Kynä savuaa

Hovioikeudenneuvoksena ollessani kannoin mukanani huipputeknistä Faberin lyijytäytekynää, jolla kirjotin konsepteihin sivun toisensa jälkeen, ja Fisherin kuulakärkikynää (”Space Pen”), jolla allekirjoitin. Viimeksi mainitussa on paineistettu säiliö, joten allekirjoittaminen esimerkiksi seinää vasten onnistui.

Se Faber syöttää kirjoittaessa lisää lyijyä ihan itse. Kuukausien harjoittelun ja kokeilujen jälkeen päädyin HB-lyijyyn. B näkyisi vähän paremmin, mutta kokonaisvaikutelma on suttuinen. Pysyvästi paikallaan on myös kirjojen pukituskynäni, Caran d’Ache, lyijy 4 H. Hyvin harvoin kirjoitan kruksin kirjan sivun reunaan. Tyypillinen tapaus on esimerkiksi nimi, jonka arvelen tulevan vastaan vaikkapa blogia kirjoittaessani. Pukittaminen on hovioikeuskieltä ja tarkoittaa kruksin sipaisemista paperiin. Jotkut ovat siinä tehtävässä hyvin eteviä. Eläkkeellä heistä tulee peliriippuvaisia, kun he huomaavat, että erilaisten rahapelien lomakkeisiin saa myös piirtää pukkeja, jos maksaa vähän, tai paljon.

Harhailevana dementikkona seuraan uteliaasti, miten muisti rapisee. Oman ymmärryksensä katoamista ei valitettavasti voi seurata luotettavasti. Tätä nykyä joudun joskus monta kertaa viikossa miettimään minuuttikaupalla, mikä siis oli nimeltään tämä minulle mieluisin Bach-sellisti, hollantilainen. Ja sama nimi joka kerta. Pieter Wispelwey.

Kyllästyin ilmiöön, kun näinä aikoina olen lukenut kynän kanssa sen Gardinerin Bach-kirjan suomennosta, jonka on määrä ilmestyä piankin. Oivallinen suomennos muuten. Siksi käytin helppohintaista kikkaa ja päätin, että tämä tyyppi olkoon minulle sellisti Vispiläkauppias. Näin voi runnella kauneudestaan kuuluisaa hollannin kieltä. Ennen sanottiin jostain naisesta ja miehestä, että heillä oli keskenään jotain vispilänkauppaa, ja se viittasi siis vetovoimaan eli viehätykseen. Vispiläkauppiaan Bachissa on muitakin paikkoja kuin se kuuluisa c-mollisonaatin eli vitosen sarabande, joissa pohja kerta kaikkiaan pettää.

Kuulijalta ottaa ehkä aikansa käsittää, että nämä aika omituiset sointukulut ja yli oktaavin intervallit ovat yksi tapa kuvata vaellusta maan korvessa – kiviä, kantoja ja huteria siltoja, ja koti on tässä tapauksessa c, johon mennään subdominantilla täydennetyllä kolmisoinnulla.

Mieleni tekisi perustaa vielä yksi uusi tieteenhaara, kvanttimusiikkioppi. Kontrapunktista kirjoitti keskinkertaisesti Huxley (Point Counterpoint) luullen, että termi tarkoittaa itsenäisten äänten rakentumista soivaksi kudokseksi.

Ääni – sävel – on aalto. Ilman molekyylit siinä tuuppivat ja tanssivat. Sävellys, sellainen kuin tuo sarabande, on emergentti. Se ei palaudu nuotteina merkittyihin säveliin jäännöksettömästi. Ja tässä aaltofunktio romahtaa kun puheeksi tulee kvanttiomituisuus. Hiukkaset eli, jos tahdotte, aallot vaikuttavat toisiinsa etäältä, myös hyvin kaukaa.

Sävellyksen yleensä alin ääni eli kenraalibasso on sarja ytimiä, joiden ympärillä liehuu elektroneja, siis toisia säveliä. Ne ovat olemassa myös sellaisella hetkellä, jolloin niitä ei kuule. Vaikka aistihavainto äänestä on jo sammunut, se soi.

Joku on sanonut, että huumausaineen ja ehkä alkoholin tarjoaminen näkyy aivojen kuvassa (aivojen prosesseja kuvaavassa) samalla tavalla kuin itse aine suonessa tai suussa. Sävärit saa jo kun tietää, että kohta tapahtuu.

Tämä ajatus koski musiikkia ja nimenomaan polyfoniaa, josta nauttiminen vaatii opettelua eli vaivannäköä. Kirjallisuudessa on sama. Edellä lueteltiin kyniä ja niiden ominaisuuksia siksi, että voi vai arvailla, mitä niillä vielä kirjoitetaan. Kaikki kirjoitus on kynän sisällä musteena, geelinä, ohuina grafiittitankoina.

Ihmiset eivät viime vuonnakaan oikeastaan enää ostaneet kirjoja. Julkaistut myyntiluvut ovat hyvin surullisia. Kahdeksan prosentin pudotus on liian paha. Yrityksiä menee vielä nurin. Sosiaalinen media on voittanut epäsosiaalisen median.

Kirjallisuus ei mene nurin, yhtä vähän kuin musiikki. Venäjällä on nytkin vallassa suuri runoilija. Kaikki mihin hän koskee, muuttuu runoudeksi. Kun mielikuva ja mieli pannaan vastakkain, mielikuva voittaa, koska se on katalyytti, aine joka muuttaa mieltä.

Jos tämä tuntuu liian korkealentoiselta, arkikielellä tuo asia ilmaistaan, että asianomainen valehtelee kuin hevoskauppias. Valehteleminen on toisaalta taiteen toinen nimi. ”Niin totta”, huudahtaa Al Capone katsoessaan elokuvaa Arpinaama, jossa juuri mikään ei vastaa todellista tapahtunutta.

Runo kirjoittaa itse itsensä ja runoilija on vain satunnainen ohikulkija, joka sattuu pitämään kynästä kiinni. Ja kuten olette kaikki itse nähneet, kynästä valuu sanoja, joista tulee lauseita. Kun pusertaa kynää, tulee parempia sanoja. Kun puhaltaa, tulee pehmeämpiä. Älkää unohtako kynää tai jos unohdatte, opetelkaa sanat ulkoa. Ellette muista, käyttäkää halpahintaisia kikkoja.

Taiten kirjoitus

Muuan tuttava, joka tiedetään epätavallisen järjestelykykyiseksi ja tarmokkaaksi, järjesti itsensä muitten tehtävien ohella opiston tekstauskurssille heti jäätyään eläkkeelle. Eräiden merkkipäivien yhteydessä sekä kortti että kirjoitus herättivät huomiota – keneltä tämä on.

Arvokkaita keräilykelloja esitellessäni mainitsen nyt viime aikoina mieluisimmaksi osoittautuneen. Se on aito Timex ja hintaakin tulee pari-kolmekymmentä euroa. Mieleni on muuttunut. Digitaalinen eli numeronäyttö on aika hauska, kun myös päivä ja viikonpäivä näkyvät samalla. Nyt kuulkaa on WE 1.27. On minulla toinenkin keräilykello, pelkät viisarit ja koneisto. Irtoaa muutamalla eurolla rautakaupasta. Jos haluaa kätkeä koneiston, CD-levyn keskellä oleva reikä sattuu sopimaan hyvin. Jos kiinnittää levyn kellotauluksi kääntöpuoli päällepäin, kello toimii samalla peilinä.

Kyrillinen kirjaimisto on niin hyvä mainos, että Putin käy aiheesta kumartamassa Pyhän Kyrilloksen muistoa. Suurta omaperäisyyttä osoittaa myös talousongelmainen Kreikka. Tiukasti Euroopasta puhuen heidän kirjaimistonsa on vanhin edelleen käytetyistä. Kirjainmerkit eivät ole pahemmin muuttuneet kahteen tuhanteen viiteensataan vuoteen, jolloin ainakin kolme kirjainta tippui käytöstä. Toisaalta nämä latinalaiset kirjainmerkit ovat melkein yhtä vanhat ja tietenkin kreikkalaisista versioista kehittyneet. Ja Eurooppaa ovat myös Georgia ja Armenia, kirjainmerkkeineen ja kielineen, jotka ovat hiukan meikäläisiä nuorempia.

Mutta kreikkalaiset keksivät vokaalien merkit, ja se oli uudistus se! Tänäkin päivänä alfa ja omega kuulostavat paljon hienommilta kuin aa ja pitkä oo, jota ne tarkoittavat. Televisio tyydytti tiedonnälkäni. Siellä näytettiin mieshenkilöä, joka oli etevä pikakirjoittaja. Hän oikein kirjoitti malliksi jotain. Luin sen heti – ehtaa gabelsbergeriä, ilman ehtolyhenteitä.

Saksalaiset tekivät kohtalokkaan virheen keksimällä ään ja öön, joita jostain syystä sanotaan nykyisin ”skandeiksi”. Ruotsalaiset ottivat aika tarpeettomasta käyttöön åån, ja tanskalaiset onnettomat ottivat öön rinnalle oman merkkinsä, sen jossa on vinoviiva, ja pitivät kiinni tavasta kirjoittaa ään omalla tavallaan. Tuo åå tuli käyttöön 1900. Jos Aarhusin kaupunki keksittäisiin nyt, se kirjoitettaisiin Århus.

Nyt siis lehdissä väitetään, että kaunokirjoitus lakkaa olemasta koulussa pakollinen aine ja että kaikki saavat tekstata. Jo keskikoulussa mietiskelin, millainen vaiva niillä pojilla oli, jotka kirjoittivat reaaliaineissakin sanalliset vastaukset tekstaamalla. Heti tulee mieleen myös myöhempi tuttava – graafisen alan tunnetuimpia nimiä – joka tekstasi sivukaupalla. Kun hänellä oli taiteilijan käsi, jälki oli ihastuttavaa ja vauhti aivan mainio.

Nuorena aikuisena arvelin, että tuntemistani ihmisistä isäni kirjoitti kynällä nopeimmin. Otin huomioon vain sellaisen kirjoituksen, joka säilyy kovassa vauhdissa olennaisesti muuttumattomana. Isällä oli hyvin kaunis ja erittäin luettava käsiala. Se on tullut vastaan usein nyt, kun käyn läpi hänen papereitaan.

Lyijykynätyöläisiä ovat myös virkatuomarit, tai olivat, en tiedä varmasti, mikä on tilanne tätä nykyä. Arvaan että paljon ei ole muuttunut ja että sekä Staedtler että Hardmuth ovat kunniassa, kukaties myös Faber. Korjaukset konseptiin tehtiin lyikkäreillä. Vaikka ylioikeuksissa oli selvää, että kaksi tai neljä jäsentä ja esittelijä joutuivat lukemaan ja tulkitsemaan tekstin, käsialassa ei läheskään kaikilla ollut kehumista. Ei se mitään. Kauhulla muistan aikoinani pitämiäni suuria tenttejä, joissa oli viisikinsataa vastaajaa tuhrimassa vastauksia enimmäkseen sekä huonolla että himmeällä käsialalla. Se kävi työstä. Niinpä sydäntä kirveli, kun oli pakko antaa heikko numero sypäkällä käsialalla piirreltyyn paperiin.

Ennenkin on tämän otsikon alla todettu monta kertaa, että kirjoittajan luonteen lukeminen käsialasta on humpuukia. Niin sanottu tieteellinen grafologia ei koskaan kestänyt järjestettyjä kokeita. Tämä ei mitenkään estä sitä, että taiteellisesti eli yleisvaikutelmasta voi tehdä epätieteellisiä johtopäätöksiä. Poliisin tutkijat puolestaan tutkivat vain kirjoituksen fysikaalisia piirteitä ja saavat niistä selville tarpeeksi.

Nykyinen suomalainen käsiala on jokseenkin sama asia kuin kansakoulu + peruskoulu. Meillä vanhoilla on taipumus kuvitella, että kirjoittaisimme ”oikeaa” käsialaa, mutta se tarkoittaa vain, että oli koulussa käytössä tietty mallikirjaimisto (Salervo). Perinteiset kirjaimemme on suurelta osin mukailtu kaivertajien käyttämistä malleista. Siinä työssä stikkelin nostaminen hidastaa työtä, mutta mestarit käyttivätkin kaiverruspalloa, jolloin sekä terää että alustaa voi pyörittää. Se kirjaimisto taas, joka edelleen hallitsee hautakiviä, on kivenveistäjien perua ja olennaisesti samaa kuin vanhassa Roomassa. Kaarevat muodot olivat hankalia.

Puulle puukolla veistäminen on taantuva taito. Jonkun pitäisi laatia tarpeellinen kirja ”miten veistän hävyttömiä kuvia huusin seinään”. Suorat ja jämerät viivat ovat siinäkin valttia. Jätän kirja- ja kirjainidean vapaasti käytettäväksi.

Poliittinen kirjoitus

Omaa poliittista tahtoaan seuraten Kreikka olisi muuttunut vuodesta 1945 hyvin vasemmistolaiseksi ja todennäköisesti Itä-blokin osaksi eli Stalinin valtaan. Sen jääminen länteen oli 1945 puhjenneen rauhan odottamattomia seurauksia – kuten Suomen. Tosin maassa käytiin pitkä ja verinen sisällissota ja sen jälkeen harjoitettiin diktatuuria. Kreikkalaisten itsensä korostama asia, nimittäin se että he keksivät demokratian, on anekdootti. Antiikin Kreikan kansalaiskokous kaupunkivaltioissa ei ollut juurikaan sukua sille, mitä nykyisin sanotaan demokratiaksi.

Jos ottaa liian pitkiä askeleita, ensin repeävät housut ja sitten haarat.

Olisiko aika muuttaa asiallisen toiminnan käsitesisältöä ja ryhtyä pudottamaan valtioita sekä EU:sta että eurosta? Suomessa tästä ei haluta puhua, koska se kuulostaa niin perussuomalaiselta. Heidän motiiveistaan ainakin minulle on käsitys, joka ei ole myönteinen. Silti en näe aihetta olla puhumatta samasta asiasta kuin he.

Kansainvälinen talous ja osa kansainvälistä politiikkaa on silmissäni peliä, sellaista kuin baseball tai pokeri. Peli on suurelta osin vilpillistä ja vastenmielistä. Silti sanoisin, että vanhoilla opetuksilla on paikkansa. Ellei halua pelata pelin sääntöjen mukaan, silloin on aika lähteä pelistä pois.

Yhdysvallat rahoitti toisen maailmansodan jälkeen erittäin merkittävästi Euroopan jälleenrakentamista. Osa rahasta oli lainaa, osa lahjaa. Tulokset olivat hyvät. Neuvostoliitto ryösti Itä-Euroopasta minkä irti sai, myös kokonaisia tehtaita koneineen. Tulokset olivat huonot, paitsi Suomessa.

Turha kysyä, kun en tiedä vastausta. Suomi näyttää olevan kerran toisensa jälkeen erikoistapaus. Oma arvaukseni on, että se johtuu hidasjärkisyydestämme. Toiset ovat ehtineet erehtyä jo kuusi kertaa kun me vasta mietimme.

Suomalaisia äänestäjiä harhautettaessa vaietaan siitä, että valtion ottama velka ei ole samanlainen velka kuin suomalaisen yhtiön tai suomalaisen ihmisen velka. Viimeksi mainitut on maksettava takaisin korkoineen. Valtion velkaa voi jäädä maksamatta. Paras esimerkki on sotien jälkeinen Englanti ja toiseksi paras Ranska. Joskus rahaa annetaan osaksi velkana, osittain ilman takaisinmaksuvelvollisuutta. Näin toimi sotien jälkeinen Marshall-apu.

Lisäksi toisen meno on toisen tulo. Saamiset myydään eteenpäin ja jälleen eteenpäin. Esimerkiksi Suomessa ennen tavalliset obligaatiolainat olivat valtion keino tukea varakasta eli ostokykyistä kansanosaa.

Maksajan kannalta joissakin tilanteissa, kuten Marshall-avussa, rahoittaminen on erittäin tehokasta. Esimerkiksi Eurooppaan annettiin rahaa, jotta se olisi voinut tuolla rahalla ostaa tavaroita antajalta, siis Yhdysvalloilta. Raha tulee siis heti takaisin ja tuottaa sievoisen voiton, joka jakautuu maksajamaassa laajalti. Sitten se palaa seuraavalle kierrokselle.

Molotov oli oikeassa kieltäessään muiden ohella Suomea ottamasta tarjottuja dollareita. Ne lisäsivät riippuvuutta Yhdysvalloista ja välillisesti muusta Euroopasta, etenkin Länsi-Saksasta (joka syntyi vasta avustusoperaation alkamisen jälkeen).

Suomi oli ennen sotia ”maa joka maksoi velkansa”. Se saattoi olla huono ratkaisu. Velkojavaltion mielenkiinto pysyy paremmin vireillä, kun kuitteja ei ole vielä kirjoitettu. Kun maalle aiheutui ennakoimaton kulu, nimittäin Talvisota, joka maksoi suunnilleen yhden vuoden bruttokansantuotteen, kysymys ulkomaanlainoista ja avusta tuli uuteen valoon. Syystä tai toisesta Ruotsin massiivista apua ei ole tapana mainita. Tuo sota käytiin olennaisesti ruotsalaisten toimittamilla rahoilla, ja on tapana sanoa, että vähän se merkitsi ihmishenkiin verrattuna. Voisi kuitenkin sanoa, että ilman tuota apua ei olisi sodittu.

Jo tänään Kreikan velat on rinnastettu yksityisten velkoihin. Se on virhe. Tiettävästi yksityiselle ei ole tarjolla esimerkiksi 50 vuoden luottoa 0,1 prosentin sidotulla korolla. ”Velat on maksettava”, sanotaan. Näin ei ole. Ellei yksityinen maksa velkojaan, tulee ulosotto ja sitten konkurssi.

Sana ”korruptio” tarkoittaa yleensä taloudellista mädännäisyyttä. Sitä käytettäessä ei yleensä mainita, miksi korruptiota on vastustettava. Lahjuksia ottavat tahot ovat yleensä eteviä sijoittamaan rahansa ja edistävät näin yhteistä hyvää. Olisi syytä mainita, että taloudellisen korruption kaksoisveli on poliittinen korruptio. Se on vaalien ja hallinnon kierouttamista kätkettyjä päämääriä edistämään. Uranuurtajia olivat ranskalaiset jo 1800-luvulla.

Vaaleineen Kreikka näyttää antaneet riittävän todisteen myös poliittisen korruption syvyydestä. Sitä itsekin aika pahasti korruptoitunut EU ei kestä. Siihen on puututtava, vaikka ei yhtään tekisi mieli.