Yleisesti tajuissaan

Lukion kirjoista. – Äidinkielen kirjojen selaamisen lopetin kauhistuneena. En muistanut luvanneeni, vieläpä mielihyvin, että jotain kirjoituksiani saa käyttää oppikirjoissa. Siellä oli muutaman vuoden takaa pätkä tätä blogia. Ajattelin totisena, että piru soikoon. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että ylioppilaskirjoitusten reaalissa tai äikässä saattaa olla jotain sellaista, että ovelimmat opettajat voivat käskeä katsella näitäkin sivuja.

Ja lukion olemassaolon tarkoitus on ylioppilaskirjoitukset.

Sen takia on syytä antaa ohje. Kirjallinen blogi – tällainen – on täsmälleen eri asia kuin lehtikirjoitus tai verkkoon suuremmalle sivustolle sepitetty teksti. Journalismin peruskeino on pitää yllä lukijan mielenkiintoa eli houkutella. Se tehdään yleensä laskemalla lentoon monen värisiä ilmapalloja. Kirjallisuuden eräs perinne on tiivistäminen. Tavallisimpia keinoja on kirjoittaa kahdesta tai kolmesta asiasta yhtaikaa ja jättää puolet lukijan järkeiltäväksi ja ennen kaikkea rinnassansa tunnettavaksi.

Kaksi täydellistä vastakohtaa, jotka eivät voi elää samassa ihmisessä, ovat tuomita ja ymmärtää, sanoo Camus (Discours de Suède) vedoten Nietzscheen.

Jos on tyhmä, voi ruveta myös tiedemieheksi. Monet tutkijat tavoittelevat totuutta. Sitä on vaikea uskoa, mutta näin kuulkaa on. Etenkin aikaisemmin varsinkin luonnontieteissä jotkut eivät tunteneet totuuden määritelmää: se, mitä tavoitellaan eikä koskaan tavoiteta.

Totuus viihtyy komiteoissa ja komppanioissa, ei kirjastoissa.

Luin yhden osan lukion historiaa (Muutosten maailma 4). Kovin se oli kokoomukselainen. Täytynee hakea käsille verrokki ja varmistaa, että se on uusin painos.

Poliittisesti konservatiivinen historia kihartuu kohti tosiasioita ja esittää tosiasioita. Se on viisasta. Jokin ”Valtalaki 1917” on aina hyvä tenttikysymys. Hyvä tenttikysymys tarkoittaa että opettajan on helppo arvostella se. ”Talvisodan syyt” on OK, samoin ”Yleislakko 1956”.

”Ruotsin toiminta Suomen talvisodassa” on mahdoton. Sitä ei koskaan kysytä. Faktat ovat tiedossa mutta piilossa. Vaikka ne on painettu, niitä on vaikea löytää. (Åselius, s. 197 teoksessa Meinander, Henrik. toim.: Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään, Siltala 2015).

En tiedä enkä osaa neuvoa, miten kouluopetuksessa ja yliopisto-opetuksen suurimmassa osassa selvittäisiin siitä, että ”totuuksia” on välillä monta, ne pitävät paikkansa mutta ovat keskenään pahasti ristiriidassa.

Jos puhe on Suomen historiasta, on aivan paikallaan puhua itsenäistymisestä kansallisena tapahtumasarjana. Itse kyllä vierastan kaikkia selvityksiä, joissa ei mainita ensimmäisen maailmansodan tilannetta 1917 – 1918.

Oppikirjojen lukemisesta on kaikenlaista hyötyä. Olen aina välillä ihmetellyt, miksi tamperelainen versio kesän 1918 vankileireistä Mannerheimin aikaansaannoksena elää niin sitkeänä, vaikka hän erosi ja menetti (vajaaksi vuodeksi) juuri saksalaisille kaikki mahdollisuutensa vaikuttaa armeijaan ja valtioon toukokuussa 1918.

Asiaa ei mainita eilen lukemassani kirjassa! Kuninkaan valinnasta 1918 kerrotaan kyllä.

Toisteltuani kuukaudesta toiseen, etteivät valistuneet suomalaiset tunne Euroopan 1900-luvun historiaa ja äänestettyäni jatkuvasti esimerkiksi Kershaw’n kirjan (To Hell and Back) suomentamisen puolesta muutan kysymykseni nyt vielä ikävämmäksi. Miksi suomalaiset eivät tunne myöskään Suomen historiaa 1900-luvulla?

Tuosta puutteestako johtuu, että kirjallisuudessa, mediassa ja somessa menee läpi melkein mikä tahansa?

Virrankosken ja Vahtolan Suomen historiat ovat molemmat hyviä, jopa harmillisesti niin että molemmat kannattaisi lukea niiden hiukan erilaisten painotusten vuoksi. Ne ovat laajoja ja käsittelevät kaikkea esihistoriasta alkaen.

Jokseenkin asiallisia kirjoja on. Meinanderin ”Tasavallan tiellä” lienee noin 500-sivuisena se paras oheislukemisto.

Pimeitä paikkoja ja hämäriä kohtia käsittelevät pimeät tai hämärät erikoisteokset näyttävät taas peittävän myyntipöytiä. Tilanne on kuitenkin niin kummallinen, etten tiedä sanoa, myydäänkö niitä todella.

Noin kolmekymmentä vuotta on esimerkein vaikka ei sanoin ilmaistu, ettei yleissivistys ole oikeastaan tarpeen. Työpaikkahaastatteluissakaan ei koskaan selvitellä hakijan historian tietoja.

Tuollainen ilmapiiri on osa Suomen jähmettymistä. Tällä vuosituhannella ainakin valtio on tilannut mahtavimmat selvitykset liikkeenjohtajilta ja filosofeilta. Tuloksia saanee sanoa vaatimattomiksi. Tuo tehtävä, menneisyyden ennustaminen, on ollut yleensä historian tutkijoiden aluetta. Jalmari Jaakkola romutti loputkin arvovallastaan kirjoittamalla valtiolle tilaustyön syistä hankkia elintilaa itärajan takaa.

Mitä sitten vielä tulee pakolaisiin ja maahanmuuttajiin, aika hyvin tutkittu tapaus koskee 72 000 sotapakolaista, suomalaista lasta, jotka toimitettiin Ruotsiin turvaan. Heistä 15 000 jäi sinne.

Yllättävän moni ihmisistä, jotka tunnen, kävi tuon tien. Yllättävän monen mielestä kokemus oli vaikea ja raskas.

Ehkä tuo lukumäärä sanoo nyt enemmän kuin vuosi sitten.

Henkilökohtaisesti en pidä mahdottomana, ettei Ruotsin apu olisi ollut johdonmukaista politiikkaa, tykeistä lapsiin.

Pysy hyvissä kirjoissa

Otettuani puheeksi tietosanakirjat ja muut suurteokset haluan nyt sanoa asian uudestaan vakavasti ja jatkaa saman teeman muunnelmalla.

Muunnelma: ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan selailin ja katselin koulukirjoja, etenkin lukion äidinkielen ja historian kirjoja, joista on verkossa näytteitä. Sangen luultavasti menen tänään lukemaan lisää. Verkkosivuilla väitetään, että kirjat sopivat erinomaisesti itseopiskeluun ja etäopiskeluun. Mielenkiintoista.

Ensi vaikutelma: nämä kirjat ja niihin liittyvä muu aineisto ovat käsittämättömän hyviä.

Tämän blogin lukijoissa on kuin onkin hiukan kiertoa. Siksi toistan, että osaan oman taustani takia arvioida muutaman kouluaineen oppimissisältöjä. Jouduin kirjoittajana ja toimittajana tekemisiin myös tiedollisen tekstin kirjoittamisen kanssa 51 vuotta sitten ja tuo yhteys jatkuu edelleen.

Siksi varoitan, että ajatukseni ovat todennäköisesti vanhentuneita ja asenteeni katteettoman ylimielinen.

Oppikirjojen ja sitten lasten- ja nuortenkirjojen ideoinnista, toteuttamisesta ja tuottamisesta muistikuvia on yhtä pitkältä ajalta. Tämän päivän tunnelmissa tekisi melkein mieli kiilata kerran joukkoon; Otavan entiset, eläkkeellä olevat kouluosaston päälliköt kuulemma tapaavat toisiaan silloin tällöin. Mikko I. mainitsi taannoin, ketkä kaikki minun aikanani (70-luvun alussa) taloon tulleet ovat hengissä ja liikenteessä. Tässä on muutenkin käden ulottuvilla ihmisiä, jotka ovat tehneet elämäntyönsä juuri oppikirjojen parissa. Peruskoulun ja lukion kuulumisia tulee jatkuvasti, koska lähisukulaisia toimii opettajainkoulutuksessa.

Näin päivinä usein mainitsemissani kustannusliikkeissä, joiden historiikeista kertaan monopolin (oligopolin) numerotietoja ja muita mitattavia vaikutuksia, erittäin jyrkkä ja vakiintunut perinne oli pitää esillä kotimaista kaunokirjallisuutta ja mainita ohimennen kuudennen luokan kamana keittokirjat ja sen sellaiset. Oppikirjoista ei puhuta mitään ja joissakin yhtiöissä, kuten WSOY:llä sen puolen ihmisetkin oli kätevästi piilotettu Kalevankadulle, kun taas paremmat ihmiset rönöttivät Bulevardin erkkeri-ikkunoissa ja tuomitsivat sieltä eläviä ja kuolleita (kirjailijoita). Nykyisin entinen WSOY:n kouluosasto on nimeltään Sanoma Pro.

Oppikirjojen osuus sekä kustannusyhtiön liikevoitosta että liikevaihdosta on ollut vanhastaan vähintään 50 % ja tietokirjojen, suurteokset mukaan luettuna, noin 40 %. Näkyvimmän eli kotimaisen kertomakirjallisuuden lohko on ollut suuruusluokkaa 5 prosenttia. Jos luvuista poistettaisiin niin sanottu viihde ja Linna ja Waltari, numeroiden tarkastelemiseen tarvittaisiin suurennuslasia.

Kansa- ja oppikoulun oppikirjat olivat 1890-1975 yksi maan suuria huijauksia. Kirjoittajat olivat tyypillisesti kouluhallituksen virkamiehiä ja kirjat saattoivat pysyä muuttumattomina vuosikymmeniä. Niiden ostaminen oli pakollista ja hinnoittelu kustantajan määräämää. Se ei ollut mikään poikkeus, että jostakin kansakoulun mittausopista otettiin muuttamaton 48. painos.

Erikseen mainittava vihani kohde oli ”Mantere - Sarva” eli oppikoulun yleinen historia. Siitä muuten tulevat opettajat joutuivat yliopistolla hyppäämään suoraan Veit Valentiniin, joka oli aika hankala tapaus, sotiin ja hallintoon keskittyvää umpitekstiä loputtomasti. Tiedän kun olen lukenut.

Pointtini on tämä: tietosanakirjoja ja muita suurteoksia tehtiin ja hankittiin ja itse asiassa myös luettiin siksi että oppikirjat olivat niin huonoja. Ajatelkaa esimerkiksi kielten osaamista. Seitsemän vuotta saksaa oppikoulussa ei auttanut junalipun ostamiseen Trawemündestä Hampuriin. Ajatelkaa tämän päivän suomalaisten englannin taitoa. Vaikuttaisiko sen erinomaiseen tasoon hyvä oppimateriaali? Ja ajatelkaa Pisa-tutkimuksia, joiden tuloksissa voi olla jotain perääkin. Missä määrin siihen vaikuttaisi yhtälö hyvät opettajat + hyvät kirjat?

Huono pedagoginen ote naamioidaan tavallisesti termillä ”yleissivistävä”. Siis huonosti sommiteltu teksti tarpeettomista asioista on ”yleissivistävää”.

Erikoisen synkin mielin mietin korkeakoulun tenttikirjoja. Minkä takia sellaisia erinomaisia perusteoksia kuten Heinonen – Koskinen ym. ”Rikosoikeus” (1631 sivua) on niin vähän? Tuon kirjan tunnen. En tiedä, onko se edelleen käytössä enkä arvioi, missä määrin se on ajan tasalla. Sen osaan arvioida, että kirja on aivan erinomainen. Aarnion – Kankaan perinnöstä julkaisema ”Suomen jäämistöoikeus” on toinen esimerkki. Ei tästä ole pitkä aika, kun jouduin selvittelemään ennakkoperintöjä ja niiden arvon huomioon ottamista jaossa. Opiskelin kirjaa ja sitten kysyin kirjoittajilta. Olin oppinut oikein. (Esimerkki koskee tyypillistä mutta aina mutkikasta kysymystä, jossa ukko on kuollut ensin ja leski on elänyt kuten ennenkin mutta lapsista yksi on saanut arvokkaan keskusta-asunnon ja toinen arvonsa menettäneitä osakkeita ja kolmas lämmintä kättä, ja sitten leski kuolla kupsahtaa.) Haarmannin Tekijänoikeus on kolmas esimerkki. Tuomarit lukevat sitä salaa.

Mutta yliopistolla oppikirjoja ei juurikaan lueta tieteellisiksi ansioiksi, ja yleensä hyvä tutkija ei osaa kirjoittaa hyvää oppikirjaa.

Jos, lukijat, haluatte mielikuvan oppimateriaalin valmistamisen vaikeudesta, menkää omalle kaapillenne ja ottakaa esiin minkä tahansa vekottimen käyttö- tai asennusohje. Eilen opiskelin uuden televisioni käyttöä, ja sain kuin sainkin esiin Areenasta viime sunnuntain Uuden Sherlockin, joka olikin suunnilleen parasta mitä olen ikinä nähnyt televisiosta. Käyttöohjeesta ja omistajan oppaista ei ole mihinkään. Ainoa keino on kokeilla järjestelmällisesti eri nappeja. Lopulta muuten löytyi virtakatkaisinkin! Sitä en vielä tiedä, miten kanavan tai vastaavan inputin saa toimimaan kaukosäätimen näppäimellä. Onneksi lapsenlapset ovat tiettävästi tulossa välipäivinä käymään.

Ei sillä, olen kokeillut manuaaleja lahjakkaisiin lapsiin. Eivät hekään saa selvää niistä.

Mitä voisi tehdä koulukirjojen maineen parantamiseksi? Miten saisi lukijat uskomaan, että koulukirjoihin kannattaa palata? Ja miten tulla toimeen sen tosiasian kanssa, että lukion oppikirjat ovat kovin kalliita?

Vanha lapsi

Minulle ja miljoonalle muulle koulutus on ollut vanhojen, vanhentuneiden ja tarpeettomien asioiden opettelua.

En oikein usko innovaatioihin enkä maan tilanteen kohentumiseen, niin että olisin itse näkemässä sitä. Sitä ennen olisi opeteltava opettelemaan. Luulen että minulla on jokin aavistus siitä, miksi ruotsalaiset ja amerikkalaiset ovat tuossa asiassa niin hyviä ja suomalaiset eivät. Jo pari vuotta on ollut aihetta tunnustaa, että Nokia + GSM oli kultamuna. Kultainen muna ei riitä. Pitäisi keksiä kultaisia munia muniva kana, sellainen kuin kevyen musiikin bisnes Ruotissa.

Keskusteluissamme – tässä blogissa – sekoitamme yksimielisesti sanat ”koulutus” (opetus) ja ”kasvatus”. Tämän sekaannuksen perua on muuten sekin Ernon omaa tietämättömyyttä kuvaava sanonta ”opetetuista” ihmisistä, jotka ovat heikompaa kantaa kuin opetelleet.

Liian kalliita ja sisällöltään jokseenkin hyödyttömiä kirjasarjoja myytiin 1960 – 1980 jopa itseopiskeluun. Kahdeksanosaisesta ”Tiedon portaat” – sarjasta pystyi opiskelemaan tähtitiedettä, pikakirjoitusta, laki tai yhdeksää eri kieltä. Opettelemiseen liittyi tenttejä ja siitä annettiin todistus. Sillä todistuksella ei tehnyt käytännössä mitään.

Aikaisemmin kirjeopistot olivat toimineet jopa hyvin. Haanpäät ja Pekkaset opettelivat ja oppivat englantia, ainakin sen verran että saivat tekstistä selvän.

Historiikin mukaan WSOY:llä oli Jänttien aikana töissä vain yksi ihminen, Lauri Hirvensalo, joka osasi englantia. Kustantajien luetteloita katsellessa näet ihmettelee, miksi he eivät sotien jälkeenkään alkaneet julkaista suomeksi edes Hemingwaytä ja Steinbeckiä, vaan antoivat kaiken suosiolla Tammelle.

Kuuluu tietää, että natsismin perintö on eri asia kuin saksalaisperinne. Kuuluu tietää, ettei se ero kuitenkaan ollut kovin suuri, koska Saksan natsien suurin propagandavoitto oli laittautua keisarillisen saksalaisuuden perilliseksi.

Neuvostoliiton keskeinen väite oli, että kaikki porvarillinen, etenkin keisarillisen Venäjän edustama, oli riistoa ja sortoa ja revittävä juurineen ensin Venäjältä ja sitten maailmanvallankumouksen turvin muusta maailmasta.

Tämä oli Leninin suuri erehdys. Trotski ja sitten Stalin joutuivat näkemään paljon vaivaa inttäessään, että maanpäällinen paratiisi oli jo olemassa. Saksassa peruskeisarilliset ja peruslihavat Ludendorff ja Hindenburg olivat natsikauden alun kulttihenkilöitä ja auttoivat itse Hitlerin valtaan. Lisäksi Göring teki kuolemattoman imitaation mainituista marsalkoista ja heidän kunniamerkkivimmastaan, vaikka piikkikypärää ei enää käytetty. Se olisi ollut ajoneuvossa hankala. Niinpä aikoinaan vain kuskien käyttämä lippalakki koppalakiksi jähmettyneenä korvasi sen.

Englannin osaamisessa oli herrasväen mielestä jotain niljakasta. Tuo asenne ei ole vieläkään kadonnut kokonaan. Se oli näet puutavaraliikemiesten ja eräiden pankissa eli rahan parissa puuhaavien kieli.

Nuo itseopiskelun oppaat, joista kielten opiskelussa erikoisasemassa olivat ”English by the Nature Method” (vihreät kannet) ja Linguaphone (levyt) muodostivat suurteoksiksi pöhötettyinä yli puolet suurten kustantajien kirjamyynnistä markkoina laskettuna. Kaunokirjallisuus sai kaiken huomion vielä kun sen myynti oli vain 10 prosenttia kaikesta.

Suur- ja tietoteosten ainoa ajatus oli syöttää suomalaisille jo vanhentunutta tietoa helposti omaksuttavassa muodossa. Tuo aate ulottui myös kirjallisuuden puolelle. WSOY:n ”Antiikin klassikot” oli kuulemani mukaan kaikkien aikojen epäonnistunein kirjasarja.

Ihmisillä on hyvä vainu. Kun heitä yritetään sivistää väkisin, he kieltäytyvät yhteistyöstä. Tuo sarja muuten – arvattavasti joka paikassa vaikuttaneen Linkomiehen, häntä lahjattomamman Koskenniemen ja seurustelu-upseeri Eino E. Suolahden aikaansaannos – kelpaa edelleen antikvariaattiin ja maksaa sieltä ostettuna kumman paljon luokkaa 25 euroa. Miksi Otava käännätti paljon myöhemmin Platonin, sitä en ole jaksanut koskaan ymmärtää. Mielestäni Platon pitäisi lukea alkukielellä eli englanniksi.

Tänään en viitsi selittää, mitä mieltä itse olen antiikin klassikoista. Sillä ei ole merkitystä.

WSOY:n Spectrum ja Otavan Suuri Ensyklopedia 70-80-luvulla olivat lorun loppu. Suosittelen niitä lämpimästi, jos siis käytettävissä on runsaasti hylly- ja lukemistilaa. Ei ole hullua maksaa 17 hyvin suurikokoisesta ja painavasta niteestä yhteensä 70 euroa. Tottuneen ostajan käsittelyssä se lähtee antikvariaatista – jos sen jostain löytää – 7 eurolla.

Jos haluaa itseopiskella vaikkapa lintuja tai kasveja, nuo kirjat päihittävät mennen tullen verkkoresurssit, myös Wikipedian. Joissakin tapauksissa muistoissa rakas Encyclopaedia Britannica olisi oikea ratkaisu. En keksi, miksi kukaan tekisi sellaista, mutta jos tulisi tarve perehtyä Kreikan ja Rooman kirjallisuuteen niin kuin opiskelija tekee eli lukematta vähintään sataa kirjaa kannesta kanteen, Britannican erittäin laajan artikkelin lukemiseen huolellisesti menee ehkä kahden viikon vapaa-aika, ja sen jälkeen lukijalla todella on yleiskäsitys aiheesta. Jos joku sukulaiseni tai suojattina olisi lähdössä Englantiin suurlähettilääksi, neuvoisin lukemaan Britannican ”Englannin kirjallisuus” –artikkelin, joka on muistaakseni yli 200 tiheästi painettua sivua. Maan kirjallisuuden tunteminen on edelleen avain menestykseen diplomaatti- ja liikemiespiireissä. Tuosta sen saisi.

Nämä neuvot ovat ovelia. Tämä on aitoa kansansivistystyötä.

Omaksukaa tekin länsimaisen sivistyksen ydinoppi: kun ette kuitenkaan tiedä, opetelkaa teeskentelemään. Bluffaus paljastuu aina viidessä minuutissa.

Mutta asiantuntijaa ei saa koskaan päästää niskan päälle. Kun mietin tässä, oliko juristiprofessorien Tarmio-sota itse asiassa nurkanvaltaus, joka melkein onnistui, muistelen samalla Hannua itseään. Vain biologi voi olla niin taitava julkaisemaan sosiologiaa ja liiketaloustiedettä sekä aina välttämätöntä kyökkipsykologiaa kuin hän oli tuon kustannusliikkeen vahvuuden ja voiman päivinä

Suomen nuija

Yle väliotsikoi ”Nuija lähtee Brysseliin”.

En voi kuin hämmästellä. Miten korkeimman oikeuden presidentti Koskeloa sanotaan tuolla tavalla verkkosivulla nuijaksi? Sehän on salaisuus!

Koskelo moittii tuomareiden poliittista ohjausta. Rahaa on osoitettu harmaan talouden juttuihin niin että pikainen käsitteleminen hidastaisi esimerkiksi seksuaalirikosten ratkaisemista. Syyksi hän epäilee poliitikkojen halua edistää valtio fiskaalisia etuja eli verovarojen kerryttämistä.

Koskelo ei mainitse käänteistä tilannetta. Jos rahaa osoitettaisiin seksuaalirikosten kiireelliseen ja perinpohjaiseen tutkimiseen, se olisi siis hänen ajattelutapansa mukaan väärin ja lisäksi se olisi epäasiallista vaikuttamista tuomareihin?

Jos tuomioistuimet ja jopa poliisi nostaisivat kiireellisyysjärjestyksessä esimerkiksi ulkomaalaisten tekemiä seksuaalirikoksia kärkeen – myös se olisi väärin?

Lausunnoista saa käsityksen, että taustalla on tuomarin riippumattomuus. Jos näin on, taustalla on väärä käsitys tuomarin riippumattomuudesta.

Käsiteltävien asioiden painon määrää laki, ei tuomari. Tahtonsa ilmaisee eduskunta, ei korkein oikeus. Tavallinen tapa ilmaista asian kiireellisyys on rangaistustaso. Kautta aikojen murhajutut ovat olleet kiireellisempiä kuin näpistykset.

Toinen tapa on perustuslaki. Suomen perustuslain toisen luvun perusoikeuksien luettelon on katsottu tarkoittavat perusoikeuksia. Hengen ja ruumiillisen koskemattomuuden turvaaminen on nostettu hyvin tärkeäksi asiaksi – ja samoin muun muassa sananvapaus, jonka turvin jopa aivan sivullinen saa ilmaista olevansa eri mieltä kuin esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti.

Olisi tekopyhää väittää, ettei tuomioistuimissa käsiteltäisi – ehkä liikaakin – pikkujuttuja. Olkoon esimerkki riidaton velkomus, joka tarkoittaa rahavaatimusta, jonka taustalla on velkakirja tai lasku ja jota vastaaja ei väitä vääräksi. Niihinkin tarvitaan tuomioistuimen ratkaisu, ja sellaisia tehtaillaan. Toinen esimerkki voisi olla avioero, jossa hakijat ovat samaa mieltä asiasta.

Tuomarinohjeet eivät ole lakia. Ne ovat 1500-luvun rituaalista kieltä ja eräänlainen julistus, jota alettiin kauan sitten painaa lakikirjoihin.

Tuomarinohjeissa sanotaan tuomarista näinkin:

”3.  Samoin hänen myös tulee muistaa tuomarinviran olevan asetetun yhteisen kansan hyödyksi eikä tuomarin omaksi hyödyksi, ja sen tähden hänen pitää sitä hoitaa yhteiselle kansalle eikä itsellensä hyväksi, vaikka siitä hänelle itselleenkin on hyvää, kun hän sitä oikein toimittaa. Kuitenkin tulee hänen virassansa tavoittaa yhteistä hyvää eikä omaansa. Sillä tuomari on yhteisen kansan tähden eikä yhteinen kansa tuomarin tähden.”

Tulkinnasta voi keskustella. Siitä on syytä keskustella. Teksti, jonka kirjoittajana mainitaan yleensä Olaus Petri, piti silmällä sakkorahoja. Muinoin oli sellainen laki, että tuomari sai palkanlisänä osan, kolmanneksen sakoista. Oli aihe torjua sellainen taipumus, että tuomittaisiin myös oman kukkaron lihottamista ajatellen.

Jos määräyksen yrittää ymmärtää tämän nykyisen ajan yhteydessä, epäselvä käsite ”kansa” tarkoittanee ketä tahansa tuomioistuimessa asioivaa, ja ”yhteinen hyvä” tulee joka tapauksessa hyvin lähelle käsitettä ”oikeudenmukaisuus”.

Yhteishyvä sai Ranskan suuressa vallankumouksessa sisältöä, jota osittain olivat kehitelleet vuosisadan filosofit ja osittain pahimmat terroristit, joilla oli alkuvaiheessa myös ”yhteishyvän valiokunta”.

Sivuutetuksi luultu pirstamielinen positivismi näkee oikeudenmukaisuuden, jos ollenkaan, yhden oikeusjutun tai jopa yhden jutussa esitetyn vaatimuksen ominaisuutena. Voitaisiin arvioida, missä määrin ratkaisu on osunut oikeaan. Juuri tämä on muutoksenhaun perusajatus. Jutun saa monissa tapauksissa vireille ylemmässä oikeudessa, joka tutkii ja tarkastaa sen vielä toisen kerran. Ylin oikeusaste, siis korkein oikeus, ei oikeastaan tee tätä, vaan tuottaa ennakkotapauksia eli prejudikaatteja.

Koko toiminta-aikansa eli vuodesta 1918 korkein oikeus on harhaillut ja kompastellut lillukanvarsissa. Olen siis aikoinani käynyt läpi kaikki korkeimman oikeuden ennakkotapaukset 1918 – 1990 ja kursorisesti kaikki tapaukset. Kuka tahansa voi todeta milloin vain, miten syvästi korkein oikeus rakasti esimerkiksi alunperinkin keinotekoisen rangaistusten yhdistämistä koskevia seikkaperäisiä detaljikysymyksiä. Karkeasti ottaen puolet ratkaisuista on ollut vailla käytännön merkitystä. Mutta tässä asiassa on tapahtunut paljon parannusta.

Mutta kysymykseen ”mikä on oikea rangaistus” raiskauksesta ei ole yhtä eikä kahta ratkaisua. Ihmisen pahuutta mitattaessa mittaustuloksia on kovin monta.

Mutta yksittäisten ratkaisujen arviointi ei riitä. En usko tuollaiseen ”atomisointiin”. Yhteiskunnallisessa praksiksessa eli myös lainkäytössä on otettava pohjaksi ”aalto-hiukkas-dualismi”.

Aine ja energia ovat laskennallisesti sama asia ja niiden yhteys on tiedossa. Joissakin tilanteissa on joka tapauksessa käytännöllisempää ajatella aaltoliikettä, ja joissakin toisissa pienhiukkasia.

On kolmaskin fysikaalinen ilmiö, jonka mielessä pitämisestä ei ole haittaa, kenttä. Painovoiman kuvauksissa kenttä on tavallisin ilmaisu, varsinkin kun emme oikeastaan tiedä, mitä painovoima on. Simone Weil kirjoitti, että on kaksi asiaa, painovoima ja armo. Luultavasti hänellä oli mielessään myös kalvinilaisen teologian ajatus (Karl Barth), ettei kumpikaan ole oikeastaan meidän määrättävissämme eikä ohjattavissamme.

Oikeudenmukaisuus ei ole päämäärä eli maali. Se on tavoite, voluntas ius suum quique tribuendi eli jatkuva halu saattaa kukin oikeuksiinsa.

Kirjoitan kiivaasti presidentti Koskelon lausumaa vastaan, koska se on mielestäni oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin trivialisointia. Ei asia ole alkuunkaan niin helppo kuin hän antaa ymmärtää. Lainsäädäntö ja lainkäyttö n summavektori. Ei a tai b, vaan a + b.

Kansankannattimet

Kansan kannattajat ovat yhtä tarpeellisia kuin housunkannattimet. Useimmilla pysyvät housut jalassa kannattelematta.

Olen vuosikymmeniä vastustanut isänmaallisuutta. Nyt muutan kielenkäyttöä hiukan. Leukailun aika ei taida olla nyt. Isänmallisuus on roomalaista perua. Cicero sanoi sellaistakin, että isänmaa on siellä, missä on hyvä olla. Mutta hän nyt oli varsinainen moottoriturpa.

”Kansa” merkityksessä ”kansakunta” on aika uusi ilmiö. ”Kansa” merkityksessä ”rahvas” on vanha. Rooman kolikoissa luki ”SPQR” eli Rooman senaatti ja kansa. Mitä hirveämpi yksinvaltias, sitä enemmän hän vannoi kansan nimeen. Se on erikoista, mutta Rooman kaupungissa kansalaiset eivät maksaneet veroa eivätkä tehneet ansiotyötä mutta ottivat sitä vastoin mielellään lahjuksia ja niin ollen kokoontuivat karjumaan oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Työnteko taas ei sopinut mielikuvaan vapaasta miehestä. ”Orja” oli paljon monimuotoisempi käsite kuin luulisi. Mahtimiehen orja saattoi olla itsekin mahtimies. Ylettömyyden perikuva Trimalkio oli vapautettu orja.

Patriootti välittää omistaan. Nationalisti ei välitä vieraista.

Outoa ettei Kansallinen Kokoomus ole vielä muuttanut nimeään. Puolue kantaa nimessään nationalismin kuormaa.

”Kokoomus” oli historiallisesti koalitio, kahden itseään suurina pitäneen suomenkielisen joukon yhteenliittymä. ”Kansallinen” oli ovelasti valittu petkutussana, jota käytettiinkin ahkerasti selitettäessä, ketkä sitten eivät ole ”kansallisia”. ”Epäkansallinen” saattoi tarkoittaa väärän väristä pyyheliinaa.

Ruotsalainen kansanpuolue on siis kansan puolue. Heilläkin on ollut eri aikoina pieniä ongelmia saada köyhät ihmiset uskomaan, että pelkästään kielen takia sitä ollaan samaa väkeä.

Tiedossani ei ole, miten tuo suomen kielen termi synkronoituu saksan sanaan ”völkisch”, joka sai ensimmäisen maailmansodan jälkeen yhä kaameamman sävyn ja synnytti hullunkurisia yhdyssanoja, kuten ”kansansaksalainen”, volksdeutsch.

Ruotsissa kokoomus on ”maltillinen kokoomus” ja sitä kuvataan liberaalis-konservatiiviseksi.

Sekoitettuani näin lukijalta pään palaan väittämään, että kaduilla itsenäisyyspäivänäkin harhailleet ”kansalliset” ovat epäisänmaallista väkeä. Kun tätä nykyä on muotia sanoa, että Suomi on ihan hyvä maa, ja monet kauan sitten vanhentuneet menot ja merkit ovat palanneet muotiin, on aika ikävää, että eräät änkeävät tappelumielessä hautausmaille.

Joku kommentoija, luultavasti Putinin agentti, jaksaa kysyä joka kerta kun viittaan viime sotiin, että taasko viittaan viime sotiin. Asianomaisen kysyjän päähän ei mahdu, että ensimmäisten elinvuosien asiat vaikuttavat syvästi ihmiseen. Kun synnyin, isäni oli tullut kaksi viikkoa aikaisemmin sodasta ja aikakauden perustunnelma ei ollut missään tapauksessa ilo. Sota oli niin lähellä oleva ja kauhea asia, ettei siitä koskaan puhuttu. Vallitseva vire oli epävarmuus, ei suinkaan jälleenrakentaminen. Sekä lapset että aikuiset asuivat henkisissä hökkeleissä.

Maaseudulla, toisin kuin kaupungeissa, tiedettiin oikein hyvin, ketä kaikkia ei tarvinnut ottaa kovin vakavasti. Esimerkiksi epäonnistuminen elämässä oli niin tavallista, ettei kukan jaksanut tehdä siitä numeroa. Kysyin miksi tuokin riski mies kuljeskeli omia aikojaan ja jopa makaili auringossa, kun kaikki muut tekivät heinää. Vastaus oli tyyppiä: se on mennyt vähän sellaiseksi. Lapsikin oppi olemaan kyselemättä enempää.

Jossain naapuripitäjässä eräs taksinkuljettaja oli kesken kaiken ampunut itsensä. Vasta monta vuosikymmentä myöhemmin huomasin jostain hakemistosta, että hän oli ollut SS-miehenä Saksassa. Keski-ikäisenä kysyin tutulta lääkäriltä, jolla oli mielestäni joitakin erikoisia piirteitä, eikä hän kertoisi jotain SS:ssä kokemaansa. Lopulta hän sanoi nähneensä parissa viikossa liikaa sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi koskaan joutua näkemään, ja vaihtoi sitten puheenaihetta, lopullisesti.

Nämä ovat vain esimerkkejä siitä, miten pieni osa todellisuutta on mainoslauseena käytetty ”isänmaallisuus” tai ”nationalismi”. Olen jokseenkin varma, etteivät pohjoismaiset uusnatsit tiedä käytännöllisesti katsoen mitään natsismin opeista ja käytännöistä.

Loppujen lopuksi en välitä niin kauheasti näistä opinkappaleista tässä ja nyt. Kunhan tuli mieleen, että propaganda toimii hyvin. Eilen melkein kaksi tuhatta ihmistä juhla-asuissa ja käytännössä koko media oli ottanut asiakseen vakuutella, että asiat saadaan kääntymään parempaan suuntaan ja että oikea tapa edistää niitä on perinteinen tapa, loputon keskustelu ja neuvottelu. Poliittisen ja virkaeliitin kärki esiintyi yksimielisenä.

Itse kävin vähän väliä katsomassa pätkiä linnan juhlista ja näin taas kerran, että yhä harvemman sieltä tuntee. Siitä ei tunnu olevan pitkäkään aika, kun tuttavia oli joka puolella.

Suomalaisessa perinteessä saattaa olla amerikkalaisesta liikkeenjohdosta omaksuttu oppi, joka ei sovi tänne. Johtaja ei muka saisi sekaantua seuraajansa valintaan.

Erästä kirjoitusta varten luin eilenkin WSOY:n historiaa, joka on pakko lukea kokonaan, kun se (Häggmanin) on niin hyvin kirjoitettu. Helsingin Sanomien ympäriltä on kirjoitettu historiikkeja, jotka tuntuvat jatkuvasti unohtavan tai peittävän enemmän kuin kuvaavat.

Kirja-alalla mielessäni pyörii epäily. Syöksykierre on yhtä vaikeasti käsitettävä kuin koko Suomen jatkuva lama.

Esitän arvauksen selityksenä eli ratkaisuna. Sekä yhden johtavan firman että erään tasavallan vaikein taloudellinen ongelma on… riittämätön isänmaallisuus. Siis kärsivällisyys sinänsä sisällöttömien muodollisuuksien keskellä ja vahva ja vakaumuksellinen halu olla mieluummin jonkun puolesta kuin jotain vastaan.

Iloitkaa ja riemuitkaa

Ihan hyvin Herkko selvitteli Hesarissa Facebookin asiakassopimuksen piirteitä ja jätti samalla sanomatta, että käytännössä tuo nyt luettu sopimusteksti ei merkitse paljon. Jos kysymys on asiakkaan eli käyttäjän oikeuksista, niitä ei oikeastaan ole. Jos kysymys on myyjän eli palvelutarjoajan oikeuksista, vain taivas on kattona.

Amerikkalaisissa ja englantilaisissa sopimusteksteissä on kautta linja edelleen sama perinne. Ne on kirjoitettu niin ettei kuluttaja ymmärtäisi niitä. Herkosta en ole varma – olen kyllä opettanut sen hänelle, mutta en tiedä, kuunteliko hän – mutta sopimukset ovat vaikeita myös erikostuneille lakimiehille. Kaksoiskieltoa on vaikea huomata. Siksi sitä suositaan; ”Matti ei saa mennä metsään, koska siellä on susia, paitsi jos itse haluaa, tai jos vastapuoli niin osoittaa, paitsi ellei kansallinen turvallisuus toisin vaadi ottaen huomioon, ettei Matti todista syöneensä tarpeeksi popcornia, julkisen notaarin todistuksella, jonka kaksi esteetöntä henkilöä on samanaikaisesti saapuvilla ollen keskenään yhtäpitävästi oikeaksi todistanut, ottaen huomioon että mainittuun todistukseen on liitettävä virallinen käännös englanninkieleen ja kuitti käännösmaksun suorittamisesta, kahtena kappaleena.” Saako Matti mennä metsään?

K. Professori Klinge kiittää, että kehuin kerran hänen työtään, mielestäni aiheesta. Luen hänen suursaavutustaan Kansallisbiografiaa edelleen joka viikko verkkoversiona tai selvällä rahalla ostamistani niteistä, jotka kaunistavat hyllyäni. Sarja maksaisi tänään verkkokaupassa 710 euroa, mutta antikvariaatissa 220. Kun SKS:n kirjavarasto on kuulemma myyty, arvelen että lähtisi halvemmallakin.

Samalla hän muistelee, että olen joskus suhtautunut häneen sangen kriittisesti. Itse en tätä oikein muista mutta en väitä vääräksi. Ei kai se ole kriittistä, että olen ainakin suullisesti siunaillut, miten käytännöllistä on, että näin pienessä maassa on käytettävissä yhden miehen juhlakulkue, professori Klinge. Itse en kelpaisi joukon jatkoksi, koska luultavasti kompastuisin tohtorinmiekkaani. Kerran niin kävikin, ja samalla olivat frakin housut pudota kinttuun, keskellä kirkonmäkeä jossa oli paljon väkeä.

Hänen päiväkirjansa uusimman niteen nimi ”Hyppikää ilosta” perustuu merkintään, jossa on virhe. Mozartin kuuluisan teoksen kuultuaan kirjoittaja selvittelee, mistä on peräisin teksti ”Exsultate, jubilate”, ja päätyy riemusta hyppimiseen eräiden psalmien ja vanhojen Raamatun käännösten selvittelyn jälkeen.

Kirjoittaja ylpeilee sillä, miten suppeat tiedot hänellä on Englannista ja Yhdysvalloista, ja se kyllä hiukan häiritsee hänen julkaisemiaan tutkimuksia. Hän ei ehkä ole selvillä, miten merkittävää aivan uutta tutkimusta nimenomaan Britanniassa ilmestyy esimerkiksi ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosituhannelta, myös Itämeren vaikutuspiiristä.

Lukijakin saattaa kyllästyä jatkuvasti toistuvaan ilmaisuun ”suuret sivistysmaat Venäjä, Saksa ja Ranska” eli siis ei Iso-Britannia. Klinge on myös tunnettu siitä että hän löytää aina jotain hyvää sanottavaa Putinista ja hänen politiikastaan etenkin Yhdysvaltojen arroganssin ikeessä. Mainitaan päiväkirjoissa ainakin kerran myös dosentti J. Bäckman, jonka toimittamaan julkaisuun kirjoittaja aikoi osallistua.

Sen lukija käsittää huomion tavoitteluksi, että Klinge tuskailee jatkuvasti juutalaisten kansanmurhan aiheetonta korostamista kirjallisuudessa. En osaa olla lainkaan samaa mieltä. Mielestäni pitkälle toteutettu, hyvin organisoitu hanke kokonaisen (konstruoidun) kansan murhaamiseksi on aivan ainutlaatuinen historiassa, Tshingis-kaani mukaan luettuna.

Kolmannen valtakunnan miehillä oli tunnetusti juridisia ongelmia keksiessään, ketä on pidettävä siinä määrin juutalaisena, että hänet on surmattava. Nürnbergin lait olivat työläät laatia. Lain 15.9.1935 mukaan juutalaisilta kiellettiin mm. ”valtakunnan värien” käyttäminen, mutta epäselväksi jäi, koskiko määräys myös toisen tai kolmannen asteen sekarotuisia (Mischlinge).

Klingen eliittisosiologia joutuu välillä samanlaisiin loogisiin ongelmiin kuin antisemitismi. Saatuaan Vilkunan suvun kirjeenvaihdosta toimitetun kirjan hän mainitsee, ettei pohjalainen talonpoikaismaailma kuulu hänen pääharrastuksiinsa. Kustaa Vilkuna ei siis kuulu eliittiin, joka on hänen pääharrastuksiaan, eikä siis liioin Kekkonen, joka ei ollut edes kainuulaista talonpoikaismaailmaa, vaan työnjohtajamaailmaa, eikä tiettävästi mitään kautta tekemisissä pappissukujen kanssa.

Tuo tämän päivän teema, iloitkaa ja riemuitkaa, jonka Klinge jäljitti psalmeihin, on Vuorisaarnasta mutta ennen kaikkea oleellisesti samassa muodossa tekstistä, joka on yksi Euroopan musiikin kuuluisimmista, Magnificat - Magnificat anima mea Dominum, et exsultavit spiritus meus in Deo, salvatore meo.

Mutta tuo ”hyppikää ilosta” on joka tapauksessa vino tulkinta. ”Iloitsee” olisi ongelmaton käännös. Hyvin lähelle oikeaa tulisi myös Paimenten ylistys eli ”Enkeli taivaan”.

Samassa kirjassa Klinge motkottaa konserttiohjelman virheellisestä Schiller-tulkinnasta selvittämällä Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalin sanoja. Häneltä jää huomaamatta, että Schiller käytti antiikin triumfimarssia, joka on siis aiheellisesti EU:n tunnussävelmä Beethovenin melodiallaan. Sama poljento: 

”Gallias Caesar subegit, Nicomedes Caesarem:
ecce Caesar nunc triumphat qui subegit Gallias,
Nicomedes non triumphat qui subegit Caesarem.”


Asiasta mainitsee Suetonius, mutta sekin tieto löytyy, että Caesarin legioonalaisilla oli käytössä johtajansa seksuaalista kaikkiruokaisuutta korostava versio, jossa kehotetaan isiä ja äitejä panemaan kauniit tytöt ja sievät pojat lukkojen taakse, koska karmeaa kaljupäätä tuodaan kaupunkiin (moechum calvum adducimus).
 

Tuo marssi on prosodisesti merkittävä, koska jo siinä esiintyy sanakorkoon perustuva runomitta, latinassa jossa tavun laajuuteen perustuva mitta vallitsi. Seuraava vastaava tapaus olikin Pervigilium Veneris.
 
Joskus amerikkalaisvastaisuus kolahtaa vikatiedoksi. Painokkuutta tavoitellen Klinge sanoo, että Ranskan ”Charlie Hebdon” nimi viittaa Chapliniin. Ei se viittaa. Minulle jopa tuli sen rinnakkaislehti ”Charlie Mensuel”, jonka nimikkohahmo oli amerikkalainen sarjakuva ”Tenavat”. Jaska Jokunen on Charlie Brown.
 
Pitää muuten pyytää kustantajaa lähettämään Klingelle joululahjaksi ”Corto Malteset” ja Tardin uusin. Ranskan kulttuurialueen yksi erikoisuus on sarjakuvien suuri arvostus. USA:ssa ei oikein nyt olekaan yhtä korkeatasoisia teoksia. Ja ”Tintti” muuten sitten on belgialainen.
 

Sarjakuvan uranuurtaja oli Gustave Doré. Hänen ilkeydessä Charlien Hebdon mieleen tuova kuvakertomuksensa Pyhästä Venäjänmaasta on verkko-osoitteessa


http://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k1044804x/f7.item


Klingen mielestä sananvapaus ei oikein salli satiirin kohdistamista muihin kuin ”omiin”, ei siis ulkomaalaisiin. En ole ennen kuullutkaan tällaista sananvapauden tulkintaa.

Paljonko saa valehdella?

Kunnioittavasti huomautan, että hallituksen juristien puute on näkynyt pahasti pari kuukautta. Kun Sipilä. Stubb ja Soini tulevat ja menevät, katson aina kauhistuneena, vilkkuuko kikkeli. Ei siinä mitään, vaikka vilkkuu, luonnollinen asia. Kai se on omaa estyneisyyttäni, että pyrin ja enimmäkseen onnistunkin kiskaisemaan vetskari kiinni juuri siten kuin on tapa.

Tuo on kielikuva, mutta ei yhdentekevä.

Juristin elämismaailmassa on kaksi lohkoa, oikeudenkäynti ja hallintomenettely. Sitten on näitäkin tärkeämpi, asiointi. Oikeudenkäynniltä ei voi välttyä. Vaikka tuomioistuimeen ei joutuisi, menettelyn varjo lankeaa kaikkiin sopimusneuvotteluihin.

Hakusana on ”adversial”. Suomessa käytetään sivistyssanaa ”kontradiktorinen” samaan tapaan.

Tämä ei ole sen kummempi asia kuin asiointi kirpputorilla. Sekä ostaja että myyjä vänkäävät, yleensä hinnasta. Joskus on kinaa siitäkin, onko kauppatavara (Arabian kuppi tai kippo) rikki. Molemmille osapuolille on selvää, että vihamielisyyden osoitukset kuuluvat väittelyvaiheeseen, mutta ajatus ei ole, että välit ovat ja pysyvät poikki.

Englantia puhuvassa maailmassa kilpavalehtelu on oikeudenkäynneissä sääntö. Viime aikoina epäeettinen eli täysin sopimaton käytäntö on yleistynyt suuresti. Sellaisillekin maallikoille, joilla ei ole rahaa eikä tietoa hankkia hyvää juristia, lähetetään kirjallisesti tolkuttomia vaatimuksia. Vahingonkorvaus- ja avioeroasioissa se on normaali tapa aloittaa ja sama jatkuu joskus oikeudessakin. Jos asianajaja sanoisi niin kuin asia on, hän myöntäisi, ettei kuvittelekaan kaikkien vaatimusten menevän läpi. Kun puolin ja toisin vaaditaan liikaa, lopputulos saattaa olla oikeudenmukainen. Paremnmat juristit tietävät hyvin, ettei lopputulos ole 50 prosenttia. Jos toinen vaatii miljoonaa ja toinen myöntää tuhat euroa, tuomioistuin ei aloita harkintaa puolen miljoonan paikkeilta. Se saattaa arvioida, että rukkastuntumalla kaksi tuhatta olisi aika hyvä, jolloin miljoonasta puhuva tekee itsensä vai naurettavaksi. Kun tuon saman toistaa useita kertoja, asianomaiselta juristiltakin menee maine.

Hallitus ja oppositio toimivat näin. Luulisi että 51 prosentin enemmistö eduskunnassa antaisi oikeuden tehdä mitä tahansa, mutta niin se ei ole.

Usein mainitut lehmänkaupat ovat poliittisen toiminnan ydintä. Niissä ei ole mitään moittimista. Takinkääntö on samaa ydintä. Sitä ei pidä halveksia.

Ministeri Stubb käänsi takkinsa. Väitettyään eduskunnassa yhtä hän muutti mielensä ja sanoi erehtyneensä.

Sekin kertoo politiikan viihteellisyydestä, että tästä saatiin syntymään spektaakkeli.

Termi ”yhteiskuntasopimus” on niin virheellinen ja harhaanjohtava, että se sopii hyvin käyttöön. Kysymyshän ei ole alunperinkään yhteiskunnasta eikä sopimuksesta. Valistusfilosofit käyttivät tuota kielikuvaa 1700-luvulla ja se tuntui niin hauskalta, että ”sopimus”-metaforaa käytettiin muun muassa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa. Tänäkin päivänä lakimiehet, jotka eivät ole kansaa nähneetkään, kehuvat eri maissa eri yhteyksissä ”me, kansa”, ja toiset julistavat ratkaisuja ”kansan nimessä”-

Entisajan röyhkimykset, kuten joku Kusta Vaasa, toimivat vain ”kansan hyväksi”.

Tiesittekö muuten, että ”kansa ” ja kauppajärjestelmä Hansan eli Hansa-liiton nimi taitaa olla sama sana. Gootin kielessä ”hansa” tarkoitti joukkoa tai ryhmää. Laina on niin vanha, vähän niin kuin muinaissana ”kaupangr”, josta tuli ensin ruotsin ”köping” ja meille ”kaupunki”.

Demokratiaa sanotaan huonoksi järjestelmäksi. Myös Suomessa esiintyy bonapartisteja ja monarkisteja, jotka vihjailevat, että tavattoman vahva presidentti olisi tarpeen pitämään eduskuntaa kurissa.  Aivan selvästi presidentin merkitys on suurempi kuin perustuslakia 1999 säädettäessä aiottiin.

Eduskunnan ulkopuolella on vahvoja pysyviä ja tilapäisiä ryhmiä, jotka joissakin tapauksissa sanovat edustavansa ”kansalaismielipidettä” ohi ja sivu sen, miten vaaleissa käy. Näin kuuluu ollakin. Eivät puolueet ole todellisuudessa kovinkaan varmoja tavoitteistaan eivätkä ainakaan yksimielisiä keinoista. Olen itse katsonut etäältä, miten silloin vahvin puolue, demarit, ynisi hallituksena vanhoja lauluja ja iskulauseita hallitusta eli siis itseään vastaan.

Kolmikantajärjestelmässä valtion eli käytännössä hallituksen tuli toimia hiukan erotuomarinakin työntekijöiden ja työnantajien edistäessä etujaan. Asetelma oli luonteva, koska hallituksella yhdessä eduskunnan kanssa oli keinona verot ja maksut. Aika usein veronkorotus tuntui näppärämmältä kuin palkankorotus. Suurlakolla 1956 saatiin palkankorotuksia, jotka inflaatio söi seitsemässä kuukaudessa, eikä edes riittänyt. Monia ilmaan haihtuneitten korotusten saajia tämä ei häirinnyt.

Työehtosopimus tarkoittaa, että joku sopii jotain toisen puolesta. Se on sanan ”sopimus” väärinkäyttöä. Oma käsitykseni tosin on, että filosofien kuvailemaa vapaata sopimista ei ole koskaan ollut olemassa. Aina on ulkoisia rajoitteita.

Valtio neuvottelee eli tinkii, lahjoo ja pettää omia työntekijöitään, kuten virkamiehiä. Yksi syys suureen surkeuteen muuten on virkamieslainsäädännön kevytmielinen muuttaminen. Ennen pitkää sotilaille ja poliiseille käy samalla tavalla kuin opettajille uhkaa käydä. He alkavat pitää itseään pelkästään tulojen ansaitsijoina, vaikka oikeastaan heidän pitäisi myös edistää julkisesti julistettuja tavoitteita, esimerkiksi huolehtia toisten ihmisten turvallisuudesta.

Minusta oli huomattavan hienoa olla korkeimman oikeuden esittelijä, vaikka palkka oli aika vaatimaton siihen verrattuna, mitä olin saanut asianajajana ja liikejuristina. Mieltä nostatti ja rintaa röyhisti velvollisuus kirjoittaa näkyviin oma eriävä mielipide (siis esittelijän mietintö) joissakin tapauksissa vastoin korkeimman oikeuden jaoston yksimielistä kantaa. Se ei ollut tyhjä ele vaan osoitus siitä, että halusin toimia lain mukaan sellaisena kuin sen ymmärsin. Tietenkin todellisuudessa käsitin itse myöhemmin olleeni kuitenkin väärässä tai joka tapauksessa tehneeni kärpäsestä härkäsen.

Nyt valtio joutuu valtionvelasta huolehtijan ominaisuudessaan neuvottelemaan ja tinkimään työehtosopimuksista. Tilanne on mahdoton. Valtio ei ole työnantajien eikä työntekijöiden tontilla, mutta se on ikään kuin kuudes kenttäpelaaja jääkiekossa – ja vielä sellainen, jolla on kaksi eri pelipaitaa eli siten tehtävä vaihtaa aina välillä joukkuetta.

Sellaisesta ei voi tulla mitään.

Yritän joskus selittää, miten ja miksi tämä on mielestäni heijastus EU:n rakennevääristymästä. Myös siellä pitäisi olla samanaikaisesti rosvo ja poliisi tai hukkunut ja hengenpelastaja. Ajatus on groteskilla tavalla virheellinen.

Sikanauta on oikealla paikallaan kaupan hyllyssä. Eläintarhoissa tai kotieläintiloilla niitä ei tiettävästi esiinny. On vain sikoja tai nautoja. Kuten korkeissa päättävissä elimissä.

Rahamiehiä

Yleisen, poliittisen, sotahistorian ja kulttuurihistorian kirjoja lukiessa törmään vähän väliä kysymykseen, mistä rahat.

Aika vapaasti olen kertonut, miten kenraalieversti Zdanov lukemattomine käskyläisineen paljasti korttinsa ja ojensi Helsingin Hotelli Tonissa kättään vuodenvaihteessa 1944-1945 määräten, että juuri lakkautettujen fasismin luonteisten järjestöjen rahat olisi luettava siihen käteen niin kuin olisi jo.

Suomalainen neuvotteluosapuoli, pankinjohtaja Paasikiven ja myöhemmin kokemusta Suomen pankista hankkineen Kekkosen johdolla kysyi, vielä silloin vapaana olleen entisen presidentin ja aikaisemman Suomen Pankin johtajan Risto Rytin ohjeen mukaisesti:

”Mitkä ihmeen rahat?”

Syksyn 1944 Helsingin raastuvanoikeus oli tehtaillut lainhuutoja ja kiinnityksiä, ajoittain myös yöaikaan. Muutamat jo luotettavuutensa osoittaneet asianajajat – eturivissä Heikki Borenius vanhempi, ja nousevat tähdet, olivat hävittäneet Suojeluskuntien ja Lotta-Svärdin varat salaperäisellä tavalla. Melkein välittömästi Meilahtea alettiin rakentaa käteisellä. Suojeluskunnantaloon Hesperiankadulle ei tullut vasemmistopuolueiden konttoreita, vaan verovirasto. White Ladyn kortteliin kohonnut suuri kerrostalo täyttyi ansioituneista upseereista. Joukko yhdistyksiä ja säätiöitä alkoi tukea rahallisesti isänmaallisia hankkeita.

Suomessa on ollut maan kokeneimpia pankkimiehiä presidentteinä, mainittujen lisäksi Koivisto, ja keskuspankkimiehiä, kuten Kallio ja Niinistö.

Vaalirahasotkuista keskustellaan hanakasti tänäkin päivänä. Siitä ei ole näkynyt tietoja, mistä maalaisliiton nousu rahoitettiin ennen sotia. Puolue oli pohjalainen keksintö, aluksi kansanliike, josta tuli nopeasi poliittinen toimija. Katse kääntyy tietenkin kohti osuus- ja säästöpankkeja, jota olivat kauan kassoja vain. Sekä maalaisliiton että työväenliikkeen yritystoiminnan rahoittajiin on luettava myös SOK ja OTK, oikeastaan Elanto. Uudessa historiikissa Elannon ja KOP:n hyvin kiinteää suhdetta ei mitenkään peitellä. Suhde rakentui kahden miehen varaan, Paasikiven ja Tannerin. He olivat tutustuneet, kun Tanner kävi juuri perustetun Liikemiesten kauppaopiston, ja siellä opetti hallinto-oikeutta niin ikään nuori tohtori Paasikivi.

Rytin huima verkosto ja tie valtionpankin johtoon 33-vuotiaana perustui aivan poikkeukselliseen lahjakkuuteen ja menestykseen, mutta oli hän vaimonsa sukulaismiehen Serlachiuksen kanssa luonut kyllä myös vankat suhteet pääomapiireihin. Yksinäisen tähden harhailija Alfr. Kordelin oli hänen asiakkaitaan. Kordelinin Suomen suurimmaksi arvioidun omaisuuden säätiöittäminen oli suuri toimeksianto, joka onnistui.

Tutkimukselta on mennyt jossain määrin silmien ohi toinen rahoituksen lähde, vakuutusyhtiöt. Boreniuksen toimisto, joka sijaitsi vuosikymmeniä Pohjolan talossa, vastasi Saksan Itämeren divisioonan ja siis Helsingin valloituksen rahoituksen ja kirjanpidon järjestelyistä jo huhtikuusta 1918. Sen jälkeen tuo sama toimisto oli keskeisesti mukana sangen lukuisissa äärioikeistolaisissa hankkeissa ja siis taholtaan kiinni metsäteollisuudessa. Sanansaattajan toimi usein Kai Donner.

Asiasta ei ole vedenpitävää näyttöä, mutta oikeistoliikehdintä tiettävästi lysähti 1931 siihen, ettei Rudolf Walden lähtenyt mukaan ja metsäteollisuudesta rahoineen oli liikkeellä vain haihattelijana tunnettu Haarla.

Kenraali Mannerheimin yksityisistä ja julkisista raha-asioista ja osittain mutkikkaista perheoikeudellisista ongelmista huolehti nimeään kantavan toimiston osakas asianajaja Hannes Snellman.

Mielenkiintoinen rooli oli myös liiketoimintansa vuoksi nopeaa rahaa käyttävällä merenkululla, josta tulevat tietenkin mieleen Langenskiöldit, Erkkoihin liittyvä suku, ja Krogius. Sota-ajan ministerinä istui höyrylaivayhtiöstä Henrik Ramsay ja HOP:n pääjohtaja Witting sekä SOK:n rahoitustoiminnasta Rangell, Rytin seuraaja Suomen Pankissa. KOP:llä oli valtioneuvostossa runsas edustus, kuten Jyväskylän konttorin esimies Toivo Horelli.

Kansalaissodan alkuvaiheessa väitetään Hugo Standertskiöldin, joka oli silloin Suomen rikkain ja lihavin mies, ilmoittaneen sähkeellä: ”Hugo maksaa”. Hän oli se Venäjällä aseteollisuutta harjoittanut upseeri, jonka kesämökki oli Aulanko ja kaupunkiasunto nykyisin Korkeimman oikeuden hallussa oleva Pohjois-Espa 3. En tiedä, mihin tämä jättiläisomaisuus meni ja kenen toimesta, mutta luulen tietäväni.

T.M. Kivimäki ei noussut pääministeriksi ja lähettilääksi ansioistaan siviilioikeuden professorina vaan kunnostauduttuaan varhain asianajaja Eino Tulenheimon piirissä, josta oli suora yhteys Helsingin yliopistoon ja valtioneuvostoon ja metsäteollisuuteen.

Todennäköisesti nämä juristit ja heidän vanavedessään Y.J. Hakulinen, olivat ne luovat kyvyt, joiden varaan rakennettiin muuttuneessa tilanteessa niin tavattoman keskeiset kartellijärjestelyt. Samassa yhteydessä on mainittava KKO:n presidentti Curt Olsson, jossa Hankenin entisenä rehtorina oli etevät tiedot myös maan rahoitusoloista.

Vaalirahoituksesta – tietäen ettei Kekkonen varhaisvaiheessa nauttinut suurtakaan suosiota Yhdyspankin Ehrnroothien piirissä, minulla on arvaus puolueen rahoituksen yhdestä suunnasta. Wallenbergit – siis Skandinaviska Enskilda Banken. Sen rooli sodan ja jälleenrakennuksen rahoittajana on tunnettu. Metsäteollisuus oli uudelle maalaisliitolle ongelma. Siellä oli takana Hambro’s, johon suhteet kai kuitenkin rakentuivat Suomen Pankin kautta.

Viittaan samalla kohteliaimmin siihen, että demareilla on ollut nyt vuosikymmeniä paras miehensä valtionpankin johdossa, näennäisesti syrjässä päivän tapahtumista.

Ja kenellä on porvaripuolella parhaat suhteet todella suuriin pankkeihin? Sauli Niinistöllä ja Jan Vapaavuorella.

Lapinraunio

Aina kun siteeraatte Erno Paasilinnan koulutusta vähätteleviä aforismeja eli usein, muistakaa että veli Reino Paasilinna suoritti äärimmäisen vaativan tutkinnon opiskelemalla Moskovassa venäjän opettajaksi – äidinkielenä. Sen jälkeen hän väitteli tohtoriksi.

Neuvon suhtautumaan Ernon mielipiteisiin samalla tavalla kuin Klingen. Molemmat ovat äärimmäisen mielenkiintoisia ja opettavaisia, mutta ainakaan minä en menisi julistamaan lausuttua totuudeksi. Tarkemmin lukien molemmat huomauttavat, että totuuden tuleekin muuttua ajan muuttuessa ja että kirjalliset ja historiatieteelliset riidat päättyvät useimmiten vasta hautausmaalla.

Mainintani väestön liikehdinnöistä Suomen niemellä vaativat seurakseen tämän varoituksen: kaikki mitä opitte koulussa Suomen menneisyydestä on väärin.

Osoitan sormella professori Jalmari Jaakkolaa. Hänen erittäin laaja Suomen historiansa käsitettiin myös kannattajien piirissä näkemykseksi eli näyksi jo 50 vuotta sitten. Se kuitenkin kummittelee koulukirjojen toistamana. Suomen melkein-itsenäisyys keskiajalla esimerkiksi on Jaakkolan päähänpisto. Eurajokelaisena hän oli kovin tohkeissaan Suomen oletetusta suuruudesta, joka muka puhkesi kukkaan siellä Rauman – Porin seudulla.

Sivumennen sanoen uusimmassa tutkimuksessa arvellaan sen jälkeen kun ”ristiretki” Suomeen on osoitettu saduksi, että vanhojen runojen ja tarinoiden Henrik-piispa ja Erik Pyhä saattavat olla sama henkilö, (H)-erik. Kävivätkö he Suomessa, siitä ei ole lähempää tietoa, mutta joka tapauksessa kirkollisia rakennuksia on nyt löydetty ajalta ennen väitettyä ristiretkeä.

Rautalankamalli: täällä on pyörinyt tuhansia vuosia ”suomalaisia”, ”venäläisiä”, saamelaisia, baltteja, myöhempiä germaaneja lännestä ja etelästä, ja käsitys suomalaisten ja saamelaisten suhteesta on täysin sekava.

Vanha väite oli, että kieli muuttui varhaiskantasuomesta kantasuomeksi, kun saame irtosi siitä. Se ei taida pitää paikkansa. Kielellisten muutosten ajoittaminen on aika epätoivoista puuhaa. Kieli ja puhujat voivat mennä ristiin. Sitä sanotaan kielenvaihdoksi.

Eräs historiantutkija ihasteli, miten mainiot jäkälämaat Päijänteellä oli saamelaisten poroille vielä keskiajalla. Poronhoito elinkeinona (liha) alkoi tosiaan vasta 1800-luvun puolivälissä, jolloin myös Sompion ”ikivanha” lapinkylä perustettiin. Miksi paimentaa vaivalloisesti poroja niin kauan kuin peuroja oli? Ja millä perusteella peuranpyynti olisi ollut etnisten saamelaisten oma erikoisuus? Ja oliko ”etnisiä saamelaisia” olemassa? Norjan ja Ruotsin DNA-tutkijat vastaavat maan keskiosasta koottujen tietojen perusteella, että ei ollut.

Lapinraunioita eli soikeita, noin metrin korkuisia ja 10 metriä pitkiä kivilatomuksia on nyt todettu Suomesta ainakin 1400. Kukaan ei oikein tiedä, mitä ne olivat. Jotkut ehkä hautoja, jotkut uhripaikkoja, jotkut jotain muuta. Hyvin monet ovat tyhjiä.

Lapinraunioiden ja hiidenkiukaiden rakentaminen – halukas voi käydä katsomassa sellaista Helsingin Seurasaarentiellä – oli tapana noin 4 000 vuotta. Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon, muun muassa ilmastonmuutoksia myöhäisen kivikauden lämmöstä varhaisen metallikauden yleiseen surkeuteen.

Jarkko Saipion erinomainen pro gradu vuodelta 2011 löytyy verkosta. Se käsittelee Kaakkois-Suomen lapinraunioitaelHelsing ja niiden ikää.

Jopa olettamukset näistä röykkiöistä hautoina tai reviirimerkkeinä näyttävät nyt epävarmoilta. Välimatkat löydettyihin asuinpaikkoihin ja suhde keramiikkalöytöihin viittaa usein pyyntikulttuureihin, mutta ei aina.

Hämmästelyn aihe on raunioiden levinneisyys. Niitä on todettu muutama kappale jopa tunturien takaa, Ruijan rannasta. Luirojärvellä on kivikautinen asuinpaikka tai ainakin lieden jäännökset. Tunturivaellus ei siis ole aivan näin aikojen keksintö.

Kun nykyisin ajoituksia voi tehdä jopa epäorgaanisista aineista ja radiohiiliajoitus on entistä nopeampaa ja tarkempaa, on päästy tilanteeseen, jossa eväät ovat sekaisin.

Todellista tietoa ei todellakaan ole siitä, ketä täällä on asustanut ja miten kauan. Erittäin mielenkiintoinen kysymys on väestön pullonkaulat. Vaikka esimerkiksi kuuluisien kalliomaalauksien luona Ristiinassa on asuttu hyvin kauan ja jopa kokeiltu kasiviljelyäkin hyvän sään aikana, alamme tietää, että muutaman tuhannen ihmisen joukko saattaa kuolla sukupuuttoon noin vain, ilman ihmeellisiä katastrofeja.

Lapinraunioiden kartoista tulee mieleen pari ajatuksen kehitelmää. Uhripaikka ja hautapaikka – entä jos ihmisten soidinpaikka olisi yksi mahdollisuus. Sekä kaiverrukset että maalaukset ja röykkkiöt, hiidenkiukaat ja vielä jätinkirkot näyttävät olleen vesiä kulkevalle hyvin näkyviä.  

Väestön vähenemistä ajatellen ja ilmeisesti hyvin vanha käsitys sisäsiittoisuuden varhain käsitetyistä ongelmista huomioon ottaen järvistä löytyvää ruokaa eli kalaa ja hylkeitä tärkeämpi asia voi olla pariutumisen eli suvun jatkamisen eli väestön säilymisen ajatus. Jolloin tarvittaisiin markkinapaikka – avioliittotori. Se on tärkeämpi kuin kulttipaikka ja tärkeämpi kuin hauta; ainahan vainajat voi sotkea suohon. Kuten myös elävät.

Asia ei tietysti minulle kuulu, mutta tuli mieleen.  Taka-ajatus on kiistää korostetun kansallinen historiakuva myös tällaisissa, hyvin vanhoissa asioissa. Onko se lopultakaan niin tärkeää, ketä siellä oli. Ihmisiä siellä oli. Ja Lappi-paikannimet alkaen entisestä kunnasta Lappi T.l. liittyisivät asumisen tyyppiin ja elinkeinoon, eivät kansoihin, joita ei ollut vielä keksittykään.

Oma lapinrauniomme, josta ole kertonut usein, kesäpaikkamme tontilla Savossa, saattaisi todella olla paikka, jossa esi-isäni kävivät hillumassa. Kuka tietää? En minä.

Todellisuutta ei ole koskaan ollut olemassa

Episteeminen ruptuura on todella ikävän oloinen termi. Luennoilla opiskelijat kyllä kirjoittivat sen vihkoihinsa. He arvasivat, että jotain tällaista kysytään tentissä.

Helsingin yliopiston puolella sanottiin kai useimmiten ”diskontinuiteetti”. En pidä siitä termistä. Mieleen tulee ei-derivoituva funktio (epäjatkuvuuskohta) ja siis muutoksen kuvaamisen vastakohta. Tuo tiedon murtuma on muutoksen huippu. Tieto menee poikki!  (Hikkori tikkori toikki.)

Historiassa se tarkoittaa muun muassa hyökkäilyä yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä vastaan. ”Yleinen mielipide” rakastaa asioita, joissa kysymyksiä ei ole esitetty käsitettävästi. Varsin usein ”yleinen mielipide” on sama asia kuin ennakkoluulo.

Kiinnostavampaa kuin se, mitä tiedetään, on se, mitä olisi pitänyt tietää.

Tiedon kertyminen (kumulatiivisuus) on hyvä asia lapsille opetettavaksi, koska se ei oikeastaan pidä paikkaansa. Se on kuviteltua todellisuutta, joka perustuu kuviteltuun menneisyyteen. Tietojen muutoksessa on katkoja eli murtumia.

Kuuluisa esimerkki on psykoanalyysi, joka ensin oivalsi aivan uudenlaisen tavan käyttää sanoja, esimerkiksi ”tajunta” tai ”todellisuus”. Kun Freudin ja Jungin rakennelmilta meni pohja – jostain käsittämättömästä syystä suunnilleen samaan aikaan kuin sosialismilta aatteen ja käytäntönä – se oli toinen murtuma.

Tarkoitan että käytännössä juuri kukaan ei tee enää tutkimusta eikä harjoita terapiaa sillä tavalla kuin Freud, Jung ja Adler käskivät. Häkellyttävän moni ”mielen” ilmiö onkin jopa lääkeaineiden tavoitettavissa. Perushulluus eli tietyntyyppinen psykoosi harhoineen kaikkineen on nykyisin saatavissa hallintaan. Mielen temppuilu on osoitettu eräin kohdin biologiaksi.

Siis vakiintuneet ja lähes varmoina pidetyt opit ja oppisanat voivat olla iso este ymmärtää asioita todemmin ja syvemmin.

Eri artikkeleissa viitataan tässä yhteydessä sotilaita koskeviin säännönmukaisuuksiin. Havainnot ovat amerikkalaisten ja ranskalaisten; meillä oli samat havainnot aikaisemmin (Knut Pipping) ja kuin Bachelardin kunniaksi, hän kun piti kovasti kaunokirjallisuudesta, hyvin tarkasti Pippingin sosiologiaa myötäilevä Väinö Linna.

Toistelin luennoilla ja olen toistanut tässä blogissa tarkoituksenani pahennuksen herättäminen, että kunnioitettu herra professori Pipping lienee ollut Suomessa ensimmäinen tutkija, joka tieteellisessä tekstissä sanoi ruman sanan niin kuin se on. Hänen rintamaupseerina ympäriltään keräämänsä havainnot johtivat yhteenvetoon, jonka mukaan ”sotilaallinen kuri” on sotamiesten mielestä pelkkää ”herrojen vittuilua”.

Amerikkalaiset tutkijat kaatoivat sen ”tosiasian”, että maalaispojat kestivät taisteluolosuhteiden rasitusta mm. Tyynen meren saarten kovissa taisteluissa  paremmin kuin kaupunkilaiset, ja sen, että enemmän koulutusta saaneet olivat huonompia sotamiehiä tai korpraaleja kuin kouluttamattomat.

Kumpikaan sotaa edeltänyt viisaus ei pitänyt paikkaansa. Alan kirjallisuudessa ei jostain syystä mainita sitä etenkin U.S. ilmavoimien ”tieteellistä” havaintoa, että neekeri ei opi lentämään. Yritys opettaa jotain näin monimutkaista johtaa vai kivuliaaseen aivojen turpoamiseen. Entinen oppi vaiettiin kuoliaaksi, kun lopulta 1944 koulutettu ja perustettu vain värillisistä koostunut hävittäjälaivue saavutti Italian rintamalla niin suurta menestystä, että pommituslaivueet ruinasivat nimenomaan neekereitä saattohävittäjikseen.

Saksassa oli ollut ensimmäisessä maailmansodassa sellaista henkeä, että vain syvästi germaaninen mies, joka on vähintään vapaaherra mutta mielellään paroni, oppii taistelulentäjäksi.

Millaisia unia kalat näkevät? – Tietoisuudesta on laaja kirjallisuus neurotieteissä ja sitä ennen se oli filosofian ydinkysymyksiä. Naiivin mielipiteen – tarkoitan omaani – mukaan koirat näkevät unia eli siis yhdistävät ainakin muistoja esimerkiksi juoksemisesta ja syömisestä, ja ne osaavat odottaa esimerkiksi emäntää tai isäntää kotiin, joten niillä on käsitys tulevaisuudesta. Ja menneisyys ja tulevaisuus lienevät tietoisuudenkeskeiset osat.

Joidenkin lintujen pesän rakentamista tai soidinmenoja sanotaan yhä harvemmin ”vaistonvaraisiksi”. Mutta entä kalat? Kun niillä näyttää olevan eräänlainen parviäly, joka näkyy parven liikehtimisinä, miten olisi parvitietoisuus?

Monta vuotta sitten kirjoitin tässä ihastuttavasta saksalaisesta kirjasta, jossa selitettiin maailman merkittävin tietoisuus ja äly verkoksi, joka tavalla tai toisella liittyi bakteereihin ja arkkibakteereihin. Mielestäni ajatus on hurmaava. Tietoisuus yhteisöllisenä ilmiönä. Bakteeriyhteisö jumalana. Valitettavasti kysymyksessä taisi olla science fiction.

Otsikko on yhdistelmä eli hybridi, jossa ovat Bachelardin lisäksi mukana Foucault ja Latour. Viimeksi mainittu tuli sangen tunnetuksi kirjallaan, jonka nimi on suomeksi ”Emme ole koskaan olleet moderneja”.

Luonto ja ihmisyhteisö ovat Latourin mielestä samaa asiaa, eivät eri. Nyt on Pariisissa jokin LVI-alan kokous. Olen minäkin kuullut ilmastoinnin lämpenemisestä. Latour käyttää juuri tätä esimerkkinä: asiantunteva tiede on sekoittunut liiketoiminnan ja politiikan tavoitteisiin ja asiattomaan arvailuun. Ei ole enää sellaista kiinteää jalansijaa, josta ponnistaen voisi tavoitella taivaita.

Uudemmassa kirjassaan Latour tutki korkeita tuomareita kuin villieläimiä, siis antropologina. Mitä tuomarit ovat puhuvinaan, kun he ovat tekevinään jotain? Latourin menetelmä on dramaattinen keino näyttää, että puhe ilmiöstä ja ilmiö ovat pahasti sekoittunet toisiinsa. Ihmisoikeustuomari, joka selventää ratkaisuin perustuslakia, aiheutti hänessä samoja mielikuvia kuin minussa (joka tein samanlaista havaintosarjaa ennen kuin hän). Joskus eräs professori (Bo Palmgren) vertasi tuomioistuinta pajatsoon. Kun lyö kolikon, ei koskaan tiedä tulosta. Minä vertaisin croupieriin. Tuomari ja tiedemies käsittelevät toisten rahoja eli pelimerkkejä, joita siirrellään pöydällä sen mukaan, millaiseen lokeroon musta pallo pysähtyy. Miksi molemmat – pelikasino ja tuomioistuin – muuten suosivat vihreää verkaa?

 

Siirtolaisia

Pois Suomesta muuttamista moitittiin ja vastustettiin juuri samoilla perusteilla kuin tänne muuttamista nyt. Tavallisimmin muuttajat leimattiin laiskoiksi, epäsosiaalisiksi, epäisänmaallisiksi ja velvollisuuksien pakoilijoiksi. Lisäksi mainittiin siveellinen turmelus.

Muutto valtamerien taakse menetti ajankohtaisuutensa toisen maailmansodan jälkeen. Yksi syy oli vaikeus, usein mahdottomuus viedä rahaa maasta. Säännöstely oli kauttaaltaan tiukkaa.

Lukijoille haluan mainita, että jos oli Ruotsiin muutto Suomesta valtavaa 1960-luvun lopulla (5 prosenttia kokonaisväestöstä), oli se hurjaa myös sata vuotta sitten.

Maakunnassa tiedetään edelleen, että joka talosta – tai oikeastaan jokaisesta pienestä kylästä – mentiin Amerikkaan. Kolmannes tai puolet palasi. Hyvin karkeasti arvioiden siirtolaisistamme puolet onnistui ja se toinen puoli epäonnistui. Paljon sieltä tuotiin talorahoja, joka oli tavallinen tavoite. Joillakin tulijoilla ei ollut kuin taskukello ja sekin huono. Joillakin oli vain kaksi kättä ja ikävänsävyinen hymy huulillaan. Kielikello kansanlaulu toistaa jälkimmäistä: ”Tällaisia terveisiä Peräkorven Jaska on Michiganin valtiosta tuonu – että rahat jotka mainissa tienata sain olen kapakassa pelannu ja juonu.”

Toinen tuttu parodia palanneen siirtolaisen esittämästä yhteenvedosta on:” Rahani olen pannut viinaan ja naisiin ja lisäksi jonkin verran turhuuteen.”

Varhainen, vaikeasti tavoitettava väitöskirja Amerikan siirtolaisuudesta Pohjanmaalta on seinäjokelaisen Anna-Leena Toivosen vuonna 1963 julkaisema. Hyvin merkittävää siirtolaisuustutkimusta harjoitetaan Turun yliopistossa. Ykkösnimi on Keijo Virtanen, nyt eläkkeellä oleva pitkäaikainen rehtori ja kulttuurihistorian professori.

Kerään myös tietoa pakinoitsija Vaasan Jaakoon unohtamisesta maakunnassa ja muualla. Epäilen sitä tietoiseksi. Ennen puhuttiin aktiivisesta unohtamisesta. Hän, päätoimittaja Jaakko Oskari Ikola, oli niin kiivas oikeistomies, että muiden kaltaistensa tavoin hän siirtyi ja joutui siirtymään taustalle sodan päätyttyä.

Julkisuudessa Ikola leimasi 1920-luvulla Amerikan siirtolaisuuden kielteiseksi ilmiöksi samalla tavoin kuin teki paikallinen papisto, etenkin heränneet, ja osa lukeneistoa. Viimeisenä aikanaan, pettyneenä ja liian lihavana, hän matkusti itse Amerikkaan, esiintyi laajasti ja kirjoitti mainion kirjan kokemastaan ja näkemästään.

Kaunokirjallisuudessa Antti Tuuri on pitänyt aihetta lämpimänä ja esitellyt etenkin Floridaan menneet siirtolaiset, joissa on veropakolaisia ja muita, joilla oli hyvä syy pysytellä kaukana kotimaisesta poliisista. Puhe on useimmiten nykyajasta tai lähimenneisyydestä. Eräiden romaanihenkilöiden takaa luulen erottavani luokkatovereitani.

Täytyisi löytää kustantaja seuraavalle antologialle. Pohjankirjan jälkeen voisi olla Pohjanmaan kirja. Maakunnasta on kirjoitettu niin paljon sellaista, mitä kukaan ei ole lukenut, ja siitä tiedetään niin paljon sellaista, mitä kukaan ei oikeastaan halua tietää.

Kauhava ja Alahärmä olivat maan suurimmat siirtolaispitäjät vuosikymmeniä. Miksi? En tiedä. Eivät tutkijatkaan näytä tietävän. Miksi Lapualta ei lähtenyt paljon ketään mutta Isostakyröstä paljon?

Mikä on Amerikan siirtolaisuuden suhde jääkäriliikkeeseen ja Lapuan liikkeeseen? Te vastaatte: ei mitään suhdetta. Minä intän: jospa kuitenkin oli. Kainuusta mentiin Venäjälle, Pohjanmaalta Ameriikkaan, 20-luvulta Kanaataan. mutta kun talouspula oli vienyt työn vähiin, siirtolaisuus ei enää noussut merkittävän suureksi.

Jo Toivonen laski, että puolet lähtijöistä kuului ryhmään ”tilattomat” tai suorastaan ”irtolaiset”. Se ajatus, että tervan kysynnän loppuessa maakunta köyhtyi, tilat pirstoutuivat ja nuorimmat lapset jäivät hunningolle, ei ehkä ole ainoa selitys.

”Jääkärisiirtolaisuudessa” muuten sisäinen luokkajako oli aivan hurja. Etenkin ensimmäiset Saksaan menneet olivat ruotsinkielistä sivistyneistöä mutta pääjoukko erilaisia renkipoikia ja maatyömiehiä, Pohjanmaalta. Ensin mainituista tuli kenraaleja, viimeksi mainituista ei. Yhdistävä tekijä oli ryssäviha, joka kohdistui etenkin armeijassamme olleisiin ”ryssän kenraaleihin”. Epäluuloinen suhtautuminen Mannerheimiin on yksi niistä juonteista, joka on aktiivisesti unohdettu.

Haluaisin ymmärtää, miksi Pohjanmaa on Pohjan-maa. Ei se oikein voi olla pelkkä ”pohjoinen”, kun on Norrbotten. Elleivät Haavikko, Setälä, Haavio ja sata muuta olisi puineet asiaa ruumeniksi, sanoisi epäileväni, että Pohjanmaa ja Karjala olivat eri ”valtakuntia”, jotka sotivat keskenään vähän niin kuin Kaleva ja Pohjola. Ja miksei sampo saattanut olla friisiläisten asentama vesimylly. Pohjalaiset harjoittivat noituutta ja karjalaiset taikuutta…

Mainitsen friisiläiset, koska vuosituhansien tärkein kauppatavara suola tuli enimmäkseen Hampurin seudun kaivoksista ja friisiläiset olivat kovia merenkulkijoita.

Riita siitä, mitä Lappi-paikannimistä on ajateltava, ei osoita merkkejäkään laantumisesta. Siitä ollaan aika yksimielisiä, ettei saamelaisilla ollut poroja eikä kummallisia vaatteita silloin kun heitä muistellaan vielä oleskelleen etelässä. Pohjanmaalla on Lapua ja Lappajärvi ja joukko muita epäilyttäviä paikannimiä. Niitä on pitkin maata. Kun tuo ”lappi” ei liene saamen sana, se tarkoittaa siis ”toisenlaiset”. Aina on ollut ei-meikäläisiä.

Oma asiayhteyteni? Pietari siirtolaisuus oli vielä suurempaa kuin merien taakse suuntautunut. Isäni suku kuuluu heihin. Äidin puolelta oli niin monta, että luullakseni äidinisäni oli suostua veljensä Berkeleystä esittämiin kutsuihin. Ja oli siellä näiden siskokin, jonka kanssa ei oltu puheväleissä. Miksi, en tiedä.