Sivun näyttöjä yhteensä

10. lokakuuta 2018

Sakramenttu



Saatana sanoi Simeonille: Sakramenttu, poika, mitä on minun tekemistä sinun kanssas!

Paikka oli Saapasnahkatorni ja kysymyksessä oli juoppohullun henkinen harhailu.

Esitän kysymyksen Keskisarjalle. Olen sitä sukupolvea, jonka piti ymmärtää historiasta tohtoriksi väitellessään, ettei pidä tutkia muuta kuin toisarvoisia asioita ja että muoto on tärkeämpi kuin sisältö. No. En itsekään uskonut.

Ehdin jo melkein sureksia, kuinka nyt suu pannaan, kun Markku Kuisma menetti terveytensä ja otti eron ja eläkkeen. Jo nyt nähdään, että koulukunta on mainio. Suomen historian käännähtäminen tämänhetkiseen suuntaan,  jossa etenkin talous- ja yrityshistoria painaa paljon, on ilon aihe.

Professori Juha Siltalan psykohistoria ja yhteiskuntakritiikki on painavaa, mutta hänen tuotantonsa on hiukan vaativaa ja hän on selkeästi itsenäinen ja omapohjainen ajattelija. Kuisman joukko innostaa minua, koska muiden ansioiden ohella tutkijoiden teokset ovat yleistajuisia ja erittäin yleissivistäviä.

Haluaisin puhua esseistisestä koulukunnasta, jolloin kantaisäksi tulee Eino Jutikkala (ja Yrjö Hirn) ja joukkoon on luettava näkyvänä hahmona mm. Mirkka Lappalainen. Sivuuttaa ei saa ehkä tällä hetkellä vähemmän julkisuutta saava Turun yliopiston kulttuurihistoria, jonka kantaisä Veikko Litzen julkaisi niukanlaisesti mutta opetti unohtumattomasti.

Esseistisen koulukunnan ongelma on ollut joidenkin keskeisten kirjoittajien suuri mieltymys poikkeaviin mielipiteisiin ja tulkintoihin ja siitä seurannut kova, jälkikäteen arvioiden vähän turhalta tuntuva kina. Ajattelen esimerkiksi Ylikangasta ja Klingeä, jotka raikastivat poliittisen historian pöperöittämää kenttää.

Keskisarjan uudesta kirjasta näkee heti, että asialla on historiantutkija. Hän arvioi Aleksis Kiveä (kirjailija) ja Aleksi Stenvallia (henkilö) ensisijaislähteiden perusteella ja pitää selvää välimatkaa kirjallisuudentutkijoihin, vaikka on liukunut hauskaan ja taitavaan kaunokirjalliseen tyyliin.

Luulen, että ylioppilasaineen kirjoittajilta ja kirjallisuusihmisiltä saattaa jäädä painottamatta Kiven poliittinen noste vuoden 1862 suurten uudistusten myötä ja sitten toisaalta nälkävuodet 1866-1868. Tuntemattomasta syystä nälkävuosien yhteiskunnallista ja taloudellisten merkitystä ei ole edes tutkittu kunnollisesti.

”Seitsemän veljestä” ilmestyi 1870. Vaikka kansa ei kirjoja lukenut, ajankohta oli huonoin mahdollinen. Parissa vuodessa maa menetti kymmenesosan väestöstään eli suhteellisesti enemmän kuin kansalaissodassa ja sitten talvisodassa.

Kiven nostaminen kaapin päälle oli merkillinen tapahtumasarja. Keskeinen vaikuttaja oli Viljo Tarkiainen, jonka väitöskirja Seitsemästä veljeksestä ilmestyi 1910. Oivallinen teko. Meillä oli silloin ”normaaleja” kirjailijoita, kuten Juhani Aho. Kiven romaani on vaikea sekä kieleltään että rakenteeltaan. Se oli eurooppalaisen modernismin huippua. Mieleen tulevat Baudelaire ja romaaneissa ja novelleissa Gogol. Muuten meillä pysyttiin Tolstoin poluilla (Linna, Päätalo ja monet muut). 

Keskisarjalle oikaisu. Aatelinen Adlercreutzin suku oi hyvin merkittävä tekijä paitsi Kiven lähistöllä Nurmijärvellä ja Siuntiossa, etenkin Kirkkonummella. Parhaillaankin yksi suvun edustaja istuu eduskunnassa. Arvostettua ja ansioitunutta väkeä, vaikka asuvatkin tässä sadan metrin päässä.



12 kommenttia:

  1. Kiven epäillään kärsineen borrelioosin aikaansaamasta mielialahäiriöstä. Oireisto täsmää.

    VastaaPoista
  2. Jep, hyvä huomio: okei, vaikka ovat meitti naapureita.

    VastaaPoista
  3. "Esseistisen koulukunnan ongelma on ollut joidenkin keskeisten kirjoittajien suuri mieltymys poikkeaviin mielipiteisiin ja tulkintoihin."

    Tämähän se suomalaisen historiankirjoituksen suuri ongelma onkin ollut 1960- ja 1970-luvulta lähtien. Miksi menivätkään astumaan suuren kansalliskonservatiivisen valtavirran ulkopuolelle! Miksi eivät voineet kirjoittaa "samaa kuin tähänkin asti", kuten jo Turun akatemian statuuteissa Ruotsin ajalla määrättiin. Jutikkalan, Renvallin ja monien muiden "suomalaista tiedettä" tehneiden kirjoja muistellen tässä hieman vulgarisoin: "Tulkaa pojat takaisin ja olkaa niin kuin ennenkin."

    VastaaPoista
  4. Ehkä Kiven kirja oli vaikea siihen ajankohtaan, mutta ei ehkä enää myöhemmin. Onhan se erittäin nautittavaa kieltä ja veljessarjan keskinäisten suhteiden kuvailussa todella viimeisen päälle ajateltu. Lukunautinto vailla vertaa.

    Keskisarja ei kai olekaan mitään keskikastia vaan historioitsija ihan huipulta. Täytyy lukea kunhan saan kirjansa hankituksi.

    VastaaPoista
  5. Nykyesseisteistä Antti Nylen lienee persoonallisimpia. Ei jätä kylmäksi.

    VastaaPoista
  6. Kiven tyylilaji Seitsemässä veljeksessä on tosiaan mielenkiintoinen. Ajatuksesi siitä, että kyse olisi ollut modernismista, on kerrassaan herättävä. Omana kouluaikanani Kiven tapaa kirjoittaa repliikit vuorosanamuodossa kuvattiin lähinnä näytelmäkirjailijan tottumattomuutena romaanimuotoon. Tämähän on luonnollinen ajatus, mutta ihan höperö. Eihän Stenvall ollut mikään nurmijärveläinen korpifilosofi vaan helsinkiläinen, täydellisesti ruotsin taitava ylioppilas, joka eli kertovan proosaromaanin kukoistuskaudella.

    Topelius, joka oli yliopiston professoreja, oli samalla ruotsinkielisen maailman suosituin kirjailija ja Helsingissä olivat saatavilla myös tärkeimmät saksalaiset, venäläiset ja ranskalaiset romaanit ruotsinnoksina ja alkukielellä. Stenvall oli köyhä, muttei varmasti niin köyhä, ettei olisi tutustunut eurooppalaiseen romaanimuotoon. Se, että hän ei seurannut sitä, oli siis tietoinen valinta. No, mitäs Kivi siis tällä saavutti? Ainakin sen, ettei hänen tarvinnut kuvata henkilöidensä sielunsyövereitä. Ne tulevat esille vain vuorosanoista ja toiminnasta. Kukaan ei siis tiedä, mitä veljekset "oikeasti" ajattelevat, vaikka 1800-luvun romaanin perussisältöä oli nimenomaan kuvata päähenkilöiden sisäistä elämää, olipa kyse sitten romanttisesta tai realistisesta kirjallisuudesta. Onko tätä tekniikkaa Kiven jälkeen soveltanut Suomessa kukaan muu kuin Rimminen Pussikaljaromaanissaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko sulla mökki. Onko sulla vene.

      Sä osaat tän homman aivan varmasti.

      Kyllä suhun luotetaan.

      Poista
    2. Tuo on totta. Kyllä muoto on tietoinen valinta. Siinä välttyy sellaisilta tyhjiltä mielensisäisten jorinoilta jotka tuppaavat lukijaa pitkästyttämään. Kaikki sekin mitä veljekset maailmasta, toisistaan ja muista ihmisistä ajattelevat tulee esiin vuorosanoissa. Erittäin taitavaa.

      Poista
  7. Tuntematon sotilas etenee Seitsemän veljeksen tyyliin hiukan eri formaatissa.

    VastaaPoista
  8. Keskisarja on kertonut pitäneensä pitkän nuoruuden, kulutti kymmenen vuotta tyhjäntoimitukseen, bisseen, tupakkaan ja shakkiin, välillä satunnaisia töitä tehden, tuli kuitenkin kolmekymppisenä aloittaneeksi historian opinnot ja oli kuuden vuoden kuluttua tohtori. Markku Kuisma nappasi hänet historiikin tekoon, vaikkei ollut "mitään" näyttöä kirjoittamisesta, mitä nyt gradun laudatur. Nyt hänellä on sitten voimia tehdä pitkää päivää, ja kirjoja syntyy, yksi vuodessa, kaksi tai kolmekin parhaana, ainakin osatekijänä. Siinä sivussa TV-ohjelmia, "Pimeä historia" Areenassa taitaa mennä vieläkin, ja vuodessa on lisäksi noin sata puhetilaisuutta. Espoolainen kollega kertoi kyllä vähän närkästyneensä, kun "tuli puhumaan meille vanhoille T-paita päällä".

    Keskisarjan mielestä yleistajuisen vastakohta on "yleistajuton". Meikäläiselle hänen tyylinsä sopii, puhe on joskus vähän hätkähdyttävän reteää mutta pitää hereillä, Mannerheimin nuoruudenkuva oli repäisevä mutta ymmärtävä, "1917" selkeä, "1918" odottaa ja "Saapasnahka-torni" vähän pitempään, kirjastojen odotuslistalla sija 10. Myynti vetää kohtuullisesti mutta ei tarpeeksi, sillä kirjoitusprosessi tulee kalliiksi, kun hän käyttää apulaisia, mutta kirjastoissa jonot ovat pitkiä. Nykyisin hän sanoo tekevänsä viikossa "vain" 50 tuntia mutta sanelee koneelleen jouluna ja juhannuksenakin. Mitähän tulee seuraavaksi? EG

    VastaaPoista
  9. Keskisarjassa tökkii se, että mies brändää itseään. Ensimmäinen sotakirja Raaka tie Raatteeseen väitti olevansa uudentyyppistä sotakirjallisuutta, kun esitteli "jäätyneitä ruumiskasoja", joita ei kuulema aiemmassa talvisotakirjallisuudessa esitelty. Kartoista tai joukko-osastotunnuksista ei tykännyt yhtään. Yllättäen sitten myöhempiin sotakirjoihinsa kartat ja tunnisteet ovatkin kelvanneet. Erehdyksiähän tietenkin sattuu, mutta silti asiallisuudenkin voisi muistaa. Ryssittely ja alatyyli hieman tökkivät, kun niitä tyylikeinona käytetään. Etenkin, kun kyseessä pitäisi olla asiateksti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai Keskisarjan harrastama ryssittely ja jatkuva "punikittelu" nyt muuta ole kuin paluu "isänmaallisille" juurille kumpujen yöstä. Keskisarjahan ilmoitti Raatteen tien aikoihin jossain lehdessä kokeneensa "sinivalkoisen" herätyksen. Pieni harkittu (?) balansoiva korjausliike saattoi tosin olla se, kun hän presidentikin ollessa yleisön joukossa antoi luvan "virtsata Svinhufvudin haudalle" kesän 1918 vankileirikatastrofin vuoksi. Valkoinen terrori sinänsä oli hänen mukaansa ihan OK.

      Poista