Me vaatimme

 

 

Populismin historia alkaa Suomessa toki viimeistään 1899, helmikuun manifestista.

 

Vakuutuin 1960-luvun lopulla lukemani perusteella, että vakiintunut tarina sortokaudesta, joita siis olisi ollut kaksi, on virheellinen. Venäjän keisarikunta oli liittoutunut Ranskan kanssa ja alkoi kiristää otettaan kaikista rajamaista Saksaa ajatellen. Kysymys ei ollut Venäjän pahoista aikeista Suomea kohtaan, vaan Saksaa kohtaan. Ja Saksa yritti levitä ja laajentua joka alalla.

 

Tämä ajatustapa on vallitseva historiantutkimuksessamme. Ennen sitä sanottiin Jussilan-Klingen tulkinnaksi. Kysymys ei lopulta ole enemmästä kuin Euroopan tarkastelusta Euroopan kannalta. Suomessa oli kauan tapana tarkastella muun muassa Venäjää Suomen kannalta ja unohtaa Saksa.

 

Perustuslaillisuus eli Venäjän toimien jyrkkä vastustaminen oli sisäpoliittinen ratkaisu. On aiheellisesti huomautettu, että Venäjän ’”sorto” koko lailla unohtui, kun alettiin pelätä sosialisteja.

 

Suuresta adressista alkaen tosi-isänmaallinen politiikka oli meillä sangen populistista. Nopeasti maalle keksittiin historia, jonka mukaan täällä on aina painettu päin inhaa itää. Tahtia ei haitannut 1800-luku eli sata vuotta sangen suopeaa hallintoa. Vielä 1917 täällä pohdittiin syystä, onko näin pienestä maasta valtioksi. Euroopan valtiokirjavuus syntyi vasta maailmansodan jälkeen 1919 ja oli yksi rauhan suuria erehdyksiä.

 

Kun nyt juttelee tämän hetken fiksujen parikymppisten kanssa Suomen sotien välisen ajan asioista, nuorten on vaikea ymmärtää Karjala-aatetta ja pyrkimyksiä laajentua Vienanlahdelle – näillä voimilla.

 

Suomen vuosikymmeniä selostettaessa on tapana loikata Hitleriin ja Saksaan, joita Suomi ei kiinnostanut ennen vuotta 1940. Meidän populismimme ja muun oikeistoliikehdinnän esikuva oli Italia, Mussolini. Ja Italia oli populismia, jos mikä. Tavoitteita ja politiikkaa muutettiin kevyesti vaikka nurin niskoin, koska päämääränä oli kansansuosio, joka oli ensin suuri ja sitten pieni.

 

Lapuan liikkeen miehet ja eräät IKL:n edustajat liehittelivät Mussolinia avoimesti. Sitä vastoin Saksan natsismia kopioivia ryhmittymiä ja henkilöitä oli tavattoman vähän. Luultavasti rotuopit estivät. Matti Kuusi on muistellut maailmankuvansa horjumista, kun Berliinissä kävi 30-luvun lopulla ilmi, että sikäläisten mielestä suomalaiset kelpasivat juuri ja juuri – mutta suomenruotsalaiset ja ruotsalaiset olivat herrakansaa.

 

Ruotsissa rotuopit saivat suosiota, ja sieltä käsin kuiskittiin, että suomalaiset ovat mongoleja, jolla tarkoitettiin erittäin paljon alempiarvoisia. Ruotsi ei muuten ole tehnyt vieläkään toden teolla tiliä rasisminsa kanssa, jolla oli kohteita myös Itämeren vastarannalla.

 

Historiasta oppii. Irredenta-vaatimukset (meille kuuluva alue jonkin naapurin puolella) menettävät merkityksensä ja muukalaiset tai heidän lapsensa puolustavat kaupunkia miekoin ja keihäin, vaikka taannoin heitä pidettiin vastenmielisinä tulokkainen. Mutta enne kaikkea: aivan liian usein etsikkoaika on käytetty hukkaan. Laskujeni mukaan esimerkiksi Puola on äänestänyt siitä, miten on äänestettävä, jotta päästäisiin äänestämään, saman aikaan kun rosvot ovat jo ylittäneet rajan. 

 

Piirre on pysyvä. Esimerkiksi yliopistoissa näyttäisi, että ihmiset käyttävät noin puolet ajastaan virkaveljiensä hankkeiden ja hakemusten torppaamiseen. 

Umpeen kirjoitettu

 

 

Suomessa ei ole oikeastaan kirjoittamisen opasta. Miten kirjoitat blogin?

 

Aulis Ojajärven ”Kirjoita taiten” (1960) taisi olla enemmänkin ainekirjoituksessa huomioon otettavaa. Kaikki tietävät, että yhdyssanat ja välimerkit ovat kaikki kaikessa. Sisällöllä ei ole niin väliä.

 

Matti Kuusi ja Yrjö Kivimies näyttivät mallia, mutta vähän ohimennen. Sääli. Tästä asiasta minulla taitaa olla itsellänikin 10 englanninkielistä ja 5 sekä saksan- että ranskankielistä opaskirjaa. Välillä näen tähdennettävän, että jos hakee työpaikkaa tai apurahaa, pitäisi kirjoittaa hyvä hakemus. Tuo ”hyvä” taitaa tarkoittaa, että jo toimiinsa tuskastunut lukija pysähtyy, kiinnostuu ja hiukan innostuukin.

 

Kieli- ja tyyliopit eivät auta. Maailman paras pikkuteksti eli niin sanottu jouluevankeliumi (Luuk. 2 : 1 – 14) alkaa pahimmalla mahdollisella virheellä. Ensimmäinen sana on ”ja”. Ja tapahtui niinä päivinä. Sitten tulee peräkkäin kaksi että lausetta, eikä toisessakaan virkkeessä päästä asiaan, vaan höpistään, kuka oli keisarina, ja selvitetään verollepanon ongelmia.

 

Ylioppilasaine olisi jo tällä selvä i. Saa muuten olla peto miehekseen (tai naisekseen), että huomaa Luukkaan koulutuksen. Tarina on retoriikan korkeaa taidetta ja johtaa mahtavaan peripetiaan eli nousuun juuri tuon oudon laahaavan alun takia.

 

Itse olen oppinut sinne tänne hypähteleväksi kuvailun tyylini Matteuksen evankeliumista. Kärsimyshistoriassa eli kertomuksessa Kristuksen viimeisestä viikosta hypähdellään hullusti ja marssitetaan mukaan erilaisia turhia sivuhenkilöitä ja jätetään kertomatta, miksi ihmeessä Juudas tarvittiin näyttämään Jeesus, joka juuri edellä selvitetyn mukaan oli suuri julkkis Jerusalemissa ja myös Getsemanessa heti tunnistettavissa. Ja perusteluitta jätetään, miksi Jeesus teki noin törkeän oharin. Jo viimeisellä ehtoollisella hän osoitti tietävänsä, kuka porukasta hänet kavaltaa.

 

Epävarsinainen laiminlyöntirikos, sanoisin juristina. Henkirikos oli estettävissä. Itse asiassa tässä käytetään samaa tekniikkaa kuin action-elokuvissa edelleen. Pahis on säväyttävin, kun hän löytyy omien keskeltä. Ja kerrontatekninen harhautus on huomion kiinnittäminen Pietariin, joka ryhtyy pullistelemaan ja herättää siten kuulijassa epäilyn, että tuo mies ei ole nyt aivan oikealla asialla.

 

Kielen tasolla tavallinen virhe on kirjoittaa liian hyvin eli puhaltaa teksti umpeen. Suomalaisten maallisten mestareiden, kuten Meren ja Haavikon, puhumattakaan Anhavasta, jokseenkin jokainen lause tuo enemmän esiin kirjoittajaa kuin kirjoitusta.

 

Se on hyvä asia runoudessa, kielen kolmiulotteisuus. Esseessä – tai työpaikkahakemuksessa tai tenttivastauksessa – yletön nasevuus tai kutkuttavan pureva sananvalinta kertoo kokeneelle lukijalle, että tuossa kohdin kirjoittajalta on loppunut sanottava ja että hän lieneekin lajia, joka ei viitsi ajatella asioita loppuun. 

 

Ja niin kirjoitus solmiutuu köydeksi kirjoittajan kaulaan.

 

Itse käytän näissä kirjoituksissani Hyppeli-Hiiri -teknikkaa siksikin, että olen kyllästynyt johdonmukaisuuteen ja etenkin asiallisuuteen. Haluaisin mielelläni tarjota lukijalle sellaisen metsän kuin Jukolan Laurilla, joka kuljeskeli kirves kainalossa milloin missäkin ja tarkasteli milloin mitäkin, silmiin sattunutta känkkyrää, miettien että mitähän tuostakin saisi.

Jäniksenraudat

 

Oli puhetta, että lähin ruotsalainen kirja patenteista oli jokseenkin soveltumaton Suomeen. Jos siis joku juristi halusi perehtyä alaan, se oli erikoisen vaikeaa.

 

En ryhtynyt suomennostöihin perehdyttyäni alaan. Oli näet jo aika vanha kirja, jossa tarkasteltiin patenttisuojaa patenttivaatimuksen funktionalisen sisällön pohjalla.

 

Asian teki ikäväksi se, että Suomessa useimmat juristit tukeutuivat Saksan lakiin. Se oli kuitenkin juuri keskeisin osin, ratkaistaessa milloin patentti on kaadettavissa eli julistettavissa mitättömäksi, Suomen laista poikkeava. Meillä ja muissa Pohjoismaissa oli tältäkin osin tukeuduttu Sveitsin lakiin, ja tämä oli kyllä kiertelemättä myönnetty lain esitöissä.

 

Kenen tahansa ymmärrettävä ero oli lakiin otettu pykälä, jonka mukaan patenttisuojan määräävät patenttivaatimukset. Saksassa tuollaista sääntöä ei ollut, ja siksi maassa oli laajanlainen kirjallisuus tulkintasäännöistä.

 

Tästä huolimatta suomalainenkin professori oli alan kirjassaan keksinyt jäniksenraudat.

 

Keksintö oli johdettu ketunraudoista, joista muuten minun mieleeni tulivat salametsästäjiä pyydystäneet raudat, jotka olivat keskeisessä osassa Sam Peckinpahin loisteliaassa ja väkivaltaisessa elokuvassa ”Olkikoirat”.

 

Asiassa oli siis kaksi ongelmaa. Jäniksenraudoilla ei oikein tekisi mitään, koska jänistä tuskin saisi millään syötillä rautoihin ja lisäksi tuollaiset raudat ovat muunnelma loukusta, joita käytettiin jo kivikaudella. Kun eläin tulee tavoittelemaan herkkupalaa, sen päälle putoaa jotain painavaa, kuten kivi.

 

Niinpä on mietittävä, mikähän tässä olisi uutta eli keksintö.

 

Ja tästä tullaan yleiseen historiaan. ”Jossittelulla” on huono maine. Se on outoa. Jossittelu eli sanat ”jos” ja ”niin” sisältävä lause on matematiikan ja logiikan ydintä. Ero on selvempi englannin kielessä. ”If – then” esiintyy esimerkiksi ohjelmoinnissa perustana. Jos tämä ehto toteutuu, mene seuraavan komennon kohdalla, jos se ei toteudu, mene takaisin edellisen komennon kohdalle. ”Given that” on tuttu riippuvasta todennäköisyydestä. Olettaen että joukko koostuu kahdeksasta alkiosta.

 

Mietittäessä, mitä Stalin aikoi tai mitä Suomi, kysymys on tärkeä. Patenttikirjallisuudessa väitetään, että keksintö on vastaus tekniseen kysymykseen eli ongelmaan. Myös tämä on väärin. Kysymys on se vaikea.  Miten auton saa pysymään liukkaalla tiellä? Tämä on mutkikas mutta epämääräinen kysymys. Käytännössä teknisiä vastauksia ovat kitkapinnat, nastata ja ajoneuvon pyörien jarruttaminen tienpinnan mukaan. ABS patentoitiin 1928 ja tuli laajempaan käyttöön 1970-luvun lopulla. Aluksi automaattista jarrutusta ohjasi pyörän rinnalla vauhtipyörä, lopulta elektroniset sensorit. Tekniset kysymykset tulivat teknisten vastausten valmistuttua.

 

Näillä perusteilla tuo patenttivaatimuksen funktionaalinen sisältö on sekin virhe. Se tarkoittaisi että jäniksenrautoja saisi valmistaa koristeiksi. Ei käy. Silloinhan nastarenkaita olisi saanut valmistaa esimerkiksi linnunpelättimiksi.  – Nämä olivat kysymyksiä tunnettuun vastaukseen.

Lahjatonta

 

Sarjasta ”Talot huokuvat historiaa” tuli mieleeni, että unohdin mainita kaksi kirjailijaa melskatessani historiallisista romaaneista. Toinen on unohdettu norjalainen nobelisti Sigrid Undset. Mutta toinen on Selma Lagerlöf.

 

Tuo ruotsalainen sarja herättää kysymyksen, miksi ei meillä tehdä samanlaista, vaan tyydytään puhumaan pyöreitä syrjäseuduista. Päivän talo

https://areena.yle.fi/1-3810103

on Värmlannissa, ja asukkaat olivat niin böndeä kuin saattoi toivoa. Harvemmin kuulee ruotsalaista syrjäseudun murretta. Murre hivelee kuulijan korvaa, jos sitä puhutaan itsetiedottomasti. Ja ohjelmassa näytetään, miten listoja jyrsitään oikein kutterilla, ja hyvästä puusta.

 

Selma Lagerlöf oli siis Värmlannista, ja sen seudun 1820-lukuun liittyy hänelle Nobelin tuonut ”Gösta Berlingin taru”, tarina juoposta papista, joita muuten Suomessakin riitti, ja hänen turskinpuoleisesta eukostaan.

 

Kuten ”Peukaloisen” eli Nils Holgersonin lentomatkoista tietoinen muistaa, Lagerlöf oli armoitettu kertoja. Luin muuten aikoinani epigonin eli heikon jäljitelmän, joka viihdytti minua suuresti, Lars Widdingin ratsumestari-sarjan, jota suomennettiinkin. Widding sopii lukijalle, jolle Vilhelm Mobergin historiallisuus tuntuu liian vaativalta. Maastamuuttajat 1 – 7 lienee kaikkein komein saavutus sarjassaan ja osoitus, että historiallinen romaani todella oli skandinaavinen paraatilaji, kiitos Topeliuksen.

 

Ja uskottavuuden nimissä huomautan vielä, että sekä ”Seitsemän veljestä” että ”Täällä Pohjantähden alla” ovat historiallisia romaaneja.

 

Kun vielä mainitsen Eeva Joenpellon laajan Lohja-sarjan, joka vain ei saa ansaitsemaansa kunniasijaa, lukijan on aika ihmetellä, mitä kirjottaja tällä kertaa höperehtii.

 

Huvituin LifeHacker -sivuston listasta ”kymmenen elektroniikka-lahjaa, joita ei ainakaan kannata ostaa lahjaksi”. Tuollaista opastusta esiintyy liian harvoin. Tosin nyt oli Hesarissa Toyota Hiluxin, siis sen diesel-avolava-auton esittely. Tiettävästi tuossa myös armeijan ja terroristien suosimassa autossa ei sitten vuoden 1968 ole ilmennyt vikoja, ja puoli miljoonaa kilometriä on sopiva sisäänajo. Mukavuuksia ei tietenkään ole, eikä elektroniikkaa. Mutta hitsipillit ja pullot, räjähteet ja jätesäkit kulkevat perille, ja auto käynnistyy aina.

 

Yhteys kirjallisuuteen on selvä. Finlandia-kirja kävi hakemassa 13 banaanilaatikollista kirjoja, jotka olivat isäni perua enimmäkseen duplikaatteja tai sitten toivottomasta vanhentuneita. Hinta oli vaatimaton, mutta kotoa ne haettiin.

 

Sitten oli se onni, että poika kuljetti väljiin hyllyihinsä kaiken lyriikan olohuoneestamme. Väittäisin että ne niteet, joiden antikvariaattiarvo olisi noin 0 euroa, ovat aikamoinen 60 vuoden kokoelma, jossa Kailaan ja Sarkian ensipainokset ja erilaisten saarikoskien omistuskirjoituksin varustetut kirjat kilpailevat mahdottoman vaikeasti löydettävien antologioiden kanssa. Paulaharjun ja Pälsin teokset menivät myös; perheessä osataan ulkoilla siinä missä sisäillä.

 

Lukemani Manguelin (A History of Reading) kuvailu kirjastosta sopii myös kotikirjastoon. Sieltä löytää aina jotain muuta ennen kuin sen, mitä itse asiassa nousi noutamaan.

 

Särvittää

 

 

Kyllä se särvittää, kun saa kiitosta. Aiheetonkin kiitos kelpaa. Nyt kysymyksessä oli Suomen kansallisbiografia, jota muuten todella käytän viikoittain ja joskus kiipeän niteen muhkeasta rivistöstä, vaikka minulle on kyllä sanottu, että antaa olla kiipeilemättä keittiön tikkailla.

 

Tuo erinomainen teos ei liene saanut rahaa todelliseen ajan tasalle saattamiseen, mutta hyvä näinkin. Päätoimittaminen oli varmaan aikoinaan tasapainoilua. Kun itsekin tunnen joitakin asioita, olen usein erityisen kiinnostunut sitä, mitä merkkihenkilöistä ei kerrota.

 

Ja meillä on muitakin käytännössä tuntemattomia suurmiehiä kuin Risto Ryti. Ja etenkin on loputtomasta kontakteja, jotka sivuutetaan. Esimerkiksi se henkilö, joka pelasti maantien ojaan hylätyn pikkuvauvan irtolaisnaisen jäljiltä, pani nimeksi Joel Lehtonen ja koulutti, oli ruustinna Wallenius, ja niinpä Lehtonen ja myöhempi kenraali K.M. Wallenius olivat kasvinkumppaneita ja ystäviä, kunnes ensin mainittu kyllästyi viimeksi mainittuun. Ja olihan Wallenius kenraalikunnassamme ylin välkky, vaikka hänellä, samoin kuin toisella valopäällä Paavo Talvelalla, luonne reistaili välillä.

 

Kuten tapanamme on, juttelimme puhelimessa nuoren ystäväni M. Kuisman kanssa, ja sivusimme taas kerran tätä Suomen tasavallan rahoitusta ennen ja nyt. Olemme samanmielisiä Markun kanssa siinäkin asiassa, että historian näkeminen jo tapahtuneen johdonmukaisena tuloksena on anteeksiantamaton virhe. Historia on täynnä sokeita risteyksiä, ja johtaako se mistään mihinkään on avonainen kysymys.

 

Ellei tätä koronaa olisi, voisi olla vaara, että panisin pystyyn huru-ukkojen keskustelukerhon. Ylimielisyyksissäni kuvittelen, että sellaisesta saisi vaikka kirjan. Pidot Tornissa… Voisi hankkiutua vaikka siihen kabinettiin, jossa Esa Pakarinen, Olavi Virta ja Reino Helismaa tapasivat lyödä korttia. Luulen että rahoittajankin saisi tällaiselle nanoajattelun akatemialle.

 

Toisaalta minulla on tämä blogi, jossa on tilaa sanoa esimerkiksi Saisioon liittyen, että oivallisia vaikkakin rakenteeltaan vanhakantaisempia historiallisia romaaneja on toki ollut. Jonkin Tatu Vaaskiven ylivoimaisen hourupäisen ”Yksinvaltiaan” edellä on esimerkiksi britti Robert Gravesin ”Minä Claudius” ja ”Claudius, jumala”. Olen samaa mieltä kuin P. Rajala. Siinä on Thomas Mannin Joosef-sarjan ohella Waltarin suoranainen esikuva, etten pahemmin sano.

 

Ja sitten tietysti Marguerite Yourcenarin ”Hadrianuksen muistelmat” vuodelta 1951.

 

Graves oli mainio kirjailija. Kierreltyäni I maailmansodan paikoilla, kuten Ypres’ssä, Passchendaelessa, Sommessa ja Verdunissa, yllätyin silti, että mukana olleet ja yllättäen henkiin jääneet olivat kirjoittaneet niin paljon hyvää tekstiä. Molemmin puolin rintamaa. Gravesilla muuten on herkullinen elämäkerta naisesta, joka todellisuudessa kirjoitti ”Odysseian”, ”Homeroksen tytär”. Ja ”Valtamarski Belisarius” olisi lysti lukea. Kova mies. Voitti vandaalit, ostrogootit ja hunnit ja koki keisarillisen kakkosmiehen kohtalon joutumalla Justinianuksen epäsuosioon.

 

Bysantti eli Itä-Rooma. Suomessa joku runoilija on lukenut noin kaksi sivua Psellosta, mutta muuten tuo huikea valtakunta on jäänyt vähälle. ”Johannes Angeloskin” kertoo ”Kristuksen maailmanajan loppumisesta” eli Konstantinopolin kukistumisesta.

Kirjavien unten majatalo

 

 

Pirkko Saision ”Passio” oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana. Kukin ajattelee mitä haluaa. Saisio on saanut Finlandian (20034, Punainen erokirja), ja kaikki kotimaiset kunnian- ja huomionosoitukset.

 

Luin ”Passion” Annan sanottua, että se on ehkä paras hänen koskaan lukemansa kirja. Tuo repliikki oli ehkä suunnattu veljille; olemme kaikki ammattilaisia.

 

Vaikka ”Elämänmeno” ihastutti aikoinaan, en ole tullut paneutuneeksi Saisioon kunnolle, Siksi ”Passio” oli täydellinen yllätys. Olisin taipuvainen olemaan samaa mieltä kuin Anna, ja lisäisin selvennykseksi, että kirja on parasta Nobel-tasoa, ja erittäin kevyt ja innostava ja helppo lukea. Itse olen lukenut sen verran paljon ns. kokeellista proosaa, että en mielly siihen enää. Kirjallisuudessa minullekin suurin hyve ja korkein taito on tavaton yksinkertaisuus. Lause ja kertomus ovat itsestään selviä. Lukiessaan tietää, että tämän muistaa elämänsä päivät.

 

Suoraan sanoen muistan, kun luin niin ikään venäläiseen perinteeseen kuuluvan ”Tuntemattoman sotilaan”. Muistan huoneen ja erikoisen tilanteen, koska äitini kerrankin empi, sopiiko tuo kirja 8-vuotiaalle. Luin Topin ja Maijan kotona heidän kappalettaan, eikä siinä monta päivää mennyt. Yli 50 vuotta meni ennen kuin tajusin, ettei Linnan teos ole sotaromaani. Eihän ”Sota ja rauha” sekään ole kertomus sodasta ja rauhasta. Vaateliaan romaanin aihe on aina sama, koko maailma.

 

”Passion” henkilöitä ja paikkoja ovat Firenze (Savonarola), 1400-luku, ruhtinatar Vasari, haudankaivaja Alrigo Perheineen; Venetsia (Ludovico ja Lucio Calimari), 1500-luku); Wien (Leeah Masri ja Eder Shafer) 1700-luku) sisar Katarzyna je kenraalitar Poplawsky 1700-luku; Pest (Bathyan Yildiz) 1700-luku; Goluboje Selo (Andrei Demidov, Potemkin 1800-luku); Haapsalu (Jaan Haamer, kreivitär von Weissberg); Helsinki, Solovetsk (Linda Silverhav, myöh. Morozova).

 

Valtavan eli Waltarin ylittävän kertomisen taidon tämä Topeliuksen (Välskärin kertomukset) oivaltava oppilas lisäksi hän, Saisio, osaa sommittelun, jonka tulos on kuin kirjava seinävaate, viihdyttävä ja välttämätön. Mutta hän osaa säveltää kirkkaan lauseensa aikakausien ja ihanteiden sävyiseksi. 

 

Aikakauden mukaan lause liikkuu jossain kuin Kleist (tai Grimmelshausen), jossain kuin Tshehov. Yleisesti tulee mieleen kaikin puolin kadehdittava Bashevis Singer. Kaikki on yliluonnollista, ja että näin on, siinä ei ole mitään yliluonnollista. Peura kulkee suolla koparat kopisten. Mutta se on sama peura 1400-luvun lopulla ja Suomen armeijan asevelvolliselle noin vuona 1959. Hän löytää jotoksella peura kallon ja sen alta pussin, jossa on se kultainen mitali.

 

Tarinan väline ei ehkä ole niinkään Välskärien kuninkaan sormus (RRR – rex regi rebellis) kuin saman tekijän Hopearahan kertomukset.

 

Minulla oli tuomarina ollessani Harris-tweedistä tehdyn takin oikeanpuolisessa sivutaskussa hopeinen kreikkalainen tetradrakma, joka lienee nyt jossain vaatekapin pohjalla tai muuten hukassa, kun en enää ole tuomari. Tuo raha kiersi keisari Nerolta vuosisadasta toiseen ja tarvittaessa kuiskasi, varmaan himmeällä äänellä:” Väärin, väärin, väärin, ihmisten ja Jumala edessä.”

 

Kiirehtikään, lukijat, jouluksi. Pitäkää kinkukurissa, ja edessänne on unohtumaton joulu.

 

Muina miehinä

 

 

Mannerheim oli kunnostautunut sotilasvakoojana. Hän oli tavannut tsaarin itsensä, mutta ohjeistus tuli tietysti sotilastietä. Ratsastus halki Aasian oli korkea suoritus. Se kesti kaksi vuotta. Matkaa oli 14 000 kilometriä. Hän keräsi yli tuhat merkittävää muinaisesinettä, otti yli tuhat erittäin hyvää valokuvaa ja opetteli ainakin Kiinaa.

 

Tuo kaikki on hakuteoksissa, mutta matkan tarkoitusta ei. 

 

Venäjän maa- ja meritaisteluita idässä pidetään yleensä joko hölmöilynä tai tsaarin itsensä aiheuttamina suuronnettomuuksina. Erittäin luultavasti Europan uudessa konstellaatiossa tuonkin sotilaallisesti erittäin tärkeän tehtävän takana olivat viime kädessä Englanti ja Saksa. Kysymys lienee ollut reiteistä ja kulkuyhteyksistä ja kartoittamisesta. Pian samoilla seuduilla kierteli ruotsalainen Sven Hedin, jolla oli erinomaiset suhteet sekä keisarikunnan että myöhemmin natsien Saksaan. Ei ole syytä otaksua, että rahoitus ja tehtävänanto olisi tullut vain ruotsalaiselta tieteeltä. 

 

Japanin sodan rauhanneuvottelut oli käyty Yhdysvalloissa, jossa Venäjän edustaja Sergei Witte sai aikaan hämmästyttävän edullisen tuloksen arvattavasti isäntämaan tuella. Hänen muistelmansa, josta on kaksi eri versiota, ovat mainio lähde venäläisyyteen. Witte sai potkut palkaksi vaivoistaan. Hän ei tuntunut koskaan oppineen venäläistä tunnustusta tärkeintä ei ole, miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttävät.

 

Venäläinen 

 

 

Mannerheim lienee ollut yksi niistä harvoista, joka tässä maassa tiesi Saksan rahoittavan bolshevikkeja. Luultavasti hän piti henkilökohtaisesti pahana, että juuri Saksaa palvellen Lenin ja Sverdlov ammuttivat koko tsaariperheen vuonna 1918. Risto Ryti oli puolestaan perehtynyt jo ensimmäisen maailmansodan aikana koko maanosan taloudellisiin resursseihin. Hän puhui ja luki englantia hyvin ja oli ystävystynyt tahoihin, jotka pyörittävät myöhemmin Englannin pankkia ja tiedustelutoimintaa (MI 6).

 

Näin länsiliittoutuneilla oli Suomessa ainakin kaksi myyrää, jotka toimivat yli toisen maailmansodan. Huima ajatus: Mannerheim tiesi yksityiskohtaisesti, missä mentiin ja millaisessa maastossa, kun Mao Zedong nousi valtaan Kiinassa 1948, mikä vaikutti välillisesti myös Suomeen. Venäjä, joka käytti silloin salanimeä Neuvostoliitto, oli saanut vastapainon. Paasikiven ja etenkin Ståhlbergin toimintaa leimasi harvinaislaatuinen ulkopoliittinen takapajuisuus. Ja Svinhufvud oli vuosikymmenestä toiseen pihalla kuin punatulkku. Freelance-poliitikko Edv. Hjelt puolestaan myi Suomen Saksan siirtomaaksi maaliskuussa 1918. Kuka tämän kaupan uudisti 1940, ei ole tiedossa. Mutta ”ajopuuteorian” käsittelyn yhteydessä vaietaan aina siitä, kuka maksoi. Suomeen ilmaantui Salpa-linja, Pohjoismaiden suurin rakennustyö, ja armeijan kalusto uudistettiin totaalisesti vuodessa. Kuka maksoi?

 

Perinteisesti Suomen sotilasvakoilun lähellä on ollut pari teollisuus- pankkimiestä.

 

Nämä asiat on tapana esittää historiateoksissa hullunkurisesti. Edes kokeellisesti ei yritetä vastata, miksi suomalaiset hyökkäsivät 1941 mielettömästi Itä-Karjalaan niin että tuona vuonna kaatui enemmän suomalaisia kuin Talvisodassa tai kuin vuoden 1944 taisteluissa. Vastaus kysymykseen, miksi kesäkuun suurhyökkäykseen 1944 ei varauduttu oikeastaan ollenkaan, viipyy sekin. Entä jos vastaus molempiin on: Hitler käski. Samalla saataisiin selitys siihen, miksi Hitler täysin vastoin tapojaan tuli 1942 tänne kauas ja neuvotteli suomalaisten kanssa kokonaista 5 tuntia. Keskusteluista vain osa on ääninauhalla.

 

Koko toisen maailmansodan kuvio oli esitetty Espanjan sisällissodassa. Saksa rientää paikalle. Neuvostoliiton hankkima tuki ei riitä eikä tehoa. Länsi pysyttelee passiivisena ja kieltäytyy sekaantumasta laillisen tasavallan tuhoamiseen mutta tukee vaivihkaa vallankaappausta. Sotaa käytiin terrorina, sotilaat siviilejä vastaan. Uhreja tuli silloin ainakin kolmesataa tuhatta. Sisällissota, josta moni ei nykyisin ole kuullutkaan, jatkuu eurooppalaisessa tajunnassa, koska sen uhri oli Lorca, sen kuvaaja George Orwell, joka osallistui, ja sen henki näkyvissä Buñuelin elokuvissa ja Picasson taiteessa.

 

Stalinin johtopäätös oli selvä, ja hänen ja Hitlerin kauan jatkunut yhteisymmärrys julkistettiin Ribbentropin – Molotovin sopimuksella elokuussa 1939.

 

Nykyisten lukijoiden pitäisi ymmärtää, että Hitlerin menestys syksyyn 1941 oli käsittämätön ihme, joka herätti hyvin monessa ihailua. Hän pani lukumääräisesti vahvemman Ranskan polvilleen ja työnsi englantilaiset mereen. Se oli käsittämätöntä. 

 

Yhtä käsittämätön virhe oli hyökkäys Neuvostoliittoon vuotta liian varhain. Tietysti tuo sota oli tulossa, mutta Saksakaan ei ollut valmis siihen, Englanti ei ollut suostunut rauhaan eikä Yhdysvallat näyttänyt korttejaan. Mannerheim ja Ryti tiesivät jouluna 1941, että Saksa häviää. Koko politiikka siitä eteenpäin oli etsimistä. Haettiin tilaisuutta livahtaa, ja se onnistui. Suomessa ja lähialueilla oli saksalaisia sotilaita enemmän kuin suomalaisia. Liian varhainen liikahtaminen olisi merkinnyt sisällissotaa myös Suomeen. Stalin ei suostunut 

niukkaan ratkaisuun, koska hän tiesi saavansa enemmän.

 

 

 

 

Ymmärryksen ansa

 

 

Rokotuksista puheen ollen – ihmisten hyvinvointi riippuu siitä, että ihmiset eivät tunnusta tosiasioita eivätkä toimi järkevästi.

 

Näin on ollut. Näin on.

 

Pelottomasti ja viisaasti ajatellen ei pitäisi luottaa kehenkään, ei edes omaan isäänsä. Ei varsinkaan häneen.

 

Kokemusta on kyllin. Isät ovat tyhmiä, ajattelemattomia, ainakin ajoittain vihamielisiä. Nuorempana ihmettelin vanhempia, joilla oli vastustamaton tarve nolata ja masentaa lapsiaan, kaivaa kuoppia heidän tielleen, leipoa kiviä heidän leipiinsä.

 

Raakaa väkivaltaa sanottiin viisaudeksi ja sydämettömyyttä perusteltiin raamatunlauseilla.

 

Aleksanteri III oli vahva mies, rahakas ja mahakas. Hän kasvatti poikansa hallitsijaksi. Se poika kuoli tautiin. Kun hallitsija itse otti ja oikaisi koipensa kesken kaiken, piti keisariksi kruunata Nikolai, jolla ei ollut taipumuksia eikä haluja tuohon tehtäviin. Eukonkin hän oli hakenut Saksanmaalta ja saanut valmiiksi rikkinäisen ihmisen, joka alkoi hoitaa vaivojaan huumaavilla aineilla, ja epäillessään, että hänestä ei oikein piireissä pidetty, piti huolen, että tämä toteutui.

 

Stalin otti suoraan hänestä oppinsa, ja nyt Putin. Kauan sitten lihava munkki Saksassa kirjoitti muun muassa kristityn vapaudesta ja teoksen Isä meidän yksinkertaisille ihmisille. Hän muistutti itseään rukoilemalla: etten lankeaisi ymmärtämisen ansaan.

 

Tämä oli läpimurto. Kun olet harkinnut asian, joka voi olla vaikka rokotuksen ottaminen tai jättäminen, parhaan ymmärryksesi mukaan, tulos on melkein varmasti väärä.

 

Tänäkin päivänä meitä patistetaan kavahtaman vääriä vastauksia. Pitäisi varoa vääriä kysymyksiä.

 

Suuret ongelmat ovat tavan takaa samanlaisia kuin kuulemma minulla, joka jo pienenä lapsena selvitettyäni, mikä on maailman korkein vuori, ryhdyin tutkimaan, mikä sitten on maailman matalin vuori. Hanke on edelleen vaiheessa.

 

Haluatte ehkä tietää, miksi se oma perusteltu päätelmä on väärä? Koska tapamme on luulotella, että ajattelemme, tunnemme ja tiedämme itsenäisesti ja yksin, kuin kettu raudoissa. Näin ei ole. Ulkopuolella rakenteellisesti tautologisten järjestelmien, kuten klassinen geometria, jossa kysymykset siis jo sisältävät vastauksen, on aina toisten ihmisten, ympäristön tai perimän lähettämiä yllätyksiä. Sinun on turha olla oikeassa, jos sukkasi ovat juuri syttyneet palamaan. Tai sitten päätät asiaa, joka on jo päätetty tai ei ole päätettävissä, esimerkiksi pysyä terveenä seuraavat 10 vuotta.

 

Viisas mies tuo Putin. Järjestää sotilaallista rähinää Valko-Venäjälle ja Ukrainaan ja ehkä sitten Suomeen, kun on kiire kiinnittää ihmisten huomio maailman nopeimmasta ympäristötuhosta, jonka yksi osa on koronakuolleisuus. Ei se mitään. Tarvitsivathan Roosevelt ja Churchillkin maailmansodan pysyäkseen vallassa. Samasta syystä Stalin tarvitsi Talvisodan.

Huonommuus

 

Odottamaton onnistuminen on vähän kuin Vihreä kuula. Mielihyvä on aika lyhytaikainen. Sen saavuttaakseen ei kannata yrittää kääntää elämänsä suuntaa. Näin on, vaikka ei uskoisi tärkkelyssiirapista: hyviä ne ovat mokomat.

 

Isoa mielihyvää kokee käsitettyään olleensa jossain merkittävässä asiassa väärässä tai suorastaan epähuomiossa marssineensa virheellisen väristen lippujen alla. Kuten nyt, asiaa kovastikin pohdittuani, olen muuttanut mieltäni ja ryhtynyt kannattamaan pakollisia rokotuksia ja siis tinkinyt itsemääräämisoikeuden aatteesta.

 

Jossain arkistolaatikossani on leike, pilapiirros. Laiha mies nököttää lääkärin tutkimuspöydällä kapeat hartiat lysyssä. Psykiatrin näköinen lääkäri sanoo:” Olemme lopultakin saaneet selville alemmuuskompleksinne ja huonommuuden tuntojenne syyn. Te todella olette surkea rääpäle.”

 

Sekä käytännössä että tunteiden tasolla moni ajattelee olevansa luomistyön mestarinäyte, suorastaan Jumalan lempilapsi ja silmäterä. Tähän viittaa voimakkaasti myös kliininen psykologia, joka pyrkii etenkin ovelilla kysymyssarjoilla porautumaan kognition kolkolle alueelle.

 

Hokema on tosi. Oli kysymys autolla ajamisesta tai lasten kasvatuksesta, selvästi yli puolet vastaajista arvioi olevansa keskitasoa parempia. Matematiikka siis tulee vastaan. Keskiarvoa ei olisi olemassa.

 

Mainonta on myötäsyntyinen asia. En ole kuullut ravintolasta, joka ilmoittelisi tarjoilevansa keskimääräistä pahempaa (huonommin valmistettua) ruokaa.

 

Selvästi epämääräiset arviointiperusteet ovat suosittuja. Ketä kiinnostaisivat jonkin koululuokan tai varusmiesjoukon Cooperin testin tulokset, paitsi joku yksinäinen tähti tai poikkeuksellisesti pärjännyt tuttavan lapsi. Tuloshan on matka, jonka jaksaa juosta 12 minuutissa. 

 

Kerran piilotin laatimani lyhyen kirjoituksen ”Korkein oikeus: Kymmenen huonointa tuomaria 1945-1990”. Vaikka tulos olisi voinut olla mielenkiintoinen, kysymyksessä olisi ollut härski pila. Ei tuollainen asia ole arvioitavissa uskottavasti, vaikka…

 

Katsoin entuudesta oudolta kanavalta TV-ohjelman aiheesta, josta en näillä näkymin viitsi enää kirjoitella (P. Haavikosta). Martti Anhava heitti sitaatin, jota en ollut ennen kuullut. ”Joku valitti, ettei miksei hänkin voisi olla maanis-depressiivinen, eikä mikään tällainen tavallinen keskitien kulkija.” Vitsi viittasin tietenkin uskomukseen, että suuri taiteilija, kukaties suuresaavutuksiin yltävä on aina enemmän kuin hiukan hullu ja lähes poikkeuksetta ongelma ympäristölleen.

 

En tuota tiedä. Mutta jopa niinkin erikoisessa huippu-urheilussa kuin sotasankaruudessa näkyy tuollaista. Isäni luonnehti eräästä lentäjä-ässää: ”Maassa sietämätön, taivaalla korvaamaton.”

 

Eräässä poikkeuksellisen hyvässä muistelmakirjassa mainittiin Mannerheimristin ritari XX, joka toisen puolen ajastaan nyyhkytti korsun hämärässä, että kun hän on niin huono ihminen, ja yksinäinen, ja kotiinkin on ikävä, ja äitiä. Toisen puolen hänellä oli se henki, että joka toinen vastaantulija tapetaan vaikka kahtia repimällä ja panssarivaunut poltetaan, kuten myös tapahtui. Viimeinen näköhavainto hänestä oli Siiranmäestä, jossa hän oi hyökännyt yksin kokonaista komppaniaa vastaan, arvattavin seurauksin.

Etuoikeus

 

 

Patentteja ajatellen kylmä ja kyyninen valtapolitiikka on aina lähellä. Koska tekijänoikeus ja tavaramerkkioikeus eivät nekään perustu mihinkään, aloista käytetään yhteisnimitystä, joka on harvinaisen rehellinen, immateriaalioikeus, englanniksi tosin ”intellectual right”. Jos myönnämme, että ainakin kiinteistöoikeus oli myös tarpeen sanelema ja sen lisäksi kruunulla koristautuneiden rosvopäälliköiden kannalta hyödyllinen, nämä uutuudet ovat todella aineetonta oikeutta eli oikeudetonta oikeutta.

 

Varhaisilla kirjoittajilla  oli hiki valehdellessa, ettei kysymys ole ideoiden suojaamisesta koska ”ideaa ei voi suojata”. Meidän alan juristien uskontunnustukseen kuuluu ihmeellisyyksiä tyyppiä ”ei idea, vaan se sisäinen muoto, joka idean ulkoiselle muodolle on annettu”.

 

Musiikissa oltiin suorasukaisia. Varhaisimpia ”tekijänoikeuksilla” suuresti rikastuneita olivat eräät säveltäjät, parhaana parhaista G. Rossini, jolla oli uskomaton kyky luoda tarttuvia sävelmiä. Käytännön keino oli nuottitantiemi. Kuten jo J.S: Bachin perhe oppi karvaasti, vähänkin isomman teoksen esityksen vaatimat kymmenet kymmensivuiset plarit olivat tosi hitaita ja vaikeita piirtää, ja tietenkin kullekin soittajaryhmälle tarvittiin omansa. Vanhan nyrkkisäännön mukaan tottunutkin henkilö käytti kevyesti yhden pitkän työpäivän yhtä nuottilehteä (orksteripartituuri) puhtaaksi piirtäessään. Minulle kerrotun mukaan Suomessa oli lopulta, siis 1970-luvulla enää yksi vanha ammattimies, joka osasi piirtää todella siistiä jälkeä, ja vasta sitten Musiikki-Fazerille hankittiin Saksasta kallis nuotti-latomakone. (Nyt hyvin suosittu tietokoneohjelma Sibelius on laajassa käytössä ja tekee vaikka mitä, myps erittäin painokelpoista tulosta.)

 

Ja hovi, kaupunki tai yhdistys, joka halusi esittää vaikka Rossinin ”Sevillan parturin”, vuokrasi kiltisti koko nuottinivaskan, joka tuotiin postivaunuilla kaupunkiin ja oli palautettava käytön jälkeen. Ja hinta oli kipakka. Juuri tämän takia nuottikirjoja – arvoesineitä – löytyy jatkuvasti kartanoiden kellareista.

 

Joitakin teknisiä salaisuuksia eli siis patentoitavia keksintöjä ei ole vieläkään selvitetty. Ainakaan minulle ei ole kerrottu, miksi jotkut 1700-luvun alun cremonalaiset viulut ja sellot soivat paremmin kuin nykyisten mestareiden parhaat tuotteet. Suositan muuten YouTuben vertailuja (haku esimerkiksi Stradivarius tai Guarneri). Käyttäkää korvianne. 

 

Sitä vastoin tietääkseni juomien ja kastikkeiden salaiset aineet tunnetaan alalla yleisesti. Coca-Colassa nimi maistuu enemmän kuin juoma. Sokkotesti paljastaa. Vaikka sanovathan ammattilaiset sokkotestissä joskus jaloviinaa harvinaisen hintavaksi Hennesyksi.

 

Itse pidän totena että ensin aniliinivärien ja sitten muovien parhaan sekoituksen ja valmistustavan löytäminen oli työtä ja tuskaa. Patenttisuojan tarjoama ajallinen etumatka oli ansaittu. 

 

Muttamutta. Ellen erehdy, sekä autoissa että lentokoneissa turvallisuutta todella parantavia keksintöjä on lisensoitu pakolla halukkaille. Luin juuri autolehdestä vertailun, jossa kilpailutettiin markkinoiden huokeimpia autoja. Kaikki olivat hyviä (Dacia, Kia, Suzuki). Ja ongelma on eilen rokotteiden yhteydessä esittämäni – monet muutokset alkavat olla pakollisia. Anteeksi maalaisuuteni – mutta eikä poliisi ottaisi kilvet pois autosta, jonka rumpujarrut toimisivat vain vaijerilla ja ilman lukittumisen ja sutimisen estoa?

 

Tulee mieleen tekijänoikeudesta ennen luennolla saomani: ei kirjoja kirjoiteta elämästä, vaan toisista kirjoista. Ja siihen viittaus Shakespeareen, joka oli maailman paras löytämään ”alkuperäisiä” ideoita toisten tuotannosta ja muuttamaan ne omikseen kuin mikäkin taikuri.

 

Lääkepatentit pois

 

 

Satunaisille lukijoille: tämä on varsinainen ammattialani, patenttioikeus. Viimeksi julkaisin englanniksi (Kluwer) varsin laajan tutkielman analogiamenetelmäpatenttien tulkinnasta (Doctrine of equivalents and the interpretation of the extent of protection conferred by a patent, Kluwer, 2015), yhdessä kahden muun tekijän kanssa.

Ongelma koski juuri lääkeaineissa patentin kiertämistä kemiallisesti suojatun kaltaisella mutta siitä poikkeavalla tavalla.

Nyt juuri lääketehtaat väittävät, ettei niiden patentoimiin rokotteisiin voi millään muotoa koskea. Toiset väittävät, että jos köyhien maiden väestöstä suuri osa jää rokottamatta, rikkaidenkin suoja jää käytännössä vajaaksi.

Harva on kyllin röyhkeä huomauttaakseen, että Covid-pandemia on ollut muutamille lääketehtaille tulevaisuutta turvaava jättivoitto. 

Lähes aina tällaisten keksintöjen tuotto jää yhtiöille, ei niiden toimesta ahkeroineille tutkijoille. Asialla on oikeudellinen nimi, työsuhdekeksintö.

Patenttien täyden hinnan eli lisenssimaksun puolustajien mielen pohjalla on ajatus omistusoikeudesta, vaikka se on eri asia. Patenttioikeus on eri asia. Se on määräaikainen, korkeintaan 20 vuotta. Omistusoikeus ei ole määräaikainen. Tuomioistuin voi kumota patentin, jos sen myöntämisen jälkeen käy ilmi, ettei keksintö ollutkaan uusi ja keksinnöllinen, kuten laki vaatisi. Omistusoikeus voidaan ”kumota” oikeastaan vain osoittamalla, että niin sanottu oikea omistaja on joku toinen; tapauksia esiintyy muun muassa konkurssin ja ulosoton yhteydessä. Takaisinsaantia koskevat säännökset merkitsevät sitä, että myös lailliset kaupat, jotka on tehty juuri ennen konkurssia, peräytyvät. Hankittu omaisuus palautuu siis konkurssipesään ja ostaja saa tyytyä pesästä kenties tulevaan jako-osaan.

Sata vuotta on ollut lainsäädäntöä, jonka turvin valtio voi ottaa korvausta vastaan itselleen maanpuolustuksen kannalta tärkeän keksinnön. Aseteknikko Aimo Lahti oli onnekas. Armeija ilmoitti 20-luvun lopussa, ettei Lahden keksimä Suomii-konepistooli vaikuta kiinnostavalta. Niinpä keksijä sitten perusti muutaman tuttavansa kanssa tehtaan Tikkakoskelle.

Myös kiinteää omaisuutta, esimerkiksi perinnöksi saatu maatila, voidaan lunastaa valtiolle korvausta vastaan, jos alue tarvitaan vaikkapa rautatien rakentamiseen. Menettely, jota sanottiin ennen pakkolunastamiseksi, on erittäin tavallinen. Suomen yhteiskuntarauha perustuu osittain siihen, että 1920-luvun alussa maanvuokraajille ja vuodesta 1945 evakoille ja monille rintamamiehille annettiin. Valtion, kuntien ja kirkon maat olivat ensimmäisinä, mutta kuten kaikki tietävät, yksityisiltä vietiin paljon maita myös. Korvaussummasta riideltiin viime kädessä korkeimmassa oikeudessa.

Eräiden rokotteiden patenttien ottaminen väkisin valtioille ei olisi mikään sosialistinen vallankumous, vaan kauan sitten vakiintunut menettelytapa. Laki ei tunnusta muita absoluutteja kuin osan ihmisoikeuksista. Omaisuuden suoja on ihmisoikeus, mutta paljon vahvempi on oikeus elämään, joka on siis oikeudellinen este kuolemanrangaistuksen käyttämiseen – ja myös pakolaisten jättämiseen hukkumaan. Ihmisoikeuden kannalta on samantekevää, onko hukkumassa oleva ihminen pakolainen vai toisten niskoille pyrkivä röyhkeä onnenonkija

Suomessa muuten hätätilan vallitessa poliisi voisi viedä lääkevalmisteet tehtaan tai lääketukun varastosta ja valtio voisi jäädä odottamaan korvausvaatimuksia.  Olisin valmis käymään neuvotteluja valtio puolesta kiistäen vaatimukset saamatta jääneestä voitosta ja myöntäen sen osan, joka olisi välitöntä vahinkoa eli aineet, palkat ja tavanomainen valmistajan osuus, esimerkiksi 25 % lisää.

Yksi perustelu olisi markkinoiden toimimattomuus tällaisessa tilanteessa. Kysyntä ja tarjonta eivät ohjaa hintoja, koska kysyntä on valtavaa ja tarjonta parin valmistajan käsissä eli oligopoli. Vihjaisin myös määräävän markkina-aseman käyttämisestä eli kilpailuoikeudesta, unohtamatta kartellikieltoa.

 

 

Hiilarijalanjäljet

 

 

Kiitos. Hyvistä kommenteista yksi: vetivätkö ”intiaanit” liian yksipuolisesti hiilareita eli hiilihydraatteja.

 

Tarinani piipuista ja alkuperäiskansoista oli tarkoitettu jatkumaan.

 

Monet näistä maavalleja rakentaneista porukoista luopuivat maanviljelystä ja niin sanotuista järjestyneistä yhteisöistä. 

 

Siellä juoksi jesuiittoja, jotka olivat jumalan kiitos usein varsin hyvin koulutettuja ja myös kovia kirjoittamaan. Siksi meillä on jo 1600-luvulta lähetyssaarnaajien laatimia mainostekstejä, joiden tiedoissa ja väitteissä on pohtimista. Ja saatiin sieltä 1700-luvulla Eurooppaankin pari mallikappaletta, etenkin ns. irokeeseista ja algonkineista.

 

Maanviljelyssä on hyvä erottaa toisistaan puutarhan pitäminen ja täysipäiväinen toiminta. Tuo jälkimmäinen tuotti maailmaan ainakin työn, joka on kyseenalainen siunaus. Puutarha oli vähän niin kuin tämä venäläinen tapa, että on pieni tilkku, josta saa muutaman kaalin ja pari kurkkua. Selviä merkkejä jopa vehnän ja rukiin siirtelystä paikasta toiseen ja siis luultavasti hyvän näköisten korsien siirtelystä on saatu varsin pia viime jääkauden päättymisen jälkeen.

 

Voitte kysyä vaikka vaimoltani. Mielestäni jouluna pitää olla sikaa ja Jalostajan herneitä. Viime vuosina kinkkua on ostettu kaupasta valmiina kaikkiaan tuollainen kymmenen siivua. Muistan kuitenkin hirveän vuoden 1994, jolloin jopa suolasin oikean kinkun kylpyammeessa ja paistoin sen. Kiitos vielä kerran rouvashenkilölle, joka antoi puhelimitse neuvoja ja niille jotka söivät sitä.

 

Siis 12 000 vuotta sitten tärkeitä valkuaisen lähteitä olivat liha ja etenkin erilaiset pavut. Lihaa sai metsästä, jos oli saadakseen, mutta sika oli kova juttu. Luonteensa ja ruokavalionsa vuoksi se on kova pärjäämään eikä alkuunkaan niin vaivalloinen kuin esimerkiksi alkuhärkä, joka kuoli sukupuuttoon Euroopassa 1600-luvulla mutta lienee ollut temppeli- ja luolamaalauksista päätellen aikamoinen tekijä.

 

Inkkarikulttuureissa olen viehättynyt kovin heimoista, jotka vaihtoivat kaksi tai kolme kertaa vuodessa asuinpaikkaa, elinkeinoa ja jopa äidinkieltä. Kun näitä piipunpolttopaikkoja oli ja ne siis vertautuvat meidän eduskuntiimme ja valtuustoihimme, niillä käytiin tuhatkin vuotta. Mutta näillä porukoilla, jotka soturiheimot hyvin usein sotkivat jalkoihinsa, ei ollut ajatusta mistään omistusoikeudesta, ja kun papit yrittivät selittää heille, että joku omistaa maan eli esimerkiksi pellon, he eivät tahtoneet ymmärtää ja sitten lopulta selittivät, etteihän kukaan omista vettä eikä ilmaakaan, eikä esi-isiä.

 

Monilla heimoilla oli tapana liioitella törkeästi lahjoittaessaan tavaroita, kuten juuri piippuja. Kuuluisa, valkolaisten varhain huomaama perinne oli Oregonin rannikolla asuvien sotaisten heimojen ”potlatch”, jossa mahtimiehet hävittivät kilvan tavaroitaan, lopuksi polttamalla huopansa ja telttansa ja mokkasiinit jalastaan. – Samaa käytäntöä on esiintynyt Ylistarossa. Tiedän tehtailijan, joka poltti Evijärven saaressa kesämökkinsä kokkona, kun joku vieraista oli epäillyt hänen kykyään kantaa kustannuksia.

 

Islantilaiset olivat eräänlaisia intiaaneja, ja heidän saagojaan on jäljellä, ja samoin anglosaksien ja irkkujen varhaisen keskiaja rupatuksia. Islantilaiset keskustelivat ja käräjöivät loputtomasti, usein Norjasta tuoduista lampaistaan. Koska teksti on kirjallisuutena lähes ylittämätöntä ja sitä saa suomeksi, suosittele taas kerran. Paras on Poltetun Njallin saaga, mutta aika poika oli myös Egil, Kalju-Grimrinpoika, joka saattoi olla sama mies kuin runoantologiat aina aloittava Egil Skallagrimsson (Pojansurma eli Sonatorrek). – Kuvassa (lähde © Wikipedia) Lapinvuokko eli Dryas muistutuksena ympäristön mahdista. Jääkauden jälkeen äkillinen kylmä nuorempi Dryas-kausi saattoi olla se tekijä, joka muutti kaikki elämisen ehdot ja aiheutti muun ohella maanviljelyn.

 

 

Oivallus

Käsitin viimein yhteyden. Volter Kilven suurromaanin ”Alastalon salissa” piipun valinta kokouksen alkaessa muistetaan. Härkänemi seisoo valikoimassa piippua itselleen. Tuohon aikaan, 1800-luvun lopulla, mahtavasti koristeltu ja silattu letkuvartinen piippu kertoi talossa kävijälle kaiken tarpeellisen isäntäväestä, heidän varallisuudestaan ja siitä käsityksestä, joka heillä oli itsestään.

Ja puheena on parkkilaivan rakentaminen. Siltikin pienessä pitäjässä hanke oli tavaton, mutta onnistumaan tuomittu. Turun ja Porin väliltä purjehdittiin rahtia Englantiin, Biskajan lahdelle ja tiettävästi jopa Australiaan. Sitten tulivat metallirunkoiset laivat ja pian koneet, ja tämä aikakausi oli ohi.

Sattuneesta syystä tuo piippu on mietityttänyt minua pitkään. Piippu on yhhtä henkilöjohtainen kuin hammasharja. Sen lainaaminen tai tarjoaminen vieraalle tuntuu ajatuksena yhtä kummalliselta kuin ”saat käyttää minun hammasharjaani”.

Parhaat omista piipuistani ovat kalliita. Sellaisesta saa pulittaa satasen, jostain Dunhillista kaksikin. Tapa on katoamassa ja tiettävästi valmistusaine eli katajan juurinystyrä briar on kohta katoamassa.

Hopewellin ryhmä oli varsin erikoislaatuinen ilmiö nykyisen USA:n alueella lähes tuhat vuotta; se hajosi omia aikojaan ennen espanjalaisten tuloa. Jäljellä olevat vallirakenteet uhmaavat ymmärrystä. Käytännössä mudasta ja liejusta on rakennettu samankeskisiä valleja, jotka voivat olla  yli 10 metriä korkeita. Rakentamisen todellinen neronleimaus on murske ja soran tapainen, jota on kerroksina mudan seassa, ja tulos on siis kestänyt vuosisatoja.

Esikolombiaanisten asioiden tunteminen ei kuulu Euroopassa kenenkään yleissvistykseen ja Amerikassakin harvojen. Joitakin amerikkalaisia saattaa ujostuttaa kaikkien aikojen perinpohjaisin kansanmurha, joka oli osittain tahallinen. Suuri tappaja oli tietenkin tauti.

Tuo kulttuuripiirre poikkeaa jyrkästi Meksikon - Andien imperiumeista, joista me tiedämme vain loppuvaiheen hirmuvallan. Tämä oli käsittämättömän tasa-arvoista joukkoa, jonka suurilla miehillä ja naispäälliköillä ei ollut armeijaa eikä siis muuta valtaa kuin taito taivutella toisia.

Merkittävät kauppa- ja metsästysneuvottelut käytiin tupakoiden. Piippu, jollaisia on museot väärällään, saattoi olla pökerryttävä käsityötaidon näyte.

Tupakka on paikalllinen kasvi. Luultavasti sen seassa poltettiin hamppua ja kenties kaikenlaista sienistä saatua. Tarinat poppamiesten äkillisestä transsista ja merkillisistä unennäöistä tuovat väistämättä mieleen psykedeliset aineet.

Puheena oli monesti asioita, jotka olivat suurempia kuin parkkilaivan rakentaminen - kaupungin perustaminen tai entisen hylkääminen, joskus uuden heimon luominen, koska ”sukulaisuus” ei useinkaan ollut verisukulaisuutta.

En mitenkään kuvittele, että Volter Kilvellä olisi ollut aavistustakaann näistä asioista, niin kirjastonhoitaja kuin olikin. Silti tunnen oivaltaneeni yhteyden ja ajattelen testamentata parhaat piippuni Sauli Niinistön seuraajalle…

En

 

 

Muutin mieltäni. Mediaan ilmestyi erään televisio-ohjelman jälkeen ”n-sana”. Mielestäni perustelu oli pätevä. Esimerkiksi kerrottaessa menneiden aikojen kielenkäytöstä on syytäkin esittää jotain malliksi. 

 

Kiihkeiden ihmisten mielestä venäläisiä sai aikoinaan sanoa vain ”ryssiksi”. Se tarkoitti, että venäläisten yhteydessä oli aina korostettava heidän väitettyä epämiellyttävyyttään. Minun korvaani tuo sana on nyt joka tapauksessa vanhentunut.

 

Yllättäen minulla onkin tuohon asiaan jotain lisäämistä. Lukemani mukaan ohjelmassa viitattiin hyvin tunnettuun asiaan. Minun vanhempieni sukupolvi käytti Suomessa enemmittä ajatuksitta sellaisia sanoja kuin ”hurri”, ”lappalainen”, ”mustalainen”. Itse hätkähdin ja suoraan sanoen kauhistuin, kun 20-luvulla syntynyt lakimies sanoi parista kollegastamme, että he ovat ”jutkuja”. Myöhemmin hän kuvaili naureskellen, miten ”jutkuja” kiusattiin Helsingin Normaalilyseossa.

 

Haukkumasana on taikuutta ja siten hyvin lähellä taidetta. Samalla tavalla kuin voodoon mukaan henkilölle voidaan aiheuttaa jotain pahaa valmistamalla häntä kuvaava nukke ja pistelemällä sitä neuloilla, pahaa aiheutetaan myös nimittelemällä. Se ei ole vaikeaa. En haluaisi olla esimerkiksi ”Paskahousu” ja muistaakseni olen joskus sanonut jollekin ihmiselle, että sanoisi Jukka eikä Jukkis. Asiaan ei vaikuta, että sukutarinan mukaan minut kastettiin etunimillä Martti Juhani, koska karjalaiset sukulaiset pitivät ”Jukkaa” hevosen nimenä, joka ei sovi lapselle. Kun Jukkaa kuitenkin heti alettiin käyttää poikkeuksitta, olin etunimiansassa. Martti oli äidinisäni. Asia alkoi mennä mahdottomaksi, joten muutatutin etunimeni virallisesti. Monella virkamiehellä oli samanlainen ongelma. He päätyivät allekirjoittamaan asiakirjat esimerkiksi ”Veikko M.”, kun ongelma oli tuo M., Matti yksinomaisena puhuttelunimenä. 

 

Kansallisia haukkumanimiä on paljon. Moniko muistaa sanan ”dago”, jota kuuli myös lännenilmeissä. Kohde oli meksikolainen tai sellaiseksi luultu, esimerkiksi italialainen. Ranskalaiselle ”boche” on saksalaisen haukkumanimi. Nimitys ”keltainen vaara” yhdistetään Saksan keisari Vilhelm II:een, ja se kuuluu aiheuttaneen erittäin kielteisen vaikutuksen Japanissa ja Kiinassa. Mikä määrä Afrikassa on tällaisia sanoja, sitä en tiedä. Ympäri maapallon kansan itsestään käyttämä nimitys tarkoittaa ”todelliset ihmiset”.

 

Televisio-ohjelmaan liittyy näkökohta. Kohteen omia tunteita on kunnioitettava. Niitä ei pidä järkeillä rikki julkisesti. Se esimerkiksi ei oikein kuulu sivullisille, käytetäänkö perheessä kutsumasanana etunimiä tai lempinimiä vai sanoja ”isä” ja ”äiti”. Nuo viimeksi mainitut arvioitiin opiskelijapiireissä radikalismin aikaan jotenkin taantumuksellisiksi. Summerhill-huuman huippuvaiheessa olen itse ollut paikalla, kun isä hymyili ylpeänä alle kouluikäisen poikansa vastausta ”haista sinä Kalle pitkä paska”. Puhun totta. Asianomaiset pitivät asetelmaa edistyksellisyyden osoituksena.

 

Panin merkille puhuttelutavan paluun menneisyyteen. ”Lauri-setä”, sanoo pikkutyttö. Kuulostaa hyvältä, vaikka itse en ole käyttänyt tuota puhuttelutapaa. Ja muistattehan, että Fedja-setä oli omilleen asettuneen pikkupojan nimitys E. Uspenskin lastenkirjassa. Jostain syystä isäni oli vaari mutta itse ole isoisä. Tarjolla olisi ollut myös ukki, paappa ja taata. Äidinisäni oli selvästi Nurmen taata, oman murrealueensa mukaisesti. Lapissa asunut tätini oli valintansa vuoksi ”ämmi”.-  Runollisuudesta: Anja Vammelvuo sanoi isokokoiselle miehelleen Jarno Pennaselle joskus: lintu pieni.

 

Ja tästä kierrytään takaisin ylivoimaisiin kysymyksiin sanoista ”tyttö” ja akka ja muija jne.

 

 

Oikea kertomus

 

Kommentoija ymmärsi jo kysyä, mihin unohtui kolonialismi eli etäisten maiden riistäminen putipuhtaiksi.

 

Se ei riitä. Meneillään on ”sisäinen siirtomaaherruus” eli itse-kolonialismi.

 

Sotien jälkeen sosiologia tuotti todella uutta tietoa ja erilaisia metodeja. Omat kotijumalani, jotka tunnustin väitöskirjassani 1991, olivat saksalaiset Gadamer ja Habermas ja ranskalainen Ricoeur sekä italialainen E. Betti. Yllyttäjänä toimi toisena vastaväittäjänäkin ollut Aulis Aarnio.

 

Samanlaisen kirjan kuin omani julkaisi Ranskassa B. Latour muutama vuosi sitten – korkean tuomioistuimen antropologian (Conseil d’Etat). Lähestyimme kohdettamme samalla tavalla dialogin ja ymmärtävän eläytymisen keinoin kuin sadan vuoden takaiset tutkijat erilaisia ihmissyöjiä tai muita läpeensä omituisia joukkioita.

 

Tämä on kevyttä kamaa. Saksalainen Ulrich Beck, joka ehti äskettäin jo kuollakin, kirjoitti ”riskiyhteiskunnasta” jo 1986. Kun teollisuusyhteiskunta tuotti rikkauksia (harvoille), nykyinen yhteiskuntamme tuottaa vaaroja.

 

Jotkut vaarat koskevat ympäristöä, jotkut yhteisöjä, jotkut yksityisiä. Sekä rikkaita että köyhiä uhkasi silloin Tshernobylin ydinvoimalan onnettomuus. Nyt uhkana on elonkehä (biosfääri) ja poliittisten rakenteiden nopea tuhoutuminen.

 

Nyt olisi aika sanoa, että covidin seuraajavirus, joka ehkä tappaa puolet maapallo väestöstä, ei liioin tartu lompakon kautta. Itse covid on esimerkki. Teollisuusmaat eivät kestä yhtäkkistä kaiken työvoiman laskua. On laskeskeltu, kuinka monta miljoonaa työpäivää päivässä esimerkiksi rikkaat 20 maata menettävät. Vastaus näyttää olevan, että enemmän kuin mihin olisi varaa.

 

Ryhmien uhkia ovat esimerkiksi työttömyys ja inflaatio tai arjen sanalla köyhtyminen. Yksilön riski on ahdistus, esimerkiksi ilmastosta. Parissa vuosikymmenessä on unohdettu, että ahdistus on aina parantumisen vaihe. Onnellisuuden tavoittelu johtaa onnettomuuksiin. Jos sen siis ottaa päätoimekseen.

 

Maailmassa on ennenkin tapahtunut ihmeitä. ”Kaiken sarastuksen” kirjoittajat kertaavat järjestelmällisesti, miten enimmillään 6 000 espanjalaista onnistui tuhoamaan tuhat vuotta kukoistaneita kulttuureja. Teotihuacan oli edistyneempi kuin mikään Euroopan kaupunki ja Tenochtictlán luultavasti Kiinan Lo Yangia lukuun ottamatta maailman suurin kaupunki. Cortez ja hänen poikansa toteuttivat ympäristöriskin (tarttuvat taudit) ja yksilöriskin saastuttamalla toisten mielikuvituksen. Eräät kyllä ymmärsivät, mistä oli kysymys, mutta heitä ei uskottu.

 

Ja kaukana Andeilla inkojen valtakunnassa oli pian käynnissä samanlainen operaatio.

 

Vanhin jokseenkin yhtäjaksoisesti menestynyt kulttuuri muuten lienee Japani. oin 12 000 vuotta eli viimeisimmän jääkauden lopusta. 

 

Alussa mainitut Gadamer ja Habermas muuten ymmärsivät, että myytit ovat yhteiskunnan puhetta. Ne ovat totta, ainakin samassa mielessä kuin tiede ja erinäiset uskonnot.