Lukion kirjoista.
– Äidinkielen kirjojen selaamisen lopetin kauhistuneena. En muistanut
luvanneeni, vieläpä mielihyvin, että jotain kirjoituksiani saa käyttää
oppikirjoissa. Siellä oli muutaman vuoden takaa pätkä tätä blogia. Ajattelin
totisena, että piru soikoon. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että
ylioppilaskirjoitusten reaalissa tai äikässä saattaa olla jotain sellaista,
että ovelimmat opettajat voivat käskeä katsella näitäkin sivuja.
Ja lukion
olemassaolon tarkoitus on ylioppilaskirjoitukset.
Sen takia on syytä
antaa ohje. Kirjallinen blogi – tällainen – on täsmälleen eri asia kuin lehtikirjoitus
tai verkkoon suuremmalle sivustolle sepitetty teksti. Journalismin peruskeino
on pitää yllä lukijan mielenkiintoa eli houkutella. Se tehdään yleensä
laskemalla lentoon monen värisiä ilmapalloja. Kirjallisuuden eräs perinne on
tiivistäminen. Tavallisimpia keinoja on kirjoittaa kahdesta tai kolmesta
asiasta yhtaikaa ja jättää puolet lukijan järkeiltäväksi ja ennen kaikkea rinnassansa
tunnettavaksi.
Kaksi täydellistä
vastakohtaa, jotka eivät voi elää samassa ihmisessä, ovat tuomita ja ymmärtää,
sanoo Camus (Discours de Suède) vedoten Nietzscheen.
Jos on tyhmä, voi
ruveta myös tiedemieheksi. Monet tutkijat tavoittelevat totuutta. Sitä on
vaikea uskoa, mutta näin kuulkaa on. Etenkin aikaisemmin varsinkin luonnontieteissä
jotkut eivät tunteneet totuuden määritelmää: se, mitä tavoitellaan eikä koskaan
tavoiteta.
Totuus viihtyy
komiteoissa ja komppanioissa, ei kirjastoissa.
Luin yhden osan
lukion historiaa (Muutosten maailma 4). Kovin se oli kokoomukselainen. Täytynee
hakea käsille verrokki ja varmistaa, että se on uusin painos.
Poliittisesti
konservatiivinen historia kihartuu kohti tosiasioita ja esittää tosiasioita. Se
on viisasta. Jokin ”Valtalaki 1917” on aina hyvä tenttikysymys. Hyvä tenttikysymys
tarkoittaa että opettajan on helppo arvostella se. ”Talvisodan syyt” on OK,
samoin ”Yleislakko 1956”.
”Ruotsin toiminta
Suomen talvisodassa” on mahdoton. Sitä ei koskaan kysytä. Faktat ovat tiedossa
mutta piilossa. Vaikka ne on painettu, niitä on vaikea löytää. (Åselius, s. 197
teoksessa Meinander, Henrik. toim.: Historian kosto: Suomen talvisota
kehyksissään, Siltala 2015).
En tiedä enkä
osaa neuvoa, miten kouluopetuksessa ja yliopisto-opetuksen suurimmassa osassa
selvittäisiin siitä, että ”totuuksia” on välillä monta, ne pitävät paikkansa
mutta ovat keskenään pahasti ristiriidassa.
Jos puhe on
Suomen historiasta, on aivan paikallaan puhua itsenäistymisestä kansallisena
tapahtumasarjana. Itse kyllä vierastan kaikkia selvityksiä, joissa ei mainita
ensimmäisen maailmansodan tilannetta 1917 – 1918.
Oppikirjojen lukemisesta
on kaikenlaista hyötyä. Olen aina välillä ihmetellyt, miksi tamperelainen versio
kesän 1918 vankileireistä Mannerheimin aikaansaannoksena elää niin sitkeänä, vaikka
hän erosi ja menetti (vajaaksi vuodeksi) juuri saksalaisille kaikki
mahdollisuutensa vaikuttaa armeijaan ja valtioon toukokuussa 1918.
Asiaa ei mainita
eilen lukemassani kirjassa! Kuninkaan valinnasta 1918 kerrotaan kyllä.
Toisteltuani
kuukaudesta toiseen, etteivät valistuneet suomalaiset tunne Euroopan 1900-luvun
historiaa ja äänestettyäni jatkuvasti esimerkiksi Kershaw’n kirjan (To Hell and
Back) suomentamisen puolesta muutan kysymykseni nyt vielä ikävämmäksi. Miksi
suomalaiset eivät tunne myöskään Suomen historiaa 1900-luvulla?
Tuosta
puutteestako johtuu, että kirjallisuudessa, mediassa ja somessa menee läpi
melkein mikä tahansa?
Virrankosken ja
Vahtolan Suomen historiat ovat molemmat hyviä, jopa harmillisesti niin että
molemmat kannattaisi lukea niiden hiukan erilaisten painotusten vuoksi. Ne ovat
laajoja ja käsittelevät kaikkea esihistoriasta alkaen.
Jokseenkin
asiallisia kirjoja on. Meinanderin ”Tasavallan tiellä” lienee noin
500-sivuisena se paras oheislukemisto.
Pimeitä paikkoja
ja hämäriä kohtia käsittelevät pimeät tai hämärät erikoisteokset näyttävät taas
peittävän myyntipöytiä. Tilanne on kuitenkin niin kummallinen, etten tiedä
sanoa, myydäänkö niitä todella.
Noin
kolmekymmentä vuotta on esimerkein vaikka ei sanoin ilmaistu, ettei
yleissivistys ole oikeastaan tarpeen. Työpaikkahaastatteluissakaan ei koskaan
selvitellä hakijan historian tietoja.
Tuollainen
ilmapiiri on osa Suomen jähmettymistä. Tällä vuosituhannella ainakin valtio on
tilannut mahtavimmat selvitykset liikkeenjohtajilta ja filosofeilta. Tuloksia
saanee sanoa vaatimattomiksi. Tuo tehtävä, menneisyyden ennustaminen, on ollut
yleensä historian tutkijoiden aluetta. Jalmari Jaakkola romutti loputkin
arvovallastaan kirjoittamalla valtiolle tilaustyön syistä hankkia elintilaa
itärajan takaa.
Mitä sitten vielä
tulee pakolaisiin ja maahanmuuttajiin, aika hyvin tutkittu tapaus koskee 72 000
sotapakolaista, suomalaista lasta, jotka toimitettiin Ruotsiin turvaan. Heistä
15 000 jäi sinne.
Yllättävän moni
ihmisistä, jotka tunnen, kävi tuon tien. Yllättävän monen mielestä kokemus oli
vaikea ja raskas.
Ehkä tuo
lukumäärä sanoo nyt enemmän kuin vuosi sitten.
Henkilökohtaisesti
en pidä mahdottomana, ettei Ruotsin apu olisi ollut johdonmukaista politiikkaa,
tykeistä lapsiin.









