Viides kolmatta

Vein äidilleni muun muassa tämän kuvan, koska hän täytti nyt 97 vuotta. Ja oli myös Lailan nimipäivä. Ja kihlapäivä vuodelta 1943.

Tuo kuva on otettu Kauhavalla noin 1958. Kirjoittaja on ensimmäinen vasemmalta. Ensimmäinen oikealta on nukke.

Palvelutalossa luetaan sanomalehteä ääneen halukkaille. Äiti on kuin valtion virkamies ennen töistä tullessaan, lehdet luettu ja valmiiksi levännyt. 

Kuinka monta tuon ikäistä tai vanhempaa vuositilaajaa Hesarilla mahtaa olla? Siis sellaista, jotka lukevat päivittäin lehden läpi, urheilu-uutiset kuitenkin vain silmäillen.

Vaihdoimme siis pari sanaa Erdöganin ja Putinin uusimmista tempauksista, käsittelimme korona-virusta ja haukuin vielä erään Suomen Kuvalehden taannoisen kirjoituksen. Äitikin piti etenkin jutun talouspoliittista analyysia pintapuolisena. 

Lehtien ja uutuuskirjojen selvittely on äidilläni jäänyt tavaksi, koska hän oli ennen kirjakauppias. Molemmat tiedämme, että lehden lukeminen aloitetaan takasivulta. Kuvalehdestä luetaan ensin Helmi ja Heikki ja sitten Jyviä ja akanoita. Muistan kunnanlääkäreitä, kihlakunnantuomareita ja korkeimman oikeuden jäseniä, jotka käänsivät kiireesti Jopi Jalkapuolen tai Kippari-Kallen näkymättömiin jos esimerkiksi Tasavallan Presidentti oli astumassa virkahuoneeseen. Toisaalta eräs menestyvä liikemies (joka taisi olla Yliluoman Ville) oli tarkkana siitä, ettei hänellä ollut työpöydällään muita papereita kuin Aku Ankan uusin numero.

Ajattelin lähtiessäni palvelutalosta kotiin lohikeiton ääreen, että en minä tätä blogia enää kauhean kauan jatka, korkeintaan vielä 21 vuotta. Ei se olisi kuin 5 000 kirjoitusta lisää.

Pierre Bayle on kirjoittajana ihanteeni. Hänen filosofisen sanakirjansa käsillä oleva yhdeksäs painos on 1700-luvulta, mutta ensin se oli ilmestynyt Rotterdamin kaupungissa 1697.

Siitä pitäen Bayle on ollut kaikkien blogistien kantaisä, minkä muiden ohella Voltaire huomasi kärkkäästi ja harras lukija Fredrik Suuri vahvisti todeksi. Hän kehitti tavan siirtyä näennäisen oikullisesti aiheesta toiseen ja sijoittaa todella painokkaat havainnot jokseenkin pitkiin alaviitteisiin.

Kirjoitettuani aivan liian paljon murskaavan johdonmukaisia ja jyrkän loogisesti seikasta seuraavaan eteneviä kirjoituksia, kuten loputtomia oikeudenkäyntikirjelmiä ja kilometrin pituisista virkkeistä koostettuja resiittipäätöksiä kehitin Hesarin kolumnistina – kymmenen vuotta, joka maanantai – ajatuksen kirjoittaa lukijalle, joka on kiskomassa ulsteria niskaansa ja kuuntelee toisella korvalla perheenjäsenten toivotuksia ”moi-do”.

Kaikilla järkevillä ihmisillä on näet kaapit täynnä lehtiä ja eripainoksia, jotka on pantu talteen ilmeisen painokkuutensa vuoksi odottamaan lukemiseen sopivaa hetkeä. Sitä hetkeä ei koskaan tule. Mitä parempi paperi, sitä varmemmin se päätyy koskemattomassa tilassa paperinkeräykseen. Sen sijaan kirjoitus, joka herättää lukijassa epäilyn kirjoittajan mielenterveydestä, tulee luetuksi.

Eli Pierre Bayle, teepä tilaa! Sanakirjan I osa (A – Am) on vain 697 sivua…

Kirjoittaa hyvinkin

Huonot kirjat ovat yleensä parempia kuin hyvät kirjat. Perustelu on ilmeinen. Menestystä ja kukaties kiitostakin saanut kirjoittaja keskittyy omaan lahjakkuuteensa ja on läkähtyä siihen. Lukija jaksaa sellaista vain määrälti.

”Huonoissa kirjoittajissa” on seassa samaa väkeä, joita ennen maailmassa ihasteltiin kertomisen mestareina.

Olette ehkä tavanneetkin?

Mestari löytää oikeat sanat oikeisiin paikkoihin – mutta se ei riitä. Hän osaa myös mutkitella eli vaihtaa kerronnan suuntaa ja muutella etenemisen vauhtia. Kuuntelija huomaa kohta olevansa tukehtumaisillaan, kun on jännittänyt hengittämättä odottaessaan, mitä seuraavaksi mahtaa tulla.

Katselin usein katselijoita elokuvateatterissa. Se oli joskus kiinnostavampaa kuin kankaalla pyörivä filmi. Paikka oli suvun elokuvateatteri, jossa minulla oli lupa ja kyky tulla ja mennä. Muutkin kuin lapset panivat välillä silmänsä kiinni, kun tuli jotain jännittävää. Jotkut ihmiset aivan todella peittävät silmänsä käsillään ja kurkistavat sormien raosta. Jos elokuvassa kovasti pussaillaan tai toimitaan muutoin häpeällisesti, jotkut nuoret miespuoliset katsojat tuijottavat synkkänä lattiaa, pimeää lattiaa penkkien välissä.

Lukemisen vaikeus näkyy siitä, että esimerkiksi junassa lukevat jähmettävät kasvonsa. Ilmeestä ei käy päättäminen, onko kirja lystikäs vai hyvin surullinen.

Mutta vaikka on näin eli että kertomisen lahja on harvinainen aarre, jota useimmilla ei todellisuudessa ole, silti kannattaa yrittää kirjoittaa hyvin.

Tuomas Anhavan pienempi kirjoituksia sisältävä kirja, hänen kuoltuaan taiten toimitettu kuten kansallisen tason huipputeos esseevalikoima ”Todenkaltaisuudesta” (2002).

Siinä (”Ja maisteri pisti sen”) nyt oli muutama kirjoitus asioista, joissa olen ollut mukana ja ilmiöistä, jotka ymmärrän hyvin. Viimeksi mainittu tarkoittaa tässä yhteydessä tekijänoikeutta suhteessa kirjastokorvauksiin.

Koska kirjoittaja oli niin tavattoman hyvä, hänen asioille antamansa sanallinen hahmo miellytti minua suuresti avaamalla sellaisiakin näkökulmia, joiden olemassaoloa en ollut aavistanut.

Myös aina kiinnostavat ihmissuhderiidat saivat yllättävää valistusta. Se jäi tietymättömäksi, mistä Anhava tiesi, ettei hän ollut kansanjohtaja. Toki hänen kautensa Parnasson päätoimittajana oli juhlavan hieno ja tuotti harvinaisen etevää tulosta, mutta kodikkaampaa se oli, kun lehti lysähti luonnolliseksi viimeistään Jarkko Lainaan pitkän kauden aikana.

Ja erikseen jäin miettimään, että ei tahtonut Tuomas ei kirjankustantajaksi. Toki hän oli nähnyt ympärillään varoittavia esimerkkejä vaikka kuinka. Mutta toivon mukaan taloudellisista oloistaan huolehtineena takapiruna hän oli omaa luokkaansa.

Yhäkin, joskus, velttlouden henki yrittää ottaa vallan, ja silloin kuulen Tuomaan äänen kysyvän ja lyijykynän viittaavan kirjoituksenei riviä:” Mitähän mitähän herra varatuomari on tällä tarkoittanut, jos mitään? Ja jos taas jokin tarkoitus ilmenee, miksi sitä ei siinä tapauksessa snota=

Tartunta

Edellisen kirjoitukseni kärki ei pistänyt tarpeeksi. Toistan sen.

On täysin mahdollista, että epidemian uhri on talous. Tartuntatauti ja talous kilpailevat samoilla mielikuvien markkinoilla.

Puheeksi ottamani James C.  Scott oli tutkinut historiallisia elinkeinoja 20 vuotta, kun Harari – hyvin merkittävä kirjailija ja mainio ajatteli – nousi ansaittuun maineeseensa. Scott ei selvittele liikkuvan metsästäjä- ja keräilijäelämän eroa maanviljelyyn poliittisena eikä varsinkaan mytologisena ongelmana.

Kirjoittajista ovat Gibbonnista alkaen aina Leniniin ja Toynbeehen nousseet suureen maineeseen ne, jotka tukeutuvat tosiasioiden sijasta kuviteltuihin käsitteisiin, sellaisiin kuin kulttuuri tai kansalaishyve tai riisto.

Scottin ajatus on, että maatalouden aiheuttama keskittyminen kaupunkeihin on tappavan epäterveellistä. Hän luettelee tarttuvia tauteja, joista neljäkymmentä pahinta on ihmisten kotieläimiltä ja ”pöytävierailta” eli siis rotilta, hiiriltä ja moniruokaisilta linnuilta saamia.

Tämän ajatuksen esitti jo Jared Diamond, ja vastaansanomaton esimerkki oli tietysti Amerikan manner.

Viljelyn ja karjan kannalta keskeiset Lähi-Idän kaupungit ovat eräässä mielessä kaikki samanlaisia. Niitä on tyypillisesti eri ajoilta kymmenen tai kaksikymmentä päällekkäin. 

Arkeologialla on nykyisin menetelmiä selvittää pieniäkin asutuksen vaihteluita. Muutamia vuosikymmeniä sitten sellaisia ei ollut. Neoliittisen vallankumouksen (eli maanviljely + kaupunkikulttuuri) sijaan tarjoutuu termiksi joukkokuolema eli väestön pullonkaula. Syy voi olla epidemia, nälänhätä tai kapina tai kaikki kolme samanaikaisesti. Kaupunki joutuu tärviölle. Asukkaista siihen kykenevät lähtevät livohkaan.

Se ajatus ei ole Scottilta, mutta meitä pontevampien ja rotevampien Neanderthalin ihmisten katoamisen syyksi olen ennenkin ehdottanut kulkutautia. Vaihtoehto voisi olla äkillisen ilmastonmuutoksen provosoima immuunijärjestelmän romahtaminen eli sairaus sekin. Tiedämme eläimistä, ettei joukkotuhoon tarvita paljon, ja meillä on taipumus iiioitella ihmisen aiheuttamaa hävitystä. Joukkoteurastuksella on raja, keinot säiyttää saalis eli kuivaaminen, kyttäminen, suolaamkknen jne.

Rooman valtakuntaa eivät tuhonneet barbaarit (jotka olivat jo Roomassa), vaan Justinianuksen rutto, josta pääkaupunki Konstantinopoli ei oikein selvinnyt koskaan. Toynbeen haikailemat kansalaishyveet ovat luulottelua eli aikalaispropagandan ottamista todesta.

Edes M. Castells ei huomannut informaatioyhteiskunnan rakennetta hahmotellessaan, että tämä rakenne on liian kireä eli siis arka häiriöille. Se voi olla kriittinen ongelma.

Pakkotahtisuus alkoi kaupunkikulttuurista. Se suosi maita, joilla oli väljyyttä eli merta (Englanti) tai preeriaa (Yhdysvallat) tai multamaata (Ukraina). Rutto katosi Lontoosta suuren palon 1666 jälkeen koskaan palaamatta. Ja Englanti nousi uranuurtajaksi rokotuksissa (isorokko), ja siellä käsitettiin kokeilemalla käyttöveden saastumisen ja tautien yhteys.

Olkoon tämä päivän alaviitta. Epidemian (pandemian) dominonappula-vaikutus voi olla suunnaton.

Vastasyy

James C Scottin vastasyy, ”Against the Grain”, on moninkertainen sanaleikki. Vuosi sitten vuoden parhaaksi nimetyn historiateoksen kirjoittaja, vanha Yalen professori, vastustaa viljaa (grain) ja höylää vakiintuneita viisauksia päinvastaiseen suuntaan kuin muut eli vastasyyhyn.

Samalla hän tulee esittäneeksi kysymyksiä, joihin vastaaminen 10 000 vuoden takaisilla tiedoilla tuntuu erittäin ajankohtaiselta.

Ympäristöongelma ei ehkä ole pohjimmaltaan saastumista. Esimerkiksi Lähi-Idässä, Pakistanissa ja Malesiassa mustakaapuiset turbaanimiehet rupesivat siirtomaaherroiksi entisten siirtomaaherrojen tilalle käsittämättä, ettei öljyn varaan voi perustaa mitään kovin pysyvää. Se on sellaiseen liian liukasta. Ennen pitkää ei auta, vaikka kuinka rukoilisi. 

Jotenkin erikoista, että samaan aikaan kun öljyvaltiot ovat todellisten populistien käsissä, Euroopassa populisteiksi sanotaan ajattelemattomia ihmisiä, joilla ei ole muuta omaa kuin vähän räkää poskella?

Scottin ajatus, että maanviljely ja karjanhoito oli huono ajatus verrattuna reippaaseen ryöstelyyn ja vaeltavaan elämäntapaan, ei ole päähänpisto. Tutkimukselle on selittämätöntä, että paikalleen asettuneiden maataloutta harjoitettiin 5 000 vuotta ennen kuin syntyi ensimmäinen rehellisesti orjatyöhön perustuva valtio, siis Uruk III (Sumeri).

Hän päättelee muun muassa, että kaupungille luonteenomaisien muurien rakentamiseen tarvittiin tuhottomasti lihasvoimaa. Muureja ei rakennettu puolustussyistä vaan estämään kaupunkilaisia karkaamasta takaisin paljon parempiin oloihin, kuten aroille ja metsiin.

Kaupunkikulttuurin sisään rakennettu tappaja on epidemia. Tietomme ovat aika huonot, mutta pelkästään historiallisena aikana, viimeksi kuluneiden 2 000 vuoden aikana, Euroopasta jossa kirjoitettiin muistiinpanoja, meni ainakin viiteen kertaan noin kolmannes väestöstä. Päällimmäisenä muistissa on 1300-luvun Musta surma eli paiserutto, mutta kyllä I maailmansodan aiheuttama lintuinfluenssa (Espanjan tauti) sairastutti neljänneksen maapallon väestöstä ja tappoi kukaties 100 miljoonaa, melkein pelkästään työikäistä.

Toinen suuri tappaja on orjakapina. Kielellisesti lahjattomat eivät osaa sanoa, että orjatalous jatkui ja menestyi Saksassa vuoteen 1945, kun taas Venäjällä ja Kiinassa se on edelleen käytössä. Ainakin Iso Britannia ja Yhdysvallat ovat parhaillaan suistumassa orjakapinaan.

Valtio on hyvin heikko rakenne. Kun tarpeeksi ihmisiä kuolee ja puut on hakattu, jäljelle ei jää paljon mitään.

Scottin epäilyn mukaan kaupunki ja luostari on täsmälleen sama keksintö kuin vankileiri.

Myös hän on sitä mieltä, että kun kaukokauppa oli välttämätöntä – puu, tina – keskeistä kauppatavaraa olivat kautta aikain ihmiset eli siis orjat. Sama ajatus on ollut esillä Skandinavian arkeologiassa. Täällä kuljeskeli kaikenlaisia yamnaja-heimolaisia eli luultavasti myöhempiä indoeurooppalaisten kielten puhujia. Ideana oli myydä vastaantulijoita orjiksi. Ihmisfarmarit menestyivät siis ajoittain paremmin kuin karjankasvattajat, maanmöyrijät ja muut. Mutta maapallon valtiaita ovat silti vanhastaan olleet virukset.

Täti parsilla

Pasi Klemettisen ”Hätäkös tässä matalassa kaivossa! Sutkauksia ja sananparsia” on ylittämätöntä äkkilukemista ja oivallinen tuliainen.

Sitä hiukan paheksun, ettei kokoelma ole tarpeeksi ruokoton. Minun mieleni rinnastaa sananparren (sutkauksen) runolliseen kiteytykseen. Vaikka sitä kuinka kääntelisi, aivan varmaa selkoa ei saa, mikä siinä niin viehättää.

Sananlaskuja on Raamatun vanhemmassa osassa, ja sitäkin iäkkäämpiä on. Sananlasku on oman ajattelun puujalka. Sitä käytetään etenkin kun ei tule itselle mieleen mitään.

Klemettisellä on jopa sellaisia täysosumia, joita en ole kuullut.. Se on paljon, koska julkaistu kansanperinne on tullut vuosikymmenien aikana käydyksi läpi jokseenkin tarkoin, ja jo koulupoikana sijoituin hienosti törkeiden vitsien kertomiskilpailussa, joka järjestettiin Hämeenlinnassa kristillisten teinipäivien majoitustiloissa yöllä alkaen kello yksi.

”Hyvästi Pori ja Pöytyä – täti lähtee taivaaseen”, on jokseenkin naseva viimeinen lause. Sävy on sama kuin ”Perkele, sanoi pikkuinen poika, kun isä kuoli ja äitiä haudattiin.”

”Vaihtelu virkistää, sanoi ruustinna kun renkiä halasi.” ”Meirän ruumis, kun on kurkut poikki, sanoi härmäläinen.” ”Vikansa kullakin, sano flikka kun huarin teki.”

Kirjoitin tästä samasta asiasta blogissa vuonna 2006. Otsikko on ”sopimattomia” ja hyvä hakusana blogin vasemman ylänurkan hakuruutuun on ”wellerismi”. Kirjoituksessa on tehty selkoa tuosta termistä. Se takana on Dickensin ”Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden paperien” nimihenkilön palvelija Sam Weller. 

Iris Järviö-Nieminen julkaisi 1959 vihkosen wellerismeistä ja kieltosutkauksista. Tämä vain valistuneille sieluille tarkoitettu kirjanen on aarteitani. Villestä ja Villen munista on sivutolkulla muunnelmia. Älä välitä, ei Villekään välittänyt, vaikka munat jäi välitystoimiston oven väliin. 

En pannut merkille, että uusimman valikoiman toimittaja olisi ottanut selvittääkseen, miksi ja miten sananparsi on parsi.

Vaarit jo istuvat parsilla. Vastat on käsivarsilla. Parsilla on siis sama kuin lauteilla, saunassa.

Kekkonen lainasi puheessaan 1962 sanontaa ”maa painaa parrelleen”. 

Yllättäen Kekkoselta – hiukan sekavien ja nyt virheellisiksi tiedettyjen kansallisuus-pohdintojen huuruista - löytyy nyrkinisku populismin pöytään.

Maa painaa parrelleen – 

”Me emme saa jättää mitään kohtalon meille suomaa rakennusainetta käyttämättä. Meillä täytyy olla jotakin omaa annettavaksi muille, jotta voisimme vastaanottaa. Ja meidän tulee rohjeta vastaanottaa voidaksemme antaa. Jos emme uskalla asettua vuorovaikutukseen kaikkien kansojen, toisten kulttuuripiirien kanssa, syntyy kansallisen omahyväisyyden seisova lammikko, jossa terve kasvaminen pian tukehtuu.”

Ensimmäiset sotilaat

Kysytte, kumpi on nyt paremmassa kunnossa ja terveydessä, äitini vai minä. Sanoisin että äiti.

Kysyin taksimieheltä ajaessani verikokeisiin ja sydänfilmiin, että onko tämä auto Tesla. Oli se. Ajattelin tahtoa samanlaisen. Ensin lakkaan köyhtymästä ja alan rikastua. On se täyssähkö hienoa. Ei kuulu moottori. Eivät juuri renkaatkaan rapise.

En ole sairaalassa, koska täällä kotona en ole tartuttamassa toisia. Kunto kestää, kun saa välillä hiukan maata. 

Nyt ehkä kävi ilmi, miksi ruotsalaista hyvin laajaa ja suurella huolella laadittua historiaa (Sveriges historia, Norstedts) ei saa mistään, eikä sitä ole kirjastoissakaan kuin jokin hajakappale.

Vastaus löytyy Ylen Areenasta otsikolla Ensimmäiset ruotsalaiset. Osia on kaksi ja molemmat ovat siis jo verkossa.

Uusia löytöjä ja ajoituksia on tehty suunnattomasti. Tulos: jääkauden jälkeinen historia, sellaisena kuin opimme sen vielä viisi vuotta sitten ja sitä ennen menneinä vuosikymmeninä, perustui pahoihin väärinkäsityksiin.

Vetäytyvän jään ympärillä asuvat ihmiset, jotka eivät vielä olleet ”ruotsalaisia”, olivat tummaihoisia ja sinisilmäisiä. Merkittäviä siirtolaisvirtoja tuli idästä eli myöhemmän Suomen suunnalta, ja heidän mukanaan vaaleaihoisuuden geenipakettia.

Arvoitus on ratkeamassa. Skandinaviaa – Fennoskandiaa – asutettiin samanaikaisesti kaikista ilmansuunnista, myös pohjoisesta.

Pronssikausi oli suurten sotien vuosituhansia. Tänne yritti siirtyä kansaa muun muassa suoraan tulevasta Turkista. Heidän uutuutensa oli maanviljely. Sarjassa ei mainita muita suuruutuuksia: kaupunki ja kirjoitus.

Minuun vaikutti suuresti tieto, miten tavaton arvoesine oli villainen viitta. Sellaisen hinnalla sai kymmeniä miekkoja.

Mutta suurta aikojen muutosta edusti kaksi ennen tietymätöntä asiaa, nimittäin kulkutauti ja sotilas.

J. Diamondin oivalluksista alkaen olemme tienneet, että tarttuvat taudit (kuten influenssa ja kai keuhkokuume) ovat oikeastaan karjatauteja, ja että asuminen lähellä toisia ihmisiä lisää tartunnan riskiä.

Mutta tässä sarjassa tuotiin nyt selkeästi esiin, että sodankäynti muuttui merkittäväksi elinkeinoksi tavanomaisen rosvoilun sijaan ja että sitä harjoittivat ammattilaiset.

”Ensimmäisistä ruotsalaisista” on siis tuhansia vuosia viikinkeihin. Ja esimerkkinä sarjan annista: maasta kaivettu ihmisen olkanivelen palanen, jossa kulutusjäljet osoittavat henkilön erittäin kokeneeksi eli paljon niveltään rasittaneeksi jousimieheks.

Musiikin pelko

Tässä valitsen helposti ja kuulen oikein hyvin. Voin ottaa kuulokkeetkin. Pöytäni on 3 metriä 10 senttiä ja umpipuuta. Poikani teetti sen. Aivan ilman kikkoja niin iso pöytä ei synny. Seinän puolella on viistotuet. Umpipuuta.

Siirrän mediaserveriin ja menen olohuoneeseen. B & O soi kauniimmin kuin koskaan ja valikoivasti kuin metsä.

Kun tiedän olevani jokusen tunnin yksin ja voivani välillä makailla, annan pelon tulla.

Musiikin pelko on suuri asia. Ihmisiä houkutellaan nauttimaan ja pyydystämään itsestään suuria solmuja. Neuvostoliiton Tshekan yksi perustaja ja Berijan muuan edeltäjä, joka tosin ammuttiin suuressa terrorissa, oli tunneherkkä mielipuoli, kuten sillä alalla usein ollaan. Mielessäni on Gleb Bokiin, joka luki Blavatskyä ja uskoi löytävänsä laamalaisuudesta ikuisen onnen maan Shambalahyan tai (amerikkalaisena versiona) Shangri-lan. Ei löytynyt

Bokii oli itse kehittänyt menetelmän ampua NKVD:n virkatovereitaan kapeassa käytävässä konekiväärillä.

Oudosti historia unohtaa, että Stalineilla ja Hitlereillä on sama ongelma. Kun todellisuus on osoitettu tarua ihmeellisemmäksi, muutetaan todellisuus. Taikausko eli siis noituus kukkii siellä mistä me jälkeen tulevat etsimme järjellisyyttä tai ideologian toteutuksia. Ei niitä ole.

Luin Tuomas Anhavaa ja huomasin, että hän piti tajuttavana mutta ei käsitettävänä Rimbaudin ”oi vuodenajat, oi linnat” runoa, jossa sanotaan myös heti, ettei ole sielua vamma vailla, oikeastaan mitattua.

Rimbaudin runo näyttää olevan Berryn herttuan tuntien kirjan innostama. Kirja on kaikkein kaunein. Katsokaa hakukoneella Les Très Riches Heures du Duc de Berry. Teos ei ole painettu – kirjapainoa ei vielä ollut. Kuvittajat ovat Limbourgin veljekset, ja jokainen kirjan sivu on kuukausi. Kuvissa on vuodenaikoja, linnoja ja sieluja.

Nyt kuuntelin Pendereckiä, koska pidän hänestä. Trenodia on keino päästää pelot valloilleen. Kuorolauluissa on samaa. Vähän myöhemmin kuuntelen jotain lyhyttä ja helposti sulavaa, esimerkiksi Bachin h-molli-messun. Se on vain kolme tuntia.

Eeva-Liisa Manner teki siitäkin runon. Seistessäni siellä hotelli Tammerin portailla ajattelin Manneria, jota en tuntenut ihmisenä lainkaan. Tiesi että hän asui kauan Ojakadulla eli ihan siinä.

”On virta,

kiviä jotka järjestyvät silloiksi,…

Pidätetty aika

rakentaa kaupungin,

jonka sisällä on toinen kaupunki,

siltoja joiden sisällä on toisia siltoja…”

(Tämä matka) 

Loving

Netflix kannattaa maksaa. Se ei ole kallis. Kuukausimaksulla koko perhe katselee, ja televisio (uudemmat), tietokone, tabletti ja puhelin toimivat kaikki.

Ystäväni Matin vihjeestä otin Netflixistä esiin elokuvan ”Loving Vincent”, joka on tarina Vincent van Goghista ja taiteesta, esitetty van Goghin taiteena.

Suuri osa tarinasta on animaatiota eli piirroksia ja maalauksia, joiden tyyli jäljittelee hienotunteisesti ja sangen taitavasti van Goghin omaa tyyliä. Työssä on ollut sata taiteillijaa, ja animaatio on toteutettu öljyvärimaalauksen tekniikalla.

Tosin merkittävä kerronnallinen oivallus on usein toistuva liukuminen mustavalkoisesta filmikuvasta liikkuvaan mustavalkoiseen ja heti väreihin.

Yhtä merkittävä oivallus on ollut jättää näyttämättä van Gogh maalaamassa. Tapahtumat käynnistyvät hänen kuolemansa jälkeen. Ainakin itse mieluummin kuvittelen maalausprosessin.

Olenhan varoittanut Amsterdamin van Gogh -museosta? Siellä voi tulla hulluksi. Niin hienoja töitä on niin paljon. Kaikkein tutuimpia teoksia pääsee katsomaan läheltä. Siitä näkee, ettei kysymys ole vain leveistä vedoista. Maalia on monin kohdin hampaan paksuudelta eli reippaasti edemmän kuin äiti antaa panna leivän päälle voita.

Tulos on harvinainen. Myrskyävä luovuus on kiinnitetty pysyvästi kankaalle. 

Täydellinen vastakohta on Vermeer, joka hänkin sisällytti maalauksiin joskus itsensä – selkäpuolelta. Ja maalauksen pääasia saattoi olla pieni helmi taloustyössä askartelevan naisen korvakorussa.

Luulen että ymmärtämällä näitä kahta hollantilaista, joiden väliä on yli 200 vuotta, ymmärtäisi kukaties oleellisia asioita taiteesta, ja koska taide on sama asia kuin hiukkasfysiikka, aineen ja energian katoamattomista kohtaloista.

On aika uskomatonta, että samaan aikaan kun Maxwell vielä viimeisteli yhtälöitään, van Gogh keskittyi taiteessaan kenttiin. Saman asian voi sanoa toisin: kun muut suuret tekijät vielä keskittyivät staattisiin kuviin tai liikkeen ilmaisemiseen luonteenomaisella viipaleella jostain, minkä katsoja käsittää tapahtuvan, tämä taitelija oli kiinni kentissä eli siis dynamiikassa.

Hän kuvasi muutosta, muutoksen suuruutta, eli siis derivoi. Hänen maalauksissaan taivaankappaleet värähtelevät. Juuri sitä ne tekevät. Samaa tekevät kvantit.

Jos tämä tuntuu riittävän sekavalta, lukekaa ”värähtelyn” sijaan ”aaltoliike” ja palauttakaa mieleen yleisteosten ”hiukkas-aalto-dualismi”. Valosta ja siis väreistä alkaen asioita voi kuvata joko hiukkasten aikaansaannoksina tai aaltoliikkeenä.

Ja perusteosten mukaan ”kvantti” on hurja päähänpisto. Yhtenäistä ja jatkuvaa ei ole olemassa, esimerkiksi ”valovirtana”, vaan säteily saapuu silmäämme helminauhana eli paketteina. Niinpä tämän elokuvan esittäminen fysiikan kurssin aineistona olisi enemmän kuin paikallaan. 

Onttoa umpipuuta

Pöytälevyä oli kai tarkoitus lyhentää. Umpipuuksi viilutetun levyn sisällä oli tilava ontelo, joka oli täynnä aaltopahvia. Ei lastulevykään ollut niin ihmeellinen. Se oli myrkyllisillä liima-aineilla kokoon prässättyä sahajauhoa.

Muistelen istuttaneeni tämän talon, mutta talon siemenet ovat kadonneet kaupoista. Verisuonisto (lämpö) ja ravinteen kuljetus (viemäristö) olisi hyvä saada samalaisiksi kuin ihminen. Se kasvaisi ja rappeutuisi. Tunnen nytkin taloja, joilla on syöpä.

Yöllä kello viisi olin aika innostunut. Mielipuolen päiväkirja! Kiireinen laajennus tähän blogiin.

Maate mennessäni oli kuumetta 39,5. Keuhkokuume, tiemmä. Menen huomenna taas terveyskeskukseen syynättäväksi,  koska keuhkokuume ja lörpöttelevä sydän (flimmeri. – ”tell-tale heart”) ei ole oikein hyvä yhdistelmä.

Ensi kertaa vuosikymmeniin menin taksilla kirkolle, vaikka oma auto oli pihassa. Sen verran toistaitoinen oli olo.

Ja yöllä näin Suomen kansan seikkailu-unia. Tiedän isästäni, että vanhalla keuhkokuume panee helposti puhumaan pehmeitä. Nyt tiedän, että sama koskee näkemistä.

Meitä oli siis pronssikaudella kaksi joukkoa kilpailemassa pronssimitalista. Sen toisen kansan keskuudessa puhuttiin pelkkää pötyä. Meidän pojat piirustivat hirven, jos onnistuivat nitistämään sellaisen. Se toinen joukko puhui itselleen muuta todellisuutta ja ajatteli, että jos haluaa nähdä hirven tai kuusen, voi mennä metsään. Mitä niistä kuvia raaputtamaan.

Ongelma on toistaiseksi ratkaisematta.  

Sumerien, Egyptin ja Intian muinaiskulttuurien kädentyöt eivät ole esittäviä. Ne luovat omaa todellisuutta. (Juuri tämän on Thomas Mann huomannut koskevan myös Raamattua.) Ei: miten asiat ovat, vaan miten asiat voisivat olla.

Joskus sitä sanotaan uskonnoksi, joskus taiteeksi.

Samojedikansa nenetsit ymmärsi asiat. Vielä historiallisena aikana he selittivät, että mammutit elävät vedessä ja kaivavat itselleen käytäviä maan alle. Jos mammutin näkee, se kuolee.

Suomessa niitä on nähty liikaa. Yksi jäänne on Helsingistä Töölöstä.

Vertauskuvallisuus ja kieltäytyminen tukeutumasta havaintoihin oli niin keskeistä Danten Jumalaisesta näytelmästä Ruusuromaaniin ja saman aikakauden Chaucerin Lintujen parlamenttiin, jossa tosin tulevat Brexit-neuvottelut on kuvattu sävyiltään ja sisällöltään sangen uskottavasti.

Kaunis tapa muuten sekin – tulee mieleen keuhkon  kuumeessa, että eräissä varhaisissa kaupunkikulttuureissa kuolleet vanhemmat haudattiin olohuoneen lattian alle. Olemmehan eräänlaisia mammutteja.

Neuvo

Tee edunvalvontavaltuutus.

Anteeksi noin vaikea sana.

Omat osaamisensa joko yliarvioi tai aliarvioi. Niinkin käy, että luulee lakimiehen tuntevan lain.

Minulta kysyttiin, kuinka sitten suu pannaan, jos tulen pösilöksi. En tiennyt. Otin selvää.

Tuon edunvalvontavaltuutuksen voi tehdä etukäteen. Jos esimerkiksi rikon lonkkani tai joudun muista syistä kulisseihin, jollakulla toisella voi olla pahoja vaikeuksia maksaa yhtiövastiketta tai laskuja. 

Kuolemantapauksen jälkeen voi kulua kuukausia ennen kuin mikään asia alkaa sujua. En ole katsonut, mutta lehdissä on sanottu, että toisen ihmisen Facebook-tilin lopettaminen saattaisi olla vaikeaa, ainakin jos tämä ihminen ei ole hengetön, vaan pelkästään toimintakyvytön.  

Nämä asiat on siirretty virastolle, josta kai moni ei ole kuullut puhuttavankaan. Digi- ja väestötietovirasto hoitaa tässä tarkoitetut holhousasiat, ja viraston verkkosivuilla on kaikki tarvittavat lomakkeet ja ohjeet. 

Tunnistautuminen käy esimerkiksi pankkitunnuksilla eli ongelmattomasti ja riittävän turvaliisesti.

Se on eri asia, kuka perii ja miten laaditaan esimerkiksi peruklirja kuolemantapauksen jälkeen. Nyt tarkoitetaan erilaista asiointia. Jos tauti tai vahinko iskee pahasti, edunvalvojan määrääminen on hiukan suurempi toimenpide. Siinä toinen henkilö, kuten puoliso tai lapsi, saa oikeuden hoitaa tärkeitäkin asioita ja päätyy yhteyteen viraston kanssa.

Laki on siltä osin sama kuin ennenkin, ettei holhooja (edunvalvoja) saa ruveta omin neuvoin esimeriksi myymään toisen omaisuutta, eikä hän voi toimia myöskään perillisten vahingoksi.

Mediassa on välillä juttua epäkohdista. Niitä on, mutta syytä erikoiseen epäluuloon ei ole.

Luotan siihen, etteivät blogista hae ohjeita ihmiset, joilla on käsissään mutkikkaampia asioita, esimerkiksi liikeyritys veroineen, työntekijöineen kaikkineen.

On harmillista, että pankeista on melkein lopetettu henkilökohtainen palvelu ja paketin noutaminen voi tuntua alkuun mutkikkaalta.

Todellisuudessa rutiiniasiat ovat tulleet helpommiksi. Jatkuva huomauttelu esimerkiksi ikäihmisten ongelmista voi vinouttaa kuvaa. Ei elämä ole tietokoneen tai kännykän turvin sen ihmeellisempää. Käytännössä jokainen oppii, että kannattaa vetää housut jalkaan tai panna hame päälle ennen kuin lähtee kylille.  Olen itse elänyt ajan, jolloin auton kyydissä kulkeminen oli kertomisen arvoinen asia. Enää se ei ole. Mutta jos haluatte vähentää kaaoksen mahdollisuutta poistuttuanne itse kuvasta, uskokaa tuo edelle kirjoitettu.

Kehitys

Kieltämättä seisoin hotelli Tammerin portailla. Siihen oli kehittynyt joki. Mitäs – yläpuolella oli järvi ja tuolla vasemmalla toinen. Jos olisi vene, voisi vaikka kosketella.

Lehdessä oli kirjoitettu puolueiden ongelmasta. Ilahduin termistä. Tuotesuunnittelu.

Puolueiden on suunniteltava itseään, jotta ne menisivät kaupaksi. 

Elämme maailmassa, jossa mielikuvat ovat ehkä tärkeämpiä kuin tuotteet. Kaupassa harkitsin, hankkiako rullat kellervää vai valkaistua toilettipaperia. Lopputuotetta ajatellen asialla ei nähdäkseni ole laajemmin väliä. Se ensin mainittu oli mielestäni jotenkin itä-eurooppalaisen oloista. Silmissäni se tarkoittaa jotenkin surullista.

Olen lukenut historiaa, jopa opiskellut ja vieläpä tenttinyt. Osaan tehdä selkoa merkittävien henkilöiden puheista, joilla he ovat selvittäneet aikomuksiaan, ja samojen henkilöiden toisista puheista, joilla he ovat sitten jossain vaiheessa luonnehtineet tekojaan.

En aina kykene näkemään yhteyttä näiden kesken.

Kun orjuus oli paikoin pakko poistaa, eräät alkoivat tonkia peltoja ajatellen lapsiaan, jotka epäilemättä eläisivät onnettomina ja saisivat paljon lapsia. Jacques Prèvert ilmaisi runossaan epäilynsä: ne haltijat jotka tulivat teidän kehtojenne ääreen – ne haltijat oli palkannut linnan herrasväki. Ja ne kertoivat tulevaisuudesta. Eikä se ollut kaunis.

Ennen puhuttiin kehitysopista. Onneksi ei puhuttu edistysopista. Nykyisin termi on ”evoluutio”. Sellaisia ei välttämättä pohdita, mutta evoluutiolla ei taida olla suuntaa eikä kohdetta.

Joka tapauksessa yhdenmukaisuuden ja etenkin rotupuhtauden korskeus näyttäisi jäävän vaille biologista tukea.

Kehitys tukee sekarotuisuutta. Tavallisia lajinmuutoksen ja pienemmänkin mittakaavan muutoksen aiheuttajia ovat mutaatiot, joita voisi kai sanoa koodausvirheiksi. Perintätekijät eivät tuota aivan sitä, mitä piti. Muuntuneet muodot osoittautuvat joskus elinympäristössä hyvinkin sopiviksi.

Ajatus kiehtoi minua siinä kosken rannalla. Elimistön uumenkissa tapahtuva välittäminen ja kopioituminen on käsittämättömän tarkkaa, mutta silti näitä mutaatioita esiintyy. Ja lisäksi on geneettistä ajautumista.

Tieteessä ja taiteessa epäjohdonmukaisuus eli oikku voi olla juuri se jokin, joka tarvitaan kruunaaman saavutus. Kun katson kaupunkia, en osaa ihastella säännönmukaisuutta eli esimerkiksi taloja, jotka ovat toinen toisensa kopioita. Aina en miellyt ihmisiinkään, joilla on halu osoittaa, miten he ovat korottaneet yhdenmukaisuuden ylimmäksi arvoksi.

Jos ykkösellä startataan, miten olisi yhdenvertaisuus? Tavoite ei olisi samanlaisuus vaan yhteentoimivuus.

Muistanevatko puolueet tämän tuotesuunnittelussaan?

Hei elämää

Kuva; Wikipedia

Jäin kuuntelemaan jännittyneenä, mitä puhun. Paikalla oli ystäväni ja uusi ystäväni, jota en ollut tavannut aikaisemmin. 

Kerroin olevani hyvilläni, etten enää sekaannu ainakaan patenttioikeuteen. Vanhan säännön mukaan esimerkiksi naapurin kissaan ei saa patenttia. Raja on elollinen – eloton. Lelukissan voisi patentoida.

Ymmärsin 1970-luvulla, minkä käsitteellisen tason huijauksesta tässäkin on kysymys, kun jouduin paneutumaan penisilliiniin tai siis erään antibiootin uutuuteen ja keksinnöllisyyteen ja tekniseen tehoon ynnä kysymykseen reaktiokaavojen ekvivalenssista.

Suomi harrasti silloinkin luovaa laintulkintaa, koska lääkäreilläkin oli paljon osakkeita Orionissa ja idänkauppa veti kuin riivattu. Suomalaisia lääkevalmisteita myytiin junanvaunuittain. En nyt julkisesti väitä, että täällä olisi kopioitu muissa maissa hiellä ja vaivalla kehitettyjä lääkkeitä, mutta järjestelmä oli kyllä kiitettävän mutkikas.

Periaatteessa antibiootti on eläinkunnan tuote, eräiden sienten tuottama. Ja sieniä siis on muitakin kuin kärpässieni.

Soluissa on koneita. Solut ovat eläviä, tai ovat olleet. Silti niissä on osia, jotka toimivat aivan samalla tavalla kuin kone, kuin hiirenloukku. Ne käyttävät energiaa, jolla on tietty vaikutus. Auton moottori on kone. Sen energia on polttoainetta tai sähköä ja tulos on pyörimisliike.

Lisäksi keksintöjä on kemiassa. Kuuluisa, paljon rahaa tuottanut patentti myönnettiin dynamiittiin, jossa kovin herkästi räjähtävä nitroglyseriini oli käsitelty sekoittamalla siihen muita aineita niin että tuloksena oli sieviä tankoja.

Kuten tunnettua, on tuntematonta, mitä on elämä ja mitä tietoisuus. Myös aine on pimeää. Vain kaurapuuro on ikuinen. Vai oliko se kvanttipuuro? Herkulliselta se ei kuitenkaan näytä, eikä siitä ole oieaa valokuvaa, koska myös valo on sitä, siis puuroa, aaltoliikettä joka on käsitettävissä myös hiukkasina.

Tässä auttaa vain johtopäätös. Painovoima on eläin. Painovoima on, kuten kauniisti sanotaan, olemassa. Mitä se on, siitä ei ole tietoa, mutta se on laskettavissa. 

Elollisen ja elottoman käsittäminen eri asioiksi saattaa olla väärinkäsitys. Puheena lieneekin aste-ero, jonka havaitsijakin aiheuttaa havainnollaan.

Kivien kuorsaus on hirveän hidasta, kirjoitti muuan runoilija kuvaillessaan kiertävää kiveä, siirtolohkaretta, jota virta vie latvavesiin.

Sama runoilija kirjoitti, että metsä on mahdollinen. Se on suuri lohtu. Havaintomaailmassamme on vain puita. Voimme aina sanoa metsästä jotain, kuten että viidessä puussa istuu kolme lintua ja että minulla on vasemmassa housuntaskussa miinus kaksi sytkäriä ja oikeassa plus yksi piippu.

Ensi maaliskuussa on tilaisuus katsoa ja kuulla, miten fyysikko Don Giovanni laulaa oopperassa patsaalle, että liikupa nyt siinä, mokoma komtuuri. Ja kivinen vieras alkaa laulaa. 

Toinen historia

Kun nyt eilen sanoin, että historia on tutkittu ja tulkittu, jatkan tänään, että entä ellei rakennelma olekaan ajaton.

Professori Polvisen hieno tutkimuskokonaisuus on pohjaltaan myötäsukainen maalisille valloille ja piilottaa ajatuksen, että tapahtumilla on tarkoitus.

Tässä tapauksessa Suomesta tuli Suomi, oikeastaan entistä Suomempi, koska Neuvostoliitto tyytyi välirauhan ja rauhansopimuksen yhteydessä vaatimaansa ja Suomi pysyi sanassaan. Sotakorvaukset maksettiin, sotaansyylllisiä tuomittiin, naapurivaltion kanssa harjoitettiin ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa.

Nykyinenkin presidenttimme viittailee ajatukseen, että maantieteelle ei mahda mitään. Meillä on mahdottoman pitkä maaraja itään.

Entä jos Stalin osoitti viisautta, vaikkei hänellä yleensä ollut sellaiseen taitoa eikä tarvetta. Meriraja se vasta pitkä on, ja vaikea. Ahvenanmaalta Tornioon jaj siitä jokia aina Enontekiön nipukkaan. 

Palauttaakseen tilapäisesti menetetyt keisarillisen Venäjän maat hänen olisi täytynyt vaatia koko Suomi eli menetellä samoin kuin Baltiassa. Keski-Euroopassa hän vaati ja sai (siis kahdelta liittolaisvaltioltaan) täydellistä hipovan vallan monilla alueilla, jotka eivät olleet koskaan kuuluneet Venäjään, Bulgariasta ylös Puolaan ja tietenkin Saksaan.

Suomessa rajan tahtominen Kymijokiin olisi ollut perusteltua. Siitä on prejudikaatti. Mutta nyt tyydyttiin siunattuun Salpausselkään niin että jopa Imatra ja Lappeenranta jäivät suomalaisille. Salpausselkää pitkin on hauska ajella panssarivaunulla. Saimaan saaristo sitä vastoin on vaivalloinen. Ellei muu pauku, niin alukset kiville.

Vuoden 1948 mallinen ilmavoimien tukema jalkaväkihyökkäys merenlahtien ja vuolaan joen yli olisi ollut vaivalloinen ja vaarallinen hanke. Puolustautuminen vesistön rannassa sen sijaan menettelee. Niinhän suomalaisetkin tekivät Viipurinlahdella ja Laatokalla.

Tähän asiaan saamme tuskin koskaan selvyyttä. En usko että Stalinilla eli siis Neuvostoliitolla oli muuta tavoitetta kuin saada kaikkea mahdollisimman paljon ja muille ei mitään. Mitä ei saataisi väkisin ja heti, sitä tavoiteltaisiin hivuttamalla. Itä-blokki meni viimeistään vuonna 1948, mutta Suomi tavallaan ei, ja ihmettelemme edelleen, miten siinä nyt niin kävi.

Karmein oli puolalaisten kohtalo. Puolalaiset taistelivat kuin leijonat Afrikassa Ison Britannian lippujen alla ja lensivät RAF:n Spitfireilla, minkä ehtivät.

Rauhan puhjettua he tahtoivat vapaita vaaleja ja sen suuntaisia puhuttiinkin, mutta toisin kävi.

Suomalaisillehan muuten oli tehty selväksi Anthony Edenin suulla, että mitään apua ei sitten pidä odottaa, ja amerikkalaiset, sikäli kuin muilta kiireiltään kerkesivät, sanoivat juuri samaa.

Britti on britti vaikka voissa paistaisi.

Kikatus

Vanhana sitten ja talvella alkavat kynnet helposti lohkeilla. Voi tulla muutakin murhetta.

Ja on ihmisiä, jotka ihannoivat puukkoja ja linkkareita. Tiedän eräänkin. Tämä henkisesti alamittainen yksilö polttaa piippua ja harrastaa aika ajoin lyijykyniä.

Niinpä oli aivan paikallaan juolahtaa mieleen kielen nyrjäyttäjä. Kokeilujeni mukaan noin puolet perheenjäsenistä ei selviydy ensi yrittämällä selvää suomenkieltä olevasta lauseesta: ”Yksikseskös itkeskelet?” 

Joskus kuulee munnelman ”yskiseletkös itseksesi”.

Otin esiin kirjan ”Mieleni minun tekevi”, joka on muun ohella tarpeettoman tiedon ja pirkka-henkiset vihjeiden aarreaitta, jonka näyn saaneen kotiväeltä lahjaksi marraskuussa 1957. Siinä on jossain pitkiä ja hyvin pitkiä sanoja.

Tämä ei ehkä ole suomea vaan pelleilyä:

Kumarreksituteskentelemattomuuksillansakaankopahan.

Se jäi mieleen tuosta kirjasta, mutta en sitä nyt tarkastanut. Sitä vastoin olin mykkänä kiitollisuudesta, kun silmääni sattui keino avata linkkuveitsen terä rikkomatta kynsiään.

Otetaan mikä tahansa paperinpalanen ja taivutetaan se kahtia niin että keskelle jää sauma. Sen voi pujottaa linkkarin terän alle ja paperia puristaen vetämällä terä nousee. Sen muuten voi jättää paikalleenkin. Esimerkiksi Leathermanin iso terä on itse asiassa aika kankea. Saahan sitä rasvata, mutta silti.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole toistaiseksi tullut ilmi. Helsingin Sanomien kuukausiliitteen laajahko juttu Jaltan konferenssista, jossa Stalin, Roosevelt ja Churchill päättivät maailman tulevat kohtalot alkuvuodesta 1945 ja Stalin vastoin toisten arvelua kusi näitä silmään oikein reippaasti, on kaikin mokomin luettava. 

Kyselin kokeeksi. Asia ei ole erityisen tuttu edes historiaa harrastaville. Me historiaa opettaneet luimme tietysti ahmien Tuomo Polvisen kirjoittaman ”Suomi kansainvälisessä politiikassa 1945 – 1947”, niteet 1 – 3, kun ne ilmestyivät. Juuri kolmas osa, ”Jaltasta Pariisin rahaan” (1981) on esikuvallinen poliittisen historian selvitys.

Mutta paljon on paperia löytynyt tuon jälkeen ja esimerkiksi Rentola ja eräät muutkin pitävät tapanaan mainita, että sekä Putinin että brittien tahdosta tietoa on edelleen piilossa, salaiseksi leimattuna.

Noissa neuvotteluissa ratkesi aika pitkälle myös Suomen kohtalo, ja valitettavasti etenkin Puolan. 

Kirjoituksessa ja kirjoissa ei pohdita, mikä vaikutus neuvotteluilla ylimalkaan voi olla, esimerkiksi näillä. Kreikka siirtyi Churchillin vakaasta pyynnöstä länsileiriin, mutta me tiedämme, että Stalin oli halukas viemään ja pitämään kaiken mikä irti lähtee, ja että jälkipolvia hän ei ajatellut. Sekä Neuvostoliiton että Ison Britannian havaittava taantuminen johtui samasta syystä. Sodassa kaatui ja vammautui liikaa parhaassa iässä olevia. Suomessa päästiin lopulta aika vähällä, Ihminen ei ole uusiutuva luonnonvara, vaikka kaiken maailman Stalinit sellaista kuvittelevatkin.

Seppelöidyt kengät

Yritän ymmärtää, miksi minun pistää vihaksi brittien brexit-into. Mieleeni tuli, miten he vastustivat kanaalin tunnelia – 150 vuotta. Sotilaallisista syistä! Vertailun vuoksi: minulla ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää perussuomalaisia tai maahanmuuton vastustajia. Olen kasvanut ympäristössä, jossa vastustettiin kortesjärveläisiä ja kauhistuttiin Lappajärven asukkaita. Heitä lyötiin tavattaessa – tai sitten ei. Lappajärveläiset olivat masentavan hyviä painimaan.

Armeijassa minusta tuli humanisti. Kerrankin tarjosin nurmolaiselle tupakan. Hänellä oli kropsua eväänä.

En ole löytänyt muuta selitystä brexisteihin kuin tunnetuin havainnon, että jokainen luulee olevansa poikkeustapaus. Kun nuorin lapsi oli pieni, kävimme muutaman kerran Teneriffalla. Minusta turistihotellien uima-altailla tavattava ylipainoinen ja röyhkeä kuorma-autoilija, joita oli siellä kuin juuri savenvalamosta tuotuina, ei ollut sellainen Jumalan luomistyön huippu, jollainen hän itse käsitti olevansa. 

Jotkut brittiystävistäni ovat oikeasti juutalaisia, kuten Robin Jacob, oikeastaan Sir Robin. Hugh kuoli, siis Laddie. Samoin Pumfrey. Washingtonissa lähdimme kahville aina kun joku amerikkalainen nousi puhumaan patenteista, paitsi Pauline Newman.

Kostoksi kaikille otan puheeksi huippuenglantilaisen. 

Thomas Coryat käveli noin vuonna 1600 suurimman osan matkaa Englannista Venetsiaan ja takaisin ja julkaisi kirjan, Coryat's Crudities hastily gobbled up in Five Months Travels in France, Italy, &c' (1611).

Hän oli utelias, virkku ja väsymätön. Shakespearesta en tiedä, mutta John Donnen kaveri hän oli. Venetsiassa hän oli haltioissaan rakennuksista ja mittasi kirjaansa varten ikkunvälit ja pylväiden paksuudet,  arvioi Tintoretton kattomaalaukset ja mainitsi, että Tizian on aivan erinomainen kuvanveistäjä ja maalari.

Pyhän Markuksen kirkossa hän innostui kauheasti musiikista, etenkin kontratenorista, joka ei ollut kastraatti, ja pienistä yhtyeistä. Vuosiluvuista näkee, että hänen siellä hypähdellessään orkesteria johti G. Gabrieli ja kuoroa Claudio Monteverdi. 

Vastaani ei ole tullut valistuneen maallikon kuvausta käynnistä Leipzigin Tuomaskirkossa ihmettelemässä, mitä siellä möykätään ja miten se pieni lihava mies (Bach) pysyy penkillä kun sotkee urkuja niin riivatusti ja soittaa peukaloillaankin, vaikkei sellainen ole tapana.

Mutta Coryat kuunteli San Marcossa ja muun muassa edellä mainittu Bach piti näitä Venetsian herroja ja heidän seuraajaansa Vivaldia niin suuressa arvossa, että kopioi käsin ja esitti heidän teoksiaan.

Coryat antaa tuhat hyvää neuvoa, miten välttää joutumasta gondolierin petkuttamaksi tai viedyksi huonojen naisten viekoteltavaksi ja  kuinka maksumääräys on kirjoitettava, jotta sillä saisi Venetsian pankeista oikeaa rahaa (josta he eivät mielellään luovu, jos väärennettyäkin on), miten hän väitteli korskean juutalaisen rabbiinin kanssa Venetsian ghetossa ja keskusteli kreikaksik ortodoksimunkin kanssa, vaikka tällä oli outo käsitys pyhästä hengestä.

Kirja ja tuhat muuta aarretta löytyvät Internt Archivesta (archive.org). (Yrjö Hirn kirjoitti myös Coryatista, på svenska.)