Hypistelin sanoisinko, että Juhano Seppovaaran “Postimiehen kesä” on mieluisa lukea vai erittäin mieluisa.

Tämä tapaus on erikoinen, koska tunnen kirjoittajan yhtä pitkän ajan takaa kuin kylän, johon hänen päähenkilönsä muuttaa jäätyään eläkkeelle Itärajan seudun pikku kunnasta. Tuo pitkä aika on yli 50 vuotta, ja romaanin tapahtumapaikka on nimeltään Jorvas, ja vaikka romaanin paikat ovat kuviteltuja, seki sijaitsee Kirkkonummella ja sieltä ei ole mopolla pitkä matka kirkonkylään.

Niinpä lukijan, tässä tapauksessa minun, on muistettava, että ihminen näkee kaiken ylösalaisin ja että peilikuva ei ole sama asia kuin esimerkiksi piirretty kuva. Jos sinulla on peiliin katsoessasi esimerkiksi paita, jossa lukee “vasikka”, peilissä ei lue mitään sellaista, vaan tuon sanan peilikuva, joka siis alkaa lopusta ja loppuu alkuun. 

Käsissäni on siis huolella tehty kartta seudusta, jota ei ole olemassa. Borges käyttäisi ehkä sanaa “hrönhr”. Tässäkin blogissa julkaisemani novelli “Tlön, Uqbar ja Tertius Orbis” kertoo tietosanakirjasta, joka kertoo maasta, jota ei ole olemassa. Ja viime aikoina esillä ollut viehtymykseni peileihin on ehkä peräisin tuosta novellista, jonka mukaan peileissä on jotain sopimatonta, suorastaan kaameaa (koska ne lisäävät todellisuutta).

Tässä on ongelma. Kuvitelma henkilöstä, jonka tunnen, on kukaties kiinnostavampi kuin henkilö. Ehkä tämä on hyvinkin selvää. Kertomus on väkevöitetty versio elämästä.

Kirjoittaja näyttäisi halunneen välittää muistamaansa ja onnistunut siinä. 

Kirjallisuudessa toimii samanlanen “optiikka” kuin historiassa. Mitä huolitellummin näkee menneisyyden, sitä erottelukykyisempänä heijastuu kuva tulevasta. Toisin kuin joskus sanotaan, emme oikeasti tiedä menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudesta.

Fysiikassa etenkin tätä nykyä usein esiin otettu ajatuskuvio “rinnakkaisesta todellisuudesta” on hiukan skifiä, jos ajatellaan, että nämä todellisuudet olisivat jotenkin samanlaisia ja kulkisivat ajan nuolen mukaan.

Tuollainen oletus ei ole tarpeen. Yksi matematiikan suurista ongelmista on satunnaisuus. Yhtä vaikea käsiten on ääretön. Siis: onko alkulukuja ääretön määrä ja onko jonkin hyvin pitkän numerosarjan jaollisuus muilla numeroilla kuin itsellään ja ykkösellä satunnaista. Siis tiedämmekö, rupeaako piin numeroarvo lykkäämään pelkkiä ykkösiä esimerkiksi miljardi desimaalin jälkeen.

Tietojenkäsittelyn arvoitusten rinnalla ovat olemassa tuntojen käsittelyn käsittämättömät piirteet.

Siksi huolella rakennettu kertomus, kuten nyt puheena oleva romaani, on arvokas saavutus. 

Seppovaaran romaani ei ole tarina postimiehestä, moposta ja kanoista, vaan itävää mielikuvitusta - kuten kaikki muukin kirjallisuus aikoje alusta - ja siitä riittää pistokkaita jokaiselle, jolla on ymmärrys ottaa sellainen vastaan.

Ylimääräinen piirre ja mielenkiinnon kohde on tämän hetken Suomen kohtalonkysymys: Itä-Suomen eli ihmissuhteiden köyhtyvien maakuntien ja etelän vajuraampien mutta sisäisesti onttojen alueiden paha ristiriita.

Sen yhteydessä on tapana puhua polarisaatiosta, vaikka tuo napaisuus on mielestäni epäonnistunut kuva.

On paha, kun mieli lahoaa.

Vastalääke on tässä kirjassa usein ja melkein hartaudella kuvattu tekeminen. Ei ole niin väliksi, mitä tekee. Ei kai kukaan vakavissaan sahaa lautoja tai koloa hirsiä tuonpuoleisin tavoittein.

Minulle ja kirjasta nähtävin tavoin Seppovaaralle kirjoittaminen on juuri tuota tekemistä.

Se on hyvin paljon enemmän kuin ei-mitään.

Kirjoittajan sietää olla tyytyväinen.

Jos hän sattuisi olemaan siinä sivussa hiukan ylpeäkin, mielestäni siihen on aihetta. Ja kun tosiaan tunnen tekijän, annan röyhkeästi ohjeen: esittelyistä ja arvosteluista ei ole tapana kiittää. Sellaisia kirjoitetaan esittelyn laatijan omin ehdoin, ei kiitoksen toivossa eikä haukuskelun pelossa (vaikka sellaistakin olen kai tulut tehneeksi.