapitävyyyteen niiden levittäjä suhtautuu moitittavalla tavalla välinpitämättömästi.

Rikosoikeudellisesti molemmat ovat tahallisia tekoja. En mene tässä rikosoikeuden syyllisyyskysymyksiin, joita on selvitetty alan kirjallisuudessa ansiokkaasti. Tätä nykyä tuomioistuimet soveltavat ns. todennäköisyystahallisuutta. Yleistäen: se ei vaikuta ratkaisevasti arviointiin, että tekijä osoitetaan niin satumaisen tietämättömäksi, ettei hän tajua, mitä tapahtuu, kun kaataa lattialle bensiiniä ja sitten heittää perään palavan kekäleen.

Menneen aikakauden oppikirjan esimerkki oli ihan hyvä: väkijoukossa tuliaseella ammuskeleva, joka ei välitä seurauksista mutta ampuu kohti, tuomitaan tahallisesta teosta (murha, tappo tai surma), jos joku saa luodin ja kuolee. Toisin sanoen se ei pelasta, ettei ampuja tiennyt, ketä joukossa on, eikä tähdännyt ketään erikoisesti.

Ilmari Kiannosta kirjoittamaani on kommentoitu. Muuan kommentoija ei ole selvillä tosiasioista, mutta ei anna sen estää itseään ottamasta kantaa.

Ryhdyn vastaamaan, koska kommentoija viittaa tämän viikon alioikeuden ratkaisuihin. Se on ihan eri asia.Rikoslain 24 luvussa elävän henkilön ja kuolleen kunnian loukkaaminen erotetaan toisistaan. Termiä ”herjaus” ei laissa enää ole.

Kuolleen kunniasta ei ole enää selvää aikamäärää. Tiedossani ei ole tapausta, jossa oikeutta olisi käyty yli 20 vuotta sitten kuolleesta. Olin siis eri aikoina virkatuomari – hovioikeudeneuvos – ja juuri näiden asioiden professori.

Ilmari Kianto -vainajaa nimitän paskiaiseksi myös siksi, että hän oli elämänsä päivät niin ainutlaatuisen röyhkeä ja niin nopea löytämään syyn muualta kuin itsestään. Kävin läpi häntä koskevia papereita ja tilejä Otavan toimeksiannosta jo 1960-luvulla ja luin jo silloin hänen kerjuukirjeitään, joissa puhuttiin nälkäkuolemasta ja Aleksis Kiven kohtalon toistumisesta, ja sitten oli tosite, että kustantajan tämän johdosta lähettämä tuhat markkaa oli syöty ja juotu kavereitten kanssa kaupungin kalleimmassa ravintolassa ja samalla laadittu seuraava kerjuukirje. Tuo tekniikka ei muuten ole kovin harvinainen ”paremmissa piireissä”.

Kiannon lähettelemiä haukkumakirjeitä olen lukenut koko joukon. Kommentoija näyttää pehmentelevän myös talvisodan aikaista sotapetosta (sikarilaatikot). Olen lukenut tuon oikeudenkäynnin pöytäkirjat. Majoituspaikan osoittaminen viholliselle taistelun riehuessa kilometrin päässä oli ja on törkeä rikos. Kianto pääsi siitä sangen vähällä. Jopa tuomioistuimissa tiedettiin hänen arvostelukyvyttömyytensä. Ja tuomarikin ymmärtää, että vihollista paetessa ihminen vaikeassa henkisessä tilassa. Mutta Kianto yritti osoittaa osasyylliseksi kilpailijaksi arvioimansa vienalaissyntyisen, jonka osoitettiin kyllä olleen tapahtuma-aikaan sotatoimissa toisella puolen Suomea.

Sanalla ”paskiainen” halusin ja haluan osoittaa epäkunnioitusta Kiannon henkilöä kohtaan. Mielestäni toin esiin senkin ajatuksen, että paskiaiset saavat kumman usein aikaan hyvää kirjallisuutta ja taidetta.

Kun minua itseni nimitellään paskiaiseksi tai vastavaksi, tapaan sanoa, että luonnehdinta on valitettavasti osuva. Mieluummin kylä esiintyisin hiukan parempana kuin olen. 

Karkki

Minulla oli kauan käsitys, että pahinta mitä voi tehdä, on varasta kolikkoja ostaa Aukustin kioskista Euka-Menthol karamelleja. Pussin tyhjentäminen saattoi onnistua ullakon portaille. Jos sinne kuitenkin tuli joku ja haistoi henkeä, rikollisuutta voi lisätä edelleen valehtelemalla, että sain kylän pojilta karkkia.

Ehkä en ole vieläkään toipunut tästä. Ehkä tämä tausta vaikutti myös ammatinvalintaani.

En muista, että kolikoiden kilinä olisi vaikuttanut minuun erikoisemmin. Pieniä rahoja oli säästölippaassa, mutta ne tyhjennettiin pankissa ja pantiin tilille eli tavoittamattomiin.

Mutta yksi maailman vauraimpia ääniä on Pectus- tai Fiigarol-pastillien kolahtelu takin taskussa. Isoisäni omisti kivitalon. Se oli pientä siihen verrattuna, että hänellä oli usein Pectusta taskussa.

Pitäisikö mennä kauppaan katsomaan, vieläkö niitä myydään? En ole makean perään enkä varsinkaan pastillien – mutta tuota keinoa sosiaalisen aseman kohottamiseen eli taskussa kolisevaan pahvikoteloon voisi kieltämättä kokeilla. 

Kuunneltuani aikani Pikku-Paavon kertomusta oman isänsä kaatumisesta kysyin monilta aikuisilta, saako ihmisiä tappaa. Jatkokysymys oli, saako ryssiä sitten tappaa. 

Isäni vastasi jotenkin kierosti. Hän sanoi, ettei ole suoraan omin käsin tappanut ketään mutta että on kyllä pommittanut niin että ylös vetäessä näki, miten ukkoja lenteli autoista ja ajoneuvoista nurin niskoin, joku sinne ja joku tänne.

Tiesin monta SS-miestä. Vielä aikuisena vastasin varmaan omille lapsilleni, että suomalaiset vapaaehtoiset olivat Waffen-SS:ssä. Se oli ihan eri asia kuin ne keskitysleirin vartijat. Lauttamuksen kirjat, kuten ”Vieraan kypärän alla” luin tuoreeltaan ja myös Jokipiin laajan ”Panttipataljoonan”.

Vastaukseni oli väärä. SS:n ja tavallisen armeijan (Wehrmachtin) eroja on korostettu vuosikymmeniä kestämättömin perustein.

Olin 70-luvulla hyvin paljon tekemisissä lääkärin kanssa, joka oli ollut Saksassa SS-miehenä. Kunnanlääkäristä hän oli opiskellut ja erikoistunut psykiatriksi. Mielestäni hänen vaimonsa oli pelottavampi ihminen, mutta hänpä kertoi minulle sen, minkä silloin tiesinkin, että suomalaiset osallistuivat sotarikoksiin, kuten naisten ja lasten ampumiseen kyläkunnittain, ja toiset olivat ylpeitä niistä tehtävistään, edelleen.

Tänäkin päivänä mietin joskus hyvin muistamiani miehiä, joiden tiedän osallistuneen 1918 Tampereen ja Viipurin taistelujen yhteydessä joukkoteloituksiin. Tunsin selityksen: ne olivat itse sen ansainneet. 

Turhan kepeyden näissä asioissa minusta karsii sekä sodasta kuulemani että sitten rauhan pitkinä vuosikymmenin käsittämäni. Väkivalta on kuin pommi ja vaikuttaa joskus harjoittajaansa yhtä pahasti kuin tarkoitettuun kohteeseen. Mutta tiukka pasifismi on… väkivaltainen aate. En kannata sitä ja enimmäkseen yritän suvaita myös suvaitsemattomuutta. Aina se ei onnistu.

Kianto II

Panu Rajalan nyt julkaisema kirja aiheuttaa hyvin kiinnostavan kysymyksen, poikkeus vai ääriviivapiirros.

Epätavalliset elämäkerrat ovat saaneet paljon suosiota jo vuosituhansia. Tavallisia tarinoita ei moni tahdo kuunnella, ei edes elävältä. Hyvin ikävystyttävää on totuus.

Yhdysvalloissa intiaaneista eli alkuperäisväestöstä ei tiedetä mainittavasti. Tämän hetken Suomessa tiedot saamelaisista ovat yleensä epämääräisiä. Ensin mainitussa tapauksessa tietoja on saatavissa. Saamelaisten asiassa sekä faktoissa että tulkinnoissa on ongelmia; esimerkiksi maanomistus (etenkin mahdollisuus myydä tai ostaa kiinteää omaisuutta) ja oikeus käyttää maata poikkeavat kohdittain siitä, mitä etelämpänä maassa pidetään selvänä.

Kiannon elämäntarina panee lukijan miettimään, oliko kysymyksessä mieleltään sairas ihminen vai rikollinen. 

Rikollisissa on imisiä, jotka tietävät tehneensä pahasti, ja jotkut myöntävät sen. Jotkut myöntävät niin innokkaasti, että kysymyksessä on selvä markkinointi. Useat kehittävät selityksiä, jotka riittävät heille itselleen, vaikka eivät riitä muille. ”Olin päättänyt maksaa kassasta luvattomasti käyttämäni rahat myöhemmin takaisin, mutta sitten tuli kaikenlaisia muita huolia.”

Kiannon elämäntarina nostaa vähän väliä lukijan hiukset pystyyn. Yhtä horjahtamatonta omahyväisyyttä tai tolkutonta eli tosiasioita uhmaavaa itserakkautta tapaa maailmassa lopultakin aika harvoin. Useimpien maanikkojen masennusvaiheissa ainakin vilahtaa ajatus, että entä jospa minussa olisi itsessänikin vikaa. Kianto antoi vielä voimansa päivinä lastensa sortua huostaan otetuiksi lastenkotiin. Vika oli äitien – hehän olivat niitä lapsia synnyttäneet. Hän itse ei enimmäkseen edes maksanut elatuksia, koska sellainen olisi haitannut hänen toinen toistaan suurenmoisempia kirjallisia puuhiaan ja harrastustaan rajantakaisten heimokansojen vapauttamiseksi.

Verrattuna joihinkin aikalaisiinsa Kianto oli parin kirjan mies, vaikka hänen nimissään lienee jotain 80 julkaisua. Hän ei ollut kiinnostunut muista ihmisistä muutoin kuin omien välittömien tarpeittensa välikappaleina. Vertauskohtana tulee mieleen esimerkiksi Teuvo Pakkala.

Toisen suuntaisena vertauskohtana tulee mieleen Kalle Päätalo. Loputon mielenkiinto omia mielenliikkeitä kohtaan, tietty laimeus muitten ihmisten kuvauksessa, vimmainen eroottisen tyydytyksen tarve ja siihen liittyen tai liittymättä kiihkeä mustasukkaisuus. Kianto päästettyään jonkun vaimoistaan asioille Viipuriin matkusti kohta perässä vakoilemaan, ettei vaimo siellä hymyilisi vieraille miehille. Päätalon Koillismaa-sarjassa on sairaan puolelle putoavaa eli harhaista mustasukaisuutta niin paljon, että näkee kirjoittajan olleen itsensäkin selvillä ilmiön epätavallisuudesta.

Tunnen tarvetta lausua pari sanaa Kiannon seikkailusta talvisodassa. Hänet siis tuomittiin oikein vankilaan sotapetoksesta, kun hän oli jättänyt Suomussalmen taloonsa venäjäksi kirjoitettuja viestejä ja pyytänyt säästämää oman asumuksensa, kun esimerkiksi naapuriniemessä oli talo tyhjillään. Se muuten oli hänen sisarensa koti.

Ainakin Mikko Niskanen tuntuu Rajalan mukaan muinaisessa televisioelokuvassa vihjaavan, että tapauksessa oli mukana sivullisia, pahoja ihmisiä, jotka halusivat vahingoittaa korpikirjailijaa. Sellaisesta ei ole edes perusteltuja epäilyjä. Yhteyden hakeminen viholliseen ja neuvominen oli selvä rikos. Se taas oli Kiantoa, että kirkonkylän palaminen ei liikuttanut häntä verrattuna oman majan menetykseen. 

Paskiaiset

Panu Rajala ei voi kirjoittaa hyviä kirjoa, koska hän on ihme tyyppi. Tämän suuntaisen ajatuksen kuulee silloin tällöin, ja joskus saa lukeakin. 

Logiikka ei tehoa tuohon kannanottoon. Olen tullut joskus yrittäneeksi sitäkin. Ilmari Kianto oli todellinen paskiainen ja aika ajoin sitä pelottavassa määrin. Esimerkiksi hänen julistuksensa siitä, mitä punakaartilaisille ja etenkin heidän naisilleen pitäisi tehdä, saavat epäilemän, ettei hän ollut mieltään terve.

En tunne lähemmin Panu Rajalaa. Tunnemme kyllä toisemme ja saatamme vaihtaa kuulumisia.  Kokemukseni mukaan hän on miellyttävä henkilö ja erittäin älykäs ja laajatietoinen keskustelija. En asetu epäilemän niitä, joiden mielestä häntä on ainakin ajoittain vähän vaikea kestää. Mutta sitä johtopäätöstä en osaa pitää oikeana, ettei Waltari-elämäkerta ”Unio mystica” olisi hyvä ja arvokas teos ja nyt ilmestynyt Kianto-elämäkerta ”Suomussalmen sulttaani” hyvin mielenkiintoinen ja avaisi uusia tulkintavaihtoehtoja sellaisellekin lukijalle, joka tietää aiheesta jotain.

Olen muuten tavannut Ilmari Kiannon. Hän kuoli 1970. Kiannon luona Kruunuhaassa kävin lakimiehen ominaisuudessani. Hänen kuoltuaan toimitin perunkirjoituksen, ja Otavan kirjanpitoa penkoessani en ollut uskoa silmiäni. Hän oli kustantajalleen yhtä suuri taloudellinen ja henkinen rasitus kuin Sillanpää.

En ole varma, ovatko nyt ilmenneitä epäkohtia ja syrjintätaipumuksia vastustavat ihmiset aivan selvillä sitä, miten tavallista oli, että erilaiset aidot ja omatekoiset ”suurmiehet” edellyttivät kanssakäymisissään erikoisia palvontamenoja ja pitivät itsestään selvänä, että heillä oli asemassaan suuri määrä erilaisia etuoikeuksia, kuten vapautus alkeellisimmistakin tavoista.

Mielestäni ”some-raivo” ei ole millään tavoin vain nykyaikainen ilmiö. Sillä näyttäisi olleen vastineensa niin kauan kuin on osattu kirjoittaa. En ihmettelisi, jos muinaiset, kivikautiset kalliopiirrokset osoittautuisivat naapuriheimolaisten irvimiseksi. Ainakin pahojen henkien torjuminen tuntuu olevan jatkuvasti tarpeen.

Joissakin asioissa valitusta tapahtuu. Olen itse ollut nuoruusvuosinani kuuntelemassa keskustelua, jossa suunnilleen rippikouluikäinen poika ilmoitti eroavansa kirkosta pikimmiten, koska hän oli sattunut kohdalle, kun diakonissa oli ajanut polkupyörällä ojaan sellaisinkin seurauksi, että onnettomalta pääsi pieru. Yksi kuuntelijoista piti kuulemaansa keksittynä, koska kaikki tietävät, etteivät naiset pieri. Kuulemani mukaan jossakin kaupungin poikalyseossa oli aikoinaan mietitty joukolla, mihin naisten käymälöitä tarvitaan, koska eihän sellaista tukan kampaamiseen eikä nenän puuteroimiseen tarvittaisi.

Rajala kertoo, että Kianto oli vakavissaan suunnitellut oikeustoimia tuomiokapitulia vastaan, kun oli kuullut, että pappi oli käynyt hautausmaalla salaa siunaamassa hänen pienenä aivotuberkuloosiin kuolleen lapsena, joka isän vakaumuksen vuoksi oli jätetty kastamatta. Rajalan mukaan siitä ei ole lähempää tietoa, oliko kirjailija selvillä, että teon oli tehnyt hänen oma isänsä,, kirkkoherra, joka kaikenlaista kokeneena jaksoi pitää kotona poikaansa ja jopa käydä sävyisää keskustelua aiheesta, miten kirkko on maailman myrkynkylväjistä pahin. Niin – ja kai isällä olisi taas rahaa ”lainata”?

Edellä oleva on osa mysteeriä. ”Punainen viiva” on todella hieno kirja ja lisäksi monipuolinen ja syvällinen, traaginen, syvällinen ja hauska. Mistä kirjoittaja, joka oli kiinnostunut vain itsestään ja oman edun tavoittelusta, tempaisi nuo henkilöt? Miten se on mahdollista? En totisesti tiedä.

Myyrä

Tämä kohta ”Seitsemästä veljeksestä” on minulle erikoisesti mieleen. Lauri nukahtaa metsässä.

”Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä.”

Kivi luki hyvin laajasti kirjallisuutta, myös Shakespearea ja Cervantesia, joita oli jo ruotsinnettu runsaastikin. Vielä Lapinlahden mielisairaalassa hän etsi hätääntyneenä Gibbonin ”Rooman valtakunnan tuhoa”, joka hänellä oli omana.

Edellä oleva katkelma ja esimerkiksi ”Sydämeni laulu” osoittavat ominaisuuden, johon ehkä kukan muu ei ole Suomessa päässyt ja harva Euroopassakin. Kieli ja etenkin lauserakenne on omaperäistä ja samalla uskomattoman kuulasta, kirkasta. Sana ”kaunokirjallisuus” vie heti vikaan. ”Kaunis” panee kysymään, kenen mielestä. Liian usein vastaus on ”muiden mielestä”, eli kauneus on stereotypia, mallin mukaan piirrelty.

Minulla oli tilaisuus saada oppia tohtori Eino Kauppiselta (myöhemmin Kauppi). Jopa suomensin muutaman tekstin pätkän (kuten Meurmanin kauhean arvostelun) hänen kirjaansa ”Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä”, 1966. Olin Otavassa toimittajana. Kauppiselta kuulin mielenkiintoisia muistelmia hänen TK-miehen ajoiltaan ja kirjailijoista laajemminkin. Eino sai itsekin kyytiä Haanpään aineiston pidättelemisestä itsellään, ja tietenkin hän kuului vanhaan koulukuntaan, jota Repo, Anhava ja kumppanit eivät erikoisesti arvostaneet. 

Aleksis Kiven persoonallisuutta on pohdittu paljon; oppikoulumme rehtori Paavo E.S. Elo laati tuosta aiheesta väitöskirjan sotien jälkeen. Asia ei tullut paljon selvemmäksi. Useat psykiatrit ovat selvitelleet Kiven henkistä romahdusta.

Ajattelin lisätä oman kommentin, koska tunnen ja olen tuntenut hulluja kirjailijoita ja lisäksi katson peiliin.

Moni seikka tuo mieleen bipolaarisen mielialahäiriön, jota sanottiin ennen maanis-depressiiviseksi mielitaudiksi. Tarkemmin katsoen hallusinaatiot erottuvat Kiven tuotannossa selvästi. Hänen kuvaustensa valtava uskottavuus voi olla joltain osin tälläkin pohjalla. Toisin sanoen sekä hänen tekstissään että elämässään on erottavinaan psykoottisia piirteitä.

Ettei kukaan luulisi minun vähättelevän: ilman kaksinapaisuutta virta ei kulje eikä magneetti vedä. Jännite on taiteen ja tieteen lähtökohtia. Ja ”Sydämeni laulu” (Tuonen lehto…) on mielen kaksinaisuuden huikein muistomerkki kirjallisuudessamme.

Sakramenttu

Saatana sanoi Simeonille: Sakramenttu, poika, mitä on minun tekemistä sinun kanssas!

Paikka oli Saapasnahkatorni ja kysymyksessä oli juoppohullun henkinen harhailu.

Esitän kysymyksen Keskisarjalle. Olen sitä sukupolvea, jonka piti ymmärtää historiasta tohtoriksi väitellessään, ettei pidä tutkia muuta kuin toisarvoisia asioita ja että muoto on tärkeämpi kuin sisältö. No. En itsekään uskonut.

Ehdin jo melkein sureksia, kuinka nyt suu pannaan, kun Markku Kuisma menetti terveytensä ja otti eron ja eläkkeen. Jo nyt nähdään, että koulukunta on mainio. Suomen historian käännähtäminen tämänhetkiseen suuntaan,  jossa etenkin talous- ja yrityshistoria painaa paljon, on ilon aihe.

Professori Juha Siltalan psykohistoria ja yhteiskuntakritiikki on painavaa, mutta hänen tuotantonsa on hiukan vaativaa ja hän on selkeästi itsenäinen ja omapohjainen ajattelija. Kuisman joukko innostaa minua, koska muiden ansioiden ohella tutkijoiden teokset ovat yleistajuisia ja erittäin yleissivistäviä.

Haluaisin puhua esseistisestä koulukunnasta, jolloin kantaisäksi tulee Eino Jutikkala (ja Yrjö Hirn) ja joukkoon on luettava näkyvänä hahmona mm. Mirkka Lappalainen. Sivuuttaa ei saa ehkä tällä hetkellä vähemmän julkisuutta saava Turun yliopiston kulttuurihistoria, jonka kantaisä Veikko Litzen julkaisi niukanlaisesti mutta opetti unohtumattomasti.

Esseistisen koulukunnan ongelma on ollut joidenkin keskeisten kirjoittajien suuri mieltymys poikkeaviin mielipiteisiin ja tulkintoihin ja siitä seurannut kova, jälkikäteen arvioiden vähän turhalta tuntuva kina. Ajattelen esimerkiksi Ylikangasta ja Klingeä, jotka raikastivat poliittisen historian pöperöittämää kenttää.

Keskisarjan uudesta kirjasta näkee heti, että asialla on historiantutkija. Hän arvioi Aleksis Kiveä (kirjailija) ja Aleksi Stenvallia (henkilö) ensisijaislähteiden perusteella ja pitää selvää välimatkaa kirjallisuudentutkijoihin, vaikka on liukunut hauskaan ja taitavaan kaunokirjalliseen tyyliin.

Luulen, että ylioppilasaineen kirjoittajilta ja kirjallisuusihmisiltä saattaa jäädä painottamatta Kiven poliittinen noste vuoden 1862 suurten uudistusten myötä ja sitten toisaalta nälkävuodet 1866-1868. Tuntemattomasta syystä nälkävuosien yhteiskunnallista ja taloudellisten merkitystä ei ole edes tutkittu kunnollisesti.

”Seitsemän veljestä” ilmestyi 1870. Vaikka kansa ei kirjoja lukenut, ajankohta oli huonoin mahdollinen. Parissa vuodessa maa menetti kymmenesosan väestöstään eli suhteellisesti enemmän kuin kansalaissodassa ja sitten talvisodassa.

Kiven nostaminen kaapin päälle oli merkillinen tapahtumasarja. Keskeinen vaikuttaja oli Viljo Tarkiainen, jonka väitöskirja Seitsemästä veljeksestä ilmestyi 1910. Oivallinen teko. Meillä oli silloin ”normaaleja” kirjailijoita, kuten Juhani Aho. Kiven romaani on vaikea sekä kieleltään että rakenteeltaan. Se oli eurooppalaisen modernismin huippua. Mieleen tulevat Baudelaire ja romaaneissa ja novelleissa Gogol. Muuten meillä pysyttiin Tolstoin poluilla (Linna, Päätalo ja monet muut). 

Keskisarjalle oikaisu. Aatelinen Adlercreutzin suku oi hyvin merkittävä tekijä paitsi Kiven lähistöllä Nurmijärvellä ja Siuntiossa, etenkin Kirkkonummella. Parhaillaankin yksi suvun edustaja istuu eduskunnassa. Arvostettua ja ansioitunutta väkeä, vaikka asuvatkin tässä sadan metrin päässä.

Annalalle henkilöstöpalvelusta

Jousella ampuja

Muinaisen Kiinan Chaon valtakunnan pääkaupungissa, joka oli Hantan, eli

aikoinaan mies nimeltä Chi Ch'ang, joka halusi tulla maailman suurimmaksi

jousella ampujaksi.

Hän kyseli kaikilta ja sai selville, että maan paras opettaja oli muuan Wei Fei,

mestari niin taitava, että hänen sanottiin pystyvän sadan askelen päästä ampumaan

viinellisen nuolia yhteen ainoaan pajunlehteen. Chi Ch'ang matkusti

kaukaiseen maakuntaan, jossa Wei Fei asui, ja pääsi tämän oppilaaksi.

Ensimmäiseksi Wei Fei käski Chi Ch'angin opetella olemaan räpyttelemättä

silmiään. Chi Ch'ang palasi kotiin ja heti päästyään ovesta sisään ryömi vaimonsa

kangaspuiden alle. Hän ryhtyi rävähtämättä tuijottamaan syöstävää,

joka suhahteli edestakaisin aivan hänen silmiensä edessä. Vaimo ällistyi nähdessään

moisessa paikassa miehen, olkoonkin että aviomiehensä, ja sanoi,

ettei tahtonut saada kudotuksi. Mutta hänen oli annettava periksi ja lyötävä

pirtaa hämmennyksestään huolimatta.

Joka päivä Chi Ch'ang meni paikalleen kangaspuiden alle harjoittelemaan

tuijottamista. Kahdessa vuodessa hän edistyi niin ettei räpäyttänyt silmäänsä,

vaikka ripsi olisi tarttunut loimeen. Ryömittyään viimeisen kerran kangaspuiden

alta Chi Ch'ang havaitsi että pitkällinen, ankara harjoitus oli tuottanut

tuloksen. Mikään ei enää saanut häntä räpäyttämään silmäänsä - ei

kosketus luomeen, ei tulesta lentävä kipinä, ei tuulen nostattama tomu. Hän

oli koulinut silmiensä lihakset niin toimimattomiksi, että nukkuessakin silmät

pysyivät auki. Kun hän istui eräänä päivänä tuijottamassa eteensä, pieni

hämähäkki kutoi verkkonsa hänen silmäripsiensä väliin. Silloin hän vihdoin

katsoi olevansa valmis jatkamaan opiskeluaan.

"Osaat olla räpäyttämättä silmiäsi. Se on ensimmäinen askel", sanoi Wei Fei,

kun Chi Ch'ing oli innokkaana esitellyt edistymistään. "Seuraavaksi sinun on

opeteltava katsomaan. Harjoittele katselemalla esineitä, ja jos se päivä tulee,

että rahtu sattuu silmään ja hiukka vaikuttaa valtavalta, tule takaisin luokseni."

Chi Ch'ang palasi jälleen kotiinsa. Nyt hän meni puutarhaan etsimään oikein

pientä hyönteistä. Löydettyään kirvan, jonka hätinään erotti, hän toi sen työhuoneensa

ikkunan pieleen ruohon lehdelle. Sitten hän istui huoneensa vastanurkkaan

ja harjoitteli siellä päivät päästään kirvan katsomista.

Ensi alkuun hän juuri ja juuri erotti sen, mutta kymmenen päivän päästä hänestä

rupesi tuntumaan, että se saattoi olla hivenen isompi. Kolmannen kuukauden

lopulla se oli kuin kasvanut silkkiäismadon kokoiseksi ja hän saattoi

selvästi erottaa hyönteisruumiin yksityiskohdat.

Hyvä jos hyönteistä tuijottava Chi Ch'ang huomasi edes vuodenaikojen vaihtumisen

- että kevään säteilevä valo vaihtui kesän armottomaksi paahteeksi,

ennen pitkää hanhet lensivät syksyn kuulaalla taivaalla ja sitten syksy vuorostaan

väistyi harmaan sohjoisen talven tieltä. Muuta ei tuntunut olevan

olemassa kuin pieni kirva ruohonlehdellä. Ja joka kerta kun kirva kuoli tai

katosi, hän antoi palvelijansa etsiä tilalle toisen samanlaisen. Mutta hänestä

itsestään ne näyttivät joka kerta entistä isommilta.

Kolmeen vuoteen hän ei poistunut huoneestaan muuta kuin käymäseltään.

Sitten hän tajusi eräänä päivänä, että ikkunan pielen kirva oli hevosen kokoinen.

"Valmis!" hän huusi läimäyttäen polveaan ja säntäsi ulos. Nyt hevoset

olivat vuoren korkuisia, siat kuin suuria mäkiä ja kananpojat linnan torneja.

Suunniltaan ilosta hän riensi sisään, otti Pääsky-nimisen jousensa ja ohuen

Shuo P'eng -nuolen. Hän tähtäsi ja ampui kirvaa suoraan siihen, missä sillä

oli sydän, hipaisematta ruohonlehteä, jonka päällä se oli ollut.

Hän lähti oikopäätä ilmoittamaan asiasta Wei Feille. Tällä kertaa opettaja

vastasi: "Oivallista."

Chi Ch'ang oli nyt perehtynyt jousella ampumisen salaisuuksiin viisi vuotta,

ja hänestä tuntui, että kova harjoitus oli todella tuottanut tulosta. Nyt mikään

jousella ammuttava ei tuntunut olevan hänelle saavuttamattomissa. Varmistuakseen

siitä hän otti suorittaakseen sarjan vaativia kokeita ennen kotiin palaamistaan.

Hän päätti ensin toistaa Wei Fein taidonnäytteen ja onnistui ampumaan perä

perää sata nuolta samaan pajunlehteen. Muutamia päiviä myöhemmin hän

uusi kokeen, mutta käytti jousistaan jäykintä ja kannatteli oikean kyynärpäänsä

päällä kuppia, joka oli piripintaan täynnä vettä, eikä pisaraakaan läikähtänyt,

ja kaikki nuolet osuivat samaan lehteen.

Seuraavalla viikolla hän otti sata kevyttä nuolta ja ampui ne mahdollisimman

nopeasti perä perää hyvin kaukana olevaan maaliin. Ensimmäinen nuoli osui

maalin keskelle, toinen ensimmäisen nuolen nokkiin, kolmas upposi toisen

nokkiin, ja niin jatkui kunnes tuossa tuokiossa kaikki sata nuolta olivat vanana

maalista jouseen asti. Ja niin tarkasti hän oli tähdännyt, että kun hän laski

jousensa, nuolivana jäi ilmaan värisemään. Mestari Wei Fei, joka oli seurannut

toimitusta sivusta, taputti käsiään ja sanoi: "Mainiota!"

Kun Chi Ch'ang vihdon palasi kahden kuukauden kuluttua kotiinsa, vaimo

alkoi harmistuneena pitkästä poissaolosta kiukutella hänelle. Chi Ch'ang ajatteli

ojentaa äkäpussia, sieppasi Chi'i Wei -nuolen Korppi-jouselleen, veti jänteen

loppuun asti ja laukaisi vaimonsa silmien editse. Nuoli katkaisi kolme

silmäripseä, mutta sen vauhti oli niin vinha ja tähtäys niin tarkka, että vaimo

ei edes huomannut, vaan jatkoi nalkutustaan silmää räpäyttämättä.

Chi Ch'angilla ei ollut enää opittavaa mestari Wei Feiltä. Hänen kunnianhimonsa

täyttymys tuntui olevan lähellä. Mutta hän tajusi epämiellyttävästi

hätkähtäen, että tiellä oli vielä yksi este, Wei Fei itse. Niin kauan kuin mestari

eli, Chi Ch'ang ei voinut sanoa itseään maailman suurimmaksi jousella ampujaksi.

Hän oli nyt taidossa Wei Fein veroinen mutta tiesi, ettei pystyisi

koskaan ylittämään tätä. Toinen teki elämällä tyhjäksi hänen suuren tavoitteensa.

Kävellessään muutamana päivänä peltovainiolla Chi Ch'ang äkkäsi etäältä

Wei Fein. Epäröimättä hetkeäkään hän kohotti jousensa ja tähtäsi. Vanha

opettaja oli kuitenkin vaistonnut, mitä oli tekeillä ja vetänyt hänkin salaman

nopeasti nuolen jänteeseen. Molemmat laukaisivat samalla hetkellä ja nuolet

osuivat puolimatkassa toisiinsa ja putosivat yhdessä maahan. Chi Ch'ang

ampui heti uuden nuolen, mutta erehtymätön nuoli Wei Fein jousesta pysäytti

sen lennosta. Näin jatkui epätavallinen kaksintaistelu, kunnes mestarin

viini oli tyhjä mutta oppilaalla oli vielä yksi nuoli jäljellä. "Nyt on tilaisuus,

joka ei toistu!" Chi Ch'ang mutisi. Hän tähtäsi oitis viimeisellä nuolellaan.

Tämän nähdessään Wei Fei sieppasi oksan orjantappurapensaasta. Nuolen

suhahtaessa kohti hänen sydäntään hän iski sen kärkeen orjantappuran

okaalla niin että nuoli putosi hänen jalkoihinsa.

Chi Ch'ang tajusi, että hänen katala aikeensa oli rauennut tyhjiin ja tunsi ylevää

katumusta, joka olisi taatusti jäänyt tulematta, jos yksikin nuoli olisi tavoittanut

kohteensa. Wei Fei oli puolestaan niin huojentunut pelastumisestaan

ja siksi mielissään viimeisimmästä taidonnäytteestään, ettei jaksanut

suuttua miehelle, joka oli yrittänyt riistää häneltä hengen. Miehet juoksivat

kyyneleet silmissä toistensa syliin.

Muinaisaikaisten tavat olivat todella merkillisiä! Vastaavaa on mahdotonta

kuvitellakaan meidän päivinämme. Menneisyyden ihmisten mielen rakenne

poikkesi varmasti täysin omastamme. Muuten on mahdoton käsittää, miksi

Keisarillisen Keittiön päällikkö, muuan I Ya, Huanin ruhtinaan vaadittua jotain

ennen kokematonta herkkua, paistoi poikansa ja toivotti ruhtinaalle hyvää

ruokahalua, tai että viisitoistavuotias nuorukainen, josta oli tuleva Shindynastian

ensimmäinen keisari, makasi isänsä kuolinyönä siekailematta tämän

rakkaimman jalkavaimon kolmasti.

Vielä syleillessään äkkipikaista oppilastaan Wei Fei käsitti joutuvansa uudelleen

hengenvaaraan minä päivänä tahansa. Ainoa keino päästä tästä pelosta

oli suunnata Chi Ch'angin mielenkiinto johonkin uuteen kohteeseen. Hän irrottautui

syleilystä ja sanoi:

"Nyt tajuat itsekin, ystäväni, että olen opettanut sinulle kaiken minkä tiedän

jousella ampumisen taidosta. Jos tahdot edetä syvemmälle näihin salaisuuksiin,

lähde länteen, ja nouse Ta Hsingin korkean solan kautta Ho-vuoren huipulle.

Sieltä sinun pitäisi löytämän iäkäs mestari Kan Ying, jonka vertaista

jousella ampujaa ei ole eikä ole milloinkaan ollut. Hänen taitonsa rinnalla

meidän ampumisemme on lapsen avutonta haparointia. Mestari Kan Ying on

koko maailmassa ainoa, jolta voit vielä oppia jotain. Etsi hänet käsiisi, jos hän

on vielä elossa, ja rupea hänelle oppilaaksi."

Chi Ch'ang lähti siitä paikasta kohti länttä. Hänen suorituksensa sanominen

lapsen haparoinniksi kävi hänen kunnialleen ja häntä alkoi pelottaa, että hän

olikin kukaties kaukana suuresta tavoitteestaan. Hänen oli hetkeäkään hukkaamatta

noustava Ho-vuorelle ja päästävä vertailemaan vanhan mestarin

taitoja omiinsa.

Hän taivalsi Ta Hsingin solan läpi ja lähti nousemaan louhikkoista rinnettä.

Kengät kuluivat pian puhki ja sääriin lyöttyi verta vuotavia haavoja. Vähääkään

lannistumatta hän kiipesi vaarallisia nousuja ja ylitti rotkot huteria puita

pitkin. Kuukauden ponnisteltuaan hän pääsi Ho-vuoren huipulle ja ryntäsi

malttamattomana luolaan, jossa Kan Ying asui. Hän näki vanhan miehen, jolla

oli lauhkeat lampaan silmät. Mies oli toden totta niin pelottavan vanha,

ettei Chi Ch'ang ollut nähnyt ketään vastaavaa. Hänen selkänsä oli köyry, ja

kun hän käveli, valkoiset hiukset laahasivat maata.

Chi Ch'ang julisti kovalla äänellä kuvitellen, että noin vanhan on pakko olla

kuuro: "Tulin ottamaan selvää, olenko todella niin taitava jousella ampuja

kuin luulen." Odottamatta Kan Yingin vastausta hän tarttui poppelijouseensa,

viritti Tsu Chieh -nuolen ja tähtäsi korkealla ylitse lentävään muuttolintujen

parveen. Yhdellä laukauksella taivaalta putosi viisi lintua.

Vanhus hymyili suopeasti ja sanoi: "Mutta hyvä herra, tehän ammutte jousella

ja nuolella! Ettekö ole vielä oppinut ampumaan ampumatta? Tulkaa tänne."

Ärtyneenä siitä, ettei ollut onnistunut tekemään erakkoon vaikutusta Chi

Ch'ang meni tämän perässä parin sadan askeleen päässä luolasta olevan jyrkänteen

reunalle. Kun hän silmäsi alas, hän ajatteli, että tässä oli Chang Tsain

muinoin kuvailema "suuri verho" kolme tuhatta syltä korkea. Kaukana alhaalla

näkyi vuoristojoki kiiltäen luikertelevana rihmana louhikossa. Hänen

silmissään hämärsi ja hänen päätään pyörrytti. Samassa harppasi mestari

Kan Ying kapealle kielekkeelle, joka ulkoni suuren rotkon ylle, käännähti ja

sanoi: "Voitteko nyt näyttää, mihin todella pystytte? Tulkaa tähän, missä minä

nyt seison, ja näyttäkää jousimiehen taitonne."

Chi Ch'ang oli liian ylpeä torjuakseen haasteen ja vaihtoi empimättä paikkaa

vanhuksen kanssa. Mutta kun hän pääsi kielekkeen kivelle, se alkoi vaappua.

Teeskennellen rohkeutta, jota hänessä ei ollut, Chi Ch'ang otti jousen ja yritti

vapisevin sormin panna nuolta jänteelle. Samalla kielekkeestä irtosi kivi, joka

lähti putoamaan tuhansien jalkojen syvyyteen. Chi Ch'ang seurasi sitä katseellaan

ja tunsi menettävänsä tasapainonsa. Hän heittäytyi mahalleen ja tarrasi

sormin lujasti kielekkeen reunoihin. Hänen jalkansa nytkähtelivät ja koko

ruumis oli hiessä.

Vanhus purskahti nauruun, ojensi kätensä ja auttoi Chi Ch'angin kielekkeeltä.

Hän hypähti itse sille ja sanoi: "Sallikaa minun näyttää, mitä jousella ampuminen

todella on."

Vaikka Chi Ch'angin sydän hakkasi ja hänen kasvonsa olivat hallavan harmaat,

häneltä sentään riitti huomiokykyä havaitsemaan, että mestari oli tyhjin

käsin.

"Entä teidän jousenne?" hän kysyi ääni sortuen.

"Jouseni?" sanoin vanhus. "Jouseni?" hän toisti ja nauroi. "Niin kauan kuin

käytetään jousta ja nuolta, ollaan vielä alkutaipaleella. Todellisessa jousella

ampumisessa niitä ei käytetä."

Suoraan heidän yläpuolellaan kaarteli taivaalla yksinäinen haarahaukka.

Erakko katsoi sitä ja Chi Ch'ang seurasi hänen katsettaan. Lintu oli niin korkealla,

että hänenkin tarkoissa silmissään se oli kuin pienenpieni siemen. Kan

Ying asetti näkymättömän nuolen tuntumattomalle jouselle, veti jänteen loppuun

asti ja laukaisi. Chi Ch'amg oli kuulevinaan vihinää. Tuokion kuluttua

haukan siivenlyönnit taukosivat ja se suistui maahan kuin kivi.

Chi Ch'ang tyrmistyi. Hän käsitti nyt nähneensä väläykseltä sen taidon, jonka

mestaruutta hän oli ryhtynyt niin huolettomasti havittelemaan.

Hän jäi vuorelle erakon luo yhdeksäksi vuodeksi. Kukaan ei milloinkaan tu llut

tietämään, mitä harjoituksia hän tuolloin suoritti. Kun hän kymmenentenä

vuonna laskeutui vuorelta ja palasi kotiin, kaikki hämmästyivät hänessä

tapahtunutta muutosta. Entinen määrätietoinen ja kopeakin olemus oli poissa;

tilalla oli vähämielisen puiseva, ilmeetön katsanto. Hänen vanha opettajansa

Wei Fei, joka oli tullut tapaamaan häntä, sano ensi näkemältä: "Näen

että sinusta on nyt tullut mestari. Minun kaltaisistani ei ole enää koskettamaan

sinun jalkojasi."

Hantanin asukkaat ottivat Chi Ch'angin vastaan maan suurimpana jousella

ampujana ja odottivat kärsivällisesti ihmetekoja, joista saataisiin varmasti

kohta näyte. Mutta Chi Ch'ang ei tehnyt mitään täyttääkseen heidän toiveensa.

Hän ei milloinkaan edes kajonnut jouseen ja nuoleen. Matkalle mukaan

ottamansa ison poppelijousen hän oli kai jättänyt vuoristoon. Kun joku kysyi

häneltä syytä, hän vastasi ystävällisellä äänellä: "Toimeliaisuuden ääri on

toimettomuus, puhumisen vaikeneminen, ampumisen pidättäytyminen ampumasta."

Kaupunkilaisista ymmärtäväisimmät käsittivät heti, mitä hän tarkoitti, ja katsoivat

syvän kunnioituksen vallassa jousella ampumisen mestaria, joka ei kajonnut

jouseen. Ampumattomuus kasvatti nyt hänelle mainetta.

Chi Ch'angista liikkui kaikenlaisia huhuja ja tarinoita. Kerrottiin että keskiyöllä

saattoi kuulla jonkun jännittävän jousta hänen talonsa katolla. Joku sanoi,

että se oli jousella ampumisen jumala, joka majaili päivät Chi Ch'angin

sielussa ja liikkui yöt suojelemassa häntä pimeyden hengiltä. Naapurissa

asuva kauppias levitti juttua, jonka mukaan hän olisi itse eräänä yönä nähnyt

Chi Ch'angin ratsastavan talonsa kohdalla pilven longalla, kerrankin jousi

mukanaan, mittelemässä taitojaan taruajan jousella ampujien Hou In ja Yang

Yu-chin kanssa. Kauppiaan kertoman mukaan kolmen jousimiehen laukaisemat

nuolet katosivat taivaalle Orionin ja Siriuksen välimailla ja jättivät

jälkeensä kirkkaan siniset juovat pimeälle taivaalle.

Oli myös muuan varas, joka tunnusti, että kun hän oli ollut kiipeämässä Chi

Ch'angin taloon, tuulispää oli iskenyt ikkunasta häntä otsan niin kovasti että

hän oli pudonnut seinältä. Siitä pitäen kaikki pahoissa aikeissa liikkuvat kiersivät

Chi Ch'angin talon kaukaa ja sanottiin, että linnutkin varoivat lentämästä

hänen kattonsa yli.

Chi Ch'ang kävi vanhaksi samalla kuin hänen maineensa levisi yli koko

maan ja kohosi pilviin. Hän näytti etenevän yhä syvemmälle tilaan, jossa sielu

ja ruumis eivät enää seuraile ulkoisia seikkoja, vaan lepäävät yksinkertaisesti

ja arvokkaasti itsessään. Hänen jäyhiltä kasvoiltaan katosivat ilmeen

häiveetkin; mikään voima ei pystynyt häiritsemään hänen täydellistä tyyneyttään.

Hän puhui enää harvoin ja ennen pitkää kävi vaikeaksi tietää, hengittikö

hän vai ei. Monesti hänen kätensä näyttivät jäykiltä ja elottomilta kuin

kuollut puu. Hän oli niin virittäytynyt maailmankaikkeuden perimmäisiin

lakeihin, etääntynyt niin kauas ilmiömaailman epävarmuudesta ja ristiriitaisuudesta,

ettei hän elämänsä illassa enää erottanut toisistaan sanoja "minun"

ja "sinun", "sama" ja "toinen". Aistivaikutelmien harha ei enää häneen vaikuttanut;

hänelle oli yhdentekevää, vaikka hänen silmänsä olisi ollut korva ja

nenänsä suu.

Neljäkymmentä vuotta vuorilta palaamisestaan Chi Ch'ang jätti rauhallisesti

maailman kuin savu, joka hälvenee. Noiden neljänkymmenen vuoden aikana

hän ei ollut kertaakaan ottanut puheeksi jousella ampumista saati tarttunut

jouseen tai nuoleen.

Tarina kertoo hänen viimeisestä vuodestaan, jolloin hän tuli tapaamaan ystäväänsä

ja näki pöydällä jotain tutunomaista, välineen jonka nimeä ja käyttöä

hän ei kumminkaan saanut mieleensä. Yritettyään turhaan muistella hän

kääntyi ystävänsä puoleen ja sanoi: "Kuulehan, tuo kapine tuossa pöydällä –

miksi sitä sanotaankaan ja mihin sitä käytetään?" Toinen nauroi luullen, että

vieras laski leikkiä. Vanhus toisti kysymyksensä ja ystävä nauroi taas, mutta

nyt epävarmasti. Kun Chi Ch'ang kysyi samaa asiaa vakavasti kolmannen

kerran, ystävän kasvoille kohosi tyrmistys. Hän katsoi Chi Ch'angia kiinteästi

ja varmistuttuaan vielä kerran, että oli kuullut oikein ja että vanhus ei ollut

järjiltään eikä pilaillut, hän änkytti pelon sekaisen kunnioittavasti: "Mestari,

totisesti sinä olet kaikkien aikojen suurin jousella ampuja, kun olet unohtanut

sekä jousen nimen että käytön."

Kerrotaan että tämän jälkeen maalarit viskasivat siveltimensä menemään,

muusikot katkoivat soittimistaan kielet ja puusepät häpesivät näyttäytyä

työkaluineen, ja näin oli hyvän aikaa Hantanin kaupungissa.

(Atshushi Nakajima, suom. Jukka Kemppinen, 1971, 2001, 2016)