Äänestys

Kansanäänestystä vaativat – arvelevatko he voittavansa äänestyksen?

Demokratian viholliset väittivät ennen, että ehdotettu yleinen äänioikeus tarkoittaa enemmistön harjoittamaa terroria.

Kunnallispolitiikassa valitusoikeutta – siis ei äänestystä – pidetään monin paikoin vähemmistön harjoittamana terrorina.

Edustuksellista parlamentarismia (tyyppiä Suomi) pidetään jossain joskus poliitikkojen ja puolueiden harjoittamana terrorina.

Monissa näissä asenteissa erottuu taustalla ajatus ”kansan todellisen tahdon” sivuuttamisesta. Nerokas Veikko Vennamo toimi ”unohdetun kansan” puolesta.

Tuomioistuinviroissa eli yli 20 vuotta pohdiskelin eriävän mielipiteen ongelmaa, ja olen kirjoittanut siitä. Tuomari ja jopa esittelijä ovat oikeutettuja, ehkä velvollisia, kirjoittamaan näkyviin oman ratkaisunsa silloin kun se ei tule tuomioistuimen ratkaisuksi. Sekin on tavallista, että tuomari kirjoittaa perustelut ja sitten ”näillä perusteilla olen enemmistön esittämällä kannalla”.

Kun olin jo lakannut kirjoittamasta korkeimmasta ja hovioikeudesta, seurasin silti. Oikeusneuvokset Tulokas ja Lehtimaja äänestivät usein ja kirjoittivat paremmat perustelut kuin enemmistö. Mielestäni tuo käytäntö oli ansiokas. Tein tilastoa oikeusneuvoksista, jotka kirjoittivat harvoin. Enää sellaista ei voi tehdä. Vähemmistön lausuma voi olla esittelijän luonnostelema tai laatima. Sama pätee toisinpäin. Esittelijä voi saada oikeusneuvokselta tekstin ja esittää sen omana mietintönään, jolloin todellinen kirjoittaja merkitsee vain ”Hyväksyn mietinnön”.

Kansan tahto ja oikeudenmukaisuus ovat vastakohtia. Valitan. Oikeudenmukaisuus on eri asia kuin lainmukaisuus. Löydätte etsimättä esimerkkejä lehdistä.

Oikeudenmukaisuus on mielestäni juuri se piirre, joka erottaa erittelevän ja tunteenomaisen eurooppalaisen kristillisyyden (koskee myös ateisteja) Lähi-Idän kahdesta suuruskonnosta, islamista ja juutalaisuudesta. Kahden viimeksi mainitun käsittäminen uskonnollisen ”lain” täyttämisenä on tietenkin karkea yleistys. Kristillisen perinteen puolella lain täyttämisestä puhutaan kulmikkaastikin. Uuden testamentin mukaan usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Eikä lain täyttäminen riitä.

Kun ”kansan tahto” ratkaisee, ei kysytä ratkaisun sisältöä. Muoto riittää. Äänet lasketaan. Kun oikeudenmukaisuus ratkaisee, sisältö on kaikki kaikessa.

Mahtavia esimerkkejä demokratian puolesta ovat hierarkkiset järjestelmät kuten armeija, ja yksinvaltaiset järjestelmät.

Yksinvalta ei tarkoita samaa kuin hirmuvalta. Perheyritys voi olla yksinvaltainen. Yksi ihminen päättää. Mutta valtion kokoisissa yksiköissä sellainen ei tahdo toimia. Tosin Cincinnatus muistetaan. Rooman tasavallan määräaikainen sotilasdiktaattori saattoi olla hyväkin järjestelmä.

Rajakkien aate kaatuu transaktiokuluihin.

Rajojen sulkeminen tarkoittaa välttämättä myös tavaran ja palvelujen vaihdannan rajoittamista, vaikka aatteen edustajat luultavasti ajattelevat ulkomaalaisia ihmisiä. Mielessä on protektionismi, vapaakaupan vastakohta. Ajatus sisältää markkinamekanismin hylkäämisen. Jos tavaraa voi ostaa ulkomailta kuin valmistaa kotimaassa, kotimaata on suosittava aatteellisista syistä.

Kokemus viittaa siihen, ettei noin vahvasti kysynnän ja tarjonnan lain vastainen toimi pitkän päälle onnistuisi käytännössä.

Suomessa tuonnin varaisia eli rajan takaa hankittavia tuotteita ovat muun muassa öljy ja suurin osa metalleista. Jos ”öljy” herättää ajatuksen polttoöljystä joka olisi kenties korvattavissa klapeilla, kyllä muun muassa muovi on sekin öljytuote. Toisin sanoen korkeajännitepylväs on ”tuontituote”, vaikka se olisi valmistettu Suomessa. Siellä on eristeinä mielenkiintoisia, keinotekoisia aineita.

Kansanäänestys on psykologisesti vaikea. Fiksut ihmiset riensivät oikaisemaan, kun sivuutin Suomen EU:hun liittymisen. He eivät edes huomanneet, ettei sitäkään asiaa ratkaistu kansanäänestyksellä, vaan eduskunnassa äänestyksen tuloksen mukaisesti. Englannin Brexit ratkaistaan parlamentissa.

Saksalaisilla oli keino rajoittaa järjestelmän sisäisiä kustannuksia. Keskitysleiriin tuotujen vankinumero tatuoitiin käsivarteen. SS-miehille tatuoitiin tieto veriryhmästä samalla tavalla.

Olen kuulostellut, milloin joku keksii vaatia karkotuksen, maahantulokiellon ja vastaavien tatuointia.

Kafka oli aikakauden viisaimpia miehiä. Rangaistussiirtolaa kuvaavassa novellissa hän selostaa pitkän tekstin jäljentämistä neuloilla rangaistavan selkään.

Ylpeysarvet tunnettiin meilläkin. Saksalaisten kaksintaisteluarpi kuulemma komisti kasvoja. Arpinaamaksi kutsuttu Otto Skorzeny oli hankkinut merkkinsä juuri kaksintaistelussa. Häntä pidettiin Saksan kommandojoukkojen johtajana ja hän saavutti mainetta myös sodan jälkeen Odessa-järjstön vetäjänä.

Saksa ja Neuvostoliitto ovat esimerkkejä asiasta, mitä amerikkalaiset eivät vielä ole huomanneet. Urkintajärjestelmän luominen ja ylläpitäminen on kammottavan kallista. Hyvä urkintajärjestelmä työllistää nopeasti itse itsensä ja osaa monistaa itsensä. Neuvostoliitossa oli kaksi tai kolme, Saksassa neljä eri vakoilujärjestöä, jotka käyttivät paljon ajastaan keskinäiseen valtataisteluun. Yhdysvalloissa merivoimien tiedustelu ei kertonut tärkeitä tietoja maavoimien tiedustelulle, saati ilmavoimille.

Kansanäänestys on kallis ja epävarma. Mieleeni ei ole tähän mennessä tullut järjestelmää, joka olisi siedettävin kustannuksin parempi kuin edustuksellinen demokratia.

Se ei ole hyvä järjestelmä. Mutta kun en halua olla suvakki, en siis suvaitse hankkeita, jotka pyrkivät toteuttamaan hyviä ja kauniita tuloksia. Tyydyn mielihyvin keskinkertaiseen, samaan tapaan kuin Suomen kirkko ja valtio.

Suvakkeja vastaan

Voisi luulla, että suvakkien paimentolaisheimo asui jossain ostjakkien ja vogulien välissä, kukaties samojedie maassa. Toisaalta suvakkikansa on ehkä saanut nimensä Shuvalovon lentokentästä; isän puolen sukuni on asunut juuri siellä, Shuvalovon ja Pargalan seisakkeiden välillä, Jukki-nimisen karttanimen kohdalla eli siis käytännössä Pietarissa. Olen harkinnut etunimeni muuttamista. Eikö Jukki olisi jotenkin merimieshenkinen verrattuna Jukkaan, joka ainakin Pohjanmaalla oli keskenkasvuisen rääpäleen kotinimi; kirkonkirjoissa Jukka oli Juhannes, rippikoulussa asianomainen oli Juho ja miesten kirjoissa ollessaan Juha.

Hitusen vakaammin puhuen jotkut haluavat käyttää tuota nimitystä ”suvaitsevaistosta” ja antaa siten ymmärtää, että kysymyksessä on oikeastaan eliitti, vieras ja vihamielinen, todellisen kansan ja oikeiden suomalaisten leppymätön vihollinen.

Kaiken todennäköisyyden mukaan ne, jotka tietävät nimeni tai tuntevat minut, leimaisivat minut mielellään suvakiksi.

Suvaitsematon suvatsevaisto, johon kuuluvat muun muassa melkein kaikki kollegani, eivät ota kansanmiesten jupinoita kuuleviin korviinsa.

Ihmisen kyky luokitella ja halveksi on mahtava. Ehkä siinä on samaa kuin muillakin nisäkkäillä. Kuulin tänään mainittavan, että metsiemme hirvieläimet eivät syö rypsiä eivätkä pahemmin välitä edes talloa rypsipeltoja. Jäin miettimään. Sen tiedän hyvin, että lehmät ovat eteviä kasvintuntijoita. Ne jättävät huolellisesti syömättä monia muitakin kuin liian piikkisiä kasveja.

Joku selvitti radiossa, että on tehtävä sitä tai tätä, koska saamelaiset ovat alkuperäiskansa ja olivat täällä ennen suomalaisia.

Olen itse ymmärtänyt ”suvakin” tuohon suuntaan. Puhujen mielestä oikeita asioita sekoitettuna tieteellisiin väärinkäsityksiin ja heikkoon kielen tasojen hallintaan.

Näinä vuosina tutkijat ovat puhuneet suomalais-saamelaisesta kantakielestä. Varhaiskantasuomeksi on totuttu nimittämään itämerensuomalaisten ja saamelaiskielten yhteistä kantaa.

Arkeologian yhtä vähän kuin kielitieteenkään perusteella saamelaisia on vaikea pitää sen alkuperäisempinä kuin suomalaisiakaan. Molemmat sanat tarkoittavat mitä milloinkin. Nykykieltä käyttäen saamelaisten valtaosa asuu Ruotsissa ja Norjassa. Tarpeellisten julistusten ja päätösten kannalta alkuperäisväestö näyttää usein tarkoittavan kulttuuripiirteitä. Kielissä on aina ongelmana kielen vaihtaminen, esimerkkinä esimerkiksi nykyinen Ranska, jossa puhuttiin kelttiläisiä kieliä ennen latinasta polveutuvia.

Geenejä tutkien länsi-suomalaiset ovat enemmän ruotsalaisia kuin samaa porukkaa itä-suoalaisten kanssa.

Kun keitokseen lisätään vielä hyvin vahva balttilainen ja kantagermaanin aines – kielen eli lainasanojen ja paikannimien, perimän ja etenkin tässä tapauksessa runsaan esineistön perusteella arvioituna – kysymys ”alkuperäisistä suomalaisista” osoittautuu turhaksi.

Jokainen genetiikkaa miettinyt tietää, ettei maapallolla ole missään ”alkuperäisväestöä”. Sekin on tieteen kielellinen konstruktio, että jossain päin Afrikkaa joki pieni ryhmä rupesi aikoinaan ihmisiksi ja jätti muut kädelliset omiin oloihinsa.

Kreikkalaisten ja egyptiläisten perustelut tavattomalle, yhä jatkuvalle historialle ovat tunnetusti liioitellun kansallisuusaatteen sävyttämiä. Kreikkalaisuuden opettivat kreikkalaisille saksalaiset ja britit noin 200 vuotta sitten. Kolmesataa vuotta sitten porukat eivät rakennelleet temppeleitä eivätkä pyramideja. Kreikan itsenäistyttyä virallisena kielenä pidettiin klassiseen kreikkaan tukeutuvaa rakennelmaa, mutta nykyisin demoottinen kieli, siis Bysantin aikana puhuttuun perustuva, on kirjakielenä.

En ole saanut selvää, yhtä vähän kuin alan tutkijatkaan, ketä asusti jääkauden aikaa silloinkin jäättömän meren rannalla pohjoisessa. Hyviä arvauksia on monta, mutta luultavasti suomeksi ja saameksi muuttuneiden kielten puhujat tulivat vasta vetäytyvän mannerjään perässä.

Suvakit kuulemma kannattavat monikulttuurisuutta. En ole keksinyt, mitä monikulttuurisuuden vastustajat vastustavat, ”Monikulttuurisuus” tarkoittaa ”kulttuuri-kulttuuri”. Käsite sisältä ajatuksen, että ilmiö on monien harjoittama ja toisaalta ajatus muusta kuin muuttuvasta eli muualta vaikutteita omaksuvasta kulttuurista on toimimaton. Kulttuuri ei menesty lasikuvun alla.

Käsitteenä kulttuuri muistuttaa käsitystä ”taikina”. Ellei siitä valmisteta jotain esimerkiksi paistamalla, siinä on itsessään elementtejä, jotka aiheuttavat käymisilmiöitä tai homehtumista.

Outoa ettei kukaan keskustelija tai tutkija ole esittänyt sitä vaihtoehtoa, että kulttuurit vaikuttaisivat toisiinsa kuin eräät aineet. Suomi (suomen murteet) on saattanut hyvinkin säilöä saamea (sen murteita), Yksi kuluttuuri voi olla toisen kulttuurin suola.

Tarkoitan myös eriuskoisia maahanmuuttajia ja naureskelen englantilaisten väitettyä muukalaiskammoa. Hehän ovat saarellaan kaikki muukalaisia, meren ylittäneitä maahanmuuttajia, germaaniheimoa kuten skotit, tai sitten Normandian kautta koukanneita Skandinavian germaaneja. Muuankin hihhei-isänmaallinen englantilainen oli suuri intialaisuuden ja Intian viidakoiden ihailija, mutta se isänmaallisuuskin vähän rauhoittui ja valkoisen miehen taakka kirposi, kun oma poika kaatui maailmansodassa. Tässä teen kyllä vääryyttä Kiplingille. Kirjailijan teos ja hänen tekonsa ovat eri asioita.

Ja entä jos kulttuurit kasvattavat toisiaan? Yksi kulttuuri olisi toisen hiiva.

Halua heittää epäilyksen varjon näiden Skanseneiden ja Seurasaarten ylle. Ne esittävät ”kansankulttuurin” melkein muuttumattomana, ja se ei ole totta.

Ressi

Otsikko jäljittelee urheilukieltä, jossa nykyisin reenataan reenaamasta päästyäkin. Perheessäni on ilmennyt ressaaia rojekteja siitä alkaen, kun 1991 todettiin, että silloisissa olosuhteissa peseytyminen maalla vati kuistin reunalla, jalat muurahaispesässä, ei ole verraton nautinto.

Niinpä tein heräteostoksen ja Kehä-kolmosen varrella pieni ja huono sauna vaihtoi omistajaa. Paranneltuna (lauteet, hormin kiinnitys) se on palvellut tarkoitustaan. Kehätien saunakauppias oli hikinen mies, joka voihki moneen kertaa kuljetusta miettiessämme, että kun hänellä on koko ajan jokin muu ressaava rojekti.

Niin – toisella maalla Keski-Suomessa on savusauna, jonka löyly on tyyppiä Dolby Stereo. Mutta sellainen sauna vaatii kumppanikseen valtavan, kirkasvetisen järven, joka on. Eikä se lämmittämiseen mene puoltakaan päivää. Eikä se ole palanut. Vielä.

Kotona meillä on erinomainen yhtiön sähkösauna, jota normaalioloissa ei taida käyttää kukaan muu kuin minä. Tässä oli sellainenkin välivaihe, että kaikilla piti olla kotona sauna. Valehtelin minäkin laittavani huoneistosaunan vaatekaappiin. Roikkumalla pää alaspäin vaatetangosta saisi muka rapsakat löylyt.

Yhtiön saunan nappuloiden kanssa saa olla tarkkana. Pakkokatkaisimet tulivat käyttöön, kun Espoosta alkoi löytyä palvattuja arkkitehtejä. Kun käytti saunajuomana Koskenkorvaa ja sammui lauteille, väki ei tarvinnut aamulla ruumiskoiraa.

Kohta puoli vuosisataa käyttämäni aivan tavallinen sähkösauna tukeutuu lihasmuistiini. Kun tuo näkö ei ole kehuttava etenkään ilman silmälaseja, on ylellistä, että ovet ja hanat löytää hapuilematta. Valojen polttaminen olisi tarpeetonta, elleivät mokomat käyttäisi niin samanlaisia pulloja sampooseen ja hoitoaineeseen.

Isoäitini oli hurja saunoja. Vihtoessaan hän paiskasi ensin toisen ja sitten toisen tissin olkapään yli. Marisevan lapsen – tarkoita itseäni – silmistä sai saippuan nuolaisemalla. En ole kuullut keinoa käytettävän viime vuosikymmeninä. Sama tekniikka auttoi roskaa silmässä.

Vasta vanhoilla päivilläni olen päässyt kunnolla kuulolle suustaan räväköiden täti-ihmisten ja mummujen jutuista. Kaiken maailman hevosmiehet luulevat hallitsevansa ongelmattomasti maailman rannan ruokottomuudet. Niissä on kuitenkin jotain näytösmaista, kun juttuja vertaa kaiken nähneen ja kokeneen naisväen kursailemattomiin sanankäänteisiin.

Kauhavallakin oli apteekissa farmaseutti, joka ei vähästä hätkähtänyt. Häneltä sukulaisnaiseni ja siltä suunnalta minä kuulin senkin siitä Kantolan kylän isännästä, joka tuli apteekista ostamaan kullin tuppia eli siis kondomeja, ja lisäsi, että äläkää panko kovan möhliää (väljää) sorttia, ettei putua kesken…

Tai Sahan Manta, joka keksi, että hänkin naimisiin, kun ilmaantui sopiva leskimies. Kun toiset akat kyselivät myöhemmin, että kuinkas se onnistui se yksi asia, joka Mantalle oli neuvottu lailliseen ja lihalliseen liittoon kuuluvana, Manta myönteli, että mikäs ettei – ”mutta kyllä oli klottuusta (sotkuista) hommaa”.

Ennen pitkää todetaan ja kuvataan karkean huumorin suuri terveydellinen merkitys. Jo nyt erilaiset stressin muodot hahmottuvat aivokuvauksissa ja niihin liittyviä sisäerityksen piirteitä aletaan tuntea – sellaisia kuin kortisolin eritys.

Sopimaton vitsailu ja käänteishuumori vaikuttavat huomattavan samanlaisilta kuin järjestelmällisen terapian eräät muodot, esimerkiksi kognitiivinen terapia. Kuvan, mielikuvan vaihtaminen voi olla keino, jota käyttäen päästään yli pahoista asioista. Vastaavasti kuvan luominen houkuttelemalla on jo nyt harjoituskeino, jota käyttävät urheilijat ja tiettävästi armeija.

Aivokuvat osoittavat, että joissakin tapauksissa kuva aiheuttaa saman reaktion kuin oikea, elävä kohde. Joku voi siis pelästyä hämähäkin kuvaa samalla tavalla kuin hämähäkkiä. Näin voi käydä, vaikka kysymyksessä olisi aivan selvästi kuva, esimerkiksi käteen annettu valokuva.

”Stressi” käsitettiin kauan elämään kuuluvaksi pikkuasiaksi, josta mainitseminenkin oli häpeäksi. Kävi ilmi, että stressi voi aiheuttaa pysyviä, vaikeita vammoja. Varhain tämän havaitsivat kirurgit ja anestesiologit. Leikkaustekniikka vaikuttaa parantumiseen ja näennäisesti oikein toteutettu leikkaus voi jättää vammat korjaamatta tai pahentaa niitä.

Vietnamin sota toi esiin posttraumaattiset häiriöt niin että piintyneet sotilaatkin alkoivat nähdä ylläkköön joutuneiden kaukopartiomiesten käyttäytymisessä muutakin kuin koulutus- ja kurikysymyksiä.

Suomessa ilmavoimissa tiedettiin tästä jo Jatkosodan aikana. Asiasta ei ole juurikaan puhuttu eikä kirjoitettu. Esimerkiksi selkävammaksi kirjattu ongelma saattoi aiheuttaa jopa urhoollisuudesta palkittujen mestarismiesten siirtämisen toimistotehtäviin. Esimerkiksi pahan pakkolaskun kokeneet miehet eivät enää uskaltaneet lentää tai ainakaan laskeutua. Olen itse kuullut uskottavan tarinan yli tuhat sotalentotuntia kokeneesta lentäjästä, joka alkoi suistua – lentopelkoon. Siihen liittyi voimakas pahoinvointi tasapainohäiriöineen.

Miehekäs tapa suhtautua tällaiseen oli mutista ”taisi tulla ryypättyä turha reippaasti…” Totta se ei ollut.

Eräässä televisiosarjassa on muutenkin kyllä hiukan erikoinen kirurgi, joka alkaa kesken kaiken pelätä verta. Vitsi on hyvä ja kirjaimellisesti totta.

Ilahduttavasti nuori tutkija esitti lehdessä ennakkoluulottomia ajatuksia addiktioista. Ilmoittaudun todistajaksi. Erittäin etevä lääkäri sanoi minulle, kun mainitsin jotain piipunpoltostani: raitistuminen voi aina aiheuttaa rajun stressireaktion. Tupakkalakko voi viedä hengen. – Tietysti tupakointi vie hengen. Näkökohta on kuitenkin tärkeä. Tällä hetkellä rajuimmiksi stressitilanteiksi arvioidaan puolison kuolema tai läheisen mielen järkkyminen, muistisairaus tai vastaava.

Ihminen on

Ihminen on käyttöliittymä.

Ihminen on rajapinta.

Sitä mukaa kuin olemme tehneet keksintöjä, löydämme niiden paremmat perusmuodot itsestämme ja ympäristöstämme. Höyrykone osoittautui ilmiöksi, jonka yleistys löytyy termodynamiikasta – paine-erot. Ja lentokonekin lentää siksi, että siiven yläpinnan ja alapinnan ilmanpaineet poikkeavat toisistaan, ja se johtuu nopeuden erosta.

Nuorempana ajattelin kerrankin mennä sanomaan tikkuja raapivalle tupakan sytyttäjälle, että et taida olla ilmavoimien miehiä. Lähellä talon nurkkaa seinän vieressä virtaus eli tuuli irtoaa eli siinä pyörteilee. Ehkä hän olisi lyönyt. Ihmiset eivät ole kiitollisia hyvistä neuvoista.

Erehdys on peräisin Vanhasta Testamentista. Siellä joku ottaa ja luo ihmisen ja eläimiä ja kasveja ja kaikkea muuta mukavaa. Mielikuva tulee väkisin. Ihminen ei ole mikään raparperi vaan jotain aivan erikoista.

Vastustus on ollut kova, kun tiedemiehet alkoivat väittää, ettei ihminen ole ollut samanlainen luomisestaan lähtien. Arat, uskonnolliset ihmiset haistoivat heti vaarallisen ajatuksen, että ihmistä ei olisi varsinaisesti luotu ja nostivat karvat pystyyn.

Ainakin Euroopassa tuo tuska on ohi ja ne vastustelijoiden kaipaamat ”välimuodot”, jotka todistavat lajinkehityksen, on löydetty ja pantu näytteille.

Mieleltään rivakat ihmiset tietävät jo, että esimerkiksi taudinaiheuttajien huolestuttava antibioottien vastustuskyky, joka pahimmillaan tappaa ihmisen ”verenmyrkytykseen” tai keuhkokuumeeseen, on juuri tätä kehitysoppia. Eräät bakteerit sikiävät niin nopeasti, että sairastuneen kannalta pelottavan äkkiä uudet sukupolvet ovat oppineet syömään tuhokseen tarkoitetut aineet tai ainakin kiertämään niiden vaikutukset.

Yksi näistä kehitysopillisista kiusoista on influenssa. Taudinaiheuttajat jatkuvan muuntumisen takia tarvitaan jatkuvasti uusia rokotteita.

Sekin on hiipinyt yleiseen tietoisuuteen, ettei bakteeri ole mikään paha pöpö, jollaiset olisi kaikin keinoin torjuttava. Jokaisessa ihmisessä on kilokaupalla bakteereita, jotka ovat välttämättömiä aineenvaihdunnalle ja siis hengissä pysymiselle. Ikään kuin ohimennen on myös käsitetty, ettei ylenmääräinen veden ja saippuoiden lottaaminen ole hyvä ajatus ja että kohtuullisen epäsiisti ympäristö voi auttaa pitämään allergian tyyppisiä vaivoja kurissa.

Mutta sitä ei ehkä vielä opeteta koulussa, että termi ”ekosysteemi” alkaa vanhentua, vaikka se on aivan oikea. Jokainen eliö ja siis myös ihminen on myös ”kone”, joka vaihtaa ainetta, energiaa ja informaatiota ympäristönsä kanssa järkyttävän monella tavalla.

Ennen koulukirjan kuvassa näytettiin puu ja jokin tatti ja opetettiin termi ”symbioosi”. Nyt tiedetään että joka ikinen puu on osa ”miljoonakaupunkia”, jossa vilisee sieniä, leviä, jäkälää ja ennen kaikkea bakteereja. Valo kiertää omaa kiertoaan, happi omaansa, typpi omaansa ja vesi, jota nousee kesäpäivänä tynnyrikaupalle koivun lehtiin, on samaa, joka täyttää meren ja järvet. Maapallolle tulee lisää vettä vain vähän.

Mielenkiintoinen keksintö sinänsä, että vesi vapautuu suolaisuudestaan sekä haihtumalla että jäätymällä. Sadevesi ja jää ovat melkein aina suolattomia. Philip Ballin jo hiukan iäkäs (1999) kirja ”H2O: A Biography of Water”) on kerrassaan mainio.

Jokainen ihminen on tietokone. Kun kirjoitetaan keinoälystä  (AI), jätetään usein mainitsematta, että käsitteellinen tai matemaattinen ongelmanratkaisu on aika kapea kysymys. Jos rakennettu tietokone voittaakin ihmisen nykyisin shakissa ja jopa go-pelissä, joukko robotteja ei voita Ranskaa jalkapallossa, jos siis voimat pidetään samassa suuruusluokassa kuin ihmisen.

Olen hiukan pahoillani siitä, että suomalaista tapaa pitää urheilun ja kulttuurin hallinto samassa ministeriössä pidetään erikoisena. Jalkapallo on kulttuuria siinä kuin Verdin ”Othello”. Arvattavasti kognitiotieteilijät tutkivat jo rinnan näitä kahta, pallopeliä ja oopperaa, ja sitten tulevat perässä kulttuurihistorian tutkijat. Ja heidän on syytä opiskella myös neurotieteitä, koska näkeminen ja havaitseminen ovat eri asioita, tärkeitä molemmat.

Jos vielä opettaisin kulttuurihistoriaa, veisin tämän rinnastuksen riittävän pitkälle. Italiassa 150 vuotta sitten kalakauppiaat mellastivat oopperassa ja ”permanto” (parterre) on sanana edelleen kertomassa, ettei roskaväelle annettu katsomossa istumapaikkoja. Saksassa tausta on toinen; hoviooppera tihkui sivistysporvariston harrasteeksi kuten konsertitkin.

Tämä rinnastus tuli mieleen, kun luin lehdestä, että Pariisissa oli sinfoniaorkesteri säestänyt isolta näytöltä esitettyä jalkapallo-ottelua, ja yleisö oli ihastunut kovin.

Kirjoituksen varsinainen asia on tässä. Jalkapallo on hieno peli, koska siinä on niin paljoin avoimia rajapintoja.

Mitä asiaan muuten tulee, olen kahden vaiheilla. Olisiko palautettava mieleen useaan kertaan unohtamaani ohjelmointia, kun teen niin paljon turhaa työtä erilaisten aineistojen kanssa. Esimerkiksi http://apisuomi.fi/rajapinnat-kompaktisti/ on luettelo avoimista rajapinnoista. Mukana on satoja kohteita, myös minulle monin tavoin mieluisat vanhat ja uudet kartat ja erilaiset tilastot ja kartakkeet.

Äitini väittää, että opin lukemaan omia aikojani lintukorteista. Käyttelin niitä ahkerasti, ja enimmäkseen opin myös lintujen ruotsinkieliset ja tieteelliset nimet, muitakin kuin Bubo bubo ja Motacilla alba.

Kortit ovat tallella ja on niissä pienten rasvaisten sormien jälkiä. Lintuatlas sisältää erinäisiä tietoja runsaudesta, pesimisestä ynnä muusta, ja valokuvat.

Niin että entäpä jos ja ehkäpä sitten.

Isä ja keihäs

Siitä minä viimeistään arvasin, ettei ole paljon elinaikaa jäljellä. Tulin autolla jostain Kaunialaan ja lystikseni päivittelin isälleni, että täällä vain maataan, vaikka kohta alkaa televisiossa arvokisojen keihäänheiton loppukilpailu ja mukana on kaksi suomalaista.

Isä vastasi, että jaa ja katseli rauhassa katon eristyslevyn reikiä.

Äiti joskus puolivakavissaan tuskaili, mitä niitä kaikkia Salpausselän kisojen keihäänheittoja pitää niin tarkkaan katsella, ettei ehdi syömään tulla. Isä oli siivo mies eikä koskaan sanonut kotona, että neuvoja ei oteta huomioon. Isoisä sanoi.

Nyt tuli mieleen, onko käsillä kokoomukselainen vai vasemmistoliittolainen keihäänheitto ja miksei presidentti Niinistö pelaa pesäpalloa.

Ken on paneutunut aihepiiriin ”Ylpeä torni”, tietää joukon vastauksia. Tuo oli Tuchmanin kirjan nimi. Tuchman on vanhentunut; etenkin rautaesiripun kaatuminen ja hyvin lyhyen aikaa kestänyt erinäisten arkistojen avaaminen ainakin tutkijoille muutti asioita hyvin paljon. Tiedämme myös ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä ajasta paljon sellaista, mikä oli aikaisemmin piilotettu.

Joku siihen toimeen halukas ja esteetön blogisti voisi kirjoittaa yksityisyyden ja julkisuuden historiasta. Nimittäin myös Englannissa ja Yhdysvalloissa perinne oli se, että kaikki oli salaista, ellei toisin ollut ilmoitettu. Jalankulkija, esimerkiksi kuuluisuuteen nouseva kirjailija, saattoi joutua huomattaviin vaikeuksiin laukustaan tavatun kartan takia, vaikka kartassa ei ollut muuta kuin kaupunkia ja isompia kyliä ja väärin arvioituja välimatkoja.

Julkisuusperiaate on minua nuorempi. Asiakirjain julkisuutta ja painovapautta ei ollut tapana ottaa lakimies- ja virkamiespiireissä vakavasti, kun olin nuori juristi.

Maailmansodan syttyminen 1914 laukaisi suuren vainoamisharhan. Myös Englannissa vangittiin vakoojia siksi, että asianomaisella oli saksalainen sukunimi. Ja niinpä kuningashuone luopui perinteisestä nimestään Saxe-Coburg and Gotha ja korvasi sen nimellä Windsor. Tosin kuninkaallisilla ei ole sukunimiä, koska he eivät tarvitse niitä.

Joku saisi selittää minulle espanjaa ja portugalia puhuvien jalkapalloilijoiden tavan käyttää taiteilijanimeä. Miksi siellä eikä missään muualla? Miksi Pelan tai Ronaldon oikea nimi on tietokilpailukysymys? Olisiko kysymys yleisön ennen heikonlaisesta lukutaidosta ja radiolähetyksistä, jotka alkoivat ainakin Etelä-Amerikassa vähitellen samaan aikaan kuin liigapelit.

Käsitys politiikasta on keskimäärin outo. Eilen luin jostain stalinismi määrittelyn, jonka kirjoittaja arveli olevansa viisas. Hänen mukaansa stalinismi kesti Suomessa 10 vuotta Lapualaisoopperan ensi-illasta. Mutta ”Lapualaisoopperalla” ei ole mitään tekemistä stalinismin eikä kommunismin kanssa. Arvo Salo oli demari ja teoksen sisältö ja sanoma on yleisvasemmistolainen ja väkivaltaa vastustava.

Stalinismi liittyi teollisuustyön murrokseen ja myös ”talonpojan tappolinjaan” eli kahdensadan tuhannen suomalaisen muuttamiseen Ruotsiin.

Ollakseen työväenliikkeen tapahtuma stalinismi oli erikoinen, nimittäin keskiluokan liike. Tarkemmin tietäen se ei ollut niin kauhean erikoinen. Alempi keskiluokka on tehnyt Euroopassa jokseenkin kaikki vallankumoukset. Liikkeen itse ihannoimat metallimiehet ja vastaavat eivät tee vallankumouksia.

Tyypillinen vallankumoussankari on huono asianajaja (Rpbespierre, Lenin) tai harhaileva lehtimies. Kirjallisuudessa puhutaan marginaalityytymättömyydestä. Vihaisia ovat ne ihmiset, jotka arvelevat pudonneensa tai kykenevänsä sosiaaliseen nousuun. Oikeasta sorretut ja solvatut ovat apaattisia.

Nousu alimmasta keskiluokasta ylimpään keskiluokkaan on oma alani, myös siksi, että olen itse kokenut sen. Isoisä rupesi hanttimiehestä timpuriksi ja siitä urakoitsijaksi ja kivitalon omistajaksi. Isä oli keskikoulun käynyt juoksupoika, josta tuli nopeasti menestyvä juristi.

Monta kymmentä vuotta sitten luennoilla esittelemäni Bourdieu, joka myöhemmin vakiintui klassikoksi, teki lystikkäitä nelikenttiä taulukoimalla ristiin taloudellisen ja kulttuurisen pääoman. Tein itse opiskelijoille taulukon lehdistä, joita rikkaat ja köyhät, hengessä rikkaat ja hengessä köyhät lukevat.

Valitut Palat oli 50-luvulta alkaen nousevan keskiluokan tunnuslehti. Jos näit junassa jonkun lukevan sitä, tiesit että siinä matkustaa kunnanlääkäri tai vastaava. Kokoomukselainen kunnanvaltuuston jäsen ei näyttäytynyt Seura tai Apu kädessä eikä käytännössä lukenut niitä. Rouva ja anoppi lukivat Suomen Kuvalehteä.

Esistalinismin ajan Parnasso häikäisee minua edelleen korkeatasoisuudellaan. Sitä eivät kuitenkaan lukeneet muut kuin hiukan omituiset lukiolaiset ja heidän äidinkielen opettajansa.

Nouseva keskiluokka jopa kerskaili ylenkatseella, jolla se suhtautui liian hienoon kulttuuriin, kuten Jyväskylän Kesään ja modernistiseen runouteen. Yrjö Jyrinkoski lausumassa Jylhää ja Koskenniemeä – se oli hienoa. Elokuva oli viihdettä ja sarjakuva roskaa.

Ällistyin sanattomaksi, kun kiltti täti kysyi junassa, harrastanko kieliä. Luin Les Nouvelles Litteraires-lehteä, jota tilasin ja ehkä minulla oli käsillä jokin pokkari.

Tuon porvarillisen keskiluokan yksi uskonto oli penkkiurheilu ja nimenomaan yleisurheilu. Jostain kumman syystä TUL oli vahva palloilulajeissa ja etenkin koripallo saavutti suosiota myös sitoutuneissa vasemmistopiireissä.

Pallokentän katsomossa istui aivan eri ihmisiä kuin Stadionilla. Pallokentällä näki demariministereitä ja myöhemmin hyvin korkeita demaritaustaisia virkamiehiä. Lipponen oli muuten itsekin palloilija (vesipallo). Isäni piirsi (”Tiikeriä” taitavasti jäljitellen) sotilasmuistioonsa kuvan Taisto Mäestä. Hän oli ollut lomalla intistä Olympiastadionilla katsomassa, miten viiden tuhannen metrin maailmanennätys murskattiin. Muistan ajan – 14.08.8. Sitä en muista, kuka voitti keihään. Varman Yrjö Nikkanen.

Mutta Kaunialassa isää ei kiinnostanut Pitkämäki eikä Ruuskanen. Hänen lisäkseen aikakausi loppui.

Vastalause pääministerille

Digitaalitekniikan kehitystä tuetaan. Sitä on tuettava.

Mutta onko valtioneuvosto todella selvillä siitä, että digitaaliset palvelut tuhoavat lopullisesti Suomen kirkonkylät ja toteuttavat ”kahden Suomen” kehityksen ja tekevät tyhjäksi toiveen ”pitää koko Suomi asuttuna”.

Meille jää kolme kaupunkia ja muutama kaupungin tapainen. Loppu on pusikkoa.

Perustelin. Kävin läpi esimerkkikunnan (Kauhava) liikeyritykset. Se olipistokoe. Paikkakunta on täysin erikoinen, koska keskustaajamassa oli yli 50 teollisuustyöpaikkaa kutomoissa ja värjäämöissä, siellä oli sotien jälkeen pari kymmentä metallialan yritystä (puukkotehtaat alihankkijoineen) ja erikoislaatuinen, hyvin laaja kutomateollisuus kotikudontana, jossa liikeyritykset toimittivat langat ja työt tehtiin kodeissa. Tutkimusten mukaan viimeksi mainitussa toiminnassa oli tavalla tai toisella mukana kymmenen tuhatta ihmistä ympäri maakuntaa.

Muistan itse hyvin, miten naisihmiset kuljettivat polkupyörillä itse kutomiaan riepumattoja, kaitaliinoja, täkänöitä ja vastaavia Lauttamuksen liikeyrityksiiin.

Taajamien firmat olivat oikeastaan kaikki palveluyrityksiä ja palvelualaa ovat kauppojen lisäksi pankit ja koulut ja sairaalat.

Toisin kuin tavarantuotanto palveluala edellytti henkilökohtaista käyntiä ja loi pienryhmiä. Rautakaupoissakin oli melkein vain muuta kuin bulkkitavaraa. Apulantasäkit voi kuljetuttaa naapurillakin, koska tuotemerkki ja määrä riitti. Pienikin rakentaminen edellytti tarvikkeiden ja tarpeiden haeskelua eri myymälöistä. Ja arkielämässä tarvittiin suutareita, räätäleitä, kampaajia ja partureita. Kuljetustoimesta vastasi Matkahuolto linja-autoasemalla, ja pitäjässä oli lisäksi pirssiautoja.

Nyt jo kadonneen maalaiskunnan kuva oli jyrkän kaksijakoinen: perustuotanto eli maa- ja metsätalous vastaan palvelut. Olen itse elänyt ajan, jolloin tehdastekoiset vaatteet ja jalkineet tekivät läpimurron. Tosin vielä oppikoulua kävi mummun Singerillä ompelemissa alushousuissa ja päällä äidin neuloma villapaita.

Ongelmien viidakko on läpituntematon. Mieleen tuleva heti sellaiset kysymykset kuin palkka ja työolot.

Kansainvälisen mallin mukaan työolojen tasapainottaminen aloitettiin sata vuotta sitten teollisuustyöstä, jota Suomessa oli ennen sotia jokseenkin vähän – metsäteollisuudessa paperin ja selluloosan valmistus oli kuitenkin hoidettu suorastaan hyvin. Paperipatruunat käsittivät, ettei ketä tahansa saanut päästää rikkomaan kalliita koneita. Toinen lohko, alkutuotanto, oli alapuolella kaiken arvostelun. Nykytermein puun korjuu, entisin nimin metsätyö oli tyypillinen pienviljelijän sivuelinkeino. Pöllinteko ja kuorimien oli hyvinäkin aikoina niin huonosti palkattua, ettei riuskakaan tekijä ansainnut kymmenen tunnin työpäivän kuluessa ruokaansa, eli laardia ja huonoja jauhoja. Uittotöissä jotkut ansaitsivat, mutta se ilo oli lyhytaikainen. Vielä sotien jälkeen joillakin savotoilla työmiehet joutuivat yöpymään talvellakin taivasalla.

Tällä hetkellä ammatillinen järjestäytyminen on aidosti kiero. Avainasemassa oleva paleluala – AKT – ei esimerkiksi ole tietävinään mistään solidaarisuudesta, vaikka se on matemaattinen tosiasia. (AKT:n politiikka tosin osoittaa hyvää logistiikka-alan rajun muutoksen ymmärtämistä.)

Yleistilanne on se, että BKT:stä yksityiset palvelut on 40 prosenttia ja julkiset 21 prosenttia. Kauppa on 10 mutta teollisuus vain 20 prosenttia.

Aivan selvästi robotiikka ja automaatio ovat jo vaikuttaneet erittäin paljon. Kokonaiset alat ovat siirtyneet verkkoon. Tunnen hyvin henkilön, joka meni vuosikymmeniä sitten työhön matkatoimistoon. Voi olla että hän edustaa katoavaa lajia. Hän on erikoistunut luotsaamaan lahden yli sellaisia ihmisiä, jotka haluavat ja tarvitsevat matkaopasta. Mutta matkatoimistot ovat melkein kadonneet.

Joku mainitsi jossain olevansa sitä sukupolvea, jolle Internet on vieras ja vastenmielinen.

Haluaisin oikaista lausumaa. Sekä käsite ”työ” että ”koulutus” ovat muuttuneet sisällöltään. Työ toi mieleen työpaikan ja siitä tuli mieleen jatkuvuus. Koulutus tarkoitti Suomessa jonkin koulun tai opiston käymistä.

Se ajatus että aamulla mennään töihin ja illalla tullaan, lienee peräisi navetasta, siis karjataloudesta. Sekä tavaran valmistus että palvelun tuottaminen on luonnollisesti tehtävä tehokkaasti. Puhelinpäivystys (ja seksipuhelimet) kannattaa tietenkin tehdä siellä, missä yleiskustannukset ovat halvat. Niitä peruspalveluja on yhä enemmän, jotka on tehokkain toteuttaa kotona keinutuolissa. Uutisissa mainittu sikiön tai alkion ultraäänitutkimus ”etänä” kuulostaa erinomaiselta ajatukselta.

Ei se niin ihmeellistä ole. Keski-Euroopassa sanomalehti oli kahvi tai oluen oheistuote. Ihmiset lukivat lehdet kaupungilla. Jopa Helsingissä näkee saksalaiseen tapaan kahden puusäleen väliin pingotettuja sanomalehtiä.

Kun postinkantaja leikkaa nurmikon, mikä on hieno ajatus, jään miettimään, miksi tukkirekat ja taksit eivät voisi ainakin välillä jakaa postia tai kuljettaa vanhoja ja vaivaisia kirkolle.

Suomen vanhin virtuaalipalvelu saattaa olla kirkonmenojen lähettäminen radiossa. Kuulemani selityksen mukaan kiivaimmat lestadiolaiset vastustavat edelleen teleisiota mutta sallivat radion. Televisiossa puhuu heidän mielestään maallinen esivalta, joka on eräänlainen epäjumala. Radiossa puhuu yksityisyrittäjä tai palkannauttija, ja yritystoiminta ja ansiotyö on Luojalle otollista.

Mutta lainsäädäntö ei pysy digitaalisen muutoksen perässä. Yksi pelottava esimerkki on Teosto r.y. Edelleen parin haitarisoinnun ottaminen äänitteelle vaatii niin valtavat selvitykset ja lomakkeet tekijänoikeusjärjestölle, ettei niiden tekemiseen ja täyttämiseen riitä tunti eikä viisi.

Vakoilijat

Hyvä käytös on paha ongelma. Laajoissa tutkimuksissa Saksan tuhoamisleirien henkilökuntaa yhdisti juuri hyvä käytös. En halua pahoittaa asetovereitteni mieltä. Niinpä olen kääntämässä venttiiliä ja tuhoan tunnollisesti aina 500 naista ja lasta kerralla ja katson plexin läpi, miten he repivät kyntensä verille kuolinkouristuksessa. Sodan jälkeen kohottelen iloisena tuoppeja veikkojeni kanssa ja palaan kotiin taputtamaan lasta päähän ja vaimoa takapuoleen, sikäli kun he eivät kärventyneet hengiltä viime pommituksessa.

Tämä koskee kirjoja. Tärkeiden kysymysten esittäminen on tahditonta, tarpeetonta ja ikävää.

En usko koskaan näkeväni suomalaista kirjaa, josta kävisi edes nimiä mainitsematta ilmi, ketkä tunnetut suomalaiset toimittavat juuri nyt hyvin tärkeitä tietoja Venäjälle. Sellaisia tietoja eivät ole varuskunnat ja varusteet; ne ovat julkisia. Öljynjalostuksen, vesihuollon, maakaasun ja tietoliikenteen toiminnan ydintiedot ovat.

Jos aiotte lopettaa lukemisen tähän, älkää sitten miettikö, että kommandoryhmä katkaisisi Päijänne-tunnelin ja siis pääkaupunkiseudun vedensaannin ja lisäksi kaukolämmön noin kahdessa tunnissa.

Sotilasvakoilun historian luulisi olevan selvää asiaa. Se on niin romanttistakin ja kun James Bond kerran teki sellaisia sankaritekoja. – Ian Fleming oli keskiportaan miehiä avattaessa ja arvioitaessa Atlannin sukellusvenesodan kannalta kaikkein tärkeimpiä tietoja toisen maailmansodan aikana.

Kaikki loputon puhe Enigmasta ja koodinmurtajista palvelee myös merkittävien tietojen salaamista. ”Salainen sota” on nimittäin edelleen osaksi salaista. Esimerkiksi Ison Britannian yleisesti ottaen surkeaa suoritusta ei ole tapana esitellä yksityiskohtaisesti.

Stalinin vakoilijat onnistuivat hyvin sodan aikana ja vielä paremmin sodan jälkeen. Neuvostoliitto ei tahtonut onnistua. Vuonna 1941 meni kolmannes ilmavoimista ja miljoona miestä alle viikossa, koska Stalin ei uskonut tietoja. Japanista tuli täsmälliset tiedot Saksan joukoista ja niiden ryhmityksestä Barbarossa-hyökkäykseen. Stalin ei uskonut. Hän arvioi, että kysymyksessä oli hänen silloisten vihollisten, huomisten ystäviensä anglosaksien tahallinen harhautus.

Kirjallisuudessa lukijoille on luotu sellainen kuva, että Ultra-salakirjoitus ja sen koodin avaaminen olivat ratkaisevia saavutuksia. Tämä ei pidä paikkaansa. Neljännen roottorin jälkeen Ultra pysyi pitkään mykkänä. Lisäksi Saksalla oli käytössä muita, tehokkaampia salakirjoituskoneita.

Historiankirjoittajat ovat yleensä isänmaallista väkeä. Ehkä kymmenen vuotta tutkijat ovat alkaneet liikahdella ”oman piirinsä” ulkopuolelle. Brittitutkijat (Judt, Kershaw) ovat opetelleet kieltä ja opiskelleet Saksassa, jossa kaiken jälkeenkin on valtavat arkistot.

Venäjä-Neuvostoliiton tutkimus oli kauan emigranttien tai loikkareiden varassa. Loikkareiden antamia tietoja pohdittiin hyvinkin kymmenen vuotta. Joissakin tapauksissa ne osoittautuivat hämmästyttävän tarkoiksi.

Max Hastings edustaa sitä tutkimushaaraa, jonka tasolle Suomessa ja Ruotsissa ei ole päästy eikä päästä. Erikoisuus on erittäin hyvä ja siis lukijaa hivelevä kirjallinen taso, laajat ja syvät taustatutkimukset ja tietty pyrkimys olla kunnioittamatta kuvia.

Kyllä britille on vaikeaa kirjoittaa suoraan esimerkiksi Churchillin möhläyksistä tai Montyn hulluudesta.

Putinin käyttämä sanonta taistelemisesta viimeiseen mieheen jonkun toisen maan kustannuksella oli päivittäisessä käytössä ainakin 1915. Britit osoittautuivat erikoisen hyviksi uhraamaan kanadalaisten ja australialaisten verta. Sama toistui seuraavassa maailmansodassa.

Hastings on nyt julkaissut salaisen sodan historian, jossa on mukana myös hyvin arkaluonteinen teema, vastarintaliikkeet. Eri puolilla menneisyyttä muokattiin ahkerasti vuodesta 1945. Länsi-Euroopassa, etenkin Ranskassa ja Italiassa, vallitsi yleinen vastenmielisyys myöntää, mikä vastarintaliikkeen ryhmistä oli tehokas. Kommunistit, etenkin Moskovan linjan edustajat.

Suomessa muutamat kaunokirjailijat ovat halunneet esittää suomalaisen, Neuvostoliitolle uskollisen vastarintaliikkeen. Useat ovat törmänneet tosiasioihin. Vastarintaa oli hyvin vähän ja sodan loppuvaiheessa selvä rintamakarkuruus alkoi hallita. Sodanjälkeinen Suomi ja valvontakomissio hyväksyivät pelkällä väitteellä liittoutuneiden kannattamisen karkuruuden syyksi.

Hastings selvittää taustoja – brittien runsaan vakoojakirjallisuuden yksi syys on toiminnan enimmäkseen surkeat tulokset. Sitä vastoin saksalaisten yritykset hankkia tietoja Englannista luultavasti todella estettiin tehokkaasti.

Samalla kertaa hankin Kindle-kirjana aika kauan sitten lukemani teoksen, jota on ainakin pidetty yhtenä kaikkien aikojen tiedekirjoista. Richard Rhodes, ”The Making of the Atomic Bomb”. Siinä on Manhattan-projekti taustoineen. Rhodesin toinen kirja, ei aivan yhtä kuuluisa teos vetypommin kehittämisestä sisältää erittäin paljon aineistoa vakoilusta. Ainakin minulle on edelleen hiukan epäselvää, miten suuren osan ydinaseiden kehittämisen tiedoista Stalin sai vakoilijoilta. Neuvostoliiton tutkimus oli erittäin korkeatasoista, mutta toisaalta molempiin hankkeisiin tarvittiin valtavasti kallista ja aikaa vievää kokeilua.

Ei Fermi ollut mitenkään varma asiastaan käynnistäessään ensimmäisen reaktorin ja kun Los Alamosissa räjäytettiin ensimmäinen atomipommi, moni paikalla ollut on kertonut uskottavasti, että kun nappia painettiin, kukaan ei ollut erikoisen varma siitä, tapahtuuko mitään.

Sota-aseen käyttämisen seurauksia Japanissa joko ei tunnettu tai niistä ei välitetty. Poliittisesti nykyinen selitys kahden pommin käyttämiseen oli Neuvostoliiton pitäminen aisoissa. He olivat tulossa mukaan voittamaan Japania. Päätöksen teki Truman.

Haukkavuoren salaisuus

En halua lukea Parmasen kirjaa ”Haukkavuoren aarre”. Parmanen oli Etsivän keskuspoliisin miehiä ja Sortavalan nimismies. Hänen suurteoksensa ”Taistelujenkirja” ei miellytä. Jos joku tutkija haluaisi esimerkkejä katteettomasta Suomen menneisyydestä satuilemisesta, tuo kirja olisi hyvä lähde.

Tämän blogin lukijoista vain Sakari ja Jussi tietävät jotain aiheesta ja saattavat tunnistaa kuvan kartan. Se esittää Haukkavuorta. Tunnistaminen ei ole helppoa, koska nimi ei ole oikea. Keksimme sen itse, tuosta Parmasen kirjasta. Mutta pojat voivat tunnistaa Kakkurin suon. Pelkäsimme sitä hiukan, ainakin minä. Suohon oli sata vuotta sitten hukkunut Kakkurin talon paimenpoija. Voi olla että hukkunut olikin lehmä. Se olisikin ollut iso vahinko. Tai sitten se oli juttua vain. Mutta se oli neva, keskeltä upottava.

Kysymyksessä oli partioretkeily. Olimme karkeasti alle 15-vuotiaita, paitsi ehkä Jussi. En tiedä, mistä me olimme keksineet tämän kohteen yöretkillemme. Olisiko Sakari, jonka koti oli sillä suunnalla, tiennyt paikan jostain. Olikohan meillä joskus mukana hänen vanhempia veljiään? Sanoisin että oli.

Kohde oli hyvä, koska Kauhavalla on aika vähän metsää ja monessa paikoin vaihtelevat suot ja matalat kumpareet. Tämä oli kuitenkin ”vuori”. Se oli melkein 25 metriä suon pinnan yläpuolella, ja kivenlohkareita oli vaikka kuinka.

Mielestäni siinä kirjassa löydettiin osittain maanalainen joki, joka tuli vuoresta. Sellainen ajatus on todella jännittävä. Niin ainakin minä toivoin, että mekin löytäisimme maanalaisen joen.

Sellaisia ei kuitenkaan taida olla, ainakaan Pohjanmaalla.

Aikuisena jouduin oikein selvittelemään, mikä ihme on vesisuoni, sellainen joita etsitään ja löydetään varvulla. Verisuoni tuli väkisin mieleen. Siis eräänlainen luonnon tunneli (tai viemäri), jossa vedet virtaavat.

Vesisuonia ei ole olemassa. Pohjavesikerroksen yläpuolella on märkää maaperää, jossa vesi melkein virtaa ja nousee jopa hiukan ylöspäin. Itseopiskeluni keskeytyivät ennen kuin sain selville, onko Suomessa arteesisia kaivoja. Ilmeisesti on. Jossain päin niitä näytetäänkin ihmisille. Lähde on yhtä kuin pintaan nouseva pohjavesi. Arteesiseen kaivoon vesi nousee ilman pumppuakin, omalla paineellaan.

Pohjanmaan kuuluisista lakeuksista suuri osa on entistä suota, veden vaivaamaa maata. Muutamia satoja vuosia maatyö oli ojan kaivamista, kuivattamista. Pohjanmaalla viljelyalaa lisättiin myös kydöttämällä eli polttamalla rahkaa, mielellään kerros kerrokselta.

Sata vuotta sitten kytösavu sai tietyn sävyn. Savu nimittäin tuoksuu rahalta. Se lupailee peltoa, mutta haju muistuttaa tervaksen hajua. Ja terve oli kerran rahanalaista tavaraa.

Kyteminen on nykykieltä, miilu ja sysi eivät. Ei puuhiiliä ole valmistettu itse ainakaan sataan vuoteen, kun ei ole enää seppiä, jotka tietäisivät, että hiilistä eli siis sysistä saa kuumemman liekin.

Meidän retkikohteemme kaltainen, paljon yleisempi haave on Valtameren saari. Haaveissa se on Robinson Crusoen saari, jossa ollaan yksin ja kaikki tehdään itse. Henki vain säilyy jollain kumman tavalla, eivätkä taudit tartu.

Epäilen hiukan, että nyt väistyvässä kesämökkiperinteessämme on annos tuota romanttista haaveilua. Ainakin taloudellisesti ajatellen kesämökki on kovin usein huono sijoituskohde. Silti yksi ja toinen siirtyy vuokramökkikannalta. Oma kun pitäisi olla.

Suuremman luokan ongelma on oma koti. Suomessa – sanottaisiinko – toinen puoli kansaa maksaa asumisestaan aivan kauheasti käytettävissä oleviin tuloihin nähden.

Muiden toimien ohella selailen ahkerasti Helsingin ja lähikuntien paikallishistoriaa, kun niistä on upeasti aineistoa. Sotiin asti myös toimeen tulevat ja hyvin toimeen tulevat suosivat vuokralla asumista. Tiedän itse perheitä, joissa kevään ohjelmaan kuului kuljeskella katsomassa, mihin tänä vuonna muutettaisiin. Muuttaminen tuntui normaalilta, kun taas johonkin osoitteeseen juuttuminen ahdisti.

Tosi rikkaat olivat asia erikseen. Ellei heillä ollut virka-asuntoa, he ostivat huoneiston tai talon. Mutta kyllä Paasikivikin muutti Erottajalta vanhemmilla päivillään peräti Taka-Töölöön- Siinä Erottajan talossa, lähellä Robaa, asui yhteen aikaan pelkästään merkkihenkilöitä.

Minä sitä löysin Haukkavuoren aarteen, ja sattumalta myös Sakari ja Jussi tietävät Ylisen Liesjärven. Partiopoikana ainakin minä kuvittelin suot järviksi ja mäet mittaamattomiksi. Päijänteen rannoilta löytyi isän sukulaismieheltä vuoressa oleva kirkas ja ihastuttava järvi – niin kaunis, ettei sinne halunnut ajatella mitään mökkiä. Viikko telttailua oli ihanne.

Oikeilla omistajilla on siellä mökkejä. Varovasti olen yrittänyt urkkia heiltä, sukulaismiehiltä, tuntevatko he paikan taianomaisuuden. Luultavasti eivät tunne. Heille se on vain hieno ja leppoisa paikka, lähellä entistä omaa kotia.

Mutta voi olla että kylmät asiasyyt vaikuttivat. Ei sinne ollut ennen tietäkään, ja viimeinen väli oli oikeasti raskas. Nyt siinä kohdassa, missä erottiin isolta tieltä, on hiihtokeskus kaikkine tiettävästi tarpeellisine varusteineen.

Hyvä on, että on kunnon rinne, ja vielä Jyväskylän eteläpuolella.

Muistelemalla partiopoika-aikojen kohteita en harjoita nostalgiaa vaan luultavasti rauhoittelen itseäni, kun en ehdi, jaksa enkä viitsi lähteä käymään Savossa, johon olisi tervetullut. Nyt on saavutettu se vanhuuden vaihe, että viisi ja puoli tuntia suuntaansa tuntuu kovin paljolta. Ja löydän itsestäni fanaatikon – sielläkin mökillä näkee teleisiosta potkupalloa ja yleistä urheilua ja jännittävää luettavaa on niin että oikein. Hyllyt eivät kuitenkaan notku. Ne on suunniteltu huolella ja kiinnitetty hyvin.

Etevyys

Erään laajemman kirjallisen työn yhteydessä olen joutunut selvittelemään laajasti kummallisuutta, nimittäin todistettavasti epätavallisen etevien ihmisten murhenäytelmää.

Onneksi jo unohtunut kirja, Alice Millerin ”Lahjakkaan lapsen tragedia”, oli nimetty väärin, ehkä kaupallisista syistä. Alkuteoksen mukaan aiheena oli lahjakkaan lapsen draama, joka tarkoittaa näytelmää. Murhenäytelmä on ”Tragödie”. Siinä on suuri ero. Suomenkielinen otsikko peittää näkyvistä senkin, että lahjakkaat lapset ja aikuiset ovat etenkin hyviä järjestämään murhenäytelmiä toisille.

Kirjan alkukieli on saksa. Kirjoittaja oli Puolan juutalainen ja asui Sveitsissä. Hän oli psykoanalyysin suurta freudilaista linjaa – joka on tätä nykyä aiheellisesti näivettynyt näkymättömiin. Freudilla on vaikuttava määrä maailmanhistoriallisia oivalluksia, kuten esimerkiksi narsistinen persoonallisuushäiriö. Hänen luomansa menetelmä sitä vastoin sopii harvoille ja on todella hidas ja erittäin kallis.

Kirja taisi olla menestys. Melkein kaikki kirjoja lukevat ihmiset arvioivat olevansa hyvinkin lahjakkaita ja lukevat niin ollen mielellään selityksiä, miksi he eivät kuitenkaan ole maailman kuuluisimpia ja rikkaimpia.

Monien mielessä on eräänlainen akatemia tai Jules Vernen seikkailuromaanin henkilöt. Kuinka ollakaan, paikalla on kaikkien tarpeellisten alojen asiantuntijoita. Asiantuntijat ovat eteviä henkilöitä.

Konsistorit ja erilaiset päättävät elimet, jossa istuu kysymyksessä olevan yliopiston professoreita, herättävät syvää epätoivoa. Elleivät hovioikeuden, ainakin korkeimman oikeuden täysistunnot ovat yhtä pahoja.

Kokemuksen mukaan hyvinkin puolet minkä tahansa tuollaisen kokouksen osanottajista ei jaksa pitää mielessään, että todistettu etevyys jollain alalla ei kerro paljon, jos mitään, jonkin toisen alan kyvyistä.

Hallinto on oma alansa. Voi olla niinkin, että tähtitieteilijä tai rikosoikeuden tuntija on epätavallisen huono ymmärtämään hallinnon asioita. Johtavat tutkijat eivät liioin ole automaattisesti eteviä politiikan ymmärtäjiä.

Sellaistakin tulee mieleen, että koulutukseen voisi lisätä simultaanitulkinnan suomen kielestä suomen kieleen. Tarve on välillä silmiinpistävä, ja tehtävä on vaikea.

Urheiluheinäkuu tarjoaa yleistajuisia esimerkkejä. Oikein innostaa, kun ammattilaiset kertovat tilanteessa ja sen jälkeen kuvia käyttäen asioista, joista katsojalla ei ole ollut harmaata hajua, esimerkiksi painopisteiden luomisesta kentän eri osiin. Tekniikan alkeet pysyvät hämärinä. Minusta esimerkiksi näyttää, että varmasti vaikean potkun lisäksi kuoletus eli pallon ottamine alas ja haltuun vaatii tavatonta taitoa. Eilen esimerkiksi ranskalaiset olivat tuossa paljon parempia kuin islantilaiset.

Urheilu on muuttunut sirkukseksi ja urheilijat ovat akrobaatteja. Sääli että saavutuksista ei löydy helposti kiinnostavaa pintatietoa. Etsimällä löytää englanniksi mittaustuloksia esimerkiksi pallon vauhdista eri peleissä. Karkea päässälasku viittaa siihen, että maalivahti ei mahda mitään rangaistuspotkulle. Jos todella kova laukaus on reippaasti yli sata kilometriä tunnissa, normaalilla reaktioajalla varustettu veskari ei ehdi paljon liikahtaa ennen kuin pallo on hänen takanaan.

Laskekaa itsekin. Ylen sivuilla on ”reaktiotesti”. Tulos 0,3 ei ole kovin huono. Testi mittaa odotettua, tiedettyä tapahtumaa. Odottamaton – liikenne – vie karkeasti sekunnin. Jos auto pysähtyy testin mukaan sadan kilometrin tuntinopeudesta 40 metrin matkalla, reagoimiseen eli jarrutuksen aloittamiseen menee joka tapauksessa aikaa. Satasta ajaessa auto liikkuu hiukan alle 30 metriä sekunnissa.

Hyvin etevillä henkilöillä näyttäisi olevan samanlainen kilpailuvietti kuin urheilijoilla.

Etevän kirjailijan rooli on vaikea. Hänen odotetaan tietävän vaikka mitä jokseenkin vaikka mistä. Kukaan ei ajattele, että erinomainen matemaatikko olisi hyvä hakkaamaan halkoja tai peto tiskaamaan astioita. Myös mediapersoonallisuudet eli julkkikset joutuvat vastaamaan hämmästyttäviin kysymyksiin, joihin heidän oletetaan tietävän vastaukset.

Isänisäni väitti, että hänelle on sama, toimiiko hän pappina vai seppänä, koska hän hallitsee muun muassa kaiken, tosin vain täydellisesti. Sen jälkeen hän otti lisää katajanmarjaviinaa.

Moni allekirjoittaa mielellään ajatuksen, että etevyys on kykyä oppia ja halua nähdä vaivaa oppiakseen. Taiteessa ja tieteessä on toisin. Moni joko omasta tai muiden mielestä merkittävä ihminen antaa mielellään ymmärtää olevansa ylivoimainen luonnostaan. Se niin särvittää, sellainen ajatus.

Tuo perinne aiheuttaa käytännön ongelmia. Töissäni olen hakenut ja löytänyt esimerkkejä, miten tavattoman halukkaita poikkeusihmiset ovat halventamaan toisia poikkeusihmisiä. Tämä voi liittyä pari päivää sitten puheena olleeseen narsismiin, tarkemmin narsismin käsitteen onttouteen. Akateemikko (matematiikka) on sitä mieltä, että toinen akateemikko (historia) on jästipää, ja toimii sen mukaisesti.

Tämä johtaa yllättäviin yleistyksiin. Toimitusjohtaja ja ministeri eivät mielellään saa olla kovin eteviä. Sellaisin eväin heillä on etevikköjä paremmat edellytykset ohjailla tavallisia asioita, sillä liiketoimet ja hallintotoimet ovat tavallisia asioita.

Viimeistään tässä vaiheessa lukija käsittää edellä olevan tutkielmaksi Sauli Niinistön maailmanennätyksellisestä gallup-suosiosta; Niinistö on itse myöntänyt, että koululaisena ja opiskelijana hän korkeintaan välttävä; hänen juristin taitojaan en tunne, mutta minusta kentällä toimivalta lakimieheltä vaaditaan enemmän sosiaalisia kykyjä kuin oppineisuutta. Gallupissa olisin itse ollut enemmistön kannalla (erittäin hyvä), vaikka en ole läheskään aina sillä kannalla, jota hän puhuu. Lisäksi kunnioitan miestä joka onnistui kiertämään perustuslain. Tarkoitushan oli heikentää presidentin asemaa tuntuvasti.

Verkkovaras

Mietin vastaisinko jotain kommentoijalle, joka tuntuisi olevan höperö. Kysymyksessä on se henkilö, joka kaikissa Suomen menneisyyttä koskevissa aiheessa korottaa äänensä ja voihkii sellaisen muistelemisen tarpeettomuutta. Nyt hän säälitteli Venäjään liittyen menneiden penkomista.

Ikäviä menneisyyden penkojia istuu muun muassa pankeissa. Kun kommentoija hakee asuntolainaa, vanhat paperit otetaan esiin selvitettäessä, onko hänellä kykyä suoriutua sitoumuksistaan.

Suomen päivän ongelmissa, juuri nyt työttömyydessä ja huono-osaisten asioissa, useimmat poliittiset puolueet ovat vuodesta 1995 alkaen kehittäneet länsi-retoriikkaa.

Tarvitaan hiukan historian tietoja, jotta ymmärtäisi, miten muun muassa Nokian nousu oli Yhdysvaltain armeijan varassa. Suomi oli erilaisilla kieltolistoilla. Emme saaneet mitenkään helpolla laitteita ja osia, joita olisimme tarvinneet. USA:ssa koko tietotekniikka ja tietoliikenne oli ja on armeijan valvonnassa siten, että Pentagon on ylivoimaisesti suurin maksaja. Järkyttävä osa käänteentekevistä keksinnöistä on tilaustöitä armeijalle – tietokone, transistori, laser, integroitu mikropiiri, Internet jne. Aika usein armeija toimi Bell Labsin kautta. Parhaiten sementoitu oli yhteistyö CalTechin kanssa – keskeisimmät atomipommin suunnittelijat tulivat sieltä (ja Princetonista ja Berkeleystä).

Tarvitaan hiukan Venäjän historiaa, jotta ymmärrettäisiin öljynjalostuksen ja ydinteknologian ongelmat. Suomi valitsi Lännen. Ostimme tietotaitoa ja laitteistoja Idästä, mutta opettelimme itse siinä sivussa. Ikuinen kunnia kuuluu Teknilliselle Korkeakoululle, jossa Erkki Laurila oli erikoisen kauaskatseinen mies. Hänen rinnallaan on aina mainittava Uolevi Raade, joka kehitti Nesteestä itsenäisen toimijan ja sai etenkin vasemmiston vihat palkakseen.

Kysymys valtapiiriin kuulumisesta on ajankohtainen tässä ja nyt. Putin tulee oikein Kultarantaan sanomaan, että Suomi on heidän aluettaan, ja pysyy. Valtapiiripolitiikka tarkoittaa meille juuri tuota. Lisäksi hän uhkaili Nato-asiassa tavalla, joka mielestäni täyttää kotirauhan rikkomisen tunnusmerkistön. Hyvä ettei Niinistö soittanut poliiseja paikalle. Vai onko Naantalin poliisilla päivystystä?

Raumalainen Nortamo kirjoitti aikoinaan pilkkarunon Rauman palokunnasta, johon tuli tieto, että Turun kaupunki on juuri palamaisillaan…

Muistelimme poikani kanssa Verkkovarasta. He ovat maalla ja minun tekisi sinne mieli.

Olen monta kertaa halunnut kirjoittaa Suomen Kulttuurihistorian 1975 – 2016, mutta säätiöt eivät ole syttyneet ajatukselle. Hakemuksissani selitin, että muistan tuon ajan ja että minulla on runsaasti kirjallista ja kuva-aineistoa.

Säätiöt ovat oikeassa. Mitä siitäkin tulisi, että tapahtuma-aikana stalinisteja ja sähkökitaraa ymmärtämätön henkilö yrittäisi kirjoittaa tuollaista. Sähkökitara-aate ja niin sanottu rock-’n-roll -musiikki on myös pysynyt vieraana.

Mutta 70-luvun lopulla opin Savossa, miten ihmiset voivat olla puoliksi tosissaan tai neljänneksen verran. Pohjanmaalla lyödään nyrkillä tai aidaksella niin ettei tarkoitusperissä ole miettimistä. Mitä parempi ystävä tai läheisempi sukulainen, sitä ilkeämmin heitä puhutellaan. Kun serkkuni tulee ensi viikolla, yritän olla sanomatta tervehdyksenä: voi kun olet lihonut – ja rumentunut. Sellainen on normaalia Länsi-Suomea. Kadulla sanotaan: ”oletko sinäkin ihan totta vielä hengissä?”, ja vastaus on tyyppiä ”mikä pahan tappaisi, kun Jumala ei huoli ja piru tietää aina saavansa”.

Itä-Suomessa suvut ovat paremmin kasassa, eikä sieltä ole menty Amerikkaan niin kuin Pohjanmaalta. Kun tällä hetkellä kylässä on sama suvut kuin vuonna 1624, on myös vanhat vihat. Ihmisillä on perustellun kielteiset käsitykset toisistaan, mutta ne eivät välttämättä häiritse kanssakäymistä.

Eräänä aamuna verkot olivat hukassa, vaikka ne oli laskettu illalla kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kälyni – puhe on siis 70-luvusta, ilmoitti varmana tosiasiana, että varas on vienyt verkot, ja kohta lapset lähetettiin vakoilemaan, olisivatko meidän verkot kuivumassa jonkun naapuri seinällä.

Todennäköinen tekijä merkittiin, ja siitä alkaen hän oli meille ”verkkovaras”. Asiaan ei vaikuttanut vähääkään, että verkkomme löydettiin pari päivää myöhemmin ansiokkaasti solmussa. Minulla on ollut aina kova mielenkiinto verkkoihin ja olen joutunut lukemaan muutaman opinnäytetyön verkkoteoriaa. Tuon kerran verkkomme oli helppo puhdistaa ja suoristaa. Ei siihen mennyt kuin kaksi työpäivää. Sattui tyyntä, joten hyttysistä oli haittaa. En erehtynyt noudattamaan neuvoa, jonka mukaan tosi miehet hoitavat tuollaisenkin tehtävän puukolla.

Seudulla on ”vuori”, ihan kyllä sata metriä Saimaan pinnan yläpuolelle kohoava rantakallio. Eräs mummoihminen tapasi käydä siellä katselemassa ja kuuntelemassa. Hänellä oli tapa ottaa lypsyjakkara mukaan. Kallion laella hän otti oman paikkansa ja istui sillä jakkaralla aikansa.

Olen vähän ajatellut käydä katsomassa Etolasta sopivaa, kannettavaa pallia. Ajatus on kutsuva. Voisi välillä laske sen maahan ja istua ihmettelemään maailman menoa. Tässä on näetsen saanut juosta milloin putkia katsomassa, milloin pannuhuoneella, milloin autolla jossakin.

Jos harrastaisin Jyväskylän Suurajoja, koottavan tuolin voisi kantaa katsomoon repussa. Tosin nämä klipsautettavat ja klapsautettavat tuolit tahtovat olla hengenvaarallisia.

Ennen oli muodissa Lepo-Lassi, Siinä oli purjekangasta ja alumiiniputkea ja liitoksia, joissa jäi nahka väliin. Muistan yhden, joka nukkui sellaisessa yönsäkin, mutta hän oli kyllä humalassa.

Pienille lapsille oli Baby-Sitter, on ehkä edelleen. Lapsi sujutettiin tuolintapaiseen, jota saattoi ohi mennessään tökätä niin että vauva sai liikuntaa. Niitä käytettiin pienille, jotka eivät oikein vielä osanneet istua.

Nuorin lapseni sai liikanimen ”Leevi Linkkuveitsi” oppimalla siitä paikasta laskemaan nenän palleroisten jalkojensa väliin. Vauvashenkilöiltä sellainen käy.

Vettä, vettä…

Nuorempi poikani huomautti minulle Kaliforniassa asuessamme, että kuolisin janoon erämaassa, koska en osaa ääntää ymmärrettävästi sanaa vesi, ”water”- Valitettavasti hän oli oikeassa.  Jos Kuoleman laaksossa myytäisiin Coca-Colaa, sitä onnistuisin pyytämään. Amerikkalainen ”uadö” ei onnistu. Mutta poika oli siinä iässä, että oppi kielen täydellisesti niin että toiset amerikkalaiset kysyvät tänäkin päivänä, onko hän Kaliforniasta vai muuten vain leuhka. Eräs tuttavamme sanoi usein tuntemattomille:” Tämä ei ole puhevika – olen englantilainen.”

Mutta voi että että että se oli ihanaa, kun pyhää lähdevettä alkoi eilen tulla hanasta. Vastahan tässä oli oltu ämpärien varassa vajaa kuukausi, mutta silti. Ja jos kaltaisilleni harhaileville dementikoille annetaan anteeksi mauttomat maininnat, muistin hyvin elävästi, miten outo tunne oli pitkän Lapin retken tai vastaavan jälkeen istahtaa oikealle astialle ja vetää.

Tiesitte varmaan, että Los Angelesista kotoisin olevat naiset eivät osaa käydä metsässä pissillä? Olen usemmankin kerran kuunnellut muina miehinä suomalaisten antamaa opetusta ja nähnyt epäuskoisen ilmeen,

Ei sillä, perheellisenä miehenä olen kyllä nähnyt myös pika-stripteaseä; joskus sopivalta vaikuttaneessa paikassa onkin keltiäisiä, joita kai ei syyttä sanota kusiaisiksi.

Mutta nämä ovat menneisyyden muistoja. Nykyisin metsänpedoista pahin on punkki.

Kun putkimiehemme saa työnsä valmiiksi, pitäisi varmaan hankkia tilalle mangusti. Mangusti – samaan lajiin kuuluu Kiplingin kuuluisaksi tekemä mungo Rikki Tikki Tavi – on aina valpas eikä pelkää mitään. Jos vastaan tulee kuningaskobra, se syö sen. Väistämisrefleksi on maailman nopein. Käärme jää toiseksi. Skorpionikaan ei pärjää.

Mistähän tuli mieleen; erilaisia muovikäärmeitä ovat nyt kaivannot täynnä. Mutta kuningaskobrat väistyköön. Vielä menee viikkoja ennen kuin patterikierto on taas päällä ja se tarkoittaa, että kauriitkin saavat katsoa, kenen istutuksia tulevat syömään, ettei putkimies tule vääntämään niille jenkoja sarviin.

Työmiehistä puheen ollen Putin väitti eilen ensi vuonna juhlittavan Suomen 100-vuotispäivää, ja asiayhteys tuntui sellaiselta, että Venäjä ilmoittautuu jo nyt itsenäisyytemme isäksi ja aikoo kai juhlia asiaa.

Svinhufvud ja kumppanit saivat kehotuksen hankkia tunnustus ensin Venäjältä pyydettyään sitä Ruotsilta. Vuoden lopussa 1917 he olivat näillä asioilla.

Riitautan väitteen ”Venäjä antoi Suomelle itsenäisyyden”. Väitteessä on kaksi pahaa virhettä. Ei ollut Venäjää, vaan Saksan kanssa sotatilassa ollut vallankaappauksen tehnyt vähemmistö, joka perusteli yksikköä nimeltä Neuvosto-Venäjä. Neuvostoliitto on paljon myöhempää perua.

Ei ollut Suomea. Suuriruhtinaskuntamme oli yksipuolisesti julistautunut itsenäiseksi äänestettyään asiasta monta kertaa. Sitten alkoi sisällissota, jonka syyksi ilmoitettiin venäläisten sotajoukkojen riisuminen aseista (valkoiset) ja sosialistinen vallankumous (punaiset). Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty.

Vaasassa käytti ylintä hallitusvaltaa senaatti – osa senaattia. Helsingissä käytti ylintä hallitusvaltaa kansanvaltuuskunta eli sosialistit.

Vaasaa eli valkoisia aseisti Saksan keisarikunta, joka laivasi ensin kotiin Saksassa eli siis vihollismaassa koulutetut jääkärit. Punaisia aseisti sama taho, joka oli ”myöntänyt Suomelle itsenäisyyden”. Itsenäisyys oli siis myönnetty suomalaisille sosialisteille eli aateveljille, ei sille Suomelle, jota edusti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella eduskunta.

Venäläisiä joukkoja, käytännössä tsaarin joukkoja, jotka eivät olleet enää oikein kenenkään käskettävissä, osallistui siellä täällä taisteluihin, mainittavasti Tampereella.

Venäjältä toimitettiin punaisille viljaa ja sieltä tuli asejuna. Toiminnassa oli venäläisiä panssarijunia.

Suomen sotilaallinen avustaminen jäi vähäiseksi. Venäläisillä oli kova hätä pitää rauhasta neuvotteleva Saksa rauhallisena. Brest-Litovskissa tehtiin rauha 3.3.1918.

Bolshevikit luovuttivat Saksalle erittäin laajoja alueita. Suomi päätyi välittömästi Saksan sotilaallisen ja taloudellisen vallan alaiseksi ja taistelevat punaiset jätettiin pahoin seurauksin oman onnensa nojaan.

Kun Saksa kuitenkin hävisi sodan länsirintamalla, tilanne muuttui toiseksi. Se jäi epäselväksi, oliko itsenäisyyden myöntäminen Suomelle aiheuttanut sodan Venäjän ja Suomen välille. Tuo kysymys jäi ehkä ratkaisematta, mutta lopuksi neuvoteltiin Tarton rauha 14.10.1920.

Äkkinäinen voisi ajatella, että rauhansopimus sisältäisi ajatuksen rauhan tekemisestä ja se puolestaan ajatuksen, että oli ollut sota.

Propagandaväitteeni: Lenin myönsi itsenäisyyden Suomen punaisille joukoille, ei Suomelle. Raskaan ja pitkän Venäjän sisällissodan jälkeen kävi ilmi, etteivät Lenin ja Trotski tarkoittaneet itsenäisyydellä itsenäisyyttä. Venäjällä olleet suomalaiset sulautettiin muihin tai ammuttiin.

Jos siis Putin ja nyky-Venäjä aikovat korostaa edeltäjävaltionsa myönteistä osuutta Suomen itsenäistymisessä, väitän, että se on vale. Suomi luovutettiin Saksalle, eikä pidä puhua ”kuningasseikkailuista”. Täällä luotiin siirtomaalle sopivaa hallintokoneistoa koko syksy 1918. Tämä muuten oli ja on ruotsalaistenkin käsitys asioiden kulusta – ja samoin Mannerheimin. Eli itsenäisyyden myönsi Suomelle Saksa. Leninin paperi oli keino puolustaa Pietaria saksalaisilta.

Kannata narsismia!

Muotihaukkumasanat haetaan lääketieteestä tai sitä lähellä olevilta aloilta. Narsismi on ollut muotia nyt aika kauan. Supernarsistien joukkoon ovat nousseet myös jotkut jalkapalloilijat, kuten Ronaldo. Perinteisesti useimpia valtionpäämiehiä on epäilty tuosta taudista, kuten päivän vierasta, V. Putinia, jonka miehevyyden ilmaukset leijuvat mediassa.

Aikaisempia haukkumasanoja olivat kompleksinen, neurootikko, hysteerikko ja degeneroitunut.

Seisoin vieressä, kun eräs Otavan kirjallinen johtaja vastasi takkatuli-illassa laajahkosti kysymykseen, mitä hän arveli kirjailija NN:stä ja selosti äitikompleksin haitallista esiin tunkevuutta asianomaisen tuotannossa. Vasta siten hän huomasi puhuvansa tuon kirjailija NN:n äidin kanssa.

Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta narsistit ovat julkaisseet kovasti kirjoja Internetin kiihdyttämästä narsismista, jonka tuloksen tosi-televisio kukoista ja selfie-kuvat täyttävät tietoverkot.

Ainakin 500 vuotta, luultavammin 2500 viimeksi kulunutta vuotta etenkin keskenkasvuiset ihmiset ovat pohtineet, mikä mahtaa olla olemassaolon tarkoitus.

Kasvukauden kipuiluun kuuluu myös kysymys, kuka minä olen. Väitetään että vielä aikuisten kirjoissa ollessa voi ajautua ”identiteettikriisiin”.

Muista miten Jörn Donner kerran harmitteli lounastaan kuuluisaksi tulleen kieliveljensä (Gunnar Mattsonin) kanssa. ”Hän puhui koko ajan itsestään niin että minä en saanut puhua koko ajan itsestäni.”

Jörn on aivan tavattoman fiksu mies. Tuokin huomautus osui hyvin.

Ihmisillä on erilaisia syitä kälättää itsestään, ja toiset niistä syistä ovat aivan hyviä, kuten esimerkiksi rahan ansaitseminen. Mutta kaksi paatunutta kaupparatsua samalla penkillä… Käytännössä asianomaiset vaikenevat noissa tilanteissa, tai vaihtavat huomioita ja havaintoja vallitsevasta säästä.

Se on kuitenkin ikävää, kun maksullinen psykiatri sanoo asiakkaalleen, että olkaa te hiljaa kun minä kerron ongelmistani. Tämä ei ole keksitty esimerkki. Etenkin analyytikkojen perustekniikka oli vastata, jos analysoitava kysyi, paljono kello on, että niin – mitähän te itse ajattelette siitä, siis kellonajasta, nyt.

Saksalainen kirjoittaja puhuu hauskasti ”postherooisesta kulttuurista”. Post-jokin kuulostaa aina hyvältä, kuten esimerkiksi ”postmoderni”.

Pari sataa vuotta itsehillintä oli herooinen eli sankarillinen hyvä. Sosiologi Norbert Elias, herooinen hahmo itsekin, määritteli sivilisaation ja sydämen sivistyksen kyvyksi pidentää ärsykkeen ja tyydytyksen ajallista välimatkaa. Ihan kaikkea ei tarvitse saada heti, varsinkaan jos voi saada vähän odottamalla enemmän. Elias oli paneutunut erikoisesti tapojen historiaan ja esittää oppineissa teoksissaan kymmeniä hienoja esimerkkejä esimerkiksi siitä, milloin räkiminen pöydälle aterian aikana meni muodista ja vähä vähältä ruvettiin pelleilemään korkeatasoisten, huolella taiteltujen liinojen kanssa, joita joku työläisnainen sai sitten pestä ja silittää.

Mitä sitten vielä tulee putkiremonttiin, sellaisia seutuja kuuluu edelleen olevan, joissa pyyhkiminen vessassa toimitetaan kädellä ja käsi pyyhitään seinään. Väitetään jopa, että eräiden osakulttuurien hiukan merkilliset kiellot ja määräykset esimerkiksi siitä, kummalla kädellä syödään, liittyisivät ensin mainittuun käytäntöön.

Postherooinen kulttuuri ei voine tarkoittaa, että Osakeyhtiö Minä saisi vapaan vallan. Meillä on kieltämättä Minä markkinat, mutta se tarkoittaa, että on kysyntää ja tarjontaa. Tyydytys oman kuvan jakamisesta verkossa on lyhytaikainen, ja tämän useimmat ymmärtävät. Kilpailu on kovaa. Se on aina ollut kovaa.

Pohdiskelin Faceboookia, ja täsmennän, että käytin sitä itse jonkin verran, kun se oli uusi. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että tein virheen kun lopetin. Kyllä se on hyvä markkinointiväline, ja jos markkinoidaan esimerkiksi isoisän hautajaisia, ei siinä ole mitään paheksumista.

Jos luin oikein, Tanskassa F:n käyttäjiä olisi yli 90 prosenttia aikuisväestöstä. YouTubesta katsoin viimeksi eilen valokatkaisimen kytkemistä ja sain avun. Toinen mies paineli johdot tänään seinän sisään ja veti jeesusteippiä reunoihin. Sähkömies tulee muutenkin taas ensi viikolla. Käsitin nimittäin sähköiskun ja oikosulun mahdollisuuden, joita YouTubessa tosin ei korostettu.

En omasta puolestani yhdy tuon saksalaisen ajatukseen enkä ryhdy puhumaan postheroismista.

Yksinkertaisempi selitys on parempi. Minuus eli käsitys omasta itsestä eli ns. persoonallisuus on tietenkin reagoinut niin kuin kaikki muukin.

Internetin metafysiikasta ei ole kirjoitettu paljon. Se on sääli. Nähdäkseni minä-tunne on muuttunut ”digitaaliseksi”.

Tuo sana tarkoittaa alfanumeerisesti ilmaistavaa mutta käytännössä sillä viitataan ylimalkaisesti tietoverkkoihin.

Minä, esimerkiksi tällainen Kemppinen, on adaptiivinen tilapäisverkko, joka konfiguroituu automaattisesti. Persoonallisuus, tämä henkilö, on siis milloin mitäkin. Aivotutkimus viittaa siihen, että aivojen ”kytkennät” muuttuvat omia aikojaan eli verkko on itsekonfiguroitava.

Minä toimii toisin sanoen samalla tavalla kuin aistit ja keskushermosto. Tietoisuuden ongelma – josta Daniel Dennett kirjoitti niin hyvin - on toisin kuin hän väitti näennäisongelma. Kysymys eläinten tietoisuudesta, jota koskevat kirjat ovat nyt muualla ja ensi vuodenvaihteessa meillä kirjamyynnin listojen kärjessä, on näennäisongelma.

Jos joku arvoisa narsisti tuntisi innostusta ajatellessaan, että ”minän” hermoverkko on kuin maailmankaikkeus, lääkkeeksi tuohon tunteeseen soisi lusikallinen multaa. Se on DNA-tasolla ja siis molekyylitasolla vielä monimutkaisempi. Siis mikä tahansa lusikallinen.